Tosisyy tuohon omituiseen seikkaan onkin aivan yksinkertaisesti siinä, että Vienan läänin runo-alueen kansa ei ole alkuperäisesti Venäjän Karjalaisten sukua. Heidän puheensa, samoin kuin runoin kieli, on kovakonsonanttinen Suomen maan murteitten tavan mukaan.[1231] Se sisältää paitsi sitä suuren joukon sanoja, jotka sillä ovat yhteiset meidän kanssamme, vaan muille Karjalaisille upioudot. Samoin kuulee siinä suuren osan runoissa esiintulevista ruotsalaisista lainasanoista, joita niin-ikään pohjoisempana, idempänä ja etelämpänä ei kukaan Karjalainen ymmärrä.[1232] Mitä nämät kielisuhteet jo selvästi viittaavat, sen viimein asukasten omat muistotkin täydesti vahvistavat. Castrénille, jonka päätehtäviä 1838 vuoden matkalla oli asutus-seikkojen tutkiminen, kerrottiin Vuokkiniemen pitäjässä, juuri kaikkein parhaassa runopesässä, että useimmat suvut ovat ennen aikaan tulleet sinne Suomesta, yksi osa Latvajärveläisistä esim. kuusi miespolvea takaperin Orihvedeltä Hämeessä. Ainoasti harvain sukuin sanottiin olevan lappalaista, vielä harvempain venäläistä sukuperää.[1233] Lönnrot puolestaan sai Uhtuessa kuulla, että tämä iso kylä Sarkasodan aikana hävitettiin sukupuuttoon, jonka jälkeen ensimmäiset uudet asukkaat muuttivat sinne Kiannalta.[1234] Mitä erittäin kuuluisimpain runonlaulajain sukuihin tulee, ovat ne kaikki, niinkuin Borenius on ottanut selville, alkuperäisin Suomesta: Latvajärven Perttuset sekä Vuonnisen Maliset Oulunjoen varrelta, Kellovaaran Kieleväiset Kuusamosta j.n.e.[1235] Maliset sanovat olleensa nykyisillä asuinsijoillaan kuusi miespolvea, Perttuset noin viisi. Nämät kuusi miespolvea, à 33 vuotta luettuna, veisivät meidät takaisin 1680 vuoden paikoille. Luultava on kuitenkin että miespolvet puheen-alaisilla seuduilla, missä naimisiin hyvin aikaiseen käydään, ovat supistettavat lyhyemmiksi, joten voisi päästä Ison-vihan aikaan, samaan, johon Uhtuelaisetkin viittaavat. Mainittuna hirmu-aikana pakeni kosolta kansaa pohjoiseen päin; silloin esim. Ruija sai ensimmäiset suomalaiset asukkaansa. Luultavasti muutti myös kovakonsonanttinen väestö vasta siihen aikaan Vienan läänin luoteisperukalle.
Tutkimuksemme loppupäätös on niin muodoin se, että Vienan läänin runonlaulajat, kaikkein parhaimmat Venäjän Karjalassa, ovat tulleet lännestä, Suomesta päin ja nähtävästi myös tuoneet runontaidon sieltä mukanansa. Sen vahvistavat kaikin puolin olot Aunuksenkin läänissä. Siellä on karjalainen ja liiviläinen kansa pää-asiallisesti pysynyt suomenpuolisilla aineksilla sekaantumatta ja siellä on runontaito verrattomasti vaillinaisempi, kaidemmalle alueelle supistettu. Vieläpä kuulee sielläkin sangen usein laulajain selittävän, että ovat isän tai äidin puolelta Suomesta sukuisin taikka itse Suomessa käydessään oppineet runonsa.[1236]
Itse runot vihdoin haihduttavat viimeisen epäilyksen heidän suomenpuolisesta alkuperästään. Ensisilmäyskin Aunuksen lauluihin tavallisesti osoittaa, että ne ovat sekavampia, vaillinaisempia jäljennöksiä Ilamantsin tai Suistamon runoista. Ja Vienastakin saadut ovat täynnä kaikellaisia tuntomerkkejä, jotka niiden alkuperäisestä syntymäseudusta todistavat.
Ylempänä jo oli puhe siitä, että nykyisen runo-alueen kieli sisältää joukon suomenpuolisia sekä ruotsinsukuisia sanoja, jotka varsinaisille Karjalaisille ovat oudot. Kumpiakin löytyy runoissa vieläkin kosommalta; puhekieli, oltuaan noin puolitoista vuosisataa venäjän-karjalaisen vaikutuksen alaisena, on jo niistä nähtävästi jonkun osan kadottanut. Sen lisäksi tavataan runoissa myös useampia Venäjän-Karjalaisille, itse laulajillekin jo tuntemattomia kielimuotoja. Näiden molempien väärinkäsittäminen ja vääntäminen runoja laulettaessa antaa, erittäinkin pehmeän välimurteen alalla, usein aiheen eriskummallisimpiin, monesti hyvin naurattaviin erhetyksiin.[1237]
Toiseksi huomaamme usein runoissa, erittäin loitsuissa, kaikenlaisia Raamatusta tai pyhimystaruista otettuja henkilöitä alkuperäisten pakanallisten sijassa. Venäjän Karjalassa ilmautuvat tätenneitsytMaaria,Santta Pietari, Tahvanus l. Tapani,[1238] ja Suomen puolella yhtyvät niihin vielä Santta Katrina, Ristoppi, Yrjänä, Santta Antti, Pirjatta, Helka, Liispetta.[1239] Ensi silmäyskin todistaa että nämät kaikki ovat romalais-katolisia ja muotonsa puolesta Germanien kautta meille tulleita pyhimysnimiä. Näitä löytyy myös Venäjän puolen runoissa, vaan sielläkin juuri harvoin joku Kreikan kirkon pyhimyksistä. Tästä ei voine johtaa muuta päätöstä, kuin että puheen-alaiset runot vasta sen jälkeen, kun kristin-usko jo oli Suomessa saarnattu, ovat levinneet itäisen rajan taakse.[1240]
Viimeinkin vielä luulisi luonnolliseksi, jos runot olisivat Venäjän Karjalassa saaneet alkunsa, että niihin olisi runsaasti sekaantunut senpuolisia paikannimiä. Mutta semmoisia tapaamme juuri harvoin. AinoastiWienanpäälliset vedet ilmautuvat useammin;Sunku, suuri markkinapaikka Äänisjärven länsirannalla, kahdessa Kullervo-runoin toisinnossa;[1241]Kannanlahtimyöhemmässä muodostuksessa ison tammen runosta;[1242] muutamissa ison tammen runoissa Suistamolta ja Suojärveltä tulee tuuliTuuloksesta, vihuriVitelenmaasta, ahavainenAunuksesta.[1243] Siinä onkin kaikki; ei ole koskaan puhetta Äänisestä, saatikka sitten tuosta Lönnrot'in myös osoittamasta Voiko- l. Uikujärvestä. Ja huomattava on että ylläluetellut nimet yksinomaisesti tavataan Venäjän Karjalan runoissa[1244] eikä myös Suomen puolella, niinkuin kuitenkin olisi pitänyt joskus tapahtua, jos runoin leviäminen olisi idästä länteen käynyt.
Sitä vastoin me Suomen, Inkerin (ja Viron) runoissa hyvin usein näemme näihin maihin kuuluvia paikannimiä, jopa ovat jotkut näistä levinneet itärajammekin yli. Suomessa esim. suorasanaisessa tarinassa Kalevan poika metsän kaatamisella raivaaLiminganniityn;[1245] — Väinämöinen kanteleen synnyssä soutaa päivänPäijännehtä, toisenSuovannehta(Suvantoa?);[1246] — iso härkä kasvaaKainuhussa, pää häilyyHämehessä, häntä keikkuu Torniossa.[1247] Inkerissä kilpakosinnossa äiti vaatii tytärtänsä menemäänLaukaan(Lugan) sulhaselle;[1248] — Kauko kasvaaKaarostassa(Oranienbaum'issa)[1249] — taivaskappaleitten sijaan tulleet kosijat ovat Tuuterista, Venjoelta y.m.;[1250] — tulen synnyssä Suomessakin tulikalan pyytäjätNevannientä kiertelevät[1251] j.n.e. Näitä suomenpuolisia nimiä tavataan myös usein Venäjänkin Karjalan runoissa. Iso härkä sielläkin syntyyHämeessä, sonniSuomessa, pää keikkuuKemissä, häntä torkkuuTorniossa;[1252] — Ilmarinen kosioretkellään ajaaSuomenkankahia;[1253] — Väinämöinen kanteleen synnyssä istuu purressansa "niinkuinSuomensuolasäkki,Tukulmantupakkamassi";[1254] — eräässä häävirressä saajanaista tuotaessa vinkuuViipurinveräjät, Sujuu suuriSuomensilta;[1255] — Pohjan neittä Sampo-runossa kiittää puoliPohjanmaata, ikävöitseeSuomensulhot.[1256] Mutta jo lienee kyllin näissä esimerkeissä, joita voisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon.
Suomeen viittaavien nimien rinnalla on Viron alinomainen mainitseminen merkillinen. Ottakaamme lyhyyden vuoksi muutamia esimerkkejä ainoasti Venäjän Karjalasta, missä sen ilmautuminen on erittäin todistavainen. Karhun peijais-runoissa tiedustellaan tokko otsoVirossakäypi,Suomenmaata sorkehtivi?[1257] — Päivölän virressä joskus Kaukomieli Saaresta purjehtii syvemmälleRuotsinmaata, keskelleVirontaroa.[1258] Välistä paitsi sitä nähdäänTanikan linna, joka nähtävästi ei ole muuta kuin Tan-linna l. Tallinna s.o. Rääveli. Vastaavassa kertovärssyssä on melkein ainaUusilinna, Novgorodin tavallinen nimi Karjalaisten kesken.[1259]
Myöskin Ruotsista lauletaan yhä Venäjän Karjalassa. Äsken jo esiintuodun paikan lisäksi mainittakoon vielä, että kartanluvuissa lehmänkello usein sanotaanRuotsinraudaksi;[1260] — muutamassa kilpalaulannassaan Joukahaisen kanssa Väinämöinen sanoo: "jo on ruostun'Ruotsinkullat, saastun'Saksani(sic) hopeat".[1261] Tässä tosin voisi väittää, että Ruotsi, niinkuin Venäjän Karjalaisten tavallisessa puheessa, mahtaa vaan tarkoittaa Suomen maata. Mutta sen rinnalla joskus ja muutenkin runoissa ilmauvaTukulmahaihduttanee kaiken epäilyksen.
Vielä on sitten Saksakin lisättävä näiden länsimaisten paikannimien luetteloon. Niissä paikoissa, missä se jonkun kalun kalleutta tai harvinaisuutta osoittaa, esim. Saksan laahkot, Saksan saappaat, ei ole tietysti sen todistusvoima kovin suuri. Mutta toinen on laita, missä se ilmautuu selvänä maantieteellisenä nimityksenä, kun näet puhutaanSaksan salmistasyvistä jaSuolasalmesta, jotka tietysti eivät voi tarkoittaa muuta kuin tuota suurta kulkuväylää, Juutinraumaa.[1262]
Viimeinkin on se tärkeä seikka huomattava, että useat runot, erittäin puhtaammin tarulliset, joissa jumaluudet vielä vähemmin ovat muodostuneet inhimillisiksi sankareiksi, siis juuri vanhimmat runonluonnoksemme, löytyvät Venäjän Karjalassa vaan vaillinaisina katkelmina, joskus vaan hämäränä kaikuna, niin että muutamat värssyt niistä ovat eksyneet toisen runon sekaan, taikkapa eivät ole tavattavat nimeksikään. Ensimmäiseen luokkaan esim. kuuluvat muutama osaraudan syntyä[1263] jaSampsa Pellervoisen kylvö, toiseentaivaan kaaren päällä istuvan immen kosiminen, kolmanteenVäinämöisen syntyynnä useatloitsut.
Näiden monien ja pätevien syitten nojalla tulemme siis auttamattomasti siihen päätökseen, ettäVenäjän Karjala ei millään muotoa ole voinut olla runojen syntymäpaikka, vaan että ne sinne ovat myöhemmin levinneet Suomesta, nähtävästi vasta sen jälkeen kun kristin-usko meille jo oli tullut saarnatuksi.[1264]
Tällä ei kuitenkaan ole kysymys runojen alkukodista lopullisesti ratkaistu. Tutkittava on vielä, ovatko ne koko Suomen kansan (ynnä Virolaisten) yhteinen omaisuus vai ainoasti Karjalaisten sepittämät. Jälkimmäistä mielipidettä näkyy se tärkeä seikka puolustavan, että ainakin tarullis-epilliset runot ovat melkein yksin-omaisesti löydetyt Suomen itäisen murteen alalta, Oulun läänistä, Savosta, Karjalasta, Viipurin kulmalta sekä lisäksi Inkeristä. Lönnrot senvuoksi epoksemme ensimmäisen painoksen alkulehteen panikin Kalevalan nimen jälkeen ikään kuin selitykseksi sanat "vanhoja Karjalan runoja". Vielä selvemmin on hän pian sen jälkeen laveassa kertomuksessa tuonut esiin vakaumuksensa runojemme karjalaisesta sukuperästä.[1265] Harvat Hämeen runot hän päättää Karjalasta lainatuiksi. Sama oli myös vielä 1872 provessori Ahlqvist'in ajatus. "Runoja", sanoi hän, "on tosin tavattu vähäisessä määrässä Hämeestä ja Virosta. Vaan ei ole vaikea jo itsestä hämäläisten murteitten luonteesta todistaa, että runon mitta on niille paljoa hankalampi kuin Karjalan kielelle, miltei vastoinluontoinen. Tämän tähden onkin runomuoto ja runollisuuskin niin hyvin hämäläisissä kuin virolaisissakin runolauluissa peräti vaillinainen karjalaisen runon rinnalla. Hämäläis-sukuisilla Vepsäläisillä ei runoa löydy alunkaan, ja heidän likeisten sukulaistensa Vatjalaisten runo on yhtä heikkoa kuin muiden Hämäläisten." Tämän johdosta sanoo hänkin runot Suomen kansan läntisissä haaroissa perityksi Karjalais-heimokunnalta.[1266] Kummako siis, jos runojen karjalaisuus on ollut pidetty melkein epäilemättömänä uskonkappaleena. Onpa asia nykyään käynyt niinkin pitkälle, että eräs ulkomaalainen oppinut muun muassa tämän laulurikkauden tähden on tahtonut päättää Karjalaiset kielensä muuttaneiksi Indo-eurooppalaisiksi ja siis "maailman ainoaan suureen runoilija-sukuun kuuluviksi."
Yhtähyvin oli Castrén jo aikanansa huomauttanut, että löytyi koko joukko hämäläisiä ja virolaisia Kalevalan-aineisia katkelmia, joiden, jos ne (nimittäin silloin tietyt) vaan enimmiten olivatkin suorasanaisia tarinoita, hän arveli todistavan, että Kalevala on koko Suomen kansan luoma. Myöhemmin on, niinkuin jo tiedämme, tutkimus saattanut ilmi vielä enemmän länsisuomalaisia epoksemme jälkiä, ja viime vuosikymmenen-aikuinen keräys on koonnut niin äärettömästi virolaisia runoja, ettei ainakaansenHämäläis-heimon runoköyhyydestä enää voi olla puhetta. Täytyy siis, kun täytyykin, ottaa Karjalaisten yksin-oikeuskirja uudestaan ja tarkemmin tutkimisen alle.
Provessori Ahlqvist perustaa päätöksensä Hämäläismurteitten heikkoudesta runollisessa suhteessa muun muassa myöskin siihen, että muka niiden rakennus on vanhalle runomitallemme vastahakoinen. Tällä hän luultavasti tarkoittaa niitä tunnettuja mainittuin murteitten ominaisuuksia, ettei ne samaan määrään kuin karjalaiset pehmennä konsonantteja, eivät ja'a pitkiä vokaaleja kahtia, ja että usein heittävät pois lyhyet vokaalit sanain sekä lopusta että keskeltä. Molemmat viimeksimainitut kielikohdat eivät kuitenkaan taida olla kovin vanhat. Viron valloitushistoriassa mainituissa paikannimissä on vielä keskivokaali tallella, esim. Sak(k)ala, samoin oli silloin loppuvokaalin laita, esim. laula, pappi (nyt: papp). Kumpaisetkin ovat myös paremmissa vanhoissa runoissa säilyneet. Samoissa runoissa ovat meidän supistuvaisia sanoja vastaavat supistumatta, lyhenemättä, esim. kirveitä. Monissa kohdissa, missä meidän runokielessämme pitkä vokaali on hajallaan, on Virossa vanhemmasta kielestä säilynytdvälillä, esim. partit. poegada (= poikoa), emada (= emeä), elada (= eleä).[1267] Niin myös jämeda (jämeä, paksu). — Konsonanttien vähempi pehmeneväisyys ei näy tekevän mitään haittaa Vatjan runoissa, vaan tulee päinvastoin runon palveluksessa käytetyksi, esim.yyzä jalgat, jääzä polvet, aniaigahsiyvähsi j.n.e. Niin on myös Turun rantamurretta noudattavan herttua Kaarlen runon laita, esim. Turun suutaritten (ein)sugusta, Karjan koira(i)nkodosta, hahdet halgoiksi rikomme y.m. Näistä kaikista siis näemme, ettei hämäläisten murteitten rakennus suinkaan ole minään esteenä runoamiselle, kun vaan taitava runoniekka osaa muodot oikein sovittaa.
Ei ole myös Suomen läntisistä maakunnista saatuin runoin vähyys minäkään todisteena niiden ainaisesta köyhyydestä. Koetettakoon tätä nykyä kerätä runoja Savosta taikka Oulun läänin rantapitäjistä, joista vielä tämän vuosisadan alussa edellinen oli erin-omaisen rikas, jälkimmäinen varsin hyvän saaliin suova; varmaankaan ei saisi niistä paljon mitään muuta kuin loitsuja, nekin laihtuneessa muodossa.[1268] Eikä tunnettu tämän vuosisadan alussa Savossa enää kaikkia niitä runoja, jotka Vermlantiin muuttaneet Savolaiset kolmatta sataa vuotta ennen sieltä lähtiessään veivät kanssansa.[1269] Kuinka monta vertaa vähäisempi oli myös se saalis, jonka Basilier v. 1884 toi Salmin kihlakunnasta, Europaeus'en ainoasti kolmekymmentä vuotta ennen saamiin varoihin verraten.
Päästäksemme totuuden perille tulee meidän siis ryhtyä vielä uusiin tutkimuskeinoihin. Yksi semmoinen voi olla uudempain, kotiseudultaan tyystin tiettyin runojen kulun tarkastus.Maamme itäisessä puoliskossa, missä runonlaulu vielä enemmän rehoittaa,käyvät näiden tiet enimmäkseen etelästä pohjoiseen. Epäilemättömiä Inkerin runoja tapaamme koko Viipurin läänissä ja Savossa, jopa vähin aina Pohjanmaalla saakka. Niiden alkukoti näkyy usein selvästi niistä värssyistä, joissa synnyinpaikan nimiä mainitaan. Semmoisia esim. ovat: Kevyt onKeltussaeleä;[1270] — Tuhma laatuTuuterissa;[1271] — Sieltä naivatNarvanherrat;[1272] — Olin orjana Virossa, palkanpiikaPauluskolla.[1273] Näihin on arvattavasti myös luettava tavallinen kosintaKonnunkuulusta kylästä.[1274] Toisissa taas nähdään eteläisiä Viipurin puolen paikkoja, esim. Jää hyvästi,Jääskennurmet;[1275] — tähän myös kuuluneeVuoksenkosken mainitseminen pakkasen luvussa.[1276] Verrattomasti harvemmassa on Viipurin läänin eteläkulmalla ja Inkerissä runoja, jotka syystä tai toisesta täytyy päättää pohjoisesta tulleiksi. Enimmiten ne ovat ihan uuden-aikaisia, tavallisesti myöskin mitaltansa.[1277]Poikinpäin Suomea virta melkein yksin-omaisesti käy lännestä itää ja kaakkoa kohti. Jälkiä piispa Henrikin surmavirrestä, joka epäilemättömästi on Satakunnassa syntynyt, sekä Elinan surmasta, joka on Vesilahdella Tampereen seudulla alkunsa saanut, tavataan laajalta yli koko Suomen-Karjalan ja Inkerin, jopa Vienan läänissäkin asti. Menppaikoille papittomille, maille ristimättömille, joka ensinmainitussa runossa on niin luonnollinen ja siis nähtävästi alkuperäinen, on sitten sekautunut lukemattomiin loitsuihin, jopa Vienan läänissä sangen usein Sampojaksoon.[1278] — Marjatta Luojan surmavirressä välistä nimittää pientä piikaansapiltiksi, samoin kuin Henrik ohjillis-poikaansa.[1279] — Ilamantsin kilpakosinta-runossa Anni nimittää ohitse purjehtivaa Väinämöistä Ruoka-Ruotsiksi, joka vastaa haukkumanimeä Ruoka-Ruotsi, syömä Saksa, millä Lallin emäntä Henrikkiä tervehtii.[1280] — Inkerissä on Kullervo-runon alku usein selvästi muodostettu Henrikin virren alun mukaan, esim.
Kasvoi kaksi poikalasta:Yks kasvo Kalervikoksi,Toinen Unnoksi yleni.Untoi Suomessa yleni,Söi Suomen sianlihoja;Kaukoi kasvoi KaarostassaKaarostan kananmunilla.[1281]
Vertaa tähän Henrikin runossa:
Kasvoi ennen kaksi lasta:Toinen kasvoi Kaalimaassa,Toinen Ruotsissa yleni,Toinen Hämeen Heinirikki,Toinen Eerikki kuningas.
ja toisessa toisinnossa:
Oli hemme (Hämeen) Heinirikko,Toinen Eerikki ritari;Toinen kasvoi kaupungissa,Toinen Suomessa sikisi.Joka kasvoi kaupungissa,Kaupungin kananmunilla,Joka Suomessa sikisi,Suomen suurilla härillä.[1282]
Elinan surmasta huomaamme erittäinkin Inkerissä selviä jälkiä. Yhdessä katkelmassa:
Elimäinen, neito nuoriMenpä aitalle mäelle,Vaskivakka kainalossa,Vaski-avaimet vakassa.
Puuttuu poika vastaan, pyytää häntä omakseen. Mutta neito ei huoli, kysyy vaan, onko hän suurta sukua.[1283] Siinä on siis kappale sisaren turmelusta liittynyt jatkoksi. Toisessa runossa Ignetta Kojoisen poika l. Antermo Ylermön poika l. Uros umpiruotsalainen, Andro suuri Saksalainen kosii KonnunKorgintyttäriä. He vastaavat: "siull' on entinen emäntä; tapa nainen ennen naitu!" Hän lähtee kotiin, salpaa vaimonsa saunaan ja sanoo:
Kylve, kylve, Eeva rukka,Elina emäntyeni, Kylve viime löylyäsi!Syö viime evähiäsi, Elä viime viikkojasi, Kohta kuolema tulevi![1284]
Konnun Korgissa on nähtävästi kosijan Kurjen nimi siirtynyt tytön isään. Vesilahden runossa Elina emäntä, silloin kun Kurki on lähtevinään Pohjanmaalle, varoittaa puolisoansa kauan viipymästä, koska hänellä muka on viime viikot, ja varustaa hänelle eväät. Hän poltetaan sitten. — Kolmannessa[1285] Hekka tyttö istuu äitinsä luona, kun äkkiä kuullaan reen kovasti kolahtavan tuvan nurkkaan. Hekka arvaa kosijan tulevan ja pakeneeaittaan mäellä, johon sulkee itsensäyhdeksän lukon, kymmenennen esilukon taa. Iivana Kojoisen poikaiskee nyrkillä, kamahuttaa kannalla uksen auki, vie tytön ja tappaa hänet, josta hänelle sitten rangaistukseksikaivetaan hauta rautapohja. Elinan surmavirressä Elina on Kurjen tullessa aitassa mäellä. Kosija iskee oven auki miekallaan. Kirsti piika sitten sulkee emäntänsä rengin kanssa yhteen yhdeksän lukon, takasalvan kymmenennen taa. Lopussa Kurki vaipuu helvetin pohjaan. — Yhdessä runossa Päivän poika mennessään kosijaksi
Satuloi sata hevosta,Satahan satulavyöhön,Sata miestä miekoitteli.[1286]
Samoin:
Iivana Kojosen poikaSatuloi sata oroa,Tuhat jousta jouvutteli,Satoihin satulavöihin,Kaikki kultahan kuvasi,Hopeahan huolitteli.[1287]
Tämä on melkein sanasta sanaan kopioittu Klaus Kurjen tulosta
Sadan hevosmiehen kanssa,Sadan satula-urohon;Miehet kultamiekoissansa,Hevoset hopea-päissä.
Vienan läänissä tunnetaan paikoin Elinan varoitus lähtöä tekevälle miehelleen:
"Juo'os puoli pikaria,Anna toisen toinen puoli,Pahemman pahempi puoli!" j.n.e.
Tämä kohta lauletaan taikka erinäisenä katkelmana taikkapa myös Lemminkäisen Pohjolanretkeen sovitettuna.[1288] — Tuonelassa-käynti Vienan läänissä joskus alkaa sillä että Väinämöinen ajaa kirkkohon kivasti,yli muista ylpeöistä, yli muista rohkeoista.[1289] — Elina sanoo tuntevansa Kurjen tulosta, jolloin häneltä kysytään: "eikö muita ylpeöitä?"
Viimein vielä ovat Sääksmäen Ritvalan Helkavirretkin, joiden sanasto ynnä muu asu länsisuomalaista syntyperää osoittaa — Inkerin runo, Mataleenan vesimatka sekä Kestin lahja — levinneet laajalle kaakkoiseen sekä itään päin kokonaisinaan taikka kumminkin selvinä jälkinä.[1290]
Sitä vastoin ei ole muussa kuin yhdessä ainoassa Länsi-Suomen runossa tunnusmerkkejä itäisestä syntyperästä. Se on seuraava pieni Hämeestä saatu katkelma:
Kukko lauloi Kuurinmaalla,Kana kaakotti Virossa,Varsa kiljuiViipurissa,Pässi määki Pälkäneellä,Päivä koittiKoivistossa,ValkeniVatikivessä.[1291]
Viimeiset kaksi paikannimeä tehnevät näet sangen luultavaksi, että runo alkuaan on saanut tämän muotonsa Viipurin tienoolla. Savon runoissa on niin-ikään yksi esimerkki itäisestä syntyperästä; se on madon synty, jossa ilmautuva sanasiivatta= eläin viittaa kreikan-uskoisiin Karjalaisiin Laatokan puolella.[1292]
Huomattava on vielä, että Kalevalan runoihin kuuluvia nimiä on sangen paljon löydetty Länsi-Suomessa paikkainnimiin kiintyneinä. Yleisin niistä onKaleva. Likellä Tamperetta onKalevan kangasja siinäKalevan kivi.[1293] Lopella on senniminen kulma, Paimiossa mainitaan jo 1545Kalevan talo,[1294] ja on samanniminenjoki.[1295] Laitilassa on eräässä kivessäKalevan pojan jäljet.[1296] —Untamalaon paikannimi Laitilassa[1297] ja Turun puolella oli muinoin kokonainen siksi sanottu pitäjä.[1298]Undamajärviäkuuluu olevan Virossa Hiiomaalla.[1299] —Soini, Kalevan pojan toinen nimi, ilmautuu Poomarkussa,[1300] samoin Tyrväällä.[1301] —Sampu-niminen kylä on Huittisissa, samoin joki, Kokemäenjoessa mainitaan "Sambu"-koski, "Sampu"-kylä Tyrväällä, ja -joki Wanajalla. Iitissä onSampo-niminen talo.[1302] — Sampas oli miehen sukunimi Saaristen pitäjässä Hämeessä 1506.[1303] Turun puolisessa Sauvon pitäjässä on Osmalahti.[1304]
Samaa ylimalkaista leviämisen suuntaa näkyy myös se seikka todistavan, että useissa semmoisissakin runoissa, joista ei enään ole löydetty Länsi-Suomesta edes suorasanaisia muistoja, on monta länsimurteillemme omituista, vaan kaikille itäisille, Suomen rajan sisälläkin oleville outoa kielimuotoa sekä sanaa. Semmoisia ovat jo ennen mainittu monikon genitivin muotomiesten, naisteny.m. — genitivin käyttäminen allativin sijasta, esim.Joukahainen: "Paha minun täällä olla".[1305] Sanoista mainittakoot esim.haaksi(laiva),juoni(= tie Agricolankin kirjoissa),kahja(= juhla-olut Päivölän runossa; Ala-Härmässä sanotaan Keyri Kahjaisiksi),[1306]kempi(Agricolankin kirjoissa),lanko(sukulainen ylimalkaan; Itä-Suomessa vaan = suoveri),leivo(Itäs. kiuru),liiatenkin(Itäs. varsinkin),mahtaa(Itäs. voida l. taitaa),maku(Itäs. vatsa),malka, orko, orpana(Itäs. serkku l. seukku),permanto(Itäs. lattia),suvi(Itäs. kesä),tomu(Itäs. pöly)tykö(Itäs. luo), vaha (= kallio Turun murteessa) y.m.
Viimeinkin kohtaamme runoissa joskus tapoja ja pitämyksiä, jotka ovat epäilemättömästi länsisuomalaiset. Semmoinen on härkien käyttäminen kyntämisessä (esim. Samporunossa), joka on koko Itä-Suomessa ihan outo. Semmoinen myös juhla-oluen keittäminen, joka on vieläkin yleinen tapa Länsi-Suomessa, mutta Savossakin jo ylen harvinainen, puheen mukaan herrastaloista opittu, idempänä tuiki tuntematon.[13067
Viron ja Suomen välillä näkyy virta olleen molemminpuolinen. Huomiota ansaitseva seikka on se, että sangen suuri osa runoissamme ilmautuvista oudommista sanoista on ihan tuntematon Venäjän Karjalaisille, mutta tavalliset Virossa.[1308] Otettakoon ainoasti muutamia esimerkiksi:ailut(ael = iskemäpaikka),ainoisin anella(ainus palve = harras rukous),astala(astel = tuuran kärki),auvo(au = kunnia),ehtoinen(ehtida = kaunistaa),haluvesi(halu = kipu),hingata(maa hingamine = maasta hengähtänyt rupi),kahja(kahi, g. kahja = uhrijuoma),kaiho(kahju = vahinko, sääli),kalki(kalk = kova, kova-osainen),kapoinen(kapos = soma),kopru(kobr = kuohu),kuras(kuurask = veitsi),lääniä(laanida = siivota)naljasilmä(nali g. nalja = leikki),palvoa(paluda = rukoella),päällispanka(pangel = solki),sapso(lapaluu hevosissa), sorajouhi (sorasilm = säihkyvä silmä), tulensoronen(sora = säde),talma(tolm = tomu),taro(= tarha välistä Sampsa Pellervoisen sekä Päivölän runoissa),[1309]tihu(tige = ilkeä), vaartaa (väärda = voittaa),vierin virkkaa(veerib sõnu = lausuu joka sanan painolla) y.m.m. — Liittosanoissa viljelevät runot hyvin usein edellistä jäsentä Viron tavoin genitivissä, esim. _kullan_sormus, _kullan_solki, _kaupan_miesi y.m. Tulen synnyssä lauletaan kuinka liinaa
Loteasti loukuttihin,Lipeästi lipsuttihin,Hapeasti harjattihin.
Tämä ei semmoisenaan anna mitään mieltä, ennen kuin saamme tietää että Varsinais-Viron murteessastion translativin pääte, joka myös sen puolen runoissa on käytetty. Samassa on lause selvinnyt ymmärrettäväksi.
Tähän tulee lisään useampia itse runoihin kuuluvia nimiä ja käsitteitä, joita ei voi ajatella muuksi kuin Virosta tulleiksi. Niin on esim. Viron runoissa niin usein ilmautuvaSuomen siltasiellä aivan paikallansa, koska se epäilemättä on saanut alkunsa Suomenlahden poikki, Suomen kansan molempien haarojen välillä kaarittelevasta taivaankaaresta. Mutta Laatokan pohjoispuolella taikka Vienan läänissä tavattuna se olisi selvä luonnottomuus, jos ei olisi laina.[1310] Viron sukuperää on niin-ikään Sullervoinen (= Sulevi), joka hukkuu mereen eräässä Aunuksen runossa.[1311] Vielä paljoa useammin tavataan luonnollisesti Viron paikannimiä Inkerissä sekä Viipurin puolen rantamaassa; nähdäänpä siellä joskus runoja (esim. katkelmia Salme-runosta), jotka ovat selviä käännöksiä virolaisista.
Toiselta puolen virolaisissakin runoissa joskus nähdään jälkiä suomalaisesta vaikutuksesta. Semmoisia ovat esim. välistä ilmautuvat verbein reflexiviset muodot esim.
Sinisirje linnukeneLendelekse, loogelekse.[1312]
Lainaa todistanee myöskin seuraava virolainen laulu:
Enne siis puudub Pursa puista,Pursa puista, Pamma maista,Sörve säre säinoesta,Enne kui mina sinusta.[1313]
Suomessa lauletaan:
Ennen puuttui puita pursi,Puita pursi, maa kiviä,Umpilampi lumpehiaEnnen kuin runo sanoja.[1314]
Siinä on Virolainen hänelle tuntemattoman _pursi_sanan muuttanut kylännimeksi ja pannut vielä useampia samallaisia lisäksi.
Viimeksi näkyvät muutamat meidän runoin sankarit olleen alkuaan tuntemattomat Virolaisille. Vipunen on Viboasen nimellä ainoasti mainittu yhdessä Fählmann'in esiintuomassa suorasanaisessa tarussa. Väinämöinen ilmaantuu Viron runoissakin useammin. Mutta hänen nimensä Vanemuine tuntuu väännökseltä ja, mitä vielä tärkeämpi, se ei ole koskaan oikein taivutettu. Niin esim. kuuluu yhdessä runossa: murran mõnda Vanamuinest (murran l. renkuttelen jotakin Väinämöisestä);[1315] — Toisessa samaten: Vanamuinest muistetavat (Väinämöisestä muistuttavat)[1316] y.m. Voisi kenties luulla tämän kirjaanpanijain taitamattomuuden syyksi; mutta se on aivan yleistä ja ilman yhtään poikkeusta, täten todistaen että koko nimi kansalle on outo ja muualta sinne tullut.[1317]
Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa. Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi yksistään Vienan Karjalaisten ansio.Täten taidamme siis täydellä syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja omaisuudeksi.
II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?
Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet, kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen, useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani, sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti suljettuna pysyneesen salapajaan.
Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin 4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321] hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin, huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta. Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin, kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn Sampojakson seassa — Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan ja kanteleen synnyn — Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m. Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne kukin erällänsä tutkintomme alle.
1. Sampojakso liitteineen.
a. Sampojakso luomisrunon yhteydessä.
Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa meren selkää myöten Pohjolaan — Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen — Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii munia hänen polvelleen — munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat alun maalle sekä taivaalle — Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa manteren ja meren keskinäiset suhteet — viimein tuuli[1325] hänet ajaa Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi — Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] — Ilmarinen takoo Sammon ja kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun turvassa. — Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken — nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle — Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona — taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen — välistä kuitenkin Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen — Pohjolan emäntä uhkaa kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]
Suomenkin puolella ovat tämän runon alku — Väinämöisen joutuminen ammutuksi ja maailman synty — sekä loppu — Samporetki — yleisesti tunnetut ja lauletut,mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina.[1328] Kumpi näistä muodostuksista on alkuperäisempi? — se tulee siis luonnollisesti meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopivamaailmanmunanaatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodotkuusissa hakona, petäjäissä pehkiönä, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.
Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330] Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan mainitaan "Lappalainen, laiha poika." — Kalevalan uudemmassa painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331] Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.
b. Luomisruno.[1332]
Ottaissamme nyt luomisen erikseen tutkintomme alle huomaamme kohta omituisen seikan. Vanhassa Kalevalassa on tämä työ omistettu Väinämöiselle, uudessa "veen emoselle." Edellinen käsitys on kaikkien nyt tunnettuin käsikirjoitusten mukainen; kuitenkin näkyy jälkimmäiselläkin, Lönnrot'in vakuutuksen mukaan, olleen joku peruste kansan laulussa t. tarussa.[1333] Hän sanoo asettaneensa tämän harvinaisen toisinnon yleisen sijaan, siitä syystä kun näin muodoin muutama paha ristiriitaisuus tuli vältetyksi.
Luonnotonhan onkin, se täytyy myöntää, että Lappalainen jo ennen maailman luomista pitää "viikkoista vihaa" Väinämöiselle. Silminnähtävästi on meillä tässä erehdysmuoto edessämme; mutta luullakseni ei ole erehdys siinä, jossa Lönnrot sen näkee, "veen l. vein emosen" vääntymisessä "Väinämöiseksi." Tämä solmu ei ole niitä, joita saa auki päästelemällä, vaan ainoastipoikki hakkaamallaSuuren Aleksanterin tavalla. Tuo ristiriitaisuuden synnyttävä pitkä viha ja surma-yritys ei olekaan näet suinkaan aina liitetty luomisrunoon. Sangen laajalta, Virossa, koko Inkerin alueessa, joskus Savossakin, lauletaan maailman syntyminen munasta aivan itsekseen; siitä me siis voimme päättää, että niiden yhdistys on myöhempi, satunnainen eikä suinkaan alkutarullinen.
Mistäs sitten on tullut surma-yritys Väinämöistä vastaan, jota ei missään ole tavattu erirunona? — Arvattavasti on monellekin ajattelevalle lukijalle pistänyt silmään muutamien tämän tapauksen kohtien yhtäläisyys Lemminkäisen surman kanssa. Kumpaisessakin vähänäköinen Lappalainen on ampujana, kumpaisessakin ammuttu kaatuu veteen.[1334] Toisintojen lähempi tarkastus tämän arvelun vielä enemmän vahvistaa. Yhdessä Suomen runossa Pohjolan pitkä poika ampuu WäinämöisenTuonelanjokehen.[1335] Toisessa ampuva Lappalainen kuvataan ilkeäksi luonteeltansa, vaan ulkonäöltäänsomaksi, vereväksi,[1336] niinkuin yleisesti Lemminkäinen. Murhattu ja murhaaja ovat vaan siinä vaihtaneet sijaa, jommoiset keikahdukset runoissa ovat sangen tavalliset. Salmin kihlakunnassa ja sen läheisyydessä välistä kaksi kavetta, kolme luonnotarta varoittaa Lappalaista ampumasta Väinämöistä, samoin kuin Lemminkäistä lähtemästä.[1337] Parissa toisinnossa Väinämöinensyöstään sydämen kautta[1338] aivan kuin Lemminkäinen. Muutamissa Akonlahden runoissa Pohjan akkateettää seppä Ilmollisella haravan, jolla korjaa vedessä ajelevan Väinämöisen rannalle.[1339] Voitaneen tosin tuoda vastaväitteeksi esiin se tärkeä seikka, että Lemminkäinen itse tulee surmatuksi, mutta Lappalainen kyyttösilmä vaan saa sattumaan Väinämöisen hevoseen. Tämä erilaisuus on kuitenkin ainoasti näennäinen, sillä niin tavoin lauletaan yksistään Vienan läänissä yleisesti.[1340] Kaikissa Suomen Karjalan ja muutamissa Pohjanmaan kappaleissa nuoli tapaa Väinämöisen eikä niissä ole edes mitään puhetta hevosesta.
Muutenkin nähdään Lemininkäis-runoon kuuluvia seikkoja joskus Väinämöiseen sovitettuna. Niin esim. on laita tuossa omituisessa pohjalaisessa kilpalaulannon toisinnossa,[1341] missä Väinämöinenpistäävähemmin onnellisen kilpaveljensäkeihäällä läpi sydämen, ja neitsy Maaria sittenparantaa haavan eheäksi. Samoin Väinämöinen muutamassa Ilamantsin runossa, saatuaan veneenveistossa haavan polveensa, huutaa laajaan mereen, Pohjan pitkään perään, jolloin Pohjolan emäntäloi miehen, uron sukesi. Ensin kuitenkaan hän siihen ruvetessaanei tiedä vesun vikoa, mutta saa sitten tietää että:veest' on vesusen synty, vesuputki lainehesta. Hänen avustaan tulee Wäinämöiselle helpoitus, vaikkei täysi parannus.[1342] Luultavasti on juuri tämä niitä muodostuksia, jotka välittivät Lemminkäisen surman muuttumisen uudeksi toisinnoksi, missä Väinämöinen on päähenkilönä. Toisten tekojen ja kohtaloin siirtäminen tämän kunnioitetun sankarin nimelle ei ole ylimalkaankin harvinainen. Muutamissa raudan synnyissä,[1343] esim. on hän asetettu pajaan ruoste-ainetta raudaksi takomaan, ja samoin hän myös kultaneidonkin sepityksessä usein ilmautuu Ilmarisen sijassa. Mutta ensimmäisenä syynä, joka mahtoi vaikuttaa taipumusta sekoittamaan Väinämöistä veteen kaatuvan Lemminkäisen kanssa, mahtoi olla Suomen Karjalasta parina kappaleena saatu luku, missä akka vanhan Väinämöisen lähtee merta pyyhkimään, lainetta lakaisemaan, ja vyörähtää veteen, sukkarihmasta sulaan, jolloin meren aallot asettuvat, meren tyrskyt tyynistyvät.[1344]
Myöskin ratsastus ja hevosen tappo voitaneen kenties luonnollisella tavalla selittää. Yhdessä vienalaisista ryhmistä, nimittäin Vuonnisen runoissa, sattuu vielä joskus Suomen tavalla nuoli itse Väinämöiseen; molemmissa toisissa aina hevoseen. Mutta näissä on Sampojaksoon sangen usein liitetty kilpalaulanto, jossa Väinämöinenajaa hevosella. Mahdollista olisi, että tämä kaikkein ensiksi olisi antanut aiheen hevosen ilmautumiseen. Mutta siihen sitten nähtävästi liittyi pari muutakin ainesta, jotka tämän seikan vielä enemmän muodostivat. Hyvin monissa toisinnoissa on Väinämöisen ratsuna hirvi, toisissa hiirenkarvainen hevonen. Molemmat nämät tavataan tuossa tutussa niukahdusluvussa, jossa Jesus ajaa hevosella hiirosella l. hirvisellä. Tältä hevoselta jalka niukahtuu, ja se on mahtanut muuttaa ajon ratsastukseksi sekä antaa ampumiselle uuden suunnan. Katsastuksen tapahtumisen merellä viimein on tainnut vaikuttaa toinen loitsu, hämähäkin luku, jossa hevonen (sekin välistä hiirenkarvainen)[1345] pannaan juoksemaan meren jäätä myöten, somerta sirottamaan. Tämän arvelun todenperäisyyden näyttää ainakin yksi Pohjanmaan toisinto, jossa koko hämähäkin luku on liittynyt Väinämöisen ratsastuksen eteen.[1346]
Ampumisenkin kuvaus on otettu eräästä loitsusta, pistoksen synnystä. Siinä valmistellaan jousta ja nuolta juuri samoilla sanoilla ja ampuminen käy vasta kolmannella kerralla tarkoitettuun paikkaan. Tämän lisäyksen sekaanpanon välitti varmaan se seikka pistoksen synnyssä, että ampuja siinäkin on perisokea.[1347]
Täten olemme nähneet, että ne kohdat, jotka tekevät murha-yrityksen Väinämöistä vastaan erilaiseksi Lemminkäisen surmasta, ovat kaikki muista lauluista otettuja, myöhempiä lisäyksiä.
Kaikista liika-aineista puhdistettuna on siis pohjois-suomalainenkin luomisruno pää-asiallisesti yhdenkaltainen etelä-suomalaisen, inkeriläisen ja virolaisen kanssa.[1348] Maailma näissä kaikissa luodaan linnun munasta. Onpa merkillinen yhtäläisyys monissa yksityisissä värssyissäkin, joka todistaa tämän runon ikivanhuuden.[1349] Pää-erotuksena on personallisen luojan osan-otto pohjoisessa toisinnossa, joka puuttuu eteläisestä.
Tärkeimmässä piirteessänsä, nimittäin luomisen tapahtumisessa linnun avun kautta, on se, niinkuin olemme nähneet,[1350] paitsi sitä yhteinen koko ural-altailaisella sukukunnalla. Olemmepa sukumme ulkopuolellakin tavanneet sen erimuodostuksina useimmissa slavilaisissa kansoissa.[1351] Tulee siis vastattavaksi se kysymys: missä se on alkuperäinen, missä laina. Castrén näkyy olleen taipuvainen johtamaan itä-suomalaisten kansain luomistarut Raamatusta.[1352] Siinä tapauksessa ne olisivat tietysti tulleet heille Venäläisiltä, joiden samallaisiin käsityksiin, niinkuin tiedämme, kertomus vedenpaisumuksesta ja Noan arkista on niin silminnähtävästi vaikuttanut. Mutta slavilaisten luomistaruin tarkempi tutkimus on varmaan jokaiselle ajattelevalle lukijalle jo osoittanut, että laina on päinvastaista tietä käynyt. Ovathan ne selvimpinä (jos kohta siinäkin kristityillä aineilla sekoitettuna) idässä, siis suomalaisten kansain, erittäin Volgan heimokuntain läheisyydessä, ja tulevat mitä lännempänä, sitä hämärämmiksi, siksi kun Serbialaisissa ei ole enää muuta kuin mereen sukeltaminen jäljellä. Tämä on suomalaisista runoista haihtunut — nähtävästi sen kautta että muniminen tuli sijaan — mutta me olemme kuitenkin löytäneet sen kanteleen synnyn yhteydessä, jossa lisään tulleella sulkaturkin lupauksella taas on vastineensa toisissa Ural-altailaisten luomistaruissa.[1353] Munijalintu on melkein joka paikassa joku vesilintu: kakertaja, hanhi, koskelo, sorsa, sotka.[1354] Ainoasti virolais-inkeriläisessä runossa on avarammalta toinen lintu, nimittäin pääskynen. Mutta tässäkin, epäilemättä myöhemmässä muutoksessa on kuitenkin ikivanha peruskäsitys tallella. Nähtävästi on maailman luomista arveltu ikään kuin lämpimän suven tuloksi, jonka sanansaattajat ovat yhtähyvin vesilinnut kuin myös pääskynen.[1355]
Maailman muna, niinkuin olemme nähneet, ei löydy yhdessäkään Itä-Suomalaisten luomistarussa, mutta sangen laajalta eteläisissä sekä indo-eurooppalaisissa että semiläis-hamilaisissa kansoissa.[1356] Aivan selvä oli siis, että se on Itämeren Suomalaisten maailmankäsitykseen myöhemmin tullut muukalainen lisä. Mutta mitä tietä se on tullut, oli vallan vaikea osoittaa. Melkein ainoalta mahdolliselta lainapaikalta näytti India, josta tämä taru olisi saattanut kauppiaitten kautta tulla Volgajoelle. Mutta arveluttava oli kuitenkin se paha seikka, ettei Volgan Suomalaiset siitä tiedä mitään.[1357] Tästä epäilyksestä on meidät nyt päästänyt Liettualaisilta äsken löydetty vanha muisto. Alussa ei ollut vielä maata, niin he tarinoivat, vaanmunan muotoinensuuri möhkäle. Vasta kun aurinko oli tätä möhkälettä paistanut monta vuosisataa, puhkesi sen kuori ja maa tuli esiin.[1358] Niinkuin näemme ei voi tämä taru olla Suomalaisilta lainattu, koska se on paljoa enemmän tuon kaukana etelässä kulkevan kaltainen. Voimme siis päinvastoin päättää että se meidän ikivanhan maailmankäsityksemme sekaan on tullut näiltä likeisiltä naapureilta.
Nyt tutkitun täydellisen luomistarun ohessa ilmautuu myös katkelmia toisesta, tämän kanssa ristiriidassa olevasta. Vienan Samporunossa näet joskus Väinämöinen, tarjotessaan veljeään Ilmarista vaaditun taikakalun takojaksi, kehuu hänen taitoansa näillä sanoilla:
Ei ole seppää selvempätä,Takojata tarkempata;Se on taivosen takonut,Ilman kannen kalkutellut;Ei tunnu vasaran jälki,Eikä pihtien pitämät.[1359]
Suomenkin puolella tavataan mainitut värssyt enemmän tai vähemmin täydellisinä, mutta aina eriksensä, jonakin muistolauseena maailman rakennuksesta.[1360] Virolaisissa me olemme niin-ikään nähneet saman kertomuksen, vielä jatkettuna sillä, että Ilmarinen kiinnitti taivaan valot paikoillensa.[1361] Tämä lisäys myös ilmautuu siellä runossa:
Kun oli Harju alkamatta,Järvan piirit piirtämättä— — —Ajoin sinne salaisesti,Kussa tähdet tehtiin,Päivä saatettiin paikallensa,Koti kuulle kuvattihin.[1362]
Itäsuomalaisissa kansoissa ei ole kuitenkaan tästä käsityksestä vähintäkään jälkeä,[1363] jota vastoin Skandinaveilta edes on saatu hämärä muisto[1364] ja Liettualaiset nimenomaan kertovat seppätaidon sekä tulen haltijan Ugniedokaan (tulen antajan) takoneen neljä pieltä, joiden nojalle asetti ilman kannen. Ahjosta lentelevät kipunat tarttuivat siihen kiinni ja muuttuivat tähdiksi.[1365]
Tarun perusteena on tietysti ukkosen jyrinän käsittäminen sepän takomiseksi. Tässä alkuperäisemmässäkin muodossaan löytyy se joskus harvoin meillä loitsuissamme. Ilman ukkoa, Ilmarisen alkukuvaa, rukoillaan:
Poutapilvessä pomisee,Pauka ilman palkehessa.[1366]
Mutta sama käsitys on Germaneissa yleinen eikä ole Liettualaisillekaan outo.[1367] Luultavasti on se siis kaikissa muodostuksissansa lainattu, taikka kumminkin vasta täällä Itämeren rannoilla kehjinnyt naapurein vaikutuksen alla.
c. Maailman kyntö ja kylvö.
Yhteydessä varsinaisen luomisen kanssa sopii meidän luonnollisimmin myös ottaa tutkittavaksi luodun maailman lopullinen muodostaminen ja järjestäminen.
Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan, tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat. Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen) suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]
Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi. Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan: "Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella, jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan, ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä, kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]
Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen. Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan, kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.
Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen isontammen kasvaminen ja hakkaus,[1377] kolmasohran viljelys.[1378] Ensimmäinen ilmautuu nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa. Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava:Tikki, Pikka t. Pekkakaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l. ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaanPellon Pekanolleen Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi, paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa, jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta, kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme, Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun synnyissä ilmautuuPekkapoika Pellervoinen t. Poikapellonpohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli liittyneet.[1387]
Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnenukko l. ukkoonni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat UkonPikken'iksi t. Pikker'iksi(Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimetPikki ja Pikkaolla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimenPekankanssa.[1391]
Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto, missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.
Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]
Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus meneetaroja l. taarojatihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa ontara, joka vastaa meidän tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata (samoin kuinaid= puutarha), koskataro-heinon eräsviljanseassa kasvava rikkaruoho.
Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty. Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli. Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia, kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä kasvaneista viljoistatehtiin olutta. Tällä jumalalla oli merkillinen nimiZiemberys l. Ziembaryss.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin liettualaista lähempiä muotoja: yleisestiSämpsä,[1402] joskusSimpsa,[1403] jopa parissa toisinnossaSemmer(siis vartalo Sempere) t.Simbura.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta on siemenen sikiö.[1405]
Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme, vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä, että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee, on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.
Virosta Suomeen levittyään näkyy sitten Sampsa Pellervoisen runo paikoittain saaneen kolmannenkin lisä-aineksen. Gottlund'in löytämässä kappaleessa[1408] näetAhtinoudattaa Pellervoisen. Tämä ei ole vaan yhden laulajan satunnainen mielijohde, vaan näkyy olleen laajemmaltakin tunnettu käsitys. Kahdessa muussa eriseuduilta saadussa puun synnyssä Ahti l. Ahti poika Pellervoinen astuu itse esiin kylväjänä.[1409] Kolmas on Gottlund'in saamaa vielä lähempi:
Ennen Ahti maita puuttui,Kuin on Sämpsä siemeniä.Minä oon Sampsan noutanunna,Saaresta selällisestä,Luotosesta puuttomasta.[1410]
Mitä nyt tämä tarkoittaa, että meren hallitsija on saatettu yhteyteen kynnön ja kylvön kanssa? Nähtävästi ei mitään muuta, kuin että Ahti, joka, niinkuin jo tiedämme, on nimeltään sekä monesti teoiltaankin skandinavilaisen Aegir'in (Agin) mukailus, on suomalaisessa käsityksessä sekaantunut myöhemmän merenjumalan Njordr'in kanssa, joka opetti ihmisille pellon ja viinamäen viljelyksen. Hänen maljansa oli tapa juoda hyvän vuodentulon saamiseksi. Hänen vaimoansa,maan emää, palvelivat Itämeren Kaakkois-rannalla asuvat Sueviläis-Germanit[1411] Tacitus'en mukaan.Meren saaressaoli tämän jumalattaren pyhä lehto, josta hän vuosittain ajoi manterelle,viedenkansoille rauhaa javiljavuutta. Samoin Pellervoinenkin äsken mainitussa runossa tuodaan saaresta, ja samaa, tai kumminkin tuloa meren yli, tarkoittanee hänen makaamisensa jyvälaivassa.
Tämä meren jumalan käsittäminen viljelyksen toimeenpanijaksi varmaan myös lienee syynä, että meidän runoissamme puhutaan meren kolkkain kuokkimisesta, meren pohjan kyntämisestä, kylvämisestä, ja virolaisissa kalojen kylvämisestä meren kuoppiin sekä loukeroihin.
Viimeinkin vielä on mainittava merkillinen yhtäläisyys saman germanilaisen tarun ja muutamain Pellervoisen runon kappaleitten välillä. Njordr ja Nerthus ovat puolisot, vaikka sisarukset; Vaneissa näet, joihin he kuuluivat, oli avioliitto näin läheistenkin sukulaisten välillä luvallinen.[1412] Vaan niinpä Pellervoisestakin on joskus mainittu, että hän on yhtynyt sisarensa taikka emintimänsä kanssa.[1413]
d. Iso tammi.
Painetussa Kalevalassa jääpi Sampsa Pellervoisen kylväessä tammi ensin kasvamatta, mutta ylenee sitten, sen jälkeen kun haltija-neitoin niittämäin heinäin polttamisella on valmistettu kyllin hyötyisä maa häntä varten. Kansan laulussa tavataan tammen kasvaminen hyvin harvoin maailman kylvämisen yhteydessä, eikä ole niissä toisinnoissa mitään puhetta neidoista eikä tuhkasta. Pellervoinen ainoasti jonkun ajan päästä menee uudestaan katsomaan ja huomaa toivonsa täytetyksi. Enimmiten kuitenkin lauletaan tammesta aivan erikseen, ja silloin nähdään tavallisesti tuon jättiläispuun synnystä yllä mainittu kuvaus, jonka Lönnrot Pellervoisen istutukseen on liittänyt. Tammenruno on erin-omaisen yleinen koko suomalaisella ja virolaisella runo-alueella, venyen yhdessä katkeamattomassa jaksossa Itämeren ranteilta Lapin tuntureille saakka. Tietysti ei se jokapaikassa voi olla samallainen, vaan on haarautunut useammiksi toisinnoiksi, joissa erittäin loppu on vaihteleva.[1414] Yhdessä näistä, jonka yksin-omainen kotimaa on Vienan lääni,[1415] tammi estää pilvet juoksemasta, mutta yksi pilvi kuitenkin pääsee ohitse, tässä pilvessä on lampi, lammessa vene, veneessä kolme miestä, jotka punovat köyttä sulkeaksensa Kannanlahtea. Tämä liite on nähtävästi uusi ja myöhäinen; runo pilvessä kulkevasta kolmesta miehestä löytyy Suomen puolella aina erikseen isosta tammesta ja on myös vailla tuota, niinkuin paikannimi osoittaa, vasta Valkeanmeren rannalla lisään tullutta lahden sulkemista.[1416] Kaikkein yleisin toisinto on se, missä kaadetun tammen lastut joutuvat Paholaisen kolmen pojan, rujon, ramman ja perisokean käsiin. Ensinmainittu veljeksistä vanuu (s.o. sorvaa) niistä noidan nuolia, toinen jännittää jousen, kolmas ampuu ihmisen t. elukan ruumiisen. Tästä tulevat pistokset, ja koko runo sanotaankin senvuoksipistoksen synnyksi. Tähän toisintoon kuuluvat useimmat Vienan läänistä saadut kappaleet ja Aunuksessa se on melkein ainoa.[1417] Jommoinenkin joukko on saatu Suomen Pohjois-Karjalasta, muutamia Savosta sekä Kajaanin kulmalta.[1418] Mutta Suomen puolella, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjän rajasta, lauletaan kuitenkin paljoa useammin pistoksen syntyilman tammea, alkaen kohta Paholaisen kolmesta pojasta, tai toisen alun liittämällä, jossa Loveatar t.m. nuo pojat synnyttää. Näistä yksinkertaisemmista muodostuksista on edellinen Venäjällä melkein tuntematon, jälkimmäistä ovat ainoasti nykyisimmät kerääjät tuoneet sieltä pari kappaletta. Tästä on selvä että ison tammen yhteys pistoksen synnyn kanssa myös on myöhempi muodostus. Välittävä muoto on luultavasti se joskus ilmautuva, missä tammen lastut viedään Ilmarisen pajaan ja taotaan sotakeihäiksi.[1419] Huomattava on näet että Paholaisella pistoksen luvussa joskus, paitsi nuolia, myös on "lehtikeihäitä".
Luonnollisemmalta näyttää se toisinto, jossa ison tammen lehviltä tippuu voiteita.[1420] Se on vaan, paha kyllä, ylen harvoin tavattava. Vielä viehättävämpi taruntutkijalle on tuo tammen synnyissä joskus ilmautuva kappale:
Kuka siitä oksan otti,Se otti ikuisen onnen;Kuka siitä latvan taittoi,Se taittoi ikuisen taian;Kuka siitä lehvän leikkas,Se leikkas ikuisen lemmen.
Tämäkin on melkein yhtä harvinainen, mutta ansaitsee kuitenkin enemmän huomiota, koska se on löydetty niin laajalla alalla, idässä Venäjän Karjalassa, lännessä Sääksmäellä viimeisessä Helkavirressä.[1421]
Kaikki tähän asti mainitut toisinnot, viimeinmainittu yksi poisluettuna, ovat saadut semmoisilta seuduilta, missä ei tammi kasva. Siellä ei siis voi olla runomme synnyinpaikka. Tätä hakiessamme vetää meidät Sääksmäen runo länttä kohti ja samaan suuntaan myös viittaa yksi ainakin Pohjanmaalla ja Venäjän Karjalassa jokseenkin yleinen värssy, jossa kaadetun tammen tyvi työnnetään suurehensuvehen.[1422] Mutta vielä paljoa useammat jäljet käyvät eteläänpäin.
Inkerin alueessa, siis jo tammen kasvinmailla, on tammen-runo varsin yleinen. Loppu vaan siinä, niinkuin tiedämme, on semmoinen, että kaadetusta tammesta tehdään kaikellaisia kaluja, Länsi-Inkerissä muiden lisäksi sauna, jossa luoja lapsinensa kylpee.[1423] Melkein sama on myös laita Virossa.[1424] Saunassa tosin ei kylve jumalat, vaan on se muuten niin selvä koko maailman vertauskuva, että kyllä jumalallekin kelpaisi: kuu on uksena edessä, taivaankaari kattona. Ohitsekulkevien herrojenkin silmiin se paistaa niin kirkkahasti, että he ihmetellen kysyvät:
Onkos se Lihalan linna,Vai onkos Rahalan linna,Vai on keisarin kirikko?
Mutta vastaus siihen kuuluu:
Olis se Lihalan linna,Niin oisi lihasta tehty;Olis se Rahalan linna,Niin oisi rahasta tehty;Ois se keisarin kirikko,Niin ois kultaketjusista.
Joskus ovat nämät värssyt saaneet uudemman muodon, niin että tarullisten nimien sijaan on tullut Viron kaupungeita tai pitäjiä:
Onkos se Liholan linna,Vai on Keidelän kirikko,Vai on raisu Rahkavieri?[1425]
Samalla tavalla kuullaan joskus Länsi-Inkerissäkin:
Ollook' Kirjamon kirikko,Vai ollos raisu Rahkavuori?[1426]
Tässä lienee siis selvä todistus, että runo on Inkeriin levinnyt Viron puolelta.
Kaikista itäisistä sukulaisistamme on ainoasti Mordvalaisilla jonkunlainen tieto summattomasta maailman puusta, koivusta.[1427] Sitä vastoin on tämä taru aivan yleinen kaikilla Indo-Eurooppalaisilla.[1428] Se yksin on jo riittävä syy päättää sen olevan lainatun näiltä jälkimmäisiltä, ja tämän arvelun luultavuuden vielä useat pikkuseikat enentävät, samassa viitaten mitkä kansat erittäin tässä ovat olleet lähimpinä antajina. Slavilaisissa ovat tähän kuuluvat muistot kaikkein hämärimmät. Useampia jo tapasimme Liettualaisista,[1429] jopa oli tilaisuus, jos kohta kenties hiukan uskaliaasti, johtaa tammen rinnakkaisnimi heidän kielestään. Mutta kaikkein suurin yhtäläisyys on meidän maailmanpuumme ja Skandinavein Yggdrasil'in välillä. Ennen jo mainituihin seikkoihin lisättäköön nyt vielä, että sen juurella useissa toisinnoissa on joku vesi, samoinkuin nuot kolme lähdettä Eddassa. Suomen Karjalassa nähdään joskus yksi tai kolme jokea ja kaksi tai kolme merta,[1430] Virossa joki ja oja tai meri.[1431] Helkavirressä on alkuun liitetty hirvi, joka elävä, niinkuin tiedämme, myös on syömässä Yggdrasil'in latvaa. Vielä voisi puunlajien erilaisuus nostaa hiukan epäilystä; mutta Virossa on varsin useinsaarnitammen sijassa.[1432] Näin lienee täydesti todistettu, että meidän tammenrunomme pää-asiallisesti on lainattu Skandinaveilta, vaikka kyllä eteläisetkin naapurimme ovat siihen vaikuttaneet. Luultavammin on tämä taru tunkeunut maahamme kahdelta puolelta: toinen haara on mahtanut tulla Länsi-Suomen kautta, toinen läpi Viron ja Inkerin.
Ennen jo on huomautettu, että ison tammen luonnonperäinen alku on ollut leviävän, auringon peittävän ja pitkäsen leimauksen kautta jälleen hajoovan pilven näkö.[1433] Tästä käsityksestä on vielä meilläkin muutamia selvempiä tai hämärämpiä jälkiä tallella. Parissa raudan synnyssä rauta piilee pilven rannan päällä, tammen latvassa,[1434] joka seikka, jos ei se ole satunnainen, merkinnee että pilvi ja tammi ajateltiin yhdeksi. Sama käsitys epäilemättä ilmautuu niissä Pohjois-Karjalan runoissa, joissa heinän tuhkat osaksi käytetään "Päivän pojan päätä pestä", osaksi tammen kasvattamiseksi.[1435] Niin on myös tuon Inkerissä ja Virossa tammesta tehdyn saunan laita, jossa jumalat kylpevät ja jossa kuu on uksena. Pesu ja kylpy nähtävästi osoittavat sadetta, tuon suuren tuvan kuvaus jälleen selvinnyttä taivasta.[1436] Huomattava on että luonnollinen perustus näissä melkein vielä on selvempänä kuin Yggdrasil-puussa. Ne ovat samalla kannalla kuin muutamissa saksalaisissa muistelmissa. Kenties on siis tammen-runon ensimmäinen alku jo tullut meille Gotilaisilta, vaikka se sitten enemmän kehittyi skandinavilaisen vaikutuksen kautta. Kaikissa tapauksissa ovat Suomalaiset myös itse lisänneet siihen jotain, Virolaiset tuon ihmeen runollisen kuvauksen maailman suuruisesta saunasta ja Inkeriläiset jumalain kylpemisen siinä.
Joskus näkyy Indo-Eurooppalaisissa, joiden alkuperäisessä kotimaassa liika pouta ja kuivuus on vaivaksi, tammipilvi olleen käsitetty varjelevaksi suojaksi. Niin kertoo Kuhn[1437] vanhan saksalaisen aikakirjan mukaan, että muinoin Moseljoen varrella oli tapana Hebdomadan Torstaina Marxberg'ille (Mars'in s.o. Ukkosen vuorelle) istuttaa tammi, jonka latvaan pyörä oli kiinnitetty. Invocavi-sunnuntaina sitten tammi taas hakattiin maahan, pyörä sytytettiin ja sitä koetettiin saada jokeen asti vieremään. Jos se onnistui, antoi piispa vierittäjöille kuormallisen viiniä (tulevan hyvän viinivuoden enteeksi, selittää Kuhn). Samoin Virossakin (Saksalaisten tuoman menon mukaan?) on yksi tammilauluin laji, jossa istutetaan tammi isän, äidin y.m., viimein sulhon onnelle, ja sitten, kun se on kasvanut pilviin saakka, hakataan jälleen kumoon.
Tammen hakkaaja, niinkuin olemme nähneet, on pilven jälleen hajottava ukkonen.[1438] Hänen kuvauksensa painetussa Kalevalassa on pää-asiallisesti tehty Venäjän-Karjalan runojen mukaan, ja suurin osa mainesanoista kuuluu Suomen puolella oikeastaan toisiin runoihin,[1439] joissa myös mies merestä esiintyy ja joista Venäjän Karjalaiset sen ovat ottaneet tähän yhteyteen. Suomessa tavallisesti nousee musta mies merestä, jolla on kirjattu tai kultainen kirves, vaskivarsi.[1440] Joskus hän myös sanotaan pieneksi, peukalon pituiseksi, mutta se maine tulee vasta Venäjällä yleiseksi. Kaikissa tapauksissa on hänen alkuluonteensa kyllin läpinäkyvä ja ison härän tai sian tappo Inkerin runoissa, missä ukko pelästyy ja kiipee puuhun, "muut jumalat" muihin puihin, poistaa viimeisenkin epäilyksen.[1441]
Kalut, jotka Virossa ja Inkerissä tehdään kaadetusta tammesta, ovat niin valitut että muodostavat alkusointua tammen eri-osien kanssa. Siitä syystä latvasta hyvin usein veistetään laivan ankkureita tai mastoja, jopa joskus koko laivakin. Tämä nähtävästi antoi aiheen siihen, että iso tammi välistä saatettiin yhteyteen epillisissä runoissamme niin laajalta lauletun veneenteon ja veneretken kanssa.[1442]