"Missä on esikunta?"
"Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua, tuntiessaan insinöörinsä.
"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?"
Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa yksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä, kun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan "esikunnan" majapaikkaan.
Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle. Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos, toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston, joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet, lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.
Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.
"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi vilahtavan muutamia miehiä.
Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki, sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa, suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. — Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:
"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."
Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:
"Entäs tuo?"
Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen, tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen, joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:
"Mitäs rouva täällä tekee?"
"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.
"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina —"
"Niin olenkin."
"Milloin toivat?"
"Tänä aamuna."
"Rääkkäsivätkö?"
"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"
Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja pitää hänet alallaan.
"Onko Taimi turvassa?"
"On. Me olemme asuneet Raatikaisella."
"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään: "Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on tehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti pois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."
"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka. Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja viskaa pois.
Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille, toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.
"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi, ja aika penteleitä ovatkin."
"Mies ja nainenko?"
"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pistiEemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"
"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."
"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan käsivarressa.
"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois, mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"
Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka. Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.
Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin, räpytellen totisena silmiään:
"Jos minä tulisin kans."
Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.
"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."
Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita, ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. — Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja, ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään! Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä, joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven, on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää. Sukkelaan!
Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen naamaansa.
"Tunnetko?" kysyy Pekka.
Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.
Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen valittaa särkyneellä äänellä:
"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"
Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta, ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään — ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.
"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo porrasaukossa.
Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.
Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.
Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja laihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee heille hyvää.
Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti jonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin yhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan he saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa ja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos joku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut. Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle ololle omaa erikoista väritystään.
Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee monestakin oudolta.
He vetäytyvät erilleen toisistaan.
Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa, voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää. — Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.
Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella, hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?
Parin päivän perästä!
Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta. Ei saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu — täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.
Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —
— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista, joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä, ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.
Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua. Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta, voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen — vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret olisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään enään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt, ja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu välttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.
Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona. Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus. Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai ne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä on tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin olio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään ei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa viisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.
— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.
Mutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja — rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä vieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta juhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja nykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan "kesä".
— Missähän lienee Lahja nyt, ja miten jaksanee? Sairaana on raukka ollut, kuumetaudissa, eikä Pekka ole edes vastannut hänen ainoaan kirjeeseensä. Ei ole voinut eikä halunnut, vaan melkeinpä salaa toivonut että kuolema korjaisi raukan pois. — Sittepä olisi Pekalla vapaat kädet tehdä itselleen mitä haluttaa, mennä edes muille maille ja kaivautua sinne, johonkin piiloon, niinkuin isä teki. — Isä! — onhan Pekkakin isä. Se on kaikkein surkeinta. Ei kenenkään pitäisi olla isä. Se sana voi tehdä miehen hulluksi. Takaapäin ja sivuilta on suku hävitetty pois, mutta eteenpäin se yhä lähtee jatkumaan — loppumattomiin. Suojasen Pekka ei voi kuolla, vaikka tahtoisikin. On olemassa eräs Taimi, joka yhä versoo jal ehtii.
"Pois! Laske minut menemään!" huutaa Pekka, huitoen käsillään, vasemmallaankin, joka tempautuu irti kannikkeestaan ja heiluu kuin veltto letku hänen sivullaan.
Pekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä, kuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. — Tosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän ei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin joissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi käsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena, kärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja silmät tuijottavat Pekkaa.
Lahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on siis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja Lahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!
Miehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista niin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä on kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin käsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on syreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse näkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa sieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka muistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu, joskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.
Molemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei jaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan ranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten mukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.
"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun luotonantisi on rajaton? — Se on liikaa."
"Ei mikään ole liikaa."
"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin olla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —"
Pitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi viimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa Lahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi hiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa luhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi maahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka onneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja käsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti että Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se penkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he ovat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta Pekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin vaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään sanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin vielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään, tuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi hän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja halustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.
"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin itsekseen.
Siihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma mitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja ehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — "ei mikään ole liikaa". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain muuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä yhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja ei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle enemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa:
"Pekka, sinä rakastit minua ennen."
"Varmasti", sanoo Pekka. "Ja minä tahdon oppia sen taidon taasen."
"Ei sitä voi oppia."
"No kerrankin olet sinä väärässä omalla erikoisalallasi. Sen voi oppia, ja minä tahdon sen oppia, vaikka aavistankin ettei se taito tule hetkessä, vaan vaatii ehkä vuosia. — Nyt aijon ottaa ensimmäisen oppitunnin, tekemällä sinulle muutamia kysymyksiä."
"Älä kiusaa minua."
"Viimeiseksi aijonkin kysyä juuri sitä että onko tämä ollut kiusausta. Saat sen sitte itse päätellä. — Ensimmäinen kysymys: Onko rakkautta olemassa?"
"On."
"Siis sitä voidaan oppia. — Toinen kysymys: Rakastatko sinä?"
"Miten voit sellaista kysyä! — Tietysti."
"Siis sitä voidaan oppia sinulta. — Kolmas kysymys: Sinä olisit seurannut minua vaikka Amerikaan?"
"Olisin."
"Mutta on paikkoja, jotka ovat pahempia kuin Amerika ja Atlanti. On helvettejä ihmisten sisällä, ja sanotaan olevan muuallakin. Kristityt tunnustavat erään sellaisen paikan, ja manaavat sinne paljon lähimmäisiään. Oletetaan että minä joutuisin sellaiseen paikkaan paistumaan. — Siis neljäs kysymys: Toisitko sinnekkin vilvoittavan pisaran, ja istuisit hetkisen näin minun vierelläni?"
"Tietysti."
"Viides kysymys: Toisitko samalla salaa hiukkasen tupakkaakin ynnä pienen putelin viiniä?"
Tämän kysymyksen uskaltaa Pekka tehdä, koska on Lahjan auenneessa käsilaukussa huomannut juuri nuo mainitut tavarat: tupakkarasian ynnä pikkaraisen pullollisen punaista nestettä, joka näyttää viiniltä. — Lahja rupeaa nauramaan:
"Paistu vielä hetki, niin saat." Ja hän ojentaa esineet Pekalle: "Ole hyvä."
"Kiitän. — Siis kuudes kysymys: Kai hyvä enkeli vastaanottaa suukon tuomispalkkaa? — Parempaa ei minulla ole antaa. Ja sitä on sinua varten säästetty kohta puolen vuotta. Kelpaako?"
Sanaa sanomatta ottaa Lahja lapsen käsivarsilleen, kurkottaen sen varovasti Pekalle.
"Siinä näet sen, joka on odottanut kohta puolen vuotta. Sitä on sinun suudeltava. Sitte vasta tulee minun vuoroni, jos antiasi niin pitkälle riittää."
"Seitsemäs kysymys: Luuletko että riittää?"
"Luulen."
"Kahdeksas ja viimeinen kysymys: Onko tämä ollut kiusaamista?"
Vastaukseksi Lahja ottaa itselleen sen Pekan annin, joka oli lapselle määrätty. Mutta riittäähän sitä silti vielä Taimi-raukallekkin. Lapsi, joka on imeksinyt peukaloaan, alkaa tietysti parkua, oudon miehen sutiessa häntä karvaisella naamallaan.
"Kylläpä sinä olet parrottunut, Pekka", ihmettelee Lahja. "En olisi ikinä uskonut että sinun leuvoistasi itää noin mahdoton määrä karvoja. Sinun pitää ruveta käyttämään partaa. — Mutta kuinka laihtunut sinä olet! Ja käsi! — paraneeko se?"
"Kaikki paranee, kaikki. Minä olen kuin nuori poika. Miltäs tämä tuntuu? Ja tämä? — Olenhan rakastunut toistamiseen — samaan Lahjaan. Sinä olit hyvä opettaja. Mutta minusta tuntuu että vielä täytyy tapahtua jotain ennenkuin minusta tulee oikea Pekka."
"Onhan tässä jo kylliksi tapahtumista, — Katsellaanpas nyt tätäkin."
Taimilta riisutaan liiat hynttyyt pois. Ja sitä katsellaan, käännellään. Kun se potkii ja ryömii, nauravat he kaikin kolmin.
Pekan autioitunut mieli alkaa kasvattaa uutta nurmea entisten pahojen asiain yli. Nyt tuntuu hyvältä että on olemassa tuollainenkin — eräs Taimi. On taasen oikea Juhannus. Pekka sanoo:
"Lahja, tiedätkö mikä päivä nyt on?"
"Tiedän toki. Siksi tänne tulinkin tänään."
"Insinööri Suojanen — neiti Sparre" — sanoo tukkukauppias sulavasti, lopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: "molemmat samasta kaupungista — ehkäpä tuttuja jo ennestäänkin".
"Luulisinpä melkein", sanoo Pekka varovaisesti. "Mutta joiltain varemmilta vuosilta."
"Jaa-jaa, niin, onhan neiti Sparre entisiä helsinkiläisiä."
"Aivan niin", nyökkää Signe, "muistan hyvin herra Suojasen".
"Sepä mainiota", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään."Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —No niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään."
Tukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen lyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja ottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin — niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut kultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun pöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista makkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa, joka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä yhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.
Ukko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää, vaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin varovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se luulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun hetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela, ja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin huomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta käytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä hetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se vie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa pelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.
Siihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin onkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia on kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi suurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois mielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä viisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti selvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku kapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää ollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on Pekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä harjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.
Mutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän gulassiseuraan. Ehkäpä "muuttuneet konjunktuurit" ovat tämänkin ihmeen tehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä raha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun liikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä rakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon. — Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee Signe täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina, niinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta kanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä aina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja ajatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä sydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut ystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.
Onkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä lennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi sen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja varovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä on häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa seurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne näyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet kuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean ravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn koskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.
"Passaa ottaa nyt vain", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on ruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu olevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten taskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä vielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja, kellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä on etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja koko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy kaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se viittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen lasiin ja honottaa taasen:
"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu puolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin." — Varatuomari innostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia päin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: "Ja terve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten kerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen, ja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn. Se tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme ruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat samalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki näkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian huippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!"
"Terve, terve!" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman näköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista sivistystään osottaakseen: "Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän illan tunnussana." Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku rouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: "avek, seesar, morituuri salyteerar dej!" — Mutta muuan sileänaamainen näyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa taitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: "ik pin, tuu pist, e-er ist". Sehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen virallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen varatuomariin päin:
"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä paikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote. Mutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin emäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?"
"Älä viisastele", keskeyttää varatuomari. "Minä puhuin ihmisistä enkä elukoista."
"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että ihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista."
"Tietysti", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen silmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei käänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo seivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän tyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen miettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.
Muut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa näyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata mitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista, heleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee Pekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille kaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on täysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan petäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka katsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä kuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää, Signe ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.
* * * * *
Signe on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän on kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän kaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin, ja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on silti muuttunut — riutunut. "Niinhän se aika tassii", sanotaan. Kaikki me muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä, vaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat nämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka hetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä heitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi typerää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna että runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi tällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa ihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy hyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa ja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat ennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen kanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja moneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos itkuaankin, erilaisia ihmisiä, "kohtaloa", vaikka mitä. Kunhan jokainen vain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi moittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!
Jo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen naamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista veitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno silti muille. — Signelle hän kuihkasee:
"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella näin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä myöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa. Päivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa. Appakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen maailmankatsomukseksi?"
Kyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida enään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan kyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää Pekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai lintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään pöytäseuraan päin, sanoen:
"Onko teistäkin tullut — tällainen."
Niissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa kyllä että Signe ei sanonut "tuollainen", vaan "tällainen". Siksipä hän vastaa kylmästi:
"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta huolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen."
Pekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte huolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä. Sellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:
"Niin näkyy."
"No mitäs teistä sitte on tullut?" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa roimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.
"Minusta? — Ei mitään." Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä että Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja: ei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee kätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:
"Tiedättekö, minä säälin teitä sydämestäni."
Signe ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne kasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka kaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.
"Miksi te minua säälitte?"
"Siksi että kerran rakastin teitä, vilpittömästi ja uhrautuvaisesti."
"Itseännehän teidän silloin pitäisi sääliä."
"Se, joka rakastaa, ei ole säälittävä, vaan se, joka ei —"
"Joka ei rakasta — aijoitte kai sanoa?"
"Niin juuri. Ja se, joka ei ole rakastanut, ei koskaan, se olette te."
"Älkää olko niin varma siitä."
"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —" Pekka katsoo vierustoveriaan suoraan silmiin — "kun ette itsekkään ole siitä varma. Mutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle, enkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään ole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi te naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on praktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja ja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein koskematon?"
"Me olemme nuorina tuhmia, mutta vanhempina kyllä viisastumme."
"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.Älkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!"
Pekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava ajoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:
"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua meininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä, jotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun kaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat vetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin, tavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi syytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä entiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin katuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja, joka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt jotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?"
"Oletteko juovuksissa?", kysyy Signe, hypistellen lasiaan.
"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas hautaan entinen itsemme."
Signe ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle uuden lasin.
"Te olette raaka mies."
"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään niin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää entisyydelle."
"Tehän olette naimisissa."
"Olen kyllä, mutta se asia ei kuulu tähän."
Signe kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka äsken "morituria" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa liköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista, autoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri Lindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on heidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä kolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta virhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan antiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään ylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin tulla tänne "pelaamaan musiikkia", niinkuin arvon rouvat sanovat. — Näyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja ottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen mielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta tuolille, ja messuaa:
"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin kotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja niin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä autuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin tuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta, joka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen ajan malja!"
"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää", ärisee varatuomari. "Mutta otetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy."
Yhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe jälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka kilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen yhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty hiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin tuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman luonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat, katselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä kerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen tukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen kiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen läheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä keskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen vain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin jo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo silmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan käteen, sanoen:
"Saattakaa minut pois täältä. Niinkuin silloin, ennen."
"Kyllähän muuten", vastaa Pekka, "mutta nyt minä tahdon kisata".
"Minä en voi olla täällä enään", hätäilee Signe.
"En minäkään", myöntää Pekka. "Lähdetään." Ja he lähtevät. Hiljainen humina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne huutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei ole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on ollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki, astuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut syrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta tunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään, pistäen sen liivintaskuun.
Eteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle. Kun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan puseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa tekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin upposi turkin puuhkien sisään.
Portierille sanoo Pekka:
"Tilatkaa auto, katettu auto."
Ja kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa PekkaSignen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.Signen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.
On kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen verta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta, juuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat uponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon. Sinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo. Ja vielä! — sinä kokonaan.
Kuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan vielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä kiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee. Heikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: "auto on tullut" — niin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää kumarrellen aukomaan ovia.
Pekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain pysähtyen kysymään:
"Signe, minne saan sinut saattaa?"
"Mihin vain", kuiskaa Signe.
Pekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka lausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta se saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton kopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu hänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu:
"Rakas! Miksi et jo silloin —? Enhän minä ketään muuta ole koskaan —"
Ja Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan polttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.
Kukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet, Pekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen läpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän, kymmenen, yksitoista — —
Voisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin hiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta pilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa sukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä on pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja poskessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta tihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja mies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.
Pekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja tämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten että Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja viskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen, vaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko? Kyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta kerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan päinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka jo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.
Räntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan katonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen kulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi. Katukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien alla. Hän mutisee itsekseen:
— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän jälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta viattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut "yleinen moraali" nimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin olisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun yritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain luurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa, ja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä. Entisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa entisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta tämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua, ja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan. Lahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista, jotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut mies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään antausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa, vain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille — kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.
Pekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen hyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo kohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken sulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.
Katu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa vastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin työnnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se pysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.
Siinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on perinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus oikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski on edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon päällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa olisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on kutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka siihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa tärähdellä:
"Mahtanetkohan sinä arvata, Pekka, mitävarten minä olen tässä?"
Jos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä vanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua vain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä kohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi mieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa vielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua kolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:
"Mistäs minä teidän olemisenne tietäisin."
"Kyllä tämä hävettää minua", jatkaa ukko, puistaen päätään. "Sen toki arvannet että olen sinua odottanut?"
"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia odottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa."
"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle suunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä itse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä."
"Minä hoitelen itse asiani."
"Kunpa ne hoitaisitkin!" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä välähtävät. "Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?"
"Onko Lahja? — eikö hän ole — —?"
"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin. — Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle meistä tämä asia tästälähtien kuuluu."
Siihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin ei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa haihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen rinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko se lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on näkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli järkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi pettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja katkeruuden lohdutus.
Mutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja merkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu monien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen, keskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen sisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen aistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen raivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene ajattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa ja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet suuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee äänettömyyden lausumalla katkerasti:
"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan totta."
"Vaari", sanoo Pekka nöyrästi, "minä halusin vain hiukkasen elää".
"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja muita."
Sen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee hiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä edes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi. Mitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei tukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain; kysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa menijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan. Vasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka herätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä talojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla että tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa ja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.
Kesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo, joka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on kylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen poikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden aavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle ja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu ketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen neuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa samalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi se makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee kaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja sovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä näkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja rupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa eteenpäin.
Tulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida maata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti jaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.
— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi seinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja kaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy keksiä joku parempi konsti.
Mutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei suinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä syyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt mielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä hengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka, sinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa uskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä, ristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja Pekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt itsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan. Siellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas ajatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:
Narri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä, vaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla kärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla rakastaa! — eikä rakastella.
Pekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee ja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi esille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla, katsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta tule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää esille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan. — Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on lohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain tällainen.
Kun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä nenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään pisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi ymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen, koskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi olla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että tässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä tulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut vastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on rakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin kuin ennen.
Pekka päättää hetikohta lähteä etsimään Lahjaa.
— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on ollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut hänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi ilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat valloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. — Olisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja? Sellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se olisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta viis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan, minä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään, en edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi sellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin nyt otan hänet.