The Project Gutenberg eBook ofSuljettujen ovien takanaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suljettujen ovien takanaRomaaniAuthor: Aaro HellaakoskiRelease date: December 27, 2023 [eBook #72523]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1923Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULJETTUJEN OVIEN TAKANA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suljettujen ovien takanaRomaaniAuthor: Aaro HellaakoskiRelease date: December 27, 2023 [eBook #72523]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1923Credits: Jari Koivisto
Title: Suljettujen ovien takana
Romaani
Author: Aaro Hellaakoski
Author: Aaro Hellaakoski
Release date: December 27, 2023 [eBook #72523]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1923
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULJETTUJEN OVIEN TAKANA ***
Romaani
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken. Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven hangilla.
Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä. Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa. — Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä pysyisi arkisessa tasapainossaan.
Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen. Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti tähän äärettömään valoon.
Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.
Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.
Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.
— Minähän se olen.
— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon — tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.
Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.
— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.
Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.
On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.
— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä. Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!
Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.
Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.
Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! — Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.
Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä — jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.
"Terve vaari. — Kevät tulee."
"Niin tulee, niin."
Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät, kevät!
* * * * *
Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten. — Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana, niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti, veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla helisee onnekas varmuus; elämisen onni.
On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia, sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua. Pyhä väristys täyttää hänet.
— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.
Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät, ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.
— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään eteenpäin.
Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se niin, tämä näin.
Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa. Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.
Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie, pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen, jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.
— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.
Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.
* * * * *
Pahoinvointiinja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti, niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe mitään.
— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa? Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä kuulu mitään.
"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään. Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä huoneessa ketään?"
Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu kulkusten kilinääkin.
— Mitä ihmettä, olenko ulkona? Mutta miksi en näe mitään?
Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua. Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja — näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.
Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.
Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki. Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea — tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.
Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse. Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt. — Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä. Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.
Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua, varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi, eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.
Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan —. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava. Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.
Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin. Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan. Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu aidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas, joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.
— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne — tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita. Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen. Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu. He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.
— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.
— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt. Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota iätkaiket olet takaa-ajanut.
Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä, tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon kanteen:
Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana, ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.
Se olkoon kaikelle maailmalle. — Sisäkauteen hän kirjottaa sensijaan näin:
Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.
Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.
Nikotiini raukaisee, melkein huimaten päätä, mutta kuitenkin viihdyttäen.
— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea, ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua. Se on lohduttavaa.
Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään. Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin, Pekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia. Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä väärinkäyttää.
Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja, jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan hyvässä seurassa.
Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka, tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen, jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä, tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi. Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko. Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes yhden työn, ja on iloinen siitä.
Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua niitä häiritsijöikseen.
Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen, ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.
PIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa tule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi, paikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On lämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä että on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia paikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi silmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka aukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo: "Pekka."
Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.
Mutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat terävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria olennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki repeää hajalleen, alkaen liikkua.
On vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa nukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä suuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä, toinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan joskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?
Koko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta katonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on lämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se pouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että hampaat hohtavat.
"Minä syön sinut", se sanoo.
"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin hevoset ja lehmät."
Pouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa ja kaikki nauraa.
"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen että kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin kasvaisit."
"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä kasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti."
Pouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä mustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä sanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta ne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin tekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin minä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa tuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee viheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on muuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä puuhata mitään.
Minä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen pihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen käsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia väsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla johonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni, meidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.
Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.
"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi, niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.
Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.
Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle. Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää. Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken, paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse. Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.
Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti, katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme, joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän. Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.
Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo. Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone — kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan, Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin. Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.
Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään, vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole. Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan, eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.
Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.
Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa tietäväni mitä hän ajattelee.
"Kerro isästä", sanon.
"En minä nyt jaksa. Kerro sinä."
Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että mistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä ja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta se mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja että eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka. Sitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe mitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt tunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan. Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin, mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä parran sisästä kuuluu:
"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?" — kuuluu sellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.
Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.
"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei sinua enään täällä tarvita."
Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain, jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär, josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.
"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies. Minä lyön sinua."
Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta en saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.
"Sammuta kynttilät, äiti", hoen minä. "Etkö näe että niillä on vilu."
Kuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?
Sehän on Elina.
Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä. Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.
Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai — il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään, ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben —. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa. Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä selviämistä.
— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.
Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla, johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:
Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!
Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin, tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa. Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri; vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys. Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen, lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa", niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.
Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.
Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana, odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa, ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä, joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.
Vesi kihoaa Pekan silmiin.
Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:
Tammerkosken sillallaanäin heilani ensiikeerraan…
Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien kanssa sisään. Jopa kohahtaa:
Kalliolle, kukkulallerakennan minä majani…
Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa, kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun jatketaan:
Tule, tule, tyttö armasjakamaan se mun kanssani…
silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.
"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"
"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen, puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.
Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?
"Kiitos piletistä", sanoo Elina.
Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan muistanut kumartaa.
— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisastihänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:
Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani. Hurraa! Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!
Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä. Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä on liian kuuma.
Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa, tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi lähellä.
"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.
"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"
Elina ei vastaa mitään.
"Mennään kotiin", sanoo tyttö sitte vakavana.
On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.
"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään tänne taasen opettamaan."
"Enpä tiedä", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.
Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!
"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille asti."
"En minä muista mitään. Se oli lapsellista."
Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa. Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi pelkäävänsä sellaista puhetta.
Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää — silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.
Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.
"Mene pois!" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. "Minä tahdon kotiin."
Pekka kiroaa itsekseen.
"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?"
"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele."
"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on ajanut sinut pois kotoa."
"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille."
"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?"
"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä."
* * * * *
Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi, riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön syliinsä, ja hokee:
"En päästä, en."
"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.
"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt. Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti rak-kastanut."
Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa, tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna kaikki.
Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:
"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."
Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. — Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä tullut tosi.
"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina", toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin, "minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan, ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.
"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä, ottiatuota."
Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain jupisee:
"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä poliisille:
"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.Mene helvettiin tästä!"
"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"
"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen käsipuolessaan.
"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin kiivas tämä Pekka."
Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle, jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja sähisten.
Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.
Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.
Miten on Pekka tänne joutunut? Ja vielä puhujaksi!
Se juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä tapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan sydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään luisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän vain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen takaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin milloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen kirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle. Siellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa valtaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus, kun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja käheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.
Katkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen mahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda eikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän ylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka kuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen ukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi minkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi hyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle, niin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi säikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa kiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis äkkiloppu tälle surkeudelle.
Sellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta auttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa, orpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka Elina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti hetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä työmies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt sai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä, köyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui joukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte lämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan orvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän antautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.
Pekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on tarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan tavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa Pekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän haparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan paremmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta niinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja, joihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa yhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta sosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta, kahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat ihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan yhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä, ja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon valoon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo!
Punaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät käsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia ravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille ja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi sietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän luokkarajoista.
"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit niin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen on piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään jauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus ei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan, niin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna niihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen luokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne porvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh."
Pekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että sellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin vain:
"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa, jos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet pitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei kelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan."
"Niin, niin", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan pöydännurkkaan, "mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja ohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa."
"Te kai tarkotatte että Erfurtin?"
"Öhöö, tuota, örvurstin, niin. Sitähän minä meinasin."
Puheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan. Pekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua on pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä puoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee kerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta ja pyllistystä jatketaan.
* * * * *
"Kuulkaapas nuori toveri!"
Nurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on"Kansan voiman" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.
"Tulkaapas tänne. Painakaa puuta."
Pekka istuu. Punanokka tilaa tahraiselle pöydälle lisää kaljaa ja lasin.
"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt nuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka setäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun paasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi, joka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä puhut?"
"Kysytkö sinä sitä setänä vai porsaana?"
"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi, ja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen allikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti."
"Minun täytyy uskoa, jos haluan elää."
Toimittaja viheltää pitkään.
"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja? Satunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi on vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon seinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja tämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana. Et sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan. — Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen tunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan, sinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —. So, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun sinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä, niin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat, kun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä teet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina. Kaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta, joihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla on sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti hengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut."
"Vieläpä tuo setässäkin henki pihisee."
"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki niskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas epistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen perustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä 'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni. Minun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!"
Pekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa kaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän vielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.
"Jessus varjele! Missä se tuli?" ihmettelee Laitilaiska.
"Lankesin Talolla, portaissa", valehtelee Pekka.
Sillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun koetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin siinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa, löi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla löi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli kaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.
Nyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleenLaitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta.Makaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään.Makaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.