Kun sitten Kullervon Kalevanpojan nimi siihen oli alkanut kiintyä, liitettiin välistä vielä perään paimenen kosto, joskus, vaikka harvemmin, kaskenkin kaataminen.[1845] Viimein kirveen taottaminen tätä varten, niinkuin jo tiedämme, antoi aiheen miekan taottamisen ja itsemurhan lisään-ottoon.
b. Sotaanlähtö ja kuolonsanomat.[1846]
Sotaanlähdössätavataan Kullervon nimi ainoasti kahdessa kappaleessa: toisessa[1847] joka on ainoa laatuansa, äiti ennustaa sodasta ainoasti vahinkoa; toisessa, joka on paljoa yleisempää lajia, Kullervo kysyy kotolaisilta aikovatko he itkeä häntä.[1848] Muissa kappaleissa tätä viimeinmainittua on aina toisia nimiä, enimmiten Anterus sorea sulho.[1849] Itse seikka ilmautuu käsikirjoituksissa kahdessa erimuodossa: tavallisesti muut omaiset lupaavat itkeä, mutta morsian tai vaimo sanoo mielellään itsekin kiihoittavansa tulta, jos näkisi poltettavan. Joskus päinvastoin morsian on ainoa, joka lupaa itkeä. Äidin kauniit sanat ovat kovin harvinaiset.[1850]
Kuolon sanomissatavataan Kullervon Kalevan pojan nimi enimmiten Aunuksessa sekä Salmin kihlakunnassa, johon se edellisestä seudusta on levinnyt;[1851] muutamat harvat vaan on saatu Vienan läänistä ja Ilamantsista. Kaikissa näissä kappaleissa muiden omaisten kuolo ei vaikuta häneen mitään; vasta sanoma oman vaimon poismenosta saattaa Kullervon valittamaan.[1852] Viipurin läänin etelärajalla ja Pohjois-Inkerissä[1853] on sotaanlähtijän nimiAnterust. "Pääskynen." Sukulaistensa kuolosta hän, niinkuin ylempänä, ei huoli; hän ei sano joutavansa tulla kotiin, koska
Viel' on Turkki tuntematta,Tattarlainen tappamatta.
Mutta kun oma vaimokin on kuollut, hän lupaa tulla:
Jo nyt. on Turkki tunnettuna,Tapettuna Tattarlainen.
Paljoa yleisempi koko Inkerin alueessa on kuitenkin toinen muodostus: "_Minä" lähtee kouluun, jonne saa jälkeensä kuolonsanomia; omat sukulaisensa hän käskee haudata kaikenmoisella kunnialla, mutta oman sulhasensa tai vaimonsa pahimmalla häväistyksellä.[1854] Muutamat tähän kuuluvat alkavatkin Anteruksen sotaanlähdöllä.[1855] Virossa on kuolonsanoma hyvin tavallinen, mutta taas toista laatua. Se tuodaan melkein aina krouvissa istujalle. Tavallisesti hän ei huoli mitään hevosensa eikä sukulaistensa kohtalosta ja lähtee kotiin vasta, kun saa kuulla vaimostaan.[1856] Viimeinkin on muistutettava, että Inkerissä samantapainen laulu joskus on rinkileikkinä. Rouvaa käsketään itkemään, koska isä j.n.e. ovat kuolleet; hän ainoasti vastaa; kyllä kylä hautaa! Kun tuodaan tieto sulhasen kuolosta, hän uhkaa hankkia itselleen toisen. Sitten vuorostaan tulee sana, että ne kaikki jälleen ovat henkiin vironneet, ja kun hän sen sulhasestakin on kuullut, hän huudahtaa: Jumalalle suuri kiitos![1857] Tämä leikkilaulu, joka on mukailus vanhasta ruotsalaisesta,[1858] mahtaa olla perustusmuotona koko sarjalla. Useimmille muillekin yhteinen on se seikka, että kotolaisten kuolo ei synnytä murhetta, vasta oman sulhasen, morsiamen tai vaimon. Päinvastainen seikka, että viimeinmainitut ovat vihatut, on nähtävästi myöhempi väännös. Lisään sitten liittyi kaikellaista muuta. Tuo syy viipymiseen, että on vielä "Tattarlainen tappamatta", on arvattavasti saanut alkunsa siitä Dobryinjan laulusta, missä hän viipymistään viipyy sotaretkillä, kaukana ikävöivästä vaimostaan. Ennen tämän pikkuseikan lisääntuloa oli kuitenkin jo Anteruksen t. Pääskysen sotaanlähtö liittynyt runoomme. Se löytyy myös erikseen, jolloin kuvataan hänen komeaa kulkuaan, niin että Suomen silta notkahtelee, samaan tapaan kuin Virolaiset Kalevinpojastakin laulavat.[1859] Koko sotaanlähtö on siis epäilemättä myöhempi lisäys kuolon sanomiin. Pohjoisempana tähän runoon sitten Kalevan poika Kullervo tuli sankariksi. Aiheen siihen mahtoi antaa usean loitsun alussa ilmautuva kuvaus kuinkaIstervoitsensä sotaan varustaa.[1860] Kun tämä sankarin muutos oli tapahtunut, liittyi joskus Vienan läänissä tämän runon alkuun vielä lisään kappale Kalevan pojan uhkatöistä.[1861] Näin valmisti jo kansa tässäkin suhteessa Lönnrot'in kokoonpanoa.[1862]
c. Kalevanpojan kosto.
Varsinainen Kalevan l. Kalervon pojan runo ilmautuu kahtena erimuodostuksena, joilla molemmilla kuitenkin on se yhteistä, että kosto on päävaikuttimena.
Toisessa toisinnossa[1863] Kalevan (l. Kalehvan poika) synnyttyään kohta repii kapalonsa,[1864] myödään sepälle,[1865] tappaa katsottavaksi uskotun lapsen, kaataa mahdottoman kasken, panee hirmuisen aidan,[1866] rikkoo veneen sekä repii nuotan soutaessaan ja tarpoessaan,[1867] lähetetään viimein paimeneksi, jolloin kivileivän tähden kostaa emännälle.[1868] Riihen puinti tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa Himolasta,[1869] emännän moite kostosta ja Kullervon vastaus siihen muutamissa Inkerin kappaleissa,[1870] pyynti, että Kullervo sanansa peruuttaisi, ainoasti yhdessä[1871] ja kostonrukous melkein vaan Uhtuessa.[1872]
Suorasanaisessa muodossa olemme tämän runon sisällyksen jokseenkin täydellisesti nähneet Länsi-Suomessa.[1873] Samoin tavataan Virossa useammat tähän kuuluvaiset seikat.[1874] Kalevan nimen tiheä ilmautuminen paikannimissä samoilla mailla on selvä todistus, että taru siellä ensiksi sai suomalaisen muotonsa. Oliko se jo Länsi-Suomessa saanut runo-asun, siitä ei ole meillä mitään todistuskappaletta tarjona; se on kuitenkin sangen luultava, koska niin on Virossakin laita. Jos Kalevan nimi, niinkuin todennäköiseltä tuntuu, on Suomen kielen mukainen väännös Skilfing'istä, niin hän alkuaan on ollut yhtä kuin Odin. Ei ole siis kumma, jos näemme Kalevanpojan yleisesti, sekä Suomessa että Virossa, heinänniitossa, samoin kuin Odin'in, ennenkuin hän sai Odhrörir-meden omaksensa.[1875] Vaihdos siitä on epäilemättä metsän kaataminen. Näin oli Kaleva saanut merkityksen: ylen väkevä mies, jättiläinen. Senvuoksi arvattavasti häneen kiintyi myöskin Thor'in töitä. Niitä on sekä Suomessa että Virossa häränpäällä onkiminen, joka vastaa Thor'in tekoa Ymir'in luona. Samalla onkimisretkelläYmu ensin ei tahtonut Thor'ia mukaansa; mitä apua muka niin pienestä ja nuoresta miehestä. Sitten Thor kuitenkin souti aikatavalla. Midgård-käärmettäongella ylösvetäessään hän sitten ponnisti niin kovasti, että puhkaisi veneen pohjanja tuli seisomaan meren pohjassa.[1876] Siinä on nähtävästi alkukuva Kalevanpojan mahdottomalle, turmiolliselle soutamiselle ja tarpomiselle.
Helppo on ymmärtää kuinka näin muodostuneesen tarunrunkoon sitten liittyi seikkoja tuosta sadusta, jossa ihmeellisesti syntynyt, väkevä poika kaikki työt turmelee. Tämän sadun olemme laajalta tavanneet yli koko Venäjän,[1877] ja pojan nimitys useissa Länsi-Suomestakin saaduissa kappaleissa: "papin poika", jopa "Iivanais-papin poika",[1878] ei anna sijaa muulle päätökselle kuin että satu on tullut meille kaakkoisilta naapureiltamme.[1879] Tästä lähteestä on siis karjan syöttäminen pedoille, luultavasti myös aidanpäno.[1880] Lapsen katsominen ja riihen puinti keksittiin sitten edellä mainittuin turmiotöitten jatkoksi.
Karhun kotiintuominen ja karjan hävittäminen sillä antoi nähtävästi aiheen vielä uuden lisän liittymiseen. Eräässä hyvin yleisessä[1881] lyyrillisessä paimenlaulussa kovaonninen karjankaitsija valittaa surkeasti emännän ilkeydestä, välistä erittäin siitä että on saanut kiven leivän sekaan. Tämä pantiin yhteyteen karhun tuonnin kanssa, ja sen sijaan kun sadussa pedot olivat ainoasti karjan syöneet, surmautettiin nyt niillä itse emäntä.[1882]
Viimein näkyy sepän palveluksessa oleminen saattaneen aikaan Sigurd-tarinan lähestymistä, josta joku seikka eksyi lisään. Semmoisia ovat suorasanaisessa Länsi-Suomen sadussa voimain takaa takominen.
Paitsi tähän asti tarkastamaamme Kalevan pojan runoa, jonka näimme laajalle alalle Suomessa, osaksi myös Virossa levinneeksi, löytyy vielä toinen, tätä nykyä kumminkin pää-asiallisesti Inkerin runopiiriin rajoittuva. Se on tarina Kalervon ja Untamon sukuriidasta.[1883] Yhteistä edellisen kanssa on sillä vaan sankarin nimi ja paimenen kosto, joka kuitenkin myös usein on poissa, niin ettei näy alkuaan kuuluneen asiaan. Oikeana alkuna tuntuu olevan veljesten riita, sillä lintujen kasvatus ja hajoominen on yleinen erikseen laulettu lyyrillinen laulu, joka puuttuu hyvin monesta kappaleesta runoamme. Veljesten viereminen erimaihin on toiseen yhteyteen kuuluva skandinavilainen muisto,[1884] jota ei aina nähdä tässä yhteydessä, vaikka tosin se siihen näkyy aikaiseen liittyneen, koska tavataan Virossa, Suomessa sekä Lapissakin.[1885] Sekaan on myös, niinkuin tiedämme, joskus tullut hiukka Henrik piispan surmavirren alkua.[1886] Myötävaikuttamassa tähän muodostukseen on myös varmaan ollut alin-omainen sissisota kieliheimolaisten välillä valtionrajalla; näin on taistelevista veljeksistä Untamo enimmin "Suomessa sijinnyt", harvemmin, niinkuin painetussa Kalevalassa, "kotiin heitetty," Kalervo puolestaan asuu Karjalassa tai Venäellä.[1887] Sodan kuvaukseen on Lönnrot tehnyt pienen muutoksen. Untamo oikeastaan ei varusta omaa väkeään, vaan, kumma kyllä, metsän, panee lepät hopeavyölle, kannot kassara olalle j.n.e. Se näkyy olevan otettu metsäluvusta.[1888] Pojan syntyminen vankeuteen viedystä äidistä ilmautuu vaan yhdessä ainoassa kappaleessa;[1889] muulloin lauletaan ainoasti: jäi yksi Kalevan poika. Liekkumisen kuvaus tavataan ainoasti Länsi-Inkerissä ja mahtaa olla mukailus karhun tai tulen synnystä. Surman-yrityksistä on hirttäminen harvinainen, vaikka sangen laajalta alalta saatu.
Sukulais- sekä naapurikansojen taruja ja tarinoita tarkastellessamme olimme löytäneet sangen paljon tähän Kalevan pojan runoon verrattavaa. Hyvin laajalta tuttu näkyy olevan tuo jo lapsesta asti yli tavallisuuden väkevä sankari, joka hyvin usein sitten lähtee isänsä surmaa kostamaan. Me olemme tavanneet sen Persialaisissa, Tatareissa, Samojedeissa sekä Germaneissa.[1890] Erittäin näimme Tatareissa sen voiman osoituksen, että pikku poika rikkoo kätkyensä samoin kuin meidän Kalevan poikamme.[1891] Samassa kansassa myös kerrotaan surman-yrityksistä pelättyä poikaa vastaan. Lappalaisessa Pischa-Paschassa niin-ikään tapasimme sekä yleisen yhtäläisyyden erään tatarilaisen tarinan kanssa että lisäksi vielä yhden sen kanssa yhteisen yksityisen ja omituisen pikkukohdan, äidin käden polttamisen, siksi kun hän ilmoittaa jonkun tärkeän tiedon.[1892] Viimeinmainittu todiste on epäilemättä ratkaisevainen, kun on puhe siitä, onko voinut olla tatarilaista vaikutusta Itämeren Suomalaisten mielenkuvitukseen. Nähtävästi ovat siis nuot Kalevan pojan runossa huomattavat yhtäläisyydet kaikua kaukaisesta Itämaasta. Jälkimmäisellä mainitsemistamme seikoista onkin välitteensä venäläisissä lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä.[1893] Toiselta puolen kuitenkin on inkeriläisessä Kalevanpojan runossa kaikellaista, joka läntiseen suuntaan viittaa. Germanilaisissa lauluissa ja tarinoissa kaiken alkuna on vihollisuus likeisten sukulaisten välillä, ja toinen heimo hävitetään sukupuuttoon, niin että vaan yksi poika jääpi eloon; turmiota tuottavan Hunding'in nimi näkyy olevan sukua Untamolle; Sigurd'illa aina, samoin kuin Kullervolla, on isän vielä kostamaton surma mielessä, jonka vuoksi ei jouda muuhun; isän katkennut miekka muistuttaa Kullervon veitsestä.[1894] Luultavasti ovat näin muodoin tatarilainen ja skandinavilainen vaikutus yhdistyneet tämän Kalevanpojan kostotarinan muodostamisessa. Sinfjötlen ja Sigmund'in ilmautuminen suden haamuissa, samoin kuin myös verrattuin tatarilaisten ja venäläisten tarinain kertomus kotiin tuoduista pedoista[1895] mahtoivat sitten antaa aiheen paimenen koston lisääntuloon toisesta ja nähtävästi vanhemmasta Kalevanpojan runosta. Se voi tapahtua sitä helpommin, koska jo joku kohta Sigurd-laulusta nähtävästi oli liittynyt viimeinmainittuunkin toisintoon. Siitä luultavasti sankari perikin nimensä, jos ei siihen ollut syynä se yleisempi seikka, että Kaleva jo oli muuttunut yhteiseksi korkeasukuisten urhoin maineeksi.
Mutta missä tämä uusi muodostus sai alkunsa? Inkerissä ei germanilainen vaikutus ole hyvin luultava. Virossa, jossa se olisi luonnollisempi, tosin ilmautuu Kalevinpojan elämäkerrassa useampia silminnähtävästi Sigurd-tarinasta otettuja seikkoja, mutta toisia kuin meillä.[1896] Venäjän Karjalasta on tavattu pari lyhyttä kappaletta inkeriläistä Kalevanpojan runoa; mutta yksi niistä on Inkeristä Aunukseen muuttaneen miehen laulama ja muutkin mahtavat olla samaa sukua.[1897] Suomesta on vaan löydetty yksi ainoa Ilamantsista[1898] ynnä muutamia pikkuisia jälkiä. Eräässä Ilamantsin raudan synnyssä Ilmarinen takoo miekan Kalevanpojalle, joka tahtoo mennä sotaan, mutta siinä sitten
Kaattihin Kalevanpoika,Kullervo kukistettihin.[1899]
Yhdessä Kuhmosta Kajaanin puolella saadussa kappaleessa Kalevanpojan vanhempaa kosto-runoa näemme lopussa säkeet:
Kalevala vyötettihin (= voitettihin),Yksi poika heitettihinRäkäturpa, räämäsilmä,Täiturkki, matokyperä.[1900]
Kaikki nämätkin tuntuvat olevan Inkerin runon viimeisiä kaikuja pohjoisessa.
Länsi-Suomessa emme tapaa muuta kuin että Kalevanpoika kostoksi kantoi kiviä Untamolaisten niitylle. Itse teko ei ole Inkerin runon kanssa missään yhteydessä, mutta sitä enemmän koston-alaisten nimi, sillä se ei kuulu vanhempaan kosto-runoon. Ja Untamola on Kalevan ohessa Länsi-Suomen useissa kohdin sekä vanhoilla ajoilla tuttu paikannimi.[1901] Olisi siis mahdollista, jopa todennäköistä, että inkeriläinenkin Kalevanpojan runo on siellä nähnyt päivänvalon ja sitten monen muun kanssa siirtynyt Inkeriin ja syntymäseuduillaan, itään sekä pohjoiseen leviämättä, unohtunut. Sisälsikö se jo siellä surman-yritykset poikaa vastaan vai tulivatko nämät vasta Inkerissä lisään, on mahdoton ratkaista, mutta mainitun seikan itäisen sukuperän tähden on jälkimmäinen arvelu melkein luultavampi.
d. Väinämöisen tuomio.
Surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan ovat antaneet aiheen hänen nimensä kiintymiseen vielä yhteen runoon. Vienan läänin Vuonnisen sekä Lonkan kylissä tavataan näet varsin usein laulu, jossa isätön poika löydetään suolta, jokainen tahtoo hänelle nimen oman mielensä mukaan,[1902] etsitään ristijää, jolloin Väinämöinen tuomitsee lapsen puulla päähän lyötäväksi, takaisin suolle vietäväksi. Mutta poika vastaa ettei Väinämöistä itseäänkään ole näin ankarasti tuomittu, vaikka hän nuorempana on tehnyt kaikellaisia ilkeyksiä. Loppupäätös on se, että joku muu ristii pojan Metsolan l. Pohjolan kuninkahaksi, Rahasaaren l. Rahavaaran vartijaksi. Siitä suuttuneena Väinämöinen lähtee ijäksi pois vaskisessa veneessä.[1903]
Väinämöisen nimi on tähän vasta myöhemmin kiintynyt. Ainoassa Suomesta löydetyssä täydellisessä kappaleessa, joka ihan selvästi osoittaa olevansa toisten emä,[1904] on vielä hänen sijassansa ukko Virokannas. Muinais-ajan mahtajan pois-lähtö purressa uuden valtiaan tai kansan tullessa, on meille Länsi-Suomesta hyvin tuttu erinäinen tarina.[1905] Pohjassa siinä mahtanee piillä vanha suomalainen luomistaru,[1906] jossa jumala alussa ui vesien päällä. Mutta nähtävästi on myös se Skandinavein tapa, että kuollut mahtava sankari pantiin aseineen kaluineen laivaan, joka sitten lykättiin ulos merelle, voinut antaa aihetta purren ilmautumiseen näissä muodostuksissa.[1907]
Tuomitsijan poislähtö on siis nähtävästi myöhempi lisäys isättömän lapsen tuomioon. Tämä jälkimmäinen tavataankin hyvin usein eriksensä sekä Inkerin alueessa että Suomen Pohjois-Karjalassa. Onko tämä runo, jolla on varsin uudenaikuisen balladin muoto, pohjoisen toisinnon emä, vai joku muu kadonnut, sen kaltainen, on vaikea saada ratkaistuksi. Yllä viitatun yleisen sukulaisuuden tähden Kalevan pojan runon kanssa näkyy Väinämöisen tuomioon jo kohta alusta tulleen lisäksi pikku kohtia edellisestä. Enon kappaleessa jo löydetty poika kolmi-öisenä pääsee päälle peittehensä ja katkaisee kapalovyönsä.[1908] Venäjän puolella hän joskus nimen-omaan mainitaan Kalevaksi t. Kalevan pojaksi.[1909]
Muutamissa kappaleissa on lapsen äidiksi tehty tuo ylen kaino Marjatta. Siitä on Lönnrot saanut aiheen asettamaan Jesus-lapsen Väinämöisen tuomittavaksi, joten tämän voitollepääsö ja Väinämöisen poislähtö päättää pakananaikaisen epoksemme hyvin sopivalla tavalla.[1910] Mutta kansan laulussa ei ole siitä mitään tietoa.
V. Aino-jakso.
Aino-jakso, niinkuin se meille näyttäytyy painetussa Kalevalassa, on Lönnrot'in käden kautta kokoonpantu kolmesta erinäisestä päärunosta. Yksi niistä onkilpalaulantoeli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu viisaudessa ja loitsutaidossa, toinen varsinainenAino-runo, kolmasVellamon neidon onkiminen. Sopivin lienee tutkia ensin- ja viimeinmainittu ensiksi, ennen keskimmäistä, koska se on runko, johon toiset ovat tulleet kiinnijuotetuksi.
a. Kilpalaulanto.
Kilpalaulanto, niinkuin sanottu, on kansan suussa enimmiten erinäinen runo, ja jos se joskus tavataankin toiseen runoon liitettynä, niin se on melkein aina Sampojakson eikä koskaan Ainon kohtalon yhteydessä.Ainol. oikeastaanAnni[1911] ei olekaan koskaan sanottu Joukahaisen sisareksi eikä ole hänen kosijansaVäinämöinen, vaanOsmoinen, Kalevainen. Ainoa seikka, joka näkyy osoittavan alkavaa taipumusta kansassa molemmat runot yhteen liittämään, on Annin ilmautuminen Joukahaisen sisaren nimenä muutamissa harvoissa kilpalaulannon kappaleissa.[1912] Tämä vielä pieni alku on nähtävästi antanut Lönnrot'ille aiheen kokoonpanoonsa.
Painetussa muodossaan sisältää kilpalaulanto useita Lönnrot'in lisäyksiä[1913] ja paitsi sitä ovat kansan laulajat itsekin aikaa voittain liittäneet siihen kaikellaisia uusia seikkoja. Myöhäisin niistä näkyy olevan sukuperän tiedusteleminen, arvattavasti sisaren turmelus-runosta.[1914] Vienan puolella, kukin enimmiten ainoasti yhdessä kappaleessa, ovat tavatut kaaret[1915] ja pellot[1916] lunnas-ehdoituksina, siaksi laulamisen[1917] ja likapaikkaan asettamisen[1918] uhkaus, muutamat Joukahaisen esiintuomista tiedoista,[1919] otetut didaktisista runoista samaan tapaan kuin sitten Lönnrot on tehnyt suuremmassa määrässä. Harvinaiset samoilla seuduilla ovat vielä kullat lunnas-ehdoituksena,[1920] ja Joukahaisen eläväin ja kaluin muuttaminen loitsulla.[1921] Väinämöisen laulun voiman kuvaus nähdään vaan parissa Suomesta saadussa kappaleessa,[1922] joissa kehoitus lauluun Sampo-runosta on liittynyt lisään. Vaatimus miekan mittelöön, lainattu Päivölän runosta, ei löydy muualla kuin Jaakkimassa, Salmin kihlakunnassa ja muutamissa Vienan läänin rajakylissä,[1923] ja on nähtävästi levinnyt edellisiin jälkimmäisistä. Vene ja ori lunnas-ehdoituksina nähdään ulkopuolella Vienan aluetta Suomen puolella ainoasti Ilamantsissa.[1924] Sisarenkaan ehdoittaminen alkuaan tuskin on voinut runoon kuulua. Se löytyy Suomessa, paitsi Ilamantsissa, ainoasti yhdessä tosin vanhassa Pohjanmaan kappaleessa.[1925] Myöhemmältä lisäykseltä niin-ikään tuntuu Joukahaisen laulaminen suohon. Se löytyy näet tosin tuossa vanhassa pohjalaisessa kappaleessa, yhdessä savolaisessa[1926] ja kaikissa Suomen pohjois-karjalaisissa, mutta puuttuu muuten aina niin hyvin Suomessa kuin Inkerissä.[1927] Nähtävästi se on mukailus noita- ja manaus-luvuista, joissa paha noita usein manataan samoilla tai samallaisilla sanoilla.
Alussa ei meidän runomme siis näy sisältäneen muuta kuin Väinämöisen ja Joukahaisen ajon vastakkain ja kysymyksen tiedoista, jolloin jälkimmäinen kehuu kyntäneensä meren pohjat, luoneensa kivet kokoon, ja Väinämöinen sanoo sen valheeksi. Heidän työnsä, josta he kehuvat, on, niinkuin ennen näytettiin, otettu maailman kyntämis-runosta, ja sanat, joilla se ilmituodaan, viittaavat Inkeriä runon lähtöpaikaksi.[1928] Tässä tapauksessa pohjana oleva taru tuskin voinee olla lainattu suoraan Odin'in ja Vafthrudner'in keskustelusta.[1929] Useat pikkuseikat kilpalaulannossa, jotka tätä arvelua näkyivät vahvistavan, olemmekin huomanneet myöhemmiksi, joskus aivan harvinaisiksi, siis satunnaisiksi lisäyksiksi. Mutta Eddan taru löytyy johonkin määrään muodostuneena Venäläisillä tarinassa Volot Volotovitsch'in keskustelusta Taavetti Jessenpojan kanssa. Jälkimmäinen tiedustelee maailman synnyn historiaa, edellinen mitkä kaikki kutakin lajia ovat ensimmäiset, Taavetti lopuksi taas viimeistä tuomiota.[1930] Lainattu näkyy kuitenkin olevan ainoasti perus-ajatus: keskustelu maailman alkua koskevista asioista. Itse keskustelun sisällys on itsenäisesti suoritettu ja vielä enemmin itsenäinen runon koko myöhempi kehitys.
b. Vellamon neidon onkiminen.[1931]
Vellamon neidon onkiminen ei ilmau kansan suussa koskaan Aino-runon yhteydessä. Yhdessä kappaleessa se tosin on liitetty yhteen kilpalaulannon ja siis tavallaan välillisesti Aino-runon kanssa;[1932] mutta ne ovat siinä vaan aivan höllästi jäljekkäin ripustetut, ilman mitään yhteensulattamisen yritystä. Useammissa toisissa kappaleissa on sama runo sen vaikuttanut, että onkija valittaa kovaa onneansa äidilleen ja saa häneltä lohdutusta; se on nähtävästi vaan satunnainen sivuseikan laina, jommoisia usein tavataan erirunoin välillä. Jos kansan laulu siis onkin ikäänkuin viitannut tietä Lönnrot'ille, ei se kuitenkaan ole tehnyt sitä tieten taiten.
Onkijan nimi on useimmissa kappaleissaVäinämöinen, samoin kuin painetussa Kalevalassa; mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että ne kappaleet melkein kaikki ovat Vuonnisesta tai sen lähimmästä naapuriudesta.[1933] Muualla Vienan läänissä se onLemminkäinen,[1934] ainoassa tietyssä ilamantselaisessaKaukamoinen.[1935] Se on siis nähtävästi alkuperäisempi muoto. Syynä Väinämöisen siirtymiseen sijaan Vuonnisen toisinnossa on varmaan se, että tämä sekä kanteleen synnyssä että tulen loitsussa ilmautuu kalan pyytäjänä. Itse neito ei ole missään sanottu Joukahaisen sisareksi. Hän on ainaVellamon neito, Ahdin lapsi. Usein myös hänestä lauletaan, että hän on "vyötönVäinöntyttäreksi." Se ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin väännösveentyttärestä, niinkuin Lönnrot onkin sen painetussa Kalevalassa korjannut.[1936] Hän on siis täydellinen meren neito eikä mikään ihminen.
Lopussa Väinämöinen joskus sitten takoo lohdutuksekseen kultaneidon. Toisissa kappaleissa hän tai Lemminkäinen ilmoittaa surunsa äidilleen ja välistä näissä jatkuu runo vielä pitemmäksi. Hän kysyy äidiltä: missä Vuojola elävi, Väinön (s.o. Veen on) tyttäret asuvi — ja saa tiedoksi: niiden asuvan sinisen meren selällä, kiven kirjavan malossa tai koskessa kohisevassa, virrassa vipajavassa, yhdeksän (t. 100:n) lukon, kymmenennen takasalvan takana.[1937] Tässä tietysti on vaan se tarkoitettu, että hän vielä kerran tahtoo tavata kadonnutta meren neitoa. Mutta Väinön tyttären mainitseminen on nähtävästi ollut syynä, että Lemminkäinen nyt joskus lähtee Väinölään l. Päivölään kosiotielle.[1938] Sinne ei tietysti Väinämöisen sovi mennä, kun hän on onkijana, mutta sen sijaan hän lähetetään Pohjolan tuville ja runo jatkuu kilpakosinnalla.[1939]
Useimmat kappaleet kuitenkin jo päättyvät neitokalan ilmoitukseen, että hän ei ole tullut keitettäväksi, syötäväksi, vaan kodin haltijaksi. Siinä siis arvattavasti näemme runon alkumuodon. Sama on myös loppu vastaavassa, vaikka paljoa vaillinaisemmassa virolaisessa.[1940] Välistä siellä onkija leikatessaan löytää kalan niskasta neidon kaulakirjat, keskestä vyökirjat, hännästä sukkakirjat,[1941] taikka paistaa hänelle vastaan kaulasta neidon helmet, rinnasta solki, keskipaikasta vyö.[1942] Onkija on Virossa enimmiten nimetön; mutta viimein mainitussa kappaleessa tapaamme ihmeeksemme Lemmikin leinon pojan, siis saman kuin Pohjan perillä. Kuinka on tämä Virossa muuten niin vähän tunnettu nimi tähän tullut? Merkitseekö se, että koko neitokalan onkiminen Virossa on kaikua pohjoisesta? Vai onko runon kulku ollut tavallinen, etelästä pohjoiseen ja Lemminkäinen vaan sattumalta siihen yhtynyt? Mikä viimein on näiden ja tuon ylempänä verralle vedetyn liettualaisen laulun keskinäinen suhde?[1943] Näihin kaikkiin en uskalla antaa varmaa vastausta, vaan jätän ne vastaisen tutkimuksen ratkaistavaksi. Luultavammalta minusta tosin näyttää, että Viron runo yksinkertaisimmassa rakennuksessaan on vienalaisen alkumuoto. Lemminkäinen t. Kaukamoinen on voinut tulla siihen sekoitetuksi sen kautta, kun hän Päivölässä onkii madot ja käärmeet oluestansa. Liettualaisen kanssa saattanee peri-ajatus olla yhteinen, mutta pikkuseikoissaan se on liian kehittynyt, voidakseen olla virolaisen esikuvana.[1944]
c. Varsinainen Ainon-runo.
Myöskään se laulu viimein, jossa Ainon traagillinen kohtalo meille kerrotaan, ei ole mikään yhtenäisenä kansan suusta saatu runoelma, vaan mosaikki-työtä, Lönnrot'in kädellä kokoonladottu useista balladeista.
Päärunossa, niinkuin se lauletaan Vienan alueessa ja nähdään vanhassa Kalevalan painoksessa, on seuraava sisällys: Anni tyttö, aino neiti, käy vastassa lehdossa; Kalevainen, Osmonen sanoo hänet röykkeillä sanoilla omaksensa. Anni vastaa ylpeästi, valittaa sitten itkien kotolaisille, mutta äiti käskee hänen mennä aittaan parempiin koruihin pukeumaan. Hän tekee niin, mutta kuristaa itsensä kuitenkin aitasta löydetyllä kultavyöllä. Äidin suru ja itku on sitten kuvattu meille tutulla tavalla.[1945]
Niinkuin näkyy, on Ainon kuolintapa tässä aivan toisenlainen ja paljoa vähemmin runollinen kuin painetussa Kalevalassa. Senvuoksi Lönnrot sen jo ensimmäisessä painoksessa muutti mereen syöksemiseksi. Uudessa laitoksessa hän on tuon luultavasti omakeksimänsä muutoksen sijaan hyvin taitavasti sovittanut kokoon kappaleita kahdesta erinäisestä Inkerin balladista. Toisessa, joka on Ainon-runon sukua, neito käypi kylpemässä, ja sillä ajalla hänen korunsa varastetaan.[1946] Joskus nähdään tämän laulun seassa myös uiminen kivelle ja sen uppoominen;[1947] useammin kuitenkin se paikka löytyy toisissa yhteyksissä ja on siis tässä satunnainen. Neidon toivotukset, ettei kotolaiset käyttäisi merivettä, johon hän on hukkunut, tavataan siinä balladissa, missä veli, päätään sukiessaan, hukkuu.[1948] Samaa runoa, niinkuin tiedämme, löytyy myös toisinto, jossa neito sukaa tavoittaessaan putoo mereen, siihen kuitenkaan hukkumatta.[1949] Lönnrot on muuttanut neidon edelliseen toisintoon ja sitten sulattanut sen yhteen meressä kylpemisen kanssa. Näin syntyneen yhdysrunon liittämiseen Ainon-runon yhteyteen antoi hänelle se hyvän aiheen, että suuri osa kuvausta on viimeinmainitulla yhteinen meressä kylpemisen loppu-osan kanssa.
Päärunoon taas palataksemme on huomattava, että se myös löytyy Suomen Pohjois-Karjalassa läheisessä, vaikka kuitenkin johonkin määrään eriävässä muodossa. Kaunis Katri (joskus Kirsti) aikaiseen aamulla lakaisee tuvan ja vie rikat pihalle. Siellä rikasRiionpoika, paksupajarinpoika puhuttelee häntä samalla tavalla kuin Osmonen Annia. Katri vastaa myös samoin ja valittaa itkien äidille. Tämän lohdutus ja neidon itsemurha ovat niin-ikään molemmissa runoissa yhteiset. Mutta sitten on jatko toisellainen. Sanoma tuosta surkeasta tapauksesta saatetaan Pajarilaan eläinten kautta.[1950] Riion poika tuosta kysyy miekaltansa: "syötkö syyllistä lihaa?" — työntää sen perin peltoon ja itse syökseytyy kärkeen.[1951]
Neidon itsemurha hirttämisellä ja Riion miekanponnen peltoon sysäämisellä löytyy eräässä keski-aikaisessa Ruotsin ja Tanskan balladissa, jossa syynä neidon tekoon on se, että hän toisen tähden tuli hylätyksi. Myös sama kysymys miekalta on Ruotsin balladeissa välistä tavattava.[1952]
Kuolonsanoman saattaminen eläinten kautta ei voi alkuansa kuulua Ainon-runoon, koska se vaan niin ahtaassa alueessa on siihen liitetty. Se löytyykin paitsi sitä toisissa yhteyksissä. Joskus se on loppuna tuossa äsken mainitussa runossa, missä veli sukaa tavoittaessaan hukkuu mereen;[1953] löytöpaikoista päättäen se voisi olla siihen tullut juuri Riion pojan runosta, koska sen muut kappaleet ovat tätä lisäystä vailla. Mutta noiden muutamien kappaleitten vanha muoto (hukkuva on Päivän poika) tekisi päinvastaisenkin päätöksen mahdolliseksi. Sen lisäksi nähdään sama kohta myös muutamissa Sämpsä Pellervoisen kynnön kappaleissa. Meille jo tutussa savolaisessa susi lähetetään kylväjää noutamaan.[1954] Selvempänä on se äsken W. Porkan kautta Inkeristä saadussa kappaleessa, jonka ikivanhuuden todisteena lienee se, että sitä vieläkin joku aika takaperin oli käytetty uhreissa kesäjuhlassa. Suden ohessa ilmautuu siinä myös jänis ja tuuli kutsujina; mutta Sämpsä ei tule, ennen kuin kesäpoika saapuu ja ilmoittaa tuulleensa puut lehdellisiksi, heinät helpehellisiksi. Tässä on talvella liikkuvain eläinten turha kutsuminen varsin luonnollinen; luultavasti on siis mainitun kohdan oikea sija juuri Sampsan runossa.[1955]
Vienalaisessa Ainon toisinnossa on, niinkuin tiedämme, toinen loppu: tulvaileva itku ja käkien surkutteleva kukunta. Kumpikaan ei voi alkuperäisesti kuulua siihen runoon, koska ne ainoasti niillä seuduilla tavataan sen yhteydessä. Molemmat yhdessä nähdään myös joskus Salmin kihlakunnassa eräässä lasten laulussa;[1956] mutta kun sama laulu muualla aina on ilman sitä lisäystä, ei niillä siinäkään mahda olla oikea sijansa. Yksikseen kyynelvirta ilmautuu kanteleen synnyssä ja onkin siinä yhteydessä epäilemättä vanhempi, koska myös Virosta on löydetty. Mutta se on usein erinäisenäkin lauluna, erittäin Virossa.[1957] Vielä tavallisemmin on käkien laulu ihan erikseen lyyrillisenä laulunsipaleena, niin hyvin Vienan läänissä ja Suomessa kuin myös Inkerissä sekä Virossa.[1958] Laulun sisällys vaihtelee hiukkasen, mutta on pää-asiassa aina samaa laatua. Kenties koko laulu on kotoisin Liettuasta, missä sitä myös lauletaan.[1959]
Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän. Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961] toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa. Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]
Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät — ovatko ne syvempää tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? — on vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja. Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa, samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]
III. Milloin syntyi Kalevala?
Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967] Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja, joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle. Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun, toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.
Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim. voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta. Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaakiikarilla— Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus ilmoittaa, että jo onkahvitkannuin kannettuna, jossa säkeessä tavallisesti on vanhempi sanakaljat, jopa muutamissa kappaleissa ikivanhakahjot(s.o. uhrijuoma).[1970]
Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu, myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.
Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.
Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä on selvä johtopäätös, ettäainoasti siellä tavattavat uudet muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen vuosisadan ajalla. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan, kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen, ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi, muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim. Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä; kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta; kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.
Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa. Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi, mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä (1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.
Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista, jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin. Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen (pietistaisuuden) vaikutuksesta.
Viimeinkin vielä ei saa olla huomaamatta, että Agricola 16:n vuosisadan keskipalkoilla sanoo Väinämöisen ja Ilmarisen, useimpain kertomarunojemme pääsankarit, yksin-omaisesti Hämäläisten jumaliksi,[1975] ja hänen alussa paljon epäillyt tietonsa ovat toisissa kohdin tulleet yhä enemmän vahvistetuiksi uudemman tutkimuksen kautta.
Ei näytä siis aivan mahdottomalta, että myös pakanalliset skandinavilaiset tarut vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen levisivät Suomen Karjalan puolelle. Jos niin on tapahtunut, niin on meillä taas raja määrätty useille epoksemme muodostuksille. Vanhemmat 17:ttä vuosisataa ei sitten voisi olla Väinämöisen ampumisen muodostus Lemminkäisen surmasta,[1976] — Ilmarisen lisääntulo Samporetkelle — purjehtivan Väinämöisen ja neidon keskustelu matkan tarkoituksesta y.m. —
Vähää aikaisemmaksi on ylimalkaan venäläisten laina-ainesten tulo Suomalaisiin asetettava. Harvat vaan löytyvät yksistään Vienan ja Aunuksen lääneissä (äidin kysymys: onko Lemminkäinen naisilla naurettu y.m.; huomautus Päivölän isännälle että hänen kaulansa rusoittaa; naisten yleinen rakkaus Lemminkäiseen niinkuin Tschurilon laulussa); edellisessä tapauksessa ne varmaan eivät ole 18:tta vuosisataa vanhemmat, jälkimmäisessä kenties hiukkaa aikaisemmat. Mutta enin osa jo ilmautuu Ilamantsissa ja Inkerissä. Tämän vaikutuksen selittämiseksi on huomattava, että se näihin Novgorod'in vapaavallan, sitten Moskovan tsaarin alusmaihin on osaksi mahtanut tulla sinne virkoihin lähetettyin pajarien ja heidän seuralaistensa kautta, vielä suuremmaksi luultavasti sen venäläisen väestön kautta, joka ennen asui laajalta Inkerissä, niissä seuduissa Nevajoen eteläpuolella, missä nyt on lutherilaisia Suomalaisia, ja jota myös Pohjois-Inkerissä ja vielä ylempänä aina Käkisalmeen saakka nähtiin lukuisia kyliä Karjalaisten seassa. Pajarit seuralaisineen katosivat tietysti yhdessä ruotsalaisen vallan alkaessa. Samoin tiedetään venäläisen väestön Inkerissä tehneen jo Stolbovan rauhasovinnon aikoina ja mitä heitä sinne ja Käkisalmen lääniin vielä lienee jäänytkin, se ainakin pakeni Kaarle X:n sodan jälkeen. Venäläisten ainesten laina on siis välttämättömästi tapahtunut viimeistään ennen 17:n vuosisadan keskipaikkaa, pikemmin vielä ennen sen alkua. Sen jälkeen kammosi ja esti hallitus, minkä suinkin taisi, kaikkea uutten voittomaitten yhteyttä Venäläisten kanssa.
Aikaisimpaa mahdollista rajaa toiselta puolen löytääksemme on meidän tarpeellinen saada käsitys venäläisten lauluin omasta ijästä. Venäläinen oppinut Stasov, joka tätä seikkaa erittäin on tutkinut, päättää ettei ne voi olla Tatarilais-tulvaa aikaisemmat.[1977] Niinkuin jo tiedämme, hän tahtoo selittää niiden sekä ainekset että myös koko kuvaustavan Tatarein välityksen kautta Itämailta tulleiksi. Tämä vaikutus, hän arvelee, olisi tosin voinut aikaisemminkin tapahtua Itämaan kaupan kautta; siinä tapauksessa olisi kuitenkin edes joku osa myös levinnyt läntisille ja eteläisille Slaveille, jotka silloin vielä olivat vilkkaassa yhteysliikkeessä Venäläisten kanssa. Mutta muut sukulaiset eivät näistä lauluista tiedä mitään. Stasov on selityksessään yksipuolinen; hän ei huomaa että venäläisissä sankarilauluissa, paitsi tuota epäilemätöntä ja hyvin voimallista itämaista, myös voi havaita tuntuvaa vaikutusta Skandinavian taruista ja tarinoista, samoin persialaisia lainoja ynnä viimein useampia ikivanhoja yhteis-slavilaisia aineksia ja Venäjän vallan aikaisimpaan aikakauteen kuuluvia historiallisia seikkoja. Mutta yhtähyvin on nähtävästi hänen ajanmääräyksensä aivan oikein. Myöskin Buslajev, joka avarammalta näkökannalta katsastelee asiaa, sanoo venäläisen epoksen siihen samaan aikaan täydesti muuttaneen luonnettansa, niin että se puolitarullisesta tuli täydesti historialliseksi, käyttäen Tatarilaisten päällekarkausten ja vallan synnyttämät uudet olot ulkonaiseksi ajanmukaiseksi puvuksi.[1978] Myöskin syrjästä katsojaan, jos asian-omaisten tutkijain lausuntoihin lienee lupa jotakin lisätä, tekevät mainitut laulut sen vaikutuksen, että ne nykyisessä muodossansa ovat Tatarilais-tulvaa myöhemmät. Tietyssä ensimmäisessä venäläisessä epoksessa Igor'in sotaretkestä (slovo o polku Igorev, joka päätetään olevan 12:lta vuosisadalta),[1979] on sekä runomitta että koko henkikin ihan toisellainen. Täällä puheena-olevien sankarilauluin (byliny'in) sankareissa on muutamia historiallisia henkilöitä, jotka tiettävästi ovat eläneet 12:n vuosisadan lopulla tai 13:n alkupuolella. Aljoschka Popovitsch useitten aikakirjain mukaan kaatui Khalkan tappelussa Tatareja vastaan v. 1224. Saman kertoo yksi aikakirja myös Dobryinja Kultavyöstä, ja kaikissa tapauksissa mainitaan hän vähää ennen eräässä keskinäis-sodassa.[1980] Rikkaan Sadko kauppiaan tiedetään rakentaneen kirkon Novgorod'iin v. 1167.[1981] Uhkarohkea Vasilii Buslajevitsch kuoli samassa kaupungissa v. 1171.[1982] Provessori Buslajev'in ylimalkaan todenmukaisen huomautuksen mukaan historialliset laulut tavallisesti syntyvät "vielä lämpimälle jäljelle." Mutta kuitenkin on bylinoissa nähtävä yksi tärkeä merkki, joka minun mielestäni lykkää niiden lopullisen muodostumisen ainakin 14:n vuosisadan loppuun. Niissä näet Tatarit tosin kuvataan lakkaamatta uhkaavaksi vaaraksi, mutta lopulla ne kuitenkin aina tulevat voitetuksi. Ei luulisi siinä näkevänsä Tatarilaisvallan alku-aikojen masennusta, vaan pikemmin jo vaikutuksen ensimmäisistä onnistuneista vastarinnan-yrityksistä esim. voitosta Kulikov'in kentällä v. 1380.
Oli se seikka miten oli, mutta tuskin voinee asettaa niiden leviämisen Karjalaisiin aikaisemmaksi vuotta 1400, koska niillä toki ensin piti olla aikaa omassa kansassaan vakautua. Useissa Kalevalaan tulleissa venäläisissä aiheissa näkyy ihan selvästi tuon Tatarilais-ajan merkkejä, joka saattaisi kenties venäläisten laulujen vanhempaan kehityskantaan kuulua. Tämän mukaan meille 1400-1600 välillä tulleet ainekset tavataan melkein kaikki Lemminkäis- ja Kullervon runoissa: Päivölän virressä Kaukon kutsumatta jättäminen, hänen kuvauksensa häiden häpäisijänä ja tappelu ulkona pihalla,[1983] äidin varoitukset, surmat ainakin osaksi, loitsutaistelu ynnä muita pikkuseikkoja[19834 — suuri osa Kyllikin runosta — Ahdin meriretkessä Tieran lähtö sotaan, vaikk' on vastanainut. — Sisaren turmelus (jossa poika nimen-omaan tulee veromatkalta Tattarista), sotaan lähtö, kysymiset mitä kotolaisille osaksi jääpi ja surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan (alkuaan myös Tatarein lauluissa). — Näiden lisäksi vielä kantele-runon uusi muoto (synty hauista) — Kojosen pojan kosinta — kilpalaulanto — kilpakosinnassa käärmepellon kyntäminen, kyyhkysen ilmoitus ja neidon muuttumiset milloin miksikin eläväksi. Huomattava on, että nämät lisäykset suureksi osaksi ovat tulleet sekaan Inkerissä taikkapa, jos Ilamantsissa, kuitenkin semmoisiin runoihin, joita on syytä arvella Inkerin puolelta sinne tulleiksi. Tämä niiden kulku ja yhteensulaminen toisten ainesten kanssa on siis hyvin voinut tapahtua ennen Ruotsin valloitusta. Osaksi sitä vastaan, jos ylempänä esitetty arvelu pitää paikkansa, olisivat ne vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen liittyneet suomalaisiin runoihin, oltuansa siihen asti luultavasti suorasanaisina muistelmina.
Paljoa syvemmälle muinaisuuteen vievät meidät skandinavilaiset aiheet. Niiden aikakauden tarkassa määräämisessä kohtaa meitä kuitenkin se kova vastus, että Eddan ijästä par'aikaa kestää kiihkeä, vielä ratkaisematon taistelu. Norjalainen provessori Bugge on muutamia vuosia takaperin alkanut tutkimusjakson, jossa hän päättää enimmän osan Eddan sisältöä muodostuneeksi osaksi Raamatun kertomuksista tai Keskiajan pyhimystarinoista, osaksi klassillisen kreikkalais-romalaisen kirjallisuuden kaiuista, jotka viikingit retkiltään Britanniaan ja Irlantiin toivat mukaansa. Täten olisi siis Edda syntynyt vasta 9:llä ja 10:llä vuosisadalla. Toiselta puolen on muiden muassa lehtori Stephens Köpenhaminassa huomauttanut erästä ikivanhaa kiviristiä Pohjois-Englannissa, jonka hän päättää olevan 7:ltä vuosisadalta ja johon hakatut kuvat, Raamatusta otettuin ohessa, näkyvät tuovan esiin skandinavilaisia jumalaistaruja. Siinä on Thor'in ja Hymir'in onkiminen, härän pää syöttinä; siinä kahleissa makaava Loki ynnä hänen vaimonsa Sigyn, joka pistää maljan lohikäärmeen suusta tippuvan myrkyn alle; siinä Vidar, joka viimeisessä taistelussa repäisee lohikäärmeen kidan, y.m.[1985] Samoin mainio muinaistutkija Vorsane Köpenhaminassa tahtoo selittää kahteen Tanskassa maasta löydettyyn ja jo 6:een vuosisataan luettuun kultasarveen piirretyt kuvat Balder'in taruun kuuluviksi.[1986] Asian nykyisellä kehkiämiskannalla on syrjäisen mahdoton päästä varmaan vakaumukseen, joten lienee paras tutkia molempia mahdollisuuksia.
Siinä tapauksessa että Bugge on oikeassa, olisi meillä tietysti varma ajanpyykki siltä suunnalta tulleille aiheille. Silloin voisi otaksua että ne vasta olisivat saapuneet meille valloituksen aikana, Suomeen Ruotsalaisten, Pohjois-Viroon Tanskalaisten kanssa. Mitään peräti mahdotonta ei olisikaan tässä oletuksessa. Saxo Grammaticus'en historiasta voimme nähdä, että Tanskassa vielä 1200:n seudulla muistettiin kaikellaista vanhoista jumalais- sekä sankari-lauluista. Tietysti mahtoi näitä Ruotsissa, jossa kristin-usko 12:n vuosisadan keskipalkoilla oli vasta nykyisin valtaan päässyt, olla tallella vielä paljoa runsaammassa määrässä. Virossa onkin Kalevinpojan Pohjolanretki kovin läheinen kopio Saxon kertomasta Gormos'in käynnistä Geruthus'en luona, ettei olisi tullut maahan Tanskalaisten kanssa. Sama sukuperä tekisi myös mieli lukea sille kilpakosinnan muodostukselle, jota yksi täydellinen kappale, paitsi katkelmia, on löydetty Virosta ja jossa[1987] Inkerin maalla Ismaro seppä niin silmäänpistävästi muistuttaa Saxon historiassa ihmekuvan yhteydessä mainitusta Ismar-kuninkaasta. Viron-Inkerin toisinto onkin muutamissa seikoissa enemmän myöhemmän, Vilkinasagassa nähtävän Vieland'in tarinan kuin vastaavan Eddan laulun mukainen. Kysymys on vaan siitä, kuinka tämä runo siirtyi valtionrajan yli, vaikka tietysti suurempi kielen-eroitus tässä epäilemättä pani lisä-esteen, jota ei sanottavasti ollut Suomessa Savon ja Karjalan välillä? Samallainen leviäminen, jonka me olemme nähneet muutamissa muissakin runoissa, tekee kuitenkin asian epäilemättömäksi. Voisi tosin arvella ylimenon tapahtuneen vasta silloin, kun Viro ja Inkeri jo olivat molemmat Ruotsin valtikan alla. Mutta sitten venäläisten lisä-ainesten liittyminen Ilamantsissa kävisi paljoa pahemmaksi selittää. Luultavasti oli suurempi vaikeus runojen siirtymisessä pohjoisessa (jos nimittäin ylempänä esiintuodut todennäköiset seikat pitävät paikkansa) tullut sen kautta, että siellä vanhempina aikoina oli avarat erämaat rajan kohdalla, Viron ja Inkerin välillä sitä vastaan ainoasti joki, ja molemmin puolin tiheästi asutut seudut, jotka eivät suinkaan voineet olla pitämättä kanssakäyntiä.
Mahdollisesti voi vastainen tutkimus vielä keksiä syytä lukea useampia skandinavilaisia aiheita tähän myöhäiseen aikaan; minun käsittääkseni on kuitenkin meille levinneitten varsinaisten jumalaistaruin muoto niin puhdas ja alkuperäinen, ettei sovi arvella niitä kristittyin tai edes puolikristittyin suusta kuulluiksi. Katsokaamme missä vääntyneessä muodossa ne ilmaantuvat Saxon historiassa, sekä aikaisimman Keskiajan synnyttämissä tanskalaisissa ja ruotsalaisissa Kämpa-visoissa. Onpa meillä viimein pari varmaa, jos kohta pikkuista historiallista todistetta, jotka tekevät ainakin kaikkien skandinavilaisten tarulainain tulon vasta siihen aikaan mahdottomaksi. Niinkuin tiedämme, on Kalevan nimi, jota on syy pitää yhdestä Odin'in liikamaineesta otetuksi, Virossa kiintynyt moneen paikkataruun. Muun muassa kertoo kansa Tuomiopää-mäen Räävelissä olevan hänen hautakumpunsa. Mutta sen kohdalle rakennettua linnaa mainitsivat maahan karanneet Venäläiset v. 1223Kolyivan'iksi.[1988] Aivan epäilemättä oli siis jo silloin se paikallistaru vanha ja vakaunut. Suomessa ei ole meillä yhtään niin vanhaa todistuskappaletta, mutta Kalevan, Untamon, Sammon tiheä ilmautuminen jo 1400-luvulla tekee kuitenkin sangen luultavaksi, että näin yleisesti kiintyneet nimet jo ovat olleet kauemmin aikaa tutut.
Yllämainittua lähin aika, jolloin suurempaa skandinavilaista vaikutusta Suomalaisiin sopii olettaa todennäköiseksi, on Varjägien asettauminen Slavilaisten ja Suomalaisten keskelle yhdeksännen vuosisadan keskipaikoilla. Siinä tapauksessa olisi uusien runosiementen kylvö pitänyt luonnollisimmin tapahtua Inkerinmaalla ynnä Laatokan rantamailla matkalla Novgorod'iin ja tämän kaupungin ympäristöllä. Samoin oli otollinen seutu Länsi-Virossa Väinäjoen suulle ja sieltä Kiev'iin vaeltavien joukkojen kautta. Me olemmekin todella Inkerissä tavanneet useampia skandinavilaisia aineksia (Päivölän virressä Thor'in kattilantuonnin, Aegir'in pidot, Odhrörir-meden synnyn — Ahdin meriretkessä Thor'in Pohjolassa-käynnin — ison sian t. härän tapon — Kalevan pojan koston) — Virossa vielä paljon useampia. Mutta toiselta puolen nousee myös monta sangen tärkeätä syytä tätä oletusta vastaan. Miksi ovat silloin epäilemättä paljoa lähempänä Novgororod'ia asuvat Vepsäläiset jääneet kaikkea tämän skandinavilaisen vaikutuksen jälkeä vaille? Venäläisiin sankarirunoihin ja tarinoihin ovat Varjägit tuntuvasti painaneet merkkinsä. Mutta melkein kaikki nähtävästi heidän kauttansa tulleet piirteet kuuluvat Sigurd'in-lauluun taikka sagoihin.[1989] Jumalaistarullisia yhtäläisyyksiä ei venäläiset tutkijat huomauta muuta kuin seuraavat. Taistelussa Dobryinjaa vastaan yliluonnollinen soturineito (Valkyria) nukkuessaan kauan aikaa ei tiedäkään mitään venäläisen sankarin iskuista, viimein huomaa ja sanoo: "luulinpa sääskien minua purreen!" Sitten hän voittaa urhon ja pistää hänet vankeuteen taskuunsa. Tätä on verrattu Thor'in yölepoon Skrymir'in kintaan peukalossa ja jättiläisen kysymykseen, sen jälkeen kun Thor on yrittänyt häntä tappaa vasaralla päähän lyömällä: "onko joku tammenterho pudonnut päähäni?"[1990] — Ilja Muromilaisen, välistä myös Dobryinjan hevosen kavion iskuista syntyy lähteitä, samoin kuin Odin'in Sleipnir-ratsun jälkiin. — Volot'in ja Taavetin keskustelu muistuttaa Odin'in ja Vafthrudner'in viisauskilvasta. — Vaon kyntäminen maailman halki rajaksi ihmisasuntojen ja lohi-käärmeen valtakunnan välillä mahdollisesti voi olla muodostus muurin rakentamisesta Midgård'in ympäri. — Kaikkien venäläisten sankarien kaatuminen viimeisessä taistelussa Tatareja vastaan näkyy olevan mukailu Asain lopusta.[1991]
Tietysti on mahdollinen, että yksi ja toinen taru on jälleen voinut unohtua; mutta kun ottaa huomioon lainattuin sankarilauluin ainesten verrallisen runsauden, niin on se päätös varsin lähellä, että Varjägien kautta Venäjälle tullut jumalatarusto ei ollut varsin suuri. Huomattava on myös että, paitsi kilpalaulantoa, ei ole yhtään ainoaa Venäläisillä ja Inkeriläisillä yhteistä skandinavilaista tarua. Tuskin on siis luultava, että kumpaistenkin lainat ovat tulleet samaa tietä. Melkein kaikki Inkeristä tavatut voidaankin helposti selittää toisen maakunnan välittämiksi, useimmat Viron kautta tulleiksi. Oluen synnyssä, jolla ei ole vastinetta Virossa, todistaa aivan epäkarjalainen muoto "nuortenjuoma" tuloa Suomesta.[1992] Sama mahtaa myös olla Aegir'in pidoista lainatun pakoon pyrkimisen, ja Saaressa elämisen laita, jotka ovat vaan Länsi-Inkeristä tutut. Sieltä saatu ainoa vaillinainen kappale Ahdin retkeä sitten samalla lailla selvinnee kai'uksi Suomesta, vaikkei sen syntypaikkaa käy tarkemmin määrääminen.
Mennen nyt yli Buggen vastustajien puolelle, voimme olettaa puheen-alaiset tarulainat yhdeksättä vuosisataa vanhemmiksi. Silloin tietysti johtuu kohta mieleen tuo suuren sivistys-sanain lainaamisen kautta todistettu voimallinen germanilainen vaikutus Itämeren suomalaisiin heimoihin. Gotilaiskielestä, joka on Ulfilaan Raamatun käännöstä, siis 4:n vuosisadan keskipaikkaa vanhempi, olemme ottaneet noin 70 kaikellaisiin kultuurin oloihin kuuluvaa sanaa. Näistä on puolet yhteiset kaikilla Yhteis-Suomen murteilla, ja lopuista suuri osa on tietty kumminkin tarkkaan tutkituissa niistä.[1993] Aivan selvästi näkyy tästä, että gotilainen vaikutus kohtasi Suomalaisia jo silloin, kun he vielä kaikki olivat yhtenä kansana, taikka, jos jo olivat alkaneet muodostaa erimurteita, kumminkin asuivat likekkäin yhdessä ryhmässä, idempänä Suomen lahtea Laatokan ja Äänisjärven rannoilla. Tämän ohessa voi havaita kielessämme toisen vielä paljoa suuremman sivistyssanain ryhmän, joka näkyy olevan peräisin hyvin aikaisesta Skandinavian kielen muodosta, semmoisesta, josta aikaisimmat riimukirjoitukset vanhemman rautakauden hautakivissä ovat säilyttäneet esimerkkejä. Mutta näitä sanoja emme löydä yhtä tasaisesti ympäri koko Yhteis-Suomen kielikuntaa. Meidän-maamme kielessä ne löytyvät taas kaikki, 160 luvultansa, Virossa vielä enin osa, vaan muissa itäisemmissä murteissa varsin vähän.[1994] Tästä me taas yhtä selvästi näemme, että skandinavilaisen kielen vaikutus vasta on tapahtunut silloin, kun Suomen kansa oli hajonnut eri heimoiksi ja läntiset saapuneet tai alkaneet saapua nykyisille asuinsioilleen. Provessori Aspelin'in mukaan Hunnien aikaansaama suuri kansanvaellus pani välillisesti suomalaisetkin heimot liikkeelle,[1995] niin että Virolaiset ja Liiviläiset ottivat omakseen Suomenlahden eteläisen, Suomalaiset sen pohjoisen rannikon. Nähtävästi on siis suurempi skandinavilainen vaikutus luettava vasta noin5:n vuosisadan alkua myöhemmäksi. Siinä on meillä sitten samassa myös skandinavilaisten tarulainain aikaisin mahdollinen raja, sillä niiden alkumuodot nähtävästi löytyvät ainoasti enimmin länteen tunkeuneissa heimoissa, samoissa, joissa kielivaikutus on ollut kaikkein voimallisin.
Tällä ei ole kuitenkaan suinkaan todistettu, että nuot tarut jo itseteolla tulivat meille niin aikaiseen. Tuntuva skandinavilainen kielivaikutus on näet tullut sekä Suomalaisille että Virolaisille osaksi niiden Ruotsalaisten kautta, jotka myöhemmin, vaikka kauan ennen kristin-uskon tuontia, siirtyivät asumaan Turun puolen ja Uudenmaan saaristoon sekä Hiiosaareen Virossa. Edellisistä mainitsee Agricola Uuden Testamentin esipuheessa, että he ovat pakanuuden ajalla tulleet Gotlannista,[1996] ja vanha Gauta-tarina puolestaan kertoo, että kerran kovan nälkävuoden aikana paljon kansaa siitä saaresta muutti meren poikki Dagheitin saareen (Hiiomaalle). Niiden olon viimeinmainitussa paikassa v. 1200:n seudulla näkyy se todistavan, että Henrik Lättiläisen aikakirjassa puhutaan kaikkien Saarenmaan ja sen rinnalla olevan Muhosaaren pitäjien kukistuksesta, mutta ei Hiiomaasta hiiskuta yhtään sanaa. Arvattavasti olivat senkin ruotsalaiset asukkaat jo kristityt eikä käännytysretkeä ollut tarvis. Luultavin on siis, että tarulainat tulivat juuri näiltä naapureilta, joiden kanssa asuttiin pitkät ajat aivan rajakkain, alin-omaisessa yhteydessä. Se selittäisi hyvin miksi tarulainoja on tullut yksistään Virolaisille ja Länsi-Suomalaisille, vaan ei muille Suomen kansan heimoille muuten kuin edellisten välityksen kautta, vaikka murteet kuitenkin ovat jossain määrin olleet sanalainoissa osalliset. Ajasta, milloin tämä ruotsalainen väestö muutti Suomeen ja Viroon, ei ole meillä mitään varmempia tietoja. Tuskin se kuitenkin lienee tapahtunut aivan pian sen jälkeen, kun Suomalaiset tullessaan olivat pois tunkeneet Länsi-Suomessa ennen heitä asuneet Skandinavit. Eikä ole luullakseni mikään, joka estäisi olettamasta noiden Saarelaisten muuttoa niinkin myöhäiseksi, että se sopisi yhteen Buggen arvelun kanssa, jos se todeksi nähtäisiin. Mutta ensi aluksi vaan täytynee siihen tyytyä,että skandinavilaiset aiheet ovat voineet saapua meille 400:n ja 1000:n välillä.
Yhtähyvin tuntuu kuin voisi niissä havaita myöhemmän ja aikaisemman kerroksen. Edelliseen nähtävästi kuuluu Sigurd'in-laulusta muistuttavat seikat Kalevanpojan kostossa ja Kyllikin kosinnassa — Eddan Völunder-laulun mukaiset piirteet Ilamantsin kilpakosinnassa (morsiamen uskottomuus ja lokiksi muuttaminen, samoin Virossa äidin poissa-olo veljesten kotiintullessa ja heidän hajoamisensa erihaaroille äitiä hakemaan = Suomen Kalevan pojan runon alku) — Grotte-laulua vastaava osa Sammon ryöstössä — oluen synty (= Odhrörir'in synty) — Päivölän virren lainat Thor'in kattilantuonnista ja Aegir'in pidoista — Ahdin pakkasretki, (= Thor Hymir'in luona) — Balder'in kuoloa muistuttavat kohdat Lemminkäisen surmassa, Tuonelassa käynnissä ja Entelin sekä Jutan tarussa Virossa (kats. kanteleen synty) — muistot Odin'in ja Thor'in töistä vanhemmassa Kalevanpojan kostonrunossa — iso tammi t. saarni Virossa (= Yggdrasil), — iso sika jumalain pidoissa (= Sährimner). — Mutta näiden ohessa on muutamia seikkoja, jotka Eddassa ovat myöhempäin taruin kautta hämmentyneet tai siitä kokonaan puuttuvat, vaan Etelä-Germanein ylimalkain vanhemmalla kannalla jääneissä muistoissa ovat säilyneet. Niihin lukisin Ahdin osan-oton maailmankylvöön ja Sampsan hakemisen saaresta (= Nerthus'en, luultavasti Njordr'in puolison viljavuutta tuova tulo Saaresta) — runoreen rikkumisen (= auringon vaunun rikkuminen) — Hiiden hirven ajon (= tarinat ikuisesta metsästäjästä) — Päivän päästön alkumuodon. Viehättävä olisi lukea nämät tämmöiset tarut jo Gotilais-vallan tuomisiksi; mutta sitä vastaan näkyy puhuvan niiden puuttuminen idässä (maailman kylvön myös Venäjän Karjalassa). Ainoa noihin germanilaisen vaikutuksen alku-aikoihin luettava seikka epillisissä runoissamme voisivat kenties olla nuo kasvien siemenet ja elävien idut hallussaan pitävät ilman immet, jotka myös ilmautuvat Mordvalaisten taruissa. Mutta ne saattavat myös olla tulleet Liettualaisilta.
Liettualaisetkin ovat, niinkuin lukuisat sivistys-sanain lainat todistavat, kauan ja voimallisesti Suomalaisiin vaikuttaneet. Noin sadasta meille tällä tavoin tulleesta sanasta on 2/5 kaikilla tai melkein kaikilla suomalaisilla heimokunnilla yhteisiä; yhtä monta tapaamme ainoasti läntisissä heimoissa (Suomalaisissa, Virolaisissa, Liiviläisissä ja Vatjalaisissa yhteiseen tai kolmessa heistä, osaksi vaan Suomalaisissa ja Virolaisissa).[1997] Sen lisäksi tulee joukko sanoja, jotka yksistään löytyvät Virossa ja Liivissä tai yksistään jälkimmäisessä.[1998] Tästä on luonnollinen johtopäätös, että ensinmainittu vaikutus jo on aikaisimman gotilaisen aikuinen, jos ei vielä vanhempi; toinen näkyy kohdanneen länteen päin jo kulkevia suomalaisia heimoja, vaan kuitenkin luultavasti ennen kuin Suomalaiset nykyiseen maahansa poikkesivat; viimeinen on tietysti senjälkeinen, kun nykyiset asumus-olot jo olivat vakauneet.[1999]
Tarulainat Liettualaisilta eivät löydy Länsi-Suomessa muuten kuin hämäränä kaikuna (Sampsa Sammossa, Kauko). Vielä 16:lla vuosisadalla mainitsee Agricola Pellon Pekan (Sampsan), Kekrin ja Rongoteus'en yksin-omaisesti karjalaisiksi jumaliksi. Näissäkään eivät puheen-alaiset tarut ole levinneet Suomen nykyisen itärajan yli muuten kuin hämäränä kaikuna (pari huonoa maailmankylvön katkelmaa) tai välitetyssä muodossa (Sampo-runo). Paitsi sitä olemme nähneet useita varmoja todistuksia runojen kulusta Virosta Karjalaan. Tästä ei voine päättää muuta, kuin ettäliettualaiset tarulainat kuuluvat sanalainain kolmanteen jaksohon; ne eivät siis myöskään voi olla 5:ttä vuosisataa aikaisemmat. Luultavasti ovat ne kuitenkin paljoa myöhemmin saapuneet Karjalaan, sillä muuten olisivat toki kerjinneet yli koko sen heimon levitä. Siihen ajanjaksoon nähtävästi kuuluvat munan lisääntulo luomistaruun — ilman pielten ja taivaan takominen — Sampsan maailmankylvö — osa ison tammen tarua — auringon pesu — Ilman neidon kosinta ja taivaskappalten kosinta — Päivölän virren alku (= Perkunaan tammen hakkaus). — Vanhimpaan vaikutusaikaan sitä vastaan lienee luettava Ilman neitoin huolenpito luonnosta (jos ei se ole gotilaista sukuperää), tulen kirnuaminen Panun kautta (se sana Mordvalaisillekin tuttu) ynnä yksi ja toinen muu seikka loitsuissa.
Muutamat näistä skandinavilaisista ja liettualaisista aiheista kehittyivät sitten, niinkuin tiedämme, Suomessa itsenäisesti, mutta näiden kehitysten ilmaantumis-aikaa on vaikea määrätä. Grotte-taru suli yhteen Sampsan kylvön kanssa Sammon ryöstöksi. Lopulla 16:tta vuosisataa se jo vietiin Savosta Vermlantiin, ja samaan aikaan me näimme sen jälkiä Turun seudulla; mutta siitä päättäin, että se jo silloin ilmautuu ihan valmiina niin kaukana lähtöpaikastaan, voi päättää sen olleen olemassa varsin kauan aikaa. Balder'in kuolo nähdään Karjalan lutherilaisissakin pitäjissä yhdistettynä kosinnan kanssa, on siis semmoisena voinut tulla lännempätä, mutta milloin ne yhteen liittyivät, ei voi edes arvatakaan. Väinämöisen ilmautuminen Ilman neidon kosijana Koiton pojan sijassa mahtaa olla hyvinkin vanha, koska epäilemättä taivaskappalten kilpakosinta on myöhempi. Nuorempi tietysti on yllämainitun kosinnan yhdistäminen polvenhaavan ja kanteleen synnyn kanssa; jälkimmäinen, Käkisalmen läänistä tulleena, ei ole suinkaan voinut liittyä siihen ennen 17:ttä vuosisataa. Myöhempi Ilman immen kosintaa on nähtävästi hänen ilmaumisensa Väinämöisen äitinä. Päivölän virrestä mukaeltu auringon vapauttamisen kehitys, joka Savosta ja Pohjanmaalta on tavattu, tuskin lienee myöskään Stolbovan rauhasovintoa myöhempi, koska toinen aines on muodostunut Käkisalmen läänissä. Niin mahtaa samasta syystä olla Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn yhdistyksenkin laita. Itse Vipusen tarun ja polven haavan alku viimein ovat aivan hämärässä, koska ei niitä voi lainatuiksi arvata.
Ikivanhaa aasianperäistä viimein, jonka ikä tietysti seisoo kaikkein laskuin ulkopuolella, on tuo koko ural-altailaisella sukukunnalla yhteinen luomistaru. Sen vesat suomalaisissa epillisissä runoissa: Väinämöisen kyynelten poimiminen kanteleen synnyssä ja Väinämöisen lähtö löytölapsen tuomiossa, ovat vaan tietysti paljoa myöhemmin joutuneet nykyisiin yhteyksiinsä, edellinen arvattavasti vasta Ison vihan jälkeen, koska yksistänsä löytyy Vienan läänissä, jälkimmäinen ainakin 16:n vuosisadan jälkeen.
IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen?
Tämä kysymys erotti kohta alusta ja erottaa vieläkin tutkijamme kahteen vastakkain seisovaan puolueesen. Ennen Kalevalan ilmituloakin jo G. Rein päätti silloin käsillä olevien runokatkelmien perustuksella, että Väinämöinen alkuaan on ollut ihminen, joka viisaudellaan ja rohkeudellaan ansaitsi kansalaistensa kiitollisuuden, niin että he lauluissaan häntä ylistelivät ja lisäsivät hänelle kaikenlaisia yliluonnollisia, jumalallisia avuja. Useita niistä kuitenkin voi luonnollisestikin selittää. Maine hänen sankariudestansa oli niin suuri, että sitten loitsussa rukoeltiin hänen vaippaansa suojaksi sodassa. Väinämöinen opetti kansaansa laivoja rakentamaan ja niillä purjehtimaan. Tätä merenkulkua hän tarkoittaa, kun Joukahaiselle kehuu kyntäneensä meret. Samassa keskustelussa ilmautuva puhe sarkajakojen sauvomisesta tarkoittaa yhteismaitten jakamista. Koko taistelukin Kalevalan ja Pohjolan välillä on Rein'in mielestä historiallinen. Suomalaisten täytyi maahan tullessaan kovasti taistella Lappalaisia vastaan, siksi kun nämät karkoitettiin pohjoisiin seutuihin. Senvuoksi Pohjola sai sen maineen, että se oli vihollinen, vaarallinen paikka, johon kaikki kivut ja turmiot asetettiin.[2000]
Lönnrot väitöksessäänDe Väinämöine1827 teki epoksemme pääsankarin historialliseksi henkilöksi, joka opetti Suomalaisille laivakulkua ja oikeata pellonviljelystä. Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa hän samoin kokee kaikin tavoin toteen näyttää, että Väinämöinen ja Ilmarinen eivät suinkaan olleet jumalia, vaikka muutamat tarut heitä siksi muka tahtoivat tehdä. He eivät toimita mitään, mihin jumalallista voimaa olis ollut tarvis. Väinämöinen tosin yhdessä runossa esiytyy Luojana, mutta se työ on varmaankin ollut jonkun todellisen jumalan tekemä ja vaan muutettu hänen nimelleen. Ilmarinen ei ole muuta kuin mainio seppä, Väinämöinen viisas ja laulussa sekä soitannossa taitava sankari. Vanha Kaleva, heidän esi-isänsä, mahtoi olla se päällikkö, jonka johdon alla Suomalaiset valloittivat nykyisen asuinmaansa. Jos Ilmarinen olisi ollut tuulen jumala, joksi häntä hänen nimensä tähden tahdotaan tehdä, niin ei häntä olisi voitu vasten tahtoaan lennättää Pohjolaan tuulta myöten, eikä hän olisi istunut jouten, kun Pohjolan emäntä Sammon ryöstäjiä myrskyllä ahdisti. Väinämöisen, jos hän olisi jumala, ei olisi tarvis niin usein rukoilla apua todelliselta jumalalta Ukolta. — Uuden painoksen esipuheessa hän selittää Kalevalan ja Pohjolan taistelun aivan samoin kuin Rein, vaikka Lappalaisten sijaan tahtoo jonkun muun Suomalaisheimon asettaa.
Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta, usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää hänet väkivallalla.[2002]
Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen, Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa. Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan rannat ja siinä on vieläSumerään kauppalan nimenä. Sinne olivat Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki,Untolassaunta nähneet,Tulolassamaalle tulleet jaImpilahdesta[2003] vieneet immet ynnä muun saaliin kanssa.
Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim. Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja Väinämöinenluopikarin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen, hajallisilla taisteluilla.[2004]
Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005] Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta, ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007] Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi. Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi, iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla. Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät; kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola, Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. — Toisessa kirjoituksessaan hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon jumala.