Laitilassa kerrottiin kuinkaKalevanpoikakantoi kiviäkostoksiUntamalaisille. niin että heidän niittynsä jäi niittämättä.[361]
Paitsi sitä ilmautuu Kalevanpojan t. Kalevanpoikien nimi monissa muissa saduissa, joissa kerrotut seikat eivät ole yhtäpitävät Kullervon runoin kanssa.[362]
Halikossa kerrottiin vielä tämän vuosisadan alussa vaskivaimosta, jonka seppä oli itselleen takonut.[363]
II. Kalevalan runot Vironmaalla.
Löytöretkellämme, Kalevalan runojen ha'ussa, on meidän nyt poikkeeminen Suomen lahden poikki, niiden veljiemme luokse, jotka siellä elävät Virolaisten nimellä. He ovat kaikkein kau'impana epoksemme nykyisestä parhaasta säilypaikasta; mutta yhtähyvin tapaamme heilläkin aivan arvaamattoman rikkauden vanhoista runoista ja taruista, jotka monin suhtein ovat vieläkin täydellisemmät kuin Inkerissä.
Luomistarustaon Virolaisilla hyvin paljon ja tärkeitä toisintoja. Yksi[364] kertoo, kuinka oli neljä neitoa, sisarusta soutavata: yksi oli joen näkki, toinen neito tähden tytär, kolmas kuun kasvatti, neljäs päivän pääskyläinen. Ne kutoivat Taaran (ylijumalan) käskystä hopea- ja kultakankaita päivälle ja kuulle vaatteiksi, vedelle pitsiverhoa, maalle utuvaippaa. Mutta viimein he siihen työhön kyllästyivät:
Aika lähti ikäväksi,Ajan kierto kipeäksi,Kapeen kierto kapeen kanssa;Ei ole miehet maistamassa,Puolisot ei kaitsemassa.
Mikä ihmeellinen yhtäläisyysKapeen, Ilman immen, ensimmäisten olo-aikain kanssa! Tosin on suomalaisessa runossa puhe ainoasti yhdestä neidosta, virolaisessa neljästä. Mutta tapaammepa me Kalevalassakin toisin paikoin useampia Luonnottaria.
Joen näkkiä vastannee Kalevalassa veden emoksi muuttunut ilman impi. Päivätär ja Kuutar myös ilmautuvat meidän runoissamme; niillä on hopea- ja kulta-kangasten kutominen virkanansa aivan kuin heidän virolaisilla sisarillansa. Huomattava on että toisessa paikassa taas suomalainenkin "impi ilman päällä" soutaa venehellä vaskisella, purrella punaperällä.[365] Parissa paikoin ilmautuu Kalevalassa kolme Luonnotarta, esim. kun he lypsävät rautamaitoa,[366] tai kun käärmeen synnyttävät.[367]
Toisessa virolaisessa runossa[368] Siuru-lintu, sinisiipi, ilman emän hautomatta syntynyt, lentää ympäri kaikkia ilmoja:
Lensi paljon, liukui paljon,Lensi, liukui lounaan alle,Pyörähti poikittain pohjosehen
ja tapasi viimein niin-ikään neitosia, jotka valittivat, että on ikävä yksin eläessä.
Kolmas virolainen runo[369] saattaa meidät kappaleen edemmäksi, nimittäin itse luomistaruun. Pääskynen, päivän lintu, Inkerin alueen tapaan, munii neitojen laivaan, myrsky viskaa munat mereen, jolloin niistä syntyy kalojen hopeiset suomukset. Tässä toisinnossa oli siis taru maailman synnystä jo hämmentynyt; mutta selvänä tapaamme sen Virossakin useammissa toisissa lauluissa. Yhdessä[370] pyhä "purjelintu" kauan etsii pesinsijaa ja munii viimein kullankarvaiseen pensaasen. Pojistaan hän sitten panee yhden kuuksi taivahalle, toisen päiväksi ilman päälle, kolmannen kiveksi hakaan. Toisessa[371] taas Pohjan kotka laittaa pesänsä Kalevin kalliolle, muna varastetaan, viedään laivaan, vierähtää mereen, jolloin panee päivän paisumaan, kuun kasvamaan ynnä sen lisäksi vielä synnyttää kaikellaisia saaria sekä laivoja.
Suorasanainen taru taas antaa toisen selityksen maailman luomisesta. Sen alku-aineet on näet Vana Isa tehnyt; mutta hänen levätessään sittenIlmarinentakoi teräksestä taivaan kannen ja kiinnitti siihen kuun, tähdet sekä viimein Vana Isan lampun auringoksi.[372]
Näin luotu maailma oli kuitenkin vielä autio ja tyhjä, järjestämätöntäkaosta. Se oli nyt eläväin olentoin asuttavaksikynnettävä ja kylvettävä. Tästäkin on Virolaisilla taruja, vielä selvempiäkin kuin meillä Suomalaisilla. Sama jo mainittu runo,[373] missä oli puhe Ilman impein töistä, kertoo sitten myös, kuinka "Kalevallan" pojat, emän kantamatta syntyneet, Taaran käskystä kyntivät suot ja vuoret, raivasivat korvet, mättivät mäet kokoon, laajensivat lakeudet. Toisessa taas[374] Kalevanpoika
Laittoi aisat aurallansa,Orhin auransa etehen,Ruunan kynnölle rakensi:Läksi suolle sahroinensa,Kuivaa maata kyntämähän,Aron pintaa kääntämähän.Kynti maan pinnan tomuksi.Kivet survoi someroiksi,Savet siemenenkasvajoiksi.Tomun idun imettäjäksi.Kynti paikoittain peltomaaksi,Väkeväksi viljamaaksi.Toiset kohdat karjamaaksi,Nurmimaaksi, heinämaaksi.Kylvi suohon sinikoita,Sammaleesen juovikoita,Mättähisin muuraimia.Muutamin paikoin mustikoita.Kynti paikoittain metsämaaksi.Laajat paikat korpimaaksi;Kylvi metsät kasvamahan.Tammet korkeat nousemahan,Pensastikot paisumahan,Kynti paikoin lakeuksia,Laajoja aroja, laajoja nunnia,Hauskoja kävelypaikkoja;Kynti mäet keikkumahan,Kummut kaikki kiikkumahan.Kynti orot, kynti salot,Nurmet (?), luhdat viherjöimään.Kylvi mansikat mä'ille.Pensaan alle puolukoita,Kynti kukat kasvamahan,Kaunoiset rehoittamahan.
Näistä runoista on edellinen yhtäpitävä maailman järjestämisen kuvauksen kanssa, niinkuin se ilmautuu vanhassa Kalevalassa, missä näet Wäinämöinen meret kyntää, niemet ja lahtemat muodostaa. Toinen kertoo kasvikunnan syntymisen samalla tavalla kuin Kalevalan toinen runo.
Paras ja myöhimmin syntynyt kaikista on Kalevalan mukaan, niinkuin tiedämme,tammi, Jumalan oma puu. Tässäkin on Virolaisilla hyvin runsaasti runoja. Yksi[375] laulaa meille: kuinka Päivän vanhin poika, Taaran poika, kylvi tammen terhon kytömaahan. Sitten kuvataan sen kasvaminen melkein sanasta sanaan, niinkuin meidän lauluissamme:
Tammi nousi, tammi joutui,Nousi vaaksan paksuiseksi;Tuli tuulonen tuhisten,Vihma vierähti vihisten,Tuuli tammea kohotti,Vihma kostutti vähäistä,Nosti tammen kasvamahan.Vähäisen venähtämähän.Tammi nousi, tammi joutui,Tammi nousi taivahille,Saatti pilvet hajoomahan,Taivon laajan laukeemahan,Rupes päivää peittämähän,Kuutakin sammuttamahan.Tähtiäkin tappamahan.
Toinen[376] vielä yhtäpitäväisemmin suomalaisen kanssa kuvaa maahan hakkaamista. Kotkan siiven alta löytyi pikku mies, kahdeksan vaaksan korkeuinen, Kalevan peukalon pituinen. Tämä pikku-mies pihalle tultuansa:
Kasvoi kyynärän, kasvoi kaksi,Sirkosi vielä monta syltä.
Sitten hän rupesi tammea hakkaamaan.
Hakkas päivän, hakkas kaksi,Kappalehen kolmattakin;Tammi alkoi tuikutella,Kannon päässä kiikkuella,Latvapuoli lankeemahan.Tammen tyvi peitti saaren,Latva kaatui lainehesen.
Tammesta sitten tehtiin kuuluisa Suomen silta, jonka toinen haaraSaaresta meni Viroon, toinen Suomeen.
Kolmas laajalle ympäri Viroa levinnyt toisinto tähän kuvaukseen vielä lisää kertomuksen mitä siitä tehtiin:
Saatiin tynnyrit tyvestä,Kannosta olutpuolikoita,Latvasta lasten kätkyitä.Sydämestä syömäpöytä.Lukkarin luetuspöytä;Mi jäi laudoista jäljelle,Siitä sauna veljelleni,[377]
Lähinnä työnä nyt oli Wäinämöisellä tai oikeastaan Pellervoisellakasken kaataminen, jota tehdessään hän kuitenkin jätti yhden koivun lintujen leposijaksi. Samallainen huolenpito metsän laulajista ilmaantuu myöskin muutamassa virolaisessa lyyrillisessä laulussa.[378]
Wäinämöisen ja Joukahaisen taisteluntapaisia suorasanaisia tarinoita kuuluu olevan Vironkin kansassa.[379] Mahdollisesti on myös tähän luettava Kalevinpojan taistelu Manalan hallitsijan Sarvikon kanssa, jossa jälkimmäinen viimein nivuslihoja myöten pistetään maan sisään.[380]
Runsaasti, vaikka kuitenkin ainoasti katkelmina, ovatAino-runot edustettuna. Yhdessä[381] nuori tyttö laulaa:
Läksin luutia tekemähän,Kultaluutaa kuusikosta,Hopeaista haavikosta,Tarkan tammen lehtisistä.Otin puukkoni pivohon,Helmahan raudan heleän,Karkean raudan kainalohon.Tuli vastahan Sulevi,Sulevi Kalevinpoika,Pyysi multa huimasti suuta,Huimasti suuta, kiusalla kättä.Minä sulka en suonut suuta,Sepelpää en kääntänyt päätä.
Eipä tyttö tyytynyt tähänkään vastenmielisyyden osoitukseen, vaan pisti puukollaan Sulevin kuolijaksi. Siitä hän meni itkien kotiin, jossa isä ja äiti tiedustavat syytä itkuun. Mutta kun tyttö kertoo murhatekonsa, saa hän siitä vaan kiitoksia, ylistyksiä. Samalla lailla toisessa runossa neito kävelee metsässä, jolloin varas vie hänen korunsa. Itkevää tytärtänsä lohduttaa äiti, luvaten ostaa uudet korut.[382] Kolmas runo laulaa tapauksen samalla lailla, kuin myös joskus Inkerissä on tapana:
Läksin mereen kiikkumahan— — —Panin helmet heinämaalle,Vitjat pitkän luo'on päälle,Sormukset someron päälle,Nauhat laajan hiekan päälle.
Tulee sitten hauki ja pääskynen ja varastavat ne korut; loppu on melkein sama kuin edellisessä toisinnossa.[383] Neljännessä[384] on alku samallainen, mutta tyttö ei mene kotiin, vaan huutaa apua, jolloin kallion poika, Ruotsin kanteleen soittaja, tulee siihen, soittaa niin lumoovasti, että laineet jäävät kesken vieremistään seisomahan, pilvet pitkältä katsomaan, ja hauki sekä pääskynen tuovat ryöstetyt korut takaisin. Kallionpoika palkinnoksi avustansa pyytää tyttöä omaksensa, vakuuttaen:
"Meill' on pyhä jokapäivä,Pitkin vuottamme pitoja!"
Mutta ei tyttö kuitenkaan suostu häneen. Kalliopoika tässä nähtävästi on väännös Kalevanpojasta, ja lisäys "kanteleen helistäjä" sekä tapa, jolla korut takaisin toimitetaan, näyttää selvästi että tässä ei ole kenestäkään muusta puhe, kuin vanhasta, vakavasta Wäinämöisestä. Tosin on hän tässä häväistyksen tekijästä muuttunut auttajaksi, mutta lopussa hänelle annetut rukkaset kääntävät kuitenkin laulun jälleen vanhalle, oikealle ladullensa.
Ainon kuolema taas on välitapauksena Kalevipoeg-runostossa.[385] Tässäkin tyttö lähtee mereen kiikkumahan, heittäen vaatteensa ja korunsa rannalle. Häntä ei kuitenkaan viekoita sinne "paasi kullanpaistavainen", niinkuin Suomen runossa, vaan sen sijaan meren pohjasta välkkyvä kultamiekka, jonka me myös Inkerissä jo olemme tavanneet samassa yhteydessä. Vaskimies nousee merestä ja lupaa hankkia sen miekan sieltä, jos tyttö hänelle tahtoisi tulla kotikanaksi. Tyttö ei siihen suostuisi, mutta hänen jalkansa livahtasi ja hän hukkuu mereen. Sureville vanhemmille, jotka tulevat meren rannalle häntä hakemaan, ilmoittaa hän kohtalonsa, lopettaen melkein samoilla sanoilla kuin suomalaisessakin runossa:
Läksin mereen kiikkumahan,Lainehisin laulamahan;Sinne ma kana katosin,Sinne lintunen livahdin,Näivehdyin ma nuori neito,Kaunis kukkanen lakastuin.[386]
Moitittu on Lönnrot'ia siitä, että hän Kalevalan uudessa laitoksessa on antanut Ainon saada surmansa mielen häiriössä, vaikka hän useammissa toisinnoissa menee kuoloon täydellä päätöksellä. Tämä virolainen muodostus kuitenkin todistaa, että taitava mestarimme herkällä aistillansa oli valinnut oikean toisinnon. Nähtävästi ei henno Suomen runotar vierittää niin suuren rikoksen kiveä viattoman, onnettoman Ainon päälle. Tähän loppuu Kalevipoeg-runostoon otettu laulu neidon kuolemasta; mutta Kalevalassa kuvattu äidin suru löytyy Virossakin melkein samoilla sanoilla erään lyyrillisen laulun seassa:[387]
Silmät vettä vierettävät,Kosket laskee lainehia,Vesi vieree silmistäni,Silmistäni poskilleni,Poskiltani kaulahaniKaulastani rinnoilleni,Rinnoiltani helmoilleni,Helmoiltani polvilleni,Polviltani säärilleni,Sääriltä jalan lavalle,Jaloiltani varpahille,Varpailta maahan vajosi.
Siitä sitten syntyi jokia. Kalevalassa kasvaa vielä jokiin saaria, saariin koivuja, ja koivuihin käkiä. Yhdessä jaksossa edellisen kanssa ei sitä Virolaiset laula tällä lailla; mutta yhtähyvin on heilläkin muisto käkien kukunnasta säilynyt erikseen toisen lyyrillisen runon seassa:[388]
Kodasmäell' on suuri kuusi,Lepät laajat Leuvalassa,Tammi Tarvasten mäellä;Kukkuvi käkeä kolme,Laulaa kolme linnukaista;Yksi kukkui: "kuole, kuole!"Toinen kukkui: "murhe, murhe!"Kolmas kukkui: "kullan kainaloon!"Joka kukkui: "kuole, kuole!"Sen ma itsellen' ehitän,Mikä kukkuu "murhe, murhe!"Sen mä laskelle lähetän;Mikä kukkuu "kullan kainaloon!"Kullakseni kasvattelen.
Viimeinkin on vielä kalaksi muuttuneen Ainon pyytämisestäkin Virolaisilla tallella pieni, mutta syntyperäänsä selvästi osoittava katkelma.[389] Se kertoo kuinka joessa on kolme kalan lajia:
Yks on siika mustaselkä,Toinen hanki halliselkä,Kolmas lohi laajalauko.Otin ma kalan kätehen,Vein minä kalan kotihin,Kävin kalaa keittämähänIsän pitkällä pinolla,Veljen lastuilla leveillä.Kala virkkoi vastahani:"Ei mua tuotu tuoreheksi,Eipä viety verekseksi;Tuotihin ma laulamahan,Laulamaan, livertämähän!"
Kalevalankosioretkiävastaa varsinkin yksi virolainen runo, mutta se erittäin selvä sekä merkillinen.[390] "Minä", tuo kaikkiin kykenevä, tässäkin lähtee kauas kalaan:
Mull' oli vene luikon-luinen,Airot hanhen sulkasista,Astimet (= teljot?) sillin hampahista.— — —Sieltä sousin Saarenmaalle,Saarelta viistoon Suomenmaalle.Mitä kalaa sain merestä,Suomesta salasilakkaa?Vein ma vaimon Suomenmaalta,Nuorikon Norrangan (= Norjan?) rajalta,Kapenen kalliomaan keskeltä,Pohjan päällikön pereestä,Tauran(sic) tietäjäin suvusta.Hääkutsuihin tuli joukoin suurinPoikasia Pohjanmaalta,Miehiä metsän takoa,Naisia neljästä vallasta,Tyttöjä Turkilan rajalta.Kuormittain kokoon ko'ottiinAartehia Narvanmaalta,Kultaa Kungelan ääriltä;Antehista aavistelinPuolisoni kalliin hinnan.Sata päivää häät pidettiin,Pohjolan ilopitoja:Merestä makeiset tuotiin,Ruotsin rannoilta rahnakalaa,Kaukaa korvesta karhun lihaa,Peuran lihaa Pohjan piiriltä,Rasvalintuja lainehilta.Jop' oli nyt kiiru kotihin,Omaisia oppimahan,Nuorikkoa näyttämähän,Kuinka oli minut myös ylennetty.Ostin Hiiomaalta (= Hiidestä) hevosen,Tuurasta toisen orihin,Panin parin korjan eteen,Kiidätin kallioita myöten merelle.Kansi klasinen merellä,Klasi kallion kovuinen,Kantoi kuormat katkeematta,Kultakuormat kiikkumatta.Nainen nauroi Suomen kielin,Hepo hirnui Hiiden kielin,Ori karjui Tuuran kielin.Kulkuset kullasta kulisi,Korja lauloi Narvan kielin,— — —Vihriä esliina Ruotsin kielin,Punapaita Pohjolaa pajatti.Ratsut rannalla rakensin,Kolmet köyteni kohensin,Panin päälle luisen luokin,Kaulaan rahkehet rahaiset,— — —Läksin lystisti ajohon,Käänsin kotipuoleheni;Ajoin päivät päivän valolla,Yöt kuu-kullan valolla,Kauneulla Pohjan emännän,Ruijan tulten tuikkehella —Äidin helmien hopeisten,Kultasoljen kuumottaissa,Varjossa vanhan otavan;Vartaat[391] johti vieraan tietä,Koi-tähti kutsui kotihin.Loppui meren kalliosilta,Läksin maita liukumahan,Myöten hankia ajelin,Kynsin pitkiä kujia,Ajoin näin kylä kylältä,Kaupungista kaupunkihin.Nuorikon tuli ikävä,Itki kaukaista kotia.Minä naista mielittelin:"Ällös itke, armaiseni,Älä kaipaa, kultaseni!Ennen koittoa kotihin saamme,Ennen valkenemista äidin syliin,Koiton perästä perintömaalle! —Oikoa, orit väsynyt,Jalkoa, rauennut ruuna!Kaurat kutsuvat kotihin,Suitseet mieltäs mielittävät!" —Pihan portille ajelin,Korjani katoksen alle.Tuli tyttö katsomahan,Orja korjaa korjaamahan,Ulos riensi äiti armas,Vastahan vanha isoni.Minä kuulustin emolta,Vierain kielin väännätellen:"Tuokaa juomaa uusin kannuin,Huulen kastetta Marille!"Äiti säikähti, vastaa tuohon:"Kusta otan, kusta löydän?Rainta kultainen ravistui,Kannu rautainen katosi!"Isä huutavi ovesta:"Ota kulta-haarikkamme,Vanhan Lempitin murhe-astia,Sammuta jano nuorikolta!"Toinpa vaimoni tupahan:Kalliit vaatteensa kahisi,Kultavitjansa kilisi.Isä ällistyi tuvassa,Emo vaipui kiukaan eteen,Sisko kätkihe kammarihin,Veikko viinakellarihin.Isä huusi ihmetellen:"Se on Kunglan kuuluisa tytär,Se on puoliso kuninkaan!Vaan ken mainio on miesi,Mi sai morsion mertahansa?" —"Tule, taatto, tunne poikas,Tule, maammo, tunne poikas!"Eipä tunne taatto, maammo,Eipä tunne veikot nuoret;Tunsipa sisaren silmäNeulomastansa nutusta,Kirjaamistaan kintahista.
Erittäin Wäinämöisen kosimisesta kertoo suorasanaisesti muistoon pantu taru. Ukko soitti ja lauloi, niin kauniisti kuin suinkin taisi, erään talon edessä. Ihastuen siitä juoksi sieltä kolme neitoa ulos. Wäinämöinen kääntyi ensin vanhimman puoleen, mutta se hänet kohta nauraen hylkäsi. Toinen salli ukon ottaa kiinni hänen kädestään ja viedä hänet tanssiin. Mutta sitten hän myös antoi kieltävän vastauksen. "Kyllä", sanoi hän, "osaat laulaa ja soittaa kauniisti, vaan ei jalkasi enää kelpaa tanssiin eikä harmaa partasi suunantoon". Kolmas ihastui tosin lauluun, niin että kyynelet silmistä vieri, vaan ilmoitti kuitenkin itsellään jo olevan nuoren sulhasen.[392]
Mitä muuta vielä löytyy Viron runoissa tähän kuuluvaa, on enimmiten katkonaista ja hämärätä. Kalevinpojan uiminen Suomeen on kuitenkin nähtävästi muisto Wäinämöisen samallaisesta tulosta Pohjolaan.[393] Värssyt
Pani kädet soutamahan,Jalat takaa tyyrimähän,Hiukset päässä purjehiksi;Souti kiiruin Suomen puoleen,Tyyrieli Turjaa kohti,Purjehteli Pohjaa kohti[394]
näyttävät näet vielä selvästi, minnekä matka alkuansa kävi. Tämän retken tarkoituksesta, joka ei ollut kosiminen, tulee edempänä puhe. Suurelle maailmanretkelle lähtiessään teettää sitten Kalevinpoika itselleen, samoin kuin Wäinämöinen, suuren laivan tuosta isosta tammipuusta.[395] Tämän aluksen rakentamista varten täytyy Wäinämöisen käydä Tuonelassa; samoin Kalevinpoikakin, noutaessaan lautoja rakettavaa linnaa varten, käypi Manalassa (põrguessa = perkeleessä).[396] Mutta se tapahtuu vaan sattumalta, ilman mitään yhteyttä, matkan tarkoituksen kanssa, eikä ole myös näiden molempien Tuonelan retkien sivuseikat ollenkaan yhtäläiset. Vipusesta on ainoasti nimi (Viboane) ynnä se tieto, että hän oli mainio joutsimies, säilynyt Suomenlahden eteläpuolella.[397] Muuten ei ollut Virolaisillekaan tietojen hakeminen Manalasta suinkaan outo; sen todistaa nimimana-tarkka, jolla Kalevipoeg-runostossa kunnioitetaan taitavimpia, mahtavimpia tietäjiä.
Hämärä muisto siitä, kuinka Annikki Ilmariselle tuopi sanoman Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle, on kenties tallella seuraavassa katkelmassa.[398] Anni neito hyppii lautaa, lauta livahtaa ja hänen kaulavitjansa, rintasolkensa menevät rikki. Hän rientää silloin sepän luokse ja pyytää: "Seppäseni, veikkoseni, paranna mun helmeni, ojenna soljen reunat". Seppä sen lupaa tehdä, jos Anni menee hänen pojalleen vaimoksi. Mutta Anni kieltää, koska sepän lapset on sysiset, takojan lapset tahmaiset. Loppu tässä siis taas pitää yhtä Pohjolan emännän varoituksen kanssa, koska Ilmarinen tulee hänen tytärtänsä kosimaan.
Ilmarisen toisen kosintoretken tapainen on yksi runo, jossa veli, sodasta tultuaan, kosii itselleen morsiamen, mutta kotimatkalla kysyy hevosiltansa: "syöttekö neidon lihaa, juotteko neidon verta?" Kun ei hevoset siitä huoli, tappaa hän nuorikon itse.[399]
Kalevalan kosijain ansiotöistä ei Viron runot tiedä yhtään mitään. Sitä vastaan tapaamme taas koko joukon muistoja Pohjolan mainioista häistä.
Isosta härästäpuhuu nähtävästi eräs katkelma, joka on eksynyt elonleikkuu-laulun sekaan.[400] Siinä kiitetään, ylistetään herrasväkeä, joka on talkkoita varten hankkinut niin suuren, lihavan elukan:
Ruvetaan härkää tappamahan,Härkää hengiltä ottamahan;Tuhat miest' oli niskassa,Sata miest' oli sarvessa.Saatiin tuhat tynnyriä lihaa,Saatiin sata vadillista verta.
Myöskinoluen synnystä ja sen vaikutuksestaon Virolaisilla muutamia runoja. Yksi[401] kertoo, kuinka humala kasvaa, kuinka se olueksi keitetään ja sitten pyörryttää mielen miesten päässä, puolen mielen naisten päässä. Toinen,[402] joka kuvaa harjakaispidot, sen jälkeen kun Kalevinpoika oli ostanut miekan Suomen sepältä, kuuluu täten:
Seitsemän päivää kesti pidot,Lepäs vasarat, alaisimet,Lepäsivät rautapihdit.— — —Humala, uhkea pensaan oksa,Käpy kaunis köynnöksessä,Oli pitojen isäntä,Suuren ilon lysti luoja;Oli tunkeinut tynnyrihin,Pujahtanut puolikkohon,Sieltä kannuihin karasi,Pikareihin häijy pääsi;Sieltä päihinkin valahti,Otti mielen miesten päästä,Puolen mielen poikain päästä,Tanun (hunnun) tarkkain naisten päästä,Ujouden impien otsasta.Olut tuolla hullutteli,Mesi nurmella melusi:Naiset tanssivat tanutta,Miehet möyräili lakitta,Neidot kaikki nelin ryömin,Kontillansa, kuukuillansa.[403]
Yhdessä laulussa Salmen häistä on kenties tarkoitettu samantapaista häätuvan koristusta kuin Kalevalassa:
Tupa on tu'ista tehty,Hernevarsista valettu.[404]Katosta alkain alas-laskettu,
Itse häitten kuvauksessa ja häävirsissä on vielä enemmän yhtäläisyyttä virolaisten ja suomalaisten runojen välillä. Vävyn vastaan-otosta lauletaan Salmen häälaulussa[405] melkein samoilla sanoilla kuin Kalevalassa:
Talliin viekää tähden[406] hevonen.Tähden laukki liiterihin;Heittäkäätte heinäsiä,Kantakaatte kaurasia,Peittäkää hienoihin liinoihin,Kattakaa leveällä kankaalla,Varjostakaa silkkivaipalla;Silmät samettiin makaamaan,Kaviot kauroihin lepäämään![407]
Tähden poika itse istutetaan:
Etehen hiotun seinän,Taakse tahotun seinän;All' on penkki pihlajainen,Pöytä leveä edessä.[408]
Anoppi nyt kehoittaa vävyä:
"Syö'ös, tähti, juo'os, tähti,Tähti, riemulla eläös!"Kannusrautoja ratisti:"En tahdo syödä, enkä juoda;Tuokaa omani tupahan,Saattakaa Salme permannolle!"[409]
Samoinpa Ilmarinenkin, kun hänelle tervetuliaistuoppia tarjotaan, vastaa:
"En ennen sinä ikänäJuone näitä juomisia,Kuin mä saan nähä omani:Onko valmis valvattini!"[410]
Mutta vielä paljoa enemmän, melkein sanasta sanaan yhtäpitävä virolaisen kanssa on tämän tapauksen kertomus vanhemmassa muodossa, runossa "Suomettaren kosijat".[411]
Pohjolan hää-iloa enentää, niinkuin tiedämme Wäinämöinen suloisella musiikillansa; olipa olutkin jo ennen häitten alkua uhannut särkeä tynnyrinsä, jos ei saisi kuulla laadullisten laulua. Sama uhkaus löytyy myös Virolaisilla.[412]
Niin-ikään melkein samoilla sanoilla kuvaa sitten eräs virolainenkin runo laulun voimaa:
Kun ma lauluhun rupean,Laulan meret nurmikoiksi,Meren kaltaat kukkasiksi,Meren pohjat peltomaiksi,Meren rauniot rahoiksi,Meren hiekkaset helyiksi,Salmen suuhun tattareita,Salmen karit kauramaiksi,Salmen luotoihin pellavia,Kun ma lauluhun rupean,Ennen puuttuu Pursa puita,Pursa puita, Pamma maita,Kura kuivia kaloja,Sörvenniemi säynähiä,Ennen kuin minä sanoja.[413]
Viimein lähtiessään häitten jälkeen kodistansa Kalevin kanssa, sanooLinda:
"Käskyjalka, käännä korja,Korjan aisat akkunahan,Korjan kylki kynnyksehen,Reen kuomu koiton puoleen!"[414]
Yhtä suuri on myös yhtäläisyys niissä neuvomis-virsissä, joita häissä on tapa laulaa. Kalevinpojan kerta tullessa veljiensä kanssa yhteen taloon, luullaan heidät kosijoiksi ja otetaan siis vastaan seuraavilla sanoilla:
"Mistä tiesitte tänne tulla,Osasitte pihaan ajella?Ei ollut merkkiä mättähässä,Tunnustähteä aidaksessa,Että kasvaapi kanoja,Täällä hautuu sorsasia.Tytöt kasvoi salatuvassa,Kultakangasta kutoen,Silkkipauloja punoen,Kultasormus sormessansa,Suuret soljet rinnassansa,Kalliit taalerit kaulassa.Te kävitte kullan valolla,Ajoitte soljen valolla".[415]
Morsianta itketetään ja varoitetaan Virossakin tällä lailla:
"Oi sisar, matala neiti,Kun sinä kotona kasvoit,Mit' oli sulla muretta?Poski piti pestä, pää sukia,Hiukset hoitaa huomenella.— — —Jätä nyt pois jo neidon huoli,Neidon huoli, lapsen mieli,Kun saat päähäs naisen hunnun,Otsaan naisen huolen merkin,Silmille sinikypärän.Jätä tuimuutes kotihin,Vihat veljesi pihoille.Älä tule tänne nukkumahan;Meill' ei nukkujaa tuvassa,Ei ole unista naista.— — —Jos on appesi äkeä,Tyhjästä toruu anoppi,Ollos vaiti ja vakainen.Älä vie sanaa kylähän,Juttuja toiseen pereesen.— — —Äl' ole kovin kopea,Äl' ole ylen älykäs,Niin olet apen hyvä miniä,Anopin hyvä miniä,Oman miehen mesimarja".[416]
Toisessa häävirressä jatketaan vielä:
Kuink' anopin mieltä noudat,Tahtoa apen, anopin?Ole aamulla ahkera,Varhain ennen valkenemista.Tulta puhalla tuvassa,Lietso liekki kiukoasen.Kysy kaukalo kydyltä,Anopilta kelpo amme,Nadoltasi pyykkinuija;Pese apen hienot paidat,Anoppisi uudet sukat.Puhtaaksi pese pataset,Hiero laidat kiiltäviksi.Kanna vettä kaivosesta,Pannosi pata tulelle.Kun tulevi kylpypäivä,Ota kälyn lapsi kätkyestä,Vie se saunaan kylpemähän,Pue päälle paitukainen,Pane päälle paulokainen,Solmi solkinen etehen,Uinuta uudestaan unehen.— — —Tulee miehesi mereltä,Työstä vaikeesta väsynyt,Riisu pois märjät pukimet,Riisut märjät, anna kuivat.[417]
Kolmannessa varoitetaan morsianta, ettei olisi tyly talon karjalle, palvelijoille eikä lapsille. Jälkimmäisistä erittäin sanotaan hänelle:
Hoida lapsi-raukkasia,Alta pöydän anna suuta,Päältä pöydän pää silitä,Voida voileipä kätehen,Silitä sianlihainen![418]
Tyttö itse Virossakin kehuu naimatonta eloansa:
Ohoh hyvää neidon eloa!Niin paistoin minä kotona,Kuin on mansikka mäellä,Niinkuin puolukka palolla,Omena omenapuussa,Varsi täynnä vaapukoita.Läksin nurmelle munanen,Yli aitojen omena;Isä huusi hellikiksi,Emä hertta-tyttäreksi,Veli Riian ristilöiksi,Sisar kaapunsa koruiksi.[419]
Sulhaselle taas kehutaan morsiamen taitavuutta:
Se on tyttö työtä tehnyt,Kauan kangasta kutonut,Tehnyt silkkisukkasia,Heitellyt heleät langat;Ei ole nukkunut puhtehilla,Torkkunut ei työn ajalla.[420]
Sitten kehoitetaan häntä nuorikkoansa hyvin pitämään:
Sulho, veli-veikkoseni,Pidä tää sisar hyvästi,Helmikaula kaunihisti,Kiitä vaimoas hyväksi,Kutsu kultakumppaliksi.Äl' aja hänt' orjatyöhön,Palkollisten pakkotyöhön.Äl' aja käsikivelle,Utuhun hevon hakuhun;Itse etsiös udusta;Ole (vankkana) metsänä edessä,Vieressä tuki tukeva.[421]
Toinen toisinto on vielä enemmän Kalevalan tapainen:
Sulhaseni, poikaseni,Tiesit viedä tyttäreni,Tiesit viedä, tiedä hoitaa,Tiedä uskolla eleä.Äl' anna häntä lasten lyödä,Lasten lyödä, naisten syödä,Turjuttaa tuli-rusikan,Rautakämmenen rajuta.Seiso seinänä edessä,Ole varjona välillä;Raivaa vastaan niinkuin rauta,Pane vastaan niinkuin pölkky.Sulhokainen, poikaseni,Jos hoidat siskon hyvästi,Niin, kun tulet toisten meilleJa sä jakkaraa kyselet,Tuoli alles annetahan,Pölkky alles paiskatahan;Hirnuu heiniä hevoses,Kaurat kannetaan etehen,Rokka-saavi sille tuodaan.[422]
Selvän muiston Ilmarisenkultaneidostanäemme taas seuraavassa katkelmassa:[423]
Tahdoin puusta naista tehdä,Tahkoa tammen tyvestä.Panin kultaa kaulahansa,Hopeata olkapäihin.Läksin kullan kanssa makuulle,Hopean kanssa vuotehelle.Mikä kylki kultaa vasten,Se on kylki kylmää vasten;Mik' on kylki vaippaa vasten,Se on kylki lämpöä vasten.
Lemminkäisestä, Suomen runottaren lemmikistä, ovat hänen virolaisen sisarensa tiedot ihmeesti niukat ja hämärät. Nimensä (Lämmeküne) ilmautuu ainoasti yhdessä suorasanaisena meille tiedoksi annetussa tarinassa[424] sekä (muodossa Lemmingine) yhdessä runossa Salmen häistä:[425] Sen lisäksi tulee muutamia hajanaisia, sangen hämäriä jälkiä. Kenties voinee olla joku muisto hänestä, että tytöt jokapaikassa haluavat Kalevinpoikaa omaksensa. Niin esim., kun hän täydessä, kalliissa puvussansa ratsastaa sotatanterelle:
Viron neidot katselevat,Vilkuttavat Järven piiat,Harjun armaat huokailevat:"Jospa se mies meidän olisi,Olis se sulho meille luotu!Seisoisimme suven syömättä,Talven murua maistamatta;Syöttäisimme häntä sianlihalla,Kasvattaisimme kananmunilla,Voideltaisiin voi-viilakkeilla.Panisimme patjoille makuulle,Silkkisänkyyn uinumahan,Sametille lepäämähän!"[426]
Samaan suuntaan vivahtaa niin-ikään Kalevinpojan oma kevytmielinen käytös Tuonelasta tavattuja neitosia[427] sekä Saaren tyttöä kohtaan.[428] Mutta toiselta puolen on Kalevinpoika kumminkin todellisille naimistuumille aivan vastahakoinen. Lemminkäisen kerskaamista ensimmäisellä Pohjolan retkellä mahdollisesti vastannevat ne uhkarohkeat sanat, joilla Kalevinpoika aloittaa taistelunsa Suomen noitaa vastaan:
"En mä pelkää kurjan karjaa,Noidan seurajoukkiota,Enkä perkeleen perettä!En ma säikähdy suurimpia,Enkä pelkää uljaimpia.Hiukkanen minuss' on isän väestä,Tilkkanen voimaa äidin maidosta,Palanen omaakin pontevuutta,Kasvin-ajasta perittyä!"[429]
Virolaisessakin runossa luodaan hevonen, yhtä kummallisista aineista kuin Hiiden hirvi, jota sitten Lemminkäisen on ajaminen:
Kasteheinästä kaviot,Silmät pübe-leht-kasvista,Korvat rannan ruokosista.[430]
Eräässä leikkilaulussa taas näkyy olevan Hiiden hirvi ja hevonen sekoitettuna. Hevosta etsitään ja kysytään: "näitkö sä meidän hevosta?"
"Se läksi läpi pihamme,Se teki paljon pahoja,Söi meidän sikojen syömät,Lakki meidän lasten liemet,Karjamaallemme katosi,Läksi Mönnusten mäelle!" —"Hirnu, hirnu, Hiiden halli,Karju, laukkipää Kalevin,Yli aidan koe karata,Tähän on tehty seivästarha!"[431]
Kuoloon, josta Lemminkäinen kuitenkin jälleen herätetään, voisi mahdollisesti verrata seitsemänviikkoisen unen, johon eräs noita loitsullaan nukutti Kalevinpojan.[432] Hänen haravoimistansa Tuonen koskesta sitä vastaan epäilemättä vastaa kertomus siitä, kuinka Saaren neiti pyydetään merestä. Hukkunut neito rukoilee äitiänsä:
"Oi mun armas äitiseni,Tee sä pitkävartinen harava,Haravahan pitkät piit,Varsi vanhasta vaskesta,Piit tukevasta teräksestä;Mene merta haravoimaan,Lainehia vetämähän!"
Ja äiti ottaakin semmoisen haravan ja astuu "mereen polvia myöten, kalankutuhun kaulaa myöten".[433] Mainittakoon tässä vielä leppätiiran lähettäminen lääkärin avun hakuun, koska vanha Kalevi makaa kuolinvuoteellaan, samalla lailla kuin myös Lemminkäisen äiti haettaa mehiläisellä voiteita poikaansa parantamista varten. Mutta tämmöinen yleinen loitsuluku saattoi tulla käytetyksi eritapauksissa eikä siis ole mikään todistus itse tapausten sukulaisuudesta.
Muistoa Lemminkäisen toisesta Pohjolan-retkestä taas lienee se paikka ylempänä painetussa kosintaretken kuvauksessa, missä kotiin tullut kosija pyytää saada olutta nuorikolleen, mutta äiti, häntä tuntematta, vastaa:
"Kust' otan, kusta löydän?Rainta kultainen ravistui,Kannu rautainen katosi!"
Kalevinpojan taistelussa Sarvikon kanssa, jota vartenulos pihalle mennään, samoin voisi kenties olla vastine Lemminkäisen ja Pohjolan isännän kahdenmiekkasille.[434] Kalevinpojan kotiintulo metsästä, jolloin äiti ei ole siellä, vaan joutunut Pohjan noidan saaliiksi, muistuttaa viimein mieleen Lemminkäisen palaamista Saaresta.[435]
Mutta jos ovat Viron runot olleet niukat Lemminkäiselle, niin on sitä runsaampi määrä tullutKullervolleosaksi. Tämä runojakso rehoittaa siellä tuoreemmin ja voimallisemmin kuin mikään muu Kalevalan osa.
Kohta Kalevipoeg-runoston alussa näemme saman veljesten hajoomisen kuin Kullervo-jaksossakin. Pohjan perillä seisoi talo, talossa kasvoi kolme poikaa.
Yksi vierähti Venäälle,Toinen tuiskus Turjanmaalle,Kolmas istui kotkan selkään.Se, ken vierähti Venäälle,Kasvoi kauniiksi kauppiaaksi,Puotipitsien punojaksi;Se, ken tuiskus Turjanmaalle,Sirkosi uljaaksi sotilaaksi,Nousi tapparan tavoittajaksi;Ken ajoi kotkan selässä,Lensi paljon, liukui paljon,Kunnes kannettiin kalliolle,Viskattiin alas Viron rantaan.[436]
Tämä kotkan selässä Viroon tullut veli oli Kalevi; hänen kuoltuansa vasta syntyi nuorin poikansaSooni, Soini, Sohni[437] l.Kalevinpoika. Hänkin varttui pienenä poikasena ihmeen väkeväksi. Kätkyessään hän jo
Katkaisi kapalovyönsä.Kiskoi paulansa piiruksi,Kaikki katkoi kätkytlaudat,Pääsi liekusta permannolle.[438]
Yliluonnollista voimaansa osoittaa hän kaikellaisissa leikeissä ja töissä, kuitenkin toisissa kuin meidän Kullervomme. Hän viskaa "kurnia" (linna-palikoita) suurilla kallion-lohkareilla, laittaa itselleen lelurekosia isoista hongista y.m. Löytyypä Virossa myös edes hämärä muisto yhdestä Kullervon tekemistä töistä, nimittäin hirrenhakkuusta. Eräs runo laulaa:
Kuhun ääni kuulunevi,Sini metsä murtukohon,Puut ne lähteköön pinohon,Halot ristikkäin latoukoon,Ilman nuoritta miehittä,Terävittä kirvehittä.[439]
Vieläkin hämärämmäksi kulunut on kuvaus Kullervon olosta paimenena:
Paimen saattoi karjan kauas,Lehmät laajaan lepikköön,Vasikkansa viidakkohon;Itse istahti kivelle,Kannon päälle, mättähälle:"Kovin kolkko on isäntä,Kovin on tyly emäntä,Pihakoiran elo parempi,Kuin on kurjalla orjalla.Taatto ei raatsi ruokaa suoda,Emäntä ei piimää lekkeriini.Vähäinen on leipäkakkuni,Sekin silkuista seottu;Kuiva leivän kannikainenOrvon on eväslaukussa;Silkku hampaissa kalisee,Akanat kielen kantimessa".[440]
Metsänpiika pienokainen sitten tätä paimenpoikaa lohduttaa, aivan kuin myöhemmin "siniviitta viidan eukko" ilmautuu murehtivalle Kullervolle ja neuvoo hänelle kuolleiksi luultuin vanhempien piilopaikan.
Kostosta Ilmarisen emännälle ei tiedä Viron runot mitään; ainoasti eräässä sadussa[441] näemme paimenpojan syöttävän karjansa susille ja tuovan nämät pedot kotiin tarhaan, jossa ne emännän palasiksi repivät. Kuitenkin tekee myös runoissa Kalevinpoika tuota kostoa muistuttavan teon. Käydessään Suomen sepän pajassa, miekkaa itsellensä teettämässä, riitautuu hän siellä sepän pojan kanssa ja tappaa hänet uudella miekallaan.[442]
Vastineensa on myöskin Kullervon valituksella, sen jälkeen kun hän kostotyönsä tehtyään on paennut Ilmarisen talosta. Kalevinpoika laulaa melkein samoilla sanoilla, kuitenkin ennen tuloansa sepän luokse:
Kaikk' kullat kotiin lähtevät,Kaikki huoneisin hopeat,Kaikki tuttuihin taloihin.Mull' on kolkko metsä kotina,Laaja korpi mun tupani,Kammarini kuusikossa,Tuulessa tulisijani,Satehessa saunaseni,Uinumis-paikka udussa.Ilmoilta läksi isäni,Ennen kuin pääsin päivän alle;Äiti kaatui surman sänkyyn,Jätti orvoksi jäljelle;Veljet on kaukana Virossa;Toiset Turkkilan rajoilla.Jäin kuin lakia lainehille,Sorsan poika parvestani,Kotka korkealle kalliolle,Ypö-yksin elämähän.[443]
Juuri tässä tilaisuudessa tulee viidan eukko ilmoittamaan Kullervolle, mihin hänen vanhempansa ovat ottaneet turvansa. Samoin vanha akka neuvoo Kalevinpojalle Suomen sepän asunnon. Tämä paikka on merkillisimpiä kohtia Suomen ja Viron yhteisessä vanhassa runoudessa; sillä tuskin on missään muussa sanat säilyneet niin aivan yhtäpitävinä. Akka kysyy vastaan-tulijalta:
"Kunne lähdet kiirein käynnin,Armainen Kalevinpoika?"
Ja tämä puolestansa vastaa siihen:
"Tulipa mieleen hyvä miete,Hyvä ajatus aivoihini".
Hän tahtoisi teettää itsellensä kelpo-miekan ja tarvitsisi neuvoa, miten päästä Suomen sepän luokse. Silloin akka hänelle selittää tietä tällä tavoin:
"Helposti voit sä, veikkoseni,Ilman oppaatta osata.Mene laajan korven läpi,Kauniin kuusikon keskitse,Kiidä joen kallasta myöten;Kulje päivä, kulje toinen,Kulje vielä kolmas päivä;Käänny sitten lännen puoleen,Löydät mäen lakealla,Korkean kummun tien vieressä.Mene mäen äärtä myöten,Käänny vasemmalle kummusta,Niin tulee sulle joki vastaan,Oikealla puolella tien vieressä.Kulje joen kallasta myöten,Kohta näet kauniin laakson,Kauniin laakson keskellä,Korkean mäen juuressa,Siellä on Suomen sepän talo!"[444]
Kullervo nyt saapuu vanhempainsa taloon, mutta on siinä ensin outona vieraana; häntä ei tunneta, ei tahdotakaan uskoa omaksi pojaksi. Samoin myös eräässä virolaisessa runossa, joka kenties on tähän kuuluva katkelma, sodassa käynyt poika palaa kotiin, hirnuttelee hiiroansa, kalistaa kannuksiansa ja sanoo: "tule, isä, tunne poikas!" Mutta ei häntä isä tunne, ei myös äiti, eikä veli. Sisar se vihoviimein kuitenkin tuntee hänet omakutomastansa paidasta, oma-ompelemastansa nutusta.[445]
Suomenmaalle uidessansa poikkee Kalevinpoika saareen ja tapaa siellä nuoren tytön, jonka turmelee.[446] Kuultuaan sitten kuka tuo vieras nuorukainen oli, huudahtaa tyttö säikähdyksestä ja viskaa itsensä meren pohjaan. Enempää ei meille runo siinä paikassa selitä. Mutta myöhemmin tuo hukkunut tyttö meren pohjasta laulaa Suomesta palauvalle Kalevinpojalle ja puhuttelee häntä silloin veljeksensä; siitä me näemme, että tässä on tapahtunut sama kamottava seikka kuin meidänkin runossamme.[447] Saaressa kohtaa Kalevinpoika myöskin tämän tytön isän ja äidin, siis omat vanhempansa, vaikka ne jo edellisten runoin mukaan olivat aikaa sitten kuolleet. Tämä on jälleen merkillinen yhtäläisyys Kalevalan kanssa.
Äsken mainitulla uimaretkellänsä Suomeen tarkoitti Kalevinpoika kostoa Suomen noidalle, joka on ryöstö-yrityksellään tullut syyksi hänen äitinsä kuolemaan.[448] Siinä on siis vastine Kullervon sodalle Untamoa vastaan.[449]
Vironkin runotar ensin, samoin kuin suomalainen, kuvaa sankarinsa tunteita sotaan mennessä:
"Soisin sotaan kuolevani,Vainon syliin vaipuvani,Ilman pitkättä piinatta,Ilman kuolon vaivaamista,Ilman taudin tappamatta.Kaunis on sotaan nukahtaa,Lipun alle kaatua,Miekan meluun henki heittää,Nuolen kautta kohmettua!Ei ole taudista vastusta,Tuskaumista suruihin,Vaivasängyssä valvomista;Sotasurma on suurin ilo!"[450]
Hämärämpi on muisto Kullervon jäähyväisistä:
Tuomas syö herran pöydässä,Kauppamiehen kammarissa.Tuotiin sana: "joudu kotiin!Kotona yksi kuolemassa,Tupa valkean vallassa!"Tuomas tuohon vastoavi:"Aitan saan kahdeksasta hirrestä,Majan uuden markalla;En tule minä kotihin!"Tuotiin sana: "joudu kotiin!Hiirenkarva (orit) kuolemassa,Halli henkeä heittämässä".Tuomas tuohon vastoavi:"Hiiron toisen torilta tuomme,Hallin etukaupungista!"Tuotiin sana: "joudu kotiin;Isä kuolevi kotona,Äiti henkeä heittämässä,Veli vietihin sotahan!"Jo tuli Tuomas kotihin.[451]
Vähän selvempi ja eriäväisyydessäänkin inkeriläiseen toisintoon vivahtava on toinen katkelma, jossa krouvissa juovalle pojalle tuodaan käsky:
"Tule kotiin, nuori miesi,Kuollut on isä kotona,Hautaa kaivetaan isälle!"
Mutta poika vastaa väliä pitämättä:
"Olkoon niinkin, voihan olla;Jääköön niinkin, voipi jäädä!"[452]
Äidin kuolema sitä vastaan saattaa Kalevinpojan puhkeemaan haikeampiin valituksiin:
"Oh mun armas äitiseni,Kylläpä mua kasvattelit,Käden kahden kiikuttelit,Luulit tulevan tukea,Arvelit nousevan apua,Silmäis kiinnipainajata;Mutta nyt kuolit yksinäsi,Näivehdyit näkemättäni".[453]
Kalevinpoika käypi sitten isänsä hautakummulla apua ja lohdutusta pyytämässä; mutta tämä käynti on yhtä turha, kuin Kullervonkin äitinsä kalmalla.
Kalevinpojan sotaanlähtö kaikessa komeudessaan taas suuresti muistuttaa inkeriläistä toisintoa Kullervon ulosmarssista:
Ajoi Suomen siltaa myöten,Rahatietä raksutteli;Harjun paadet paukahteli,Viron tie kovin tärisi.Hepo alla niinkuin ahjo,Tähden kaltainen tulinen,Itse päällä niinkuin päivä,Valituissa vaattehissa,Päässä kullattu kypäri,Vöillä vyö hopeapeltti,Kultakannukset jalassa.Kussa liikkui, taivas läikkyi,Kussa käypi, taivas kiikkuu.Viron neidot vaikeroivat,Ikävöivät Läänen piiat:"Ois se mies meidän omamme!"[454]
Tuttu-luttu! torahti sitten Kalevinpojan sarvi.
Mäki huomas, metsä heräs,Tuuli tykkänään pysähtyi,Asettihe aallot kaikki,Vastaan kalliot kohahti.Joutuin juoksivat soturitLipun kantajan jälestäSotatietä tallaamahan,Veritietä vieremähän.[455]
Kalevinpojan tappelu Suomen noidan sotavoimaa vastaan on kuvattu toisilla sanoilla ja hiukkaa laveammin, kuin Kullervon sota Untamoa vastaan:
Miehiä kaatui nurmikolle,Kuin sadetippoja tomulle,Vainion rajalle rakeita,Lunta pellon pientarille.Vöille nousi veri-oja,Kasvoi kainaloihin asti;Virtas pellolle pihasta,Virtas pellolta hakahan;Veri virtasi jokena;Joki järveksi levisi.[456]
Kalevinpojan kuolemaa on verrattu Kullervon surmaan ja sanottu että virolainen käsitys on vähemmin tragillinen. Kalevinpoika tuskin näkyy käsittävänkään pahan tekonsa miksikään rikokseksi; hän saapi surmansa satunnaisesti, miekkansa kautta. Eräs noita näet oli sen häneltä varastanut ja Käpajokeen pudottanut. Kalevinpoika silloin oli lausunut sen kirouksen, että miekka joskus tappaisi sen, jonka kädessä se oli ollut. Hän oli sillä tietysti tarkoittanut noitaa, sen viimeistä pitäjää; mutta hän sattuu arvelematta itse kaalaamaan Käpajoen poikki, ja silloin tulee kirous hänessä itsessänsä täytetyksi.[457] Vaan niinpä Kullervonkin kuolo löytyy vaan yhdessä toisinnossa, ilman oikeaa yhteyttä sisaren turmeluksen kanssa,[458] ja lienee erehdysmuoto.
Ei puutu siis Virolaisilta paljon mitään meidän Kullervojaksomme aineksista; mutta näistä aineksista on suurin osa, lukien pois muutamat hajanaiset katkelmat, liittynyt kokoon runoelmaksi, joka koko hengeltään, vaikka pienissä seikoissa usein ihmeesti yhtäpitävä suomalaisen kanssa, kuitenkin on perijuurisesti eri luontoinen. Niinkuin provessori Schott[459] nerokkaasti huomauttaa, on kaikkina aikoina vapaana ollut Suomen kansa tehnyt Kullervonsaorjaksi, kovassa orjuudessa kitunut Viron kansa sitä vastaan Kalevinpoikansa melkein jumalain vertaiseksijättiläiskuninkaaksi.
Kullervon käsittäminen kuninkaaksi ei ole kuitenkaan Suomenkaan runoissa aivan outo. Wäinämöisen tuomio Marjatan lapsesta, joka painetussa Kalevalassa on Jesukseen sovitettu,[460] tarkoittaa oikeastaan Kullervoa, niinkuin useammat toisinnot osoittavat. Yhdessä[461] lapsi aivan Kullervon sanoilla valittaa:
Syrjin synnytti emoni,Kaltoin katsoi vanhempani.Isä heitti iljenelle j.n.e.
Sitten tiedustellaan hänen äitiänsä, ja kun ei siitä selvää saada, tuomitsee Wäinämöinen pienokaisen kuolemaan. Mutta puolikuinen poika, kaksiviikkoinen Kaleva, väittää tuomion vääräksi. Tuosta sitten hän ristitään Metsolan kuninkahaksi, Rahavaaran vartijaksi. — Toisessa neiti Marjatalle syntyy avioton poika. Isä kutsuu hänet Umoriksi, emo ehtopojaksensa, sisaret sotijaloksi.[462] Kolmannessa Pohjan neidolle syntyy poika. Wäinämöinen sen tuomitsee kuolemaan; mutta poika puolikuinen suuttuu, katkaisee kapalovyönsä ja moittii Wäinämöistä. Ilmarinen tuosta nimittää hänet "kauniiksi Kalevanpojaksi", ja poika tulee Rahasaaren vartijaksi, Metsolan kuninkahaksi. Wäinämöinen, häveten väärää päätöstänsä, lähtee kurimuksen kulkkuun piilemään.[463]
Eipä olekaan tämä kertomus Wäinämöisen tuomiosta ainoa kohta, jossaKullervo ilmautuu korkeassa arvossansa. Yksi runo mainitsee hänetPäivän ja Otavan rinnalla kauniin Katrinan kosijana. Neito hylkää muutja valitsee Kullervon:
"Kullervolla kaunis olla,Kullervo mies kuningas!"[464]
Virossa on sitten kuninkaallisen Kalevinpojan nimen ympäri myösryhmittynyt suuri osa muista, eteläpuolella Suomenlahtea liikkuvistaKalevalan aineksista, niin että hän monissa suhteissa samassa onVirolaisten Wäinämöisenä, Ilmarisena sekä Lemminkäisenä.
Yksi näitä Kullervo-taruun alkuansa kuulumattomia, mutta nyt Kalevinpojalle omistettuja töitä on hänen purjehduksensa Pohjan perille, joka sangen monessa seikassa likeisesti vastaa meidän runojemme meriretkiä. Ensi-aluksi on Kalevinpojalla aikomus lähteä hevosella,[465] aivan kuin Wäinämöisellä ja Ilmarisella.[466] Sitten hän lähettää rakennusmestarinsa Olevinpojan kaatamaan suurta tammea laivan tarvepuiksi,[467] jonka asian Kalevalassa Wäinämöisen apulainen Pellervoinen toimittaa. Tosin on meidän painetuissa runoissamme tämä laivanrakennus kuuluva Wäinämöisen toiseen kosimis-yritykseen, mutta käsikirjoituksissa se oikeastaan tapahtuu kanteleen synnyn tahi muiden meriretkien valmistuksissa. Olevinpoika virolaisissa lauluissa ei saakaan kuitenkaan tammea kaadetuksi, vaan kehoittaa Kalevinpoikaa rakentamaan laivaansa raudasta, että se paremmin kestäisi Pohjanperän Ruijan-tulten palaessa.[468] Tähänkin on Kalevalassa jonkunlainen vastine; kehuuhan Wäinämöinen myrskyä pelkäävälle Lemminkäiselle:
"Sentähen sotavenosenRinta rautahan rakettu,Ja tehty teräsnenähän,Jottei tuulen tuiki vieä,Eikä viskoa vihurin".[469]
Laivansa,Lennokin, täyttää sitten Kalevinpoika monenlaisella väellä: merimiehillä, sotureilla sekä tietäjillä.[470]
Löytyypä Virolaisilla toinenkin runonkatkelma, joka on vielä tarkemmin yhtäpitävä suomalaisen kertomuksen kanssa Wäinämöisen laivaväestä:
Jaan (Juhana) teki Veltsasen venehen.Ullakon alla uuden laivan;— — —Jaan pani päälle purjehia,Niinkuin neidot liinasia;Jaan pani päälle nuorasia,Niinkuin hopealankasia.Lykkäsi laivan hiekalle,Tyrkkäs tervatun vetehen.Jaan pani vanhat soutamahan;Vanhat souti, parta vapisi;Jaan pani nuoret soutamahan:Nuoret souti, purjeet jouti.[471]
Näin meni Jaan kultamaalle ja nai sieltä halvan orjatytön. Hämärämmän muiston samasta matkasta näkyy myös sisältävän seuraava kappale virolaisessa kosiolaulussa:
"Tehkää, miehet, toiset laivat,Paremmat kosiopaatit,Pankaa päälle silkkiseilit,Pankaa vanhat soutamahan!Soutakaa, vanhat, voimattomat,Soutakaa laiva Suomenmaalle,Komea paatti Pohjanmaalle!"[472]
Ennen lähtöänsä Sammon ryöstöön teettää Wäinämöinen Ilmarisella itselleen uuden aseen, josta tulee "miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan". Iloissansa kehuu Wäinämöinen sillä lyövänsä vaikka vuoret poikki.[473] Samoin Kalevinpoika, saatuansa miekan Suomen sepältä, hakkaa sillä alaisimen halki ja huudahtaa:
"Sepä on miekka miestä myöten,Siinä on tuki tukevan!"[474]
Purjehtiessaan pohjoiseen päin kulkee Kalevinpoika ensin Suomen, sitten Lapin ohitse, josta jälkimmäisestä ottaa viisaan Varrak'in mukaansa oppaaksi. Se näkyy tarkoittavan kolmannen apulaisen tuloa Wäinämöisen seuran lisäksi.
Edempänä saapuvat retkeläiset ihmeelliselle maalle:
"Siinä kukot kultaa syövät,Kukot kultaa, kanat rautaa,Hanhet hohtavaa hopeeta,Vanhaa vaskea varikset,Pesälinnut penningeitä,Viisaat linnut taalereita;Siinä ruohot rehoittavat,Kaalit kuusen korkuisiksi".[475]
Tämä vastaa painetussa Kalevalassa lähimmästi Lemminkäisen kuvaustaSaaren hyvistä oloista:
Puut siellä punalle paistoi,Puut punalle, maat sinelle;— — —Siell' oli mäet simaiset,Kalliot kananmunaiset j.n.e.[476]
Käsikirjoituksissa ei tämä ihmemaa kuitenkaan ilmau siinä kohdassa, vaan muun muassa Inkerin alueessa, niinkuin näimme, laivaretken tarkoitusperänä, aivan kuin virolaisessa.
Kalevinpojan tarkoitus purjehduksellansa Pohjan perille onkin aivan toinen kuin Wäinämöisen; hän ei toivo eikä pyydäkään mitään saalista; hän tahtoo ainoasti saada nähdä, minkänäköistä on maailman äärimmäisellä rajalla, "kussa taivaan korkea katos, räystään raja tapaa maata". Ja tämä viimeinen Pohjan perä, niin hänelle viisas kaarne oli ilmoittanut, on siinä kohdassa, kussa hän
Näkevi selän sinisen,Lavealta lainehia,Vaan on siellä ruokoranta,Vuohenmiekkoja veden ääressä.[477]
Tässä voisi nähdä hämärän muiston saraheiniä kasvavasta Pohjolan rannasta, jos ei Saraja olisi aivan satunnainen ja ainoasti harvoihin Samporunoihin eksynyt lisäys.
Myöskin Wäinämöisen laulu ja soitto on tuttu Virolaisille; onpa heissä säilynyt joku muisto vanhan kansallisen soittokalumme synnystäkin. Yksi runo laulaa, kuinka murhatun neidon ruumiista kasvoi kallis koivu. Tästä koivusta veistettiin kanteleen koppa.
Mistäs laudat kanteleesen?Lohen suuren leukaluusta,Hau'in pitkistä hampaista.Kusta kielet kanteleesen?Hiuksista neidon nuoren,Tukasta kotikanasen.Ei ollut pillin pieksijätä,Kanteleen helistäjätä. —"Minun armas veikkoseni,Viepä kannel kammarihin,Säädä sängyn reunan päälle;Piekse itse peukalolla,Osaa itse hyppysillä,Rapsi rautalyöttimillä!" —Niinpä huusi veikon pilli,Haleasti surusoitto,Niinkuin itkee Viron immet,Lähteissään isän kotoa,Haleasti Harjun neidot,Lähteissään isän kodista,Lähteissään emon kodista,Miehelähän mennessänsä,Puolison kotiin käydessänsä.[478]
Itse Wanemuisen (Wäinämöisen) soitosta on Fählmann säilyttänyt saksalaisen suorasanaisen käännöksen. Siihenkin soittoon ihastui koko luonto: Emäjoki seisahtui juoksussansa, tuuli pysähtyi kesken tuiskuansa, metsä nelijalkaisineen, lintuneen kuulteli; tirkistelipä salon "kierosilmä" kaikukin lehtien lomasta. Ja kuunnellessaan omistivat itselleen kaikki luodut jotain siitä soitannosta, ottaen sen omituiseksi ääneksensä. Puut ottivat suhinan, joka syntyi Wanemuisen alas maan päälle tullessa, Emäjoki hänen helmainsa hohinan, tuuli laulun kimakimmat nuotit, muutamat elävät naulojen narinan, toiset kielien räminän. Kalat ei jaksaneet nousta niin korkealle, että heidän korvansa olisivat olleet veden pinnan yli; siitä syystä ovatkin he ääneti. Ainoasti ihminen käsitti Wanemuisen laulun ja soiton täydesti, kaikin puolin. Mutta vanhus itsekin tuli niin liikutetuksi, että kyyneleitä virtasi hänen silmistänsä, läpi hänen kuuden nuttunsa, seitsemän paitansa.[479]
Tämän kauniin tarinan perusteena ollut virolainen alkuperäinen runo on valitettavasti kadonnut; meille tarjona olevat ovat vaan katkelmia, mutta sisältävät kuitenkin siitä selviä muistoja.[480] Yksi kehoittaa:
"Sisaruet, armahaiset,Iloitkaamme, melutkaamme!Ilo kuuluu Hiiomaalle,Melu herramme hovihin.Siell' juoksee joki kovera,Joess' on kalat kavalat,Siiat suuret, mustaseljät,Lohet laajat laukki-otsat,Hauit pitkät, päät jämeät;Seisovat selin meressä,Lipin lapin lainehissa".[481]
Sukua tälle on niin-ikään Aino-jakson vertauksessa jo mainittu runo, missä kallion poika, Ruotsin harpun helistäjä, soitti niin liikuttavasti, että meri seisahtui kuulemaan, pilvet pitkin silmin katsomaan, ja pääskynen sekä hauki toivat takaisin neidolta ryöstämänsä kalut.[482]
Saakoon tässä vielä paikkansa kolmas tähän kuuluva pieni pala. NuorinKalevinpoika lauloi kerran
Niin että meri myrisi,Vastaan kalliot kajahti,Puitten latvat maahan painui,Mäen huiput heiluilivat,Pilvet puhkesi hajalle.Metsänhaltijan ainoa tytär,Metsän piiat pienokaiset,Näkin neidot kultahiukset,Ikävöivät nuorta miestä:Olis se miesi meille suotu,Kasvais meille puolisoksi![483]
Wanemuisen nimi ei tule ilmi monessa virolaisessa runossa. Näin laulaa kuitenkin yksi katkelma:
"Mistä kehitän kultalauluni,Solmean sanat hopeasolmulle?"— — —"Vieretänkö Vanemuisesta,Jonk' oli kannel kullasta,Kanteleen pohja hopeasta,Kielet Jutan hivuksista?"[484]
Toinen taas kuuluu:
Lauluin luoja, laulu-kukko,Muistorikas Wanemuine,Kummulla, kuusen juurellaKuulteli kiurun viserrystä,Laulurastaan raksutusta,Käki-kullan kukkumista,Kyntölinnun liverrystä;Siitä sovitti sanansa,Laulusia lystikkäitä,Niin myös haikeita haluja.[485]
Kalevinpojan taistelut Pohjolan-matkallansa eivät ole missään yhteydessä Sampo-retken kanssa. Yhtähyvin tulee meidän teroittaa huomiomme siihen seikkaan yhdessä yllämainitussa luomisrunossa, että nimittäin myrsky vierähyttää neitoin laivaan munitun munan mereen, jolloin kalat saavat hopeasuomuksensa. Siinä kenties voisi piillä hämärä muisto Sammon katoamisesta mereen, jonka kautta Ahtolaiset saivat sen murut aarteiksensa.[486]