Helenan silmät olivat olleet maahan luotuina. Nyt katsahti hän ylös.
"Mitä sinä sitten tarkotat valittavalla puheellasi?"
"Mitäkö tarkotan?" Toni naurahti katkerasti. "Kysy piestyltä koiralta minkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain silloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa. Minä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; — jospa sinä vain olisit odottanut minua!"
"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö minun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten kaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä, tietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa tavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se jättää säkkinsä!"
"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin olisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt, kolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä kotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä minulle kelpaa."
"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on kärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta on kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan luule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa vaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista hupsutuksista!"
"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain silloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä lastakin, —"
"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen verran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen suvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole mitään isää."
"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen saadakin. —"
"Sinulle on kai veri noussut päähän?"
"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun emäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet luokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja hyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule."
"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla taivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään syytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta sinun ikäisesi."
"Ei hänkään elä ijankaikkisesti!"
"Toni! — Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle, että kuuntelen sellaista!"
Toni pidätti häntä kädestä. "Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei voi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi, muutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän sallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat ihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti, Leena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, — sinun edestäsi otan jokaisen synnin päälleni, — sinua edestäsi, vaikka kaikkein kauheimmatkin! — sinun edestäsi — Leena —"
Helena työnsi hänet voimakkaasti pois luotaan ja riensi ulos.
Kun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui isäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.
* * * * *
Kuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.Ne olivat sekavia unia.
— — —
Hän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka oli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista mielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden joukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat hänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut nähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja vanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen ja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja kutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi harmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!
Sitten juoksi hän ihmisten välitse, — he muodostivat kapean käytävän, — suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita ylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei ainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta välkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja melkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan kahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä, soittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien joukossa ja tanssi mukana ja lauloi.
— — —
Siihen hän heräsi.
Kaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä; mies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin omituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena unissaan koettanut laulaa.
Syvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti nukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua alkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.
Kirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat akkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.
Kaksi, juuri kaksi niitä oli.
Helena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän saattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo tuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.
"Kuinkas kauan tauti tulee kestämään."
Vaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle, jos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin sanoneen.
Isännällä on kuuma veri.
Jos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan kotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja — Tee se, kuiskasi ääni Helenan sisimmässä.
Siitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, — Tee se, kuiskasi ääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut vallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.
Herra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? — Hupsutuksia! — Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! — Jäisihän kuitenkin toinen — Ei hänkään elä ijankaikkisesti. — "Ei elä ijankaikkisesti", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita hänelle lausuttiin.
Sitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti arasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti peitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään tyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: "Mielettömyyttä! Ikuisesti ei kukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?"
Se nähdään! kuiskasi ääni hänen sisässään.
Kylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas kuten kuumeen kourissa.
Se nähdään! kaikui aivan hänen korvaansa, ikäänkuin ulkoapäin.
Tällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan olevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.
Vaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi hänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin tunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn väliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi ikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin, sihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se — tee se — tee se — se nähdään — se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen, hän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa ja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä huumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se — tee se — tee se — se nähdään — se nähdään!
Silloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan makuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää muuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät suonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta itseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten ruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi rukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä ajattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä ja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni ikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli häntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi ja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja nukahti.
Siitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti hän ylös.
"Jeesuksen nimessä", sanoi mies, "mikä sinua vaivaa?"
"Huonosti minun laitani on ollut", vastasi Helena, "en elämässäni ole niin huonoa yötä viettänyt."
"No sepä vasta kummallista", tuumi mies päätään pudistellen.
Joku päivä tämän jälkeen astui äkkiä pieni, vinosäärinen "uskonnollisten kalujen kauppaseuran" asiamies pyhänkuvaintekijän majaan. Hän oli näinä vuosina vain perin harvoin näyttäytynyt ja hänet oli aina silloin otettu vastaan jonkinlaisella varovaisuudella, mutta samalla myös asiaankuuluvalla kunnioituksella; viimemainittuun saattoi tosin tällä kertaa tehdä jonkinlaisen poikkeuksen se seikka, että jo pitemmän ajan kuluessa tilaukset olivat huomattavasti vähentyneet.
"No, kerrankin taas näyttäydytte!" huudahti puunleikkelijä ensi tervehdyksen jälkeen. "Toivottavasti tuo tulonne muassaan jotain hyvää? Jo kauvan aikaa olen saanut kokonaan lepäillä työstä, ette ole tarvinnut kerrassaan mitään!"
"Oikeassa olette, herraseni, kun pidätte loma-aikaa", virkkoi tuo pieni mies. "Tavaroilla on huono kysyntä. Totta vie, minkä sille mahtaa? Seura teki hirvittävän erehdyksen luullessaan, että noilla kapineilla voisi levittää uskonnollista mielialaa ja uskonnollisella mielialalla taas noita kapineita aina loppumattomiin asti; mutta nyt haluaa vain uskonnollinen mieli kapineita, ostajain luku on vähäinen ja heidän tarpeensa jo tyydytetty. Hyvä Jumala, mikä runsas menekki onkaan sitävastoin englantilaisten intialaisilla epäjumalankuvilla, joita valmistetaan Lontoossa! Mutta ne ovatkin suurta kauppakansaa ja ainahan on herättänyt huomiota se, että he pyhittävät lepopäivänsä."
"Ovatko ne juutalaisia?"
"Mitä sanottekaan, herraseni? Kristittyjä, — kristittyjä, sanon Teille täydellä vakuudella. Mutta kuulkaapas eräs neuvo, herrani, etsikää itsellenne jokin sivuansio, kuten minäkin olen etsinyt."
"En tiedä mitään sellaista."
"Kuulkaahan, tehkää pakanallisia kuvioita."
"Vaikkei se syntikään olisi, niin en kumminkaan osaisi niitä tehdäkään."
"Älkää olko huolissanne, minä teidän sijassanne saisin kyllä valmiiksi sellaisiakin jumalankuvia. Veistelkää mies, jolla ei ole muuta vaatekappaletta yllä kuin housujen sijasta viikunanlehti, ja asettakaa hänet istumaan viinivatiin, niin Teillä on Bacchus, viinin jumala; pankaa hänelle käteen päristin, niin siitä tulee Herakles, antakaa hänen pitää siivet jalkojen asemesta ja kädessä keppi, jossa rinkilöiden sijasta kiemurtelee pari käärmettä, niin on Mercurius valmis. Pääasia jumalaistarustossa on luonnollisuus. Värit voitte jättää panematta, tehkää kuvat hyvin likaisiksi, niillä on sitten taidearvo, jota sanotaan platinaksi. Minä pidän huolen siitä että saatte, jos vain haluatte, käsiinne kokonaisen jumalaistarustokirjan, jossa ne ovat kaikki kuvattuina, jumalat ja jumalattaret."
"Eikö naispuolistenkaan yllä ole mitään? Ovatko hekin samanlaisia?"
"Joskus on heidän yllään joku vanha vaatekappale; mutta jos seuraatte neuvoani, herraseni, niin valmistatte vain Venuksia, ne ovat aina kaupaksikäypiä. Mutta mitä huolinkaan puhua Teille siitä, ikäänkuin se olisi Teille varsin outoa. Eikö Venus ole hiuskarvalleen pyhän Eevan näköinen? sellaisille saisitte toki heti sen valmistuttua tilauksia!"
"Siinä suuresti erehdytte", sanoi pyhänkuvaintekijä vakuuttavasti, "huomatkaa ensiksikin tarkoin, että Eeva on yhtä vähän pyhä kuin Aatamikin ja toiseksi, että hänellä oli, ennenkuin Herra ajoi hänet pois paratiisista, verhona puunlehviä ja sittemmin erämaassa eläimennahkoja."
"No sekö nyt oli suuri erehdys!? Jättäkää pyhyys puunlehvineen ja eläimennahkoineen pois, niin Teillä on mitä tarvitsette."
Muckerl pudisti harmistuneena päätään. "En ymmärrä mitä tarkotatte. Ei vielä milloinkaan ole Aatamia ja Eevaa haluttu, ja sehän on ymmärrettävääkin — kuka niitä asettaisi huoneisiinsa, lasten nähtäviksi?"
"Eivät ne lapsille kuulukaan. Veistäkää te vain Eeva kuten olen sanonut, ja sanokaa sitä Venukseksi, mitä sillä on väliä? Te olette minua kiittävä ja mallistakaan ei teidän tarvitse olla pulassa." Hän viittasi keittiöön, jossa Helena askaroi lieden ääressä. "Mikä muhkea vaimo teillä onkin!"
"Hyi perhana!"
"Kuinka sanotte: 'hyi perhana', kun toiset sanoisivat: 'Jumala, kuinka kaunis ja kun voisitte sillä ansaita rahaa?' No, tehkää tai olkaa tekemättä! Olen tarkottanut teidän hyväänne. Mutta koska on puhuttu rahan ansaitsemisesta ja koska olen antanut teidän ansaita, niin sallikaa minunkin tehdä samoin."
"Onko teillä jotain kaupantavaraa?"
"Ettäkö kantaisin jotakin myttyä?" kysyi pikku mies loukkautuneena. "Minä olen erään henkivakuutusyhtiön asiamies ja sellaisena tahtoisin kernaasti tehdä kauppoja kanssanne; vakuuttakaa itsenne."
Muckerl pudisti torjuen oikeaa kättään. "Henkivakuutus? Minä tunnen sen, olen sanonut sen oikeastaan olevan kuolemanvakuutuksen; sille, joka elää kauvan, ei maksamisesta tule loppuakaan, ja etua siitä olisi vain sille, joka heti ensimäisen suorituksensa jälkeen kuolisi."
"He-he, oikeassa olette, herraseni, se on oikeastaan vakuutus kuolemantapauksen varalta, mutta Te ette voi uskoakaan mikä suuri merkitys tuollaisella nimityksellä on! Eihän sitä toki voine nimittää kuolemanvakuutukseksi? Kuinka monet ihmiset arastelisivatkaan ruveta siihen!"
"Olkoon sen nimi mikä tahansa, minä en sitoudu pitkiin maksamisiin enkä pikaiseen kuolemaan."
"Jumalani, talonpoikaisille ihmisille saa puhua keuhkonsa kuiviin selittäessään heille vakuutuksen olemusta! Kun minä niille näytän kuolemantapauksen, raesateen hävityksen, tulen- ja vedenvahingon, tapaturmien ja matkaonnettomuuksien varalta otetun vakuutuksen hyödyn, niin eivätkö ne seiso siinä ja pudistele päätänsä, peläten ja toivoen samalla pelkästä ahneudesta, että jo pian tulisi kuolema ja raesateet ja tulen- ja vedenvaara ja tavaran tuho ja ruumiin vauriot! Vanhurskas Jumala, kylläpä sellaisesta toiminnasta yhtiö voisi kukoistaa! Eikö jokaiselle järkevälle ihmiselle ole aivan kouraantuntuvaa, että vain tuhansien sisäänmaksuista voidaan suorittaa hyvitys sille vähemmistölle, jota tuollaiset onnettomuudet kohtaavat."
"No ovatpa ne kuitenkin koko tuhmia, jotka toisten hyväksi maksavat."
"Ne ovat järkeviä, herraseni. Koska ei kukaan noista monista voi tietää, eikö hän jo huomenna kuulu siihen vähemmistöön, jota joku onnettomuus kohtaa! Monet tekeytyvät hirvittävän hurskaiksikin ja vetävät esiin lauseparren, että heidän henkensä ja omaisuutensa on Jumalan kädessä, ja jos hän tahtoo käydä käsiksi heihin tai heidän omaisuuteensa, niin se tapahtukoon."
"Ne ovat varmastikin oikeassa."
"Hurskaina ihmisinä ne ovat oikeassa; mutta eihän se suinkaan rikkoisi hurskautta vastaan, eihän se suinkaan rikkoisi Jumalan tahtoon alistumista vastaan, jos joku iskun kohdatessa ylhäältä pitää varalta vakuutusta — jottei se sattuisi liian ankarasti?!"
"Se on tekopyhyyttä. Minä tiedän että vakuutus on jo ennemmin tehtävä ja maksettava."
"Kuinka voittekaan olla noin yksinkertainen! Tyhjästä tulisi tyhjää! Uskotteko että teidät voitaisiin korvauksetta auttaa onnettomuudesta ulos aikana, jolloin täytyy maksaa siitä että toiset tulevat sisään?! Ettekö maksa mitään sodista, vankiloista, löytölastenkodeista, hulluinhuoneista, spitaalitautisista?! Ettekö?! Miksi siis maksutta tahdotte leskien ja orpolasten huolenpidon, talon ja tavaran vakuutuksen, turvan tulta ja vettä vastaan?! Olkaa järkevä, älkää antako suotuisan tilaisuuden mennä hyödyttömästi ohi; minun laisiani saapuu harvoin tälle paikkakunnalle."
"Minun puolestani saisitte kyllä pysyä poissa. Mitä te tästä sitten saatte?"
"Sen sanon teille, herraseni, pienen toimituspalkkion, kuten jokaisesta uudesta vakuuttajasta, jonka yhtiölle saan hankituksi."
"Se pitää kai minun maksaa Teille?"
"Varjelkoon, sen maksaa yhtiö."
"Ja mistä se ne ottaa?"
"Kassasta."
"Ja kuka ne sinne suorittaa?"
"Te olette kovin utelias, herraseni, —"
"Ahaa, nähkääs, siinä se petos piilee! Minun on hyvin maksettava, jotta toiset voivat viettää hyviä päiviä!"
"Jumala tietää, etten toivottaisi teille sellaisia päiviä! Te hikoilisitte silloin enemmän kuin milloinkaan olette työpöytänne ääressä hikoillut! Luuletteko tuollaisen suuren yrityksen pysyvän voimassa itsestään? Siinä täytyy olla asiamiehet ja ali- ja ylivirkamiehet ja kirjanpitäjät ja tirehtöörit — tietäkää — näiden kaikkien täytyy elää; ja asiamiesten palkkiot ja yhtiön voitto otetaan kaikki koroista, sisäänmaksetun pääoman prosenteista! Ymmärrättekö? Ei mitään itse pääomasta! Osottakaapa minulle muualta niin oikeutta noudattava hallitus! Veronkantovirkamies ottaa palkkansa veroista, pääomasta eikä koroista, herra pastori, joka hoitaa vaivaisrahoja, ei ota mitään pääomasta eikä koroista, hänen täytyy saada palkkansa kaupanpäällisiksi, ja veronkantolaitoksiin ja vaivaiskassoihin saatte vain maksaa rahanne sisään, mutta meiltä saatte markalleen ja pennilleen ulos sen minkä olette ennen suorittanut ja mistä teillä on kirjelmä kädessänne! Herran nimessä, minun mielestäni se on asia, jossa voi tienata säkillisen rahaa! Älkää inttäkö, se on kumminkin vain Teidän etunne, joka tässä on kysymyksessä. Asia on pian selvitetty. Minä vien teidät piirikunnan pääkaupunkiin lääkärin luo — se ei maksa teille mitään — teitä naurattaa siellä, se on aivan kuin olisitte jossain huvitilaisuudessa. Hän koputtelee teitä, ensin selkään, jotta keuhkot irtautuvat rintakalvosta niin että hän voi niitä paremmin kuunnella, ja sitten etupuoleen, koska hän — mutta mitä te siitä ymmärrätte? — mutta teitä naurattaa se kyllä, ja sen, että silloin saatte tietää kuinka terve ihminen olette, sen Te saatte ilmaiseksi, ja terveenä ihmisenä lasketaan Teidän maksuerännekin halvemmaksi."
Helena seisoi tuvan oven kynnyksellä eteenpäin kumartuneena. "Ole hiljaa", virkkoi hän lapselle, joka muutamia sanoja soperrellen oli tarttunut kiinni hänen nutunhelmaansa.
Muckerl oli niin epäuskoinen kuin olla saattaa, mutta samalla myöskin joutui monien vakuuttelujen avulla helposti hämilleen, hän tunsi olevansa vallan ymmällä tuon pikku miehen sanatulvasta ja koetti senvuoksi äkisti tehdä lopun yhä hankalammaksi käyvästä asemastaan päättäväisesti sanomalla: "Säästäkää sananne, älkää enää huoliko selitellä. Minä en voi!"
"Oletteko perheenisä? Koska henkivakuutus on olemassa, voidaan jokaiselta vaatia, että hän pitää huolen omaisistaan. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne!"
Helena astui, pienokainen käsivarrellaan, ovelta sisään. "Kuuleppas, Muckerl", virkkoi hän hymyillen, "ei se niin varsin pahasti olisi, jos tekisit sen meidän mieliksemme, ettei meidän kerran tarvitsisi mennä kerjäämään."
Pyhänkuvaintekijä katsahti kummastuneena ylös. Mistä tämä äkillinen asiaansekaantuminen? Hän liikahutti suupieltään alemma ja tuijotti Helenaan suurin silmin. Häntä harmitti, että tämä, sensijaan että olisi ollut hänen puolellaan, niin odottamatta puhui vieraan eduksi ja päällepäätteeksi vielä asiassa, joka koski monivuotisia menoja ja joka hänen kuolemansa sattuessa lupasi Helenalle hyötyä. Pitikö hänen sanoa se mikä jo pyöri hänen kielellään: että jos Helenan kerran täytyisi mennä kerjäämään, niin olisi hän sen täydelleen ansainnut Muckerlin autuaan äidin vuoksi ja että hän tähän saakka aina oli pannut kovin pahakseen miehensä kaiken huolehtimisen lapsen suhteen, mikä muutoin…? Mutta mitä ajattelisi tuo juutalainen, jos kuulisi hänen tuolla tavoin mekastavan vaimolleen? Ei. Hän lupasi harkita asiaa ja "kerran" vielä vakuuttaa itsensä.
"Jumala siitä varjelkoon!" huudahti pieni asiamies ja huitoi käsiään ilmassa. "Jumala siitä varjelkoon, että antaisin teidän katua tuollaista hyvää päätöstä. Ei tule siitä mitään, herraseni, nyt istuudutte aterialle, sitten menemme tuonne ylös isännän luo pyytämään lainaksi hänen vaunujaan, —"
"Vaunujaanko?!"
"Me emme ole yksin; niissä kylissä, joiden ohi kuljemme, on vielä viisi muuta henkilöä, jotka ovat tehneet saman päätöksen. Te teette juuri puolen tusinan täydeksi, hyvä herra. Näette, että se vetelee. Mistä muutoin saisin kustannukset?"
"No, sitten täytyy sinun kai lähteä, Muckerl", sanoi Helena, "kun nyt näin ilmaiseksi tarjoutuu tilaisuus."
"Sinä et suinkaan aavistakaan, että maksuaikakin tulee eteen?"
"Älä ole lapsekas, tarkotan vaan, että koska kerran jo olet päättänyt asian varmaksi, niin minkävuoksi lykkäisit sen tuonnemmaksi?"
Muckerl ei tosin ollut mitään päättänyt ja että asia näin päätäpahkaa piti tuleman ratkaistuksi, se teki sen hänelle vielä arveluttavammaksi. Hän raapi päätänsä.
Mutta asiamies hoputti: "Kuunnelkaa rouvanne puhetta, hyvä herra; rouvien sanojen kuunteleminen on useissa tapauksissa hyvä, vaikkei sentään kaikissa. Me olemme parin tunnin kuluttua tuolla kaupungissa ja siellä viivymme vain mitättömän vähän aikaa. Illalla olette jälleen kotona, herraseni."
"No katsos, kaikkihan on nyt varsin hyvin järjestetty. Tule nyt Muckerl syömään, ettei haaskata aikaa. Kenties herrakin ottaa lusikallisen lientä?"
Asiamies kieltäytyi kiittäen. Hän piti ankarasti kiinni niistä ravintolaeista, jotka polveutuvat yksinkertaisen jumalanpelvon ajoilta, jolloin ihmiset eivät vain kädellään ja suullaan jumalia palvelleet, vaan myöskin omilla ja vieraiden sisälmyksillä.
* * * * *
Raskaita riippuvia pilviä ajelehti tuulen mukana, kun illan tullen vaunut jyrisivät läpi kylän.
Pikku miehen vieressä istuimella kyyrötti pyhänkuvaintekijä, hattu painettuna syvään otsalle, kalpeana, jäykin katsein; tukka oli takertunut ohimoihin kiinni.
"Hyvä Jumala, Muckerl, mikä sinulla on?" kysyi Helena rientäen porstuasta saapuville.
"Ne eivät ota minua", sai tämä vapisevalla, tuskallisella äänellä sanotuksi.
"Siinä nyt näette", virkkoi asiamies, "ensin hän ei tahdo ja nyt hän on epätoivoissaan, kun me emme tahdo. Älkää olko lapsekas, herraseni, älkää olko siitä millännekään. Satavuotiaiksi ovat eläneet ihmiset, jotka lääkärit ovat kuolemaan tuominneet. Älkää vaivatko päätänne sillä, mitä joku tuollainen sanoo. Voihan se olla johtunut ilkeämielisyydestäkin, jotta minulta menisi hukkaan toimituspalkkio; nuo herrat pitävät monasti tuollaista kunnotonta peliä meikäläisten kanssa. Heittäkää se pois mielestänne, herraseni. Älkää mietiskelkö sitä. Uskokaa minua, siitä ette hyödy hituistakaan."
Helena auttoi miestään istuimelta alas ja vei hänet sisälle; hän jätti hänet ovensuuhun, kun hän pääsi horjuen tupaan, ja juoksi ripeästi takaisin vaunujen luo.
"Sanokaahan minulle toki", kuiskasi hän, "mikä oikeastaan vaivaa tuota miestä? Voitte aivan hyvin uskoa sen minulle, minä en siitä sanomasta kaadu."
Tuon pikku miehen kasvot saivat julkean ilmeen ja hän väänteli paksuja huuliaan. Luultavasti kutitti niitä joku "erinomainen sukkeluus", ja varmaa on, että hän teki hyvin pidättäessään sen sisällään. Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Teidän ei pidä säikähtää", virkkoi hän puoliääneen, "siitä mitä tohtori sanoo, ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin hänen kirjottamansa reseptit. Teidän miehenne tila on huono. Pahassa tapauksessa ei voi tietää mitä tuleva vuosi tuo mukanaan. Tarkotan, ettei mikään sana voi tehdä kuollutta eläväksi, eikä liioin elävää kuolleeksi. Älkää harmaannuttako hiuksianne sen asian vuoksi, se olisi vahinko noin kauniille rouvalle. Nöyrin palvelijanne!" Helena palasi takaisin tupaan. "Älä ole milläsikään", virkkoi hän, "elleivät ne tahdo sinua ottaa, niin olkoot ottamatta! Älä vain kuvittele mielessäsi turhia. Niin pahaksi kuin ne tuumivat ei laitasi vielä pitkiin aikoihin tule."
Hän istuutui pöydän ääreen miestään vastapäätä.
Ulkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian voitti kaikki muut äänet.
Siinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä, molemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään ilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti katsahtaen murheelliseen mieheensä.
Vähitellen hiljeni sade; kun enää vain "ripisteli", putoili hajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös. "Älä huoli surra sitä", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla kädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään kasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen kertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja sieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän molemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä vapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.
Hänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman leyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun sekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä ajasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen oli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.
Ja nyt se jälleen — askeltakaan paikaltaan siirtymättä — oli hänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten mahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain kullalta välkkyvät akkunat puuttuivat — aurinko oli laskenut. Oi, sinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.
Majan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin. "No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun kyyristyvän siihen."
"Olin kokonaan omissa ajatuksissani", virkkoi Helena ja sitten jatkoi valittavalla äänellä: "Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa vakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä ei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta ihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan."
Vanhus vilkutti silmiään ja veti suunsa irviin. "Anna mennä!"
Helena kavahti penkiltä ylös ja käänsi äidille selkänsä. "Koska minulle tuollaisia puhut, niin lähden hetipaikalla tieheni." Hän asteli poispäin, käsivarret riippuen sivuilla ja olkapäät nytkähdellen, kuten itsepäiset lapset usein vihoissaan tekevät.
Sakset olivat vahingossa pudonneet pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon kädestä ja jääneet pystyyn, kärki lattiaan kiinni; hän kumartui ottamaan niitä ylös. "Uskonpa", virkkoi hän, "että pian saamme harvinaisia vieraita." [On olemassa sellainen taikausko, että jos sakset, teräskynä, veitsi t.m.s., joka vahingossa putoaa jonkun käsistä, jää pystyyn, ennustaa se harvinaisen vieraan tuloa.] Kun hän jälleen kohottautui, olivat hänen kasvonsa hehkuvan punaiset ja hän vältti katsomasta silmiin miestään, jolle oli tämän sanonut.
Pyhänkuvaintekijä, jos hän muuten siihen uskoi, oli täten valmistautunut, mutta ei suinkaansitävierasta vastaanottamaan, joka vielä samana iltana heille ilmestyi.
Nuori Sternsteinin isäntä astui tupaan. "Hyvää iltaa, talon väki", virkkoi hän. "Terve mieheen, Muckerl." Hän tarjosi tälle kätensä, puristi hänen vitkastellen esiinojennettua oikeaa kättään ja jatkoi: "Anna kaiken menneen olla mennyttä ja unohdettua, sitä sulta pyydän. Olen nyttemmin sitä vilpittömästi katunut, sen voin sulle vakuuttaa; tee minulle niin ystävällisesti, että annat niiden asioiden olla levossa. Se mikä minut nyt tuo tänne, on eräs tilaus, eräs työ sinulle. Siitä tahtoisin kanssasi puhella."
Helena pyyhkäsi esiliinallaan erästä tuolia ja siirsi sen sitten vieraan eteen. "Istu, — istukaa molemmat. Ettehän toki seisoallanne tahdo siitä päättää?"
Hän lähti ulos tuvasta ja molemmat miehet istuivat hiljaa toisiaan vastapäätä. Lapsi hiipi vieraan lähelle. Schwarzwaldilainen seinäkello tikutti hetkisen varsin äänekkäästi ja kuuluvasti. Sitten kysyi puunleikkelijä hiljaa, kuten jokin olisi ahdistanut hänen kurkkuaan: "Mitä sinä tarvitset?"
"Se on näes, —"
"Isä", huudahti pikku Muckerl ja näytti suuremmalle niitä herkkupaloja, jotka isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.
Muckerl käänsi äkisti päänsä Toniin päin ja tuijotti häneen ihmettelevin silmin.
Tämä painoi katseensa maahan. "Olen vain tuonut hänelle muassani jotain, tuolle pienokaiselle, — koska — koska tahtoisin tilata sinulta erään kuvan, joka sinun olisi oikein huolellisesti valmistettava. Muutoin en tiedä ketään, joka voisi tehdä sen mitä niin kernaasti haluaisin. Se ei olekaan mikään pieni työ, sinä voit sillä niittää kunniaa ja ansaita sievoisen summan rahaa."
"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus", murahti Muckerl, viitaten lapseen. "Sanohan nyt mitä sitten mietit."
"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan eikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni kääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki ihmisapu on turhaa." Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään tietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään mitä aihetta siihen olisi ollut. "Tahdon veistättää kuvan", — jatkoi isäntä, — "ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni syntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja vihitty. Ymmärrätkö minua?" Muckerl nyökäytti päätään. "Se tulisi kokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä pitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla pyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista kaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri meidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?"
"Kyllä, kyllä."
"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden puitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja mistä syystä esirukous tapahtuu. Niin — niin olen sen mielessäni miettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?"
Pyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi, vastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan ikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin rauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran elämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin miettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut tilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.
Aluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien veistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät puitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne kyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä pois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten näkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä kukaan saisi nähdä.
Isäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos pyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla Pyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta, jos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.
Muckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa, avarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän oli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet maahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden katselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa; eiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan eivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta, naurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista personaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat pyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on näyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla varma!
No jaa, niinpä niin — niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo itsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo; pitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota pikaa.
Muckerl raapi korvallistaan. "En voi siihen heti ryhtyä käsiksi; minulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun taas lähden kaupunkiin."
"Minulla on sinne huomenna asioita", virkkoi isäntä, "olisin mielissäni, jos sinä lähtisit kanssani, niin ettei työssä enää tapahtuisi mitään viivytystä."
"Suostun siihen."
"Se on siis päätetty. Minä noudan sinut huomenna. Aikamäärää en vielä tiedä. Nyt en tahdo kauemmin sinua pidättää. Hyvää yötä!"
Tuvan oven vieressä, tuolin edessä, jossa lapsi istui, oli Helena polvillaan. "Sanoppa nyt poju: Paljon kiitoksia ja Jumalan haltuun!" saneli hän pienokaiselle ja tarttui ylös katsahtamatta tämän pyöreään kätöseen ja taivutti sitä kuten tervehdykseen.
Puunleikkelijä saattoi uutta tilauksentekijää tuvan kynnykselle asti; siellä hän nyökäytti päätään ja isäntä tarttui lakkiinsa.
Seuraavana aamupäivänä ajoi nuori Sternstein taas taloon. Hän hypähti alas vaunuista ja astui tervehtien majaan. "No, joko lähdetään?" kysyi hän.
"Heti", vastasi pyhänkuvaintekijä ja juoksi tupaan pukeutumaan "pyhäisiinsä."
Helana nojautui liettä vastaan ja hänen jaloissaan leikitteli pikkuMuckerl.
Toni tempasi keittiön oven, joka oli auki maantielle päin, puoleksi kiinni, tarttuen sitten Helenan käteen. "Palkitkoon Jumala sinulle sen", kuiskasi hän, "että kumminkin lapsen opetat olemaan ystävällinen minua kohtaan."
"Lasta voi ystävällisyydenosotus vain hyödyttää, eikä se tuota mitään vahinkoa sille."
"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut, niin varmaa onkin, —" Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului kaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.
Helena kohautti olkapäitään.
"Se oli niin sallittu, sanon minä", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä innokkaasti jatkaen puhettaan, "alusta pitäen uskoin, että sen täytyi niin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla kannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?"
"Ja jos niin olisi — niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja rauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu kaikesta huolimatta."
"Niin, Leena", sopersi Toni, "odotteleminen on vallan eri asia!"
Nuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän säikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. "Siihen olit sinä syypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli jo yllin kyllin."
"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä kaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet toisiamme, —"
Helena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä ja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: "Hst! Tuolla sisällä on kaikki hiljaista" ja lasta osottaen: "Tuokin kuulee ja osaa jo lörpötellä."
"Sano hänelle, että hänen täytyy antaa minulle suukko."
"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei suutele ketään." Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui alaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. "Jätä meidät rauhaan."
"Leena, ajattele poikaa, hän on vielä kerran —"
Silloin astui pyhänkuvaintekijä tuvasta ja Sternsteinin isäntä huusi hänelle: "Juuri aijoinkin sanoa, etten minä noin pitkää aikaa tarvitse pukeutumiseen. Olen paljon nopeampi. No, tulehan nyt!"
Molemmat miehet lähtivät matkalle.
Pian tiesivät zwischenbüheliläiset syyn äkkinäiseen sovintoon Sternsteinin nuoren isännän ja pyhänkuvaintekijän välillä. He pitivät hyvin ymmärrettävänä ja järkevänä, ettei tuo köyhä käsityöläinen kantanut vihankaunaa rikasta isäntää kohtaan; mitä siitä nyt enää, vuosien kuluttua? He kertoilivat ja sovittelivat yhteen, mitä he tiesivät ja mitä eivät tienneet. Tosin on isäntä kerran tehnyt Helenan nurjamieliseksi Muckerlia kohtaan, mutta nyt on tämä samanlainen vaimolleen eikä se ole viisaasti tehty häneltä, että hän raskauttaa mieltään menneillä tapahtumilla, jotka aikoja sitten ovat olleet ohi ja joista puhuttiin, mutta ei mitään voitu todistaa! Tai pitikö hänen kantaa vihaa siitä, että Sternsteinin isäntä siihen aikaan oli hänen kilpailijansa? Eihän toki, mikä hyödytön vihamielisyys se olisikaan! Mitä saattoi miesparka tehdä? Näyttää synkältä, kääntää selkänsä, puida nyrkkiä taskussaan ja nyhjöttää nurkassa; viisaampaa on toki näytellä anteeksiantajan ja unohtajan osaa, erittäinkin koska kristillinen käsityskanta lisäksi soi siitä tuntuvan, selvän hyödyn palkkioksi. Hän ei ole tuhma ja hän ottaa kyllä, tehdessään työtä isännälle, kaksinkertaisen, jopa kolmikertaisenkin hinnan!
Sternsteinin hovin nuorelle isännälle luettiin hyvin oikeaksi ja kelpo teoksi, että hän vaimonsa paranemiseksi uhraa tuollaisen pyhimyskuvan kirkolle; sitä suuremmalla syyllä, kun palvelijat kertoivat, ettei hän näinä aikoina milloinkaan ollut paha emännälle, vaan oli hyvin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Nyt arveltiin voitavan selittää sekin, mikä oli vienyt isännän vanhan Zinshoferin emännän luo. Varmaankin oli hän hiiviskellyt Muckerlin majan ympärillä kuten kissa kuuman puuron ympärillä ja koetti vanhukselta tiedustella, millä tavoin hän siellä tekisi tilauksensa. Ja kun tämä oli hänelle onnistunut ja kun asia kerran oli hänen sydämellään, niin ei ollut mikään ihme, että vanhus käytti sitä hyödykseen ja juoksi hänen perässään hoviin asti ja vei uutiset perille, josta isäntä häntä joka kerta palkitsi. Ja sekin oli varsin luonnollista, että hän nyt itse useammin pistäysi pyhänkuvaintekijän majaan katsomaan miten työ edistyi; ja koska hän viipyi siellä vain lyhyen hetken ja kernaammin vietti aikaansa vanhuksen luona, niin oli se, sen jälkeen mitä kerran oli tapahtunut hänen ja nuorikon välillä, vain kunniallista ja viisasta ja poisti kaikki pahat viittailut ja jokaisen aiheen turhiin juorupuheisiin. Viikko viikon, kuukausi kuukauden perästä kului. Silloin lakkasivat äkkiä vanhan Zinshoferin emännän välittelyt; hän ei enää ilmestynyt hoviin. Sitä tiheämmiksi tulivat Sternsteinin nuoren isännän käynnit molemmissa viimeisissä majoissa kylän alapäässä.
"Nyt siitä kai tulee täysi tosi", sanoivat ihmiset, "nyt se ei enää anna hänelle mitään rauhaa, pyhänkuvaintekijä varmaankin viimeistelee luvattua kuvaa."
Kukaan ei aavistanut, että siellä jälleen heikko luonne voitti vahvemman, mutta että se, vailla vakaantumista, kehnoudellaan herätti sääliä.
Kukaan ei tiennyt siitä päivästä, kukaan ei nähnyt kuinka vaimo, poika käsivarrellaan, nojautui puutarhan aitaa vastaan ja isännän astuessa aivan hänen viereensä veti toisen lasta tukevan kätensä pois, niin että pienokainen eteenpäin kumartuneena tarttui kiinni miehen takin liepeeseen ja pidätti häntä siitä.
Mies hymyili ja vaimon vetäessä nauravan suunsa kiinni ja suipentaessa huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut sylkäistä, katsoi tämä mieheen sellaisella silmäyksellä, jolla vain vaimo ilmottaa sanoin sanomattoman ja samalla hymyilee.
Kukaan ei sitä nähnyt, ei puunleikkelijäkään, joka heidän selkänsä takana astui majan ovelle. Helena säikähti, kun nuo molemmat miehet äkkiarvaamatta huusivat toisilleen tervehdykset; sitten leikitteli ja rupatteli hän vielä hetkisen lapsen kanssa ennenkuin hän käänsi hehkuvanpunaiset kasvonsa majaan päin.
* * * * *
Sternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä; tosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat hyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein kokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin laahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät päästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden valtaan.
Hänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä johtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. — Eiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä edelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän oli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen ystävällisyytensä? — Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin katsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen. Mies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa, jonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi, välinpitämättömästi. — Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö? Ja kellekä rakkauden osotukseksi? — Eikö mies nyt vietä suurinta osaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on kaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, — hänelle oli kai sanottu kuka se oli, — niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt äkkiä pysymään poissa? — Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen tilalleen.
Hän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen sen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen sairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli eräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se usko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää, usko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.
Hän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä äkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä kurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän hiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen; hän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi hukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä suonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.
Siinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa sitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa, hän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä jalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan, päästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn huudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä levossaan olevan talon läpi.
Sitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan seisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten kääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan isännän eläkerakennukselle.
Se ei ollut lukittu; hän astui porstuaan ja koputti ovelle.
Vanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika, ennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: "No, mikä nyt on hätänä?" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä ollen: "Kuka siellä sitten on?"
"Minä se olen, Sali."
"Saliko, no älähän ihmeitä!" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista liikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan ovea. "Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta tapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?" Vaimo oli puhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. "Tule sisään, tule sisään!" Vanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet istuutumaan tuolille. "Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta en saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään jotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin tulta." Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän öljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä. Isäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui katkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi vei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen takana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui leveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja silitteli sitä.
— — —
Oli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi emännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän kuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei mikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi ympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin eläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.
* * * * *
Kun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt tavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta tämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä kyläily.
"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?" kysyi taloudenhoitajatar uteliaana.
"Ei kauas", vastasi emäntä lyhyesti. "Katsoppas onko appiukko jo panettanut hevosen valjaisiin."
Vanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa eikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet häntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety, olisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut vanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli piippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.
Ylhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten lähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin hypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa kädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina oikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi silittelemässä hiuksia.
Hyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan ja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne vieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui sille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan ja sanoi emännälle: "No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!" Hän talutti emäntää pari askelta. "Voi ihmettä, sinun polvesihan vapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on viisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni." Hän nosti emännän niinkuin lapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki lattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin. Itse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja tasaisesti pani ajopelit liikkeelle.
Palvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne matka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle puolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli menossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua kuvaa.
Jo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi käsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan välistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli vaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen asetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua sylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten kiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti. Pyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle, sallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta saattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan työpöydän ääressä, huusi hän tälle: "Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen ulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä mielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä on niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä." Näin sanottuaan astui hän alas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen majaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori isäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: "No, mitä nyt?"
"Ei mitään", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. "Ei lainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista käynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän kanssa." Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus pidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. "Ei mitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa tulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!"
"Kuka konna", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, "on minut pettänyt?"
"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta, jottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa sattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin sinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi."
Nuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän lyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: "Se on totta, minun olisi myöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi."
Sillävälin oli Muckerl astunut majan edustalle vaunujen luo.
"Jos olet mies", virkkoi emäntä, "niin vartioi myös asiaankuuluvasti vaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?"
Puunleikkelijä tuijotti häneen.
Emäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi kuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi tuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät ajoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo yhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa ja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti mies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui majaan.
Vanha Sternstein vei nuoren isännän ulos Zinshoferin majasta. "Tule nyt", virkkoi hän ja lisäsi vaunujen luo saavuttua: "Istu kärryihin."
"Kuka on herra?" murahti Toni. "Istu sinä itse sinne."
"Minä tiedän", ivaili vanhus, "että sinulle ei olisi epämieluista nähdä minut siinä, mutta tällä kertaa sopii kai sinun paremmin olla tuolla takana."
Toni ei vastustellut, hän heilautti itsensä vaunujen takaistuimelle ja istui alasroikkuvin säärin, selkä käännettynä isään ja vaimoonsa, ja niin sitä lähdettiin.
Helena oli Sternsteinin vanhan isännän astuessa hänen äitinsä majaan paennut ulos puutarhaan ja seissyt lehtimajassa kuuntelemassa, mutta hän ei päässyt selville; niistä yksityisistä äänistä, jotka lyhyestä sananvaihdosta sinne tunkeutuivat, eikä ajottain talon edustalta kuuluvista nyyhkytysten keskeyttämistä kuiskailuista tapahtuman päättely jäi siis kokonaan hänen pahan omantuntonsa tehtäväksi ja se ratkaisee asiat enimmäkseen hämmästyttävän pian ja oikein.
Hän kuuli vaunujen vierivän pois; hän jäi vielä, kuten paikalleen tuomittuna, melkein liikahtamatta seisomaan entiseen asentoonsa. Äkkiä sai majasta kuuluva valittava lapsenparku hänet säikähtämään, hän riensi keittiöön ja kurkisti pelokkaasti ovenraosta tupaan; siellä näki hän pienen Hansl Nepomukin itkeä tillittäen seisovan suuren Muckerlin vieressä, joka makasi maassa aivan kuin kuolleena.
Hän syöksyi esiin, nosti miehen ylös, vei hänet vuoteelle ja alkoi valella hänen otsaansa ja ohimoitaan etikalla; ollessaan vielä näissä virvottamispuuhissa, kuului keittiöstä hiljaisia askelia ja huohottavaa hengitystä, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät ovipielen takaa esiin vanhan Zinshoferin emännän hätääntyneet kasvot. "Jeesus ja Maria", ähkyi hän, "mikä onnettomuus!"
"Ole hiljaa", kuiskasi Helena. "Mene pois, mene Jumalan nimessä pois!Tahdon olla yksin hänen kanssaan, kun hän jälleen tuosta tointuu."
"Ei siihen olisi käskyä tarvittu."
Helena kohautti kärsimättömästi jalkaansa, mutta ei sentään polkaissut sitä lattiaan. "Kun kerran käsken sinua menemään", huusi hän itkun sekaisella äänellä, "niin mene."
"Niinpä lähdenkin, tiedät että tulen saapuville kun minua tarvitset."
Helena juoksi ovelle. "Ota lapsi luoksesi!" Hän työnsi pikkuMuckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen,heräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin."Pois, pois", huohotti mies, "pois luotani sinä."
Vaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin tartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni siitä. "Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät lystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle vihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee ties Jumala mitä." — Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. "Muckerl", huudahti Helena, "tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!" Hän pudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. "Katso minuun!"
Silloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka ainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja velttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä, kurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta kosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse: Mitä puhuminen enää hyödyttää?
Ja näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein vaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet painuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja äänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin irtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: "Tiedä se, että olin sinulle uskollinen!"
Tuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen vihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin lapsi sanoessaan: "Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin siitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla ei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä liekö jotain toista kohtaan! — Olet ajatellut, etten minä suinkaan kauan tule olemaan tielläsi, — samoin kuin tuo toinen ajattelee omastaan! — ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, — ellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, — se ei voi tehdä pahemmin kipeätä, — kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon toivovan miehelleen pikaista kuolemaa!"
Helena puhkesi kyyneliin.
"Mitä itket?" kysyi mies kohottautuen ylös. "Siihen olisi mielestäni kai nyt minulla vuoro; muttasitämielihyvää en sinulle osota jasitäiloa en sinulle tee!" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi päänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.
Nuori vaimo tarttui molemmin käsin hänen olkapäihinsä.
"Älä koske minuun!" huusi mies torjuen. "Tahdon itkeä itseni väsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on sinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä täällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä enkä mitään pilkkaa." Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.
Tämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui majan edessä olevalle kiviportaalle.
Liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä, kyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä leveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.
Hyi! Hän sylkäsi.
Hirveätä hullumaisuutta! — Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän ei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.
Sunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten oli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin Sepherl hänen seuraansa ja lausui: "Hyvää päivää, Helena, olen kuullut miehesi makaavan hyvin huonona."
Helena nyökäytti päätään.
"Arvelen vain", jatkoi tyttö, "että hänestä voit vielä saada aikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee."
"En tiedä hänen koskaan ennen maanneen kipeänä."
"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään avullisena sairaanhoidossa!"
Helena katsahti häneen tuikeasti.
Mutta Sepherl ei tätä huomannut, vaan puheli edelleen ja ihmetteli yhä enemmän silmillään, ikäänkuin olisi toisen rauhallinen kuunteleminen tai hänen oma puhelunsa hämmästyttänyt häntä. "Ja ellei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin tulisin kernaasti vielä kerran katsomaan häntä ja useamminkin käymään luonanne ja jos haluaisit, niin olisin sinulle apunakin; et suinkaan ajattelisi pahaa tuollaisesta yhdessäolosta?"
"Oletko järjiltäsi?" kysyi Helena. "Jos tahdot tulla häntä katsomaan, niin en suinkaan sitä vastusta. Ja jos haluat avustaa minua hoitamisessa, niin toivon siitä sinulle Jumalalta palkitsemista; pahan ajatteleminenhan olisi synnillistä, mies kun makaa siinä heikkona, ilman mitään huonoja ajatuksia ja saamatta ketään muutakaan sellaisiin."
"Siis tulenkin nyt heti sinun kanssasi."
"Se on oikein. Tule vain."
Heidän molempien astuessa majaan nousi vanha Zinshoferin emäntä ylös pesutuolilta, jolla hän oli istunut. "Hän ei ole koko tänä aikana liikahtanutkaan, ei huutanut, ei halunnut mitään", kuiskasi hän tyttärelleen, sitten vilkaisten ihmettelevästi Sepherliin ja pudistaen tuskin huomattavasti päätään.
Helena teki lyhyen, vihaisen liikkeen, leuallaan osottaen tietä ovelle, ja kun vanhus vastahakoisesti oli hiipinyt pois, painoi nuori vaimo hiljaa säppeä ja huusi puolikovaa sairaan huoneeseen: "Muckerl, nukutko sinä? Matznerin Sepherl olisi täällä ja tahtoisi tulla sinua katsomaan."
Sairas hymyili ja sanoi heikolla äänellä: "Sepä hauskaa, sehän on kauniisti tehty häneltä. Astukoon vain sisälle. Hyvää päivää, Sepherl!"
"Jumala antakoon, Muckerl! No, miten on sinun laitasi?"
"Miten sen pitäisi olla? Loppu tulee minusta!"
"Älä nyt ole tuhma ja kuvittele sellaista."
"Kylläpähän nähdään, kuka on oikeassa."
"Kuuleppas vain!" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle. "Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän uhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!"
"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt, jotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on." [Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla käydessään istu, vie unen toiselta.]
Sillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena oven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.
Näin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän seuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja kärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa ääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan lähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt Helenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein välttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa mitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan juolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani kaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö kömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin seurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä tytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli tehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.
Kun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon, kielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä oli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän "kokoon kasaamisen" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja taitamattomuudelle ja riitelikin usein "oikein aikalailla" hänen kanssaan.
"Ei sinun pidä luulla", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, "että minä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän väärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut kamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään."
"Mutta, rakas Helena", vakuutteli Sepherl, "kuinka voisinkaan sinusta sellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on annettava perään."
Yhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka, että hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän halusi veistellä jotakin, "hyvin pientä" vain, ja Sepherlin täytyi tuoda hänelle työkalut sekä "puunpalikka" — se oli eräs määrätty, jota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö ensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle sattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan kertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot hehkuvan punaisina pitkin majaa.
"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena, etkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän tahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu puunpalikkakin saattaa piileskellä?"
Helena hymyili. "Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt hupsu tule hämillesi", — Helena taputti häntä poskelle, — "äläkä suutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule, etsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme."
Parilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin käteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi vanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli katsellut tuota hyörinää: "Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet kohta aivan mitätön henkilö talossa."
"Mitä sitä tyhjää!" vihotteli Helena. "Jos luulet minun sallivan noin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä sairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan ole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja vaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä molempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin ilo?"
Hyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä; rupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos oli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.
Lapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat kouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä muistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen jälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä? Niinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri haaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten lapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina yhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he asuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman äitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää… mutta se ei ollut niin sallittu.
Muuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen sairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä peite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun Muckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt lopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen, tuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain sylissään; se oli todellakin "oikein loppuun kiusattu" vaimonkuva ja "tuskista kuivettunut" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut omat näivettyneet jäsenensä malliksi.
Sepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: "Se on oikea pyhä kuva."
Muckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. "Ota, se on sinulle. Se on minun morsiuslahjani."
"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai uskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä en ijässäni mene naimisiin!"
"Niinpä minä lahjotankin sen sitten sulhas-antimena."
"Heitä nyt jo tuossa äläkä enää pilojasi puhu! Minulle on kuitenkin mieleistä, että olet noin hyvässä voinnissa."
"En ensinkään, Sepherl, en ensinkään, tilani on tänään huonompi kuin milloinkaan ennen; mutta minulle juolahtaa mieleen, että kun sinä rehellisesti ja kunniallisesti vaellat tämän maailman läpi, niin kuka tietää, emmekö muualla jälleen voisi löytää toisiamme?"
Pitkä hiljaisuus vallitsi sitten tuvassa, kunnes puunleikkelijä ojensi kätensä tytölle ja sanoi: "Mene mieluummin kotiin, Sepherl, tänään en välitä mistään."
Tyttö nousi vitkastellen. Pelosta ja hämmästyksestä saamatta sanaakaan suustaan poistui hän, moneen kertaan puristeltuaan sairaan kättä.
"Hei, Sepherl", huusi Helena, kun tyttö surullisena päätään nyökäyttäen tahtoi astua hänen ohitseen, "mitä sinä viet talosta?" Hän osotti kohollaan olevaa esiliinaa.