Ei ole enään mitään muuta kuin tämä juhannusyö. Se voi tulla niin liki, koska Pekka itse on aivan tyhjä. Kiihottava hajuveden lemu, joka neitosen vaatteista säteili, alkaa häipyä tuntumattomiin, eikä kiihkeinkään kuiskaus kuulu enään huulia etemmäksi. Vain maa ja kasteiset ruohot tuoksuvat tyynnyttävästi, ja sielun raukenevaan aallokkoon pisartelee yörastaan laulu kultaisena suihkuna. — Vielä tuo taivaan kylmä liikkumattomuus yläpuolellasi — se liuottaa viimeisenkin huumeesi, Pekka. Viileästi tyhjä on se kiitossuukko, jonka vielä neitosi huuliin upotat.
He pusertavat vielä toistensa käsiä, ja kiiruhtavat nurmikon yli takaisin rantalepikkoon, josta he nopeasti koettavat kerätä sylyksen risuja kumpikin. Vasta senjälkeen, saatuaan niitä kokoon soveliaan määrän, painuvat he lepikon läpi rannalle. Siinä aukeaa eteen aivan tyyni järvenpinta, kuin kaukalo piripinnoin täynnä sulaa metallia, ja pohjoinen taivaanpuoli ruskottaa haaleana sen päällä. Tännempää, aivan läheltä, kiertelee ilmaan ohut savupilari sammuvasta kokkovalkeasta. Sen vieressä sileällä kalliolla tuikkii terhakasti pieni kahvituli omituisen keltaisena, loistottomana ja kylmänä. Tulen ääressä loikoilee kolme miestä: vanha pitkäpartainen, keski-ikäinen luuranko, ja nuorempi hyvinsyötetyn sonnin näköinen. Veden partaalla puuhaa astiain pesussa kaksi naista, kolmas liikkuu isossa moottoriveneessä, mutta neljättä ei näy. Sen Pekka toteaa helpotuksella että neljättä ei näy. Ja hän lähtee reippaasti lähenemään nuotiota, jäljessään Irja tipsuttavilla helsingittären askelilla.
"Höhöö", hörähtää pitkäparta, savuava sikaari partansa keskellä. "Johan sieltä lopultakin tullaan. Löytyikös puuta palavaa?"
"Miksei löytyisi!" heläyttää Irja, heittäen sylyksensä aivan ukon koiville. "Katsokaa ja maistakaa."
"So-so, kälyseni" (ukko nimittää mielellään kauniita nuoria naisia kälysikseen). "Puu ei ole purtavaksi eikä näykki naitavaksi. Kai minä selvästi kysyin että onkos puuta palavaa."
Pekka puuttuu puheeseen:
"Näyttää melkein ettei tänä yönä mikään puu pala täydellä liekillä.Teidän tulennekin kajastaa vain hullunkurisena keltaisena läiskänä.Aivan luonnottomalta tuntuu että se saisi edes veden kiehumaan."
"Kysy sinä sydämeltäsi, Pekka, kiehuuko se, mutta älä epäile meidän tulemme mahtia. Kippis, nuoret miehet. Tule mukaan, epäilijä-Pekka."
Ja eihän Pekalla muutakaan tehtävää ole kuin istua neljänneksi mieheksi piiriin. He ovat siinä nyt kaikki tehtaan pomomiehet: uusi omistaja ukko Liuski, insinööri Suojanen, laiha konttoripäällikkö Raatikainen ja pyylevä teknikko Suorsa — kaikki muut uutta väkeä paitsi Pekka. Muut entiset ovat menneet, koska eivät sietäneet Liuskin kursailematonta puhetapaa, mutta Pekka tulee ukon kanssa mainiosti toimeen. Liuski on nahkuri, joka vanhoilla päivillään ryhtyi keinottelemaan, ja menestyikin kuin onnen kultapoika ikään, niin että lopuksi ostaa räväytti kokonaisen tehtaan. Viisas mies, ja rohkea kuin ilves. Verevä se on vielä vanhoillaankin. Se on osannut panna kituvan tehtaan jauhamaan kultaa. Eikä Liuskin ukko lopeta afääreitään tähän, vaan uusia kahmauksia yhä hautoo päässään. Kaikki sille onnistuu, paitsi yksi asia: ei saa naitettua tytärtään. Tyttö ei taivu ukon tarjokkaihin, eikä ylipäätään näy huolivan kenestäkään. Viimeksi on Liuskin Lahja polttanut hyppyset ukon suosikilta, tältä roimalta teknikolta tässä. Isä oli siitä hyvin pahoillaan, mutta nielee katkeruutensa hiljaisuudessa, sillä hän rakastaa tytärtään.
Nyt on Liuski hyvällä tuulella. Siihen vaikuttanee osaltaan munatoti, joka on ukon suuri ihastus. Hän on erinomainen konjakin tuntija, mutta aivan erikoisella tavalla: konjakit ovat hänen aivoissaan luokitellut tarkkaan arvojärjestykseen senmukaan miten ne kykenevät aikaansaamaan herkullista munatotia. Tämän juoman valmistaminen on muuten uskottu ukon omalle rakkaalle muijalle, ja se pitää kaikkien tietää ettei koko Suomivaltiossa ole toista sellaista munatotin vatkaajaa, sekottajaa ja höystäjää. — Joka lauvantai-ilta, saunasta tultua, pitää tämän himojuoman höyrytä ukon nokan alla, ja joskus muulloinkin, kun on väsynyt tai vilustunut — lisäksi vielä tietysti jouluna ja juhannuksena. Nyt on juhannusyö, ukko on saanut totinsa, ja on siis tyytyväinen. Vertaus ja leikkipuhe rätisee hänen partansa sisältä, pitkin sikaarin sivua. Kaikkien on nyt juotava munatotia, niin Pekankin. Irja sen valmistaa, mutta maistaa itse ensin leikillään lasista, tarjoten sitte vasta Pekalle.
Hetken on Pekka kuunnellut toisten juttuja ja iloinnut siitä että jotain melua on ympärillä. Mutta outo tyhjyys on yhäti hänen mielessään. Ei se ole apeutta, ei ylipäätääri mitään, tyhjyyttä vain, ja melkein onnea siitä että niin on. Onpa ainakin tilaa ottaa vastaan, jos jotain on tuleva tänä kummallisena yönä. Niin miedolta tuntuu toisten melu, ja niin laihoilta Liuskin itsessään kyllä mehuiset jutut, että Pekka kuvittelee olevansa tässä kalliolla vain juhannuksen kanssa kahden ja odottavansa jotain. Yörastas lirittää heleitä koloratuurejaan. Järvi lepää tyynenä. Kolme naista tulee kahvikaluineen. Neljättä ei näy.
"Kylläpäs Pekka nyt vahtii kaihoisin silmin onnensa horisonttia", huomauttaa Liuski, vihjaten siten Irjan ja Pekan väleihin. Ukko pitää heitä melkein jo kihlautuneina. "Se on oikein, kunhan samalla pidät silmällä tuota taivaan horisonttiakin tuolla. Ota se vahti nyt virkatehtäväkses, ja kiekaise kun aurinko sieltä naamansa näyttää. Minun on aikomus täräyttää sillä hetkellä vähän tavallista juhlallisempi kunnialaukaus. Kii veti vai, Pekka, että otat päällesi kukon tehtävät? Me tässä varustellaan muuta, vaikkapa nyt laulettaisi aluksi."
"Olkaa huoletta, setä. Koetan parastani." Sitä lupaustaan ei Pekka suinkaan aio pitää, mutta nyt saa toki olla rauhassa.
Liuski varottaa vielä kerran kaikkia suurella äänellä ettei kukaan saa mennä louhimolle auringonnousun aikaan, vaan on pysyteltävä tässä, ja ylipäätään tämän ja tämän linjan lännenpuolella. — Kaikilla on tiedossaan että ukko on järjestänyt juhannuspaukkunsa sinne kivilouhokselle, mutta minkälainen siitä oikein tulee, ei tiedä kukaan.
Pekka lähtee kuljeksimaan rantaa pitkin syrjemmälle. Ukko Liuski kuuluu kehuskelevan miten munatoti on mainio asia esim. lauluäänen vahvistajana. Totinsa jälkeen ukko kyllä mielellään lauleskelee, mutta nyt jymähyttää hänen barytoninsa aivan erikoisella kuminalla:
Pappani maja on matala ja pieni, ei tarvitte portahia — — —
Entä Irja — eikös sekin haaveile:
Ja se ilta oli lämmin ja ihana ja linnut ne lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta, kukat kedolla kasvoivat.
Tyttö istui kreivinsä sylissä, moni muistui mielehen. Yö joutui, ja päivä oli laskenut; hän nukkui kreivin vierehen. — — —
— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä? Sehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa, jonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo kuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin on käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami ei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä tulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen tahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi edes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain hänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen nauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut hänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan. Kakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän on imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen voiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.
— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti. Hän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana vain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua lemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu baalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa ympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka itsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän pian kuulutti julki.
— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä minun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa lämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä, niin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä viileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni olen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta jotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni, minä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen, yrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen ja keskikesän päivää. —
* * * * *
Siinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän ympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa, kiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä. Tutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon niitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä katsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne johonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli "Tupla-ällä", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski — nimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen omistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen kuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos minkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on kietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei pyristelyllä eikä millään.
Jos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä nainen on se "kohtalo", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka tiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen kapine: etsii, etsii jotain "kohtaloa", ja kun se sitte äkkiarvaamatta ilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta. — Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka löytävät vain esim. "kultasen", "morsion", "kylkiluun" tai jotain muuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä mies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja hädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet hakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se vain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta voisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille ei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka älytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa, raahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa vastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?
Kuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on ymmärrettävää myöskin ettei hän ollut "kohtalonsa" esineelle vielä koskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan hyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he karttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen olo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen Pekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli olo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan eivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas hulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä se oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä käsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden kannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä lipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on hullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta viisaasta teosta.
Nyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua eikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä Pekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut yhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi, jonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen päivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan, eikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu kaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa, paistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja kävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin leijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä ylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka yhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu kädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna kuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä mikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin aavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan kasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö on tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti Pekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän silmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.
"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi sinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen että aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se lämmittää minua."
Tietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat keveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he aavistavat jotain tapahtuvaksi.
Pekka alkaa tajuta jotain ja muistaa jotain.
"Lahja, tässä on kivilouhos, ja aurinko on noussut."
"Niin", sanoo Lahja, kuin unissaan.
On mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet paikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää kallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla. Kivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen alas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen keskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä kuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa suihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on iskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että he ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle suojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset sinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä näkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä leikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii räjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän pituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia rantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen suurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa louhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.
Lahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman tavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan asiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se ikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat muutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan poskille — hän jo hymyää.
"Nytkö se jo loppui?" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei enään kuulu mitään.
Äänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään tahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.
"Nyt se vasta alkaa", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen niin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.
Lahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä kivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti haavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä Pekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään jos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku sattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut mukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon. Sitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt kokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen katsoessaan, ei voi olla ennustamatta: "Jos ylipäätään ennukset ja tunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha merkki."
"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo kivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty."
Lahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa hänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.
"Miksei saaneet?"
"Koeta arvata."
Pekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin kenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree huultaan. Lopulta Pekka tokaisee:
"No vaikkapa siksi kun ei me sitä ennen keritty edes kunnolla suudellakkaan."
Lahja nauraa heleästi:
"En hyväksy vastausta, mutteihan sitä saata vääräksikkään todistaa."
No, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. — Mutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään, nauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin linnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan käsivarsilla.
Pekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän aavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen aivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä ajatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä että suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien kannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään anastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi haluta jotain anastaa!
Kuuluu lähestyviä ääniä oikealta. Levollisesti sanoo Pekka;
"Lahja, meidän täytyy lähteä."
Sanoilla ei ole mitään vaikutusta.
"Lahja, toiset tulevat. He eivät saa löytää meitä täältä."
"Niin — mennään — pois."
Mutta se on jo myöhäistä. Tuskin he ehtivät ottaa paria askelta kun teknikon pää ilmestyy puitten väliin ylös kallionreunalle. Se pää pysähtyy, keksiessään alhaallaolijat, ja näyttää hyvin hämmästyneeltä, Sitte nousee käsi kourimaan leukaa; lujasti taitaa kouriakkin, koska pää näyttää melkein irvistävän. — Jo ilmestyy sinne lisää päitä: yksi, kaksi, neljä. Konttoripäällikön rouvan kimeä ääni kuuluttaa:
"Jees-sussiunatkoon, täällähän ne jo ovat molemmat."
Liuski tulee kallionreunalle, kädet taskussa:
"Mi-mistäs te tänne olette ehtineet?"
"Tultiin katsomaan setän juhannuspaukkua."
Ukko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen hämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu. Käsillään viittoillen kehuskelee hän:
"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa kun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä rojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet kuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista, ei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa."
Pekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää mitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät kulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari hommailee ja huvittelee.
"Se oli juhlallinen tärskäys", vakuuttaa ukko yhä hyvillään.
Mutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään vain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa ukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat katselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina miehinään puhelemaan:
"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä on koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä haluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua." — Ukko on sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee niitä: "Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon minä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee kun sitä hakkaa tai ampuu." — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen takin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: "Mutta kaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan meihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä himpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla hullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu. Lähdetäänpäs kahville."
Molemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana. Liuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa, mutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja tietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain pystyy avoimesti sanomaan:
"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen on tehnyt minulle seuraa."
"Sitä ei tarvitse vakuutella", tuumii Liuski. "Näkeehän sen muutenkin. Tahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on onni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä onneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja lentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi Imatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla himpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä." Ukko mutisee jotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. "Ja sinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään asiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —"
"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu etten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä."
"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs se minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta, Pekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä sanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain sellainen, hm, runoilija."
Ja ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. "Runoilija" on pahin solvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.
"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa", kokee Pekka puhua puolestaan. "Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin taisi tulla huono."
"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että siitäkin tulee huono."
Hyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.Mutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:
"Se on minun asiani, isä."
"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä siitä sen enempää. — Mennään nyt kahville."
Sellainen oli Pekan kosinta. Ja sen enempää ei siitä puhuttu.
Kahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua muutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda, tupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on Pekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa aatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen tytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai ei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä pelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä. Siksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan itseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla alkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa vielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä "runosta".
"Mihinkäs se Lahja meni?", kysyy Liuski. "Pitäisi kai meidän jo oikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella kotia. Lahja hoi!"
Ei kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime tuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:
"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.Kyllä routa porsaan kotia ajaa."
Liuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina sikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa, — sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun järveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan yli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan. Sinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen, ja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle — eihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä louhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta Pekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla, viltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi houkutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun vilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat pussissa, ja nauraa hekottavat.
Entäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa etsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta tultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi oikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi sellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden. Saakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain mieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman suuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin liehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole vaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia sanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on omituista.
Pekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen, ja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee, kävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei, mutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka lentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä kuin hyvänkin passipoliisin.
Sukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan kallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin hassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon sammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten latvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat. Niinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut tuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta vaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi kerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt harottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti kesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä juoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se — Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se "ystävyys" Signen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta ettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka haaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta huonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono, nyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä olet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä onnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla kirpelöiviä jäitään.
Niin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen pikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista. Vasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä raikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat lievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten kylkiin.
Mitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä. Hattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan viltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä tyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain viltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun Pekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton on hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja laskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan tämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka ei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on juhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen rakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei liikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän tarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin ennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin täytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä päästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle — ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi jotenkuten tulkita.
— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle. Niitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja leukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän tienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko näin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen hohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä. Onko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt eritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.
Sillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja jokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa tutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä lähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee tasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa on tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle ja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä vaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.
Ja pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja tuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan. Kiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen kaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat toisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen lämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei parfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on rauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka toiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana. Ja Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi milloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen, pienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan rakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.
Ilmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin lämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen ei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin räystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se voi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien ajan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa onnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen kannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien elämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku pikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa sellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan mitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti kerran tapahtuu.
Joku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle. Pekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se oleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli, silloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena ja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa ei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää. Mutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään syleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään ihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään luonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys on niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten koettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat, sillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä, joitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta muotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa että on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat tiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme pohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät: katso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen kirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.
Sellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on huomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen ja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole ollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei ylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia yksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut pistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen turvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti Pekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla ollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä katkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken menneen sirpaleet liian liki Pekkaa.
Mutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta kiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti. Se itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi kiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin täyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma on, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua sillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan sarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu hänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei ole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia asioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan — ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut yritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä ottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä kauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä. Ukko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja hyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja suurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko, ja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta koitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut tuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.
Tyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana tekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko asumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen keksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön hellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka on nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin korkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä että Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka pistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain puuttuu, ynnä se kolmas.
Pekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset määräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie valtamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia. Tie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran työnteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi lehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on kova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä, mutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes ne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea. Eipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut jo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt taipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse pienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin. Siis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto hänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä. Kaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki lähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä, joka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. — Viimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.
Silloin on lyötävä jarrut sukkelasti kiinni: tiellä on sulku.
"Seis! Tunnussana!" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä lähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.
"Mitäs sotaa te nyt leikitte?" nauraa Pekka. "Viskatkaa hiiteen nuo pölkyt. Ettekö näe että tämä on tie, julkinen maantie, jota ihmiset kulkevat. Tie auki!"
"Ja sitä ei avata. Tunnussana me sinulta purrataan, elikkä joudut esikunnan eteen."
"Minkä esikunnan?"
"Punaisen kaartin. Se on meillä valta nyt, ja sinun pitää vapista.Mistäs tämä piili tulee?"
Pekka ei tiedä itkeäkkö vai nauraa tälle uuden ajan aamun vartijalle.Mutta toinen mies puhelee sävyisästi:
"Sanokaa nyt, ettei tule sotkuja. Meillä on määräys pitää tässä vahtia."
"Mitäs ihmettä te sitte vahtaatte?"
Sitä ei kumpikaan näy tietävän. Viimein täräyttää se kiivas mies pontevasti:
"Me vahtaamme vallankumousta."
"No näytänkö minä vallankumoukselta?"
"Älä sinä saatana viisastele. Täältä paukahtaa —"
"So, so, Lutviikki, älähän nyt kiivastu; vallankumous ei saa kiivastua", tyynnyttelee se siivo mies, ja selittää sitte; "Me vahtaamme tätä kaupunkia rovokaattorilta ja rasputiinilta. Sanokaa nyt mitä teillä on asiaa, että me saadaan tällätä raporttiin."
Eihän näistä selviä toisesta paremmin kuin toisestakaan, ellei niille jotain sano. Parasta taitaa olla ettei herätä turhaa närkästystä. Pekka selittää kuitenkin ensin miehille että nämä ovat laittomia tekoja molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen maantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät säikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman kantansa:
"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä porvarin laille."
Sävyisä mies rupeaa laveammin selittämään "lain laajaperäistä käsitystä". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian suoraan:
"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani hakemaan synnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?"
Näkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan ojaan asti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää levottomalta, mutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.
* * * * *
Ei ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen, jossa ihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä muutenkaan mies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä sieltä molemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain puhelimitse soittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen päällisinpuolin kuulumiset ja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis tasan kolmen aikaan.
"Näkemiin."
"Näkemiin."
Ja helpotuksesta huokaisten laskee Pekka kuulotorven kädestään.
Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää, pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan ei kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo. Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää olemme perillä.
Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. — Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä, mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.
He ovat jääneet seisomaan ovelle vastakkain.
"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.
"Isä!" sihauttaa Lahja hymyillen vastaan.
Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön (se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.
"Kotona vasta", sanoo hän.
Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta — sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään hypähtele.
Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi? Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin, lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen ja ihmisillä paha tahto.
Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille. Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa, päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan, alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee taasen huristamaan.
Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi. Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin miestä korvalle.
Kuuluu uhkaavaa murinaa. Paperossien tulet kiiluvat hämärässä.
"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."
Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla pitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin, ääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan — ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen sille, jota rakastaa.
Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä jyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:
"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin."
Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa suoraan porrasten eteen.
* * * * *
Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla. Joka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat — ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille — omille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina luultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän omilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi viinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.
Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin — tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä. Palvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.
Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään, ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa suuruudessa.
Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä hänen helmaansa.
"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan, jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-nimeen yhdistettäväksi kuvitellut.
Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka, vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain — isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua olemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti. Opeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä minulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea teille molemmille!
"Pekka, itketkö sinä?" kysyy Lahja, sivellen hänen tukkaansa.
"Tieh-tysti."
"Oletko mustasukkainen?"
"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. "Mutta minua surettaa kun minulla on niin vähän —"
"Mitä? Vähän?"
"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan — onhan minullakin jotain."
Lahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen hassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä, vaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka muistaakin ennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He menevät siis sinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on kaikki huiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii Pekka sitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin kuukauden ajan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea kasa pirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä katselee Pekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei sitä voi nyt mihinkään laskea.
Palvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään perheen pään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:
"Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.Enkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli."
He vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he kahden istuvat pöydässä, kysyy Lahja: "Mikä se oikein oli?"
"Se oli vain semmoinen sähköllä keinuva tulla."
Verraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan? — sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi laskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän paukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha olo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta silloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa. Silloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua kuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä päähän, kummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien ommellessa joukkoon papatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin mylväistessä melun läpi, niinkuin sonni juhlallisella äänellään mylväisee ylitse muun karjan metelin.
Mutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava, painostava. Odotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne tulevat tupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan murhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain vartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään savukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo unia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään sammunut paperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa. Ei kukaan välitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin sivuilta ja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.
Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi mielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla aamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee, auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan. Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen. Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä, vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut, vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin nukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on vastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin matkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan: ylös, ollaan perillä!
Perillä!
Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy, niin sitä parempi.
Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule, se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä säilyttämään turtumustaan.
Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka. Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa. Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.
Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt. Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä, tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. "Vaimo ja lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat kuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä Pekan ja hänen asiainsa kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat ne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista Pekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.
Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen hirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti. — Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi löytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava mäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut takaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja joita suojelit.
Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.
* * * * *
Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan. Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän, tai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät ennen", lisää majuri reippaasti, "niin sano rouvallesi terveiset että aijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan."
"Älä pahastu, mutta minä luulen ettei meillä tänäpäivänä illasteta."
"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."
"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — — ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."
"Pysy tyynenä nyt. Sinähän olet aina ollut järkevä mies."
Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään. Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten. Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me teemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri suunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun tiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää teidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä meidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin ettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.
* * * * *
Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.
Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli ladattuna.
Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä, ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan! Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta, ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat. Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua. Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka on tulossa.
Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo, kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton, niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski, terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein. Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä sivullisen nähdä.
— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja pikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on teille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle isältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst! hiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä pieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise, rauhassa, kuuletteko.
— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin. — Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä. Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä ensin, ja sitte — rauhaan.
— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää. Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten vapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua, sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä taivaalla.
* * * * *
Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!
Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat muutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa vielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen, ja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt on pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat ristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten koettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä pois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan alle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin päästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti, jossa on kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä: