Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti:
Kilahti kivi vetehen,Paasi pohjahan pakeni;Neitonen kiven keralla,Aino paaen palleassa.[212]
Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.
Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan.Yksi kukkui: lemmen, lemmen!Toinen kukkui: sulhon, sulhon?Kolmas kukkui: auvon, auvon!Kuka kukkui: lemmen, lemmen!Sepä kukkui kuuta kolmeLemmettömälle tytölle,Meressä makoavalle.Kuka kukkui: sulhon, sulhon!Sepä kukkui kuusi kuutaSulholle sulottomalle,Ikävissä istuvalle.Kuka kukkui: auvon, auvon!Se kukkui ikänsä kaikenAuvottomalle emolle,Ijän kaiken itkevälle.Näin emo sanoiksi virkki,Kuunnellessansa käkeä:"Älköhön emo poloinen,Kauan kuunnelko käkeä!Kun käki kukahtelevi,Niin syän sykähtelevi,Kyynärän ikä kuluvi,Vaaksan varsi vanhenevi,Koko ruumis runnahtavi,Kuultua kevätkäkösen".[213]
Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.
Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen, astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen Niebelungenlied,[214] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on Suomenkin runo osannut tehdä tätä, todellisen epoksen luonteesta luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä "tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua viivyttävät monet laveat väliseikat". Kullervossa vaikuttaa peritty verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla. Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa, hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä, mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka, rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. — Samoin Aino tosin itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.
Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa. Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti, mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.
Kalevalan runoin löytöpaikat.
I. Kalevalan runot Suonien kielen alueella.
"Paras ja rikkain Kalevalan runoin kotipaikka on Wuokkiniemen pitäjä Wienan lääniä. Siitä itäänpäin Jyskyjärvelle ja Paanajärvelle. tahi Pohjoiseenpäin Tuoppajärvelle ja Pääjärvelle tullessa huononevat runot huononemistaan. Paremmin ovat ne etelään päin säilyneet, ensin Repolassa ja Himolassa Aunuksen lääniä, ja siitä, rajan poikki Suomen maahan tullen, Ilamantsissa, Suojärvellä, Suistamolla, Impilahdessa, Sortavalassa ja Laatokan läntisiä rantamaita myöten Inkereesen asti, jossa viimeisessäkin vielä myös joitakuita Kalevalan runoja, jos kohta vaillinaisesti, muistellaan".[215]
Näillä sanoilla määrää ahkerin runoinkerääjämme Lönnrot ne seudut, joissa kansamme iki-aarre on säilynyt meidän aikoihimme asti. Todenteolla ovat kuitenkin tämän alueen rajat kovin ahtaiksi asetetut, eivät edes oikein vastaa niitä, jotka jo siihen aikaan olivat tiedossa. Ihastuksissaan mainituilta parailta löytöpaikoilta saadusta loistavasta aarteesta on Lönnrot jättänyt mainitsematta, että Kalevalan runoja, tosin paljon niukemmalta ja enimmiten laihempina, myös oli saatu Pohjois-Karjalan lutherilaisista pitäjistä, jopa Savostakin; samoin Pohjanmaalta, Kajaanin kulmalta alkain, erittäin Venäjän rajaa läheisimmistä pitäjistä, aina meren rannikolle ja Lapin tuntureille saakka. Myöhemmät keräykset ovat sen lisäksi todistaneet, että runo-ala Wiipurin läänin etelä-osassa ei suinkaan supistu yksistään Laatokan rannikkoon, vaan ylettyy yli koko sen niemimaan, joka on mainitun järven, Nevajoen sekä Suomenlahden välillä. Samoin on nähty, että Inkerissä ei muisteta ainoasti "joitakuita vaillinaisia" runoja, vaan hyvin monta, jokseenkin täydellistä ja Kalevalan syntymisen historialle erittäin tärkeätä. Juuri tämän viimeksiviitatun seikan tähden on tarpeellista tietää, kuinka paljon ja minkälaisia runoja on säilynyt kussakin paikassa ulkopuolella tuota pohjoista, kaikkein parhainta runo-alaa. Sitä varten on meidän nyt yksitellen tutkiminen Kalevalan eri-osain leviämissuhteita. Ennen kuin tähän työhön ryhdymme, tulee meidän kuitenkin ensiksi tarkata huomiomme kahteen seikkaan.
Parhaankin runo-alan rajaseuduilla jo ovat joskus vanhat sankarinimet joutuneet unhotuksiin, vaikka niiden tekoja yhä vielä laulellaan.Tässä tapauksessa tulee työn tekijäksi joku epämääräinen "veli" tahi "neiti" taikkapa asettaa laulaja oman itsensäkin runon sankarin sijaan ja "minä" tekee kaikki tehtävät. Olkoon esimerkkinä tästä menetystavasta seuraava, Ilamantsista saatu ja aivan selvästi Lemminkäistä, osaksi Ilmaristakin tarkoittava runo:[216]
Kesät kengitin hevosta,Talvet tallikonkaria,Valjastin tulisen ruunan;Vesi tippui vempeleestä,Rasva rahkehen nenästä."Emoseni, vaimo vanha,Kunpa paitani pesisitMustan käärmehen verillä;Emoseni, vaimo vanha,Haepas varvashattarani!Lähen Hiiestä kosihin,Vuoresta valantehesta".Jou'uin neitosen kotihin.Tupa oli täynnä tuppisuita,Peripenkki tietäjiä,Sivuseinä laulajia;Ne lauloivat Lapin virttä,Hiien virttä vinguttivat.Ulkoa runoja kuulin,Läpi seinän laulajoita,Läpi sammalen sanoja.Itse loime loitsijaksi,Lauloin ma mokomat miehet,"Anna, eukko, tyttöäsi!" —"Äsken annan tyttäreni,Kun suistat suet saloista,Karhut kahleisin asetat".Mä suistin suet saloista,Karhut kahleisin asetin."Äsken annan tyttäreni,Kun sä kynnät kyisen pellon".Minä kynnin kyisen pellon."Äsken annan tyttäreni,Kun sä kylvet kuuman saunanVastan rautaisen keralla".Minä kylvin kuuman saunan."Anna, eukko, tyttöäsi!" —"Jo nyt annan tyttäreniSekä nuoren morsiamenKorpille Kojon pojalle". —"Käy nyt, neitonen, rekehen,Lähde, Jesus, kelkkahani!"
Loitsurunoissa on sangen usein Jesus, neitsyt Maaria tahi joku pyhämies astunut pakanallisten jumalien sijaan, ja nähdäänpä joskus esimerkki samasta myöskin kertomarunoissa.
Toinen huomattava seikka on taas, ettäniissä seuduissa, missä vanhat runot vielä ovat täydessä voimassansa, pannaan tai kumminkin ennen aikaan pantiin pitempiä tai lyhyempiä kappaleita niistä uudempiin, jostain merkillisestä tapauksesta tehtyihin. Silmäänpistävän esimerkin semmoisista antaa tuo runoWiipurin linnan hävityksestä.[217]
Iivana iso isäntä,Meiän kuulu kullan solki,Sukivi sota-oritta,Sorajouhta suorittavi,Sanovi sanalla tuolla:"Et sie itkisi, emoni,Valittaisi, vaimo-rukka,Jos mä jonnekin menisin,Ruotsin rohkean tiloille,Suurille sotakeoille,Miehen tappotanterille".Emo estellä käkesi,Varoitella vaimo-rukka.Iivana, iso isäntä,Toki mietti mennäksensä,Lähteäksensä lupasi;Jalan kenki kiukahalla,Toisen lautsan partahalla,Pihalla kävysteleksen,Veräjillä vyötteleksen.Latoi laivoja lahelle,Suoritti sotavenoja;Miekoitsi tuhannen miestä,Satuloitsi sa'an urosta.Latoi miehet laivoihinsa,Kuni sotka poikiansa,Tavi lapsensa latovi.Kohenteli purjepuita,Nosti puuhun purjehia,Vaattehia varpapuihin.Niin on puussa purjehia,Vaattehia varpapuissa,Kuni kummun kuusosiaTahi mäntyjä mäellä.Läksi siitä laskemahan:Laski päivän maavesiä,Päivän toisen suovesiä,Kolmannen merivesiä;Niin päivällä kolmannella,Lankes alle Suomen linnan,Alle Wiipurin vihannan:"Onko linnassa oluttaIlman olven panematta,Tulijalle vierahalle,Saavalle käkeävälle?Onko linnassa lihoaIlman härän iskemättä,Suuren sonnin sortamatta?"
Kun piloilla hänelle tarjotaan tynnyri tulikiveä, vanhan ruunan raato, niin jo
Iivana, iso isäntä,Siitä suuttui, siitä syäntyi;Kovin suuttui ja syäntyi;Murti suuta, väänti päätä,Murti mustoa haventa.
Niinkuin näkyy, on tämä runo alusta loppuun kokoonpantu vanhain kertomarunoin sipaleista. Iivana sanotaan kultasoljeksi, aivan kuin Kullervo, ja jättää myös, sotaan lähteissänsä, samalla tavalla jäähyväiset äidilleen.[218] Tämän varoitukset taas muistuttavat mieleen Lemminkäisen äitiä. Iivanan varustauminen on kerrottu samoilla sanoilla kuin Tieran hankinta sotaan;[219] oluen ja lihan vaatiminen[220] sekä viimein suuttuminen[221] pilkasta vastaa Lemminkäisen toista käyntiä Pohjolassa ja on useassa paikassa suoritettu juuri Kalevalan lauseilla. Sotalaivaston varustus sekä purjehdus ovat viimein sanasta sanaan yhtäpitävät Sampo-retken kuvauksen kanssa.[222]
Nämät kaksi seikkaa mielessä pitäen, lähdemme nyt tutkimaan Kalevalan jäännöksiä Suomessa sekä Inkerissä.
Jos Sortavalasta, Lönnrot'in määräämän paremman runolaulun etelärajasta, menemme eteenpäin samaan suuntaan, tulee meille ensin Wiipurin läänin eteläinen kulma tutkittavaksi. Tämän laulutapa on kuitenkin kiinteimmässä yhteydessä Inkerissä yleisen kanssa, jonka vuoksi molemmat maakunnat yhdistämmeInkerin alueennimellä. Merkillistä on tässä alueessa, että sen runsain ja parhain runolähde on äärimmäinen länsi, ne inkeriläiset seurakunnat, jotka Viron rajasta venyvät pitkänä kaistaleena pitkin meren rantaa melkein Kaarostan (Oranienbaum'in) kaupungille saakka. Sydänmaa on lauluista paljoa laihempi, samoin Pietarin kaupungin ympäristö laajassa piirissä. Pohjois-puolella tätä aukkoa on taas runsaslauluinen, vaikkei edellämainitun vertainen runosaareke, sisältävä koko Pohjois-Inkerin sekä suomenpuoliset kaakkoiset rajapitäjät Käkisalmen eteläpuolella. Myöskin suomenpuoliselta meren rannikolta aina Wiipuriin asti on vielä kohtalaisesti saatu runoja; mutta Vuoksen varret samoinkuin Wiipurin läänin muu osa Sortavalaan asti ovat paljoa köyhemmät. Inkerin länsirannikon laulurikkauden hyvin selittää se seikka, että siellä niin suurin määrin asuu kreikan-uskoisia Inkerikoita. Etelämpänä ja Pietarin ympärillä on venäläinen vaikutus laulun vaientanut. Mutta miksi viipurilainen merenrannikko on paremmin säilyttänyt runonsa kuin sen takainen sydänmaa, ja miksi laulu Laatokan länsirannoilla on niin laihtunut Sortavalan ja Käkisalmen välillä, vaikka se etelämpänä rajalla vielä rehoittaa, on vaikea selittää. Koska liike, ja sivistys ovat kansanlaulun hävittäjinä, pitäisi sen oleman runsaampana Jääskessä kuin Uudellakirkolla. Samasta syystä ei pitäisi olla eroitusta Kurkijoen ja Sakkulan välillä, joissa sivistys- ja liike-suhteet ovat ihan samat. Yhtäläiset ovat niissä myös uskonnolliset suhteet; vanha kreikan-uskoinen väestö, joka ylimalkaan paremmin on säilyttänyt vanhat muistot, on koko läntiseltä Laatokan rannikolta yhdellä aikaa muuttanut pois, jättäen jokapaikkaan yhtä vähäisiä jätteitä.
Inkerin alueessa onmaailman syntyäkuvaava runo hyvin yleinen. Pääskyläinen, päivän lintu, lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa, keksii viimein purjehtivan laivan ja munii siihen. Myrsky kuitenkin kallistaa laivan, niin että muna vierähtää veteen ja särkyy. Pääskynen taottaa haravan, saa sillä ylös munansa kappaleet ja huomaa, että ne ovat muuttuneet kuuksi, auringoksi sekä tähdeksi.[223] Tästä alkumuodosta on sitten syntynyt uudempia, niin että munasta, taivaskappalten sijasta, syntyy kaloja tai hylkeitä[224] taikka saari,[225] vieläpä on jälkimmäinen jatkettu sillä tavoin, että saaressa on nurmi, nurmen päällä neito, jota kaikki kosivat.[226] Huomattava on, että nämät uudemmat muodot eivät löydy Länsi-Inkerissä, vaan ainoasti itäisessä ja kaikkein runsaimmin Suomen puolella, missä alkuperäinen runo on tuttu ainoasti rajapitäjissä.
Isosta tammestaei lauleta yhtä yhtäläisesti; täydellisimmät kappaleet on saatu Länsi-Inkeristä. Kaadettua tehdään siitä tavallisesti laivoja, mastoja, tynnyreitä y.m.[227] Puitten ja ohran kylvämisestä ei tiedetä mitään. Kuitenkin on yleinen balladi, jossa kyntömieheltä sudet ja karhut syövät hevosen, samaten kuin Virossa maailman kyntäjältä Kalevinpojalta.
Wäinämöisen ja Joukahaisen (oikeastaan Joukamoisen) kilpalaulustaon ainoasti Länsi-Inkerissä täydellisempi kappale tallella.[228] Tavallisesti Joukamoinen vaan kerskaa kaivaneensa meren haudat y.m. ja Wäinämöinen sen sanoo omaksi työksensä.[229]
Sitä vastoin ovatAino-runontapaiset balladit hyvin yleiset, vaikka lyhyemmässä muodossa. Laajalta lauletaan runo siitä, kuinka tyttö taivaan rajoja astuessaan saa koristeita, vaan metsässä sitten varas ne ryöstää; itkien tulee hän kotiin, jossa äiti häntä lohduttaa ja lahjoittaa aitassa tallella olevat paremmat korut.[230] Yhtä laajalta tavataan myös toinen runo kylpemisestä meressä. Neiti näkee kolme neittä kylpemässä, panee vaatteensa rannalle ja heittää itsensä neljänneksi veteen. Hän ei kuitenkaan siihen kuole, vaan hauki taikka varas viepi vaatteet sekä korut, joiden sijaan äiti aitasta antaa toiset.[231] Monesti kuullaan myös semmoinen toisinto, että tyttö veljeltään saapi Virosta tuodun suan; tämä putoo häneltä mereen, kun hän sillä päätään sukii, ja sitä tavoitellessaan hän löytää miekan.[232] Taikka myös veli putoo mereen suan jäljestä, ja hän silloin hukkuu.[233] Inkerissä monesti neito menee luutia lehdosta taittamaan, jolloin nuori mies sanoo hänen olevan myödyn hänelle ja neito vähäksyy annettua hintaa.[234] Yhdessä runossa, jossa on Kullervon sisaren aineksia seassa, viepi jänis sanan itsensä hirttäneen tytön kuolemasta.[235]
Kosintarunoistaon monta toisintoa, joista muutamat varsin merkilliset, Kalevalan syntymishistorialle tärkeät.
Länsi-Inkerissä lauletaan sepän tulosta Saareen, missä kaikki maat olivat saroin jaetut, arvan lyömällä ositetut. Hän löytää viimein kuitenkin sen verran sijaa, että voi rakentaa pienoisen pajasen (välistä panee paitansa pajaksi, polvensa alaisimeksi y.m.) ja rupeaa siellä takomaan maakunnalle kaikellaisia tarpeita, erittäin tytöille koristeita. Mutta näitä hänen teoksiansa ei kiitetäkään hyviksi. Siitä suuttuneena seppä viskaa suohon sepinkalunsa, arolle alaisimensa ja rupeaa rekeä veistämään. Tehtyään sen suurella huolella valmiiksi, hän valjastuttaa orjallaan hevosen ja lähtee ajamaan sukunsa, appensa ja anoppinsa luokse, johon häntä muutamien toisintoin mukaan on häihin kutsuttu. Siellä seppä kiistoin vastaan-otettiin, kiistoin syötettiin ja juotettiin, kiistoin myös soimattiin.[236] Hän koettaa jonkun aikaa elää ilman vaimotta, mutta se tulee kovin ikäväksi. Senvuoksi hän takoo itselleen kultavaimon samoilla tempuilla kuin painetussa Kalevalassa, mutta huomaa sen liian kylmäksi. Seppä sanotaan joskus vaan manteren matalaksi sepäksi, joskus ilmautuu hänen nimenänsäIlmaroi t. Ismaroi.[237] Joskus harvoin runo alkaa sillä tavoin, että seppä yrittää kivelle uida, vaan jääpi veden ajoksi ja tulee viimein Suomen rantaan, jossa neidot ovat sotkemassa. Jatko sitten on tavallinen.[238] Itä-Inkerissä ja Käkisalmen puolella ei tunneta muuta kuin alkurivit ja kultaneidon takominen.[239]
Tässä runossa siis Ilmarinen ilmautuu yksinään kosijana; mutta löytyypä kuitenkin toinenkin muodostus, jossa hänellä on kilpaveljiä.
Saaressa oli nuori neiti;Tuota neittä kiitettihin,Tuota neittä kosjottihin,Halki maiden haastettihin,Yli maiden mainittihin.Isä tahtoi Ismarolle,Väinämöinen Vennaan mieli.[240]Emo mieli Laukahalle,Syyä Laukahan lohia;Miepä mielin manterelle,Manterelle, seppyelle.Manteren matala seppäSanoi Saarehen lähössä:"Saapiko nai'a Saaren maalta".
Ansiotyöksi määrätään hänelle teräksisen sillan, rautaisen aidan rakentaminen merelle; sitten kultaristisen kirkon laittaminen; viimein helmisen hevosen, helmisen ajajan ja helmiruoskan luominen.
Sitten ainoi annettihin,Satulahan saatettihin.
Ismaroi on tässä, kumma kyllä, kuitenkin tehty eripersonaksi kuin onnellinen kosija "manteren seppä", joka myös yhdessä värssyssä saa nimen "seppä Inkeroinen."[241]
Tässä viimeksi mainittu runo, jolla ei edellä esille tuodun toisinnon kanssa ole mitään muuta yhteistä, paitsi että kosija tässäkin on sama, alkaa omituisella tavalla. Iski tulta Ismaroinen ja Väinämöinen merellä, siihen syntyi saari, saareen karja, karjalle emäntä, emännälle nuori neito, jota kaikki kosivat. Toisessa kappaleessa Kullervo kulkee kultineen, muru putoo mereen, siitä muodostuu saari j.n.e.[242] Samalla tavoin alkavia runoja on useampiakin samoilta seuduilta, mutta niissä on kilpakosijat erilaisista Inkerin pitäjistä taikkapa kuusta ja päivästä. Hiukka yleisempi kuin Ilmarisen kilpakosinta on niissä manteren matalan sepän kysymys: saako tulla Saaren sukuun, sekä siitä seuraavat ansiotyöt.[243]
Taivaskappaleitten kilpakosinta, joka nähtävästi on antanut aiheen ylempänä esiintuotuun kilpaan, on hyvin yleinen Inkerin alueessa. Ainoasti lännessä se kuitenkin tavataan joskus täydellisenä, niin että päivä, kuu ja tähti kaikki kolme ilmautuvat kosijoina.[244] Tavallisesti on tähden sijasta kosija Peri-Virosta tahi Inkeristä,[245] välistä Kulleroinen mies kuningas.[246] Idempänä kuukin usein katoaa, niin että ainoasti Päivölän kosija jää jäljelle.[247] Monissa kappaleissa ovat kaikki tarulliset kosijat muuttuneet nykyaikaisiksi erilaisista Inkerin pitäjistä tuleviksi. Tavallisesti on tähän runoon täällä sovitettu tuo erikseenkin ilmautuva alku, että kaunis Katrina, kauan kotona kasvaen, valittaa sulhasten puutetta ja saa tietää syyn olevan siinä, kun hän ei pese itseänsä. Nyt hän rupeaa itseänsä puhdistelemaan, sukimaan, laittelemaan, sillä seurauksella että nuot korkeat loistavat kosijat saapuvat.
Niissä toisinnoissa, joissa Päivölän poika on ainoa jäljelle jäänyttarullisista kosijoista, hän astuu viimeiseksi esiin ja saakin neidon.Sama sankari ilmautuu myös yhdessä toisenlaisessakin runossaLänsi-Inkeristä yksinään:
Päivän poika valkeainenSatuloi sata hevostaSatahan satulavyöhön,Sata miestä miekoitteli.Meni Tuonesta kosihin,Manalasta morsianta.Tuoni istui tien selällä,Rautaisen rahin nenässä,Kultatuolin kuppuralla.Tuoni vastaan vastaeli:"Kyllä annan tyttäreni,Kun käyt minun käskyjäni,Astut jalka-askeleeni:Kun kylvet tulisen saunan,Tuli tuiskaavi ovesta,Lemmä (sic!) löyhkii ikkunasta;Jos vieret verisen virstanNeulojen neniä myöten,Kirvehen teriä myöten,Kassaran kasoja myöten;Jos te'et munasta solmun,Solmun tuntumattomaksi,Punot nuoran ruumenista,Ruumenen rajallisista!"Päivän poika valkeainenOtti tuonkin tehäksehen,Ennen kuin ilman ollaksehen,Naisetta elelläksehen;Kylpi tuon tulisen saunan,Vieri tuon verisen virstan,Niin ujuikin uhtuhussa (?),Painui paukasen (?) alatse;Teki solmusen munahan,Solmun tuntumattomaksi;Punoi nuoran ruumenista,Ruumenen rajallisista.Sitten tuo antoi tyttärensä.[248]
Samaa runoa on saatu koko joukko muitakin kappaleita Länsi- jaKeski-Inkeristä, mutta niissä on aina kosijalla toinen nimi: AnteroYlimön poika, Iivana Kojosen poika t.m.[249]
Sama Iivana Kojosen poika nähdään toisissakin kosintarunoissa. Yhdessä toisinnossa hän kosii Aapsosta, toimittaa ylimalkaan samat ansiotyöt kuin edellisessä, vie neidon kotiin ja käskee häntä puolestaan siellä laittamaan töppösiä yhdestä villan untuvasta, paitaa yhdestä liinan kuitusesta. Kun ei nuorikko sitä saa toimeen, tappaa hänet Kojosen poika ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[250]
Parin katkelman kautta on täällä tuntematon, pohjoisempana laulettu Väinämöisen kosinta välitetty. Toisessa Väinämöinen Kojosen poikana vie tapetun neidon rinnat anopille;[251] toisessa "ukko ränstykkäinen" pyytää itselleen sulhasiin suostumatonta neitoa, ja saapi myöntäväisen vastauksen:
"Jos ketät kivestä niinen,Punot nuoran ruumenista,Käyt neulan neniä myöten,Naskalin teriä myöten".[252]
Väinämöisen polvenhaava ja verentulvan tukkeaminen ilmautuu muutamissa Sakkulan runoissa.[253] Virsikäs Vipunen on mainittu parissa katkelmassa myöskin Sakkulasta, mutta ei hänestä tiedetä sen enempää.[254] Opettavaisia häärunoja lauletaan yleisesti, pää-asiallisesti samaan tapaan kuin painetussa Kalevalassa.
Isosta härästä(tai siasta) on saatu useampia runokappaleita.[255] Samoin tavataan lyhyitä katkelmia, joissa humala ja ohra ilmoittavat halunsa yhdistymään.[256]
Lemminkäisennimi on Inkerissä tuiki tuntematon ja Wiipurinkin puolella ilmautuu ainoasti parissa runokappaleessa. Yhdessä, joka on käännös virolaisesta Salmen häärunosta, "herra Lemminkinen" liehuu tanssissa.[257] Toisessa Lemminkinen rakentaa veneen ja purjehtii Suomen linnan alle, jossa vaatii lihaa.[258] Kolmannessa "Männinkäinen" ilmoittaa äidilleen lähtevänsä Lapin maalle lankoihinsa. Turhaan äiti epää:
"Siellä sinua lauletahan,Suin syvihin, pään savehen,Kypenihin kyynäsvarsin".
Päästyänsä perille hän kosii:
"Anna, akka, tyttöäsi!En tuota pahoin pitäisi:Sylissäni syöessäni,Käsissäni käyessäni".
Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi suuren ruunan suistaminen ja joutsenen ampuminen joesta.[259]
Kolmas painetussa Kalevalassa ja sen esikuvassa, eräässä Kerimäen runossa vaadittu ansiotyö, hirven hiihtäminen, ei ole tässä mainittu, mutta jälkiä siitä nähdään kuitenkin yleisesti Inkerin alueessa. Itse hiihtäminen alkaa runon, jossa Lauri Lappalainen, metsässä oravan ammuttuaan, kysyy äidiltänsä, mitä sen hinnalla ostaisi, soti-orihinko, vai sotisatulan? Mutta äiti sanoo niitä olevan ennestään kylliksi kodissa, kehoittaa pikemmin käyttämään rahat kihloiksi morsiamelle.[260] Länsi-Inkerissä sillä on vähän toisellainen muoto: Lauri, tuotuaan oravan, kysyy onko sillä äidin maito maksettuna? —mutta käsketään vielä pari muuta hyvää työtä tekemään.[261] Hirven juoksu taas on liittynyt runoon, missä pilvi taivaalla näkyy, pilvessä pisara, siinä laiva ja kolme miestä, jotka hirven varustavat ja juoksuun lähettävät.[262]
Lemminkäisen surmaakin muistuttavia jälkiä tapaamme muutamia. Tyttö näkee laivan purjehtivan, ui sinne ja kysyy veljeänsä, mutta saa kuulla että hän on surmattu ja mereen heitetty. Silloin hän teettää haravan:
Meren ruo'ot ruokosteli,Meren kaislat kaahisteli,Löysi viitan veljeänsä,Viitan viljan itkuloiksi;Löysi hatun veljeänsä,Hatun suureks harmiksensa.
Viimein hän löytää veljenkin, mutta ei saa häntä enään eloon:
Jo oli siika silmät syönyt,Kuha kulmat kirjoittanut,Hauki hartiat halaissut.
Välistä runo alkaa silläkin lajilla, että veli, mereen pudonnutta sukaa pyytäissänsä, on hukkunut.[263] Yhdessä toisinnossa sisar sitten lohdutuksekseen pukee kannon veljekseen ja saakin sen varsin kauniiksi,
Vaan on kolmea vajoa;Yht' on kieltä, toista mieltä,Kolmatta syäinen verta.[264]
VarsinaisestaKyllikinrunosta ei tiedetä mitään Inkerin alueessa; täällä vaan löytyvät muutamat balladit ja lyyrilliset laulut, mitkä Lönnrot on sen sekaan pannut.
Ainoa täydellisempi Lemminkäis-runoista on hänen käyntiänsä Pohjolassa häitten jälkeen vastaava. Paras, muutaman pohjoisissa toisinnoissa löytymättömänkin seikan sisältävä on taas Länsi-Inkeristä. Kähärpää pojut Kalervon keittää olutta, johon mehiläinen tuo hapatusta. Sinne kokoutuu "unnot ja vennot" juomaan, muiden muassa myöskin Kaukamoinen. Kalervon poika silloin ylimielisyydessään kaataa olutta Kaukoin kaavun päälle. Tämä suuttuu:
"Ei oo kaapu kastettava,Se viitta verillä saatu,Ei viitta ryvetettävä;Kaapu kannan pyörännällä!"
Riidasta tulee tappelu, jota varten mennään ulos pihalle:
"Täss' on ahas airakoia,Siell' on väljä väänteleiä!"
Kaukoi näkyy tappaneen vastustajansa (hämärä paikka) ja juoksee sitten vanhemmiltaan apua pyytämään. Emo kysyy:
"Hoi mun Kaukoi poikueni,Tuliko suuri rauan haava?""Harakka lävitse lensi,Repo reijästä pakeni.Hoi isäni, hoi emoni,Pankaa säkkihin evästä!"
Pakomatkallaan hän tapaa ensin metsän, sitten niityn ja meren, joiden haltijoilta turhaan pyytää turvaa; he sanovat hänet sieltä löydettävän. Kaukoi nyt soutaa Suomen rannalle ja kysyy pyykkiä pesevältä neidolta: onko sijaa paeta pahantekijän, piillä pilloniekan? Saatuansa myöntävän vastauksen, elää hän kevytmielisesti naisten kanssa, niin että taas täytyy paeta. Tätä lähtöä suree sekä hän että neidot aivan kuin painetussa Kalevalassa. Tämän jälkeen seuraa viimein sama käynti Saaressa.[265]
Vaillinaisempi on toinen toisinto:
Kasvoi kaksi poikalasta:Yksi kasvoi Karjalassa,Toinen Suomessa yleni,Mikä kasvoi Karjalassa,Se oli kaunis Kauko-poika;Mikä Suomessa yleni,Se oli veitikka verevä.Veitikka verevä poikaTeki kopeaa tekoa:Kutsui suudit, kutsui santit,Jäipä Kauko kutsumatta.Tuli ilman kutsumatta,Istui ilman käskemättä,Joi oluen antamatta.Niin tuo riitahan rupesiJa tapahtui tappeluhun;Kuraksetta otti kulkun,Veitsettä veren valutti.
Itse Suomehen pakeni,Niin nousi reen sepäksi,Sai tuo saanin salvajaksi.[266]
Viimeinpä on usein oluen juonti pidoissa liitetty tammen syntyyn. Tämä muodostus alkaa:
Jouuin juottohon jumalan,Keräjihin Väinämöisen.Tuotihin olutta juua;Ei synny olutta juua:All' on hiiva, pääll' on vaaksi,Keskellä olut punainen.
Vieras senvuoksi kaataa pois oluen, josta syntynyt iso tammi sitten kaadetaan ja laitetaan kaikellaisiksi kaluiksi.[267]
Pohjolanretkeä yhdessä Tieran kanssa vastannee yksi runo, jossa ensin sisar etsii veljelleen venepuuta, veli, "Untamon Ylervän poika", veistää veneen, täyttää sen väellä, panee ensin vanhat, sitten nuoret soutamaan ja purjehtii niemen ohitse.
Akka rannalla asuvi,Ve'en pinnalla pysyvi;Ainoa akalla poika,Anteroksi kutsutahan;Sen antoi Ahin avuksi,Antoi tuulen tuntijaksi,Meren ilman mielijäksi.
Tullaan näin Pentin linnan alle, jossa Untamo kysyy: onko linnassa leipää ilman leipomatta, lihaa ilman härkää tappamatta. Silloin tapetaan iso härkä, jota varten oli tullut tappaja Turusta, luinen kirves, vaskivarsi kädessä.[268]
Vanhastaan jo tietty on se seikka, ettäKullervon-runotkaikkein täydellisimmässä, kaikkein kauneimmassa muodossansa ovat saadut Inkeristä.[269] Oikeastaan ei olisi siis ollenkaan tarvis sitä todistaa. Tähän pantujen näytteitten tarkoitus onkin pikemmin osoittaminen kuinka paljon Kalevalan toisen laitoksen ulostulon jälkeen kerätyissä Inkerin runoissa vielä olisi kauniita tai muuten tärkeitä lisäyksiä tähän sankarirunoelmamme välitapaukseen. Muutamat semmoiset ovat jo edellisessä luvussa tulleet mainituiksi; mutta ei suinkaan katsottane haitaksi, jos tähän vieläkin julkaistaan pari erittäin kaunista.
Untamon sotaretki Kalervoa vastaan on kuvattu seuraavalla täydellisemmällä tavalla:
Katsoopi Kalervon nainenOven suusta, ikkunasta:"Jo tulee sato (sade) sakea,Jo tulee vireä vihma,Puuttuvi punainen pilvi!"Katsoopi Kalervo itseSakarasta (sic!) ikkunasta:"Ei tule sato sakea,Ei puna punainen pilvi;Untamon sota tuleviKalervoa leikkaamahan;Punertaa punainen vaate,Sinertää sininen vaate!"[270]— — —"Tulee jo peltojen perille,Leikkas vanhat ja vakavat,Tulee tarhojen tasalle,Leikkas vastasyntynehet,Jopa tungeiksen tupahan;Akat ampui kiukahalle,Leikkas suuret, leikkas pienet,Lapset lautsojen välistä".[271]
Muutamien päivien jäljestä lähetti Untamo jälleen orjansa sinne, katsomaan olisko vielä jotain hävityksestä säilynyttä. Silloin löytyi yksi poika kätkyestä:
Orjat näytti miekkojansa,Poika täytti nauramahan.
Orjat tästä rohkeudesta pelästyneenä juoksivat Untamon luokse takaisin, joka sitten ryhtyi noihin tuttuihin surmayrityksiin.[272]
Toiset runot taas, kuvattuansa tarkkaan Kullervon ulkomuodon ennen mainitulla tavalla, kertovat hänen sotaanlähtöänsä näillä sanoilla:
Meni soittain Suomen maille.Soitti Suomen sillan päällä;Suomen silta notkahteli,Aluspalkit paukahteli,Linttilääppä (nauhahattu) läikähteli.Likat (Immet?) katsoi ikkunasta:"No kun tuo minun olisi,Joka huomen harjoaisin,Sylissäni kanteleisin".[273]
Liikuttava on lisäys siihen paikkaan, missä Kullervo, sisaren turmelemisen jälkeen, kohtaa äitinsä. Tämä kysyy:
"Mit' olet pahinta tehnyt?Vai olet miehen tappanunna,Urohon upottanunna?" —"Eihän se paha olisi,Kun öisin miehen tappanunna!Makasin oman sisaren!"[274]
Viipurinkin puolisessa Inkerin runo-alueen osassa on runsaasti Kullervon runoja; ne ovat siellä rakkaimmat ja yleisimmät kaikista Kalevalan aineisista. Yhtähyvin ovat ne paljoa laihemmat kuin etenkin Länsi-Inkerissä. Ensiksikin lauletaan alkusanat kolmen veljeksen hajoamisesta;[275] surma-yritykset, olo sepän luona ja kosto emännälle hyvin yleisesti,[276] soittaminen poislähtiessä ja vaikutus Ilmariseen,[277] sisaren turmeleminen,[278] sotaan lähtö ja kuolonsanomat,[279] viimein hänen itsemurhansa, kumminkin yhdessä toisinnossa, vaikka tosin toiseen yhteyteen sekoitettuna.
Samporetkestäei Inkerissä tiedetä yhtään mitään; Käkisalmen puolella sitä vastaan on siitä pari hämärää jälkeä. Parissa kanteleen synnyn toisinnossa näet ilmautuu Joukamoisen kehoitus laulamaan samoilla sanoilla kuin paluumatkalla Pohjolasta:
"Laula, laula, Väinämöinen,Hyräile, hyväsukuinen"."Varahain on laulaakseni,Aikainen ilon teoksi."[280]
Paitsi sitä tavataan myös Pohjolan kokon perään-ajo yhdessä katkelmassa:
Tuli kukko[281] Turjanmaalta,Laskihe Lapista lintu;Tuoll' oli silmät siiven päässä,Näkimet sulan nenissä;Sata miestä siiven alla,Sata miestä höyhenillä.[282]
Samoilta seuduilta on myös pariKanteleen synnynkappaletta saatu, jotka jokseenkin käyvät yhteen painetun Kalevalan edellisen kanteleen-runon kanssa. Hänen laulunsa on niin voimallinen, että
Järvet järkkyi, maa järisi,Linnat liikkui, hongat huojui;Vuoret vaskiset vapisi,Kivet rannalla rakoili,Pajat[283] paukkui kalliolla,Portit Pohjasta repesi,Ilman kaaretki katkesi.
Sen jälkeen hän lähettää poikia "pohjiin" (Pohjolaan), tuohon kylmään kylään. Lopussa on Väinämöisen haava, jonka parantamiseksi haetaan Naarvan tietäjiä.[284]
Tämä kanteleen synnyn muodostus on kuitenkin oikeastaan outo Inkerin alueelle ja epäilemättä vaan eksynyt pohjoisemmilta seuduilta. Täällä omituinen kanteleen synty on seuraavaa johtoa: "minä" saa palveluksella Virossa ohria, kylvää ne kaskeen, oinas sattuu sinne laihoa syömään, "minä" sen tappaa, käskee sepän sarvista takomaan kanteleen, jonka koppa kuitenkin todella tehdään koivupuusta, kielet immen hiuksista; sitten koettavat kaikki uutta soittoa, mutta eivät osaa; viimein sokea ukko uunilla (joskus nimitetty Väinämöiseksi) ottaa kanteleen ja soittaa ihmeellisellä taidolla; kaikki elävät tulevat kuultelemaan ja kaiken-ikäiset, kaikensukuiset ihmiset ovat ihastuksessa.[285]
Veneretkeäkertovia runoja kuitenkin lauletaan yleisesti. Enimmiten "velloni" (veljeni, joka siellä monessa muussakin runossa on astunut tavallisten henkilöin sijaan) taikka "minä" etsii venepuuta, jolloin ensimmäinen honka ei sano kelpaavansa. Sitten vene veistetään, täytetään väellä, vanhat ja nuoret soutavat, ja näin saavutaan linnalle, missä väelle väsynehelle vaaditaan lihaa,[286] taikka myös ihmemaalle, missä on puut punaiset, maat siniset, hopeasta hongan oksat, kullasta petäjän kelkät.[287]
Välistä tavataan myös toisinto tähän tapaan:
Velloni on venosen seppä,Laivan seppä laklueni,Vesti hiekalla venoja,Somerolla sorvaeliKultaisella kirvehellä,Hopeaisella terällä,Vaskisella vartuella.Iski kerran, syntyi laita,Iski toisen, syntyi toinen,Kolmasti koko venonen.Veno syntyi veistämättä,Laiva lastun pilkkumatta.Tuo vene hyväntapainen,Laiv' oli kolmen kostelinen,Pyrki viemättä vesille,Laskematta lainehille.Ostin purjehen punaisen,Toisen purjehen sinisen,Mastot maksan karvalliset.Laittoi laivansa merelle,Kuin on kuilaita (kuhilaita) arolla;Laittoi laivahan väkeä,Kuin lyhteitä kuilahassa.Pani tuo vanhat soutamahan,Nuoret päältä katsomahan;Vanhat sousi, päät tutaji.Pietari perästä huusi:"Miks' ei meiltä matka jou'u,Matka jou'u, tie lyhene?Miks' on vanhat soutamassa,Nuoret päältä katsomassa?"Pantiin nuoret soutamahan:Nuoret sousi, airot nousi,Vesi kiehui keltanansa,Vaahti pallossa pakeni.Sousi Suomen rantuelle;Suomen nei'ot sotkemassa.Päät valot (= valkopäät) valostamassa.Kysyi Suomen neitosilta:"Onko Suomessa sijoa,Missä maata matkalaisenJa levätä lentolaisen,Pilloniekan pilkistellä?"[288]
Usein neidot vielä vastaavat tähän kysymykseen, sanoen sijaa ei olevan, koska "Suomi on täynnä soltatteja".[289]
Viimeinkin löytyy hyvin tärkeä runo auringon ja kuun vapauttamisesta:
Ennen päivättä elettiin,Kuun valotta kuukkaeltiin;Käsin maita etsittihin,Käsin maita, sormin teitä.Varpailla vaon väliä;Tehtiin kylvö kynttilällä,Valettiin vahan nojalla.Pah' on päivättä eleä,Kuun valotta kuukkaella.Turo, tuima mies kavala,Se keri unen kerälle,Otti mettä makeaista,Pisti luiseen kormantohon;Istui mustalle oriille,Liinaharjalle hevolle,Ajoi Wiipurin mäelle.Yks oli aittanen mäellä,Kolm' oli neittä aittasessa;Yksi päivyttä piteli,Toinen kuuta kuivaeli,Kolmas armoja Jumalan.Turo, tuima mies kavala,Se viskas unokeräsen,Nukutti kolmen neiokkaisen (sic).Turo, tuima mies kavala,Kuun otti käteen kukaksi,Päivän präskäksi (soljeksi) kypärän,Otti armon Armollisen.Toi päivän omille maille;Pani päivän maan perälle;Se päivä Jumalan luomaSe paistoi isällisille,Se paistoi isättömille.[290]
Samasta paikasta saadussa toisinnossa taas sepän tytär meni kuuta etsimään, päivää tavoittamaan, ottaen mukaansa sieran ja häränsarvessa mettä, halkaisi näiden avulla mahdottoman, tien poikki olevan haon ja pääsi paikkaan, missä Saksan noidat, Viron suuret noidat, kuun salasivat. Vielä kolmannessa toisinnossa myöskin sieltä sepän tytär kulki vähäisen matkaa, niin:
Hiien huonehet näkyvi,Hiien huone kuumottavi;Nuopa kuuhutta pesevi,Päivyttä puhastelevi.Otti kuun olgallehen,Käänsi käsivarrellehen,Tuli matkoja vähäisen,Piti tietä virstan verran.Katsahti takaaeksehen (sic!);Ollaan kiinni-ottamassaJa kiinni tapailemassa!Otti sieran seslestähän,Viskas paitapovestahan:"Kasvakohon paksu paasi,Paasi paksu ja järeä,Jottei päästä ylitse!"Tuli matkoja vähäisen,Piti tietä virstan verran,Katsahti takaaeksehen:Ollaan kiinni-ottamassa,Ja kiinni tapailemassa!Otti harjan seslestähän,Viskas paitapovestahan:"Kasvakohon kuiva kuusi,Kuiva kuusi, rauta-oksa,Jottei päästä ylitse!"— — —Paistoi päivä rikkahille,Köyhille kereäjille.[291]
Näillä otteilla luulemme täydesti todistaneemme: että runolaulu Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisissä rajapitäjissä vielä on paljoa runsaampi ja täydellisempi, kuin mitä Kalevalan toisen painoksen ulostullessa saatettiin arvata. Jos nyt taas palaten takaisin alkuperäiselle lähtöpaikallemme, sieltä alamme kulkea länteen ja koilliseen päin, niin emme tosin tapaa enään yhtä runsaita runo-aarteita kuin Inkerissä, mutta kuitenkin verrattomasti paljoa enemmän kuin mitä tavallisesti arvellaan ja luullaan.
Ottakaamme ensiksi yhteisesti tarkastellaksemmeSavo, Suomen Pohjois-Karjalanlutherilaiset pitäjät, joiden kansa pää-osakseen on savolaista, sekä Oulun lääniPohjanmaasta. Tässä huomaamme sen merkillisen seikan, että eteläisempi puolisko Pohjois-Karjalasta on antanut melkoisesti lukuisia ja tärkeitä epillisiä runoja, jota vastaan pohjoisemmasta: Pielisjärven ympärystästä sekä Kaavilta ja Liperistä, tuskin on saatu muuta kuin lyyrillisiä, niitäkin varsin niukalta. Savo sitä vastoin on tämän vuosisadan alussa vielä ollut hyvin rikas runoista, pohjoinen osa erittäin epillisistä. Sitä vastoin eivät Pohjois-Hämeen savolaiset pitäjät silloin enään ole antaneet monta sipaletta, vaikka ne 300 vuotta ennen, niinkuin sieltä muuttaneitten Wermlantilaisten runoista näkyy, olivat hyvin rikkaat. Minkätähden ne Pohjois-Hämeestä pikemmin katosivat kuin Pohjois-Savosta on mahdoton ymmärtää, ja vielä vaikeampi, mistä syystä Pielisjärven seutu jäi osattomaksi, vaikka sillä oli tai vieläkin on hyviä runo-paikkoja ympärillään joka haaralla. Tässä on edessämme vielä mutkikkaampi pulma kuin ennen mainitussa Laatokan länsirannikon osassa. Pohjanmaalla ei runo Kajaanin kulmalla ole vielä nytkään vaiennut, ja Oulun läänin läntisillä rantamailla oli se viime vuosisadan lopussa, niinkuin myös tämän alussa, raittiisti raikkuva.
Yksi katkelma Pohjanmaalta kertooVäinämöisen syntymän, siirtäen kuitenkin sen tapauksen hänen isänsä nimelle:
Kave ukko, Pohjan herra,Ikäinen ikiturilas,Isä vanhan Väinämöisen,Makas äitinsä kohdussaKolmekymmentä kesä'ä.Ikävystyi aikojaan,Oudostui elämitään,Viilaisi äitinsä kohdunSormella nimettömällä,Vasemalla varpahalla.— — —Päästin (sic!) miehen miekkoineen,Satuloine'en orihin,Kupehesta Runottaren,Lapsen vaimon lappiosta.[292]
Laveampi toisinto on saatu Suomen Karjalasta: Oli neito Pohjolassa, joka ei suostunut sulhasiin. Viimein kuitenkin hän astui alas meren selälle ja siellä hänet meren ukko, parkka-äijä, teki raskaaksi. Kolmenkymmenen kesän kuluttua Väinämöinen ikävystyi elämäänsä äidin kohdussa ja syntyi samalla tavalla kuin painettu Kalevala kertoo.[293]
Maailman synty pääskysen munastaoli täälläkin tuttu, kuitenkin ainoasti uudemmissa muodostuksissansa, niin että maailman sijasta syntyy hylkeitä[294] tai saari, johonka jälkimmäiseen toisintoon tässä aina on Saaren neidon kosinta liitetty.[295]
Puitten kylvämisestäon Pohjois-Savossa laulettu täydellisemmin kuin tiettävästi missään muussa paikassa. Yhdessä kappaleessa[296] Ahti arvelee mistä saisi nurmen juuren polttajan, niin että pelto "tomeromman touon toisi, paremman terän tekisi." Kuka saataisiin noutamaan Sämpsä Pellervoinen siihen työhön? Susi siihen suostuu, saatuaan tuuheamman turkin, jolla paremmin tarkeneisi pakkasessa. Sämpsä tulee, tuo mukanaan siemeniä ja sanoo Ahdille:
"Hyvinpä teit sinäik,Minun tänne tullessani:Sulaisit jokien suita,Jäitä järvistä alensit!"
Hän rupeaa sitten kylvämään kaikki puut eripaikoilleen:
Ennen Ahti maita puuttui,Ennenkuin Sämpsä siemeniä.Etelähän ensin kylvi,Sitten siuvotti itähän,Pohjan puolelle porotti,Lopettaapi luoteesehen.
Toisessa, viime vuosisadalta, kyntö tapahtuu Vennon härän Uljamoisen avulla.[297]Ison tammen kasvattaminen ja hakkaaminenon ainoasti harvoin yhdistetty Pellervoisen kyntöön,[298] mutta sitä vastaan jokseenkin tavallinen tunnetussa loitsussa pistoksia vastaan.
Harvinainen onVäinämöisen ja Joukavaisen kilpalauluja enimmiten vaillinainen, niinkuin Viipurin läänissä.[299] Onpa kuitenkin viime vuosisadalla vielä saatu täydellisempikin Pohjanmaalta.[300] Sanakiistan jälkeen Väinämöinen pistää Joukkavaisen keihäällä läpi sydämen, josta tuskauneena tämä rukoili jumalia ja saikin avun neitsyt Maarialta, niin että yhdessä yössä jälleen parani. Hän kehoitti sitten Väinämöistä laulamaan, jolloin:
Leuat liikkui, pää järisi,Kivet rannoilla rakoopi,Paaet paukkui kalliolla,Väinämöisen laulaessa.Portit Pohjolan repesi,Ilman kannet katkieli,Väinämöisen laulaessa.
Aino-runontapaisia balladeja, semmoisia kuin Inkerin alueessa, on tavattu muutamia kappaleita samaa toisintoa. Siinä tyttö lähtee paimeneen, varas vie korut, tyttö juoksee itkien kotiin, äiti lohduttaa häntä ja käskee aittaan uusia koruja ottamaan.[301]
Paremmin edustettuna ovatkosintarunot. Näissä molemmissa maakunnissa yksistään näet on tavattu tuopilven päällä istuvan immen kosinta, josta kahdeksas runo kertoo. Välistä se päättyy Väinämöisen polvenhaavan parantamiseen,[302] välistä vielä jatkuu sillä, että Väinämöinen kuitenkin saa veneensä valmiiksi, täyttää sen väellä, soudattaa vanhat ja nuoret, tarttuu haukeen, rakentaa kanteleen ja soittaa koko luonnon ihastukseksi.[303] Paljoa yleisempi on polvenhaava ja verensulku erillään kosinnasta, välistä yksinään,[304] välistä kanteleensynnyn yhteydessä.[305]
Kilpakosinnastaon ainoasti katkelmia tallella, nimittäin pari palasta ansiotöitten kuvauksesta[306] sekä kultaneidon takominen.[307]
Vipusestaon saatu muutamia täydellisempiä tai katkonaisempia runoja. Enimmiten ne päättyvät jo siihen, kun Väinämöinen saa sen tiedon, että Vipunen on kuollut.[308]
Joskus harvoin laulettiinisosta härästä.[309]
Tältä alueelta saatu on ainoa täydellinen runo Lemminkäisen kosimisesta Pohjolassa, ansiotöistä, kuolosta koskeen sekä äidin haravoimisesta, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa.[310] Hänen surmaansa sekä uudestaan herättämistänsä nähtävästi myös muistuttaa yllä esiin tuotu Ganander'in runo Joukkavaisesta ja Väinämöisestä.
Kyllikki oli ainakin 300 vuotta takaperin tunnettu Pohjois-Savossa; sen todistaa hänen nimensä, mainittu "kiven emuena" eräässä loitsussa.[311]
Hiukkaa runsaammat ovat jäljet retkestä Pohjolan häihin. Muutamassa häälaulussa[312] ilmauntuu Lemminkäisen kerskaus:
"Sen mä mieheksi sanoisin,Urohoksi arveleisin,Joka jouseni vetäisi,Kaareni kiinnittäisi".
Edempänä sitten kuvataan myrkky-oluen tarjominen; käärmeitten onkiminen sekä oluen juonti. — Vielä pienempiä katkelmia löytyy Savossa sekä Karjalan lutherilaisissa pitäjissä useampiakin.[313]
Pohjanmaalla on oluen syntyä laulettu täydellisesti useissa paikoissa Kajaanin puolella,[314] ja yhdessä toisinnossa on Tuonelassa käynti Päivölän retken yhteydessä.[315] Myös on sieltä saatu koko Lemminkäisen toinen retki.[316] Viimein on Pohjanlahden rannaltakin vielä löydetty katkelma, jossa
Juopui Ahto, juopui Kauko,Juopui veitikka veräjä[317]Sariolan juomingissa,Kirjoverkulan vakoissa.Silloin laskit laulujahan,Opetit osan minulle.[318]
Viimein mainitaan Lemminkäinen eräässä luultavasti Pohjanmaalta saadussa vanhassa katkelmassa "Väinämöisen merimiehenä:"
Sitten vanha VäinämöinenFani lieto Lemminkäisen (airoille);Äsken keikkui venehen keula,Purajasi purren nokka.[319]
Kullervostalaulettiin Pohjanmaalla hyvin täydellistä runoa samaan tapaan kuin Kalevalan ensimmäisessä painoksessa.Soini l. Sole, siksi häntä nimitetään,
Se kalki Kalevan poika,Kun ensin emästä syntyiViidellä vesikivellä,Hetikohta kolmi-öisnäKatkaisi kapalovyönsä.Nähtihin hyvä tulevan,Kenitihin (keksittihin?) kelpoavan,Myytihin vierahalle.Karjalahan kaupittihinSepoille Köyretyiselle.Pantiin lasta katsomahan;Katsoi lasta, kaivoi silmät,Syötti lasta, söi itekin;Lasta taudilla tapatti,Kätkyen tulella poltti.
Sitten hän pantiin aitaamahan ja pilasi parhaan hirsikön. Viimein hän lähetettiin paimeneen. Siellä hän katkaisi veitsensä kiveen, jonka emäntä oli leipään leiponut, kutsui vimmoissaan sudet ja karhut karjaa surmaamaan, laittoi pillin lehmän säärestä ja toi peto-lauman soitellen kotiin.
Pani karhut kahleisiin.Sudet rautoihin rakensi;Neuvoilevi karhuja'an,Susillehen suin puheli:"Repäise emännän reisi!"Tarttui karhu kantapäähän,Repäisi emännän reiden.Sillä kosti piian pilkan,Naisen naurun paransi,Pahan vaimon palkan maksoi.[320]
Paljoa katkonaisemmat ovat Kullervon jäljet Savossa. Hämärä muisto kivikakusta löytyy paimenen laulussa auringolle.[321] — Parissa katkelmassa on kuvattu "Kojosen pojan" (= Kullervon) lähtö Ilmarisen talosta tai sotaan:
Kävin mä piennä paimenessa,Lassa lammasten ajossa,Pistin pillit pussihini,Soitin suolla mennessäni,Kajahutin kankahalla,Kuului se sepän pajahan;Seppä seisahtui pajassa.Vasara vajos käestä,Kulta kiehui kattilassa.[322]
Joskus se alkaa luikun tekemisellä lehmän luusta.[323] Tavallisesti päättyvät nämät runot niinkuin Inkerin alueessa Saaren neidon kosinnalla. — Jäähyväisetkin vanhemmille ovat jokseenkin täydellisesti tallella.[324]
Kanteleen syntylaulettiin yleisesti ja täydellisesti niin hyvin Savossa kuin myös Pohjanmaalla.[325] Nykyjään on myös saatu yksi kappale oinaansarvista kanteletta Inkerin tapaan[326] ja katkelma, jonka Gottlund toi Vermlannista[327] ja jossa soittaja sanotaan sokeaksi pojaksi, näkyy osoittavan että tämä toisinto ennen muinoin oli Savossakin laulettu.
Pohjolan emännän perään-ajostaon molemmissa maakunnissa välistä palanen nähtävänä loitsuin seassa.[328] — Ennen jo mainitussa runossa Väinämöisen ja Joukavaisen kilpailusta löytyy, sekaan eksyneenä,kehoitus lauluunSamporetkeläisten palausmatkalla:
"Laula, laula, Väinämöinen,Hyräile, hyväsukuinen!"Tuopa vanha VäinämöinenVarmoin kyllä vastaeli:"Varainen on laulannaksi,Aikainen ilonteoksi".[329]
Savossa tiedetään myös varmaan koko Samporetken olleen tunnettuna. Ihme kyllä saamme tämän todistuksen Ruotsinmaan sydämestä, Vermlannin vuoristosta, n. vuoden 1600 paikoilla sinne muuttaneitten Pohjois-Savolaisten jälkeisiltä. V. 1817 kuuli näet Gottlund heidän tarinoivan seuraavalla tavalla: "Vanha Wäinämöinen ja nuori Jompainen (= Joukahainen) lähtivät PohjanmaalleSammastahakemaan. Sieltä saatiin Sammas kiinni. Sanoi Jompainen Wäinämöiselle: 'aloita jo virtes!' — 'Viel' on virsille varainen; vielä Pohjolan portit näkyy, tuvan uuni kuumoittaa'. — Lensi Sammas pilveen. Löi nuori Jompainen kaksi varvasta Sampaalta poikki. Toinen lensi mereen, siitä suolat meressä; toinen maalle, siitä heinät maalla. Jos olisi useamman saanut, niin olisi vilja tullut kylvämättä."[330]
Täälläkin laulettiin runopäivän ja kuun vapauttamisesta. Se alkaa kysymyksellä mihin taivaan valot ovat kadonneet, Sitten lentää kyy pajalle, missä Väinämöinen takoo, ja ilmoittaa kuun taas päässeen kivestä, päivän kalliosta irti. Kumma kyllä Väinämöinen nyt vasta menee Pohjolaan. Tultuansa joelle hän huijahuttaa, jolloin tuuli hänet lennättää toiselle rannalle. Pohjolan tuvassa ovat miehet mettä juomassa. Mitellään miekkoja ja sitten Väinämöinen omallaan sivaltaa poikki Pohjan poikien päitä kuin nauriin napoja.[331]
Viimeinpä vielä on ollut tuttuVäinämöisen tuomio. Eräässä katkelmassa näet pikku-lapsi sanoo tuomarilleen:
"Sinä vanha Wäinämöinen,Te'it huorin kolmi-öisnä.Kuss' on kintaani kiviset.Maan karvaiset vanttuhuni,Isäni tulinen turkki,Äitini punainen paita?"[332]
Paitsi näitä tavataan myös sekä Savossa että Pohjanmaalla suuri osa niitä loitsurunoja, jotka on Kalevalaan otettu; mutta ne ovat enimmiten ilman mitään yhteyttä kertomarunoin kanssa.
Siirtyessämme nyt viimeinLänsi-Suomeen, täytyy meidän kohta aluksi tunnustaa, että sieltä ei ole saatu ainoatakaan itsenäistä Kalevalaan kuuluvaa runoa. Loitsuja sekä vanhoja lyyrillisiä runoja on kuitenkin vielä ollut jommoinenkin määrä koko Hämeessä ja Satakunnassa sekä Suu-Pohjan sisämaan pitäjissä.[333] Aivan tyhjät niistä ei ole olleet muut kuin Varsinais-Suomi sekä Uusimaa.[334]
Yhtähyvin eivät ole epilliset runot olleet Länsi-Suomessakaan tuntemattomat; sen todistavat sangen lukuisat muiden runoin sekaan eksyneet katkelmat sekä suorasanaiset tarinat.
Satakunnassalaulettiin pieni runopalanen, joka selvästi on kuulunut Kullervon paimenessa oloon:
Kulu, päivä, kulje, päivä.Heitä, päivä, heinikolle,Harppa'a haravan varren,Viittä, kuutta viikatevartta!Ei kulu kivinen kakkuOrpolapsen kainalosta:Syrjän söi, sydämen veiEmännälle leipojalle,Piialle vanuttajalle.[335]
Luultavasti samoissa seuduin syntyneessäPiispa Henrikin virressätapaamme pari vanhaa muistoa. Siinä ensiksi näkyy olevan jälkiHiiden hirven hiihtämisestä. Lähteissään piispaa tappamaan Lalli
Lykkäsi lylyt lumelle,Kun oli vuoltu, vuoleskeltu;Syöksi kalhut kaljamalle,Kuin on talvisen jäniksen.Sitten hiihti hirmuisesti,Lyly juoksi vinheästi:Tuli suitsi suksen tiestä,Savu sauvan somman tiestä.[336]
Kuvaus Henrikin ajosta koreassa korjassansa on myös hyvin sen tapainen mitä ainakin muutamat toisinnot kertovatIlmarisen kosintomatkasta:
Latoi lauman laulajiaPäänsä päälle laulamahan,— — —Jänön valkoisen hypittiEdellänsä viltin päällä.Karhu oli rautakahlehissa,Teeri rautainen kukersiKarhun rautaisen kidassa.[337]
Myöskin runoElinasta ja Klaus Kurjesta(syntynyt Tampereen seudulla n. 1500) sisältää pari yhtäläisyyttä Kalevalan runoin kanssa. Klaus Kurki, näön vuoksi lähteissään keräjille Pohjanmaalle, käskee vaimoansa tarpeellisiin matkan varustuksiin näillä sanoilla:
"Oh mun vähä Elinani,Viillä voita vakkasehen,Sääli säkkihin evästä,Liikkiö sianlihaa,Minun kauas mennäkseni!"
Melkein samoilla sanoilla Lemminkäinen käsikirjoituksissa pyytää äitiänsä, ja painettuun Kalevalaan ne ovat tulleet jo tehdyn teon kuvauksena.[338]
Saman laulun lopussa taas on tunnonvaivoissaan olevan Klaus Kurjen lähtö kotoa sekä itsemurha kerrottu tällä tavalla:
Pisti pillit pussihinsa.Soitti suolla mennessänsä,Kajahutti kankahalla,Järähytti järven päässä;Ajoi päin sula'a merta,Alle aaltojen syvinten.
Näistä värssyistä tapaamme ensimmäiset neljä sanasta sanaan useissaKullervon sotaanlähdön kappaleissa. Seuraavat kaksi vastaavat yhtätoisintoa Kullervon kuolosta, jonka Lönnrot oli pannut kirjaanVuokkiniemen tienoilla ja jonka loppu on näin kuuluva:
Ajoi päin sinistä merta.Alle aaltojen syvien.Päälle mustien murien.[339]
Samallaisia yhtäläisyyksiä tapaamme niissä runoissa, joita ennen aikaan laulettiinHämeessä, Sääksmäen Ritvalan Helka-juhlassa.
Ensimmäisessä niistä,Mataleenan vesimatkassa, Mataleena, kun Jesus häneltä vettä pyytää, vastaa ynseästi, sanoilla, jotka Pohjolan emännän vastausta Lemminkäiselle muistuttavat:
"Ei oo mulla astiata,Eik oo kannuni kotona;Pikarit pinona vieri,Kannut halkona kalisi".[340]
Kolmannen Helkavirren,Kestin lahjanseassa, taas on jälki Hiiden hirvestä sekä isosta tammesta:
Hikos hirvi juostuansa,Toi hirvi janottuansaHeränteestä hettehestä;Siihen kuolansa valotti,Siihen karvansa karisti.Karskasi kataja kaunis,Tuomehen hyvä hedelmä,Katajahan kaunis marja.Joka siitä oksan otti,Se otti ikuisen onnen;Joka siitä lehden leikkas,Siihen kasvoi tuomi kaunis,So leikkas ikuisen lemmen.[341]
Varsinais-Suomessakin on meille tarjona muutamia tähän vivahtavia pikku seikkoja. Erittäin merkillinen on Rauman murteella sepitetty, n. v. 1600 syntynyt runo Kaarle herttuan sodasta uppiniskaista Suomen aatelia vastaan. Siinä me näemme seuraavat paikat:
Hyvä herra, herttu Kaarle— — —Hankitsevi haaksiansa.Laitteleksi (laittelevi) laivojansa;Purjeet raakaiset rakensiHahden suuren hartioille.Oli haaksi hankittuna,Päällä purjehet punaiset,Viherjäiset viirit päällä.Antoi soutaa Suomen vaimon.
Laivan varustus on tässä hyvin sen tapainen kuin Viipurin puolen laivaretkissä. Airoille asetettu Suomen vaimo taas ei juuri voi olla muuta kuin muisto Väinämöisen veneessä soutavista neidoista; sillä Kaarle herttuan laivassa ei hänellä tietysti ole mitään virkaa.
Tultuansa Suomen rannalle herttua
Otti tulta tuttisesta,Takelita taskustansa;Meri häälyi, ranta raskui,Kalliot kovin kajasi,Hahdet hartaasti vapisi,Pyssyt parkui partahilla.
Ensimmäiset kaksi riviä nähtävästi tarkoittavat Väinämöisen hätäkeinoa Pohjolan laivan saavuttaissa; ne ovat vaan tässä uuden-aikuiseen kanuunilla ampumiseen sovitetut. Loppu otteesta näkyy olevan muunnos Väinämöisen laulun mahtavan vaikutuksen kuvauksesta, joka muuallakin välistä on Samporetkeen yhdistetty.
Myöskin ansainnee huomiota tapa, jolla on kuvattu Suomen herrain suuttumus Kaarle herttuan lähettämästä kirjeestä; sanat näet ovat aivan samat, joita Kalevalassakin aina käytetään vihan tai surun osoitukseksi. Suomen herrat
Purit huulta, vääristit päätä,Kallisteli kallojansa.[342]
Vielä edempänä on kuvattu kuinka Suomen sotajoukon kävi:
Huovi häijy Hamoseen,Häijyn juoniseen jokehen;Siitä hauit haukkelivat,Ahvenet otti osansa.[343]
Samoin Inkerin alueessa Lemminkäisen surmaa vastaavissa balladeissa välistä lauletaan:
Jo oli siika silmät syönyt,Hauki hartiat halaissut.[344]
Viimeinkin on ko'oltansa vähäinen, vaan sijaltansa erittäin omituinen muisto muinaisrunoistamme säilynyt eräässä Maskun Hemmingin n. 1600 sepittämässävirressä! Yksi kohta siinä kuuluu:
Pilvet taituit, taivaat notkuit,Pyhäin polvet kumarteli.[345]
Mutta nämät rivit eivät ole mitään muuta kuin hengelliseen tarkoitukseen hiukan muodosteltu toisinto paristatulen-synnynvärssystä:
Hopeiset orret notkui;— — —Pilvet liikkui, taivot naukkui,Taivon kannet kallistihe.[346]
Näin olemme siis, pakanuuden-aikuisten laulujemme jälkiä seuraten, saapuneet ihan Suomen kirkollisuuden emän, Turun, porttein edustalle, vieläpä Henrikin tuomiokirkon pyhäin katonkaarienkin alle! Mutta vielä paljoa enemmän, kuin nämät hajanaiset runokatkelmat, sisältävät useat Länsi-Suomesta saadut suorasanaiset tarinat.
Oli Hyytiö niminen mies, niin kerrotaan Tuuloksessa Etelä-Hämeessä,[347] ja sillä vaimo, joka tuli raskaaksi. Siitä suuttui jättiläinen, nimeltä Häyrinen, joka ei kärsinyt kuulla lapsen itkua. Hän pisti siis vaimon tynnyriin javieritti mereen: mutta tuuli ajoi tynnyrin saareen, jossa serikkuikiveen. Näin pääsi vaimo ulos ja synnytti pojan, jolle pantiinKaukonimeksi. Kasvaessaan poikamielellään katseli ohitse kulkijoita. Viimein hän teki itsellensä vesimaton, jolla läksi purjehtimaan. Jättiläinen sen huomasi ja rupesi Kaukoa kivien viskaamisella ahdistamaan: mutta kotka otti hänet selkäänsä ja kantoi korkealle vuorelle, josta hän pääsi kotiin.Nyt varusti Kauko suuren sodan, jossa kaatoi jättiläisen pojan, jaisä, siitä tuskastuneena,rakensierityisistä aineksistalaivan, joka kulki maitse, meritse sekä ilman kautta, ja läksi matkalle, jolta ei enään ole kuulunut eikä näkynyt palauvan.[348]
Toisessa samasta paikasta saadussa[349] mies suri, kun hänellä ei ollut vaimoa eikä lasta. Löysi hän sitten munan ja hautoi, siksi kun siitätuli ihmeen väkevä poika. Mies lähetti hänet kaskea kaatamaan. Poika otti kirveen jakaatoi hirmuisesti metsää. Siitä suuttuneena isä ajoi hänet pois kodistaan. Poika palkkausi nyt suureen linnaan rengiksi ja sai ensityökseen suuren laakson raivaamisen, kivistä puhdistamisen. Hän otti hirmuisen hongan tyvestä kiinni ja veti sitä perässänsä, joten koko laakso kerrassaan tuli viljelysmaaksi. Kotiin tultuapojalle annettiin sammalista ja suomudasta leivottu kakku, jonka laadun hän vasta leikatessaan huomasi. Kostoksi soitti hän torvellaan kokoon metsän karhut ja ussutti ne isännän päälle. Hädissään tämä lupasi Munapojalle tyttärensä sekä perintönsä omaksi. Mutta tytön äiti ei olisi suonut lastansa köyhälle miehelle; hän läksi pyytämään apuaPohjolan akalta, Tämä suostuikin auttamaan, jos saisi tytön omalle pojallensa. NytPohjolan noita-akka rakensi laivanja tuli poikansa kanssa neitoa noutamaan;vaan Munapoika veti laivan semmoista vauhtia maalle, että se meni pirstoiksi. Pohjolan akka näki että Munapojalla oli koira;hänkin nyt sylki koiran ja molemmat talonvartijat pantiin vastakkain tappelemaan. Munapoika silloin taaskutsui karhuja metsästä, jotka repivät koiran jahaavoittivat akan. Tämän huutoon riensi avuksilaiva, jossa oli tuhat rautapaitaista soturia. Syntyi nyt hirveä tappelu, niin että kalliot järisivät, mutta viimein Munapoika pääsi voitolle. Haavan saaneelle morsiamelleen hän mehiläisellä haetti mettä ulkomaalta ja paransi hänet jälleen terveeksi.[350]
Kauvatsalta Satakunnassa[351] kerrotaan sama satu, mutta vähän toisin. Munapoika kuninkaan palveluksessalähetetään puitten hakkuusen. Siellä hän kaataa yhden puun maahan ja samassa romahti koko iso korpi kumoon, niin pitkältä kuin kirveen kalkahdus oli kuulunut. Sitten piti tuoda halot kotiin. Munapojan kuormaansa vetäessä tuli karhu vastaan; hän sen koppasi niskasta kiinni ja viskasi halkojensa päälle.Kotona hän sen pisti härkänavettoon ja aamulla, kun mentiin katsomaan, oli karhu tappanut koko lauman, että oli kaikki vallan lihana. Kuningas nyttahtoi päästä tuosta vastuksellisesta palvelijasta ja lähetti hänet helvetistä ijankaikkista veroa tuomaan: mutta hän palasi sieltäkin eheänä. Nyt hän käskettiin perkaamaan Limingan niittyä.
Kullervon runoin tapaisia kohtia löytyy vielä useissa muissa tämän kanssa[352] sukulaisuudessa olevissa saduissa, joissa tuo väkevä poika syntyy leppäpölkystä taikka on karhun ja papinrouvan tahi jonkun miehen (useimmiten papin tai sepän) ja metsän neidon sikiö.
Useissa näistä,[353] joissaseppäon pojan isä tai kumminkin isäntä, viedään tuo väkevä hirviö pajaan. Hän kysyy sielläsaako lyödä voiman vai taidon kanssa? Seppä siihen vastaa: "se on ykskaikki, jos semmoinen mies lyö voiman tai taidon kanssa!" tai myös: "kyllähän voimatkin tarvitaan kaikkityyni!" Silloin poika nostaa moukkarin ja lyö sillä alaisimen maan alle näkymättömiin, kuulumattomiin. Pelästyneenä siitäseppä hänetyhdessä toisinnossamyökuninkaalle.[354]
Joskus väkevä poikanimitetäänkin Kalevan pojaksi. Eräässä Sahalahden sadussa[355] "Kalavan poika" lupasi hakata naurishuuhdan muutamalle ukolle. Hän söi ensin koko päivän jahioi kirvestänsä; iltahämärässä vasta hän läksi metsään, jakun sitten kerran vaan läimäytti, niin metsä kaatui, niin kauas kuin kirves kuului.
Toisin paikoin kerrotaan Kalevanpojan niityn raivaamisesta tai niittämisestä. Ylöjärvellä esim. "papin poika" päivässä raivasi kymmenen kapan alaa niittyä ja latoi sen ympäritse korkean kiviaidan.[356] Suuret niityt Marttilan ja Pöytyän välillä ovat hänen niittämänsä, jolloin heinä kaatui kerrassaan niin laajalta, kuin viikatteen viuhina kuului.[357] Tämän jo Agricolakin tiesi, joka Hämäläisten jumalia luetellessaan mainitsee:
Calewan pojat niitut ja mwdh löit.
Kullervon muistakin uhkatöistä, joissa hän kaikkea turmelee, ovat muutamat tutut Länsi-Suomessa. Sahalahdessa[358] "väkevä Matti" Paholaisen palveluksessatappaa lapsen, jonka katsominen hänelle oli uskottu, ja sen jälkeenhäntä itseään tahdotaan tappaa. Laitilassa[359] hän toisten ollessa riihessä vaan makaa. Viimein hänkin tulee, potkaisee riihen päädyn pois, ajaa kaikki elot luuvaan, ottaa maston ja "jumppaa" sillä. Kun työ on tehty, panee hän jyvät suureen purjeesen ja vie ne aitan portaille.
Karhun kotiintuonnistakin on toisellainen toisinto, saatu Eurajoelta Varsinais-Suomessa.[360] Poika oli metsässä sälyttänyt rekeen semmoisen kuorman, ettei härät jaksaneet sitä vetää. Hän meni senvuoksi ruoskaa leikkaamaan ja sillä ajoin karhu söi härät. Mutta poika ei ollut siitä milläänkään, valjasti karhun sijaan ja ajoi sillä kuorman kotiin.