Mutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka hän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan laulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja näin oli kuulunut rastahaisen laulu:
"Valkea kesäinen päivä,Valkeampi neitivalta;Vilu on rauta pakkasessa,Vilumpi miniävalta,Niin on neito taattolassa,Kuin marja hyvällä maalla;Niin miniä miehelässä,Kuin on koira kahlehissa;Harvoin saapi orja lemmen,Miniä ei milloinkana!"[131]
Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri päinvastoinhan:
"Lapsi on tytär kotona,Vasta neiti naituansa!"
Hän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein käsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:
"En ole mitätön miesi,Uros muita untelompi".
Tähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta epäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi. Hän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi toimeen:
"Sitten sun mieheksi sanoisin,Urohoksi arvoaisin".[132]
Wäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää epäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta antaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo "ehkä" tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet. Mitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti paikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen tytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen kehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain ponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi suostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa vähemmin mahdoton. Kumma kyllä, jääpi yhtähyvin juuri tämä veneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä keskentäyttämättä.
Ilmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies, kuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä pukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin ollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin halukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan. Pohjolan neito
Viitiseiksi, vaatiseikae,Pääsomihin suoritseikse.
Näin koristettuna tulee hän tupaan
Silmistänsä sirkeänä,Kasvoiltansa kaunihina,Poskilta punehtivana;Kullat riippui rinnan päältä,Pään päällä hopeat hohti.[133]
Luonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla mahdollisilla taidonkeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan "poskensakin punottanut", ottaen siis avukseen tualettikonstia, jota ei olisi uskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy, että hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin ihastuttaa. Mutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon taottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? "Kukapa", kysyy tyttö-veitikka puolestansa:
"Käkiä kukutteleisi,Lintusia laulattaisi,Jos minä menisin muunne,Saisin marja muille maille?Kaikkipa käet katoisiIlolinnut liikahtaisiTämän kunnahan kukulta!"[134]
"Paitsi sitä", lisää hän vielä, "en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni":
"Marjat on maalla poimimatta,Lahen rannat laulamatta,Astumattani ahoset,Lehot leikin lyömättäni!"
Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikahteleminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimen-omaan kuuluisain kaunotarten maineesen, ettei he liian helposti "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään "ei!" tule masentamaan rakastajan toivoa.
Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:
"Kummallenko mielit mennä,Kun tulevat tahtomahanIkuiseksi ystäväksi,Kainaloiseksi kanaksi?"
Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä
"Tuopi laivalla eloa,Aluksella aartehia",
jota vastaan Ilmarinen vaan
"Tuopi tyhjeä valetta,Korjan täyden luottehia".
Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti, ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o. viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän emännän muka vaivaloista elämää:
"Ohoh lasta lampahutta!Menet seppo Ilmarille,Vaahti-otsalle varaksi,Sepon hurstin huuhtojaksi,Sepon pään pesettimeksi!"[135]
Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, siitä syystä ettei siitä olisi mitään palkintoa:
"Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi!Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä ijällisestä".[136]
Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei koetakaan pakoittaa tytärtänsä.
Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan neitoa "ikuiseksi ystäväksi", muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:
"Jokos sä venosen veistit,Joko laadit laivan suurenKehrävarteni muruista,Kalpimeni kappaleista".[137]
Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittämättä: ei tulevansa ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi. Hän vastaa vaan: merimiehen ammatin ei olevan hänelle mielenmukaisen; tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka vastenmieleisen, kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä, ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä olimiehenurhous jamiehenvoima. Mutta näiden ansiotöitten toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa sulhasensa uskollisna apuna.
Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla; mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun, parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.
Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole "kaduttu kauppa, ijän kaiken itkettävä", jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:
"Mi oli sinun eleäNäillä taattosi tiloilla!Kasvoit kukkana kujilla,Ahomailla mansikkana;Ei ollut huolta ollenkana,Annoit huolla honkasien,Surra suolla suo-petäjän;Itse liehuit lehtysenä,Pyörähtelit perhosena".[138]
Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:
"Toisin siellä, toisin täällä;Toisin siellä torvet soivat,Toisin ukset ulvaisevat,Toisin vierevät veräjät,Sanovat saranarauat.Et osaa ovissa käyäTalon tyttären tavalla,Et tunne puhua tultaTalon miehen mieltä myöten".[139]
Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku 60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa. Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden. Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi miniän olo on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämäksi. Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa kodissa antavat toisen äänen, kuin tuttavat omassa kodissa!
Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:
"Äskenpä olisit neitiMiehelähän mennessäsi;Oisit päätäsi pitempi,Kun ois jalka kynnyksellä,Toinen korjassa kosijan".
Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:
"Toivoin kuin hyveä vuotta,Katsoin kuin kesän tuloa".
Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:
"En mä tuota tunnekana,Mikä multa muutti mielen!En lähe ilolla mielin,Lähen hoikka huolissani,Kuin syksyisen yön sylihin,Kevähisen kierän päälle!"
Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä on:
"Kuin keväinen päivän nousu,Kevät-aamun aurinkoinen".
Mutta morsiamen oma sydän on nyt:
"Kuin pimeä pilven ranta,Kuin syksyinen yö pimeä,Talvinen kuin päivä musta;Viel' on mustempi sitäkin!"[140]
Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin eikä menisi orjuuteen. Mutta:
"Et sinä sitä totellut;Käeten kävit tulehen,Tieten tervan keittehesen".
Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämän:
"Niin neito ison kotona,Kuin kuningas linnassansa,Yhtä miekkoa vajoa.Toisin tuon miniä-raukan;Niin miniä miehelässä,Kuin vanki Venäehellä,Yhtä vahtia vajoa".[141]
Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:
"Iso kutsui kuutamoksi,Emo päivänpaisteheksi,Veikkosi vesivaloksi,Siskosi siniveraksi".[142]
Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa mielestä, jos hän töissänsä:
"Utuna ulos menisi,Savuna pihalle saisi,Lehtisenä lenteleisi,Kipunoina kiiättäisi".
Vaan sehän on mahdotonta:
"Et ole lintu lentäjäksi,Etkä lehti liehujaksi,Et kipuna kiitäjäksi,Savu saajaksi pihalle".[143]
Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:
"Huolet loppui, työt väheni,Tämän illan istuimilla".
Mutta nythän:
"Vasta valvoa pitääpi,Vasta huolta hoivatahan;Äsken huntu huolta tuopi.Liina liikoja suruja".[144]
Kovin tulee tästä morsian-paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa katkerasti:
"Toisin tiesin, toisin luulin,Toisin toivoin tuon ikäni:Käkesin käkenä käyä,Kukahella kukkuloilla,Näille päivin päästyäni.Enpä nyt käkenä käyne,KukahelleOlen kuin alli allokossa,Tavi laajalla lahella,Uiessa vilua vettä,Vettä jäistä järkyttäissä!"[145]
Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä, että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa on nyt uusi otettava:
Ajatellen astuminen,Tuumitellen toimiminen;Ei kuin taaton tanterillaLaaksoloissa laulaminen,Kujilla kukahtaminen.[146]
Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä; sillä:
Tapoja talo kysyvi,Tapoja talo hyväkin;Mies se mieltä koittelevi,Mies mieltä ani paraskin.[147]
Senvuoksi varoitetaan neittä:
"Piä herkät hiiren korvat,Terävät jalat jäniksen;Niska nuori notkuttele,Kaunis kaula kaarruttele,Kuni kasvava katajaTahi tuore tuomen latva!"[148]
Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten "tuiskuna" rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:
Eikä lausu lapsi-parka,Saata kieletön sanoa:Onko vilu, vaiko nälkä,Vaiko muu tapahtumainen,Ennen kuin tulevi tuttu,Kuulevi emonsa äänen.[149]
Sen jälkeen lattioita pestessä ja la'aistessa tulee miniän varoa, ettei viskaa vettä lasten päälle:
Nähnet lapsen lattialla,Jos kohta kälynkin lapsen,Nosta lapsi lautsaselle,Pese silmät, pää silitä,Anna leipeä kätehen,Vuole voita leivän päälle;Kun ei leipeä talossa,Anna lastunen kätehen![150]
Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!
Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea päällensä:
"Älä liiku liinasetta,Älä kengättä kehaja!Tuosta sulho suuttuneisi,Mies nuori nuristuneisi".[151]
Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät. Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa puhkailla, ei ähkäillä:
"Ettei appi arveleisi,Anoppi ajatteleisi,Ä'issäsi ähkeävän".[152]
Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:
"Kuvoasi katselevan,Itseäs ihastelevan,Kauneuttas kaivosehen".[153]
Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:
"Käske vieras istumahan,Lausuttele laaskavasti,Syötä vierasta sanoilla,Kunnes keitto kerkiävi".[154]
Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta oman miehen mustasukkaisuutta:
"Taas kun lähtevi talosta,Jäähyväiset jättelevi,Ällös viekö vierastasiUlkopuolelle ovea!Tuosta sulho suuttuneisi,Kaunosi kamaltuneisi".[155]
Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa, varsinkaan ei anoppia:
"Kysyvät kylän miniät:Antoiko anoppi voita,Kuin ennen emo kotona? —Sano aina annettavanKapustalla kannettavan,Jos kerran kesässä saanet,Senkin toisentalvellista".[156]
Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset, yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui vastahamme yksi läpikäyvä perus-sävel: "nöyryys, nöyryys!" Vaan miehen velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä uudestaan ja eri-muodoissa: "lempeys, lempeys!"
Sulhasta kehoitetaan, ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa
Nurkkihin nuhajamahan,Soppihin sohajamahan.
Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:
Aina istui ikkunoissa,Keikkui keskilattioilla.[157]
Älköön myös sulhanen häntä:
"Ikävällä itketelkö!Jos tulisi tuhma tunti,Saisi neiollen ikävä,Pistä valko valjahisin,Tuo neito ison kotihin,Emon tuttavan tuville!"[158]
Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:
"Ällös liinalintustasiOletelko orjanasi;Älä kiellä kellarista,Älä aitasta epeä!"[159]
Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:
"Seiso seinänä e'essä,Äl' anna anopin lyöäÄläkä apen torua,Talon toisen soimaella!"
Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa:
"Ethän raahi raukkaistasi,Ethän henno herttaistasi!"[160]
Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:
"Neuvo, sulho, neitoasi,Opeta oven takana;Yksi vuosi suusanalla,Toinen silmän iskennällä,Kolmansi jalan polulla!"
Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:
"Tuopa turkin helman alla,Talon toisen tietämättä!"[161]
Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla; vasta kun se keino nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:
"Neuvo nelisnurkkaisessa,Älä nurmella nukita!Kuuluisi kumu kylähän,Naisen itku naapurihin".
Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:
"Nauraisi kyläiset naiset:Onko tuo sodassa ollut?Vai susiko sulhasena,Karhu kanssakumppalina?"
Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö edessä:
Erotuopit tyhjettynä,Kohti korjat käännettynä,Päin ulos, perin tupahan.
Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikinnyt, joita impenä ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille, jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:
"Jää nyt, pirtti, terveheksi,Pirtti lautakattoinesi!Jääpä piha terveheksi,Piha pihlajaisinesi!Jätän kaikki terveheksiMaat ja metsät marjoinensa,Kujavieret kukkinensa,Kankahat kanervinensa,Järvet saoin saarinensa,Syvät salmet siikoinensa,Hyvät kummut kuusinensa,Korpinotkot koivuinensa!"[162]
Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti humorillisella pilapuheella:
"Jää hyvästi, järven rannat,Järven rannat, pellon penkat,Kaikki maassa marjan varret,Marjan varret, heinän korret,Pajupehkot, kuusen juuret,Lepän lehvät, koivun kuoret!"
Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin kerrottiin, on syynä — taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta, itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'-äkkiä muuttui hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden, yhtä todellisesti myös kansan-runous Pohjolan neidon kuvassa. Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden pois-sulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, "vasta tekee neidon oikein täydesti neidoksi".
Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja-paran eväskakkuun kiven leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat siitä ilmiin tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle suovat tilaisuutta.
VI. Lemminkäinen.
"Aik' on Ahtia sanoa,Veitikkata vieretellä!"
Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in hengenheimolainen; — edessämme on suurisuinen kerskailija, ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan milt'ei ole vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.
Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vastapuoliLemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut haravoida ylös runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.
Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan hän Ahdiksi ja siis ikään kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä "kauniiksi", välistä "veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi", ylistellen hänen sekä ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on "mies mitä parahin", vaikka tosin "tuli vähän vialle", koska liian paljon tahtoi elää "impien iloissa, kassapäiden karkeloissa". Tässä, niinkuin muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla tavalla, kuin hemmittelevä äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta hilpeydestä ja uljuudesta.
Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin erottaikse se suuresti siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalais-luonteesta, joka on Ilmari-sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle, josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin kauemmaksi valtameren taaksi? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaahteessa?
Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.Saaressa kasvaa Kyllikki, "Saaren neiti. Saaren kukka", jota Päivä jaKuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakinLemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoistavoitoista, joihin hän oli muualla tottunut:
Kunne kättänsä ojensi,Siinä kättä käpsätähän;Kunnepäin hän päätä käänsi,Siinä suuta suihkatahan.[163]
"Korea" Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän "suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin". Tässä oli voitto voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.
Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti, huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei suvaitakaan halvempi-arvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee kauneudellaan:
"Jos en oo koiltani korea,Suvultani aivan suuri,Mä valitsen varrellani,Otan muilla muo'oillani!"[164]
Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle, arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:
"Kyllikki, syänkäpyni,Minun maire marjueni,En sua pahoin pitäne:Sylissäni syöessäni,Käsissäni käyessäni!"[165]
Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin peittää sen puutteen humorillisella sanaleikillä, tehden metsän marjat muka lehmiksensä:
"Ällös olko milläskänä!Mont' on lehmeä minulla:Yks on suolla Muurikkinen,Toinen mäellä Mansikkinen,Kolmas Puolukka palolla.Ne on syömättä soreat;Ei ole illoin kytkemistä,Eikä aamuin laskemista,Heinävihkon heittämistä".[166]
Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:
"Jos en oo suvulta suuri,Enkä korkea ko'ilta.On mulla tulinen miekka,Se onpi sukua suurta,Onpi Hiiessä hiottu,Jumalissa kirkasteltu;Sillä suurennan sukuni!"[167]
Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona, käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen. Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[168] muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi, väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo "lieto", vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä hänestä irti kunniallisella tavalla?
Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:
"Mieleni minun tekevi,Juomahan soan olutta,Soan mettä maistamahan!"[169]
Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivän juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:
"En huoli koti-oloista!Ennen juon joesta vettä,Melan tervaisen terältä;Makeamp' on juoakseni,Kuin kaikki kotoiset kaljat!"[170]
Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on
"Aittaan salvattu satoja,Tuhansia tukkueltu".
Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:
"En huoli koti-eloista!Jos markan soasta saanen,Parempana sen pitelen,Kuin kaikki kotoiset kullat,Auran nostamat hopeat!"[171]
Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa: mennä omin silmin katsomaan:
"Onko neittä Pohjolassa,Jok' ei suostu sulhasihin,Mielly miehi'in hyvihin!"[172]
Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen tehdä hänelle turmiota:
"Senpä hyötyivät minusta,Min kirves kivestä saapi,Järky jäästä iljaimesta,Tuoni tyhjästä tuvasta!"[173]
Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään; iloisella ylpeydellä hän lausuu:
"Mies on luustossa parempi,Rautapaidassa parempi,Teräsvyössä tenhoisampi!"[174]
Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,
Jok' oli Hiiessä hiottu,Jumalissa kuuraeltu.
Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä, henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa, Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä, kenenkään arvaamatta. Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa uhitellen:
"Eipä ilmalla Jumalan,Tämän taivon kannen alla,Löytyne sitä metsässäJalan neljän juoksevata,Kut' ei näillä yllätetä,Kalhuilla Kalevan pojan,Liukuimilla Lemminkäisen!"[175]
Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:
"Mi lienee Lapissa miestä,Kaikki hirven kannantahan;Mi lienee Lapissa naista,Kaikki kattilan pesohon!Mi lienee Lapissa lasta,Kaikki lastun poimintahan!Mi Lapissa kattilata,Kaikki hirven keitäntähän!"[176]
Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille; vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö, Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen.
Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa, voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhka-ylpeillä, kuin jos ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:
"Susi ei syö minun sukua,Sormin sortavi sutoset,Karhu ei kaada Lemminkäistä;Käsin karhut kaatelevi!"[177]
Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa, täst'edes rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti-parka surkeasti pettyy! Hänen "veitikkansa" on sekä ruumiin että hengenkin puolesta kokonaan vironnut "evillensä entisille". Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Viel' olen äijeä vajoa!Tuollapa syämykseni,Tuolla tuntoni makaapi,Noissa Pohjan neitosissa,Kaunoisissa kassapäissä.Homekorva Pohjan eukkoEipä anna tyttöänsä,Joutsenen osoamattaTuosta Tuonelan joesta!"[178]
Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa lepäilee suuren vaaransa perästä.
Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa. Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen, että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.
Siinä Kauko katselevi;Silmä karsas Kaukon päässä,Silmä karsas, toinen kiero,Suu vähiten väärällänsä.Virkki viimein katsellessa:"Oi armas anoppiseni,Pohjan ehtoinen emäntä,Laitapa olutta paljon,Keitä kaljat kelvollisetJuotavaksi joukon suuren,Lemminkäisen liiatenkinNoissa häissänsä omissaKera nuoren tyttäresi!"[179]
Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kunhänoli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se "tuuma aivohon osasi", että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki — olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen
Murti suuta, väänti päätä,Murti mustoa haventa;Veret vierähti pahaksiPoloisilta poskipäiltä.[180]
Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti toiselle Pohjolan retkelle.
Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän huomauttaa:
"Ei sua kutsuttu sinne,Ei tarkoin tahotakana!"
Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:
"Kurjat kutsuen menevi;Hyvä ilman hyppeleikse!"[181]
Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän kutsumatta sinne tuli, niin on
"Tuossa kutsut kuun-ikuiset,Airuhut alin-omaiset,Miekassa tuliterässä,Säilässä sakenevassa!"[182]
Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti, ylpeästi:
"Ain' on surmia akoilla,Kaikin paikoin kuolemia;Ei uros hätäille noita.Ei varsin varannekana!"[183]
Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:
Miekkanen kädessä kääntyi,Kuni tuore tuomen latvaTahi kasvava kataja.[184]
Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:
"Tuskin on Pohjolan tuvissa,Sariolan salvoksissaTämän miekan miettijäistä,Tämän kalvan katsojaista!"[185]
Samoin hän sitten sivaltaa jalon joutsensa seinältä ja kerskaa:
"Sen mä mieheksi sanoisin,Urohoksi arveleisin,Joka joutseni vetäisi,Kiveräni kiinnittäisiNoilla Pohjolan tuvilla,Sariolan salvoksilla!"[186]
Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itseään nöyrästi, siivosti käyttäisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:
"Poikueni, ainueni,Lapseni, vakauteni!Jos sä jouut juominkihin,Juopa puoli tuoppiasi,Anna toisen toinen puoli,Pahemman pahempi puoli;Mato maljassa venyvi,Toukka tuopin pohjukassa!Istu puolella sijalla,Astu puoli-askelella,Anna toisen toinen puoli,Pahemman pahempi puoli!"[187]
Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui re'essänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että
Silta liehui lehmuksinen,Tupa kuusinen kumahti.[188]
Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:
"Terve tänne tultuani,Terve tervehyttäjälle!"[189]
Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä, olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa pahasti loukkaavaisen vastauksen:
"Jos olet siivolla tuvassa,Oven suussa seisomassa,Oven suussa, orren alla,Kahen kattilan välissä,Kolmen koukun koskevilla".[190]
Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[191] määrättyyn halpaan sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan tuvassa:
Siitä siirtihe ylemmä,Pyörähtihe pöyän päähän,Istuihe rahin nenähän,Petäjäisen penkin päähän.[192]
Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt myös istahti koko voimallansa, että:
Rahi vastahan rasahti,Petäjäinen penkki notkui.
Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraanvaraa. Senvuoksi Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:
"Enpä liene lempivieras,Kun ei tuotane oluttaTulevalle vierahalle!"[193]
Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa, mutta minkälaista!
Luut lihoista, päät kaloista,Vanhat naatit naurihista,Kuoret leivistä kovista.[194]
Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn vastauksen:
"Mitä sie tulitkin tänne;Ken sinua koolle kutsui?"
Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa. Nämät sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei maltakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röykkeyttä; hän käskee hänet ulos suorilla sanoilla:
"Ei tässä piot parane,Jos ei vierahat vähene;Talo työlle, vieras tielle,Hyvistäkin juomingista!"[195]
Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys selvästi paistaa läpi:
"Mitä minun on miekastani,Kun on luissa lohkiellut,Pääkasuissa katkiellut!Vaan kuitenkin, kaikitenkin,Kun ei nuo piot parane,Mitelkäämme, katselkaamme,Kumman miekka mieluhumpi!"[196]
Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse, josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:
"Min teki pahoa orret,Kamana tihua työtä,Jotta orsia osoitat,Kamanata kapsuttelet?"[197]
Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:
"Tuo vettä, vihainen piika,Käsiäni pestäkseniVeristä pahan isännän,Häijyn miehen hurmehista!"[198]
Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuhoovana koskena. Rohkean Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, miettiessä kaikkien hänen tekojensa välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.
Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi. Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa, petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari, saattanut pitää puoltansa
Päälle saadessa satojen,Tuhansien tunkiessa.
Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä Saaren immet; he kysyvät:
"Mitä läksit, Lemminkäinen?Läksitkö piikojen pyhyyttä,Vaiko vaimojen vähyyttä?"[199]
Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa; olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymyksen vastaaminen myöntämällä. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:
"Lähe en piikojen pyhyyttä,Enkä vaimojen vähyyttä;Saisin jos satakin naista,Tuhat piikoa piellä;Vaan tuli kovin ikävä,Ikävä omia maita,Oman maani mansikoita,Oman niemen neitosia!"[200]
Yksin jäivät siis Saaren neidot ja he itkivät katkerasti:
Sini itki Saaren immet,Niemen neiet voikerrehti,Kuni purjepuu näkyvi,Rautahankki haimentavi;Ei he itke purjepuuta,Rautahankkia haloa,Itki purjepuun alaista,Hankkinuoran haltijata.[201]
Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön. Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen suruunsa:
Ei hän itkenyt tupoa,Itki tuttua tuvassa,Eikä aittoa halannut;Aitallista armastansa.[202]
Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan synkille tuville. Hän vaikeroipi:
"Jo olet kuollut, kantajani,Mennyt, ehtoinen emoni!Kostohon minäkin koito,Kostohon kova-osainenMittaelin miekkojaniNoilla Pohjolan tuvilla,Surmaksi oman sukuni,Kateheksi kantajani!"[203]
Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:
"Hyvä oli siellä ollakseni,Armas aikaellakseni;Siit' oli paha elämä:Pelkäsivät piikojansa,Luulivat lutuksiansaPahasti piteleväni.Minä piilin piikasia,Varoin vaimon tyttäriä,Kuin susi sikoja piili,Havukat kylän kanoja!"[204]
Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:
"Tokko muistat muinaistamme,Entistä elämätämme,Kun ennen kahen kävimmeSuurilla sotatiloilla?Ei ollut sitä kyleä,Kuss' ei kymmenen taloa,Ei ollut sitä taloa,Kuss' ei kymmenen urosta,Ei ollut sitä urosta,Eikä miestä melkeätä,Kuta emme kaatanehetJa kahen kapistanehet!"
Ja Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiiresti, että jo kiukaalla panee kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne on entisellään:
Sylkytteli keinoansa,Sylen syöksi keihäsvarttaSylkytteli, nyrskytteli,Peltohon saviperähän.
Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis kohta rientää Lemminkäiselle "sodan avuksi".[205]
Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.
Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken, sangen surkeasti. Uroot ei saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka, siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa. Mutta eipä hän kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.
Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.
Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut, himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.
Täten ilmautuu, sanoo provessori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia taikakoneita, onnen tuottajia, Sampo, kohtalo on ihmisen omassa rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta käsityksestä henkiseen.
VIII. Aino.
Provessori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen puoli yleensä. Tähän provessori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan koko ihmis-elämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä on ainoastimiehentragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksenneitsyentragillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan. Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.
Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämensä kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.
Aino, kun saa kuulla kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle, jota ei hän rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.
Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:
"Äläpä muille, neito nuori,Kuin minulle, neito nuori,Kanna kaulan hetairoita,Rinnan ristiä rakenna,Pane päätä palmikolle,Sio silkillä hivusta!"[206]
Loukkauneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.
Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:
Kirpoi kullat kulmiltani,Hopeat hivuksiltani,Sinisilkit silmiltäni,Punanauhat pääni päältä.
Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.
Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle! Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:
Mieli ei tervoa parempi,Syän syttä valkeampi.Parempi minun olisi,Parempi olisi ollutSyntymättä, kasvamatta,Suureksi sukeumattaNäille päiville pahoille,Ilmoillen ilottomille!Oisin kuollut kuusi-öisnä,Kaonnut kaheksan-öisnä![207]
Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruhun, sanoo tytär:
"Sitä itken impi rukka,Kaiken aikani valitan:Kun annoit minun poloisen,Oman lapsesi lupasit,Käskit vanhalle varaksi,Ikäpuolelle iloksi!Oisit ennen käskenynnäAlle aaltojen syvienSisareksi Siikasille,Veikoksi veen kaloille!"[208]
Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.
Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisin.
Siit' astui aittamäelle,Astui aittahan sisälle,Aukaisi parahan arkun,Kannen kirjo kimmahutti:Löysi kuusi kultavyötä,Seitsemän sinihametta.Ne hän päällensä pukevi,Varrellensa valmistavi,Pani kullat kulmillensa,Hopeat hivuksillensa,Sinisilkit silmillensä,Punalangat päänsä päälle.[209]
Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!
Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä minne.
Läksi siitä astumahanAhon poikki, toisen pitkin,Vieri soita, vieri maita,Vieri synkkiä saloja.Itse lauloi mennessänsä,Virkkoi vieriellessänsä:"Syöntäni tuimelevi,Päätäni kivistelevi,Eikä tuima tuimemmasti,Kipeämmästi kivistä,Jotta koito kuolisinkin,Katkeaisinkin katalaNäiltä suurilta suruilta,Ape'ilta miel'-aloilta.Jo olisi minulla aikaNäiltä ilmoilta eritä;Ei mua isäni itke,Ei emo pane pahaksi,Ei kastu sisaren kasvot,Veikon silmät vettä vuoa,Vaikka vierisin vetehen,Kaatuisin kalamerehen,Alle aaltojen syvien,Päälle mustien murien".[210]
Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt, ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.
Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:
Kolm' on neittä niemen päässä,Ne on merta kylpemässä;Aino neiti neljänneksi.[211]