Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.
Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen. Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista, monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta hakiessa on apua.
Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä, ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten peittymiseksi pilven taakse j.n.e.
Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään. Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista, jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim. olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee, joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.
Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin, mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa, joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.
V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.
Entisinä aikoina yleiseen pidettiin Iliadia ja Odysseiaa, ainoita silloin tiettyjä suuria sankarirunoelmia, yhden miehen, Homeroon, sepittäminä.[2009] Vasta v. 1795 uskalsi saksalainen oppinut Fredrik August Wolf, kuvaavaisella huudahduksella "alea jacta est!" (arpa on heitetty) tuoda esiin siitä eroavaisen mielipiteen. Hän koetti näyttää toteen, että sillä aikaisella aikakaudella, jolloin mainitut runoelmat nähtävästi ovat saaneet alkunsa, ei kirjoitustaito vielä voinut olla tuttu Kreikan kansalle. Vaan ilman sitä taitoa ei ollut mahdollista yhden miehen, ainoasti muistin avulla panna kokoon niin suuria teoksia. Iliadilla ja Odysseialla, arveli hän, on siis ollut useita sepittäjöitä, jotka ensin loivat koko joukon erilaisia pikkulauluja ilman yhtenäistä tuumaa, ainoasti tarun yleisen kaavan mukaan. Nuot laulajat eli rapsodit yhdistyivät laulukouluiksi eli yhtiöiksi, joissa laulut säilytettiin. Vasta sivistyneemmällä, taiteellisemmalla, myöhemmällä aikakaudella yhdistettiin nuot pikkulaulut, yhtä ja toista poiskarsimalla, lisäämällä ja muuttamalla, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämän työn ovat Athenassa Peisistratoon asettama runoilijakomitea ynnä senjälkeiset diaskeuastit toimittaneet.[2010]
Wolf'in selitystä Homeroon laulujen synnystä, että ne ovat kokoonsulauneet erinäisistä pienemmistä lauluista, pyysi myöhemmin Kaarle Lachmann[2011] tueta tieteellisellä todistuksella. Hän osoitti kuinka paljon ja pahoja ristinriitaisuuksia on Iliadissa, jotka tekevät sen syntymisen yhden ainoan runoniekan päästä mahdottomaksi. Sen vuoksi hän rupesi purkamaan tämän Homeroon nimellä kulkevan runoelman saumoja ja erottamaan erilauluja erikseen. Hänen yrityksensä ei kuitenkaan onnistunut kuin varsin vähäksi osaksi, niin että se päinvastoin antoi vahvistusta Wolf'in selitystä vastustaville mielipiteille. Mutta johonkin määrään oli näidenkin täytynyt antaa myöten. Niinpä Nitzsch[2012] ei tahdo kieltää, että jo ennen Homerosta on ollut olemassa erinäisiä kansanlauluja, joista muutamat ovat mahtaneet tulla sanasta sanaan otetuksi epokseen; mutta hän väittää että vasta tämän runoniekan nero on sulattanut ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Samojen perisääntöin mukaan on myös yritetty selittämään toistenkin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyä. Lachmann itse esim. oli jo ennen koettanut paloittaa Niebelungenlied'iä.[2013] Leon Gautier ensin sovitti sen tutkimustavan franskalaiseen Roland'in lauluun, vaikka hän sittemmin muutti mielipiteensä Nitsch'in arvelun kaltaiseksi.[2014]
Tärkeän askelen asian oikeaan käsittämiseen päin astui viimein Steinthal, kun hän lausui sen ajatuksen, ettäyhtenäiset sankarirunoelmat kokonaisuudessaankin, eikä ainoasti alku-aineksiltaan, ovat kansanrunoelua. Hän sanoo kansanrunoelun perusmerkiksi sen, että siinä ei ilmau älynviljelystä, josta seuraa ettei myös voi olla mitään itselöisyyttä. Laulut ja runot eivät ole tämän tai tuon runoilijan yksin-omaiset; ne ovat koko kansan omat. Tietysti on aina ensin joku yksityinen henkilö ollut sen ja sen laulun sepittäjä; mutta aine on yhteinen, laulutapa, puheen parret, runomitta, kokoonpano, kaikki, mikä runon runoksi tekee, on yleistä omaisuutta. Senvuoksi jokainen kuulija, joka siihen kykenee, omistaa sen omaksensa ja muuttelee, muodostelee sitä laulaessaan mielensä mukaan. Tässä lakkaamattomassa vaihtelussa ei oikeastaan voi puhua kansanrunoelmista, vaan ainoasti kansanrunoelusta.
Kansanrunous on lähimmässä yhteydessä elämän kanssa, ei ole siitä erotettu mielenkuvituksen valtakunta tavallisen elämän ohessa, niinkuin taiderunous. Sivistyneissä säädyissä lukee tai laulaa ken hyvänsä rakkauden lauluja, vaikkei sillä hetkellä sattuisikaan olemaan rakastunut, talvellakin lekkuvan valkean ääressä saatamme lukea kevätlauluja. Kansassa sitä vastoin lauletaan häälaulut yksistään sulhasen ja morsiamen läsnä-ollessa, lauluja kuolleille ainoasti ruumis-arkun ääressä. Samoin ei sankarirunoin laulaminen ole mielivaltainen, vaan rajoitettu määrättyihin tilaisuuksiin.[2015] Sen kautta kansanrunoilu saa jotakin perinnöllistä, kaavallista; mutta jokaisella on kuitenkin samassa valta pienillä muutoksilla sovittaa se omien yksityisten olojensa mukaiseksi.
Harvat ovat ne ajat, joina syntyy paljon aivan uusia lauluja; tavallisesti vaan vanhat runot kerrotaan tai oikeastaan muodostellaan yhä uudestaan. Ja uudetkin laulut ottavat kaikellaista vanhoista. Vanhat tarut siirretään myöhempäin sankarein nimelle ja muutellaan niille sopiviksi. Myös tulee aikoja, jolloin vanha taru lauletaan uuden laulutavan mukaan, mutta se tapahtuu ainoasti silloin, kun ylimalkaan nähdään kansan hengessä suuria muutoksia.
Tämän yleisen johdatuksen jälkeen hän, niinkuin tämän teoksen alussa jo on esiintuotu, jakaa kansan epokset kolmeen lajiin: erinäisiin, liitännäisiin ja yhtenäisiin, ja päättää ylimenon yhdestä lajista toiseen, varsinkin toisesta kolmanteen mahdottomaksi. Tosin voi joku kansa omistaa itselleen toisen tai toisen edistyneemmistä laulutavoista, noudatettuaan ensin ainoasti jotakin alempaa; voipa se saman aineen, josta se ensin vaan loi erinäisiä lauluja, myöhemmin uudestaan valaa yhtenäiseksi runoelmaksi. Niin on Saksassa tapahtunut, missä muinoin epäilemättä laulettiin erinäisiä Sigurd'in-lauluja samaan tapaan kuin Skandinavein Eddassa säilytettyjä. Mutta semmoinen muutos edellyttää perinjuurisen mullistuksen kansan koko runohengessä. Vanhat laulut silloin semmoisinaan ovat hylättävät ja ihan uudet luodaan uuden hengen voimalla. Syntyy joku keskus ja sen ympäri ryhmittyvät tutut lauluainekset, valitut suuresta vanhain lauluin rikkaudesta, ja saavat kukin keskustasta riippuvan paikkansa.
Tässä merkityksessä, aivan uudesti valamisen kautta, vaan voi erinäisistä lauluista syntyä yhtenäinen epos. Mutta ei se ikinä tapahdu sillä tavoin, että joku yksityinen laulu lyhyemmästä venyisi pitemmäksi tai haarautuisi useammiksi yhteenkuuluviksi lauluiksi. Yhtä mahdoton on myös että jakso erinäisiä tai liitännäisiä lauluja, jakso yksityisiä seikkailuita, tapahtumia ja tekoja sulaisi yhteen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se on ihan kuin jos tahtoisi luoda lihaa kivistä tai olkikorsista. Pääsyynä siihen on erilauluin umpinaisuus; niillä on jokaisella oma alkunsa ja loppunsa, jotka sulkevat kaiken muun laulun pois luotansa. Ne ovat kukin itsenäisiä itselöitä, jotka eivät taivu korkeamman kokonaisuuden jäseniksi.
Se, joka varsinkin erottaa yhtenäisen sankarirunoelman liitännäisestä, on juuri se, ett'ei siinä ole mitään vakinaisia jaksoja, mitään "runoja", "lauluja", "rapsodioita" t.m.s. Mitä laulaja kullakin kertaa yhteen jaksoon laulaa, se on siksi hetkeksi erilaulu tai runo. Hän laulaa tietysti aina niin, että tulee joku alku ja loppu. Mutta huomenna hän voi ottaa aluksi jonkun seikan, joka tänään oli laulun keskikohdassa, ja asettaa lopun tuonnemmaksi. Määrättynä ovat ainoasti koko runoelman omasta aatteesta riippuva mahdollinen yleinen alku ja mahdollinen loppu, niinkuin esim. Iliadissa Achilleen riita Agamemnonin kanssa ja hänen surunsa Patrokloon kuolemasta. Mutta näiden välillä on lukemattomia muita, myös runoelman aatteen määräämiä kohtia, jotka kaikki voivat laulajan ja kuulijain mielivallan mukaan tulla kulloinkin laulettavan runon mahdolliseksi aluksi ja lopuksi. Kuinka siis voi olla runoelman kokonaisuus olemassa, kun joka kerralla ei kuulla muuta kuin joku vähäinen osa siitä? Samalla lailla kuin kielen kokonaisuus, vaikka puhuessamme joka kerta vaan käytämme jonkun vähäisen osan sen sanoja ja muotoja. Tämä kokonaisuus ei vasta tule epokseen jonkun erinäisten lauluin kokoonpanijan kautta, vaan elää jo niissä niitä hallitsevana voimana.[2016]
Niinkuin tästä näkyy, on Steinthal'in onnistunut pääasiallisesti keksiä vanhain eposten syntysana, että ne nimittäin ovat kansanrunoelmia. Hyvin tarkasti ja todenmukaisesti on hän myös yleisessä johdatuksessaan käsittänyt kansanrunoilun omituisen luonteen. Mutta mitä erittäin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyyn tulee, on kelvollisten ainesten puute vienyt hänet harhateille.
Meillä Suomalaisilla on se suuri onni, että kansamme on saanut luoduksi yhden maailman harvoista yhtenäisistä epoksista; meillä on sen ohessa vielä sekin onni, että tuhansissa toisinnoissamme on säilynyt tämän epoksen syntymisen historia. Niiden kautta on meillä yksin tilaisuus ja mahdollisuus ratkaista kysymys yhtenäisten eposten synnystä todellisten, epäilemättömäin seikkain perustuksella.
Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna polvenhaavasta kilpakosintaan saakka.Yhtenäisessäkin epoksessa runot ovat vakinaiset, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.
Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä. Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä. Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se, että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen. Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim. tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan, toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava, joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari, josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan lähemmäksi Sampojaksoa.
Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi. Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat, eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä, suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi välitapauksiksi.
Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi. Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla, jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon sanoilla:
Itse loime loitsijaksi,Laikahtime laulajaksi.[2017]
Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi. Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei suomalaista kirjoitusta.
Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt tarvinnut kokoonpanijan apua.
Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa. Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa. Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi — Lönnrot itse on osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]
Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista.Muistillanäkyy siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä, niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin, kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi. Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]
Melkein yhtä koneellisesti myösyhtäläistämis-taipumususein vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta. Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa, niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.
Likeistä sukua edelliselle onniin-ikään jatkamishalu. Kun joku oikein miellyttävä piirre on tavalla tai toisella runoon tullut, tekee mieli enentämään sen vaikutusta toisen, jopa parinkin samallaisen lisäämisellä. Kilpakosinnassa esim., keskustelussa Väinämöisen ja Annin välillä, ei näy edellinen ensi-alussa ilmoittaneen muuta syytä matkahansa, kuin että se oli kalaretki. Mutta siihen liittyi sitten ex analogia hanhen pyynti (joskus vielä lisäksi näädän pyynti), toisin paikoin sodankäynti. Muodostus tästä on logillinen jatko. Luomistarussa vanhastaan ilmauva lintu teki maailma-munan lainan Liettualaisilta melkein välttämättömäksi; eihän lintua voi ajatella ilman munimista. Yhtä luonnollinen oli ison tammen kiintyminen Väinämöisen laivanrakennukseen. Siihen tietysti oli aineksia tarvis, ja silloin maailmapuu oli sovelijain niitä antamaan, sen kasvattaja Pellervoinen niitä noutamaan. Kilpalaulanto jatkui aivan itsestään paljoa täydellisemmäksi. Joukahainen oli röykkeydellänsä suututtanut Väinämöistä, se ei voinut jäädä ilman rangaistusta. Kun hän näin oli suohon laulettu, ei voinut tietysti käydä muuten, kuin että hän halusi pois ja tarjosi Väinämöiselle lunnaita. Tämä aivan luonnonmukaisesti ei voinut tyytyä halpoihin, tavallisiin antimiin, vaan ainoasti kauniin sisaren lupaukseen.
Tämä jälkimmäinen jatkamisen tapa ei kuitenkaan enään ole aivan koneentapainen, ja muutenkin täytyy myöntää että eposten synnyssä henkisemmätkin voimat vaikuttavat kuin nuot aivan umpisokeat. Ne voivat vaan edistää varsinaista kertovaa ainetta, runoelman aineksellista (Saksan: stofflich) puolta; mutta tämän elähdyttäminen ja kirkastaminen taideteokseksi tietysti vaatii oikeata runolahjaa, avonaista silmää, joka luontoa, elämää ja ihmis-sielua käsittää, sekä eläviä, selviä, kauniita kuvia luovaa kuvitusvoimaa. Omakeksimä tai muualta saatu aine on runolliseen muotoon valettava; jälkimmäisessä tapauksessa se samassa kuvataan uudestaan aivan omamaiseksi. Untamon ja Kalervon riita esim. saa ulkopiirteensä riidoista Ruotsin ja Venäjän huonosti pyykityllä rajalla, jolloin molemmin puolin käytiin välisellä riitamaalla kaskea kaatamassa. Lainattuun Tuonelan ja sen joen varrella vartioivan neidon kuvaukseen lisättiin jokapäiväisestä elämästä tuttu verkkoin kutominen ja niiden käyttäminen joessa. Hauska on tässä suhteessa nähdä luonteitten luominen, jossa muun muassa myös on huomattava pyrintö saada sankari omassa kansassa nähtäväin esikuvain kaltaiseksi, vaikka itse henkilö olisikin muualta lainattu. Sekään ei kuitenkaan tapahdu aina yhdellä iskulla, vaan usein hyvin vähitellen. Väinämöinen ihan alusta näkyy kuvautuneen kansan mielessä vanhaksi, vakavaksi ja viisaaksi. Niin hän ilmautuu loitsuissa, esim. tulen synnyssä, niin myös luomistarussa ja Sammon ryöstössä. Myöhemmin vasta tämä viisaus välistä vivahtaa kavaluuteen, esim. Tuonelassa käynnissä, keskustelussa Annin kanssa, Ilmarin lennättämisessä Pohjolaan. Myöhempi on nähtävästi myös hänen liika taipumuksensa naiskentelemiseen, joka hänet hiukan naurettavaksi tekee. Ensin hän vaan kosii Ilman neittä; ex analogia hän sitten saatetaan kilpakosintaan Ilmarisen kanssa; viimein myös kilpalaulannossa ja Vellamon neidon onkimisessa kuvataan naislemmelle liian ahneeksi. Ilmarinen loitsuissa sekä kilpakosinnan alkuluonnoksessa on vaan taitava takoja; hänen luonteestaan ei ole vielä mitään puhetta; kilpakosinnan pohjoisissa muodostuksissa ja Samporunossa ilmautuu vasta hänen epäröimisensä ja sentimentaalisuutensa. Luonteitten vastakohdat tulevat vielä selvemmiksi, kun Ilamantsissa ja Vienan puolella sankarit kaikki kolme tehdään Sampo- ja kantele-retkiin osan-ottajiksi.[2020]
Tämmöiseen kehittämiseen arvattavasti ei kuitenkaan mikä runonlaulaja hyvänsä kykene. Huolimatta itsetajuttomuudesta tuntuu minusta selvästi ilmautuvan lahjain erilaisuus. Tavalliset ja useimmat laulajat, niinkuin yllä sanottiin, eivät suinkaan tahdo mitään muuta kuin säilyttää runoperintöä, niin hyvin kuin osaavat. Joukossa kuitenkin näkyy joskus olevan niitä, jotka sitä myös tahtovat ja voivat kartuttaa. Muulla tavoin ei voi selittää, että paikkapaikoin tapaa erittäin runollisia lisiä ja muodostuksia ainoasti yhdessä tai parissa kappaleessa. Ne eivät voi olla muuta kuin tuommoisen lahjakkaamman runonlaulajan yksityistä luomaa, joka ei ole sattunut tulemaan yleisemmäksi. Näin on esim. Kullervon äidin verrattomasti kauniin vastauksen laita, niin Samporunossa tytön vastaus: ettei hän huoli mennä osan, vaan otsan hyvyydelle y.m.[2021]
Mutta siinäkin osoittautuu taas kansanrunoelman itsetajuttomuus, että tämmöiset erittäin kauniit kohdat voivat jäädä peittoon ja taas kadotakin yleisemmiksi leviämättä. Koko kansanrunoelu tuntuu minusta luovan kauneuttaan melkein samalla tavalla kuin luonto. Nuot vuoret, tuo järvi ja tää koivikkoranta voivat muodostaa ihastuttavan maiseman. Mutta samat ainekset voivat myös sattua toisiinsa semmoiseen suhteesen, että kuva tulee varsin tavallinen. Samalla lailla on kansanrunoilunkin luomissa suuri sattumuksen mielivalta. Usein syntyy uusia runoin yhteyksiä, jotka eivät ole ollenkaan kauniita, vieläpä kokonaan mieltä vailla. Välistä joku laulaja kuvaa sankarinsa luonteesen jonkun tavallisten käsitysten kanssa aivan ristinriitaisen piirteen. Epäröivä Ilmarinen esim. muutamissa kappaleissa on juuri se, joka Sammon-ryöstöön kehoittaa; joskus tuo arkipäiväisyyden edustaja on se, joka kanteleen sepittää ja sen soittamisella kaikkia ihastuttaa.
Johonkin määrään korjautuu tämä satunnaisuus kansassa jo ojennusnuoraksi vakauneen käsityksen kautta. Lemminkäisen luonteenkuvauksessa esim. ei tapaa mitään horjumista. Mutta kaikissa tapauksissa on paremmin tai vähemmin onnistuneitten toisintoin yleisyys kuitenkin aina sattumuksen nojassa, ja yhdessä toisinnossa voi olla yksi piirre runollisemmin luonnistunut, toisessa toinen. Viimeinkin pysynee ainoasti kansan suussa liikkuvan suuren sankarirunoelman yhtenäisyys monin kohdin aina vaan alun kannalla;Senvuoksi kansan-epokset lopulla välttämättömästi vaativat valitsevaa, kokoonpoimivaa, järjestävää ja viimestävää kättä. Kokoonpanija yksin ei voi erinäisiin kansanlauluihin yhtenäisyyttä luoda; sen on Macpherson osoittanut, vaikka hän näkyy "omiansa" paljonkin sekaan panneen. Mutta missä kansa itse on työn valmistanut, sen verran kuin sen piirissä on mahdollista, siinä saattaa taitava runointuntija saada täydellisyyttä aikaan. Runoelman alkuperäisen luonteen säilymiselle on silloin edullisin, jos viimestäminen tapahtuu niin herkällä kädellä kuin mahdollista, ja onnellisinta on, jos kokoonpanija itsekin runollisessa suhteessa on kansanlaulajia niin likellä kuin mahdollista. Niin on meidän Lönnrot ollut, ja niin myös näkyy olleen kreikkalaisten eposten kokoonpanijain laita, jos kohta he silminnähtävästi ovat yhteenvalamistyönsä paljoa omavaltaisemmin ja taiderunoutta lähenevällä tavalla toimittaneet. Niebelungenlied'in yhteensovittaja Kürenberger puolestaan oli kansan laulutavasta enemmän vieraantunut; hän on kenties valanut koko runoelman uudestaan, luultavasti runomittaa muuttain, ja seuraus on ollut semmoinen, että se ulkopuvussaan on aivan vailla kansanrunouden naivisuutta, tuoreutta ja jaloa yksinkertaisuutta.[2022] Voisi tosin kenties käsittää asian silläkin lailla, että Saksan kansan runoilu jo oli turmeluksen kannalla, sen henki muuttunut arkipäiväiseksi ja matalaksi, samoin kuin meidän-aikuinen talonpoikainen runoilu Suomessa. Mutta sitä oletusta kuitenkin vastustaa runoelman perusjuonen ja luonteitten kuvauksen jalous.
Sivulla 14 on yhtenäisyyden todisteitten joukossa mainittu sekin, että kotka kiitollisuudesta istumapuun jättämisestä kantaa Väinämöisen Pohjolaan. Tämä kantaminen ei kuitenkaan löydy mistään käsikirjoituksesta. Siitä syystä vertaukset siihen s. 216 ja 227 raukeavat.
Sivu 82. Huomautus orjuuden vaikutuksesta Ilmarin emännän mielen koventumiseen kuuluu Cygnaeus'en kirjoitukseen Kullervosta, vaikka se unohtui mainitsematta.
Sivu 191. Uusien tupien rakentamisen on Lönnrot muualta ottanut lisäksiLemminkäis-runoon.
Sivu 196. Munien seitsenluku on myöhempi muodostus.
Sivu 197. Pellervoinen, eikä Väinämöinen, on käsikirjoituksissa ohrankin kylväjä.
Sivu 223. Ilmarisen joutuminen hauin vatsaan tavataan vaan myöhemmissä satunnaisissa muodostuksissa eikä siis kelpaa verrattavaksi.
Sivu 225. Herätys ei ole käsikirjoituksissa aivan samallainen kuin painetussa Kalevalassa.
Sivu 234. Nuot yhdestä emosta syntyneet sankarit ovat oikeastaan käsikirjoituksissa Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen.
Sivu 237. Osmalainen ei näykään kuitenkaan tarkoittavan Väinämöistä, vaan on Kalevaisen rinnakkaisnimi.
Sivu 244. Ilmarisen lennättäminen Sammon takomiseen on myöhempi muodostus.
Sivu 287. Lemminkäisen halpaa säätyä osoittava paikka ei löydy minulle tietyissä käsikirjoituksissa (vert. s. 313).
Sivu 290. Kaskea varten tulta iskevä kotka ei löydy käsikirjoituksissa. Lönnrot on sen nähtävästi lainannut tähän tammen runosta, jossa joskus kotka iskee tulta heinien polttamista varten. — Juurien haarautuminen tällä tapaa ei kuulu Sampoon.
Sivu 388. Olkinen, hernevartinen hevonen näkyy olevan alkuperäinen inkeriläisestä laulusta Venjoelta N 95.
Sivu 399. Maisteri Porkalta, jonka runsas kokoelma valitettavasti vielä oli pikakirjoituksista tavalliseen kirjoitustapaan muuttamatta, niin etten sitä ole voinut käyttää, sain kuulla, että Inkerissä vielä paikoittain "Ukko-päivänä", Pietarin päivänä, Heinäk. 13 p., lauletaan Sampsan runoa "Ukon virren" nimellä. Toisessa hänen tuomassaan kappaleessa susi lähetetään (samoin kuin Savossakin) Sämpsää noutamaan, mutta tämä vaan loikuu sängyssään eikä nouse, moittii sitä, kun susi teki pahaa karjalle (vert. Savonkin kappaletta). Jänis ja tuuli samoin käy turhaan; edellinen saa nuhteet siitä, kun on kauroja syönyt, jälkimmäinen syystä että tuuli puut lehdettömäksi, heinät helpeettömäksi. Vasta kun Päivöi tulee, Sämpsä nousee: "puhuit puut lehdelliseksi, heinät helpeelliseksi." Toisessa kappaleessa ovat kutsujina ainoasti talvi- ja kesäpoika, joista edellinen toimittaa samaa kuin tuuli. Viimeinmainittuin kutsuin kaikua tavataan myös yhdessä vienalaisessa Päivölän virren kappaleessa, jossa Päivölän emäntä ensin lähettää talvi-, sitten kesäpojan vieraita kutsumaan. Se on siihen sekaantunut sen kautta, että Suomen Karjalassa Sampsan ohrankylvö joskus on liittynyt yhteen Päivölän virren kanssa.
Sivu 399. Tare on Inkerissäkin tuttu tanhuan merkityksessä (katsoTörner. N 377).
Sivu 479. Aiheen kultaneidon takomisen sovittamiseen Sammon aikaansaantiin on Lönnrot tainnut saada yhdestä Kellovaaran runosta (A II 9 N 6), jossa kanteletta tehdessä ahjosta ensin ilmautuu neito, sitten ori, viimein soitto.
Sivu 512. Lemminkäisen palkkaumisen paimeneksi Kyllikin runossa onLönnrot ottanut muutamista Päivölän virren kappaleista, joissaLemminkäinen Saaressa käytyään menee Pohjolaan paimeneksi (sekaannusKalevanpojan kanssa).
[1] Zeitschrift für Völkerpsychol. u. Sprachwissensch. B. 5.
[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.
[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.
[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.
[5] Fosterländskt Album I.
[6] Ennen mainitussa paikassa.
[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.
[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.
[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.
[10] Verhandl. d. gelehrt, Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B.V.H. 4, s. 16.
[11] Lönnrot'in esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.
[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849 s. 16.
[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.
[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.
[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului Kalevanpoikientehtävään.
[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.
[17] R. 5, v. 230.
[18] R. 10, v. 270.
[19] R. 43, v. 233.
[20] R. 23 v. 711.
[21] R. 29 v. 413, 452.
[23] R. 2 v. 265, 361.
[24] R. 15 v. 230.
[25] R. 42 v 75
[26] R. 10 v. 423, r. 47 v. 21.
[27] Tässä on kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot luetut yhdeksi runoksi.
[28] Huomattava yhtähyvin on että eräs inkeriläinen toisinto sisältää hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille tultuaan tervehtii: "terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset, Selkeä sedän miniä!" Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu: "etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta. Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!" Länkelän keräelm. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P, VIII toisinto 23.
[29] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska frågan.
[30] Niebelungenlied'in valajaksi nykyiseen muotoon arvellaan erästä Kürenberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock tätä arvelua jyrkästi vastustaa.
[31] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.
[32] R. 42 v. 61.
[33] R. 43 v. 3-12.
[34] R. 12 v. 59-118.
[35] R. 36 v. 25.
[36] R. 39 v. 51-61, 109-114.
[37] R. 39 v. 167.
[38] Kanteletar III, 21.
[39] Lönnrot'in Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.
[40] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta, myös Tengström'in kirjoitustaKalevala, Fosterl. Album I.
[41] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d. Sprache, 1846 I. 1, 8. 13.
[42] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.
[43] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.
[44] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisten kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on taiderunoilijan tekemä.
[45] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.
[46] R. 3 v. 295.
[47] R. 42 v. 469.
[48] R. 43 v. 83.
[49] R. v. 187.
[50] R. 35 v. 56.
[51] R. 8, v. 11.
[52] R. 10 v. 7. — Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistusta r. 43 v. 1-22 y.m.
[53] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat toisinnotkin antavat syytä.
[54] 10 v. 311-408.
[55] R. 43 v. 41-74.
[56] R. 6 v. 65.
[57] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.
[58] R. 44 v. 207.
[59] R. 37 v. 13.
[60] R. 15 v. 51.
[61] R. 15 v. 123.
[62] R. 36 v. 126-155.
[63] R. 23 v. 447.
[64] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.
[65] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina anopille syötäväksi. Mutta se on, niinkuin vasta tulee nähtäväksi, laina Germaneilta.
[66] R. 7 v. 247.
[67] R. 30 v. 363-438.
[68] R. 34 v. 43-86.
[69] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.
[70] R. 30 v. 103-106.
[71] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 4575, runo 474.
[72] R. 18 v. 9-12, 19-22.
[73] R. 18 v. 409-416.
[74] R. 21 v. 153-174.
[75] R. 25 v. 375.
[76] R. 46 v. 399.
[77] R. 9 v. 161.
[78] R. 17 v. 560.
[79] R. 24 v. 35.
[80] R. 25 v. 663.
[81] R. 25 v. 283.
[82] R. 25 v. 631.
[83] R. 4 v. 199.
[84] R. 44 v. 84.
[85] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.
[86] Prov. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän vastaavalla runomitalla.
[87] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme, liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten "vanhempain sankarein" töissä on loitsimisella sangen suuri osa, "nuorempien" seikkailuissa se on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut. Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt, kuin Kalevalaan.
[88] R. 20 v. 123.
[89] R. 20 v. 21.
[90] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v 17.
[91] R 19 vv. 203-288.
[92] Tämä seikka näkyy kuitenkin olevan lainattu.
[93] R. 3 vv. 285-330.
[94] R. 12 vv. 253-296.
[95] R. 9 vv. 271-392.
[96] R. 14 vv. 31-78, 106-230.
[97] R. 32 vv. 49-158, 207-314, 493-542.
[98] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut, ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.
[99] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.
[100] R. 18 vv. 111-160.
[101] R. 16 vv. 181-226.
[102] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä; alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'in maailmaksi; niin myös virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta. Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.
[103] R. 7 v. 83.
[104] K. 19 v. 511.
[105] R. 39 v. 112.
[106] R. 39 v. 173.
[107] R. 40 v. 141.
[108] R. 40 v. 259.
[109] R. 40 v. 307.
[110] R. 2 v. 368.
[111] R. 41 v. 23.
[112] R. 41 vv. 175, 176, 183, 184.
[113] R. 41 v. 283. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt, ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen lyyrillisessä runoudessa heliseekin "murhe, mutta murhe ruusun punertava!"
[114] R. 43 v. 78.
[115] R. 49 v. 403.
[116] R 18 v. 247.
[117] R. 10 v. 107.
[118] R. 17 v. 43.
[119] R. 40 v. 216.
[120] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.
[121] R. 10 v. 291.
[122] %. 39 v. 35.
[123] R. 38 v. 279. Mahdollisesti lainattua.
[124] R. 37 v. 209.
[125] R. 24 v. 467.
[126] R. 18 v. 267.
[127] R. 37 vv. 1-34.
[128] R. 10 v. 480.
[129] R. 10 v. 89.
[131] R. 8 v. 71.
[132] R. 8 v. 93.
[133] R. 10 v. 245.
[134] R. 10 v. 441-462.
[135] R. 18 v. 650.
[136] R. 18 v. 657.
[137] R. 18 v. 679.
[138] R. 22 v. 75.
[139] R. 22 v. 99.
[140] R. 22 vv. 137-183.
[141] R. 22 v. 314.
[142] R. 22 v. 249.
[143] R. 22 v. 263-272.
[144] R. 22 v. 295-311.
[145] R. 22 v. 403.
[146] R. 23 v. 29.
[147] R. 23 v. 83.
[148] R. 23 v. 231.
[149] R. 23 v. 169.
[150] R. 23 v. 185.
[151] R. 23 v. 217.
[152] R. 23 v. 291.
[153] R. 23 v. 313.
[154] R. 23 v. 419.
[155] R. 23 v. 423.
[156] R. 23 v. 437.
[157] R. 24 v. 107-116.
[158] R. 24 v. 140.
[159] R. 24. v. 148.
[160] R. 24 v. 199.
[161] R. 24 v. 211-264.
[162] R. 24 vv. 443-462.
[163] R. 29 v. 227.
[164] R. 11 v. 75.
[165] R. 11 v. 247.
[166] R. 11 v. 261.
[167] R. 11 v. 277.
[168] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin lisää: Miehen toisen tarpehella.
[169] R. 12 v. 62.
[170] R. 12 v. 75.
[171] R. 12 v. 100.
[172] R. 12 v. 115.
[173] R. 12 v. 151.
[174] R. 12 v. 221.
[175] R. 13 v. 97.
[176] R. 13 v. 203.
[177] R. 15 v. 75.
[178] R. 15 v. 612.
[179] R. 20 v. 485.
[180] R. 26 v. 15.
[181] R. 26 v. 91.
[182] R. 26 v. 93.
[183] R. 26 v. 107.
[184] R. 26 v. 345.
[185] R. 26 v. 349.
[186] R. 26 v. 357.
[187] R. 26 v. 393-412.
[188] R. 27 v. 19.
[189] R. 27 v. 23.
[190] R. 27 v. 36.
[191] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall. Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.
[192] R. 27 v. 61.
[193] R. 27 v. 68.
[194] R 27 v. 134.
[195] R. 27 v. 259.
[196] R. 27 v. 284.
[197] R. 27 v. 319.
[198] R. 27 v. 401.
[199] R. 29 v. 359.
[200] R. 29 v. 365.
[201] R. 29 v. 387.
[202] R. 29 v. 479.
[203] R. 29 v. 501.
[204] R. 29 v. 589.
[205] R. 30 vv. 55-116.
[206] R. 4 v. 15.
[207] R. 4 v. 215.
[208] R. 4 v. 235.
[209] R. 4 v. 255.
[210] R. 4 v. 267.
[211] R. 4 v. 305.
[212] R. 4 v. 323.
[213] R. 4 v. 489.
[214] Vischer, Aesthetik, d. Dichtkunst § 876.
[215] Esipuhe uuteen Kalevalaan § 3.
[216] Lönnrot'in Kantele I s. 6. Se on tässä useitten värssyin poistamisella lyhennetty.
[217] Kanteletar III, 10, s. 259.
[218] R. 36 v. 129.
[219] R. 30 v. 95.
[220] R. 27 v. 68, 184.
[221] R. 27 v. 206.
[222] R. 43 v. 9, r. 40 v. 14.
[223] Esim. Groundstroem N:o 7 Konnun kylistä likellä Kaarostaa; Reinholm 12. N:o 81 Toksovalta ja Sakkulasta. Muutamissa toisinnoissa pääskynen munii vuorelle (Europaeus v. 3 N:o 47 Järvisaaresta Itä-Inkerissä) tai koivun latvaan (Europ. s. 22 Toksovalta).
[224] Esim. Gottl. N:o 140 Taipalsaaresta.
[225] Esim. Europ. v. 3 N:o 17 Inkeron pitäjästä.
[226] Esim. Slöör Y. I N:o 3 Raudulta.
[227] Esim. Europ. K s. 178 Uudeltakirkolta. — Länsi-Inkerissä siitä joskus tehdään sauna, jossa jumalat kylpevät. — Siellä myös välistä on tammenruno liitetty Lemminkäis-runoihin, josta edempänä.
[228] Törneroos v. 10 N:o 377 b.
[229] Esim. Länkelä P VII s. 8; Reinh. XII N:o 95 Sakkulasta.
[230] Esim. Pyhäjärveltä (v. A. Ahlqvist III N:o 30), Koivistolta (v.K. Europaeus s. 173), Antrean pitäjästä (sam. p. s. 4); MarkkovastaItä-Inkerissä (Europ. III N:o 203), Lempaalasta Pohj.-Inkerissä,(Reinh. VIII s. 39).
[231] Esim. Ahlq. A. IX N:o 20 Raudulta, Stråhlm. N:o 60 Venjoelta.
[232] Esim. Saxbäck N:o 274 Vuoteelta, Törneroos 396 b.
[233] Esim. Törner. N:o 136 Länsi-Inkeristä, Ahlq. A. II N:o 5 Pyhäjärveltä.
[234] Esim. Tyröstä Keski-Inkerissä (Stråhlm. I. 17) Venjoelta (sam. N:o 106). Nämät muodostukset ovat siis yhtäpitävät Kantelettaren III:n kirjan N:o 21:n kanssa.
[235] Lempaalasta (Ahlq. A. XIV s; 9).
[236] Nähtävästi hänelle annetaan rukkaset kosiessa, vaikka kertomus on hiukan hämärä. — Esim. Länkelä VII N:o 10 Soikkulasta ja Narusista.
[237] Esim. Slöör Y. N:o 56 Raudulta, Europaeus K. N:o 665 Lempaalasta, Reinholm v. 11 N:o 278 Sakkulasta.
[238] Europ. v. 3 N:o 218 Keski-Inkeristä. Tässä luulisi näkevänsä hämärän muiston Väinämöisen uinnista, jos ei se ylimalkain olisi myöhempi, ainoasti pohjoisempana tavattava muodostus.
[239] Esim. Reinh. 11 N:o 278 Sakkulasta.
[240] Paikkoja Inkerissä.
[241] Länk. VII s. 5 Soikkulasta.
[242] Länk. VII s. 9 myös Soikkulasta.
[243] Idempänä Keski- ja Pohjois-Inkerissä samoin kuin Viipurin puolella on samallaisia alkuja — niin että pääskyläinen päivän lintu munii mereen tai että Kullervo soittaa lehmänluista torvea, josta säikähtyneeltä Ilmariselta pihdit putoo ja kultamuru singahtaa mereen ja kummassakin tapauksessa saari j.n.e. syntyy — hyvin yleisesti sovitettuna balladiin, jossa yli maiden manterein kehuttu neito ei huoli hänelle tulevista monista kosijoista (välistä hän niinkuin painetun Kalevalan Kyllikki, sanoo: Suotta kultanne kuluvi y.m.), siksi kuin yksi mies tulee, joka kääntää mielen, tai Kojosen poika hänet viepi ja tappaa, taikka Nurmi-Tuomas s.o. kuolema tempaa. — Viimeksi mainittu alku on nähtävästi kilpakosinnasta peräisin, jossa Ilmariselta niin-ikään pihdit putoo, kun hän saa tiedon Väinämöisen kosintaretkestä, sekoitettuna yhteen Kullervon riemusoiton kanssa sepän emännän tapon jälkeen; ja siitä on mahtanut muodostua Kullervon kulkeminen kultineen (joka sisaren turmelukseen kuuluu), ja Ilmarisen nimi taas välitti tuon tulen synnystä otetun alun, missä hän iskee tulta. Viimeinkin on pääskynen tullut tähän sovitetuksi sen kautta, kun sen munasta uudemmissa toisinnoissa monesti syntyy saari. Itse näihin alkuihin liitetty balladi löytyy muuten myös erikseen.
[244] Esim. Stråhlm. II Tyrö N:o 34, Länkelä IV 28 Seitskarron saaresta.
[245] Esim. Europ. v. 3 N:o 83 Markkovasta, N:o 139 Inkerolta.
[246] Esim. Ahlqvist A. N:o 125 Pyhäjärveltä Käkisalmen puolella, Slöör XII N:o 24 Lempaalasta.
[247] Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella, esim. Slöör VIII N:o 35, Ahlq. A. N:o 277.
[248] Soikkulasta (Groundstroem N:o 239).
[249] Esim. Groundstr. N:o 79 Skuoritsasta, N:o 138 Narusista. — Toisellainen toisinto alkaa sillä, että äiti aamulla varhain niittää heiniä, polttaa ne poroksi ja tekee lipeää niillä pojan päätä pestä, joka sitten lähtee Tuonelta (välisti myös Konnulta) kosimaan. Esim. Stråhlm. Tyröltä N:o 33. Huomattava on tämän alun yhtäpitäväisyys monien tammen syntyjen kanssa, jossa samalla tavoin tehdään lipeääPäivän pojanpäätä pestä. (Nämät toisinnot tavataan varsinkin Suomen Pohjois-Karjalassa.)
[250] Esim. Ahlq. A. N:o 409 Raudulta, N:o 542 Lempaalasta. Tämä toisinto löytyy yksistään Pohjois-Inkerissä ja Käkisalmen puolella. Joskus harvoin tapahtuu kosinta Saaresta, joskus nimitetään kosija "Ilmari Kojosen poika", joskus on kultaneidon takominen tähän liitetty. Yleisempi on Kojosen pojan kosiminen Konnusta, jolloin monilla ansiotöillä saatu morsian tavallisesti ilmautuu paksuksi, rumaksi pallukaksi.
[251] Saxbäck v. 9 N:o 938 Toksovalta Pohj.-Inkerissä.
[252] Europ. K. s. 176 Uudelta Kirkolta.
[253] Reinh. v. 12 N:o 95.
[254] Reinh. v. 12 N:o 8 y.m.
[255] Groundst. N:o 223 Soikkulasta Narvan seudulla, Reinholm v. 8 s. 2 Pohjois-Inkeristä, Ahlq. A. VII s. 16 Sakkulasta y.m.
[256] Törneroos v. 10 N:o 131 Länsi-Inkeristä, Saxbäck v. 9 N:o 215 Vuoteelta Pohj.-Inkerissä, Ahlq. A. N:o 75 Pyhäjärveltä.
[257] Reinh. v. 8 s. 45.
[258] Reinh. v. N:o 8 Sakkulasta.
[259] Reinh. v. 12 N:o 84 Heinäjoelta. Tämä viimeksi mainittu on vaillinainen toisinto yhdestä Kerimäen runosta ja luultavasti sieltä kuultu. Ylimalkaan tuntuvat nämät muistot Lemminkäisestä pohjoiselta kaiulta.
[260] Esim. Europ. v. 3 N:o 109 Markkovasta, Saxbäck v. IX N:o 8 Raudulta.
[261] Esim. Törner. N:o 196.
[262] Yksistään Pohjois-Inkeristä ja Käkisalmen seudulta eli, niinkuin lyhyyden vuoksi vasta sen yhteisesti nimitämme, Pohjois-Inkerin saarekkeesta. Esim. Slöör v. Y. IX N:o 11 Lempaalasta, Sirelius v. V. N:o 20 Pyhäjärveltä.
[263] Esim. Slöör IX N:o 7 Lempaalasta, V N:o 45 Raudulta.
[264] Törner. N:o 173 Länsi-Inkeristä.
[265] Törner. N:o 374 Lounais-Inkeristä.
[266] Groundstr. N:o 172. Kattilasta Länsi-Inkerissä. Samaan runoon kuuluvia katkelmia löytyy usein muissakin yhteyksissä. Niin joskus Kojosen poika tai joku muu ryöstää tytön ja rupeaa mittaamaan kauneuttansa ja mielevyyttänsä hänen kanssaan. Kun tyttö hänet voittaa, mitataan miekatkin, mennään ulos Torajoelle, jossa hän leikkaa tytön kaulan, "niinkuin kannelta kapustan" (esim. Groundstr. 207 Soikkulasta). Turvan etso samoista paikoista milloin minkin pahanteon jälkeen tavataan useassa runossa, joskus myös sijan pyytäminen Suomeen. — Tämä jälkimmäinen on usein myös sovitettu veneen veistoon ja veneretkeen, mutta välistä ilmautuvat säkeet: paeta pahantekijän, piillä pilloniekan näyttävät mihin tämä loppu oikeastaan kuuluu. (Esim. Europ. I N:o 441 Venjoelta). — Yhdessä lyyrillisessä runossa Toksovalta Koillis-Inkerissä (Saxb. 926) nähdään Saaresta lähtijän surusanat hiukan muuttuneina. — Myös ilmautuu lyyrillisissä lauluissa jokseenkin usein kysymys: Mikset eilen meillä käynyt, Kun olvet jokena juoksit, Viinat virtoina välisit, Olvet läikkyit lähtehessä, Tuopit rotjossa romoit, Pikarit pinon välissä (esim. Saxb. 499 Vuoleelta, Groundstr. N:o 144 Narusista Länsi-Inkerissä). Viimeinkin on usein lyyrillisissä ja häärunoissa kuvaus kevytmielisestä elämästä; Ei ole sitä kylää Joss' ei 10 taloa y.m. (esim. Saxb. 125 Vuoleelta, Europ. K. N:o 560 Uudelta Kirkolta).
[267] Groundstr. N:o 252 Soikkulasta.
[268] Groundst. v. 1 N:o 223 Soikkulasta; Törneroos v. 10 N:o 373 luultavasti samoilta paikoilta.
[269] Katso Kirjallis. Seur. kokoelmia vihk. I, K, ja 3 (Europ.), A,(Ahlqv.), P, (Länkelä), Y, (Slöör), 10 (Törneroos ja Tallqvist),Stråhlman'in keräelmiä, 8 (Reinholm), 1 (Groundstroem); Pieni runoseppä(Europ.)
[270] Soikkulasta (Groundstr. N:o 242).
[271] Sam. p. N:o 235.
[272] Groundstr. N:o 235 Soikkulasta; vertaa myös Länkelä VII s. 18 Soikkulasta.
[273] Groundstr. N:o.201 Kattilasta.
[274] Y. Slöör VIII s. 2 Lempaalasta.
[275] Pyhäjärveltä (v.A, Ahlqvist II s. 5), Antrealta ja Kurkijoelta (v. 77, Saukko s. 26, 28).
[276] Pyhäjärveltä (v.A, Ahlqvist II s. 10), Kuolemajärveltä (v.K, Europaeus s. 220), Hiitolasta ja Antrealta (v.U, Saukko s. 24, 25) y.m.
[277] Uudeltakirkolta (v.K, Europaeus s. 187), Kuolemajärveltä (v.I, Europaeus III s. 6).
[278] Pyhäjärveltä (v.A, Ahlqvist III s. 10), Sakkulasta (sam. p. VI s. 11), Raudulta (sam. p. XI s. 2).
[279] Pyhäjärveltä (v.A, Ahlqvist IV s. 9), Sakkulasta (sam. p. VII s. 12), Raudulta (sam. p. IX s. 9), Antrealta (v. 77, Saukko s. 26) y.m.
[280] Reinh. v. 11 N:o 324 Sakkulasta, Gottl. N:o 187.
[281] Sic!
[282] Ahlqv. A. X s. 17 Raudulta.
[283] Sic! — paadet.
[284] Reinh. v. 12 N:o 95 Sakkulasta.
[285] Esim. Länkelä P. VI s. 30 Soikkulasta, Ahlqv. A. XIII s. 14 Toksovalta Pohj.-Inkerissä; Ahlq. A. II s. 1 Pyhäjärveltä, Merón v. 3 s. 19 Hiitolasta.
[286] Enemmän Inkerissä esim. Länk. VIII s. 15 Narusista likellä Narvaa, Ahlqv. A. XIII s. 5 Toksovalta; Sirelius V. s. 28 Pyhäjärveltä.
[287] Enemmän Käkisalmen puolella, esim. Ahlqv. A. IV s. 20 Pyhäjärveltä, Europ. K. s. 186 Uudeltakirkolta, Groundstr. s. 8 Konnun kylistä likellä Oranienbaum'ia y.m.
[288] Europ. I. N:o 441 Inkerinmaalta. Tähän on nähtävästi myös sekoittunut loppuun joku muisto Lemminkäisen paosta Saareen. Lyhyempiä samantapaisia toisintoja on myös Toksovalta (I s. 67).
[289] Esim. Länkelä VIII s. 20 Soikkulasta.
[290] Soikkulasta (v. P, Länkelä III s. 1).
[291] Samaan tapaan kuin keskimmäinen toisinto lauletaan myös Tyrössä (Stråhlman I s. 6).
[292] Ganander Mythol. fenn. v. 1789 s. 34.
[293] Lönnr. S. N:o 42 saatu pastori Blomqvistt'iltä.
[294] Esim. Lönnrot v. S. N:o 109 Juvalta.
[295] Esim. Sirelius v. V N:o 79 Kiteeltä, Lönnrot v. S. N:o 112 Juvalta, K. Krohn N:o 322 Hyrynsalmelta.
[296] Gottlund N:o 578 b luultavasti Pohjois-Savosta. Toinen Gottlund'in saama (N:o 582 Karttulasta) sisältää selvän viittauksen tähän. Muut, joita on koko joukko (esim. Lönnr. S. N:o 163 Kerimäeltä, Arvidsson v. C. XII N:o 3 Kiuruvedeltä, Aspelin A. II 24 Sotkamolta) ovat yksinkertaisemmat, painetun Kalevalan kaltaiset.
[297] Ganander Mytholog. fenn. s. 108. Luultavasti Savosta.
[298] Lönnrot. Q. N:o 7 Kiteeltä.
[299] Esim. Gottl. N:o 83 Juvalta.
[300] Rudbeck v. U. N:o 30 lapsivaimon luvun seassa Kivijärveltä t. Viitasaaresta; Ganand. Myth. fenn. s. 23-24, Pohjanmaalta.
[301] Gottlund Pien. run. II N:o 2 Juvalta, K. Krohn N:o 274 Hyrynsalmelta.
[302] Topelius vanh. run. I s. 18 Kemistä, viime vuosisadalla tapahtuneesta kirjaanpanosta, Lönnr. S. N:o 43 Suomen Karjalasta.
[303] Becker, Lis. Ganand. Mythologiaan s. 98-101, Lavonius O. N:o 152 Puumalasta.
[304] Esim. Aspelin A. II N:o 2 Sotkamolta, Arvidsson C. VI, arkki e. Kiuruvedeltä.
[305] Esim. K. Krohn N:o 167, Paltamosta.
[306] Lönnr. A. II 8 N:o 3 (loitsun seassa kokon kynnen kilpistyminen kalliosta ynnä myös kultaneito) Kajaanin puolelta; pala hauin ja kotkan taistelusta, Gottlund N:o 434 Juvalta ison härän runon seassa, niin myös K. Krohn N:o 307 Hyrynsalmelta.
[307] Arvidss. C. VI lehti h luultavasti Kiuruvedeltä (tähän on sekautunut legenda pyhästä Katrinasta, jota Väinämöinen väkisin kosii), Lönnr. S. N:o 228 Kerimäeltä.
[308] Topel. käsikirj. N:o 46 Kemistä, viime vuosisadalta, Becker Tur. Viikkosan. 1820, Lönnr. A. II 3, 57 Kajaanin puolelta, Murinan T. N:o 23 Sodankylästä (palanen riiden synnyn seassa), Gottl. N:o 351 Juvalta (samoin raudan luvun seassa), Lönnr. S. N:o 258 Iisalmesta (jatkettu veneretkellä).
[309] Ahlman v. 3 lehti 14 Juvalta (voiteen luvussa). Ganand. s. 10 luultavasti Pohjanmaalta y.m.
[310] Lönnr. S. N:o 210 (Kantele II s. 3 Kerimäeltä). Niinkuin mainittu, näkyy tämä myös levinneen etelämmäksi, Sakkulaan.
[311] Aminoff, Suomi XI s. 242. Se sama myös Gottlund'in keräelmässä.
[312] Kiteeltä (Kantele IV s. 19).
[313] Kaavilla (V. U, Roschier N:o 37) äiti varoittaa poikaansa menemästä Hiitolan häihin, kuvaten kumminkin yhden surman. — Juvalla (Gottl. 441) orava lähetetään (arvattavasti hapatuksen hakuun) jonka jälkeen äiti varoittaa poikaansa Pohjolan retkestä. — Pohjois-Savossa v. Z. N:o 14 (viime vuosisadalta) humala kasvaa ja hapatus oluesen saadaan tappelevien karjuin kuolasta. — Toisessa luultavasti samalta seudulta (V. Z. N:o 7 Matti Kinnuselta) Hiitola, paha joukko pitää pitoja, Juutas tulee sinne, istuu rahille ja hänelle tuodaan olutta. — Salvurin sanoissa (Juvalta? Gottl. N:o 685) isä, emo sekä kolme Luonnotarta varoittavat ja sitten olutta tarjotaan sekä juodaan.
[314] Lönnr. A. II 2 N:o 21 Lentiirasta, Becker A. II 650 N:o 5 Paltamosta, Lönnr. A. II 8 N:o 13.
[315] Lönnr. A. II 2 N:o 23 Lentiirasta.
[316] Aspelin A. II N:o 4 Sotkamolta aivan täydellisenä, Lönnr. A. II 11 N:o 1 oluen juontiin saakka.
[317] Sic! verevä.
[318] Becker N:o 30, Arvidsson II s. 19.
[319] Ganander Mythol. fenn. s. 49.
[320] Ganand, s. 86, 87 Kemistä, vert. Topelius Vanh. run. L s. 38, Castrén A I N:o 5 Kuhmosta, K. Krohn N:o 199 Ruistijärveltä y.m.
[321] Gottl. N:o 62 Juvalta.
[322] Lönnrot S. N:o 85 Juvalta y.m.
[323] Gottl. N:o 19 Juvalta.
[324] Gottl. Pien. run. II N:o 9 Juvalta.
[325] Esim. Arvidsson v. C VI s. 39, XII s. 11 Kiuruvedeltä; Topel. Vanh. run. I. s. 30 Kemistä. Sama oli myös Ganander'ille tuttu, ja nyky-aikanakin on vielä löydetty katkelmia, esim. Murman v. T. s. 23 Kittilästä.
[326] K. Krohn N:o 314 Hyrynsalmesta.
[327] Gottl, N:o 774.
[328] Gottl. Pien. run. I. N:o 9 Juvalta; Topel. vanh. run V s. 39 Paavolasta.