Kanteleen synnyn yhteyteen joutunut laivaretken kuvaus tavataanInkerissä ja Virossa, niinkuin jo tiedämme, aina siitä erillänsä.Samassa siinä ilmautuu, ylimalkaisen yhtäläisyyden ohessa, myösuseampia erilaisuuksia.
Merkillisin niistä on se, että pursi pohjoisessa tehdäänlaulamalla, etelässä yksistäänkäsien työllä. Edellisissä seuduissa lauletaan:
Lauloi kerran, syntyi laita,Lauloi toisen, syntyi toinen,Kolmannen koko venonen.
Inkerin alueessa ovat nämät säkeet muuten samat, mutta "lauloi" sanan sijasta on "iski". Yhtähyvin alkaa edellinenkin toisinto aina sillä, että Väinämöinen "veisti vuorella venettä", josta näkyy, ettei loitsua yksin-omaisesti käytetty; toiselta puolen jälkimmäisessä usein sitten nähdään värssyt:
Vene syntyi vestämättä,Laiva lastun ottamatta,
jotka todistavat, että kätten työ ei ollut niin aivan todellinen. Nähtävästi ovat kumpainenkin yhdestä alkumuodosta kehkeytyneet, mutta kumpi se on, on ainakin minun mahdoton saada selville.[1625]
Laivan rakentaja Inkerin alueessa ei ole koskaan Väinämöinen, vaan enimmiten "velloni" tai "velloni, venehen seppä". Suistamolla ilmaantuu yhdessä muuten aivan Inkerin tapaisessa laivaretkessä kolme veljestä, ja koko laulu nimitetään "kolmen veljeksen lauluksi".[1626] Tästä voisi päättää, että tämä muoto on saanut alkunsa sen kautta, kun Laatokan pohjoispuolella Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen yhdessä purjehtivat, ja että koko runo on alkuaan sieltäpäin kotoisin. Tätä mielipidettä kuitenkin vastustaa se, että velloni Inkerin alueessa sekä Virossa yleiseen tavataan toisessakin runossa, nimittäin ison tammen hakkaajana. Luultavasti on hän siis siellä kumpaiseenkin tullut jonkun unohtuneen tarullisen henkilön sijaan,[1627] ja vellon käyttäminen laivaretkessä päinvastoin ollut niitä syitä, joiden tähden pohjoisten retkein kolmea osan-ottajaa ruvettiin pitämään veljeksinä.
Muutamat vasta pohjosempana lisään tulleet seikat laivaväen ja kulun kuvaamisessa ovat jo kanteleen synnystä puhuttaessa tulleet mainituiksi;[1628] me voimme siis nyt käydä tutkistelemaan niitä yhteyksiä, joissa laivaretki tavataan Inkerissä sekä Virossa. Ennen on jo mainittu,[1629] että retkeläiset välistä tulevat linnalle, missä vaativat lihaa nälkähänsä, taikkapa ihmemaalle, taikka viimein Suomen rannalle. Näihin on vielä lisättävä neljäs toisinto, missä he tulevat naisen luo, jota tervehtivät "leinoksi (s.o. onnettomaksi) leskeksi". Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan tahdo itsellensä omistaa, koska hänellä on kolme mahtavaa poikaa. Hänelle ilmoitetaan, että surma ne on vienyt; silloin hän myöntää todella olevansa leino leski.[1630]
Ensinmainittu jatko nähdään aina tuossa tunnetussa runossa Jaakko de la Gardien retkestä Riikaa vastaan ja mahtaa siis olla siitä peräisin. Sijan pyytäminen Suomessa tavataan juuri samoilla sanoilla myös niissä Inkerin lauluissa, jotka kuvaavat Kaukon käyntiä häissä ja pakoa isännän tapon jälkeen. Siinä yhteydessä se siis vastaa pohjoisten Lemminkäis-runojen pakoa Saareen. Ja jos olisi vielä hiukan epäilystä, kumpaan paikkaan tämä seikka alkuperäisesti kuuluu, niin sen poistaa välistä nähtävä viimeinen rivi purjehtijan kysymyksessä: "Onko sijaa matkalaisen maata, lentolaisen levätä,pillomiehen pilkistellä?" Sillä Kauko tulee rikoksellisena Suomeen, vaan ei "vellosta" ole mitään semmoista tietoa. — Lesken pojista on yksi Ruotsissaritari, t. rovasti, toinenpiispapappilassa t. Puolassapolari(porvari?); siitä näemme selvästi, että meillä on tekemistä uudemman-aikaisen balladin kanssa. Se löytyykin usein eriksensä ja on väännös Kantelettareen otetusta Mataleenan virrestä. — Neljäs jatko, retki ihmemaalle, tuntuu luonnikkaammalta; mutta sekin ilmautuu niin usein muissa yhteyksissä ja niin harvoin tässä, ettei sitä uskalla päättää alkuperäiseksi muodoksi.[1631] — Virossa laivaretkeläiset tavallisesti tulevat rantaan, jossa on paljon neitosia ja kosivat niitä, tai pyytävät heitä tavaraa ostamaan.[1632]
Muutamissa länsi-inkeriläisissä ilmautuvat laivaväen seassa Jumalan ainoa poika, Pietari ja Mattias. Ensinmainittu laivan rakentaa ja miehittää; jälkimmäiset sitten myrskyn tultua paheksivat sitä, ettei matka joudu, kun vanhat ovat soutamassa.[1633] Nämät pyhät miehet osottavat nähtävästi tuon jo ennen viitatun runon[1634] vaikutusta, jossa myrsky Genezaret-järvellä on kuvattu. Nimet Pietari ja Matti ovat selvä todistus, että tämä runo on katolisesta Suomesta saanut alkunsa.[1635]
Epäiltäväksi täytyy kuitenkin katsoa, onko koko laivaretki alkuaan ollut tähän legendaan kiinnitetty. Useimmissa virolaisissa ja muutamissa suomalaisissa kappaleissa havaitsemme näet omituisen alun, joka kenties toista vanhempaa alkuperää viittaa. Laiva virolaisissa tehdään laklan luista, purjeet sorsan luista, airot hanhen luista, suomalaisissa välistä karhun luista, välistä kaikellaisten kalain suomuksista. Jälkimmäisissä tulee matkalla mies niemestä lisään, joka näkyy kuuluvan Ahdin meriretkeen, ja sitä samaa myös nuo vesilinnut ja kalat laivan rakennusaineina voisivat tarkoittaa. Linnut ovat kaikki keväisiä; tämä retki olisi siis ikään kuin kevään tulo Pohjan perille.[1636] Pahaksi onneksi seisoo yhtähyvin tämäkin arvelu tätä nykyä hyvin horjuvain perustusten päällä; ainoa, mitä varmuudella voimme sanoa, on se, ettei laivaretken alkuperästä eikä tarkoituksesta ole vielä saatu täyttä selkoa.
II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.
a. Kilpakosinta.
Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta on, niinkuin tiedämme, Vienan Rajaryhmässä liitetty Sampojaksoon; yhdessä Ilamantsin toisinnossa se nähdään Vipusen runon ja veneenteon yhteydessä.[1637] Lönnrot'in yhteensovitus perustuu siis sekä yleisesti, että myös viimeinmainitussa yksityiskohdassa, kansan laulutapaan. Mutta ylimalkaan kuitenkin kilpakosinta lauletaan erikseen. Painetussa Kalevalassa se on jokseenkin yhtäpitävä Vienassa tavallisen toisinnon kanssa.[1638] Kansan suusta sekä täältä että muualtakin saadut kappaleet ei kuitenkaan pääty ansiotöiden suoritukseen, vaan jatkuvat vielä kotiinviemisellä sekä tavallisesti, kumminkin täydellisemmissä kappaleissa, kultaneidon takomisella, jotka Lönnrot on sovittanut toisiin paikkoihin, edellisen 48:een runoon, Ilmarisen toiseen kosintaretkeen, jälkimmäisen 47:een runoon, lohdutus-yritykseksi Kullervon tappaman vaimonsa kuolosta.[1639]
Vienan kilpakosinnan kanssa on Ilamantsin toisinto ylimalkaan yhtäpitävä, mutta eroo siitä kuitenkin useissa seikoissa. Vielä eroavaisempi on Inkerin alueelta saatu. Näiden kaikkien keskinäisen suhteen arvostelemiseksi on tärkeä ensiksi ottaa selvä siitä, mitä suuntaa runon leviäminen on mahtanut tapahtua. Siinä suhteessa ovat jonakuna osviittana ne nimitykset, joilla Anni Vienan läänissä Väinämöistä puhuttelee. Eteläisimmässä tämän seudun kolmesta alueesta, Akonlahden ryhmässä, sanotaan hän enimminSuvannon sulhoksi,[1640] pohjoisemmissa sitä vastaan ainaUvantolaiseksitahiUmantolaiseksi.[1641] Ensinmainittu nimi on ainoa jotakin merkitsevä, ikään kuin käännös itse "Väinä"-möisestä; se on siis ilman epäilemättä alkuperäisin. Muut molemmat ovat nähtävästi vääntyneet alkusoinnun vaikutuksesta "ulkonit"-sanan vuoksi. Siinä on meillä siis todistus, että leviäminen ainakin Vienan läänissä on käynyt etelästä pohjoseenpäin.[1642] — Vienan runoissa on Anni Väinämöisen tullessa "poukkujen" pesussa, joka sana niillä seuduilla on tuntematon; vaatteitten pesu näet sanotaan Venäjän Karjalassaturhaksi.[1643] Suomessakaan se tietääkseni ei ole käytännössä, paitsi Viipurin läänin eteläisissä pitäjissä; Inkeristä se on ainakin saatu yhden lyyrillisen runon seassa, ja Virossa se on aivan tavallinen.[1644] — Viimeinkin nähdään kultaneidon runossa Vienassa milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen takojana, Suomessa ja Inkerissä yksistään jälkimmäinen (joskus Ismaro-muodossa), jolle sepän toimi on luonteen-omaisempi. Kaikki nämät seikat näkyvät selvästi todistavan kilpakosinnan eteläistä sukuperää,[1645] ja osoittavan yksistään pohjosempana tavattavat seikat myöhemmäksi lisäykseksi.
Sangen tärkeä semmoinen, ainoasti Vienan läänille omituinen on Ilmarisensisarenkeskustelu Väinämöisen kanssa; Ilamantsissa itse kosittava neito puhuttelee purjehtijaa ja sitten lentää kyyhkysenä tai mataa käärmeenä asiata ilmoittamaan Ilmariselle, joka jo oli häntä ennen vaimoksensa varoittanut.[1646] Täten pääsemme siitä luonnottomuudesta, että Ilmarisella, joka välistä sanotaan Väinämöisen veljeksi, on erinäinen sisar, ja että Väinämöinen tätä, siis omaa sisartansa kosii. Sisar tosin välistä ilmautuu Ilamantsinkin kilpakosinnassa, mutta ainoasti saunan varustajana ja vaatteitten tuojana (vuoroin äidin kanssa.)[1647]
Vienassa lisääntulleet ovat vielä Väinämöisen veneen arvaaminen kala- t. lintuparveksi,[1648] ja Annin kehoitus veneelle lähenemään valkamalle, jos se on kotolaisten oma, mutta jatkamaan kulkua, jos se on vieras.[1649] Aivan harvinainen Vienassakin ja siis satunnainen on tytön vastaus vanhemmille: "ei menevänsä osan hyvyydelle, vaan otsan hyvyydelle".[1650]
Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu. Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] — Väinämöisen selitykset retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on, että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä, ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654] monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen. Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset, ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan syntyyn.[1656]
Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657] Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin. Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.
Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658] mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa, samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme, siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660] Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen ha'usta.
Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu, sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]
Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.
Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa KalevalassaPohjola. Tämä nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta. Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein ainaHiidenukon tytärtä.Vuoren"vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin useinPohjankoiraksi, mutta myös yhtä useinSaarenhalliksi t. vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät "Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmitenSaarenneidoksi. Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan häntäyön tytöksi, hämärän neidoksi. Mikäs tässä kirjavuudessa voi antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa Ilmarisen kosinta aina tapahtuuSaaresta. Pohjolan nimi nähtävästi on tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.
Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle (pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin, nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta siirtynyt kultakuvaan.
Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa nähtävät nimetIsmal ja Ismar, joista toinen ilmautuu kosijana, toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro, niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin Ilmaro t. Ilmaroinen.
Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa. Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674] jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.
Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi, koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut. Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen. Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin, poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta, kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein kuitenkin loppu: — kullan kylmäksi tuntuminen, — on samallainen. Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]
b. Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa ja Sammon taonta.
Kaikkia tutkijoita, jotka tyystemmin ovat Kalevalaa tarkastelleet, on mahtanut oudoksuttaa se seikka, että Pohjolan emäntä rantaan uivaa Väinämöistä puhuttelee juuri samoilla nimillä kuin Anni veneessä ohikulkevaa:Suvannon sulhoksi, Uvantolaiseksu, Umantolaiseksi ja Ulontolaiseksi. Se johtaa heti sen ajatuksen mieleen, että tämä Sampojakson osa, jota ei Suomessa tunneta, mahtanee olla väännös kilpakosinnasta. Lähempi katsahdus yhä vahvistaakin tätä arvelua. Väinämöinen kummassakin tapauksessa lähenee mereltä, häntä puhutteleva nainen huomaa hänet rannalta, jossa on askareillaan. Useissa kappaleissa Pohjolan emäntä ottaa sirkun siivet, leivon lentimet ja täten rientää Väinämöisen luo, samoin kuin yön tyttö Ilamantsissa Ilmariselle sanan viepi. Molemmat veljekset täydellisemmissä toisinnoissa ilmautuvat kilpakosijoina ja Ilmarinen se vaaditun ansiotyön toimittaa.
Tässä uudessa muodostuksessaan otti kuitenkin kilpakosinta sekaansa muutamia uusia lisäseikkoja,[1679] joista tärkeimmät ja yleisimmät ovat: Pohjolan emännän (t. piian) aamupuuhat, r. 7: 133-62, otetut molemmin puolin rajaa yleisestä balladista; lunnaitten vaatiminen kotiinviennistä, nähtävästi mukailus saduista; puhe Ilmarisen taivaan taonnasta, r. 7: 333-8, niinkuin näimme, Suomen puolella erinäisenä runonpalasena; Sammon ainekset, niinkuin jo on selitetty, varsinkin Kojosen pojan retkestä; kuusi kukkalatva ja Ilmarisen lähettäminen Pohjolaan tuulta myöten, r. 10: 31-42, 113-78, edellinen nähtävästi uusi keksintö, jälkimmäinen kenties mukailtu siitä, kuinka tuuli Suomen päivänpäästössä lennättää Väinämöisen Pohjolan joen poikki; kuvaus sulhasille vastahakoisesta immestä, r. 10: 83-6, Suomessa kuuluva taivaan kaaren päällä istuvan neidon kosintaan.[1680]
c. Kojosen pojan kosinta.
Hyvin yleinen sekä Inkerissä että myös Suomen ja Venäjän Karjalassa on runo kavalasta Iivana Kojosen pojasta, joka kosii kaunista tyttöä, viimein saatuansa silpoo hänet palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi. Inkeriläinen ja pohjoisempi (Suomen sekä Venäjän Karjalan) eroavat kuitenkin toisistansa muutamissa yksityis-seikoissa. Edellisessä Kojonen nähtävästi on suuttunut monista vaikeista ja vaarallisista ansiotöistä, jotka häneltä on vaadittu, ja käskee nyt nuorikkoansa samallaisiin: hänen pitää kutoa paita yhdestä liinan kuidusta, tehdä verkaviitta yhdestä villatöppösestä. Kun nuorikko sen mahdottomaksi sanoo, Kojonen hänet silpoo palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[1681] Jälkimmäisessä neito kotiinvietäessä katuu kauppaansa ja ilmoittaa mieluummin olevansa kaikkein tien poikki hypänneitten elävien kuin uuden sulhon kumppalina. Siitä vimmastuneena Kojonen kysyy miekkansa mieltä; Loppu on taas ensinmainitun mukainen.[1682] Runon alkuna on silminnähtävästi eräs venäläinen laulu. Yksi Vladimir suuriruhtinaan pajareista, nuoriIivana Godinavitsch(lue: Godjinovitsch, josta hyvin luonnollisesti Iivana Kojonen) kosii erään kauppiaan ihanaa tytärtä. Tämä tosin jo on luvattu ruhtinas Koschtscheille l. Koschtscheritsalle,[1683] mutta Iivana hänet vie väkisin. Kotimatkalla he kohtaavat kolme jälkeä: jalopeuran, valkoisen hirven ja mustan näädän jäljet. Kumppalit lähtevät kaikkia näitä eläviä pyytämään, viedäksensä ne tuomisiksi kotiin.[1684] Iivana nuorikkonsa kanssa sillä aikaa lepää teltassa. Mutta Koschtschei tulee sinne ja sitoo nuorikon avulla Iivanan tammipuuhun. Kotschtschei sitten ampuu yhtä lintua, mutta nuoli alaspudotessaan tappaa hänet itsensä. Nuorikko nyt päästää Iivanan siteistä, mutta tämä ei annakaan anteeksi, vaan sieppaa miekkansa ja silpoo pois yhden neidon jäsenistä toisensa jälkeen, sanoen: "en sitä tarvitse, kun sillä olet tuota pakanaa halaillut, silmäillyt" y.m.[1685]
Niinkuin näkyy, on runo Laatokan puolella Suomen Karjalassa saanut suomalaisen muotonsa. Muista kosintarunoista on siihen liittynyt Kojosen ajon sekä kosimisen kuvaus ja ansiotyöt; eläväin jäljet ovat saaneet omituisen kotimaisen vivahduksensa. Inkerin toisinnossa on arvattavasti vaikeitten töitten vaatiminen nuorikolta muodostunut ex analogia ansiotöitten mukaan.
Muutamissa kappaleissa Inkerin alueella ja Suomen Karjalassa on Kojosen pojan ristimänimi muuttunut Ilmariksi; siihen on mahtanut olla pääsyynä ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys, samoin kuin joskus tavataan Ignaatta t. Iivari Iivanan sijasta. Myöskin molempien ilmaantuminen kosijoina on tietysti ollut apuna. Tämä sekoitus sitten Vienan läänissä nähtävästi antoi aiheen tuohon muodostukseen, jossa Kojosen pojan kotimatka on kilpakosintaan liitetty. Lönnrot'in kokoonsovitus perustuu siis kansan laulutapaan. Aihe siihen, että painetussa Kalevalassa Ilmarinen lähetetään toistamiseen kosimaan, jolloin Pohjolan emäntä ei hänelle anna toista tytärtänsä, koska muka on "tappanut naisen ennen naidun", on myös todellisesta kansan runosta saatu. Joskus näet on Inkerin kosintarunoihin sekaantunut kappaleita Elinan surmasta, niin että käsketään kosijan tappaa entinen emäntä, vaan sitten kuitenkin joskus hylätään hänet tämän tapon tähden. Niissä runoissa, joissa Kojonen on Ilmarina, on kaksi kosintaretkeä liitetty peräkkäin, ja myös yllämainittu kiellon syy käytetty: ne ovat epäilemättä olleet Lönnrot'in esikuvana. Oikeastaan asiaan kuuluviin seikkoihin on kuitenkin painetussa Kalevalassa lisätty yhtä toista.[1686]
d. Ilman immen kosinta.
Taivaan kaarella istuvan immen kosinta ei ole missään suorassa yhteydessä Sampojakson kanssa; eipä se ole edes tuttukaan Vienan läänissä,[1687] missä Sampojakso vasta on täydelliseksi muodostunut. Aiheen niiden yhdistämiseen on Lönnrot kuitenkin saanut siitä, kun puheena-oleva runo Suomessa aina on liitetty yhteen polvenhaavan kanssa ja tämä jälkimmäinen kumminkin joskus eksynyt Sammon ryöstö-retken alkuun.
Runon kuulumattomuus Sampojaksoon näkyy siitäkin kohdasta, että kosittava impi ei käsikirjoituksissa olekaan Pohjan neito, vaanHonkelan miniä, Tuulikki Tapion neiti, Salakaarron kaunis vaimo.[1688] Nämätkään nimet eivät kuitenkaan tunnu alkuperäisiltä, sillä Tapion neidon oikea paikkahan on maan päällä, sinisen salon sisässä, Havulinnassa. Katsokaamme senvuoksi tarkemmin Honkelan miniän ilmautumista muissa runoissa. Hän tavataan, useimmitenHongatar-muodossa, melkein yksistään karjan luvuissa sekä karhun synnyssä. Jälkimmäisessä hän aina, edellisessä usein, on tekemisissä karhun kanssa. Mutta karhu syntyy yläilmoissa, luona kuun ja päivän,Ilman immentoimen kautta ja vasta maan päälle alas laskettuna joutuu Hongattaren tuuditettavaksi, hoidettavaksi. Tulen synnyssä toiselta puolen on säkenen tuudittaminen enimmiten Ilman immen työnä. Nähtävästi on tämä kumpaisellekin yhteinen tuudittaminen ollut syynä molempain haltijain sekoittamiseen ja Honkelan miniä anastanut tuon korkean istuimen taivaan kaarella, pilven päällä, sekä sen kosijan, joka alkuaan oliIlman immenoma. Mainittakoon vielä pari pikkuseikkaa tämän arvelun vahvistukseksi. Yhdessä Pohjanmaalta saadussa kappaleessa[1689] saa impi vielä lisänimenKatrina kipokäpeä. Se sama ilmautuu myös eräässä Pohjanmaan loitsussa[1690] tulen tuudittajana, jaKati kaunis, ilman tyttötoisessa ikivanhassa[1691] synnyttää karhun. Ja karhun syntyin seassa joskus päinvastoin nähdään jälkiä neidon vaatimista ehdoista. Tämän loitsun kautta on siis sekaannus nähtävästi saanut alkunsa.
Ratkaiseva on viimein se seikka,että Ilman impi todella tavataan kosimisen esineenämuutamissa runoissa laulu-alueemme äärimmäisessä eteläpäässä, Setukaisissa, Pihkovan läänin kreikan-uskoisissa Virolaisissa, sekä niiden naapurina olevalta Võrun seudulta.[1692] Niissä ilman kaunis impi istuu ilman äären päällä, kuun kultapuoliskon päällä, paistaen kauas yli maan, manteren. Kosijaksi ei tule kuitenkaan Väinämöinen, vaanPäivän, Kuun ja Tähden pojat, joista viimeinmainittu saa neidon omakseen.
Tämä taivaskappalten kilpakosinta on Virolaisissa hyvin yleinen.[1693] Yllämainitun eteläisimmän piirin ulkopuolella on kuitenkin neidon nimi melkein ainaSalme l. Solme.[1694] Sangen monessa toisinnossa tämä neito syntyy ihmeellisellä tavalla, jota seikkaa ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisestä runoon kuuluvana, koska useimmat kappaleet ovat sitä vailla ja koska tämä synty on niin monta erilaatua.[1695]
Muutamissa, tietysti uudemmissa, muodostuksissa, jotka kuitenkin muuten ovat yhtäpitävät Salmen-runoin kanssa, on taivaskappalten sijaan astunut kosijoita Viljannista, Tarvastusta sekä omasta kylästä.
Inkerinkin alueessa on taivaskappaleitten kosiminen hyvin yleinen; sitä on tallella enemmän kuin kolmekymmentä kappaletta. Parista näkyy ihan selvästi, että ovat käännöstä Virosta.[1696] Enimmäkseen on kuitenkin tämä kosinta, niinkuin tiedämme, liittynyt myös itseksensä tavattavaan runoon siivottomasta Katrinasta.[1697] Niinkuin jo tiedämme,[1698] ovat siellä tarulliset kosijat ainoasti Länsi-Inkerissä paremmin säilyneet, idempänä enemmän tai vähemmin muuttuneet uudemmiksi.[1699] Siellä myös, jos ei tähteä enää mainita, kolmas kosija enimmiten on Peri-Virosta. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että taivaskappalten kosinnalla on Virossa alkukotinsa, josta se, vähitellen muuttuen, on levinnyt Inkerinmaalle sekä Viipurin puolelle.
Onpa kuitenkin saman runon kappaleita löytynyt pohjoisempaakin Suomesta, ulkopuolelta Inkerin aluetta. Sitä on laulettu, myös Laatokan pohjoispuolella, jopa on muutama kappale saatu Aunuksesta asti.[1700] Näissä ovat tarulliset nimet enimmiten yhtä hyvin säilyssä kuin Länsi-Inkerissä. Mutta melkein kaikissa ilmautuu myös kosija Peri-Virosta, joka todistanee samaa alkuperää kuin Inkerin runoilla.[1701] Nähtävästi on kuitenkin Inkeri ollut välittäjänä, koska näissäkin kappaleissa aina tuo juttu siivottomasta neidosta on lisään liittynyt. Kenties on runo tullut suoraan Länsi-Inkeristä, Narvassa majailevain Karjalan sotamiesten kautta.[1702]
Ilman neidon tai hänestä muodostuneen Salmen kosiminen Päivän, Kuun ja Tähden kautta on nähtävästi myöhempi kehitys tuosta tunnetusta kauniista virolaisesta tarusta Koiton ja Hämärän neidon rakkaudesta. Kilpakosinnaksi se luultavasti muuttui kahden Virossa yleisen muun runon vaikutuksesta. Toisessa niistä näet neidolle tulee merestä kolme kosijaa: kulta-, hopea- ja leipämies, toisessa päivältä, kuulta ja tähdeltä peräkkäin tiedustellaan jotain kadonnutta.[1703] Koiton ja Ämarikin taru puolestaan nähtävästi on saanut alkunsa slavilais-liettualaisista taruista, joissa alin-omaa on puhe kuun tai tähden pojan ja päivän tyttären naimisliitosta.[1703] Suomen suvussa ei ole idempänä ainoaakaan tähän vivahtavaa jälkeä ja Virolais-Suomalaisissa on runon leviämisen tie aivan selvä.[1705]
Tarun muuttuessa runoksi on samassa kosittava neitokin hiukan muuttunut: Hämärän tyttärestä on tullut Ilman impi. Nähtävästi on siihen vaikuttanut halu saada morsian niin kuuluisaksi kuin mahdollista, ja silloin tietysti ei voitu keksiä mitään loistavampaa kuin tuo korkealla ilmassa hallitseva impi, joka kaikkein eläväin ja kasvein synnyttämisessä on apuna ja ihmistenkin avioliittoin suojelija. Välitysmuotona näkyy olleen tuo Ilman impien ikävöiminen yksinäisyydessään.[1706]
Suomeen on, paitsi tuota uudempaa taivaskappalten kosintaa, myös aikaisemmin tullut vanhempi muodostus, Väinämöisen kosinta. Tämä ukko itse tietysti ei kuitenkaan voi olla siinä alkuperäinen, vaan tullut asetetuksi siihen asemaan, siitä syystä kun niin valiolle neidolle tahdottiin kaikkein mainioin kosija.[1707] Virossa näin ikään joskus, vaikka harvoin, on sen puolen runoin kuuluisin sankari, Kalev, pantu Salmen (t. Lindan) kosijaksi.[1708]
e. Loppukatsahdus kosintaretkiin.
Niinkuin yllä-olevat tutkimukset osoittavat, näkyvät kaikki tähän asti tarkastettavina olleet kosintarunot olevan alkuaan muukalaista syntyperää. Tämä tulos sotii perinjuurin Castrén'in ajatusta vastaan, joka arveli niiden tulleen Suomen kansan kanssa aina Aasiasta asti. Meidän tulee siis tyystemmin katsastaa hänen esiintuomat syynsä.
Samojedein (samoin muidenkin läheisempäin ja kaukaisempain sukulaistemme) kosintarunoissa, niin on hänen arvelunsa pääperuste, kuuluu neito vieraasen, viholliseen heimokuntaan, josta häntä ei saada ilman kalliitta lunnaitta.[1709] Samoin on myös Kalevalassa laita (Kalevala ja Pohjola, Sampo). Mutta me olemme nähneet, että tämä yhtäläisyys vaan on myöhemmissä muodostuksissa tai näennäinen. Sammon vaatiminen lunnaaksi ei ole Sampo-jakson alkuperäisiä osia; Pohjola ei ole kilpakosinnassa kilpaveljein oikeana tarkoitusperänä; pilven päällä istuvan immen on vaan Lönnrot ristinyt Pohjan neidoksi; Kojosen poika ei ole alkuansa sama kuin Ilmarinen, ja kansan laulu ei tiedä mitään siitä, että Ilmarinen toistamiseen lähtee Pohjolasta kosimaan, vielä vähemmin siitä, että hänen ei olisi ollut lupa lähempääkin ottaa vaimo.
Ansiotöitä ei sovi hyvin verrata Itämailla vielä vaadittuun kalym'iin l. naimahintaan. Jos ne olisivat toinen muodostus siitä, niin löytyisivät myös aina Tatarein kosintarunoissa; mutta, niinkuin tiedämme, ne ovat näissä hyvin harvinaiset.[1710] Paitsi sitä eivät naimishinnan vaatiminen ja vaimon ryöstäminen itselleen suinkaan ole yksin-omaiset ural-altailaiselle sukukunnalle; ne ovat vaan alhaisempia kehityskantoja kaikensukuisten kansain naimistavoissa. Venäläisissä oli vielä Varjägien perustaman vallan ensivuosisatoina jälkimmäinen keino (umykanie) aivan tavallinen. Heidän sukulaisillaan Vendeilläkin Itämeren pohjoisrannikolla oli Tanskan Valdemarin valloittamisen aikana (12:n vuosisadan keskipaikoilla) myös sama tapa, ja Tanskalaiset opettivat heille oman edistyneemmän pitämyksensä, vaimoin ostamisen lunnailla.[1711]
Tuon yleisen yhtäläisyyden vahvistukseksi, joka on samankaltaisen sivistyskannan seuraus, pitäisi tulla yhtäläisyyttä kertomuksen erinäisissä pikkuseikoissa, ennen kun voisi arvella Suomen ja Pohjois-Aasian kansojen kosintarunot yhteiseen ikiperintöön kuuluviksi, niinkuin luomisrunoissa todella on laita. Mutta yhtäläisiä pikkuseikkoja ei niissä voi tavata ollenkaan.
Viimeinkin vielä pitäisi olla samallaisia runoja myös lähempänä meitä, Aasialaisten ja meidän välillämme asuvilla heimolaisillamme. Mutta ei ole Syrjääneillä, Tscheremisseillä, Mordvalaisilla niistä tiettävästi pienintäkään jälkeä.[1712]
Kaikki tämä epäilemättömästi ja auttamattomasti kumoo Castrén'in arvelun kosintarunojemme aasialaisesta sukuperästä.
III. Lemniinkäis-runot.
a. Päivölän retki.
Lemminkäisen käynti Pohjolan pidoissa t.Päivölän l. Lemminkäisen virsi[1713] on tätä nykyä sekä Venäjän että Suomen Karjalan rakkaimpia kertomarunoja. Koko joukko kappaleita on myös, niinkuin tiedämme, saatu Pohjanmaalta, Savosta ja Inkeristä, niin ikään muutamia siihen kuuluvia toisintoja Virosta, ja onpa jälkiä tavattu Hämeessäkin asti.[1714]
Tällä äärettömällä alueella ei se tietysti voi olla joka paikassa ihan sama; mutta eriäväisyydessä on sen synnyn tutkimiselle sangen tärkeä säännöllisyys: toisinnot tulevat näet yhä täydellisemmäksi, mitä kauempaa Pohjosessa ovat saadut.[1715] Siinä on jo itsessään hyvä viittaus, mihin suuntaan leviäminen on tapahtunut, ja tämän seikan todistusvoiman vahvistavat vielä useammat muutkin kohdat. Ensiksikin Lemminkäinen Vienan läänissä aina pyytää äitiänsä: "tuo tännesotisomani!" — etelämpänä, sekä Aunuksessa että Suomen Karjalassa, "sotisopani." Tämä sana, joka on yleinen Laatokan puolella ja Virossa asti, on Vienassa tuntematon ja senvuoksi vääntynyt tutummaksi. Samoin tavataan usein vääntyneinä useat suomenpuoliset sanat (esim.susit; emoseni,vaino(pro: vaimo) vanha). Vienassa Lemminkäinen tunnustuksessansa äidille käyttää olematonta sanaa: "tapoin miehen,uinurohon!" — Inkerissä hän sanoo: "tapoin miehen, sain petohon" (hätään = Ven. beda). Viimeinkin selittävät Vienalaiset, että tämä runo on loitsuna laulettava oluenpanossa; mutta heillä ei pannakaan ikinä sitä juomaa.[1716]
Näitä jälkiä myöten eteläänpäin kulkiessamme, tapaamme vielä Inkerissäkin runon pää-rungon yhdessä. Siinäkin, samoin kuin enimmiten kaikissa pohjoisemmissa maakunnissa, näemme seuraavat seikat: oluen synnyssä veden keittämisen koko kesä y.m. —- oluen panon — hapatuksen ha'un[1717] — oluen uhkauksen — kutsut;[1718] — ja itse retkessä aikomisen Luotolahan lankoihinsa sekä sijan osoittamisen kattilain välille[1719] — kyy-olueen tarjoomisen — miekan mittelyn — ulos pihalle lähtemisen — ovihakaan iskemisen[1720] — isännän pään sivaltamisen niinkuin naatin nauriista — eväitten pyytämisen äidiltä — piilon-ehdoitukset, sijan pyytämisen Saareen, vallattoman elämän siellä sekä viimein molemminpuolisen surun erosta.[1721] Vielä eteläisemmät toisinnot Virosta näyttävät meille sitten, ett'ei tämäkään muodostus ole ihan ensimmäinen, vaan pantu kokoon useammista aineksista. Mutta ennen kun voimme ne erottaa toisistansa, on välttämätön tarkastaa muutamia Päivölän virressä ilmautuvia nimiä.
Painetussa Kalevalassa on pidoissa-kävijä sanottuLemminkäiseksi. Semmoinen ei ole kuitenkaan hänen nimensä kaikissa käsikirjoituksissa. Niissä runoissa, jotka Lönnrot'in aikana kerättiin Vienan läänistä, on se melkein ainaKaukomieli(joskus sen rinnallaAhti Saarelainenjaveitikka verevä); sama on myös laita yhdessä silloin Kajaanin kulmalta saadussa ja kaikissa inkeriläisissä. Suomen Karjalassa ja Aunuksessa sitä vastaan nähtiin jo siihen aikaan aina Lemminkäinen, joka tätä nykyä Vienankin läänissä on melkein kokonaan sysännyt Kaukomielen, pois tieltänsä.[1722]
Tällä seikalla on luonnollinen selityksensä siinä, että Suomen Karjalassa surmavirsi, johon Lemminkäisen nimi ennen näkyy yksin-omaisesti kuuluneen, on sulanut yhteen pidoissa käynnin kanssa, tuoden myös oman sankarinsa kanssansa. Kaukomieli eli oikeastaanKauko t. Kaukamoinen, Inkerin laulutavan mukaan, on siis alkuperäinen pitovieras.
Myöhempi samaten on painetussa Kalevalassa käytetty pitopaikan nimiPohjola. Tämä muodostus, vaikk'ei sekään Lönnrot'in omakeksimä, perustuu ainoasti muutamiin harvoihin toisintoihin.[1723] Oikea häätalon nimi onPäivölä, joka ilmautuu melkein kaikissa toisinnoissa.[1724] Kertovärssyssä tulee Suomen Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerissä yleisesti lisäänjumalisten, jumaliston t. jumalanjuomingit, jotka samaten tarulliseen alkuperään viittaavat.
Tulijan kanssa riitelevä ja häneltä viimein surmansa saava talon-isäntä on vaan yhdessä ainoassa toisinnossaPohjan ukko.[1725] Vienassa häntä melkein aina nimitetäänPäivölän isännäksi t. Päiväläisen, Päivölän, Päivän pojaksi. Aunuksessa, samoin kuin joskus Vienan rajaryhmässä, ilmautuu hänen sijassansaAhti Saarelainen. Muutamin paikoin Vienan läänissä, niinkuin myös yhdessä Ilamantsin ja Inkerin kappaleessa sanotaan hänveitikaksi vereväksi, joka maine muuten hyvin usein on vuoroin Kaukoon, vuoriin Ahtiin liitetty; joskus hän ilmautuu ikään kuin kolmantena henkilönä. Useissa katkelmissa on näin tavoin puhe siitä, kuinka: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[1726] Välistä Ahti Saarelainen ilmautuu Kaukomielen sivunimenä. Mutta huomattava on, että tämä molempien yhteensulaminen erittäin vallitsee Vienan läänissä, niiden käsittäminen eripersoniksi etelämpänä/ Tärkeä on myös että, jos kohta Ahti astuu esiin vaihtelevaisna, toisin paikoin isäntänä, toisin vieraana, Kauko kumminkin aina ilman poikkeuksetta pysyy jälkimmäisessä virassa.
Ottakaamme nyt Päivölän retkeen kuuluvista Inkerin runoista ensiksi esiin se, jossa "Jumalan juotossa" tuotu olut viskataan pois ja siitä syntynyt iso tammi kaadetaan ainoan veljen kirveellä.[1727] Sama runo on myös hyvin yleinen Virossa, välistä silläkin vaihdoksella, että tammi kasvaa poisviskatun olutkannun särkyneistä vanteista tai laudoista,[1728] ja me tiedämme jo, että Inkeriläiset ovat sen saaneet läntisiltä naapureiltansa.[1729] Mutta yhden Tarton seudulta saadun toisinnon mukaantammen veret kaadettaissa pirskahtavat virstan päähän.[1730] Täten me siis eteläisimmässä muodostuksessa näemme selvän jäljennöksen ennen mainitusta liettualaisesta tarusta, jossa Perkunas Päivän tyttären häissä pirskauttaa tammen veret.[1731] Alussa näkyy runo levinneen kauemmaksikin tuossa alkumuodossaan; sen todistaa Suojärveltä saatu toisinto, jossa tammi kaadetaan polttopuiksi Päivölän häitä varten. Myöhemmin on se alkanut vaihtua toiseen tapaan. Veren pirskoittammen on muuttunut pidoissa tietysti tarpeellisen oluen pirskoittamiseksi, useimmiten maahan, jolloin kaadettava tammi siitä on saanut alkunsa, osaksi Kaukon kaavulle, jolloin se antaa aiheen myös liettualaisessa tarussa kuvatulle pitovieraan vihastukselle.
Tämän pidoissakävijän nimi on vielä hyvänä lisätodistuksena tarun liettualaiselle sukuperälle. Siinä kansassa on näetKaukas(gen.Kauko)[1732] hyvin tuttu. Hän on pikkuinen, pitkäpartainen kodin haltija. Paitsi liedenvalkeaa hän nähtävästi samassa myös hoitaa taivaallista tulta; silläKauk-spennis (Kaukon nisä)on sama kuin meidän Ukon vaaja. Muodoltaan hän näin muodoin on aivan samankaltainen kuin meidän runoissamme ison tammen kaataja, viraltansa toiselta puolen tulee yhteen liettualaisessa tarusssa esiintyvän Perkunaan, ukkosen hallitsijan kanssa. Tämän nimi oli jo ennestään meidän kieleemme lainattu ja saanut pahan merkityksen (perkele); luultavasti se oli syynä, miksi puheen-alaista tarua lainatessa vielä kaupanpäälliseksi otettiin toinen samaan tarkoitukseen sopiva ja maineeltansa saastumaton olento.[1733]
Virolaisten runoissa pidoissa-kävijänä on nyt ainoasti tuo uuden-aikainen, yleinen Maailman Matti "minä." MuttaKõu(gen. Kõuu) on heillä yhä vielä yhtenä ukkosen jumalan nimenä ja on ennen muinoin kuulunut täydellisemminKõuke, Kõuge, Kõuko.[1734] Thor'insa Skandinavit usein mainitsivat "björn'in" liikanimeltä, arvattavasti hänen myrinänsä tähden. Samoin onkõuke-meeseräässä Viron sadussa käytetty öisin petona kuljeksivasta miehestä,[1735] ja Pohjois-Suomessa onkoukosama kuin karhu.[1736] Mutta Kauko meilläkin on useissa tulensynnyissä jossakin yhteydessä ukkosen valkean kanssa; hän kasvattaa näet liinan, josta nuotta kudotaan tulikalan pyytämistä varten.[1737] Merkillistä kyllä on hänellä siinä toimessa kumppalina toinenkin Liettualainen, nimittäinLiiko, joka meidän jumalantarustossamme muuten on ihan outo, vaan ei voi olla kukaan muu kuin kevään, ilon ja rakkauden jumalaLigo l. Lihgo(lue:Liigo), jonka kunniaksi Lättiläiset vieläkin laulavat lauluja Juhannus-aattona.[1738] Tämä seikka samassa vahvistaa Kaukon heimolaisuuden ukkosen jumalan kanssa sekä myös liettualaisen alkuperän.
Tuo yhteinen seikka, ukkosen jumalan käynti ja riita pidoissa, näkyy jo aikaiseen antaneen aihetta, että skandinavilaiset tarutThor'in kattilan tuonnistajaAegir'in pidoista[1739] liittyivät yhteen yllätarkastetun liettualaisen kanssa. Jälki siitä ilmautuu jo tuossa Virossa yleisessä muodossa, missä olutkannu viskataan rikki, samoin kuin Thor rikkoo pikarin Hymir'in luona. Mutta se ilmautuu myös paljoa täydellisempänä yhdessä Viron toisinnossa. "Minä", lähtee Viroon veljihinsä, Saarenmaalle sisarihinsa. Perille tultua hänelle määrätään sija ikkunan kohdalle, peräpadan alle. Kuitenkin tuodaan hänelle siihenkin halpaan sijaan olutta. Hän juo, särkee kannun ja viskaa vanteet tuhkaan, jossa niistä summaton tammi kasvaa. Pikku veli sen kaataa, ja yhdestä pilstareesta tehdään neidolle kaunis kapiovakka. Sen nähtyänsä päivä, kuu ja tähti kosivat kilvoitellen.[1740] Tässäkin näemme siis Päivölän häät, vaikka vähän toisessa muodossa. Thor'in tapainen kalan onkiminen, kokonainen häränpää syöttinä, ei ilmau tosin tässä runossa; mutta sekin on kuitenkin tavattu Virossa, jos kohta suorasanaisessa muodossa, puolestaan antaen lisätodisteen siihen, että mainittu skandinavilainen taru on ollut siellä tuttu.[1741]
Inkerissä on sukulaisiin meneminen siirtynyt Ilmarisen kosintaan Saaresta ja kattilain alle asettauminen tuntematon, mutta sen sijaan on kyy-olueen tarjoominen (jos sitä voi käärmeen onkimiseen verrata) ja piiloin-ehdoitus tullut lisään.[1742]
Pikkuseikkain yhtäläisyys Thor'in kattilantuonnin kanssa on liian suuri, ollaksensa satunnainen. Yhtä epäilemätön on myös skandinavilaisen tarun vanhemmuus. Siinä on vielä tapaus kokonaan tarullinen; meillä jo puoleksi vedetty alas tavalliseen ihmismaailmaan.[1743] Samoin nimi Ahti vielä on ikään kuin leima osoittamassa entistä omistajaa, ja sen indo-eurooppalainen sukuperä on täysin todistettu sillä, että se eri muodoissaan tavataan Indiassa asti.
Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia jälkiä.[1744]
Inkerissä samoin ensikerran tapaammeoluen synnynsekä itsekseen, että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet skandinavilaisenOdhrörir-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti hämäriä jälkiä tallella.
Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä. Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuulaulamalla(ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat, vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752] Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:
Puuttui pursi laulajalta,Takertui veno runolta.[1753]
Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]
Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim. tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki (pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun, runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen) kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaarattaittenmuuttuminenreeksi, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimiruno-reki eteläisissäkin toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]
Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen. Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan toisellaiset.[1760]
Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt. Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen Karjalassa. Savossa kuola kaatuukarjunsuusta,porsaankidasta, Inkerissä kahdenärnään (?) siansuusta. Karhut ovat helposti voineet vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut vähemmin oudon muodon.
Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? — sillä kahdesta eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella. Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua, että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa. Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763] Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan useita varmaan sieltä tulleita runoja. — Toiselta puolen puhuu Inkerin puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä käytännössäkahja-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken kappaleissa.[1765]
Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi" (solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin Päivölän pidoiksi.
Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa, missä kaikki muut sankarit ovat läsnä,unohtuu kuuluisa Ilja Muromilainen kutsumatta, Suuttuneena siitä hän nuolillaan ampuu maahan kultanastat suuriruhtinaan palatsin katolta, vie ne krouviin ja laittaa komeat pidot,joihin kutsuu kaikki krouvin ryysyläiset(godj kabatskaja)[1766] Muutamissa toisinnoissa hän tulee krouviin köyhän toivioretkeläisen vaatteissa japyytää olutta, mutta isäntä ei tahdo antaa. Krouvin ryysyläiset panevat kokoon viimeiset roponsa ja maksavat hänen puolestaan. Kiitokseksi siitä hän yliluonnollisella voimallansa murtaa auki krouvin taikkapa suuriruhtinaan kellarin ja tuo sieltä viinatynnyreitä hyväntekijöillensä. Vielä toisissa hän on suuriruhtinaan käskystä syvään käähkänään suljettu, mutta päästetään irti, koska eräs tatarilainen valloittaja tulee kaupunkiin ja käyttää itseänsä röykkeästi. Hän nyt tekee pilaa muukalaisesta, joka vihastuneenaviskaa veistänsä, mutta satuttaa ainoasti oveen. Ilja puolestaan tarttuu Tatarilaista niskaan javetää(ainakin muutamissa toisinnoissa)hänet ulos pihalle, missä vasta tappaa, ettei suuriruhtinaan huone tulisi verillä saastutetuksi. Yhdessä kappaleessa suuriruhtinas, kun Ilja köyhille pidettyin juominkein jälkeen tulee hänen luokseen,ei tervehdi, vaan tiuskaa: "mitäs tulit tänne, kutsumaton vieras?"[1767] Näiden yhteisten piirteitten tulon meille lainana näkyy todistavan köyhien kutsuminen, joka meillä vaan on tyhjä koriste, mutta venäläisessä laulussa itse tapaukseen kuuluvaan luonnolliseen syyhyn perustettu. Tuvasta ulos vaatimisen tappeluun erittäin olemme nähneet myös etelävenäläisissä saduissa, joka osoittanee sen alkuperäisyyttä kaakkoisissa naapureissamme.[1768] Näiden uusien kohtien lisääntulo on varmaankin tapahtunut Inkerissä. Siellä ovat näet vielä useat toisinnot kutsuja vailla, ja ainoassa, missä ne ilmautuvat, käsketään vaan "suntit ja santit" vieraiksi.[1769] Suomessa Laatokan pohjoispuolella ei kutsut enää koskaan puutu ja koskevat enimmiten köyhiä ja kurjia, joskus harvoin pippien ja pappien lisäksi rujoja, rampoja sekä sokeita. Pohjoisempana on ainoasti tämä lisäys yksin nähtävänä. Näin tavoin venäläisen laulun mukaiset köyhät ovat vähitellen muuttuneet vaivaisiksi. Tämä on tapahtunut juuri samoilla seuduilla, missä Päivölän pidot myös mainitaan Suurisynnyn (s.o. Kristuksen) syömingeiksi, täysi todistus noiden uusien pitovieraitten sekaantuloon Raamatusta.[1770]
Näin olemme nyt samassa tulleetkin suomenpuoliseen Pohjois-Karjalaan. Nyt lisään tulevista seikoista on enin osa, niinkuin tässä Novgorodin vanhassa alusmaassa luonnollista onkin, saatu venäläisistä lauluista.
Täällä, samoin kuin myös joskus Vienan läänin rajakylissä, ei tahdota kutsua Lemminkäistä siitä syystä, kun hänteki häissähän häpeän, pyysi naiselta pyhältä. Tämä silminnähtävästi muistuttaa Aljoschkan kepposesta Dobryinjalle.[1771] Ennen viitattuihin seikkoihin sopisi vielä lisätä, että viimeinmainittu tuntematonnasaa sijansa uunin päälleja muutamissa toisinnoissalaahaa Aljoschkan ulos pihalle, ennenkuin tappaa. Lupauksensa alainen, yksin jäänyt vaimo on luonnollisesti voinut tulla käsitetyksi "pyhäksi naiseksi."[1772] Dobryinjan esiin-astuminen hää-ilon häiritsijänä toiselta puolen on antanut aiheen sekoitukseen vallattoman Aljoschkan kanssa.[1773] Tähän kuuluvain pikkuseikkain puuttuminen Savosta sekä Inkeristä osoittaa, että ne ovat Laatokan rannoilla lisään tulleet.[1774] Dobryinjan lauluin yleisyys Venäjällä tekee epäilemättömäksi, että ne siellä ovat alkuperäiset. Suuri yhtäläisyys useitten meidän runossamme jo ennestään löytyväin seikkain kanssa teki yhteenliittymisen helpoksi.
Suomen Pohjois-Karjalassa niin ikään ilmautuvat lisään ne kohdat, joissa olemme nähneet yhtäläisyyttä Vasili Buslajevitsch'in seikkailun kanssa.[1775] Ainoasti Lemminkäisen riitaisuuden mainitseminen kutsumatta jättämisen syynä tavataan vasta Vienan rajakylissä. Tässä ei ole laina yhtä selvästi todistettavissa kuin useissa muissa paikoissa, mutta kuitenkin ex analogia hyvin todenmukainen.
Samalta puolelta on viimein vielä varmaan tullut loitsutaistelu Lemminkäisen ja Päivölän isännän välillä, joka ainoasti Suomen kreikan-uskolaisissa ja Venäjän puolella on nähtävänä ja venäläisissä saduissa aivan yleinen.[1776]
Aunukselle yksin-omainen on, paitsi jotain sukkeluutta (esim. penkin rasahtamista Lemminkäisen istahtaissa), kuvaus neitojen yleisestä rakkaudesta Lemminkäiseen. Siinä on siis epäilemätön todistus, että sen alkulähde on venäläinen laulu Tschurilosta.[1777]
Ainoasti Pohjanmaalla, siinäkin ainoasti yhdessä kappaleessa, lauletaan Lemminkäisen rinnusten riisumisesta Pohjolan pihalle tullessa. Se on, niinkuin Gottlund oikein huomautti,[1778] selvä vaihdos Väinämöisen ajosta talosta taloon polvenhaavan runossa.
Viimeinkin tapaamme vielä Vienan läänin toisinnoissa koko joukon etelämpänä tuntemattomia pikkukohtia. Tärkeimmät niistä ovat: kehoitus istumiseen puolella sijalla y.m. nähtävästi sekaan tullut Elinan surmavirrestä[1779] — äidin kysymys: onko Lemminkäistä hevosilla voitettu? y.m. varmaan Venäjän sukuperää, jos kohta se sielläkään ei löydy etelämpänä. Suomeksi se näet ilmautuu yksistään yhdessä ainoassa kappaleessa[1780] — useat sukkeluudet[1781] y.m. Yksistään johonkin Kivijärven runoon on tullut sekaan Lemminkäisen viekas huomautus Päivölän isännälle, että muka kaulansa rusoittaa,[1782] epäilemättä venäläisistä saduista — ainoasti yhdessä Uhtuen runossa tavataan haukan jäljestä lentäminen[1783] — enimmiten vaan Vuonnisessa Lemminkäinen sysää miekkansa maahan.[1784]
h. Ahdin meriretki.
Nykyisessä muodossansa, niinkuin se ilmautuu painetun Kalevalan 30:ssä runossa, on Lemminkäisen meriretki sekoitettu kaikellaisilla, sille alkuansa vierailla aineilla. Kaikki nuot surkeat valitukset lopussa on Lönnrot ottanut useammista lyyrillisistä lauluista.[1785] Hänen lisäämänsä on niin-ikään melkein koko pakkasen lumous.[1786] Eipä kuulu Lemminkäisen nimikään oikeastaan tähän, vaan sankarina on ainaAhti Saarelainen. Runon varsinainen ja oikea sisällys on siis ainoasti tämän päätös lähteä sotaan ja kehoitus vanhalle sotakumppalilleen, Tieran hetaus siihen, vaikka juuri on vaimon nainut, kauniin keihään varustaminen, molempien lähtö ja jäätyminen keskimerelle.
Kansan suussa on puheen-alainen runo ylen harvinainen; sitä ei löydy muuta kuin yksi täydellinen ja yksi vaillinainen kappale. Edellinen on saatu Uhtuesta Vienan läänissä,[1787] jälkimmäinen — ainoasti sisältävä alun: kuinka Ahti ja Kauko tulevat tuttaviksi, päättävät lähteä sotaan, ja saavat soutajaksi purteensa lisään "akan ainoan pojan" — Länsi-Inkeristä.[1788] Jälkiä siitä muiden runojen seassa löytyy kuitenkin varsin runsaasti. Useissa pakkasen synnyissä sekä Vienan läänissä että Pohjanmaalla nähdään säkeet: Silloin kylmi suuren kylmän, kun kylmi Ahin merelle.[1789] Latvajärven ryhmässä Iki-Tiera tulee niemestä Samporetkeläisille avuksi.[1790] Pohjanmaalla hän ilmautuu muutamissa loitsuissa.[1791] Jos miehen lisääntulon niemestä uskaltaisi pitää tähän kuuluvana, niin olisi samaan sarjaan vielä luettava se harvinainen Suomen Karjalan runo, jossa Vähä Väini Maunun poika t. Ilmarinen lähtee merelle ja sillä lajilla saa kumppalin.[1792] Luultavasti sitten myös niemessä ohitsekulkijoita katseleva ja viimein purjehtimaan lähtevä Kauko hämäläisessä sadussa[1793] on samaa jaksoa. Vielä varmemmin voimme sen päättää lappalaisesta Varrak'ista, joka Virossa käypi oppaaksi Kalevinpojan Pohjolan retkelle.[1794] Näin näemme siis täydellisen runon niin kaukana toisistaan olevissa seuduissa kuin Vienan läänissä ja Inkerissä ynnä sen lisäksi suuren joukon enemmän tai vähemmän selviä katkelmia; siinä on varma todistus että tässä on edessämme jäännös muinoin yleiseen tutusta, nyt jo melkein unohtuneesta tarusta.
Kotoisin on se nähtävästi Skandinaviasta. Tieran (Tyr'in) kumppanius ja taistelo pakkasta vastaan näyttää, että se on sama kuin Thor'in retki pakkasjättiläistä vastaan, joka myöhemmissä muodostuksissa tapahtuu laivalla.[1795] Sen tuttavuuden Suomalaisille olemme jo ennen nähneet todistetuksi; niin myös on osoitettu, kuinka Ahti on voinut astua Thor'in sijaan. Mutta nähtävästi on tähän vielä yhdistynyt toinenkin taru, nimittäin Ahdin kanssa läheisessä yhteydessä olevan Njordh'in purjehdus saarestansa mannermaalle viljavuutta tuomaan.[1796] Sen näyttää sen yhdistäminen useihin runoihin Sämpsä Pellervoisen kynnöstä.
c. Ahti ja Kyllikki.
Yhdessä kappaleessa viimeinmainittua runoa Uhtuesta[1797] on alku, jossa Ahti ja Kyllikki toisilleen vannovat valat: toisen ei käydä sotaa 60:nä kesänä, toinen ei kylässä toisen miehen tarpehella. Kyllikki rikkoo valansa, josta suuttuneena Ahti lähtee uudelle retkelle. Sama runo, joka tähän on eksynyt nähtävästi yhteisen sankarin-nimen tähden, on myös erinänsä ja täydellisempänä saatu Repolan pitäjästä Aunuksessa.[1798] Siinä tulee vielä lisään Ahdin vaiva (saappaitten kulutus) Kyllikkiä pyytäessä, Anni sisaren ilmoitus nuorikon uskottomuudesta, Kyllikin epääminen sotaretkestä ja unensa kertominen sekä koti-oluen y.m. hylkääminen. Lopulla Ahti lähtee suksillansa hiihtämään, samoin kuin Uhtuenkin toisinnossa, vaikka jälkimmäisessä vasta silloin kun merelle on kiinni jäätynyt.[1799]
Niinkuin näkyy, on tämä runo tätä nykyä kovin harvinainen ja ainoasti saatu Venäjän puolelta. Kuitenkin voimme Vermlannista[1800] löydetystä Kyllikin nimestä päättää, että se ennen oli Savossa ja arvattavasti laajemmaltakin tunnettu.
Me olemme jo ennen nähneet useampia vertauskohtia runomme sekä muutamien Sigurd Fafnisbanen ja Dobryinuschkan kohtaloin välillä.[1801] Yhdenkaltaisuus on kovin läpitsekäyvä, että olisi voinut itsenäisesti kehittyä, ja Suomen runo on liian harvinainen, voidaksensa olla toisten molempain, hyvin yleisten emä. Mutta vaikeampi on päättää, kummalta kansalta me olemme lainan saaneet. Muutamat kohdat ovat kaikissa kolmessa yhteiset, joka onkin luonnollista, koska Sigurd'in tarina nähtävästi on Dobryinjan lauluihin syvältä vaikuttanut; vaan onpa myös koko joukko eriäväisyyksiä. Kyllikin unennäkö puuttuu venäläisestä peräti, ja valatkin ovat suomalaisessa hiukkaa enemmän skandinavilaisen esikuvan kaltaiset. Mutta toiselta puolen on myös seikkoja, jotka ainoasti meidän ja Venäläisten laulussa ovat yhteiset: äidin varoitus ja lupaus olla 60 vuotta sotimatta, samoin kuin Dobryinja määrää vaimollensa 3, 6, 9, 12 vuoden odotus-ajan. Tähän tulee lisään se ennen huomaamatta jäänyt kohta, että äiti kieltäessään Dobryinjaa lähtemästä, kehoittaa häntä mieluummin kotona kyllältä syömään leipää, juomaan viinaa ja kantamaan aarteita.[1802] Luultavasti on siis vaikutus tullut molemmilta suunnilta, enemmän venäläiseltä. Paikasta, missä Kyllikin runo sai alkunsa, ei käy mitään päättäminen ainesten vaillinaisuuden tähden. Samoin en tiedä selittää, miten Ahdin nimi siihen on kiintynyt.
d. Lemminkäisen surma.
Tämänkin runon on Lönnrot täydentänyt uusilla lisäyksillä;[1803] mutta paitsi sitä sisältävät myös kansan suusta saadut kappaleet yhtä toista, joka nähtävästi ei ole aina siinä yhteydessä ollut. Ainoasti yhdessä kappaleessa, joka sekin on Lemminkäisen nimeä vailla, ilmautuu täydellisemmin äidin varoitus noidista ja Lemminkäisen kerskaavainen vastaus siihen.[1804] Aisojen riisuminen tavataan kyllä epäilemättömässä ja hänen nimellään varustetussa Lemminkäis-runossa, mutta myös vaan kahdessa kappaleessa ja on silminnähtävästi vaihdos avun hakemisesta polvenhaava-runossa.[1805] Itse kosioiminenkaan ja siihen kuuluvat ansiotyöt ei näy olevan muuta kuin satunnaisesti yhteenliittyneet Lemminkäisen surmarunon kanssa. Ne ilmautuvat ainoasti kahdessa kappaleessa[1806] ja muutamat tunnusmerkit viittaavat selvästi vieraasen alkuperään. Ankara anoppi näet siinä Lemminkäisen
Pään mäkäsi mättähäksi,Jalan raian haarukaksi,Muun ruumiin lahoksi puuksi,
aivan samalla tavalla kuin Kojosen poika monesti menettää morsiamensa, ennenkuin vie palat anopille. Ansiotöistä Hiiden hevosen suistaminen mahtaa olla otettu kilpakosinnasta. Joutsenen ampuminenjoesta(ei Tuonelan joesta) ilmautuu useissa lyyrillisissä lauluissa, joissa poika kysyy, millä voi maksaa maammonsa maidon ja muun ohessa myös ehdoittaa tämän.[1807] Alkuperänsä tunnusmerkiksi ovatkin tähän Lemminkäisen surman kappaleesen jääneet säkeet:
Sillä maksat maammon maion,Kostat emosen kohun,
jotka Lapin emännän suussa tosin voivat merkitä palkkaa tyttären kasvatuksesta, vaan kuitenkaan eivät tunnu oikein luonnollisilta.
Kolmas ansiotyö viimein on Hiiden hirven hiihtäminen, joka yleisesti lauletaan erirunona ja nähtävästi vaan sattumalta on eksynyt tähän yhteyteen.[1808] Täydellisenä, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa, ei hirven hiihdäntää ole saatu muualta kuin Venäjän Karjalasta sekä Salmin kihlakunnasta Suomen puolella, jonka runot suureksi osaksi ovat tulleet edellisestä seudusta. Mutta varmoja jälkiä, niinkuin tiedämme, tavataan paljoa laajemmalta. Ilamantsista on saatu katkelma, joka vaan kertoo kuinka Hiidet hirven valmistavat ja lähettävät juoksuun.[1809] Samassa pitäjässä ja Savossa, Viipurin läänin etelä-osassa sekä Pohjois-Inkerissä ilmautuu sama katkelma myös yhdistettynä pilven pisarassa uivan veneen kanssa. Yhdessä inkeriläisessä toisinnossa on hiihtämisenkin kuvaus jatkona.[1810] Hämeessä olemme tavanneet hirven juoksun toisessa sille oudossa yhteydessä.[1811] Hiiden hirven hiihdäntä näkyy siis olleen yleinen koko Suomessa.[1812] Tarun germanilaisesta alkuperästä on jo ennen ollut puhe.[1813]
Poisluettuamme erilleen lisä-ainekset, jääpi siis yksistään Lemminkäisen surma ja uudestaherätys jäljelle. Tässä huomaamme useampia eriäväisiä laulutapoja. Siinä toisinnossa, mihin kosinta on liittynyt, on "ankara anoppi" murhaajana. Ilamantsissa se on osaksi Märkähattu paimen,[1814] osaksi Väinämöinen;[1815] Vienan läänissä hänen sijassaan ilmautuu Ulappalan umpisilmä ukko,[1816] Luotolan isäntä[1817] tai Pohjolan akka.[1818] Yhtä kirjava on myös surmatapa. Anoppi "mäkää" pään mättähäksi; toisissa Lemminkäinen lauletaan Tuonen jokeen tai mereen;[1819] hän syöstään läpi umpiputkella, vesumalla, joka on vedestä otettu,[1820] tai samasta paikasta saadulla vesikyyllä; hän leikataan miekalla;[1821] hänen veneensä lauletaan kiveen, niin että hän hukkuu, kostoksi siitä ettei ole Saaressa myös rakastanut erästä vanhaa piikaa.[1822] Erilainen on viimein loppukin; toisissa kappaleissa hän herätetään uudestaan eloon, toisissa jääpi Tuonelan omaksi.[1823]
Yllä esiintuotu monellaisuus saadaan kuitenkin sangen helposti selviämään. Väinämöinen on tähän nähtävästi tullut samasta syystä kuin koiran syntyyn ukko l. akka Väinölän sokea;[1824] sen vuoksi näet kun hän eteläisissä kanteleen synnyissä kuvataan sokeaksi. Luotolan isännäksi murhaaja myös sanotaan, koska välistä Päivölän retket alkavat sillä, että Lemminkäinen lähtee Luotolaan lankoihinsa. Pohjolan emäntä on sukupuolensa vuoksi vähemmin sopiva veriseen tekoon. Muutamat näistä ei olekaan tavattavat muuten kuin uudemmissa kirjaanpanoissa; Märkähattu paimen ja Ulappalan umpisilmä sitä vastaan ilmautuvat ainoasti vanhoissa. Syy on siis pitää erittäin edellinen alkuperäisenä. — Surman välikappaleista on Saaren piian kirous nähtävästi kaikua balladista Kestin lahja; miekalla leikkaaminen on muisto Päivölän virrestä. Tuonen jokeen tai mereen laulaminen luultavasti on tullut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta (vert. Ganander'in sekoitus); pään makaaminen on peräisin Kojosen runosta; vesikyy mahtaa olla väännös vesumasta. Näin jääpi siis viimeinmainittu, myös umpiputkeksi sanottu, yksin jäljelle.[1825] Mitä viimein herätykseen tulee, ovat ne toisinnot, joissa hän ei enää kuolleista nouse, kaikki vanhat, ja se seikka siis nähtävästi alkuperäinen; nouseminen löytyy muutamissa vanhoissa ja kaikissa uudemmissa. Näin tavoin lisistä puhdistettuna[1826] ja vanhimpaan muotoonsa takaisin saatettuna on taru Lemminkäisen surmasta niin yhdenlainen Balder'in kuolon kanssa,[1827] ettei voi olla näkemättä siinä mukailusta jälkimmäisestä. Päinvastaisen oletuksen jyrkästi kieltää runon olemattomuus muussa Suomen suvussa, jopa Virossakin.
IV. Kullervon runot.
Tuo syvän syvästi liikuttava murhenäytelmä, joka on tuttu Kullervon nimellä, ei ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan useat sen osat olivat ennemmin itsenäisinä lauluina, niiden sankarit aivan toisia henkilöitä, joilla ei Kullervon kanssa ollut mitään yhteyttä. Eipä ole Kullervon nimikään alkuperäinen eikä edes vielä yleinen tähän jaksoon kuuluvissa runoissa. Se ilmaantuu vaan noin puolessa neljättä kymmenessä kappaleessa ja on melkein yksin-omaisesti rajoitettu Suomen Pohjois-Karjalaan sekä Aunukseen.[1828] Huomattava on vielä, että se varsin harvoin tavataan itse Kalevanpojan päärunossa, enimmin vaan noissa myöhemmin lisäänliittyneissä osissa. Kaikkein useimmin on se kiintynytkuolon sanomiin, josta runosta se luultavasti onkin saanut alkunsa. Siitä se vasta on mahtanut levitä samansukuiseensotaan lähtöönsekä sittensisaren turmelukseen.[1829] Arvattavasti on syynä sen vääntymiseenKalevan pojasta, joka näissä runoissa sitä aina seuraa ja myös joskus vielä tavataan yksin, ollut kuolon sanomissa hänen soittamisestaan käytetty sana "kullervoipikankahalla."
Ottakaamme nyt selvyyden vuoksi ensin tutkittavaksi ne lisärunot, jotka vasta myöhemmin ovat Kullervon Kalervon pojan nimen ympäri ryhmittyneet ja säästäkäämme sitte alkuperäinen runo viimeiseksi.
a. Sisaren turmelus.
Ne sisaren turmelusrunon kappaleet, joissa nimi joskus ilmautuu[1830] eivät alakaan veromatkalla, niinkuin painetussa Kalevalassa, vaan neito ryöstetään keskeltä kisajoukkoa.[1831] Tämä ryöstö, jota ei tavata ulkopuolella Vienan runo-aluetta, on syntyperältään hämärä. Tosin kuvaa se meidänkin heimossamme yleistä vanhaa kosimistapaa ja saattaisi siis sen puolesta olla hyvinkin vanha suomalainen hengentuote. Mutta toiselta puolen tekee ilmauminen yksistään Vienan puolella sen vanhuuden sangen epäiltäväksi. Kenties vastainen tutkimus voi asian paremmin valaista.[1832] Mutta sisaren turmelus ei siihen ainakaan alkuansa kuulu, sillä se alkaa Vienassakin usein ja etelämpänä aina veronviennillä.[1833]
Tässä toisinnossa on sisaren turmelijan nimi Venäjän puolella sekä Suomen Pohjois-Karjalassa ainaTuiretuinen,[1834] Käkisalmen seuduilla ja Pohjois-Inkerissä välistäTuurituinen, mutta tavallisemmin, etenkin rajan eteläpuolella,Tuurikkinen, Länsi-InkerissäTuro. Sangen usein yli koko Inkerin[1835] viimein on vaan sanottu, että veronmaksusta palajava poikaTuurista l. Turkistatulee,Tattaristatallajaa. Sen kautta ehdottomasti johtuu mieleemme Dobryinjan veronvienti Tatarin khaanille. Siinä on hyvä selitys tuolle muuten oudolle seikalle, että Tuiretuisella, veronmaksusta palatessaan, vielä on kirstut täynnä kultaa reessänsä; sillä Dobryinja toi veron lisättynä takaisin.[1836] Useimmissa kappaleissa, joissa veronviejä tulee Tuurista, sisar sanoo olevansapapinsukua. Tämä on selvä todistus, että arveluni sisaren turmeluksen lainasta Venäläisiltä on oikea; sillä tavallinen henkilö venäläisessä laulussa on Aljoschka Popovitsch s.o. papin poika. Sisaren turmeluksen yhteensulamisen veronviennin kanssa välitti nähtävästi se seikka, että myös Dobryinuschka joskus ilmautuu edellisessä Aljoschkan sijassa, jonka kanssa hän muutenkin on usein sekoitettu.[1837] Yhdessä kappaleessa[1838] neito sanoo Tuurituisen olevan yhden hänen viittä veljeänsä; siinä siis näkyy vaikutus tuosta toisesta venäläisestä toisinnosta, jossa rosvot tai pikemmin vielä Ilja Muromilainen ilmautuu.[1839] Yhdessä Länsi-Inkerin kappaleessa viimein[1840] poika Tuurista tullessaan näkee tiellä teeriparven, joen ääressä joutsenparven ja yrittää sitä ampumaan, mutta lintu häntä kieltää. Juuri sama alku on tavallisesti sillä venäläisellä toisinnolla, missä Aljoschka on päähenkilönä.
Inkeri on siis nähtävästi se paikka, missä tämä venäläinen laulu ensin on saanut suomalaisen muotonsa. Tuuri, missä veronviejä käypi, muuttui vähitellen hänen omaksi nimekseen,[1841] joka sai vähennyspäätteen ja sitten vielä muuttui pohjoisiksi muodoiksi.
Inkerin alueessa pahanteko sovitetaan karjalla, joka pahasti mylvien ilmoittaa surunsa siitä, kun sen tuommoisen syyn tähden täytyy jättää kotiinsa. Samoin tapahtuu vielä joskus Laatokan pohjoispuolellakin,[1842] mutta tavallisesti siellä äiti kehoittaa poikaansa piiloon pakenemaan, osoittaen että kyllä on "suurta Suomen nientä, sankkaa Savon rajaa", johon ei tuomarin käsi ulotu. Luultavasti välitti tämä piiloon pakeneminen sekaantumisen Kaukon l. Lemminkäisen kanssa, johon vielä lisäksi tuli, että Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella Tuurituinen kertovärssyssä usein sanotaanLemmen ämmän t. Lemetyisen l. Lemmityisenliekuttamaksi.[1843] Se oli syynä että Venäjän puolella ruvettiin sisaren turmelusta jatkamaan oikeastaan Päivölänretkeen kuuluvilla piilon-ehdoituksilla sekä Saaressa käynnillä.[1844]