Kuuluu yhtämittainen, heikko puheensorina, josta silloin tällöin erottaa diskanttina tai toisia heleämpinä joitain irrallisia sanoja, kysymyksiä, huudahduksia. Molempia kieliä on siinä sekaisin, suomea ja ruotsia, kuitenkin saman kotimaisen lausunnan yhteenpunomina, joten ne hyvin sointuvat toisiaan säestämään kuin kaksi sisarusta, joista toinen silti on kauniimpi ja armaampi. — Leveät kaksoisovet ovat auki saliin, jonka parkettilattia hohtaa kiiltävän puhtaana kuin olisi se imenyt pintaansa sähkökruunujen loiston, joten seinien osaksi on jäänyt vain himmeä heijastusvalo lattiasta.
Yhtäkkiä helähtää näkymättömästä pianosta valssin sävel, keinuvana, unettavana. Pareja alkaa liidellä parketilla, tullen oviaukon näköpiiriin vasemmalta ja liukuen pois oikealle, seinän suojaan taasen. — Pekkaa raukaisee. Hän istuu puolihämärässä sivuhuoneessa, jossa leikitään panttileikkiä. Pari pyörähdystä on hän käynyt tuolla salissa, hetkisen on hän sitte ollut mukana leikissä ja joutunut heti maksamaan pantteja. Nyt hän istuu syrjässä, katsellen vain toisia ja kuunnellen puheen sorinaa, joka sekin, tuntuu tanssivan valssia, vanhaa Wiener-valssia, hienolle puuderille tuoksuvaa.
Pekka tuntee olevansa hiukan oudolla maaperällä, jossa on paras pysytellä hiljaa ettei tarvitseisi huomata itseään avuttomaksi ja piinautuneeksi. On useita tuttuja täällä, mutta ne ovat kokonaan toisellaisia kuin ennen. Ne ovat kotonaan, Pekka on vieras.
Ne ovat kotonaan kaikessa tässä, ja täällä vasta huomaa mitä ne kukin oikeastaan ovat. Ulkona elämässä useimmat niistä liikkuvat yhtä avuttomina ja tyhminä kuin Pekka nyt täällä, mutta näitten seinien sisällä ne kukin saavat personallisia piirteitä, tulevat mieltäkiinnittäviksi, vieläpä monista taulapäistäkin pilkahtaa nerokkuuden kipinöitä. — Kotonaan kaikki ihmiset lienevät neroja, ja sentakia omaiset yliarvioivat toisiaan, etenkin äidit lapsiaan, eivätkä voi ymmärtää mistä syystä näitten suurenmoiset kyvyt eivät pääse paistamaan julki tuolla ulkona "pahassa maailmassa". Koti ja maailma! — kaksi ikuista vihollista.
Monasti on Pekka tuntenut surua ja katkeruutta siitä ettei hänellä ole ollut kotia. Nyt täällä on melkein jo alkanut itää viha, vaistomainen proletaarin viha, kaikkia näitä hyvän päivän lapsia kohtaan, mutta vähitellen alkaa tulla tilalle pieni tyydytys: tuolla ulkona, jossa kyvyt punnitaan, siellä sattuu olemaan minun koditon kotini — tulkaapas sinne!
Mutta kuitenkin olisi viihdyttävää jos osaisi eläytyä tännekkin. Silloin vasta tietäisi olevansa maailmanmies. — Ei käy päinsä. Se on mahdotonta. — On melkein kadehdittavaa se vapaus ja huolettomuus, jolla kaikki täällä liikkuvat. He ryhmittyvät sattumalta, rupattelevat, vaihtavat lauseita vakavistakin asioista, eroavat, pyörähtävät muutaman tanssikierroksen, istuvat leikkimään panttia. Sehän on itsessään aivan tylsää ja lapsellista leikkiä, mutta ne osaavat liikkua siinä taitavasti, vieläpä älykkäästi. Niitten kekseliäisyydellä ei näy olevan mitään rajoja. Ne heittyvät sukkelin kääntein leikin menoon kuin kaunoluistelijat, jotka varmoina kieppuvat peilikirkkaalla jäällä. — Pekasta ei ollut siihen menoon. Hän tuli hajamieliseksi, hölmistyi, ja joutui maksamaan pantteja. Missäpä hän olisi tottunut perheillatsuihin ja niitten "seurustelutapoihin".
Pekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen poikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti huojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan kupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat. Ympärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean kivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy katettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara mies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja tyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan yölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee hiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana, ihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä ylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta kuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin äänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy vain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku toivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava silmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen putoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta varttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin tuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen, puola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.
Eivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide, ja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella katolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja käytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa. Joku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä hengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli maitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei tulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä moitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla varustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti nähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita. Hän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa halunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla, tansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu se helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin muitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana. Hänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä mukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin tuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin ovat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii arvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain epätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia tulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän pilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan talon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.
Mutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu kynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi. Ei tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas liikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia. Ja perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään vihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa loppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua niinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja, vieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin tuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka huomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita myöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen. Ja tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.
Sellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta, tulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran anarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä vailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta hän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä pitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla profanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä tuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua. Tai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein pirua.
Siinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta moitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta ne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän huoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli useammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain vasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa joutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.
Yhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä, joka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu kaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia herroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän päittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.
"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on vakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda." Sillätavalla tervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan opettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan tipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa. Vasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä asianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte sipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei se faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike kuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen saavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan tuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla elegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei ole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä vielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista, joka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu kummilahjana. Amen.
Pekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja viljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus, ainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin vapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien piirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta tekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla jälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa siistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin minä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele enempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia ohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten tuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on viileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen polityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät ylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät päätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen: juuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa siinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin tähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut jälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä mieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään vakaumuksia voi ollakkaan.
Pekka kohottaa muitten mukana lasinsa ja juo sen huomaamattaan pohjaan.
"Se on oikein", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa olalle. "Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina herrar."
Tietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen että mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja juotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa. Ei siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä heidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti onnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa majaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti! liikkuma-alallasi ei ole rajaa.
Tuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi levottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään mieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla että se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa hermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen sykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana ajattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa kuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän läpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko mitään oven takana?
* * * * *
Onhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin vilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa jotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken. Mutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain muuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan uudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen toisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet sylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee uneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on Signe Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän taikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään, eipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten, mitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten odottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja paljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen näköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän vaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta neidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen yli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe jo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.
Nuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla mitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne mielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt ja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee se lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista liritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin naurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että Signen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen kauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli nousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen esine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja lepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa. Ovatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella avomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla on heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse keskustella äänettömästi.
Pekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen: tulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on selvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää varansa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan valssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja hän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa liikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta he mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat he illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa "lemmen satakielen" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa, vaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se on ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa ei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että eräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja järjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan, nauraahan vain muitten mukana.
Vasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä lähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei tosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän tietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien perheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt heti.
Auttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen arka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee tuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään kuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä saavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään, joka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että huppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille. Lakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka, kahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset pieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt näkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua jäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin. — Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi. Miksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki rievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin lumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.
Jos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää ulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi paratiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain sieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai edes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista katsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan Signen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin kyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole mies puhkomaan. — Yksi "lähdetäänkö?" huppukauluksen sisältä ja yhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan lopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen käteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa vilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään niin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas varjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se on liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan mitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.
Kylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua. Porttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne, täällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi, rakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten haastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään se, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut kiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin vielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän maininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on edessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla, täynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa niitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan tällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat, niin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan ylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois, vaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi tästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi pakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen loukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään kotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran sellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan tyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin on päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian vakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin ihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?
Aina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun reunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen hyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton hämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen, peräytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa puoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin huonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää sytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat molemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump — jump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä silmä näe eikä korva kuule enään mitään.
Jostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua luonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun puheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee! Sitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa mennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua kuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan raitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.
— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään huokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi siinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen aamu.
Mutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä. Turhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy hervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.
"Puhukaa toki!" rukoilee Pekka. "Näettehän että minä olen purkanut sydämeni salaisuuden" ("hypännyt kaivoon", oli Pekka vähällä sanoa, mutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa puhetapaa). "Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa. Puhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä."
— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka riemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!
Ja kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa, sillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut "tunteitaan tulkitsemaan". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta enään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias sana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle rannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö vaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?
Pekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää niistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.
"En minä voi", sanoo Signe. "Antakaa se kinnas pois."
Hölmistyksissään Pekka ojentaa esineen takaisin. Utelee sitte:
"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua muuten huonona?"
Signe puistaa päätään ja katsoo nuorukaiseen lempeästi.
"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa vain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut", lisää tyttö huokaisten.
Se oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia tähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin rappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään! hokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi sitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä sormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin on kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja kiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.
"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin niin kipeästi?"
Signe on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen olalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla, joka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä. Vain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt katukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista pariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen maailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin omituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon annettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli, josta lähtien ihminen kuuluu minulle.
Miten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen, pohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta silloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt, mutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää koulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden ilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö asiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?
— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt. Minä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin häntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta jumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää että kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin huuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä luonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä köyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?
— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana? Mennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa nainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty syrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen miehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen loisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä ei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta kuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. — En halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman kypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta huolimatta, häntä rakastan.
Pekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän suutelee kylmää kinnasta.
"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän asianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille. Voitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä minä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli väärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille — siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän rakkautta."
"Kyllä te vielä saatte!" pistää Signe sukkelasti väliin, niin vakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.
— Onko se mahdollista, Signe? on hän huudahtamaisillaan, mutta tyttö näyttää taasen niin salaperäiseltä ja itseensä vajonneelta että sanat jäävät Pekan huulien taakse, eikä hän voi muuta kuin katkerasti hymähtää omille kuvitelmilleen, jotka yhä näyttävät pyörivän saman janoisen kaipauksen ympärillä: saada, saada!
"Saattaa kai tapahtua niinkin", jatkaa Pekka, "mutta se saa jäädä kohtalon huomaan, joka antakoon mitä hyväksi näkee. Tulen kyllä toimeen ilmankin, yhtä hyvin kuin tähän asti olen tullut. Nyt minä vain yhä vakuutan sitä, mikä minun täytyy sanoa etten pakahtuisi. Minä puolestani en ole vielä koskaan rakastanut ketään. Niin, tuota, sattuuhan sitä, joskus, että kun kerran miehen housuissa kulkee, niin on jotain sentapaista, yhtä jos toista kiintymystä. Mutta näin täydestä mielestäni en minä, se on vissi se, ole koskaan vielä rakastanut. Jumaliste, tämä on ensimmäinen kerta, ja olkoon viimeinen kans — jos kohtalo niin tahtoo. Rakkaus on epäitsekäs. Minä tunnen sen niin selvästi nyt, ja minä en pyydä muuta kuin että uskotte minun olevan vilpittömän, kun sanon että rakastan teitä."
"Uskonhan minä sen", vakuuttaa Signe taasen yhtä sukkelasti kuin äsken, vaikka omituisella aralla ja sydämellisellä äänensävyllä.
Pekan onnea ei voi mitata, niin itkettävän autuas hän on epäitsekkäästä rakkaudestaan. Signen sanat hän kätkee mieleensä kalliina aarteena, ja Signen muisto on tästälähtien oleva jumalankuvana hänen elämänsä tiellä. —
* * * * *
Mutta mitäs Pekka silloin äkkääkään! On tultu aivan kaupungin pohjoisille äärille. Pimeät hanget leviävät edessä. Viimeisten katulyhtyjen hohto tuskin jaksaa estää pimeyttä sieltä vyörymästä aivan varpaille. Mutta lyhdyt ovat saamaisillaan apua: taivaanrannalla alkaa liikehtiä vihertävä valoväreily, ja yhtäkkiä sävähtää sieltä heikko revontulien kajastus. Taasen muistaa Pekka toisen yöhetken tuolla kaukana, jossa revontulet joskus sähisevät yli koko taivaan kuvun.
Pekka hymyilee muistolleen, mutta ei voi olla itsekseen huokaisematta että eläisipä vielä se tyttö siellä, niin — —.
Yhtä ihmeellistä kuin silloin, on nytkin että käveltiin tänne asti, eikä muistettu poiketa sille kadulle, jonka varrella Signe asuu. Signenhän täytyy joutua aikaisin kotia ettei täti vihastu — sekin mokoma vanhapiika. Ei siis auta muu kuin pyörtää kiireesti ympäri ja pyrkiä lyhintä tietä täti Loviisan portille. Kysyy Pekka vielä siinä mennessä:
"Te sanoitte että olette rakastanut. Mutta tehän rakastatte nytkin?"
"Nii-in", sanoo Signe epäröiden.
"Ettekö olekkaan varma siitä?"
"En minä tiedä. Tuntuu välistä niin omituiselta." Siihen omituisuuteen Pekan äly ehdottomasti uupuu; eikä hän kykene enään puhetta jatkamaan. Eikä siihen olisi tilaisuuttakaan, sillä vastaan tulee kolme iloista sälliä, jotka jo matkan päästä huutelevat terveisiänsä hiukan sopimattomilla sanoilla. Pekka puristaa vain kätensä nyrkkiin ja tuumii että pysykööt nyt siivolla älköötkä satuttako sormillaan. Sillätavalla tuumii kyllä jokainen mies, joka naisen sivulla ritarina kulkee, mutta Pekka melkein toivoo että jotain tapahtuisi, sillä hänen nöyrä alistumisensa nyt tässä rakkauden asiassa on sittenkin kasvattanut rintaluitten alle jonkun merkillisen veripahkan, joka kipeästi hautoo niitä paikkoja, missä sappi asuu.
Jo tulevat miehet kohdalle. Eivät näytä haluavan väistää. Signe ja Pekka väistävät. Mutta silloin ohimennessä yksi sälleistä heittäytyy kaulailemaan Signeä. Samassa se sälli saa potkun takapuoleensa, ja kun se kiroten kääntyy päin, niin silloin paukahtaa sen leukapieliin puhtaasti tähdätty kaksoisisku kaikkien nyrkkeilyn sääntöjen mukaan. Ja samojen sääntöjen mukaan se täräys lennättää sällin pökertyneenä pitkäkseen kadulle. Knock out.
Pekka-ritari se sillätavalla turnausta harjottaa. Tosin ei hän vielä ollut mitään ajatellut, potkaisi ja löi vain niinkuin kone, joka tottelee jonkun korkeamman vallan käskyä. Mutta kone tuntee nyt vilpitöntä mielihyvää että oli suorittanut lyöntinsä niin sukkelasti, täsmällisesti ja lujasti. Ja sitä vain nyt tulee ajatelleeksi että olisikohan ollut parempi täräyttää upper-cut, kun sällillä sattui olemaan suu auki.
Nyt Pekka alkaa jo innostua, ja nyt hän vasta muistaa suuttua. Tappeluhalu paisuttaa hänen sieraimiaan, ja hän kieräyttää julmalla himolla hartioitaan, vatsalihaksiaan, reisiään. Hän nuijisi paremman puutteessa nyt vaikka sähkötolppia tai seiniä. Onneksi karkaavat toki ne kaksi muuta sälliä jo harjakset pystyssä kohti. Onnellisena Pekka etsii edullisinta lyöntitilaisuutta, ja kun se pitempi sälli, oikea hevosenkokoinen ja punanaamainen rumilas, juuri on hartiaväellä läjäyttämäisillään nyrkkinsä hänen päähänsä ja samalla aukaisee suunsa, silloin Pekka, onnellisena uudistuneesta upper-cutin tilaisuudesta, hypähtää aivan sällin nenän alle ja samaa vauhtia paiskaa altapäin molemmat nyrkkinsä perätysten leukapäähän. Kuuluu ääni niinkuin lihakirveellä lyötäissä. Sälli mätkähtää nurinniskoin, eikä liikauta enään jäsentäkään. Knock out.
Se jäljelläoleva kolmas hyppää syrjään, mutta sieppaa samalla puukon kupeeltaan. Nyt Pekka vasta riemastuu: tässähän tarvitaan vielä jiu-jitsuakin! Samalla kun sälli sivusta kyyristyy raapaisemaan hänen kylkeensä, pyörähtää Pekka päin, sivaltaen kämmensyrjällään puukkomiehen kyynärvarteen niin että ase tipahtaa hankeen. Kaksin käsin tarrautuu Pekka sitte rampautuneen vastustajan kurkkuun, tempaisee sällin selälleen ja sydämensä kyllyydestä takoo sitä naamaan, mukiloi sokeasti niinkuin poikasena ennen. Ja joka lyönniltä niin ihanasti viillyttää mieltä.
Signen hätähuuto vasta saa hänet siitä mielityöstään katsahtamaan ympärilleen. Mutta se on myöhäistä. Takaraivoon paukahtaa sellainen isku että Pekka tupertuu nenälleen äskeisen uhrinsa päälle. Onneksi on kuitenkin takaraivo Pekan pääkopan lujin paikka. Pian hän pääsee pystyyn, vaikka päätä huimaa. Se ensimmäinen sälli olikin jo kerinnyt nousta jaloilleen, ja sehän se löi pampulla, olisi lyönyt kai toisenkin kerran, mutta Signe riippuu sen kädessä ja potkii. Se on hullunkurista nähdä. Ei kuitenkaan Pekka kerkiä apuun ennenkuin sälli on saanut kätensä irti ja lyönyt pampullaan Signeä, vieläpä paiskannut tytön yhtenä myttynä kauvas lumihankeen. — Siinä amatsoonihyökkäyksessä oli kaikesta huolimatta tappelun ratkaisu, sillä sen kestäessä kerkisi Pekka toipua antaakseen sällille nyt sellaisen lopputilityksen, jossa pamppu saa vielä viimevoiteluksi tanssia omistajansa ruholla, päästä kantapäihin asti.
Vielä käy Pekka samalla pampulla leipomassa niitä kahta muutakin roikaletta, jotka jo alkavat nostella päitään. Ja ihmeekseen tuntee hän vasta nyt äskeisessä puukonheiluttajassa vanhan puolueveljen, sen, joka kerrattain nyrkkiraudalla iski Pekan pääkuoreen "veljeyden" aakkosia. Sieltä löytyy nytkin takintaskusta nyrkkirauta. Sen Pekka pistää muistona, mutta heittää pampun pienen puutalon katolle.
Ja hengästyneenä, mutta tyytyväisenä, katselee ritari sitte kättensä työtä. Siinä viruu kolme kypsäksi pieksettyä ihmistä pitkänään laitakaupungin puolihämärällä kadulla. Niin vaarallista ympäristölleen saattaa olla nuoren miehen epäitsekäs rakkaus. Eikä se silti ole vielä edes ensimmäistä vuorokauttaan umpeen elänyt.
Turnauksen neljäntenä uhrina makaa sen kuningatarkin, Signe, yhä hangessa, itkeä nyyhkyttäen hiljakseen, kädet silmillä, hattu vinossa, ja muhvi ainakin kahden sylen päässä. Pekka saa vaivoin häneltä tietää ettei toki mitään sen pahempia vaurioita ole sattunut. Olkapäähän vain koskee. Siihen on osunut pampun sivallus, ei muuta. Pekka koettelee sitä paikkaa, varmuuden vuoksi, pistäen kätensä turkin sisään. Mustelma siihen vain on tulossa, mutta tyttö voihkii. Olkapäätä kopeloidessa hairahtuu ritarin käsi vahingossa puseronkin sisäpuolelle, paljaalle iholle käsivarteen, rintaan. Niinkuin tulen polttamana vetäisee hän kätensä pois vaarallisilta alueilta. Mutta se on jo myöhäistä — kontakti on jo tapahtunut, sähkövirta tehnyt tehtävänsä ja polttanut varakappaleet Pekan aivoista.
Seuraus on luonnollisesti tämä: ritari nostaa maasta itkevän kuningattarensa ja pusertaa hänet kunnioittavasti rintaansa vasten ynnä suutelee hänen yhäti vapisevia huuliaan. Se on aivan asiaankuuluva toimitus ja seikkailun loppupiste. Eikä Signekään sitä vastusta. Varmemmaksi vakuudeksi painaa Pekka tähän historiaan vielä toisen pisteen, niin paljon äskeistä pitemmän että sitä voisi melkeinpä nimittää ajatusviivaksi.
"Mennään kotiin", sanoo Signe valittavalla äänellä. "Ei saa enään, ei saa."
Eihän Pekka enempää ole aikonutkaan. Aikoiko Signe enemmän? — Siinä on taasen yksi niitä ihmeitä, joita ei voi ratkaista korkeamman matematiikankaan avulla.
Signe kuivaa silmänsä, Pekka puistelee sävyisästi hänestä lumet pois, muistaapa etsiä muhvinkin. Käsikynkkää lähdetään sitte paikalta. Eikä puhuta halaistua sanaa. Pian ollaan perillä. Luottavaisesti toisiaan silmiin katsoen jättävät he hyvästit, ja päättävät tästälähtien olla hyvät ystävät. Vielä yrittää ritari lähtiäisiksi syleillä neitoa, mutta tämä nostaa nokkelasti muhvin kasvojensa suojaksi. Eikä Pekka voi muuta kuin nöyränä tyytyä tähän platooniseen hyvästijättöön.
Vielä poistuessaan tuntee Pekka viileän onnen tästä päivästä nousevan sen tuomien mielimurteitten raunioille. Yhä Signen kuva silmissään laskeutuu hän vuoteelleen yön lepoon.
Viihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin joskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei täysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään ja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus luulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta, joskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin. — Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen iskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta sentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy "vastuun päällä" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on Inhottavaa.
— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi rahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut vekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän juttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen harhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten joukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa, joka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten seutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta ei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja juna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien piiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä tarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea jokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla, pienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien välinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään tuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.
— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras paikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten likelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin tehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti, jos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin haastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä neitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus sieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve, hyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!
Pekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten matkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään arvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen statistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo pääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun diivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat jääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki näkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää yhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät kuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain sellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat kiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse tästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat he enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet. Luonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan. Tässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä; vasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä, järkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin metsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen kuuluva.
Siinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina, kerjäläisen tarina.
Mutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen kohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit ja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä monessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen vapausvietti, joka nousee kapinaan "oikeusvaltion" nimellä prameilevan yhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti pitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia? Kyllä järjestyneessä "sivistysvaltiossa". Mutta muinaisajan kansojen keskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein pääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina. Heidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo verettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt senkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi heidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat olojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä katkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on syy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?
Ylen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää, joka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa. Pitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä pääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi — johtaja.
* * * * *
"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa." Se on maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee turpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.
Puoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät, aamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli myttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet ulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia, kiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi henki ja autuus.
"Onkos ylösotettu?" — "Onko tässä vapaa paikka?" kysellään kilvalla. Pekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen vastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään paikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään vapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida matkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat menevät sivu; mutta "ylösottamisen" pelkääjät istahtavat penkille, katsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä sittenkin oli "ylösotettu", kun tuo herra sanoi että: enpä luule. — No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää leveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen vastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan pyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai herrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen "liikemies". Ne ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin kyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan hakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen virkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.
Vaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi pahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja puhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa kulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet puristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.
— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään. Harvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen leimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin seitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot näyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä tuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät, ja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille, mutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että ne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat ja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän katkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä kohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha ilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat jäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis vankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole matkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja tuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin varhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä, ja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.
Yhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei voi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo uhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja lynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä viimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut tanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa, ei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle yhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä sisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka talvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta) narrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan vankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia, tämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto? Luulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi naamansa, niin tuontapainen se olisi.
Jostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa noita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään mielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi vierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on, Pekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?
Tuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän pehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu kuin hän!
* * * * *
Läpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun. Luoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta. Ihmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on mitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin — kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se muisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi sen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. — Kuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian, ja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen; syyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen kohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä olisi tarvittu.
Mutta ihmisethän ovat sanoneet: Kyllä se Iita hyvästi jaksaa, ei hätää mitään. Niin sanoi vielä Raappanan isäntä viime syksynä, ja lisäsi salaperäisesti: Huhutaan sillä olevan rahakätköjäkin, vaikkei tiedetä missä ne on. — Ne ovat kaikki vetäneet minua huulesta, kun eivät ole ilenneet juoruta miten asia oikeastaan on. — Sikamaisesti olet, Pekka, isänperintösi hoitanut; oman osasi hummaat iloisesti pois, ja toisen osan jätät virumaan pankkiin, tuumien että Herra hänet hoidelkoon. Tilillä olet nyt, ja tiukasti oletkin. Olet murhannut hänet, joka sinulle elämän antoi. Hm, saakeli hänen antamisistaan. Mutta tässä on nyt turmeltu muutaman naisen elämä, ja sitä ei enään mikään mahti korjaa kohdalleen. Täytyy tehdä se, mitä vielä voi.
Varovaisuus on kuitenkin tarpeen. Eihän ole varmaa että tuo sisukas piru — jos se sittenkään on hän? — ottaa apua vastaan — apua entiseltä aviomieheltään ja entiseltä pojaltaan. Pekka kumartuu naisen puoleen, sanoen puoliääneen:
"Minä tunnen teidät."
Ei mitään vaikutusta. Pekka kysyy:
"Tunnetteko te minut?"
"Tunnen kyllä", vastaa nainen käheällä äänellä, kääntämättä päätään akkunasta.
Se on siis hän! Mutta aivan niin yliolkaista vastausta ei Pekka ollut odottanut. Nainen oli siis jo aikoja sitten, ehkä jo paikalleen istuessaan, tuntenut poikansa, vaikkei ollut asiasta milläänkään — ja nyt heitti vastauksensa välinpitämättömänä selkänsä taakse. Sehän on kyllä liiankin laupiaasti tehty, koska päätetty on etteivät he tunne toisiaan. Vaikea on nyt lähestyä. Mutta nyt on kertakaikkiaan ja kaikesta huolimatta soudettava esiin. Eikä tässä auta kaarrella. Suora tie paras tie.
"Arvaan kyllä mistä te tulette, mutta arvasin sen vasta nyt. Paikkakuntalaiset, sieltä teidän kotipuolesta, ovat sanoneet että jaksatte hyvin."
"Vai niin sanoivat, saatanat."
Pekkaa puistattaa. Tuosta suusta ei sittenkään haluaisi kuulla kirouksen sihahtavan. Pekka huomaa sitäpaitsi alottaneensa puheensa väärästä päästä. Naisessa voi herätä epäluulo, kun tätä tietä käydään asiaan. Mutta eihän enään sitäkään tyhmyyttään voi korjata. Täytyy jatkaa:
"Sitä minä vain tässä halusin sanoa että minulla on teille isältä terveiset."
Nainen muikistaa halveksivasti suutaan, eikä nytkään puhu mitään.
"Eivät ne terveiset ole kyllä aivan tuoreita. Siitä, kun isän tapasin, tulee pian umpeen seitsemän vuotta."
"Valehtelijan määrä."
"Kuulkaapas, minä en salli että te vastaatte minulle tuollatavalla. Minulla ei ole vähääkään halua ei kiusata teitä, ei säälitellä, eikä muutenkaan tukkeutua teidän asioihinne. Mutta nämä terveiset on minulle annettu toimitettavaksi, ja minä toimitan ne. Meidän pitäisi saada puhella hiukkasen kahdenkesken. Sopisikohan teidän tulla minun mukanani Helsinkiin?"
"Mene helvettiin!"
"Enkä mene. Mutta se on nyt varma että te tulette. Jo ensi asemalla nousemme tästä pois ja valtaamme ensimmäisestä luokasta oman kopperon. Te tulette. Se on nyt kertakaikkiaan päätetty."
Ei hyppää nainen kiljuen pystyyn (niinkuin Pekka hiukkasen pelkää), ei kiroile, mutta ei osota mitään heltymisenkään merkkejä. Sensijaan se nyt, pahasti luimistaen, katsahtaa ensikerran poikaansa silmiin, ja laskee sitte päänsä alas, jääden siihen nuokkumaan kumarassa, kädet sylissä. Kaiketi hän oli Pekan sanoista saanut juuri sen määrän kylmähköä osanottoa, minkä hänen ylpeytensä sieti. Ja kiinteät sanat olivat hänelle hyväily, niinkuin ainakin voimakasluonteiselle naiselle. Hän lienee niin herkässä mielenvireessä kuin hän ylipäätään voinee olla — nyt enään, nykyisin.
Ympärilläolevat ihmiset näyttävät jo kerinneen kiinnittää huomionsa heihin kahteen. Lihava vierustoveritar on kurkottanut korvansa aivan liki heitä, vaikka silmät katselevatkin viattomasti maisemia vaunun toisellapuolen olevasta akkunasta. Ja tuo pehmeäkielinen perhonen, joka vastapäiselle paikalle lehahtaessaan vielä suutaan suipistaen ja uumiaan kiepauttaen niin hempeästi katsahti Pekkaan, se puolestaan on vetäytynyt aivan penkkinsä toiseen päähän. Sieltä se hassunkurisen pyörein silmin ja ylhäisellä ilmeellä pöllöttää Pekkaa ynnä tämän puhekumppalia, etenkin jälkimmäistä.
Tässä vaununosastossa ei ole edes lupa vetää muutamia haikuja järkkyneisiin veriinsä. Mutta ei sovi nyt poistua tämän naisen luota, kun hänestä kerran on lujan otteen saanut. Pekka ryhtyy kuitenkin valmiiksi lataamaan piippuaan. Kohta tulee asema, jossa sopii siirtyä toiseen vaunuun.
Samassa juna viheltää. Pekka ottaa matkalaukkunsa hyllyltä.
"No", sanoo Pekka. "No", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle."Nyt lähdetään."
Nainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa joukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen sellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen ovelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka ryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee sitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva pata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka niin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa molottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään sinellinhialla, toverien nauraessa.
Niin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka sulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu itse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.
Pekka: Minun pitäisi pyytää anteeksi teiltä.
Äiti: Mitä peliä sinä taasen alat? marakatti.
Pekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme kyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?
Äiti: Helsinkiin.
Pekka: Mitä aijotte siellä tehdä?
Äiti: Varastaa.
Pekka: Ei teidän tarvitse varastaa. Teillähän on varoja yli parikymmentä tuhatta.
Äiti: Sinä saatana. Vielä pilkkaat, niinkuin muutkin.
Pekka: Ei ole tässä pilkkaa eikä leikkiäkään. Minä puhun silkkaa totta.
Äiti: Totta? Minä alan vainuta läpi sinun totesi. Älä luulekkaan! En huoli sinun avustasi, kuuletko, en huoli. Valetta ja petosta sinä yrität.
Pekka: Eikös varastaminen ole valetta ja petosta?
Äiti: Ei ole. Se on ottamista.
Pekka: Sepä merkillistä siveysoppia on. En tosiaan ymmärrä sitä. —Sanokaa minulle suoraan miten teistä tuli varas.
Äiti: Kun en liennyt kerjätä.
Pekka: Ellei halua kerjätä, täytyykö välttämättömästi olla varas?
Äiti: Täytyy, varas tai rosvo — ellei ole lurjus.
Pekka: Siis olen minäkin jotain näistä kolmesta: varas (= rosvo), kerjäläinen tai lurjus.
Äiti: Mikä lienet, siitä ei minulla ole tietoa, mutta sen tiedän että varkaan leipää olet sinäkin syönyt.
Pekka: Se on hyvin mahdollista. — Mutta, ettehän tarkottane —? —Vastatkaapa vielä yhteen kysymykseen: milloin aloitte varastaa?
Äiti: Silloin kun sinua kannoin näillä käsilläni, ja isäsi hummasi merillä.
Pekka: Saa — äh. Olette minua sillä tavalla elättänyt!
Äiti: Niin.
Pekka: Ilmankos minulta ei koskaan mitään puuttunut! Voi äiti, äiti! —Ja ihmiset luulivat että isä lähetti rahaa.
Äiti: Niin.
Pekka: Tottavieköön, eipä liene isäparka ollut mikään mallikelpoinen aviomies. Mutta hän lienee itse saanut siitä eniten kärsiä. Teitte kovasti väärin, äiti, kun ajoitte hänet pois silloin jouluna. — Tapasin isän, niinkuin jo sanoin, vielä senjälkeen kerran. Siitä tulee nyt pian seitsemän vuotta umpeen. Hän tiesi silloin kyllä senkin uuden Suojasen olemassaolon, mutta sanoi vain olevansa siihen asiaan alistunut. Hän näytti pitävän itseään syyllisenä kaikkeen. Hyvin nöyrä ja viisas mies hän oli.
Äiti: Poika, onko se totta? Tapasitko isäsi?
Pekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä molempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin ja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta pankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.
Äiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet insinööriksi.
Pekka: Sehän minusta tuli.
Äiti: Missä nyt on isäsi?
Pekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen, kaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.
Äiti: Niin, siinä sitte ollaan.
Pekka: Siinä ollaan. — Tuletteko nyt mukaani, äiti?
Äiti: Tulen.
Sen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin että hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee ja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi, mutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille, tulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä vedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin pyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille. Sitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat kaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa — tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa äitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei voi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.
Pekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi kepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä, niin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat ja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja ulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei pitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja pienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia kyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi tilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä välinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene nukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet lyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo katsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.
Aletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. — Siellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun keikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään kattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.
"Älkää viitsikö. Ei se kannata", sanoo Pekka väsyneesti.
"Minä herjaan!" huutaa toinen.
"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain keskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa alas!"
Pekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä vähitellen tyyntyy.
"Laittakaa itsenne kuntoon. Me ollaan tulossa perille."
Ei pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava vaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.
"Menetteleehän tämä elämä näinkin", puhelee Pekka. "Ei kannata kirota jos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään. Tekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse — tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä sittenkin näen varkaan kuin kerjurin."
Juna hiljentää vauhtiaan.
Äiti: Minulla on poika täällä kaupungissa, se huoripoika, Artturi.
Pekka: Kuinkas vanha se jo onkaan?
Äiti: Neljäntoista.
Pekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä laatua sen isä oikein lienee?
Äiti: Sellainen villi kulkumies, rosvo, Matisto, jos hänet muistanet.
Pekka: Niinpä melkein arvasin. Ei liene pikkuveli rakkauden lapsia.
Äiti: Ei.
Pekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille pojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita kehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä uusi vai minä?
Äiti: Tämä toinen.
Pekka: Niinpä juuri. Se on selvää. — Nyt on aika lähteä.
Niin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni satunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä ilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa yhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne häviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen äitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin näkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He ottavat ajurin ja vierivät pois.
Pekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa, joka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä hänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä tai panna pystyyn pienen kaupan.