Kalevala verrattuna toisten kansain taruihin.
I. Kalevalan kaltaiset aineet Suomen heimokunnassa.
a. Lappalaisissa.
Kalevalan jäljet ovat edellisessä luvussa vieneet meidät runojemme nykyisestä paraasta säilypaikasta, Venäjän ja Suomen Karjalan rajapitäjistä, Pohjanlahden viimeiselle perukalle, Ahvenanmeren äyräille sekä Riianlahden rantamille, kaikissa näissä paikoissa suomalaisen kansallisuuden äärimmäisille länsirajoille asti. Tähänkään eivät nämät jäljet kuitenkaan vielä pääty; ensiksimainitusta loppukohdasta jatkuvat ne vielä aivan selvinä ja yhdessä jaksossa yhä lounaasen päin, Skandinavian tunturiharjun itäisiä rintehiä pitkin.JukkasjärvestäTornionjoen läheisyydessä, ainaHerjeådaliinsaakka lauloivat poroineen kuljeksivat Lappalaiset vielä tämän vuosisadan alussa pitkiä lauluja, jotka silmäänpistävästi osoittavat likeisintä sukulaisuutta meidän sankari-runojemme kanssa.
Suurin niistä, nimeltäPäiven paarne(Päivän pojat)[487] kertoo kuinka alussa Päivän mailla oli vähän poikia, vähän neitoja; ei ollut oikeastaan enempää kuin yksi ainoa pariskunta. Näille syntyi poika, joka jo kätkyestä asti oli ruumiiltaan vahva ja jäntevä, hengeltään muinaisten Äijön poikien (Kalla-paarne'in) kaltainen.
Saipa tämäPäivän poikakerran kuulla kaukaisestaihmemaasta, tuolla puolla pohjantähden, kuun ja päivän länsipuolella, jossakaikki oli kullasta ja hopeasta, kalliot kultaiset, liesikivet ja verkkain kivekset hopeasta. Sinne rupeaa nyt hänen mielensä palamaan.Hän työntää purtensa vesille, valitsee uskotuita kumppaneita jalähtee purjehtimaan ulapalle aukealle. Kuljetaan, kuljetaan; jo ollaan niin kaukana, että aurinko ja kuu näyttävät pienemmiltä pohjantähteä, tämä taas suuremmalta kuin päivän kehrä meillä. Viimein kohoaa ranta, Jättiläisten maa, purjehtijain eteen. SielläJättiläisen neito nuori, Sokean ukon ompelija, pesee pyykkiänuotion valossa. Tulijalta neito kysyy: "Tuonenkopöytää etsit, Päivän poika?Tuletko isälleni herkuksi, langoilleni atriaksi, itselleni imupalaksi?" Päivän poika vastaa tulleensaetsimään itselleen kumppaliaelämän ja kuoleman ajaksi. Siitä heltyy tytön sydän ja hän suostuu kosintaan. Isä ei myöskään kiellä tytärtänsä, kunhan vaan kosija ensin on todistanut miehuutensaansiotyöllä, sormikoukun vetämisellä hänen kanssansa. Neidon neuvosta juottaa Päivän poika ukon juovuksiin tervalla ja kalanrasvalla, jonka jälkeen pistää sokealle rautaisen ankkurikoukun käteen omien sormiensa sijasta. Tällä tavoin saa Päivän poika neidon, saapa myös luvan ottaa kultia, hopeita myötiäisiksi, niin paljon kuin vaan laivansa kannattaa. Näiden lisäksi viepi vielä neitosalakammiostakolmearkkua, jotkasisältävät rauhan ja sodan, tulen ja veren, taudit sekä kuoleman.
Nuoren pariskunnan lähdettyä palajavat Jättiläisen pojat kotiin mursun- ja valaskalan-pyynniltä. Vimmastuneina sisaren naimiseen-menostalähtevät he perään-ajoon.
Kuuluvi jo airon isku,Kohti saa kova kohina,Äänten melske, aaltoin polske.
Silloin jättiläis-neito päästää ensimmäisen tuulisolmun, pian toisenkin, josta heidän veneensä kiihtyneellä vauhdilla jättää vainoojat jäljelle. Mutta ei aikaakaan, niin nämät kuitenkin taas rupeavat lähenemään:
Rustot rytki, seljät notkui,Kourat kiskoi, jytki, nytki,Sydän hehkui, venhe vieri,Halki aaltojen ajeli;Veljet alkoi saavutella.
Tässä hädässä päästää Jättiläisneito kolmannenkin, viimeisen tuulisolmun auki, josta riehahtaa hurja hirmumyrsky:
— — — mastot huojui, Pahoin purje poikkelehti, Vene hyppi kallistuen.
Morsian itsekinsäikähtyy siitä pahanpäiväiseksi, laskeutuu veneen pohjaan ja peittää silmänsä. Mutta, jos peloittava, oli tämä myrsky kuitenkin pakenijoille pelastukseksi, sillä se viivytti kiinnisaavuttamisen siksi, kunnes aurinko nousi ja perään-ajavat jättiläiset sen valon kautta muuttuivat kiviksi. Nuori pariskunta pääsi onnellisesti kotiin, jossa heistä sitten laveutuiPäivän l. Äijön poikien (Päiven- l. Kalla paarne'in)kuuluisa suku. Viimeinen heistä kuoli naimatonnaRuotsissa; toinen haara on Karjalassa, kolmas Etelämailla, Tanskan takana.
Pintapuolisimmallakin silmäyksellä kohta huomaa, että tässä on meillä edessämme Kalevalan kosinto- ja Samporetkien toisinto, yhdeksi valettuna, niinkuin monesti hyvissäkin Karjalan runopaikoissa saadaan kuulla. Näissä saapi Pohjan neito Sammon myötijäisiksi, mutta sitten Pohjolan emäntä kuitenkin jälleen katuu ja lähtee vävyänsä peräänajoon.[488] Eikä rajoitukaan tämä yhtäläisyys ainoasti tähän tapauksen yleiseen juoksuun, vaan ulottuu myös kaikellaisiin pienempiinkin piirteisin. Jättiläisen tytär on vaatteita pesemässä aivan kuin Viipurin läänin ja Inkerin runoissa Suomen neidot "velloni" tullessa. Pohjoisempana tämä seikka, niinkuin tiedämme, kuuluu kilpakosintaan. — Jättiläisten maassa tervehditään tulija herkkupalaksi; samoin sanotaan Kalevalassa Pohjola aina "miesten syöjäksi kyläksi". Ansiotyö tehdään kumpaisissakin runoissa kosittavan neidon neuvolla. Salakammarista varastettu arkku, joka kaikellaisia voimallisia lahjoja sisältää, saattaisi muistuttaa Sammosta. Kallioitten sekä tavallisten kaluinkin kultaisuus, hopeaisuus puolestaan liittyy Inkerin alueen puoleisten toisintojen kuvauksiin ihmemaasta. — Jättiläisen poikien soudun kuvaus on melkein sama, jonka näemme Kalevalassa, silloin kun Ilmarinen ja Lemminkäinen voimallisilla käsillänsä airoihin tarttuvat. Jättiläisneidon säikähdys myrskyssä milt'ei sanasta sanaan vastaa Ilmarisen pelkoa Samporetkellä.[489] Jättiläisten kivettyminen koittavan auringon säteitten säihkyessä ei löydy semmoisenaan Sampo-runoissa. Mutta kuitenkin on myös Wäinämöisen varjeluskeinossa lähenevää Louhen venettä vastaan kenties jotakin siihen vivahtavaa. Ukko näet viskaa mereenpiin ja taulan, siistulukset, ja luopi tätenkivikarin. Piilisikö siinä joku hämärä muisto, ettävalooli Pimentolan haltijoille surmaksi?[490]
Päivän poika, joka tässä on lappalaisen runon pääsankarina, ilmautuu joskus suomalaisissakin. Inkerin runoissa olemme nähneet hänet Tuonelasta kosimassa, johon voisi verrata, että tässä lappalaisessa jättiläisen pöytä sanotaan Tuonen pöydäksi. Samoin hän toisissa kosii kilpaa kuun ja tähden pojan kanssa. Vielä hän ilmautuu Wäinämöisen apulaisena tulen synnyssä, ja ison tammen runossa tehdään poltettuin heinien tuhkasta ensin lipiää, "pestä silmät Päivän pojan".
Päivän-paarne-runon viimeinen tieto Päivänsuvun laajenemisesta taas saattaa huomiomme toiseen Kalevalan runoin osaan, nimittäin Kullervo-jaksohon. Molemmissa jakautuu suku kolmeen haaraan, joista yksi laulajan kotimaahan jääpi. Paljon muita yhtäläisyyksiä Kullervo- sekä Lemminkäis-runoin kanssa sisältää niin-ikäänPissan Passan pardne(Pischan, Paschan poika)[491] Herjeådalista saatu toinen lappalainen sankarilaulu. Pischa, Päivölän päällikkö; ja Pascha, Pimentolan päällikön tytär, olivatvannoneet toisillensa vahvan uskollisuuden valan: rikkojalle ei pitänyt toisen maailman valon koskaan paistaa. Heidän avio-elämänsä ei ollut kuitenkaan pitkällinen, sillä Staalu (paha olento Lapin tarinoissa)ottaa Pischan hengiltäja ryöstää hänen kätketyt aarteensa.Vaimonsa, joka oli raskas, pääsee kuitenkin pakoon ja synnyttää pojan. Tämä kysyy kerran: "kussa on isäni?" Äiti vastaa: semmoista ei olleenkaan hänellä. "Onhan", sanoo poika, "naarasteerelläkin koiraksensa, koppelolla metsonsa, vaatimella härkäporonsa y.m. Enhän toki minä liene puista, kivistä syntynyt?" Viimein hän pakoittaa äidin ilmoittamaan isän nimen ja kohtalon. Syy äidin salaamiseen on ollut pelko,että poika sitten lähtisi kostolle. "Et saa mennä", rukoilee hän nytkin, "tuonne Mustalleharjulle!" Mutta turha on kaikki epääminen. "Äitini", vaatii poika, "anna minulle isäni sotisopa ja kypäri!" — "Nyt mä vanhoilla päivilläni jään ypöyksikseni!" valittaa äitiparka; _"ei kukaan kuoltuani kätke minua tuohten ja hiekan alle!"[492] Turhat ovat myöskin nämät valitukset. Mustalleharjulle tultuansa, näkee poika sielläkyykäärmeitä kiinnisidottuna, joista lapset nuolimujuja ottavat; hän näkee myöspään seipään nenässä; se on hänen oman isänsä pääkallo. Taistelussa Staaluei saa yhtään kertaa poikaan sattumaan; ei myös auta hänen lukuisa joukkonsa. Kostaja pääsee voitolle. Hän ei kuitenkaan surmaa Staalua, vaan tyytyy siihen, että rikollinen lähtee maanpakolaiseksi, jättäen melkein kaiken omaisuutensa voittajalle. Pischan poika palaa riemuiten äitinsä luo jarakentaa uudet tuvat isänsä entisille olopaikoille.
Lemminkäisestä muistuttaa tässä nähtävästi Pischan ja Paschan luja vala naimiseen mennessä; äidin pelko pojan aikoessa sotaan; tämän vaatimus, että isän sotavarukset hänelle tuotaisiin; Mustallaharjulla nähdyt sidotut käärmeet sekä seipääsen pistetty pää; Staalun menestymättömät sivallukset; viimein uusien tupien rakentaminen. Kullervo-tarua vastaa toiselta puolen Paschan jääminen leskeksi raskauden tilassa, pojan tiedustaminen: kuka on hänen isänsä, kostoretki isän tappajaa vastaan, sekä äidin valitus yksinäisyydestään.
Molemmat nämät merkilliset runot ovat, niinkuin sanottu, saadut Ruotsin Lapista, Kölentunturein itäpuolelta. Norjassa asuvilta Lappalaisilta ei ole enää löydetty mitään kertomarunoja. Mutta useammat juuri heidän murteesensa kuuluvat omituisuudet tässä esiin tuoduissa lauluissa kuitenkin todistavat, ettei ne ennen muinoin ole voineet olla heillekään aivan oudot, ja onpa heilläkin kumminkin suorasanaisia tarinoita, jotka yhtä ja toista Suomen runoihin vivahtavaa seikkaa sisältävät. Semmoisia ovat kertomukset:Talonpojan poika, kuninkaan poika ja päivän sisarsekä "Bäiven kuninkaan tytär", molemmat Tanasta Ruijassa.[493] Edellisessä on puhe ihanasta neidosta idässä, jonka nimi onBäiväsch oabba(Päivän sisar) l.Aamukoittoja jolla on toinen sisar,Iltarusko. Edellinen päivän sisar oli niin paistava, että hänen astuessaan pimeään huoneesen, kohta tuli valoisa niinkuin valkealla päivällä. Saadaksensa pitää häät hänen kanssansa, piti talonpojan-pojan hakata maahan kaikki puut kuninkaan metsässä, jonka ansiotyön hän tytön neuvosta saikin aikaan sillä keinolla, että, ensimmäistä puuta kaataissansa, lausui loitsimalla: "näin kaatukoon koko metsä!" Satu päivän sisaresta, jota talonpojan-poika suutelee, mahdollisesti, niinkuin Donner arvelee, voisi olla sukua virolaiselle tarulle Koista ja Ämarikistä. Puitten hakkaaminen taas hyvin muistuttaa mieleen Kullervon raivaamista Untamon metsässä.
b. Volgan ryhmässä.
Kääntäissämme askelemme nyt jälleen itään päin, on meidän kaikkein ensiksi tervehtiminen Volgan varrella asuvia heimolaisiamme, joista varsinkin Mordvalaiset ovat Lappalaisten jälkeen kaikkein likimmät sukuveljemme.
Heissä tapaamme lavean ja tärkeän tarunmaailman luomisesta. Alussa,[494] näin kertovat he,ei ollut maailmassa mitään muuta paitsi vettä. Tällä avaralla ulapallauiksenteli ylijumala Tscham- l. Tschim-Paskiven päällä. Alkoipa hänen siellä ajellessansa tehdä mieliluomaan maata, mannerta. "Mutta kenenkä kanssa voisin neuvotella siitä", niin hän samassa taas ajatteli, "eihän minulla ole veljeä, ei kumppalia!" Harmistuneena yksinäisyydestäänsylkäisi hän mereenja ui edemmäksi. Mutta kun hän vähän ajan päästä sattui käännähyttämään päätänsä taaksepäin, huomasi hän ettäsylkensä oli venynyt ja paisunut koko kasaksi, joka ui hänen jäljestään. Tschim-Pas sivalsi sitä kasaa sauvallansa;silloin siitä hyppäsi Schaitan (Paholainen) esille. "Minä rupean sinulle veljeksi!" tokaisi Schaitan rohkeasti ylijumalalle. "Voithan olla vaikka kumppaninani ja apulaisenani, josko et juuri veljenä", vastasi Tschim-Pas tähän tarjomukseen, ja yksin neuvoin ryhtyivät he nyt manteren luomiseen. Tschim-Pas'in käskystä sukelteli Schaitan meren pohjaan ja toi sieltä mutaa ylös, jonka ylijumala ripoitti kuoreksi vesien päälle. Näin luotu maa oli alussa vielä sileä ja tasainen; vuoret ja kukkulat kohosivat siihen vasta myöhemmin Schaitan'in pahuuden kautta. Tämä näet oli, mutaa ylös noutaissansa, aina pistänyt yhden osan poskeensa. Hän aikoi, nähtyään miten ylijumala menetteli, myöskin luoda itselleen toisen manteren. Mutta sitä myöten kuin Tschim-Pas'in piroittama muta paisui ja levesi veden pinnalla, paisuivat myös Schaitan'in poskessa piilevät lönttäreet. Tuskissaan sylkäisi hän ne vihdoin ulos suustansa, jolloin vielä pehmeä manner tuosta kovasta järähdyksestä rupesi läikkymään ja jähmettyikin sitten laineitten muotoon, harjuiksi sekä laaksoiksi. — Eräs toisinto taas selittää kukkulat juuri niiksi mutalönteiksi, jotka Schaitan sylki ulos maan pinnalle.[495] Tässä tarussa ilmautuu myös toinenkin eroavaisuus. Schaitan ei näet siinä synnykään Tschim-Pas'in syljestä, vaan ilmautuu, ilman luomatta,sorsan muodossaja sukeltaa sitten, ennen kerrotulla tavalla meren pohjaan.
Ihmisen luomisesta on Mordvalaisilla vielä erinäinen taru. Muodostettuaan ensin ruumiin savesta, läksi Tschim-Pas siihen henkeä noutamaan. Poissa-olonsa ajaksi asetti hän puolitekoisen käsi-alansa viereen koiran vahdiksi, ettei Schaitan pääsisi turmiota tekemään. Mutta Paholainen oli yhtä kavala kuin ilkeä. Hän laittoi kovan pakkasen, niin että koiraparkaa, joka siihen aikaan vielä oli karvaton, sileänahkainen, rupesi kauheasti paleltamaan. Samassa lähestyi kiusaaja ja tarjosi vartijalleturkin hyväntekijäisiksi, jos saisi hiukkasenkin ylijumalan uutta luomaa katsella. Mikäs auttoi koiran muu kuin suostuminen. Schaitan silloin sylkäisi ja puhalsi ihmiseen, josta tähän tarttui tauti sekä synti.[496] Toisen tarun mukaan Schaitan itse rupesi savesta ihmiskuvaa valamaan. Mutta eipä se työ tahtonutkaan häneltä menestyä. Syntyi sikoja, syntyi koiria, syntyi muitakin saastaisia eläviä, mutta ei aiottu luomisen ihme. Silloin Schaitan rukoili hiirtä, joka silloin vielä oli siivekkäänä, lentämään ylös taivaasen ja varastamaan ylijumalan käsipyyhettä. Sillä hän sitten hieroi ja siveli käsi-alaansa, niin että se sai jumalankaltaisen muodon. Mutta hengen siihen pani itse Tschim-Pas, ajettuansa Paholaisen pois karulle.[497]
Manteren peitti nyt Tschim-Pas kauneilla, tuuheilla metsillä, ja kun Schaitan, hänelle kiusaksi, oli nostanut hirmumyrskyn, joka paikoittain mursi metsät maahan, käänsi Luoja sen vahingonkin siunaukseksi.Hän muodosti näet lakeiksi tulleet kohdat niityiksi sekä pelloiksi, ja opetti ihmisille heinän niittämisen sekä viljan kylvämisen taidon.[498] Sen lisäksi hän vielärakensi ensimmäisen laivan, veisti siihen airot sekä perämelan, ompeli purjeen, ja neuvoi ihmisiä vesillä kulkemaan.[499]
Valmiiksi saatua luomistansa ei Tschim-Pas sitten huolinutkaan enää itse hoitaa ja pitää voimassa; sitä varten hän loinaisjumalanAnge-Patäin,josta kaikki muut hyvät jumalat sekä haltijat ovat syntyneet.[500] Jälkimmäisiä, joita on jokaisella ihmisellä, eläimellä sekä kasvilla yksi suojelushenkenänsä, luopi Ange-Patäi sillä keinoin,että hän iskee tulta ylijumalan antamilla tuluksilla, jolloin joka kipuna muuttuu haltijaksi.[501] Schaitan puolestaan on luonutpahat henget, joihin myös taudit, eläviksi olennoiksi käsitettynä, kuuluvat.[502]
ItseAnge-Patäi nyt asuu taivaassa, pilvien päällä, kultaisessa kodissa, joka on täynnä kaikkia ihmisten ja eläinten alkuja sekä kasvein ituja.Niitä hän yhä piroittelee alas maan päällelumessa, sateessa, niinkuin varsinkin syksynpuolisissa Kalevan tulissa.[503]Vesisateenkäsittivät Mordvalaiset myösAnge-Patäin maidoksi, joka alastullessaan muka heruttaa lehmäin nisät.[504] Tavallisena välityönä, silloin kun hän ei luontokappalten sikiämisestä pidä huolta, on hänelläkehrääminen ja kutominen. Villalankojahän painaa kirjaviksi taivaan sinellä, auringon punalla, kuun kellalla sekä koiton ruskolla, ja kehrättyään liinalankansa hopeisella kuontalolla, kultaisella värttinällä, hän niistäkutoo paitoja, joihin ompelee nuo kirjavat langat Mordvan tapaan kaikellaisiksi koristeiksi, ja lahjoittaa viimein työnsä valmiina jumalille puvuiksi.[505]
Taivaassa on Ange-Patäi ikuisesti nuorena, kauniina impenä; muttamaan päälle alastullessaanpukeutuu hänijäkkään eukonmuotoon. Täällä on hänen astuntansa erittäin mahtava:missä hän kulkee, manner taipuu, mihin hän jalkansa asettaa, syntyy jälki. Joskus hän myös ilmautuuvalkoisena, kultanokkaisena, kultahäntäisenä lintuna, joka ripoittelee siemeniä pelloille.[506]
Niinkuin tästä luonnollisesti johtuu, on Ange-Patäi avioliittoin auttaja,lapsensynnytyksen helpoittajasekä lasten suojelija.[507] Erittäin rakasti hän runsaasti sikiäväistä kanaa sekämehiläistä, ja suuressa juhlassa saapi hän uhriksikultaisias.o. sipulinkuorilla keilattujamunia.[508] Viimein vielä on hänparhain lääkäri taudeissa.[509]
Ylläkerrotut tarut Ange-Patäistä ovat saadut Ersäläisiltä. Mordvan kansan toinen heimokunta, Mokschalaiset, puolestaan sanoo häntä Azyir-avaksi (emäntä-vaimoksi).[510] Toisen lähteen mukaan on Mokschalaisilla rakkauden sekä avioliittoin suojelijana hänen tyttärensäVed-asyir-ava l. Vedava (veden-emäntä).[511] Häntä rukoillaan, häntä uhreilla kunnioitetaan kaikissa häissä,[512] pyytäen helppoa lapsensyntymistä sekä muuten varjelusta taudeilta.[513] Häävirsissä kehutaan aina morsianta siitä, että muka veden-emäntä hänellä on ollut käsitöissä apuna.Kun morsian kehräsi, niin myös tuo luonnon eukko kehräsi, kun hän kirjaili vaatteita, myös jumalatar ompeli hänen kanssansa.[514]
Kun nyt näistä taruista perkaamme pois muhamedilaisten Tatarien uskonnosta niihin sekaantuneet lisä-aineet (Schaitan y.m.), niin astuu silmiemme eteen mitä suurin yhdenkaltaisuus Suomen ja Viron runoin kanssa.[515] Tschim-Pas luopi manteren, uiden meressä, samoin kuin Wäinämöinen vanhassa, veden emonen uudessa Kalevalassa maailman. Apuna on edellisellä sorsa, jälkimmäisillä eritoisinnoissa sotka, alli, hanhi y.m. Mordvalaisten sorsa tosin ei laske maailmanmunaa Tschim-Pas'in polville; vaan kenties ovat nuot Ange-Patäille uhrattavat kultamunat hämärä jälki tästä tapauksesta. Muistakaamme että Kalevalassa sotkan munissa on kuusi kultaista, seitsemäs rautainen (s.o. ruosteenkarvainen, siis myös keltainen).[516] Muistakaamme vielä, että Mordvalaistenkin Ilman immen toimia Mokschalaisten käsityksen mukaan hoitaa veden emäntä. Jos sitten vielä tähän liitämme useimmissa Suomalais-kansoissa vallitsevan uskon, ettei ylijumala omin käsin ryhdy maailman luomiseen, vaan toimittaa kaikki omaluomansa sijaisen kautta, niin ei olisi mahdotonta otaksua, Ange-Patäin olleenkin alkuansa maailman luojana, vaikka se työ, kenties muhamedilais- tai kristin-uskon vaikutuksesta, myöhemmin on tullut siirretyksi itse Tschim-Pas'in tekemäksi. Vielä suuremmalla luultavaisuudella voimme sanoa tuon kohdan Kalevalassa, missä "sininen sotka" meren pohjasta noutaa ylös Wäinämöisen kyyneleet,[517] muistoksi mordvalaisesta luomistarusta. Huomatkaamme, että kyyneleetkin siinä ovat muniin verratut. Kenties niiden muuttuminenkiiltäviksihelmiksi ei siis olekaan muuta kuin toisinto mereen pudonneitten munankappaleitten muodostumisesta loistaviksi taivaskappaleiksi.
Yhteydessä tämän kanssa sopii meidän tässä ottaa puheeksi Mordvalaisten taru ihmisen luomisesta. Samassa muodossa se ei löydy runoissamme, mutta kuitenkin on sekä meillä että Virolaisilla siihen vivahtavia tarinoita.[518] Maan luomisen, taivaan tähdittämisen jälkeen, niin kertoo Virolainen, tahtoi Vana Isa (Vanha Isä l. Ukko) luonnon kuningasta varten laittaa sopivan asuinpaikan. Hän käski silloin kaikki elävät Emäjokea (likellä Tarttoa) kaivamaan, jonka rannoilla ihmisen olisi hauska asua. Kaivannosta luotu muta piti ladottaman korkeaksi mäeksi, jolle Vana Isa loisi kauniin metsän; paikka paikoin jätettiin kuitenkin mäkeen rotkoja ja notkelmia ihmiselle suojaksi pahoja säitä vastaan. Ahkerimmille kaivajille, karhulle ja myyrälle, antoi sitten Luoja ikuiseksi muistoksi heidän työstään mudankarvaisen turkin. Tässäkin näemme siis turkin saamisen jonkunlaisen luomistarun yhteydessä. Toisessa hämärtyneessä muodostuksessa ilmautuu se siellä myös sadussa siilistä, joka Kalevinpojalle hyvän neuvon antoi ja siitä sai palan hänen turkinhelmastaan entisen paljautensa peitteeksi.[519] Meillä taas voisi sulkkuturkki, jonka Wäinämöinen antaa sotkalle helmien noutamisesta lahjaksi, hyvin olla kolmas toisinto. Sotka olisi sen silloin saanut maksuksi luomistyössä sukelluksellaan, munan muruin noutamisella annetusta avusta.
Tschim-Pas'in valitus, ettei hänellä ole kumppalia, sitten taas täydesti vastaa Suomen Kapeen sekä Viron Ilman impien ikävää yksinäisyydessään. Maanviljelyksen ja laivankulun keksijänä on hän toiselta puolen aivan Wäinämöisen, puitten kasvattajana Pellervoisen kaltainen.[520]
Näyttääpä myös hänen ja Pellervoisen nimissäkin olevan jonkunlainen sukulaisuus. Pellervoinen sanotaan painetussa Kalevalassa myösSampsaksi, muutamissa toisinnoissaSämpsäksi,[521] vielä toisissaSimpura(ise)ksi, Sampura(ise)ksi.[522] Sampsa voisi kenties olla kokoonvedetty vanhemmasta Sampisasta, jolloin jälkimmäinen liittojäsen kokonaan sopisi yhteen mordvalaisen pas'in kanssa. Tätä näet käytetään yleisestikin jumalain nimenä; se on siis sukua basse'lle l.passille, joksi Lappalaiset uhripaikkansa, jumalain asuntopaikat, nimittävät.[523] Pisa taas, joka löytyy korkean Pisavuoren nimessä, voisi olla pyhä-sanan vanhempana muotona. Alkujäsen mordvalaisen jumalan nimessä onTscha, Tschil. myösSchi,[524] joka merkitsee aurinkoa. Mutta juuri sama merkitys, niinkuin vasta saamme nähdä, on myös alkuansaSammolla l. Sampaalla, jonka nimi samaten yhteen juureen viittaa.[525]
Jos ei Ange-Patäin osallisuus luomisessa olekaan muun kuin luultavaisuuden nojalla, niin on hänen yhdenkaltaisuutensa Ilman immen kanssa kaikissa tämän muissa toimissa sitä varmempi ja suurempi. Molempien asunnot ovat aivan samassa paikassa ja samallaiset.[526] Molemmat, vaikka oikeastaan pilvillä asuvat, astuvat tarvittaissa kuitenkin tänne alas. Molemmat ovat taivaallisessa kodissansa nuoria impiä, vaan muuttuvat maan päällä eukoiksi. Myöskin kehrääminen ja kutominen on kumpaisillakin yhteisenä toimena.[527] Ange-Patäin apu morsianten käsitöissä taas vastannee niitä koruja, joita muutamat Ilman immet (Kuutar ja Päivätär) kerran lahjoittivat Ainon äidille. Hänen mahtava astuntansa on Viron runoissa Kalevinpoikaan sovitettu,[528] Kalevalassa Lemminkäisen äitiin, joka hakee kadonnutta poikaansa.[529] Kave-eukko, luonnon tyttö, on mordvalaisen sisarensa tavalla, lapsensynnyttäjille avullinen;[530] Impi, ilman päällä osaa myös kumminkin haavoja parantaa,[531] ja siinä on myös Ange-Patäin mielikki, mehiläinen avullinen.
Ange-Patäin huolenpidolle luontokappalten sikiämisestä taivaasta alas laskettuin ituin kautta ei näytä ensisilmäykseltä olevan vastinetta Suomen runoissa. Mutta tarkemmin syntylukuja tutkiessamme löydämme kuitenkin koko joukon selvempiä tai hämärämpiä todisteita samasta käsityksestä. Karhu ensiksikin on, Kalevalan mukaan, synnytetty
Luona kuun, malossa päivän,Otavaisen olkapäillä,Ilman impien tykönä,Luona Luonnon tyttärien.
Yksi niistä pudottaa näet villakarvan mereen, aalto sen ajaa rannalle, ja Mielikki, Tapion vaimo, korjaa sen sieltä, tuudittaa eläväksi.[532] Toisessa luvussaPiika pilven päällä, Kapo kaaren kannikallapudottaa, hiuksiaan sukiessaan, mereen yhden kamman piin, josta läävämato syntyy.[533] Sama on ampiaisen ja tammen alku, sillä eroituksella, että sukiva neito istuu norossa ja että häneltä piin sijasta joskus yksi hiuksensa suljahtaa.[534] Susi niin-ikään syntyy muutamassa loitsussa (katso alempana) silloin, kun Manuen neiti hiuksiansa sukii.[535] Siikasen (tähkän vihneen) synnyn selitys saattaa meidät jälleen yli-ilmoihin; se saapi alkunsa helmestä, jonka taivaan Herra maahan pudottaa.[536] Sama kerrotaan myös sudesta ja sisäliskosta, kuitenkin sillä tavoin, että helmen pudottaja on maan päällä, alhaalla.[537] Toisessa tarun muodostuksessaKuutaritkee kultiansa,Päivätärhopeitansa, ja alas piranneista kyyneleistä syntyy tammi.[538] Koivunkin alku on samoin neidon kyyneleistä, vaikka tämä istuu norossa.[539] Kyykäärme onYön tyttärenkehräämästä kivilangasta katkennut palanen.[540] Hammasmadon synty on neulasta, jonkaLuonnotar, lehdossa kävellessänsä, on kadottanut.[541] Melkein samoin läävämadon, vaikka naulan kadottaja on Wäinämöinen.[542] Useammissa näistä synnyistä on nimenomaan Kapo, taikka myös joku muu Ilman neidoista (Kuutar, Päivätär) mainittu; enimmiten ne antavat luotaville olennoille alun ylhäisessä kodissansa. Jos ne joskus ovatkin maan päälle siirretyt taikka jos niiden sijaan on toisia epämyytillisiä henkilöitä pantu, niin se nähtävästi on tarun myöhempää turmeltumusta. Huomattava on vielä, että sijitettäväin luontokappalten alut tulevat alas villoina, hiuskarvoina, helminä, neulasina tai kyyneleinä, joista viimeinmainitut epäilemättä sadetta, edelliset kaikki luultavasti vastaavat lunta mordvalaisessa kertomuksessa.
Onpa viimein vielä muutamia suomalaisia lukuja, joissa Luonnotarten maito vuotaa taivaasta alas ja antaa alun maallisille kappaleille (raudalle, voiteille).[543] Näissä ilmautuu siis käsitys, joka on perusteeltaan jokseenkin likeistä sukua mordvalaiselle luulolle lehmäin herumisesta sateen kautta.
Taudit taas ovat suomalaisessa loitsurunoudessa kuvatut samallaisiksi eläviksi olennoiksi, joiksi niitä Mordvalainen arvelee. Ne ovat syntyneet kaiken pahan alun, Pimentolan emännän, tyttärestä Louhiattaresta, samoin kuin Mordvan tarussa Schaitan'ista.[544] Ja tämän oma synty taas likeisesti vastaa käärmeen sekä sisäliskonkin luomista meidän runoissamme. Syöjätär näet sylkee vesille, aalto venyttää syljen pitkäksi, päivänpaiste sitä hautoo ja Herra sille viimein antaa hengen.[545] Onpa yhdessä toisinnossa Syöjätär, tätä tehdessänsä,soittelemassakin merellävenehellä vaskisella, joten yhtäläisyys on aivan täydellinen.[546]
Näin nyt selville saadut seikat pakoittavat meidät vielä kerran palajamaan Lappalaisten luokse. Näiltä ei ole enää löydetty mitään luomistarua; mutta yhtähyvin säilyttävät hekin muutamia hämäriä jälkiä, jotka näkyvät siihen vivahtavan. Heidän käsityksensä mukaan löytyi ensin ääretön alku-ulappa (toisen tarun mukaan kuitenkin vasta vedenpaisumuksen kautta syntynyt), josta ainoasti jotkut harvat kukkulat, korkeimmat Kölen-tunturiharjusta, törröttivät. Samaa tarua vahvistavat myös näitten kukkuloitten lappalaiset nimet: Sullui tschielma (Sulitelma) = saarien kynnys, Suolotschielgge = saariselkä.[547] Vaikkei Lappalaisilla siis ole varsinaista tarua luomisesta, kertovat kuitenkin muutamat heistä tämän ei tapahtuneen ylijumalan Radien atschen, vaan hänen poikansa Radien bardnen l. kiedden (käden) kautta. Nämät molemmat nimitykset ovat nähtävästi kristin-uskon kautta vasta tulleet,[548] mutta itse perusteena oleva käsitys on epäilemättä paljoa vanhempi ja alkuperäinen. Me tiedämmekin toisten taruin kautta, että Lappalaisten todellinen ylijumala, Diermes l. Hora-gales, kumminkin jätti luodun maailman hoidon kaikissa yksityis-seikoissa lähimmäiselle miehellensä, Varaldeolmai'lle.[549] Tämän nimen edellinen jäsen on skandinavilainen sana verld = maailma (Karjalaisten puheentavan mukaanilma); jälkimmäinen sana merkitsee ihmistä. Maailman varsinainen hoitaja, edellisestä tiedosta päättäin myöskin luoja, on siisilman ihminen. Mutta ylempänä esitetyissä lappalaisissa kertomarunoissa on kahdessa paikassaIlmaratsche( = Ilmarainen) mainittu maailman valtiaan l. isän ylimmäisenä palvelijana.[550] Nähtävästi on siis tämä ennen ollut varalde-olmain oikeana, lappalaisena nimenä.
Paljoa selvempänä on Lapissa tieto Ange-Patäita vastaavista nais-jumalista. Mader-akka (peri-emä), joka asui "keskimmäisessä ilmassa", muodosti itsessänsä ihmisten, porojen sekä muittenkin eläväin olentoin alku-idut. Jos siitä oli naaraspuoli tuleva, antoi hän sen sitten tyttärellensä Sar-akalle (luomis-akalle, Luonnottarelle), jos uros-puoli, Juks-akalle (joutsi-akalle). Näistä tyttäristä oli erittäin Sar-akka Lapissa suurimmassa kunniassa. Hän suojeli raskauden tilassa olevia naisia sekä eläviä, ja auttoi synnytyksessä.[551]
Kaikki yllä-esitetyt mordvalaiset myytilliset tarut ovat saadut suorasanaisessa muodossa. Tähän asti julistetuista[552] Mordvan lauluista emme voi saada paljoa lisää; löytyypä yhtähyvin niissäkin samoin kuin myös tavallisissa kansansaduissa joskus hämäriä muistelmia. Niin esim. yhdessä laulussa[553] metsämies tahtoo ampua sorsaa pesältä. Mutta tämä kieltää: "älä ammu, sillä minäolen suuren jumalan lähettiläs, suuren kuninkaan suuren tyttären hoitilas. Jos tapat, niin höyheneni lentävät ympäri taivasta, munani kuoret ympäri maata". Toisessa[554] muu lintunen laulelee huolissaan: "jos teen pesäni tammen latvaan, niin siihen ukkonen iskee, sitä tuuli turjuttaa; jos teen karjalaituimen laidalle, niin siellä on paimenet; jos teen pellolle, niin puhdistava (kitkevä?) vaimo ottaa pois munat." Edellisessä luulisi olevan jäljen maailman luomisessa apuna olevasta sorsasta; mahdollisesti myös munan muruin ja höyhenten hajoominen tarkoittaisi maailman munan murenemista. Jälkimmäinen tuskin kuulunee tähän yhteyteen, vaan kaikissa tapauksissa on kertomustapa samankaltainen kuin Kalevalan sotkan lennon kuvauksessa, joka ei myös tiedä, minne munia.
Parissa muussa laulussa näkyy taas ilmautuvan joku muisto Wäinämöisen isosta tammesta. Mordvalainen näet laulaa mahdottomastakoivusta, jonka juuret ovat levinneet ympäri koko maapallon, oksat ympäri taivaan, ja jonka lehdet ovat kämmenen, urvat piiskanvarren kokoiset.[555] Myös muutamassa suorasanaisessa sadussa kasvaa tammi taivaasen asti.[556]
Yksi merkillinen laulu kertoohumalan synnyn. Missä syntyi, missä kasvoi humala? Kosteassa paikassa se syntyi pajustossa. Tuuli sen puhalsi joen rannalle, keittohuoneesen, jossa olutta keitetään, sammion laitaan.Siellä alkoi humala puhutella ruista: ruis-emonen, ruis-emonen, annas nyt kun saatamme puhumattomat puhelemaan, tappelemattomat tappelemaan, tanssimattomat tanssimaan.[557]
Useammissa häälauluissa taas on vertauskuva, joka hyvin muistuttaa mieleen erästä kohtaa virolaisessa Salme-laulussa. Morsian on näet näkevinään unta, että päivän jumala on hänen oikealla puolellansa, kuun jumala vasemmalla, ukkonen hänen päänsä yli, ukkosen ympärillä tuikkivat tähtöset. Tähän uneen hänelle annetaan selitys: päivä on anoppi, kuu appi, ukkonen nuori miehensä, tähdet langot ja kälyt taikka myös tuleva suuri lapsijoukko.[558]
Paitsi tätä sisältävät Mordvalaisten häätavat yhtä ja toista, joka yksityisiä paikkoja Kalevalassa selittää ja sen kautta todistaa niissä ilmautuvan käsityksen vanhaksi, alkuperäisesti suomalaiseksi. Kihlajaisissa esim. ei mordvalainen kosija suostu syömään eikä juomaan, ennen kuin päättävä suostumus-sana on lausuttu.[559] Vierasten tulee häihin tuoda mukaansa runsaasti ruokavaroja talon kustannusten helpoitukseksi.[560] Hääreki koristetaan mitä komeimmalla tavalla; siitä oikein tehdään ennalta varsinainen suostumus, ja monesti vedetään sittemmin sulhanen oikeuteen, jos ei ole lupaustansa siinä suhteessa täyttänyt.[561] Vertaa tähän Ilmarisen vaatimusta, saadakseen ennen ateriaa nähdä omaansa: huomaa hänen koreata rekeänsä; samoin Lemminkäisen muistutusta Pohjolassa, kun ei hänelle olutta suoda, että hän toki oli runsaammin kuin muut tuonut ohria.[562]
Tscheremissitkin kertovat luomisesta samaa, mitä Mordvalaiset. Juma, ylijumala, toimittaa sen työn, nuoremman veljensä Keremet'in avulla. Tämä myös sorsana noutaa manteren veden pohjasta, ja vuoret syntyvät hänen suustaan ulossyljetyistä mutalönteistä. Ihmisen luomisesta on niinikään juuri sama taru.[563] Muutamat tutkijat tuovat paitsi sitä esiin merkillisen nimenKala l. Kava, joka tarkoittaa Juman käskyjä toimittavaa ja Tscheremissein selityksen mukaan kristittyin enkeleihin verrattavaa haltijaa. Toisessa paikassa mainitaan vieläKaba Juma, "jumalan ylimmäinen pyhimys" ja hänen äitinsä.[564] Yksi tutkija sanoo Kaba-Juman varsinaisesti kaskenpolton suojelijaksi.[565] Nämät haltijat suuresti muistuttavat meille mieleenKapeita, jotka Ganander'in mukaan aurinkoa pimenemisestä varjelevat, Kave-ukkoa, joka syntyi samoin kuin painetussa Kalevalassa Wäinämöinen,[566] sekä Kavetta, Ilman impeä. — Samat luomistarut tavataan viimein vielä myös tatarilais-sukuisissa Tschuwascheissa, Wolgan Suomalaisten lähimmissä naapureissa.[567] Tietävätpä Tschuwaschit sen lisäksi kertoaKebe-haltijoistakin, jotka heitä auttavat.[568]
c. Perman ryhmässä.
Tästä Suomen suvun haarasta emme saa paljon aineesemme kuuluvia tietoja. Syrjänit sekä Varsinais-Permalaiset ovat jo kaikki kristityt ja pakanallisen uskonsa jokseenkin unohtaneet; Wotjakeista on tosin yksi osa pakanoita, mutta heidän tarunsa ovat vielä liian vähän tutkitut.[569] Merkillinen on kuitenkin Syrjänein ja Wotjakein ylijumalan nimiIn-mar, joka meidän Ilmarista vastaa.[570] Maailman luomisesta kuuluu muutamilla Wotjakeillakin olevan sama taru kuin Wolgan Suomalaisilla.[571] Mutta useimmilla ei ole siitä mitään tietoa, ainoasti ihmisen synnystä ja syntiinlankeemuksesta kertomus, joka perusteeltaan nähtävästi on osaksi kristillinen. Ainoa huomattava omituinen piirre siinä on se, että pahaan kiusaava henki Keremet (l. Schaitan) sanotaan In-mar'in nuoremmaksi veljeksi, joka alussa oli hyvä.[572]
Lauluja kaikilla tähän ryhmään kuuluvilla kansoilla on varsin vähän. Syrjäneillä on kuitenkin häävirtensä, jotka muutamissa piirteissä muistuttavat suomalaisista. Ensimmäisenä hääpäivänä laulettavassa lausuu tyttö vanhemmilleen:
Oudon isän, äidin luokse aiotte minua,Oudon veikon ja siskon luokse ajattelette;Sadan pään ymmärrystä vaaditaan heidän luonaan,Kumartavin päin on heidän kanssaan eläminen.Jos kohtaa minua onni ja menestys,Ja jos ei kohtaa minua onni ja menestys,En koskaan unhota elämää isän, äidin luona.[573]
Sitten, kun kaikki sukulaiset ovat kokouneet, jatkaa hän:
Kaiken onneton jätän tänä päivänä;Itsenäinen hyvä mielivaltani lakkaa;Hyvän elämäni isän, äidin luona jätän,Laihona jätän elopaikkani,Jätän hyvän leivän syömäpaikan,Jätän hyväin vaatetten pitopaikan,Jätän uinailu-paikkani,Jätän kultaisen hyvän kukkulan liepeen.Keskitietä minä vaelsin teidän luonanne tallaellen,Viherjäisenä minä vaeltelin hyvällä vainiolla,Nauraen vaeltelin silein kasvoin.[574]
Ja viimein vielä hän jättää hyvästi kaikille omaisilleen, kaikille lapsuudesta tutuille paikoille:
Hyvästi kahdenpuolinen valkea huoneheni,Hyvästi kasvinpaikkani, jossa kasvoin kuin laiho,Paikka, jossa kaunistuin pajun kuoren muotoiseksi,Hyvästi, läheinen naapuristo, hyvät naapurit.[575]
Yhtä paljon, jos ei vielä enemmän näkyy kuitenkin näissä Syrjänein häävirsissä venäläistä vaikutusta, ja Varsinais-Permalaiset laulavat häissä ainoasti Venäjän kielellä.[576]
d. Ugrilais-ryhmässä.
Tämä heimolaistemme viimeinen ryhmä on meistä kaikkein kaukaisin niin hyvin asuntopaikkaansa kuin myös kieleensä nähden; mutta yhtähyvin tarjoo se meille taruissaan melkein suurempia ja useampia yhtäläisyyksiä omien laulujemme kanssa kuin molemmat edelliset, paljoa läheisemmät haarat. Syy siihen on aivan selvä ja samassa hyvin valaisevainen varsinkin Permalais-ryhmästä saatuin tietojen niukkuudelle. Pohjan perillä pysyneet Ugrilais-kansat, Vogulit sekä Ostjakit, ovat vielä suureksi osaksi pakanoita ja siis paremmin säilyttäneet muinaisuutensa. Tähän tulee sitten vielä lisäksi, että onni saattoi näiden kansojen luokse tarujen keräämiseen tavattomasti taitavan tutkijan, Unkarilaisen Regulyn.[577] Paha vaan, että kaikki ostjakinkieliset keräelmänsä niinkuin myös suuri osa vogulilaisista (eteläiset) vielä ovat painattamatta, selittämättä. Mutta tähän asti selvillä olevistakin jo saamme mitä runsahimman, tärkeimmän saaliin.
Merkillisin tässäkin taas on luomistaru.[578] Alussa, kertovat Vogulit, oli mies ja vaimo. Numi Taarom isä, Taarom ukko (ylijumala) laski heidät taivaasta alashopealankaisessa kätkyessä, rautalangan päässä. Numi Taarom nosti sittenkovan alatuulen (eteläisen), joka tuon pariskunnan ajoi ylimeren päähän, ja taas kovan ylituulen (pohjaisen), joka ajoi alimeren päähän. Koska tämä levoton liehuminen alkoi heille käydä vaivaksi, loi ylijumala heille kodan suuruisen palasen maata asuinsijaksi. Sen päällä he taasajelivat meren toisesta päästä toiseen. Heidän kodastansa nainenkerran meni ulos, tuli raskaaksija sitten synnytti pojan, jolle pantiin nimeksiElem-pi, Ilman poika.[579] Tämä tuskautui tuohon loppumattomaan ajelemiseen merellä, muutti itsensä oravaksi ja kiipesi ylös taivaasen Numi Taarom'ilta neuvoa ja apua rukoilemaan. Sieltä sai hän sorsan ja koskelon nahan sekä käskyn sukeltaa meren pohjaan ja noutaa sieltä mantereen luomiseen tarpeellinen muta. Elem-pin ensimmäinen sukellusyritys sorsan muodossa ei onnistunut;mutta koskelona sukeltaissaan hän sai meren pohjasta kolme kourallista mutaa. Ensimmäisestä hän loi joet ja ojat, toisesta järvet, kolmannesta metsät ja nurmet. Näin luotu maa oli kuitenkin vielä vahvuutta vailla; se keikkui ja läikkyi, se pyöri ja hyöri yhä. Silloin Elem-pi köytti sen ympäri Numi Taarom'in hopeakupulaisen vyön, Ural'in vuoriharjun,[580] ja sai niin tavoin manteren pysyväiseksi. Joka kerta käyden Numi Taarom'ilta neuvoa pyytämässä, jatkoi Elem-pi näin luomistansa. Multaa ja lunta yhteensekoittamalla laittoi hän ihmisen sekä kaikellaiset nelijalkaiset ja linnut. Kalat sitä vastaan hän sai valmiina taivaasta, istutti ne vaan erilaisiin vesihin. Nyt hän opetti luomiansa ihmisiä jousella metsäriistaa ampumaan, patomuksilla, merroilla, nuotilla kaloja pyytämään, joten he saivat ruokaa sekä pukimia. Hän asetti myös avioliiton, jakaen ihmiset pariskuntiin. Mutta heitä rupesi sen kautta pian liiaksikin karttumaan, niin ettei metsänriista eikä veden anti enää riittäneet heitä elättämään. Silloin toi Elem-pi taivaasta Kulj-ater'in alas, joka on tautien ja kuolon alku. Sen jälkeen oli eloon jääneillä ihmisillä kyllin ravintoa ja kaikellainen onni.
Tässäkin luomistarussa tapaamme taas mitä suurimman yhdenkaltaisuuden suomalaisen kanssa.[581] Aivan kuin Kalevalan Ilman impi Elem-pin äitikin (miehensä kanssa) ensin leijuilee keski-ilmassa, sitten ajelee tuulta myöten meressä. Uiskenteleminen kodansuuruisen maapalasen päällä taas muistuttaa mordvalaisen Tschim-Pas'in ajelemista kiven päällä. Numi Taarom'in luoma alkuvaimo sitten menee kodasta ulos ja tulee siellä raskaaksi, arvattavasti tuulen kautta, niinkuin suomalainen vastineensa. Pojan syntymisen seitsemän vuorokauden jälkeen voisi verrata Wäinämöisen ilmaantuloon seitsemänsadan vuoden kuluttua. Näin syntynyt Elem-pi l. Ilm-pi sitten luopi maailman, samoinkuin Wäinämöinen tai Kave Kalevalassa, vaikka tämän työn toimitustapa enemmän soveltuu yhteen mordvalaisen tarun kanssa. Mutta luomisessa apuna oleva sorsa, sotka on kaikilla kolmella kansahaaralla yhteinen. Sitten Elem-pi luopi elävät niinkuin Suomen Luonnotar, kasvattaa metsät ja niityt sekä opettaa ihmisille metsästyksen ja kalastuksen, samoin kuin Wäinämöinen ja Tschim-Pas edistynempään sivistyskantaan kuuluvat maanviljelyksen ja veneenkulun taidot. Viimein vielä on huomautettava yksi merkillinen pieni seikka. Elem-pin vanhemmat laskee Numi Taarom alas hopealankaisessa kätkyessä, rautaisen kahleen päässä. Tämäkin ajatus on tuttu suomalaiselle tarulle, vaikka toiseen yhdistykseen muutettuna. Tuli, joka monesti sanotaan auringon pojaksi, oli ensin taivaassa Ilman immen hoidettavana; se tuuti, heiluskeli siellä niinkuin Taarom'in luomat alku-olennot,
Kultaisessa kätkyessä,Hihnoissa hopeisissa.[582]
Sama ajatus ilmautuu Voguleilla toiseenkin taruun sovitettuna. Numi Taarom'in impi, karhu, eli alkuaan taivaassa hopea-ortisessa huoneessa, vaskisessa, autuaassa pesässä, istuen kirjatulla istuimella, leikiten kauneilla hopealeluilla. Menipä kerran Numi Taarom ulos metsästykselle ja kielsi impeänsä, ettei se hänen poissa-ollessaan kävisi ulkona. Mutta karhu tietysti kuitenkin pistäiksen ulos ovesta ja katsoo alas alamaailmoille. Sielläpä vasta on ihmeitä: koko maa täynnä makeita marjoja, kaikki puut täynnä herkullisia käpyjä, ja nurmikolla aivan impi-karhun kaltainen uroskarhu leikkimässä! Kotiintultuansa rankaisee Numi Taarom tottelematonta tytärtänsä sillä, että panee hänethopea- ja kulta-lankaiseen kätkyesen, köyttää sen vaskisen langan päähänja näin laskee alaskeski-ilmoihin heilumaan. Siellätuulet ajelevat kätkyttä meren päästä toiseenja karhu-paralle tuleelaulujen viimeinen tuska, tarinoiden viimeinen vaiva. Lopuksi Numi Taarom laskee karhun kokonaan alas maan päälle, ennustaen hänelle hänen vastaista elämätänsä. Karhu on löytävä runsaasti marjoja sekä käpyjä, hänellä on oleva virkana ihmisten valojen kuuleminen ja valapattojen repiminen. Talven tullen on hän sitten menevä lepomajaansa, josta metsästäjä hänet löytää, tappaa ja saattaa kotiinsa suuren kunniaan. Karhu siellä asetetaan nelilautaiselle vuoteelle,hänen kuononsa ja kämmenensä peitetään hopealla, lepuutetaan pehmeälle silkille ja veralle. Viimein, koska määrätyt 4-5 juhla-yötä ovat kuluneet, viedään karhu ulos ja hän palajaa sitten ylös taivaasen Numi Taarom'in luokse, tuoden saadut uhrit kanssansa.[583]
Paitsi tätä karhunsynty-runoa on Pohjois-Voguleilla[584] neljä muutakin karhunlukua, jotka otson elämää maan päällä kuvaavat.[585] Ensimmäisessä niistä Numi Taarom'in poika, karhu, syksyllä ma'ata pannessaan,peittää kunniallisen nahkansa kuuluisilla kattehilla, mainioilla peittehillä. Toisessa metsästäjä tulee miehen ja naisen jalan käymättömälle pyhälle järvelle, siellä hän näkeesuuren kiven— "huoneellisen ihmisen suuren huoneen" — jossa ei ovea, ei ikkunata. Sieltä kuuluu ääni, joka hänelle karhun polun neuvoo. Sillä välin karhu tapaaMetsän ukonja saapi häneltä käskyn, miten pitää elää, kuinka kulkea. Kesäkauden syötyänsä marjoja ja siitä lihottuansa tulee hänen mennäjumaloittavan suuren akankolmelautaiseen korkeaan aittaan levolle, jossa tämä akka hänelle pitkän talvisen ajan kuluksi laulaa hänen loppukohtalonsa vaiheet.
Tässä olemme siis samassa löytäneet sangen merkillisiä, toisinaan sanasta sanaan yhtäpitäviä vastineita suomalaisille karhunpeijais-lauluille. Aivan kuin Vogulin karhu, niin Suomenkin mesikämmen laskee Rahakarvansa"[586] levolle kultaisille sijoille, säteriselle sängylle".[587] Suuri, jumaloittava akka on nähtävästi meidän Mielikki, metsän emäntä, ja Metsän ukko tietysti ei voi olla kukaan muu kuin itse Tapio. Luultavasti hän on sama, joka asuu "kivisessä linnassa" ja neuvoo metsämiestä.[588] Tapetun karhun komeat peijaiset Voguli-kylässä ovat niin-ikään melkein kuin mukaillut meidän runostamme. Yhtä vaan me vielä kaipaamme: vakuutusta karhulle, ettei metsästäjä suinkaan ole hänelle vahinkoa tehnyt; itse hän muka on horjahtanut syksyisillä liukkailla poluilla ja surmannut itsensä.[589] Mutta luultavasti on tämä seikka ainoasti sattumalta jäänyt pois niistä toisinnoista, jotka Regulylle olivat käsiin tulleet; sillä muista kertomuksista tiedämme Vogulienkin karhunpeijaisissaan aina pyytävän anteeksi saaliiltansa.[590]
Luomistarussa mainittu ilman poika kenties vielä esiytyy toisellakin nimellä. Erään kertomuksen mukaan näet Numi Taarom alussa loi useampia jättiläisiä, joita sitten mainittiin Numi Taarom'in pojiksi. He olivat hyvin suuret ja sotaisat sekä mainioita loitsijoita. Sankaritöittensä jälkeen he aina nukkuivat mahdottoman pitkiä aikoja, Viron Kalevinpojan tavalla.[591] Jokaisella Voguli-heimolla on yksi tämmöinen Taarom-pi suojelushaltijanansa; mutta kaikilla yhteinen varjelija on Numi Taarom'in nuorin poika Sarnju-ater (kultapäällikkö), joka myös mainitaan Lunt-ater'in (hanhi-päällikön) nimellä,koska lentelee ympäri metsähanhen muodossa.[592] Tämä seikka näkyy liittävän hänet yhteen maailmaa luovan Ilmanpojan kanssa. Muutamassa suorasanaisessa tarinassa taas Sarnju-ater lentää kaarneena ja sanotaan myösPäivän pojaksi.[593] Sarnju-ater'in laulussa[594] puhutellaan niin-ikään tuo kultainen ruhtinas "maata myöten kulkevaksi ihmiseksi, nousevan päivän säteileväksi ruhtinaaksi". Siitä kaikesta ei sopine päättää muuta, kuin että Ilman poika, maan luoja, on auringon haltija.
Kulj-ater'ista, joka jo luomistarussa tuli mainituksi, löytyy useampia muitakin sangen merkillisiä tietoja. Kulj-ater'in virressä,[595] joka veisataan tälle haltijalle pidettävässä juhlassa, tulee hän esiin Numi Taarom isänsä talossa, seitsemällä vaskikatolla peitettyyn linnaan suljettuna, kahleilla sidottuna. Sieltä kerran katsahtaissaan ulos maan päälle, rupeaa hänkin ikävöimään tänne alas. Taarom ensin ei päästäisi häntä, sanoo: "koska ihmiselle määrätyn ijän hetki tulee, silloin lasken ihmisiä syövän, suurisilmäisen Uotpet'in[596] alas". Mutta, tottelemattoman poikansa alin-omaisista kärttämisistä suuttuneena, tempaa hänet Taarom viimein jalasta ja viskaa mereen. Tässä Kulj-ater saapiturvapaikan madekalan nenässä.[597] Toisissa lauluissa Kulj-ater kertovärssyissä usein asetetaan yhteen Térn'in kanssa, esim.
Térn ylhäältä sinkoo, maanpinnalla kulkee,Kulj maan alipuolta kulkee;
taikka myös:
Térn'istä vapaasen kansaan laskit Térn'in alas,Kulj'ista vapaasen kansaan laskit Kulj'in alas.[598]
Tämätérnmerkitseetautia, erittäin tarttuvaa ruttoa, joten se hyvin sopii yhteen kuoloa tuottavan Kulj-ater'in kumppaliksi; mutta samassa se myös on virva_tuli_ ja tér-njäl on taivaalla lentävä noidan nuoli. Täten näemme siis Kulj-ater'in putoomisessa taivaasta ja piilemisessä kalassa luultavasti jotakin meidän tulensynnyn tapaista. Eikä ole tuo tulen yhteys tautien kanssa suomalaisellekaan käsitykselle suinkaan outo. Ilmassa kulkevat tähdenlennot luullaan meilläkin noidan nuolina äkillisten tautein tuottajiksi. Sama ajatus arvattavasti niin-ikään ilmautuu taudin lumouksessa, jossa sairaan kylvettäjä rukoelee Jumalaa:
"Pyyhi pois pyhät kipunat,Pyhät saastat sammuttele".[599]
Tulensynty-runostamme vielä tiedämme, että tuli
Ensin poltti paljo maita,Paljo maita, paljo soita,Sitten vierähti vetehen,Aaltoihin Aluenjärven.
Tämä sitten siitä
Kuohui kuusien tasalle,Ärjyi päälle äyrähien,Tuon tuiman tulen käsissä.[600]
Raudansynnyssä taas, jonka likeisen yhteyden edellisen kanssa Castrén jo huomautti, on puhe siitä, kuinka
Meri kuivi, taivas kuiviSinä suurna poutavuonna,Tulivuonna voimatonna.[601]
Sama käsitys kenties tulee vastanamme Vogulien tarussa seitsemän kesää, seitsemän talvea yhtämittaa raivoavasta kulovalkeasta, joka poltti maata ja jonka jälkeen seurasi ääretön kiehuvan veden tulva. Siihen hukkui enin osa ihmisistä sekä kaikki luontokappaleet; tulvan laskeuttua täytyi Numi Taarom'in uudestaan luoda sekä manteren elävät että myös veden kalat.[602]
Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]
Ostjakeiltasaadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi apua.[604]
Magyareiltaei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim.föld anyan(maan-emän),Manó'n(Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta), jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut, paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan, selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]
II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa.
Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa. Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa, maa järähtää, vuoret halkeaa — ne kaikki ja paljon muuta lisäksi tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee. Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaanlauluon viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta (ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin (Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden, hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]
a. Samojedeissa.
Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa sekä Ostjakeissa — onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden. Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidonkauneusvaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat, saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä läpiläpitsensä.[608]
Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa. Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankarijo kätkyessä on aika miesja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä joutsen ja lähteeratsastamaan ilman kautta kotkan selässä, niinkuin Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa, alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä jahänen kotkansa iskee rintansa niin kovasti siihen linnaan, johon neito on pakonsa ottanut,että vaskikatto särkyy. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen, häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto, jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään paraan neidon parvesta.[609] — Samojedilais-sankari ei silläkään saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa jälkeennukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa, siis vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi,kiitäen tuulen voimalla, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. — Samojedein saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? — Ei, sillä siellä käy niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. — Koivikkoonko? — Ei; siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. — Männikköönkö? — Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] — Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua soveljaasta piilopaikasta.[613]
Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies, mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut, tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]
Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua. Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota vastaan eteläisissä niiden nimenä onMádur, nähtävästi lainattu tatarilaisestaMatyr'istä l. Batyr'istä.[615] Täysi syy on siis otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.
b. Tatareissa.
Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616] Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli ainoasti vettä;ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä kuuta. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös yksi ihminen,molemmat mustien hanhien muodossa. Ihminen kerran ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren pohjasta heti kohosikivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa sieltä mutaa. — Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät. Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun omani". — Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu. "Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista; kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan.Tämä Jumalan lähettiläs opetti sitten ohran, räätikän, sipulin y.m.viljelyksen.
Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään.Ensin syntyi hänen ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä ja viimein kameli. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.
Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun mielikseni! Podo-Sünkün lähetänkiinnittämään aurinkoa ja kuuta paikoillensa. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin,vaan yhtenä päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä.
Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin, muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua. Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]
Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä. Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.
Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi. Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä, joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne, niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon kankahalta!"[624]
Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy, päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta. Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket, joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen, sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.
Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628] jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat, niin että kuuluu taivahasen asti.[634]
Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla, jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]
Juuri samoilla äskenmainituilla sanoilla on niin-ikään summattoman Ker-jutpa kalankin suun avaruus kuvattu. Siitä säikähtymättä astui kuitenkin nuori sankari lähemmäksi, kiinnitti alihuulen maahan, ylihuulen taivaan kanteen, ja meni kalan sisään. Halkaistuaan sen vatsan, sai hän sieltä ulos paljon hopeaa ja kultaa, paljon karjaa ja rikkautta, minkä kaiken Ker-jutpa oli niellyt.[637] Juuri sama seikka tapahtuu toisessa laulussa Tschylan-Khan-jättiläiselle.[638]
Lähinnä tässä tietysti johtuu mieleen tuo jättiläisvaimo vogulilais-sadussa, jonka sisässä metsästetään; mutta tämä tulee samassa näiden toisintoin kautta varmemmin yhteenliitetyksi Vipusen kanssa. Viimein, jos vielä jäisi hiukankin epäilystä, niin poistaa sen muutama suomalainen runo, jossa Ilmarinen, pyytäessään Pohjolan kaunista tytärtä, joutuu suuren hau'in nieltäväksi, vaan sen vatsassa takoo rautanokkaisen linnun, joka hakkailee hauin vatsaa, siksi kun tämä suostuu antamaan Ilmariselle kaunoisen Katrinan.[639]
Useammissa tatarilaisissa lauluissa ja tarinoissa näemme muutamia seikkoja, jotka meidän Kullervosta muistuttavat.Poikanen kaksipäiväisenä jo särkee kätkyensäja lähtee kaloja pyytämään.[640] — Eräs nuori sankari kuusivuotisena leikitessään aina joka napsahduksella tappaa jonkun kumppaneistaan.[641] Senvuoksi hän pistetään puolikkoon ja viskataan mereen, mutta pääsee onnellisesti rannalle.[642] —Turhaan yritetään tappaa kolmevuotista poikaa, josta pahaa pelätään. Miekat, keihäät, nuolet, joita häntä vastaan käytetään, eivät tee hänelle mitään vahinkoa.[643] — Muutamassa Kirgiseiltä saadussa suorasanaisessa tarinassa[644] ruhtinas, joka eräältä paimenelta tahtoo ryöstää hänen kauniin vaimonsa, lähettää nuoren miehen noutamaan karhun sekä pantterin maitoa.Paimen ilman vahinkoansa tuokin koko lauman karhuja ja panttereita kotiin, ajaa tarhaanja lypsää niinkuin lehmiä. Mutta ruhtinas kiireesti käskee hänen toimittaa ne metsään takaisin,sillä tullessaan olivat ne tehneet hirmuisia tuhoja sekä karjalle että kansalle. Sen jälkeen yritetään hävittää häntä toisella tavalla,kasataan kokoon 80 kuormaa puita, sytytetään tämä rovio ja viskataan hänet liekkiin; mutta hänen vaimonsa lentää sinne kyyhkysenä ja kantaa hänet pois.
Toisissa taas on kaikellaisia Lemminkäis-taruun vivahtavia kohtia. Muutamassa laulussa vaimo kysyy mieheltänsä, joka synkkämielisenä istuu: "Alten-Khan,[645] sä valittuni, _etkö ole saanut mitään syötävää vai eikö vaattees ole sinulle mieltä myöten? Vai onko hevoses pilatta?"[646] Toisessa on pari lasta murhattu ja vartijoita asetettu haudalle. Heidän varsansa lähtee heitä hakemaan, tulee tytön haamussa haudalle,laulaa niin ihanasti, että kaikki metsän elävät sekä ilman linnut rientävät sinne kuulemaan ja että vartijain valppaus nukahtaa. Sen lisäksi juottaa hän heitä viinillä.Näin muodoin saa hän lapset maasta kaivetuiksi ja jälleen henkiin herätetyiksi.[647] — Useinelähytetäännäissä lauluissakuolleet elämänveden avulla, jolloin heräävät "entistä parempina".[648] — Khan Pydäilähtee sotaretkelle. Tiellä sattuu hänelle suuri tuli esteeksi, jonka hän sammuttaa sillä keinoin, että taivaasta sadattaa lunta yhdeksän vaaksan paksulta. Sen jälkeen hän vieläsaa kiinni kolme karhuasekäpyytää valaskalansinisestä merestä.[649] — Kerran on 40 poikaa ja neitosta yhdessäkisailemassa; kesken iloa ryntää sankari sinne ja ryöstää yhden neitosista.[650] — Sankari ampuu yhdennuolenkoivuun ja sanoo:jos sen sulkaset karisevat tai sen väri vaalenee, niin on ystävä kuollut![651]
Toisinaan myös kohtaamme Kullervo- ja Lemminkäis-runoihin kuuluvia tapauksia yhdessä, samaan tapaan kuin lappalaisessa Pischa-Paschassa. Khan Pildäikaatuu sotaanmolempia Moos'eja vastaan.Isän kuolon jälkeen syntyy leskelle poikanen. Vähän vartuttuaan kysyy tämä äidiltä, missä hänen isänsä on, vaan ei saa vastausta. Hän menee sitten leikkimään kylän lapsien kanssa ja voittaa kaikki. Siitä suutuksissaan pilkkaavat häntä kumppalit: "jos olet mokoma sankari olevinas, miks'et lähde isääsi kostamaan?" Hänen kysyessään ilmoittavat pojat isän surmaajain nimet. _Nyt nuori sankari menee äitinsä luokse ja pyytää hevosta, lähteäksensä taisteluun. Turhat ovat kaikki äidin varoitukset. Viimein vanhus-parka valittaa: "nyt mies-jurtta (teltta) meillä jää kylmille; äitisi jätät tänne itkemään!"[652] — Kaksi khan'ia (ruhtinasta) kihlaavat vasta toivossa olevat lapsensa keskenään.Toinen näistä khaneista kuoleeja toinen sitten,kun lapset ovat syntyneet, peruuttaa lupauksensa, kun ei tahdo antaa tytärtänsä turvattomalle orvolle puolisoksi. Pieni Kosy Körpöz sillä välin kasvaa ja varttuu tavallista vahvemmaksi. Leikitessään hän voittaa kaikki kylän lapset. Yksi näistä tuosta sanoo hänelle: "jos minä tuommoinen sankari olisin, menisin sinuna ryöstettyä morsianta omakseni ottamaan." Kotiin tultuansa Kosy Körpöz pyytää äitiänsä nisujyviä paistamaan. Äiti täyttää pyynnön ja antaisi ne hänelle kauhalla; mutta poika rukoilee antamaan kädellä. Kun äiti senkin tekee,pitää häntä poika kädestä kiinni, siksi kun äidin, jota kuumat jyvät kovin polttavat, täytyy ilmoittaa, kuka Kosy Körpöz'ille luvattu morsian on ja mihin hän on viety. Nuori sankari tuostapyytää ja saa äidiltä isän hevosen, miekan, keihään sekä joutsen, ja lähtee kosiotielle.[653] Muutamassa toisinnossa, jonka alkupuoli on melkein samallainen,äitilopussakaikin mokomin epää poikaansa lähtemästä tuolle vaaralliselle retkelle. "Jos et palajaisi", vaikeroi hän, "enkä enempää saisi nähdä sinua, niin en enää tahtoisi elääkään koko tässä talossa.Huomaa mitä vaaroja sinulle tielläsi tulee vastaan: ensin kohtaa 40 sutta, kuinka selviät niiden kynsistä? — kuinka sitten pääset tiheikön taakse, josta hiirikään ei voi läpi pujahtaa? — kuinka joudut vuoren tuolle puolle, jonka ylitse ei kukaan vielä ole kiivennyt? — kuinka viimein uit tuon äärettömän meren toiselle rannalle?"[654] Pienen vivahduksen Wäinämöisen laulun vaikutukseen olemme jo äsken nähneet, silloin kun varsa-tyttö lauloi haudan vartijoille. Sama käsitys ilmautuu muutamissa muissakin lauluissa. Eräs vaimo pukeutuu joutsenhaamuun; kun hän sitten oikeata siipeänsä liikahuttaa, niin helähtää siitä 40 laulua, jos vasempaa, niin 70 laulua.Sitä kuullessaan kaikki ilman linnut pysähtyvät kesken lentoansa ja ihastuvat, kaikki maan elävät seisahtuvat kesken juoksuansa ja itkevät.[655] — Muutama sankari taassoittaa kanteleella40 lauluaniin ihmeen ihanasti, että vanhoiltakin ihmisiltä kyyneleet vieree pitkin poskia ja linnut kolme kertaa lentävät hänen ympärinsä, kauemmin saadakseen ihaella noita säveleitä.[656]