Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan. Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!
Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan. Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas, ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon yhteisille illallisille.
"Onkos se Pekka Suojanen?" kysyy kuiva ääni.
Pekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.
"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä, tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä — sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen täytyy ärryttää.
"Onkos teillä mitä asiaa?"
"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen."
"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?"
Tuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:
"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan toisella sointuvalla äänellä.
Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on, vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.
"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa tunne."
"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin teille isästänne — isältänne — terveiset."
"Minä tulen."
Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä. Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.
"Hitåt, vassogo'!" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.
"Jag tror herrn är en ny student?"
"Ja visst", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.
"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija ojentaa kumartaen lakin takaisin.
"Pankaa lakki päähän", sanoo tuntematon.
Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.
He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.
"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko?Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"
Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi, vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden tunnosta, ajattelematta mitään.
He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka tietää kyllä että se on parasta lajia.
Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut. Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se, joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.
"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin. Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain hiukkasen ryppyisempi."
Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:
"Isä!"
He puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.
Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista, merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.
Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.
Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.
"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun olin välillä työssä".
"Kuulin sen tovereiltasi", sanoo isä. "Onko sinulle karttunut paljon velkoja?"
"Toista tuhatta."
"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"
"Isä!"
"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä. — Miten äitisi muuten jaksaa?"
"En tiedä."
"Sepä kummallinen vastaus!"
"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."
"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut aikalailla."
"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia."
"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?"
"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla poikineen hätäpäivää."
"Oletko varma siitä?"
"Luulen niin."
"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä ovat molemmat kirjat."
"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?"
"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se olkoon tämän perinnön opetuspuoli."
"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken edeltäkäsin."
"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?"
"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen."
"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."
"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuinpettää."
"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken, får jag betala!"
Niin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.
"Mihin menette, isä? Missä asutte?"
"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta. Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."
"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."
Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:
"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat."
Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:
"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan."
"Insinööriksi", vastaa Pekka autosta.
"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi."
"Hyvästi."
Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.
Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin, luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja sitte ne nukahtavat rantasomerolle.
Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli, jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä, vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!
Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla. Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan tuossa.
Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.
Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta. Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii tekoon.
Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa. Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.
— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti. Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.
— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule. Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se, joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista, on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai heidän esi-isiensä kukkarossa.
— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko, koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.
— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan juurella sylikkäin.
Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme.
Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.
— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta. Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa. Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi, kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.
Raha! — käy kilpaan, jos kykenet.
* * * * *
Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille, ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan, tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri ihminen, ne eivät kuulu sinulle.
Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus. Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa. Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. — Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki, sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja, niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan, jossa on murheen ikuinen loppu.
Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni itikka huojuvan heinän nenästä.
* * * * *
Vasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä perusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti, jalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät, löytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut. Lopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea espanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi sen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä mihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää sitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee, katselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa lahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka näkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle ole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi silti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä mansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.
Siellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa kolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma sammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten järven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella miten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä iltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär seuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa joskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.
Kuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt, ja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen, kiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan täytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä uutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär on puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti. Suukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä läheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko daami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse selvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne suuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia. Tällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi takanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä on ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja taiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja "niidyn kukkasia".
Mitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin minä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö on komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä turhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!
Pekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni. Hän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse, tavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven takana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee tiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta palaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven taakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen merkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven päälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.
Mutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on Jennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo siinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää kättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela kokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä varmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari vuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)
Jenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä Pekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen, poika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne suutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin puettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja komeana näin takaapäinkin katsoen.
Kuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan kirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa. Katsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein englantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin seurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata turhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes hiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että tämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!
Nyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä nöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee tuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne menevät, vetäen oven perässään kiinni.
Luuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän istuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle eteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä aika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa. — Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis lopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja sanoo kylmällä äänellä:
"Se on kai sitte selvä se asia."
"Mikä asia", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.Toinen ääni ihmettelee: "No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.Tietysti se asia, se, se tuolla noin." Kolmas ääni hyssyttää: "Hsst!Olkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissäsaatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan."
Mutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa enkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä en tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita viisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu tuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.
— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää mansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy yhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden yhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti, jota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin molemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä luulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan rakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:
a:b = c:d ad = bc
Keskimmäiset jäsenet ovat jo yhtyneet. Äärimmäiset, joutukaa!
Sanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty. Pekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki, hujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään tapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on jäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan suuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi pariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.
Kiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa pilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista. Sieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun kääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti vain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä on todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun päällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää vain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja tukassa heinänkorsia.
— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin ollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä viruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä elämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö on mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet pois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta tämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy voivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se mansikkatyttö sanoikaan? — "mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme". Niinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele pyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.
Ojan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain vuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä, tuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen ahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta ovat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja vikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin lihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten tekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä, kun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen piilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi yksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan ollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi jo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset itkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos mitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.
Tuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa, ja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön raukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:
"Pekka! ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä."
Sepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin pitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan surun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat voivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen ammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun siipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja olisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia kaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä, vähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista suista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.
Pekka kuulee sen vain yhdestä suusta:
Pekka! Ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.
Mutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän — vilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja kädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja lähtee soutamaan voimainsa takaa.
— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta syvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan omaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä ettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta sekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan. Senverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa lohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin ei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin siipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien särkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset ampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.
Ruovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo yhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa häntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa, ripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen heinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän purra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.
Särjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa pakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.
"Herra Suojanen, puhelimeen!"
"Pyytäkää odottamaan muutama hetki."
Pekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa tushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan pieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä on toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo sujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan vertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun lakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni kokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja harakanvarpaita.
Puhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä taasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet muutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut pistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan on tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan rantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se mitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole huoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila pääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa kahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa j.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä hän lupaa tulla tunnin perästä.
Lauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka jäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa ollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella, odotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On alettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina jonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä taivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa jotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit syövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle taholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat, joita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen rintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se todellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että sotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman yleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään, siirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä oikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka saksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja entiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää siirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla, oman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan länsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka koko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria miehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi Suomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se itäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen perästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.
— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti siinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin muillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää pohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. — Turhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa, eikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti seinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi tehdä työtä kuin kuvitella joutavia.
* * * * *
Konepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän kuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä on jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua. Mutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka kiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja materian uinuvaan maailmaan.
Kun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan ohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin piirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä, ja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn tuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta siinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku käytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia, tekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva aines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen tarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä; silloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa todellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty ehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.
Matematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta. Mutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät taivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa jotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle sielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta kanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on kerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä "keksinnöissään", rakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää sitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella jalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein lopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla tajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan on sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien kristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen hajottaen.
Tällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan, leikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä siten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi on hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee hiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo muistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa työhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin. — Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun hänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että hän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka kuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki pettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen silmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä. Hän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja armotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen, ja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä on ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat Pekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja koettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa tapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat tyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään idiootteja.
Onneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä sellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan vain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää höyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa, mutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa on se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa sellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin esim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän mielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan. Siten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa täydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen havainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen tehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos vanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on täydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää sylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja asioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee olemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.
* * * * *
Tällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka ihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on jo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää ylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se vain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.
Heittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo komeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on pilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka hyräilee:
Ja Jussi se sanoi Jaskalle;' Lyö ryssää puukolla; ei ryssän ole väliä, ei sill' oo sielua.
— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko. Se teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän "luomisen kruunun" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken lisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät montako pisaraa tirisee esille "sielua" niin toisesta kuin toisestakin.
Ei tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista, jotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita vesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi laineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi tunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei kuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne päästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä ja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka suurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä onnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka turtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen juovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin ole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä hiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään voivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.
Turvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja klanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät tyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs jaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin ryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin sitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti niin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän sävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa melkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy siitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan. Klanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo jäihin upotettua tulista munkkia.
Nämä kaksi heppulia ovat Pekan parhaat toverit tätänykyä. Ihme kyllä ei hän ylläpidä tuttavuutta lukutoveriensa polyteikkarien kanssa, vaan on valinnut seurakseen Keräsen, joka on torpparin poika ja lukee kieliä, ynnä kauppiassuvun vesan Voutilan, joka aikoo lakipykälien avulla turvata esi-isiltään perimänsä huijaushengen. Ne ovat kaksi aivan vastakkaista tyyppiä, toinen idealisti, toinen kyynikko, ja sopivat siten hupaisesti täydentämään toisiansa.
— Koska eriseuralaisuus on jo alettu, on viisainta olla pitämättä juoma-aineissaan suden tai lampaan puolta, tuumii Pekka. Siksi hän tilaa heti lasin whiskyä, ja tietysti kepeän illallisen, jonka siinä sivussa voi hyvin vaivattomasti nauttia.
Ei puhuta pitkään aikaan mitään, ryypiskellään vain hartaasti. Pekka on jo tilannut kolmannen whiskylasin, kun lopulta punapää viittaa päällään seuralaiseensa, ja murahtaa:
"Se tuo ei aijo maistaa muuta kuin viiniä."
Klanipää: Tämän asian selitys on siinä että meitä kumpaakin on tavallaan vaimonpuoli pettänyt.
Pekka: Ahaa, ja sinä siis ruumiisi terveyden vuoksi pysyttelet vain viinissä, kun toinen taasen tahtoo päästä Nirvanaan.
Klanipää: Niin, minulta haavoitettiin ruumis, ja Keräs-raukalta sielu.
Punapää: Sulla ei totisesti muuta olekkaan kuin tuo ruhosi, eikä sua muualle saata satuttaa. Kutti parahiksi.
Klanipää: Itseesi se kutti-pisto osuu. Pikemmin minä tästä selviän kuin sinä kuolemattoman sielusi taudista.
Pekka: Etkös sinä, Voutila, aikoinasi yritellyt lukea teologiaa?
Klanipää: Sattuuhan sitä.
Pekka: Mitäs sitte viitsit kiusata toista.
Klanipää: Enhän minä kiusaa. Sielun puutostani vain ihmettelen, kun sitä olen jos mistä koettanut itselleni hakea, mutta en mistään löytänyt.
Punapää: Isäsi jo möi sun sielus kauppatiskin takaa.
Klanipää: Sinun isäsi osti kai sen sieltä sinulle.
Pekka: Sanoppas minulle suoraan, veli Keränen, sekö se oli se Jenny?
Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.
Pekka: Älä sure. Et sinä tainnut olla ensimmäinen, jonka se petti. Sillä on luonto semmoinen. Ja itseään kai se eniten pettää. Se on hyvin onnettomasti montteerattu naisihminen. Lopultakin saat kiittää onneasi kun pääsit erilleen.
Punapää: Tunnetko sinä Jennyn?
Pekka: Olenhan minä tuntenut, ennen, kun se vielä oli kotonaan.
Punapää: Onko se totta, sekin että sinä —?
Pekka: Kyllä. Me taidamme nyt olla kohtalotoverit.
Punapää: Mhmm. O-o-o. Perhana. Mikset sanonut ennen?
Pekka: Kukapa sitä kahden ihmisen väliin. Enkä minä teitä ole nähnytkään yhdessä kuin kerran. Nyt vain ajattelin että kai se sitte oli tämä, joka petti, eli sanokaamme että hairahtui toiseen poikaan.
Klanipää: Mikä sen Jennyn sukunimi on?
Pekka: Kuikkala.
Klanipää: Vai niin. En tunne. Ajattelin jo — —
Punapää: Kuule, Pekka, nyt sinä olet väärässä. Ei tämä ole Kuikkala.
Pekka: Kyllä se oli Kuikkala, jonka kanssa istuit kahvilassa pari viikkoa takaperin, tasan kaksi viikkoa, näinikään lauvantaina. Olin teihin selin, mutta näin seinästä — ne ovat peililasia, niinkuin tiedät.
Punapää; Sinä kuulit siellä ristimänimen, ja yrität nyt pilata meidän välit. En usko Jennystä, en. Se oli koskematon, niin ujo ja nuori.
Pekka: Ei ujo, vaan siveä. Sitäpaitsi nimen voi muuttaa ja ijän valehdella, kun lisäksi hiukkasen auttaa maalilla.
Klanipää: Mikä sen sinun Jennysi sukunimi sitte oli, Keränen?
Punapää: Mikä lie ollut.
Klanipää: Missä se asuu? Tiedätkö sinä, Pekka?
Pekka: En.
Klanipää: Liisankadullako?
Punapää: Perhana! Sinä —
Klanipää: Liisankatu 19, Jenny Klingstedt.
Pekka: Sinäkin siis, Brutukseni! Nyt minä pidän jo suuni kiinni.Maljanne, veikkoset.
Punapää: En usko, piru vie. Sinäkin valehtelet.
Klanipää: Sinä olit kai siellä viime pyhäiltana, kun ei minua laskettu sisään.
Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.
Klanipää: Minä palasin toistamiseen sitte kun sinä olit mennyt pois. Jenny antoi avaimet, ja myöhemmin avasi uutimet että tiesin milloin on lupa tulla. Sinä taisit nähdä meidät akkunassa. Taisit jäädä haaveilemaan kadulle.
Punapää: Mhmm. Ss-ss-pr.
Klanipää: Ja nyt minä seurustelen neiti Protargoolin kanssa ja olen melkein raitis. Pikkuisen vain viiniä, varovasti. Kippis, veljet.
Pekka: Siispä voit kiittää onneasi, Keräs-veli.
Klanipää: Ja siveyttäsi.
Punapää: Sinä saatana.
Klanipää: Sano vapahtaja. Olenhan sinut pelastanut synnistä, ja lisäksi kannan sinunkin orjantappura-osuutesi — ehkäpä sinunkin, Pekka. Vai mitä? Saisitte keskenänne koota minulle kolehdin.
Pekka: Hiljaa tuulessa. Sitä minä vain ihmettelen miten uskalsit olla valaistun akkunan ääressä.
Klanipää: Ai peijakas. Sitäpä en huomannut
Pekka: Et kai tee sitä toista kertaa?
Klanipää: Kyllä ihminen saattaa joskus olla ajattelematon! Tätä en anna koskaan itselleni anteeksi. Herran pyhät! sinähän kerroit että ne ampuvat valaistuun akkunaan.
Pekka: Ei kun ryssät.
Punapää: Terve nyt, pojat.
Klanipää: Mihinkäs sinä nyt?
Pekka: Istu hännälläsi.
Punapää: Minä menen nyt.
Klanipää: Juo munkkisi loppuun. Täällähän on vielä pitkä tilkka pullon pohjalla. Katso!
Pekka: Älähän hätäile. Tule pois Nirvanaan.
Punapää: No, minä juon nyt. Mutta sitte minä lähden.
Klanipää: Rauhotu nyt. Mihinkäs sinä lähtisit. Ethän vain aijo häiritä Jennyä? Ajattele vähän ennenkuin menet. Saatat vielä tehdä tyhmyyksiä, ja joudut oikeuteen, saat sakkoa, vankeutta.
Punapää: Ei koskaan minun jalkani astu enään niille portaille, eiLiisankadullekkaan, ei koko tähän kaupunkiin, ei koko Suomenmaahan.
Pekka: Muistappas että nyt on sota. Et pääse mihinkään.
Punapää: Kyllä pääsee.
Klanipää: Ethän aijo sinne, sinne?
Punapää: Kyllä, jos huolitaan.
Pekka: Se on asia, jota sietää ensin harkita selvinpäin.
Klanipää: Hsst. Puhutaan jotain muuta, mitä tahansa. — Minä tarkotan että murhe on murheellinen seurakumppali. Se nylkee nahkan tuppeen sinun päältäsi ja jättää sinut avuttomana tienoheen kaikkien epätoivon korppien nokittavaksi. Mutta Viinan Henki on se laupias samarialainen, joka sinut pelastaa, pesee haavat, virvoittaa sydämen ja nostaa sinut aasin selkään. Näin sanoi ennen sielukas ja juoppo teologi Turtiainen. Ja minäkin luulen että tämä laupias samarialainen tässä pullossa on paras sielun lääkäri. Aasin selkään! Hih-hih!
Pekka: Kyllähän siinä on perää. Aasin selkään nostaa, istuttaapa vielä takaperin ja antaa häntätupsun kouraan — ohjiksi, näet.
Punapää: Takaperin oiskin paras, ettei näe minne matka vie. (Punapää tulee hyvin totiseksi ja lisää hiljaa:) Sillälailla pettyisi vähemmän.
Pekka: jokainen kohdaltaan pettyy jonkunverran, useimmin ja raskaimmin ehkä ne, jotka ovat vähimmän huonoja ihmisiä.
Klanipää: Kukas käskee uskoa, toivoa ja rakastaa! Se on järjetöntä oppia. Paljon edullisempaa olisi näin: älä usko mitään, älä toivo mitään, älä rakasta mitään. Silloin olet välinpitämätön kaikesta, etkä pety koskaan. Otat vain iloisin mielin vastaan kaiken mitä sen välinpitämättömyyden muurisi ylitse saat siepattua; noin vain sieppaat, pistät pussiisi, ja olet tyytyväinen.
Punapää: Sinä olet sika. Mutta sanoppas Pekka, sinä Kroisos, sanoppas mikä on elämän tarkotus.
Pekka: Aasin selässä takaperin, niin kai itse äsken päättelit.
Punapää: Älä veikkonen vanno huonon sanoihin. Vai uskallatko itse istua etuperin?
Pekka: Tiukka kysymys, veli-pyhä. — Luulisinpä silti ettei uskalla kukaan, kaikkina hetkinään. Silloin ei enään olisikaan ihminen, vaan lurjus — tai peto.
Klanipää: No eikös me sitte olla lurjuksia ja petoja!
Pekka: Siltä näyttää näinä aikoina. Mutta lienee meissä silti oraalla jotain muutakin, vaikka peto meissä sen niin usein syö suuhunsa; tai kuihtuu se muuten.
Klanipää: Onko sinun petosi kasvissyöjä? Silloinhan se ei liene aivan vaarallinen. Katsoppas tarkemmin ettei se vain lienekkin lammas suden vaatteissa.
Pekka; Toivoisinpa niin.
Klanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut heti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten ole oikeassa.
Pekka: Valitettavasti, taidat olla.
Klanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka kertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään erottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta, rikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja kukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on elämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen romanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää? Minulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?
Pekka: En oikein luota siihen evankeliumiin.
Klanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta luotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?
Pekka: Niihin vielä vähemmän.
Klanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku minunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti tuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on hyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen itseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten itserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi suloista.
Pekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten montteerattu.
Klanipää: Niinkö luulet?
Pekka: En luule mitään, mutta näen että sinulla on edellytyksiä.
Punapää: Sillä on edellytykset helvettiin, ja sulla kans, Pekka, jos et jo herkiä. Hyi saakeli. Nyt minä lähden.
He lähtevät kaikki, sillä Voutilan on kerittävä junaan, ja Pekka haluaa saattaa katkeroituneen ja päihtyneen punapään kotia. Voutila painuu asemalle päin, pohtien kaiketi suurmiesmahdollisuuksiaan, joita Pekka pilkoillaan oli lietsonut. Punapää ja Pekka kompuroivat pimeitä katuja, äänettöminä; Pekan mieltä etoo koko ilta nalkutuksineen ja viisasteluineen, joista ei mitään vapauttavaa lähde irti, tympeitä takapihan näköaloja vain toistensa aidatuille alueille, ja omille tunkioilleen. Tällälailla tympeytyvät kaikki tuttavuudet, ja kun keskinäisen kunnioituksen viimeinenkin hitu on hälvennyt, sikiää tilalle pientä näykkimistä ja pilantekoa, joka leikkaa enemmän itseään kuin sitä, jolle se on tarkotettu. Tuttavuudesta tulee ihminen ennenpitkää kuin täyteen paiseita, jotka vuotavat märkää. Hiukan ennen tuttavuuden loppua niitä salakavalasti puhkotaan toisiltaan, mutta lopuksi ei niihin enää iletä kajota, vaan vetäydytään turvallisen välimatkan päähän, jonka yli vain yltävät välinpitämättömät "hyvät päivät" ja "mitä kuuluu". — Parasta olisi piilottautua yksinäisyyteen, mutta sekin tahtoo olla liiaksi raskasta, ja lisäksi se hävittää kaikki mittasuhteet ulkoiseen maailmaan nähden, joten lopulta ei pienimmässäkään asiassa enään kykene sijottamaan itseänsä elämän yhteiseen piiriin. Se on ilkeätä ja piinallista.
Punapää-Keränen on ainoa toveri, jonka kanssa Pekalla vielä on suorat ja vilpittömät välit. Keränen on niin naivi, eikä osaa teeskennellä. Mutta nyt, kun hänenkin lapsenuskonsa on julmasti murskattu, tulee hänestä kai nopeasti samallainen kuin kaikista muista. Sitte ei jää muuta jälelle kuin hyvästit sillekkin tuttavuudelle.
Keränen alkaa siinä sivulla tuhista itsekseen. Sitte tuhinasta laukeaa melkein itkevällä äänellä kysymys: "Kuule, Pekka. Sinä kun olet aina ollut hyvä kaveri, ja kun olet enemmän maailmaa nähnyt, niin minä nyt kysyn sinulta että pitääkö koskaan luottaa naiseen?
"Pitää. Aina, ehdottomasti."
"Mutta ovathan ne sinuakin pettäneet."
"Pettäjän vahinko, ei petetyn."
"Mutta jos ne pettävät aina."
"Se ei kuulu meihin. Sitäpaitsi lienemme heidät sellaisiksi tehneet.Kai me haluamme tulla petetyiksi."
"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata uskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia mennyt. — Tule sinäkin, Pekka."
"Uskotko sitte siihen asiaan?"
"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä saa enään luottoa."
"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota asioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka käy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset saa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten."
Sitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista lujemmin.
Seuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy melkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä johonkin.
Pekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi rakastua!