Hyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni kolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin hoviin.
Kumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt toisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen toimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen mukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä sotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni kirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan ja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin pari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan sisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.
Kun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana päivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli yösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien varrella.
Toisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin isäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli tarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin pysyi poikakin istuallaan.
"No, tässä minä nyt taas olen", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen kuluttua: "Hyvää päivää, isä."
Vanhus nyökäytti päätään. "Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet siitäkin päässyt."
"Reserviläinen minä nyt olen", murahti nuorukainen.
Isäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: tiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja kalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet sellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin: "Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen."
"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!" huudahti Toni. Hän heilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui suoraksi. "Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä, että taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?"
"On kyllä, mutta jos sitä ennen tahdot jotain, —"
"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että tällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?"
"Ei mitään."
Toni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut tekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.
Hän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin hänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin puhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä vastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä viimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen hiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan ja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista päätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän nopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen pojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.
"Älä koske siihen", huohotti hän.
"Johan nyt, miksi juuri minä en saisi?" kuiskasi Toni.
"Kysytkö vielä?" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista kasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina, että tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän väänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena kääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta kädestä perässään, majaansa kohti.
Kun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti nojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä istuvalta Tonilta: "No mitä uutisia kuuluu kylältä?"
Nuorukainen kohautti olkapäitään.
"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen."
"Niinpä niin. Olemme jo tavanneet toisemme."
Vanhus kohotti silmäkarvojaan ja loi tutkivan katseen nuorukaiseen.
"Sain varsin epäsuosiollisen vastaanoton", nauroi tämä harmistuneesti.
"Se on aivan oikein sulle. Olisin voinut edeltäpäinkin sen sinulle sanoa, sinä kopeileva miekkonen! Et sinä milloinkaan ole ollut hänen mielessään, kartano se on ollut, ja nyt näkisi hän mieluummin jäniksen juoksemassa poikki tien kuin sinut. Hän ei ole tyhmä, hän ei ole kenellekään mieliksi ilman jotain tarkotusta, ja nythän hänellä ei olekaan mitään sellaista! Älä sinä siis haudo mielessäsi mitään luvattomia ajatuksia."
"Sellainen ei pälkähdä päähänikään."
"Olisikin jo aika, että heittäisit ne ja muut tuhmuudet sikseen."
"Ole varma siitä!"
"Pääsiäisenä tulen jälleen, sanoo rippilapsi papille."
"Älä murehdi, sinä olet tehnyt minut kyllin järkeväksi."
Vanhus naurahti, — ja tällä kertaa olisi hänen ollut parempi jättää se tekemättä.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna kysyi Toni: "Ei suinkaan sinulla, isä, ole mitään sitä vastaan, että tänään lähden kävelemään kotinurkkia etemmäksi? Tahtoisin hiukkasen koetella jalkojeni kestävyyttä, ja ehkä tapaan jonkun toverinkin."
"Tee kuten tahdot", murahti isäntä, "olen arvellutkin, ettet työhön tule tarjoutumaan. Sotamiehet köyhdyttävät talonpojan, majotettiinpa niitä hänen luokseen tahi otettiinpa hänet itse majotettavaksi."
"No niin, alussa on todellakin taas ensin totuteltava kaikkeen, mutta kyllä siitä pian hyvä tulee. Eihän sitä kumminkaan kauan viitsi kuljeskella ympärikään."
"Minne sitten käy matka?" tutkisteli vanhus. Nuorukainen tekeytyi tyyneksi ja taivutti päätään toiselle olalle. "Mihin jalat vievät, seuraan tietä." Mihin suuntaan hän aikoi lähteä, sitä hän ei sanonut.
Muutamaa tuntia myöhemmin astui hän Olutjuusto-Martelin tupaan Schwenkdorfissa. Hän tapasi siellä Salin, joka istui neulomatyön ääressä.
"Hyvää päivää", lausui tulija.
"Samat sanat." Tyttö oli noussut ylös ja työnsi käsissään olleen ompeluksen syrjään, astuen sitten ovelle. "Isä tulee pian."
Toni sulki häneltä tien. "Sinä olet minulle vihainen ja sinulla on oikeuskin siihen. Se ajatus on tehnyt tänne tuloni kylläkin raskaaksi. Siksi on minulle mieluista, että saan puhua kahdenkesken kanssasi, — jos tahdot minua kuunnella, — ennenkuin isäsi tulee, sillä syrjäisen läsnäollessa uhraa aina kuitenkin jotakin arvokkaisuudestaan silloin kun on tunnustettava kuinka suuresti on rikkonut jotakuta vastaan. Mutta mikä tuntuu helpolta, se on se, että pyydän sulta tylyyttäni anteeksi; niinpä niin, olin sellainen ja päällepäätteeksi vielä runsain määrin silloin kun kirkkojuhlana kiinnitin sinuun niin vähän huomiotani ja kun myöhemmin laskiaistansseissa annoin sinun koko ajan istua paikallasi. Pyydän sinulta nyt oikein kauniisti, ettet milloinkaan enää sitä asiaa ajattele etkä ole minulle suutuksissasi."
"Koska sinä sitä minulta niin selvästi ja asiaankuuluvasti pyydät, niin en tahdo sitä enää koskaan muistella enkä olla siitä sinulle suutuksissani."
"Anna sitten kätesi minulle sen vahvikkeeksi, että jälleen olet hyvä minulle."
Tyttö ojensi kätensä hänelle. "Olen sinulle jälleen hyvä, mutta en toisin kuin ennenkään."
"Rakas Sali, jos elämässäni voin koskaan tulla iloiseksi, niin täytyy välimme tulla paremmaksi. Kuule minua, — mutta merkiksi siitä, ettet enää ole vihainen, istu tuohon minun viereeni." Toni talutti hänet penkille, joka täytti erään akkunasyvennyksen, ja veti tytön vierelleen. Sitten hän jatkoi: "Salli minun vain kertoa, sulle, miten kaikki on tapahtunut, etten näyttäisi, etten tuntuisi niin käsittämättömältä sinun silmissäsi, sillä jokaisella asialla on syynsä. En tiedä olitko sinäkin, mutta minä olin ainakin tietämätön siitä, että meidän kumpaisenkin isän kesken jo aikoja sitten oli päätetty, että meidän piti mennä naimisiin, ja samaan aikaan, jolloin minä ensi kerran tästä kuulin, — kolme vuotta siitä nyt on, ennemmin ei isä siitä sanaakaan hiiskunut — tuntui minusta ihan siltä kuin olisi sinua tyrkytetty minulle, ja tyrkyttämistä ei toki tarvitse sellainen tyttö kuin sinä eikä tyrkyttelyä myöskään suvaitse kukaan sellainen poika kuin minä; sitäpaitsi tahdon sinulle avomielisesti tunnustaa, että minulla mainittuun aikaan oli rakkaussuhde erään oman kylän tytön kanssa. Sinä näet etten koeta sinulle valhetella ja etten häpeä sanoa totuutta."
"Sen pitäisinkin kovin pahana. Tiedetäänhän, että te miehet usein seurustelette useamman kuin yhden kanssa ennenkuin kohtaatte sen, jonka kanssa sitten tahdotte elää saman katon alla."
"Sinä olet perinpohjin järkevä tyttö ja ymmärrät kai senkin, etten siihen aikaan voinut oikein tuota asiaa pitää kaikissa suhteissa sopivana."
"Eihän se olisi ollut oikeinkaan, että toisen kanssa seurustellessasi olisit ajatellut häiden viettoa toisen kanssa. Olisin kauniisti kiittänyt kunniasta astua sinun kanssasi alttarin eteen, jossa sinulla vielä olisi ollut tuo toinen tyttö mielessäsi; sellaisen täytyy olla kokonaan ohitse, sillä vaimo ei saa olla ketään toista alempana."
"Tuhat tulimmaista, kaikessa sinä olet oikeassa! Mutta nyt on tuo tuhma juttu jo aikoja sitten ollut kokonaan lopussa. —"
Sali siirtäytyi lähemmä ja laski kätensä Tonin olalle.
"Tuo sama tyttö on mennyt naimisiin vähäistä myöhemmin", virkkoi Toni nauraen, ennättäen vastata ennenkuin tyttö mitään kysyi. "Tuskin muistan miltä hän näytti. Nykyään en enää ole mikään tämänpäiväinen jänis ja nyt tiedän mitä teen, ja nyt, Sali, jos vain sinä olisit kanssani samaa mieltä, ottaisin sinut vaimokseni, olisipa se sitten meidän kumpaisenkin isälle mieluista tahi ei!"
"Tuo on tottelemattoman lapsen puhetta! Siinä olen aivan toista mieltä kuin sinä. Jos minun isäni tahtoo, jos sinun isälläsi ei ole mitään sitä vastaan ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, —"
"Se riittää jo, tyttöseni! Oi oma tyttöni!" huudahti nuorukainen ja sulki hänet syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen.
Muutaman silmänräpäyksen pysyi tyttö, aivankuin säikähdyksissään ja arkaillen, liikkumattomana; sitten torjui hän nuorukaisen luotaan ja nousi äkisti ylös. "Sinä olet ilkeä! Nyt on aika juosta hakemaan isää." Näin sanoen livahti tyttö tuvasta ulos.
"Voi ihmettä", sanoi Toni, "hän on kuin puupalanen. No, vaikkapa niinkin, mitä se tekee? Puusta talossa ja riistasta metsässä saa metsänomistaja hintaa."
Kotvasen kuluttua tulla ravasi Olutjuusto-Martel sisään. "No, sinä maankiertäjä", toruskeli hän tullessaan, "oletko jälleen kotona?"
"Niinkuin näet."
"Sinä vekkuli, ja nyt tulit heti tänne panemaan tytön pään pyörälle. No, sen sulle sanon suoraan nyt jo tällä hetkellä, että tyhmyyksiä en kärsi; ellet tahdo menetellä järkevästi, niin pysy poissa!"
"Olutjuusto-Martel, en voi sanoakaan sinulle kuinka rehelliset tuumat minulla tällä kertaa on, mutta sinä tunnet isäni, sinä tiedät hänellä olevan enemmän salaloukkoja kuin ketulla. Ajattele, miten joka aukko on tahdottu tukkia; siitä syystä olen täällä."
"Sali", huusi Olutjuusto-Martel. Tytön täytyi tuoda esiin viiniä ja savustettua lihaa, ja sitten istuutuivat molemmat miehet pöydän ääreen. Olutjuusto-Martel kuunteli Tonin juttuja.
* * * * *
"No, Toni", sanoi Sternsteinin isäntä sunnuntaiaamuna, "lähdetkö mukanani Schwenkdorfiin? Eihän sinulla enää ole mitään syytä asettaa itseäsi juuri Zwischenbühelin kirkkoon huomattavaksi esikuvaksi palvelusväelle."
"Eipä tietenkään, mutta tuonne kauas meneminen on minulle vastenmielistä."
"Minkävuoksi sitten?"
"Olutjuusto-Martelin ja hänen tyttärensä vuoksi."
"Ha-ha, muisteletko häntä?"
"En, unohtaa tahdon tuon samaisen, jonka tähden minua on niin paljo ahdistettu."
"Hän onkin raukka oikea pyydystelijä, on taas odotellut sinua nämä kolme vuotta."
"Minuako? Voisipa hän sitten odottaa vielä kauvankin. Eikö se olisikin sulaa järjettömyyttä, jos nyt ajattelisin naimisiinmenoa näin reserviläisenä ollessani?"
"Kuinka pitkä aika sinulla vielä on jälellä?"
"Seitsemän vuotta reservissä ja kaksi nostoväessä."
"Se tekee yhdeksän. Hitto vieköön, ompa siinä aikaa!"
"Niin, ja jos sen kuluessa jotain puhkeaisi, niin pitäisi minun rynnätä pois vaimon ja lasten luota, kodista ja konnusta, ja siitä ne eivät anna mitään kirjallista takuuta, että mies jälleen palaa takaisinkin."
"Niin, enkä minä, jos siihen aikaan olisin talonpidosta luopunut, koskisi sinun toimiisi, olivatpa sitten työt takapajulla tai sujuisivat hyvin eteenpäin."
"Ei se olisikaan minulle mieleistä, talonpito saa olla vain yhden herran huostassa, ennemmin ottaisin toki kunnollisen hoitajan siihen."
Vanhus katsahti hänen sivultapäin. "Oletpa oikeassa ja onhan sulla kyllin aikaa etsimiseen. Mutta ajattelehan, silloin kun pääset vapaaksi sotapalveluksesta, olet juuri parhaimmassa ijässä ja tyttö —"
"Olisi juuri ehtinyt sen ohi."
"Hölynpölyä, mitä hän kauneudessa olisi menettänyt, sen hän sillävälin olisi rikkaudessa lisääntynyt. Sanon sinulle, että jos saan vanhan Olutjuusto-Martelin suostumaan siihen, että hän pidättää tyttärensä sinulle siihen asti, niin nait sinä hänet etkä ketään muuta, siinä ei auta mitkään vastaansanomiset."
"Tuon tytön vuoksi en tarpeettomasti rupea sinun kanssasi toista kertaa riitelemään. Sopiihan odotella."
"Odotella! No, lähde sitten mukaan, siellä tulee lystiä. Tänään ahdistelen tuota saituria niin että hän verta hikoilee." Tämä kristillinen aikomus mielessä kiipesi hän ajajan istuimelle, Toni istahti hänen viereensä ja he lähtivät Schwenkdorfiin jumalanpalvelukseen.
Sen loputtua istuivat he ravintolassa, Sternsteinin isäntä tavallisella paikallaan, Olutjuusto-Martelin vieressä. "Katsoppas", virkkoi hän tälle, "siinä se poika nyt taas on."
"Niin näkyy."
"Minusta näyttää ettei hän ole rumentunut."
"Ehk'ei."
"Eikä sinun tyttäresikään ole laihtunut."
"Ei."
"No, mikä siitä seuraa?"
"Minkä siitä pitäisi sitten seurata?"
"Eikö heistä vielä voisi tulla pari?"
"Ne saavat heittää sellaiset tuumat sikseen."
"Myönnä, äläkä väitä vastaan, ettet voi lukeakaan kaikkia niitä toimenpiteitä ja sanoja, joita olet käyttänyt saadaksesi nuo kaksi yhteen."
"Ei pälkähdä päähänikään väittää vastaan."
"Olisitpa vain ollut iloissasi!"
"Niin olisinkin, sen voin nyt tunnustaa ihan arastelematta, kun en enää siitä vähääkään välitä."
"Etkö enää vähääkään siitä välitä."
"En. Tahdon antaa tyttäreni toiselle taholle. Rikas kauppias piirikunnan pääkaupungista on jo pari kertaa käynyt luonamme ja puhuskellut sinnepäin. Niin vain, eikähän tytöstä juuri talon emäntää tarvitse tulla."
"Kauppiasko, niinkö sanoit! Hänhän on vanha rahjus."
"Nuori hän tosin ei ole, mutta mitä siitä! Minä olen kasvattanut lapseni toisin kuin muut ihmiset omansa. Jos sanon: Sali, sinä menet naimisiin sulttaanin kanssa, niin hän menee!"
"Hyvänpä saisitkin lapsellesi! Olisi sekin liitto, monet sillä on vaimot sulttaanilla!"
"Voi kuitenkin, jospa me kristitytkin vain aina tyytyisimme tuohon yhteen ainoaan!"
"Sinä sopisit turkkilaiseksi."
"Minä olen liian laiha, ne ovat pelkkiä syömäreitä; sinä kelpaisit oikeaksi linnansalin vartijaksi."
"Olutjuusto-Martel!"
"Mitä sitte, Sternsteinin isäntä?"
Pöydän ääressä oli puhe tosiaankin käynyt lystikkääksi, mutta Olutjuusto-Martelin otsalla ei ollut minkäännäköistä kirkasta pisaraa, vielä vähemmän verta.
Sternsteinin isäntä tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja sitten vilkutti siirollaan olevia silmiään pöydän ääressä istujille, ikäänkuin huomauttaen: Katsokaa, miten maksan sen hänelle takaisin!
"Kuulen kai huonosti?" virkkoi hän ivallisesti. "Tai onko hän todellakin äsken puhunut lastenkasvatuksesta? Mitä hän sitten on kasvattanut? Tytön. Kun tuollainen äiditön lapsi astuu ensi askeleen, kaatuu se heti ruohikkoon. Sellaisen kasvattamisessa ei kysytä mitään taitoa. Että hän vielä uskaltaakin puhua siitä sellaiselle, joka ymmärtää poikien kasvatusta!"
"Kuten kolme vuotta sitten on osottautunut."
"Niin onkin, olen pitänyt häntä ankaran valvonnan alaisena, painanut peukaloni hänen silmilleen."
"Niin, ja siitä ovat sekä hänen silmänsä että housunsa käyneet sinisiksi". [Itävallassa käyttää jalkaväki sinisiä housuja.]
"Ethän sinä tiedäkään, sinä pässinpää, että silloin nappasin kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Hänet olen erään tyhmyyden vuoksi lähettänyt pois näkyvistä ja sinusta olen hankkinut itselleni rauhan, ettet aina jaarittelisi minulle talonpidosta luopumisesta!"
Olutjuusto-Martel pani suunsa ystävällisesti nippuun. "Nuo kaksi kärpästä myönnän sinun napanneen, mutta poikasi ei ole totellut sinua eikä tee sitä vielä tänäkään päivänä."
"Olutjuusto-Martel!"
"Mitä sitten? Ei sinun tarvitse noin vilkuilla pojan pöytään päin.Hän ei istu sen ääressä; jos hän istuisi siellä, en olisi tullut sitäsanoneeksi ennen häntä. Mutta siitä olen varma, että hän ei tottele!Tee hänelle nyt samaa mitä silloinkin, hän sanoo sinulle taaskin: en!"
"Kettu hiipii jälleen vanhoja jälkiään myöten", murahti Sternsteinin isäntä itsekseen.
"En tahdo loukata sinua", jatkoi Pitkä jälleen, "mutta voinpa lyödä vaikka vetoa siitä!"
"Sinä olet se, joka vedonlyönnissä häviät, mutta mitä lupaat?"
"Kaksi ruskeata hevostani, nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, sinun laihinta lehmääsi vastaan."
"Sinä olet narri! Niin pyhästi kuin koskaan lupaan että ne vielä tänään ovat valjastetut minun vaunujeni eteen."
"Minä taas vakuutan sulle, että ne jäävät valjaisiinsa!"
"Niihinhän ne jäisivät niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa", huusi joku pöydän äärestä. "Itsehän sanoit vedonlyöntiä ehdottaessasi: nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, ja vaunujen edessä ne ovat valjaissa."
"Tosiaankin", myöntelivät useat muutkin, "valjaat kuuluisivat myös peliin!"
Sternsteinin isäntä katsoi olkansa yli kierosti Olutjuusto-Marteliin."No, mitäs tuumit? Uskallatko vielä ruveta vedonlyöntiin?"
"Pysyn tarjouksessani."
"No hyvä!"
Molemmat antoivat toisilleen kättä.
"Hei! Veto!" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. "Isäntä hoi, nyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja todistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja selvittäköön asian!"
Tuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei millään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin jo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä hänen sukunimensä oli oikeastaan "Huber", mutta hänen täytyi, kuten jokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä lisäke, ja hän otti etutavun "Knerz", joka merkitsee kasvussa suuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee tavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on sille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle, kun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän jokaisen.
Tuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille muille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen äärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän seisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan. Hennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: "Mitä siis pannaan vetoon?"
Sternsteinin isäntä vastasi: "Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata hevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä lehmää vastaan minun navetastani."
"Laihinta", virkkoi Martel väliin.
"Ja mikä asia on riidassa?" sirkutti Knerzhuber.
"Olutjuusto-Martelin mielipide on se", selitti Sternsteinin isäntä, "etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan, jos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta tätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan! Ymmärrättekö?"
"No, totta kai, tietysti, sehän on selvää", mutisivat kaikki.
Muuan talonpoika nousi ylös ja työnsi tuolinsa syrjään.
"Mihin nyt? Mihin nyt?" piipitti Knerzhuber.
"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän asian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu."
Pikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä istuinta kohti. "Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä! Miehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin voisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi toinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin omituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin olisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten voittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä mitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta osottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan hänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta hänen häittensä jälkeen Salin kanssa — ei ennemmin — Sternsteinin isäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta."
"Mitä sitä hulluja", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli eteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia käy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.
"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä", jatkoi Knerzhuber jälleen, "että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme tästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä."
"No puhu", huusi joku.
"Annahan kuulla", murahti toinen.
"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun määrätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä — mutta se täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla vuodesta ja päivästä — niin on se pidettävä kunniallisena kihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut, niin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä ottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta." Tuo pieni mies löi sanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui — mikä, kuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään — ja antoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.
Muut ravintolassa istujat mutisivat myöntäviä sanoja.
Sternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut kumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä tämän olalle. "No, mitäs sinä siihen sanot?"
"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?" ärähti tämä. "Ajattelen voittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että sinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?"
"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille mahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen tehdä."
"Ah, ei, ei, siitä tulisivat juonet!"
"Mitä juonia siinä olisi?" nauroi Sternsteinin isäntä leveästi.
"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?" Olutjuusto-Martelin täytyi tuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti raapi hän korvallistaan. "Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi sinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena — ja vaikka nuo kaksi jo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen — että sinä hääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi hoviin."
"Siihen suostun."
Nuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä yksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä kämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.
"Siis päätetty", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen sitten tyynemmin: "Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä sinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, — —"
"No siinä se nyt on", huusi Olutjuusto-Martel, "tiesinhän juonia tulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma, että minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän tällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä suvaitsisit häntä tarvita!"
"Ja mitä se äsken oli sinulta muuta kuin vanhaa tungettelevaisuuttasi, jolla jo vuosikausia olet kehottanut minua asettumaan lepoon?! Sinulta odotinkin sellaista, oletko sinä minulta jotain muuta odottanut? Meidän ijällämme ei kuitenkaan koskaan muututa. Älä siis turhia loruile, myönny siihen mihin on pakko ja salli minun nyt miettiä milloin määrään ajan. —"
"Ei, ei!" Olutjuusto-Martel ponnahti huutaen pystyyn istualtaan ja huitoi kuin epätoivoissaan käsiään ilmassa; häntä ei vielä milloinkaan ennen oltu nähty noin kiihtyneenä. "Ei, ei, se ei sovi! se ei ole oikein eikä kohtuullista! se ei käy laatuun, että sinä itse sen määräät!"
"Oletko järjiltäsi?" kysyi Sternsteinin isäntä kummastuneena. "Kuka sen sitten määrää, ellen minä?!"
"Et sinä! Sinua en tahdo enkä tarvitsekaan tahtoa!" jatkoi Olutjuusto-Martel huutaen. "Kuule minua! kuulkaa minua, miehet! Minua kaduttaa niin paljon kuin hiuksia on päässäni; harvoin lyön vetoa, sitä ei minun nytkään olisi pitänyt tehdä, ei ainakaan Sternsteinin isännän kanssa, hän on kovin juonikas! Melkein menetän vetoni, mutta vieköön hevoseni, olkoon tyttäreni nuoruusvuodet hukassa, nyt antaudun kumminkin vedonlyöntipaholaisen valtaan nahkoineni karvoineni, suokoon hän sitten minulle hyvää tai pahaa! Jos Tonilla on ratkaistavana yksi asia, niin ratkaiskoon toisenkin, jos hän sanoo: kyllä, niin sanokoon myöskin: koska! Se ei ole muuta kuin kohtuullista!"
"Kohtuullista se vaan onkin", virkkoivat toiset istujat.
Sternsteinin isäntä nousi ylös. "Koko tuon turhanpäiväisen melun ja hälinän olisit voinut itseltäsi säästää. Olen siinä suhteessa aivan samaa mieltä kanssasi." Hän kumartui alas ja kuiskasi Olutjuusto-Martelin korvaan: "Sinä kettu, hän pitää yhtä vähän kiirettä kuin minä."
Hetkisen katsoi Pitkä kauhistuneena ylös. Mutta olihan hän antanut vihjauksia! Äkkiä painoi hän jälleen päänsä alas ja katseli hymyillen pöytään.
Sternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja sanoi nauraen: "Nyt lähden katsomaan hevosiani."
"Me tulemme mukaan", huusivat kaikki nauraen.
"Meidän on se tehtäväkin", melusi muuan, "jo senkin vuoksi, ettei vanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!"
Vanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. "Kuule sinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään! Kunniaton pelihän olisi menetetty."
Toni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti kattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta pihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa hän juuri oli laskenut leikkiä.
"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä", virkkoi Sternsteinin isäntä. "Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi." Hän tarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. "Yhdeksän vuotta hänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen ravistelu) — esiin kutsuttaessa — muutoin hänen käy huonosti!" Hän antoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa osittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän katosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin totisena lopettaen sanoilla: "niin, niin, sotaoikeus on perin ankara."
Kun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki ravintolaan. "Lähde mukaan", sanoi hän ohimennessään Tonille ja kun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan nuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi puhua: "Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko sinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi en odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait Olutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen mukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat, tiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää miettimisaikaa. Puhu!"
Nuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. "Koskei mikään vastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä siis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä ajan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään vastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi vanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!"
Pauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän eläimellinen huuto.
"Isäntä! Isäntä! Isäntä!" — "Nyt tiedät kenen luo sinun on riennettävä!" — "Sternsteinin isäntä maksaa!" — "Täytä lasit!"
Vanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana eteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen häntä molemmin käsin olkapäistä huusi: "Niinpä olet siis selvästi voittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu nuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää tarkottaa tyttärelleni!" — silloin näytti Sternsteinin isäntä jälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan pöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet kukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena heti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään yläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi pidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet erääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi hänet siellä muurinnurkkaukseen. "Rakkari, hylkiö", huohotti hän, "ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan sinut raviin."
"Oletpa hullu", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja kiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, "mitä olen sitten tehnyt sinulle?"
"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja tavarat!" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi hänet sitten vasten seinää niin että tärähti.
"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske minuun, muutoin huudan apua! — Minä en tiedä mistään. Ja jos asia niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."
Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä, mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää, polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka, hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.
Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi ahkerasti lasiaan.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien" kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."
"Mene tiehesi, konna!" sammalsi humaltunut.
"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"
Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli täysi työ saada niitä rauhottumaan.
Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden vuoksi suu kiinni, nenän kautta.
Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa, niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.
"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa, että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat —"
Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen herrana!
Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena", että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin, että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä, hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine, ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes lahjaksi.
Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään tilaansa;sentuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi, ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin huomaamatta.
Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa, varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut sitä auttaa — eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa! Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille. Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä oikeastaan olisi voinut odottaa.
Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen, ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion", jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen" tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja möräjävän karjan keskellä.
Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus, joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan, kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki — oli ohi. Sitten hän hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.
Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä, soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.
Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa, ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta, ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.
Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.
* * * * *
Olutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä, ainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren emännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka istui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa, mutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta. Toni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan — sotilassäätyhän kuuluusiinäkinsuhteessa olevan hyvä koulu — ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista tavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti pettävät kuin kärsivät "petetyksi tulemisen", niistä, jotka eivät halukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta, vaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle kaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken on viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain kurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei vielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä huolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena; veronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä vastaan.
Oliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa seurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa, noussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena fysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä hän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse lörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman vaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä nyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa "rakas", ja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja herrana.
Siitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan häntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa oppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa päivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä kasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta sekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta nämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he eivät tulisi laiskoiksi,eimiestä; miehelle puhuivat tummat, sinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori vaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen edestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko elämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin itsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.
Puoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja laskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat sulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren melun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan. Kaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen maljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän Olutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.
Vanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt kotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori isäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja molemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan paikalle.
"Sinäkö se olet, isä?" kysyi Toni. "Tuletpa sopimattomaan aikaan."
"Menen heti takaisin", murahti vanhus, "tahdoin vaan katsoa, en kuitenkaan teitä." Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen ravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten pisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään laatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti toista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen. "Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin", virkkoi hän nuoriin kääntyen, "vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, — se on teidän oma asianne, — sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa puhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain yhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin väleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!" Hän löi kämmenellään raha-arkkuun. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, isä", virkkoi Toni.
"Hyvää yötä", kuiskasi Sali.
Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät vähitellen kuulumattomiin.
* * * * *
Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin sinä, mitä sinä siitä arvelet?"
Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on ja pysyy reijät omissa taskuissasi."
Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa, hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, — ettei hänen tarvinnut tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi —; hädässään uskoutui hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella, että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon, kuitenkin oli hänen ainokaisensa, — ja näin kerjäsi ja imarteli hän vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.
Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut niin kirkkaasta lähteestä, vaan — ikävällä se sanottakoon — inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet. Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai, sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt, ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti Sternsteinin isännän turhamaisuutta.
Tosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä punakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat kestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja tottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo vanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa ja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät hänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.
Sellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle tulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa valmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin hovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen kuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja torui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös ilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää vanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.
Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne olivat.
Ravintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen Sternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen luokseen huutanut:
"Minne matka, Vastl?"
"Kaupunkiin."
"Mikä hätänä?"
"Emännälle — tohtoria!"
Minkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen."Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!"
Varhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät Sternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja tukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan, vaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. "Auttakaa, auttakaa, herra tohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!"
Lääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten, ylös portaita.
Kolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa, jonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa, hyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.
Kun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan otsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli eräs piika seuraavan puhelun.
"Herra", virkkoi isäntä, "se olisi sitten ikäänkuin ei minulla olisikaan vaimoa."
"Sen selväksi tekeminen teille", sanoi lääkäri, "oli minun velvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en tiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän vain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani."
Silloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä, kinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni, pyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa olivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että hän äkkiä huomauttaen "täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös", meni pois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin jäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi pureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.
Kolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän kaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi niin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja jokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.
Kun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi, eräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden ristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös kirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan pääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika käsivarrellaan.
Toni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman kurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja totisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui vaimon voimakkaaseen vartaloon.
Kasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo rikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä kirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja hänen tekonsa, sai tuo pieni olento — se oli tyttö — naiskumminsa kunniaksi tämän nimen Juliana.
Kulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä kumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi Helenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään, hän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan oikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.
Neljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen puolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta, kun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten tuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin silmäniskuin tätä tulemaan majaansa.
Nuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät viittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti tässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä nopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.
Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.
Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.
Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä oikeastaan täältä tahdot?"
"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto,hänenluokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla. Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa minua kohtaan."
"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven edessä oleviin kiviportaisiin.
* * * * *
Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton, sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta, niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa, senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne, jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa — itselleen vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä — olisivat lukeneet hänelle pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä, että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää. Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja, jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.
Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu, että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.
Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan hyvää sanaa emännälle.
Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä. Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä, Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.
Helenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan makasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut akkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa; vasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren isännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista, ystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta kaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen lörpöttelyn yhteen.
Vielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui hän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän näki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös ja juoksi äitinsä majaan.
Hän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni perässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle, puiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. "Sinä olet kurja mies! Eikö sinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun onnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon huutoon?"
Zinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. "Älä vaan nosta mitään riitaa minun majassani", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan oikean käden ranteeseen.
"Älä sinä sekaannu asiaan", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä kiivaasti irti. "Älä sekaannu asiaan, ei tällä, — sen sanon sinulle hyvällä, — eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä minulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän kahden asia!"
"Tosin kyllä —", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja vihainen katse sai hänet vaikenemaan.
Toni työnsi hänet syrjään. "Jättäkää hänet rauhaan", hän virkkoi, "jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa moittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä kohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti."
"Muutoin se ei sinua paljon raskauttaisi", ivaili Helena.
"Mutta Jumala on todistajani siihen", Toni jatkoi, — "etkä sinäkään voi saada minua valheesta kiinni —, että tarkotukseni alunalkaen oli kunniallinen —"
"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma", keskeytti Helena hänen puheensa, "antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta. Mutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua. Tuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on siihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen viisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta kun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin tyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin, kolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta tarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään ja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja häpeällinen otaksuminen!"
Toni pudisti päätään. "Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista. Mitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun hiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle vahingoksi; vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee pilkanalaiseksi, kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa."
"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä aidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi ajatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle pahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua kuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös pidettävä mielessäsi sanani!"
"En pidä", virkkoi Toni hiljaa, mutta päättävästi.
"Mitä?" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. "Oikein väkipakollako tekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?"
"En voi."
"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten jo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä, velvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun kunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä kaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!"
"Tee se."
"Hyi!"
"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään kunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa tulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä minussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on maksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää minua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan. Viikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas olen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi. Herra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!"
Vanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti takaoven kautta tuvasta ulos.