Ja jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee vaan viitata siihen vastalauseesen,[73]jonka hänÅbo Tidningar'eissav. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita, ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan yhteiskunnan piiriin!"
Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]
Kristfrid Gananderoli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.
Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja, sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin jaRiemu-Laulut Runoisissaesipuheena Porthan'in teokseenDe Poësi Fennica. Viimeksimainittu ynnä kaksi myöhemmin painettua,[75]jotka Ganander saman ihastuksen valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä, jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta jumalaistarustosta. TämäMythologia Fennica, painettu v. 1789, ei ole mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa. Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa. Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa; siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi. Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan" kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä; Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto; viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena. Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu; Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyiMythologia Fennicasuomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilasChr. J. Peterson(syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76]Myös Kalevalan kokoonpanoon nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".
Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787. Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja ohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta ja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen, vaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa. Ganander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa yhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää vertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan gootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä siihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös kansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa tätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin täydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Renvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin kirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.
Julkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen järjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan taas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista keräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen tarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77]Sitä vastoin oli Ganander jo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksiAenigmata FennicaeliSuomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa, joita sanoo 18 vuoden aikana keräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma sisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa, enemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.
Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut muutamia kirjoituksia ruotsinkielelläÅbo Tidningarlehdessä. Tähän aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan, niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]
Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista, joissa oli oleskellut ja liikkunut.
Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painattiWanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxetsaman pitäjän asukkaille.[79]V. 1784 hän toimitti kokoelmanUudempia Uloswalituita Satuja, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan, saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja 130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo kokeeksi oman harjoituksensa tähden jaPohjanmiesten innon ja maun jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxikokoonpanneensa jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle suomenkielen tulkille maisteriAbraham Lind'ille, jolla on 120 Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut. Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen; runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen.
Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa, ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva. Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät v. 1786 nimelläRuno-Kirjaja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat sepittämänsä runot:Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla eli hautaus-sialla, kaksi hautarunoa jaKiween-Pijrroxet haudan päälle, ovat kaikki vähäpätöisiä.
Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä onWenäjän Naima-Wijsu, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville, että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.
Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä kansankirjaa, nimittäinEläinden Tauti-KirjajaMaan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa, kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.
Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli. Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole kansaltansa saanut.
Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.
Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksisja abessiivin päätteenä samoin yksit, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:
Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.
Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.
Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.
Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.
Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.
Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim.nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan.
Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.
VäitöksessäänAhoa vetus et novahän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80]"Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". — Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. — Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".
Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekäpanemaanettäpanemahan, hartaallajahartahalla, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.
Linnas samas lujahasa.
Linnas samas lujahasa.
Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.
Vasta Porthan'in teosDe Poësi Fennicateki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:
Miekka wälkkypi werinen,
Miekka wälkkypi werinen,
vaan ei:
Werinen miekka wälkkypi.
Werinen miekka wälkkypi.
Näistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi antaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä havainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta kuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että säkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin loukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on, että Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä ääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi korko.[81]Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista jälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän arvoiseksi.
Tässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä runomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia sanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena ja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka tarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin käytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen säkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia tai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja sisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon parillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta säettä jäljekkäin.
Loppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena kaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi perätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa käyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli kertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella. Vielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri säkeihin, esim. näin:
Mutta joka ombi ainaLaiska, ei hän paljon paina.
Mutta joka ombi ainaLaiska, ei hän paljon paina.
Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron käyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja mutkatonta lausetapaa.
Runomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon kielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse orjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii pitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen katkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin nähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa viljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä muita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim.kaatoa(kaataa),eleä(elää),taitavi(taitaa),valeitta(valhetta),joutununna(joutunut).
Samoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli tieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme muinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan kaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta mainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen ilmestymisen jälkeen.
Muutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi uusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen on ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan liitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus, Kristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja käsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin kymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen kustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittajaJoonas Mattiaanpoika Raumannus. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla, jossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon kappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että hän "useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu suomalaisena runoilijana"; mutta näistä "muista" ei ole mitään enää tallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten, että on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.
Hyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat Gezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista painoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynytSuomalaisten Sielun Tawarasekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat. Viimeksimainittu, joka julkaistiin nimelläUusi Suomenkielinen Wirsi-Kirjaja johon v. 1702 vieläYxi Tarpelinen Nuotti-Kirja, ensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt muuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.
Ensiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki arkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden tekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaanPärttyli Hordell'insuomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on toinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä lesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimenMaria Simointytär, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on, ett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole nimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on sangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovatEerik Cajanus'enkäsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä, usein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä sukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta Cajanus'esta on säilynyt maine: "suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja painokorjauksen hänellä olleen työnä". Vielä enemmän tukea saapi tämä arvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli onnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli, niinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli samannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi ylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697, määrättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän kirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen mainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa. Isonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään v. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu pitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä ilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on Hemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä; sillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden painoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen osakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.
Jos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin tarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen edellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri taito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden virsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa ynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin kallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa joukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka tuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden lisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen aikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on suoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä käännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on laita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa. Niiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi alkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty; muut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta niinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien edeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti ja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla valitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös sisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa virsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n vuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa. Tosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on liiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten etujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin päinvastoin erinomaisena etuna.
Yllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden virsikirjassa, on tuo tunnettuETkös ole Ihmisparca aiwan arca, runollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen tekijä onJuhana Cajanus, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli samannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan yliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi seuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan ei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen Cartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v. 1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän kuoleman jälkeen v. 1683.
Joku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690 laaja hengellinen runoteos,Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta, jonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja sisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen syntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten kuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on semmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin evankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos tätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän myöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on siinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa, sopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa asiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa Egyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja sen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon kielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuulla pilkattaessa:
Catzoi päälle corkialda,Muutti muotonsa parahan,Caswons pian poies käänsi,Luojan surmasta surusa,Aiwan hämmästyi äkistä,Sanoi suulla surkialla:"Cusas on Ilo enämbi,Cosc' on Luoja cuolemasa?Pitäisköstä paisteheniLaskeman mun lembehimmänPäälle cansan kelwottoman?"Pani poijes SeppelinsäRijsui puhtahan pucunsa,Suru Mantelin siwalsi,Peitti Silmänsä punaiset.
Catzoi päälle corkialda,Muutti muotonsa parahan,Caswons pian poies käänsi,Luojan surmasta surusa,Aiwan hämmästyi äkistä,Sanoi suulla surkialla:"Cusas on Ilo enämbi,Cosc' on Luoja cuolemasa?Pitäisköstä paisteheniLaskeman mun lembehimmänPäälle cansan kelwottoman?"Pani poijes SeppelinsäRijsui puhtahan pucunsa,Suru Mantelin siwalsi,Peitti Silmänsä punaiset.
Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: "Jumala, miksi minut hylkäsit?" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.
Ilo-Laulu Jesuxestaoli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en hyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen kansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa 16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman korrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtoriK. Grotenfelt'inv. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen mukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius samana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan kuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.
Kumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin asti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen sangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussaAboa litterata'ssaansanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla; Juslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan, asettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän ristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia löytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi tavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa eikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä turhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. VastaK. Grotenfelt'inon onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan muistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet mainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta käy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi papiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa, näkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias Salamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli painetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin henkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa jossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös on, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin painos Ilolaulua on omistettu.
Toinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltäUudet Hengelliset Runot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista, painettu v. 1766. Sen tekijä onSimo Achrenius, samannimisen Sievin kappalaisen poika, syntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran apulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan pääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa kansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla hengellisillä.[82]Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän teoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin 2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on kehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes helvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä pitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus ja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti saarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan voimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee helvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla valitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.
Simo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven kappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden kuolemasta ilmielävän kuvan.
Oho Tuoni tuimuttansi,Cuing' on hahmosi cuwattu?Se on muotos muinanengin:Sinul' on sijwet siniset,Lento keinot cauhistawat;Wirhi wicatet olalla,Julma raudasta rakettu;Cumma kyntilä kädesäPimiästi palawainen;Tima klasi tiuckuwainenWasamana wasemmassaOmbi käydesäs kädesä,Josa wähän juoxemataLiene pohjalla poroa;Wielä warmasti waellatWalkeisa waatteisa,Lumen carwan caldaisisa.
Oho Tuoni tuimuttansi,Cuing' on hahmosi cuwattu?Se on muotos muinanengin:Sinul' on sijwet siniset,Lento keinot cauhistawat;Wirhi wicatet olalla,Julma raudasta rakettu;Cumma kyntilä kädesäPimiästi palawainen;Tima klasi tiuckuwainenWasamana wasemmassaOmbi käydesäs kädesä,Josa wähän juoxemataLiene pohjalla poroa;Wielä warmasti waellatWalkeisa waatteisa,Lumen carwan caldaisisa.
Että hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa eräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus. Tässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa, kuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia Suomessakin kokoonpanemaan.
Uudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on huomattavinAbraham Achrenius, edellä mainitun setä. Hän oli Someron kappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja päässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi runolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa akatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä ensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen käyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän myös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka alalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi Creutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta voimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi hän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi Lappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä yksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735, luultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon painamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein järjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa Ähtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi. Siellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua kirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa koetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle ollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet ystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin heihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken jumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja kauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten vaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan harvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta edesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka takaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748 suotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753 pääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna ja kunnioitettuna.
Jo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen vakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa kirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista teoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on painettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat runomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin 200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen kirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin levinneihin kuuluvatSionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin ylöskehoituxexi, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa Achrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton turvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa parannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin, esim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan merkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin eteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä jumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret Suomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa, Mutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein poikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen usein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen juoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin. Monta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka vaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on niissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä riimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on näitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa myöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on niistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten kirkkoherranAntti Achrenius'en(1745-1810) toimittamistaHalullisten Sjeluin Hengellisistä Lauluista, joiden ensimmäistä v. 1790 ilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]
Hengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat veljeksetFrosterus, Jaakko, Lohtajan provasti (k. 1794) jaAbraham, Turun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä, jälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein kaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin valittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen, kielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana haittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.
Mainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori ja tuomioprovasti TurussaGabriel Lauraeus(k. 1753), joka painatti kymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimelläMuutamia Hengellisiä Wirsiäv. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää hyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.
Sitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat kirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja, välistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä, Suurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on kuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.
Jos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne runoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä, niin pistää meille kohta silmäänYxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu, Talontöille cunniaxi ja ylistöxexi, jonka ennen mainittuGabriel Tuderusoli "nuoruudessa ylösajatellut" ja kuuluisa muinaistutkijammeElias Brennerpainoon toimittanut "Suomalaisten suosiolla" v. 1703. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin sen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa riimeissä.[84]Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli Rantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen v. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli kirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä vallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan "useampia tappeluja kuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan". Karkoitettuna Turusta v. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon. Missä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta papin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi pakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman tehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän tuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon, johon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi yhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684, jossa virassa kuolikin v. 1705.
Toinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltäHuoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest Sitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle, Drängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii — Lyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699, ja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867. Mutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se kuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti nimensä alkukirjaimetJ.M.
Käsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka sisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden suomentaja onJuhana Henrik Hoppius, joka Kaarle XII:n aikana palveli kapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli kirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla, jossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]
Painettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimelläCaxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775. Sisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in suorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut. Kertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei niidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan tuntematon.
Historiallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on kääntyminen, on ensiksi mainittavaLauri Pietarinpoika Tammelinus, sama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen kirjoittamansa onAjan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest Suomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottuv. 1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan runomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli Messenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen yllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen piispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin historiallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e. Ylimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli lisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman aikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86]Runouden alalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat painettuina 1674 vuoden virsikirjaan.
Huomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen onAnterus Aschelinus, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten kappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen tavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa — varsinaisia runoja hän ei ole kirjoittanut — ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja sanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset tunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697 ja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettuUskollinen Uron-Uhri1703, jotka luultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut pöyhkeän sotaveisun nimelläSuomen Ilo-ÄäniNarvan voiton yli.
Samasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäinIlo-Lauluvuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän nimen alkukirjaimet ovatI.G.H.S.Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy selvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87]Luonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole historiallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa valannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee runoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi, ja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen joukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että menee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu alkaa, niin Kaarlen sotamiehet "Suomen tutulla tavalla" lämmittävät saunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä, vaan antautuvat vangiksi.
Näissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin kohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa Venäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen kansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin näkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä runoista, jotka on kirjoittanutSakari Lithovius. Ne ovat ikään kuin nääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun kuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan, vaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan tahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.
Sakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli ylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi Nevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen enimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi Ouluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan, vuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran häihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa, laulaen: