8. Talonpoikais-runous.

"Sijrry suru Suomalaisten,Parcu poijes Pohjalaisten".

Sillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:

"Otollinen öljynoxaSaata Suomeen suuri Saxa!"

Toisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka tapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen voimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan maata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.

Neljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas vähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta, iloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:

Sota suuri sammucohon,Pahat päiwät paetcohon,Rauetcohon raju ilmat!Muuttucohon murhein mustat,Surkeudet sijrtyköhön!Rauha armas riendyköhön,Riemu runsas ruwetcohon,Auring' armas astucohonWaiwatuita wirwottaman,Lewottomij lohduttaman!

Parempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot onPärttyli Vhaël'in, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian palajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on niinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on painettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:

Suomen suruisen CansanYnnä Pohjan PeräläistenWaikia Walitus-RunoAlla waiwan waikeimman,Wenäjän werisen Miekan,Tygö CARLEN Callihimman— — — — —Runo raudalla rakettu.

Suomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa häntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan tulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin runoa on puhjennut sanoiksi:

Carle Cuuluisin Cuningas, —Tule Cullanen cotihin,Tuoppas Rauha tullesansi!

Vielä on mainittava samasta aineesta v. 1720 kirjoitettu, mutta vasta 1734 painettu, pitkä kronikantapainen, jonka nimenä on:

Suru-Runot Suomalaiset,Waiwoista walittawaisetPoloisella Pohjan maalla,Ruotzin rannoilla, rajoillaWallan alla Wenäläisen,Witzan Herran hurscaimman,Kijruhulda kirjoitetut,Muille muistoxi jätetyt,Nämät waiwat nähneheldäPohjan maalla poicaiselda.

Tekijää ei tähän asti ole tiedetty, sillä nimeänsä hän ei ole ilmaissut; sen verran vaan on ollut selvillä, että hän oli Pohjanmaan pappeja, koska sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa viedyksi Turun linnaan ja istuneensa siellä 13 viikkoa. Vasta nykyisin on maisteriA.E. Niemilöytänyt Ganander'in sanakirjasta, kahdesta eri paikasta sen tiedon, että tekijä ei ole kukaan muu kuinGabriel Joosepinpoika Calamnius, tilapäisten runojen sepittäjänä ja ainoana, jonka runoja Ruotsin vallan ajalla on tullut yhteen koottuina painosta, vielä mainittava.

Tämä runokronikka sisältää laajan kuvauksen Venäläisten hirmuvallasta 11 eri runossa. Enimmäkseen ovat asiat siinä vaan yksinkertaisesti kerrottuina, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen, että kuivinkin kertomus vaikuttaisi. Taitavasti on tekijä käyttänyt runomme omituisia koristuskeinoja, ja toisinaan puhkeaa hänen oma tunteensa todella runollisiin huudahduksiin. Ulkomuodoltaan on tämä runo melkein aivan virheetön. Se kyllä on monin paikoin riimillinen, mutta riimiä ei kuitenkaan ole missään väkisin tavoiteltu.

Ensimmäinen runo kertoo, mitenkä Venäläiset maahan tullessaan menettelivät, luetellen ensin tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on nähtävästi niin pantu, että lukijan mieli aina kovempien kiusojen kuvilla tulisi yhä syvemmältä liikutetuksi. Itse runoilija ei voi olla puhkeamatta parkahdukseen:

Ohoh suurta surkeutta!Ohoh Waiwa waikiata!Weden wäändäpi werisenSelkiöistä silmistäni,Hijen hiuxista hijopi,Poski päästä pusertapi.

Lopulla runoa kuvailee hän Suomalaisten viheliäistä elämää sydänmaissa:

Corwesa oli cotomme,Maantiellä majasiamme,Kirckotiemme kiwistölläMetzän petoin pesillä,Carhut Cansa cumpanimme.

Tämä runo päättyy, niinkuin kaikki muutkin, sanoilla:

Auta ainoa Jumala,Päästä päiwistä pahoista!

Toinen runo erikseen kertoo kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä. Kolmas kuvailee, kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpoitusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteessa:

Ucko auralla ajeli,Ämmä äjästä weteli.

Mutta Venäläinen hävitti jälleen kaikki, läpi maan kulkiessaan Kajaanin linnaa valloittamaan.

Neljäs runo puhuu Venäläisten retkistä Länsi-Pohjanmaalle asti; viides heidän menonsa lauhtumisesta, koska pelkäsivät kotiin tulleen Kaarlen kostoa. Mutta kuudes jo valittaa sen toivon raukenemista.

Me cuin calat cawelemme,Madon pojat matelemmePaitzi päättä, Haldiatta,Caitziatta, Catzojatta.— — — — —Pian toiwomme todellaMustat menot muuttuwaksi;Mutta muutuit mustemmaksi.

Seitsemännessä on kerrottu "valtakunnan pettäjän" Görtz'in hallituksesta ja lopusta; kahdeksannessa Affrén kappalaisen kapinasta seurauksineen; yhdeksäs on onnentoivotus Ulriika Eleonooran kruunaukseen ja rauhan toivon ilmoitus; mutta kymmenes jälleen kertoilee Venäläisten ryöstöretkistä Ruotsiin. Yhdestoista viimein riemuitsee Hessin Fredrikin kruunauksesta kuninkaaksi. Lopuksi lausuu runoilija:

Ei sanat sanoen puutu,wirret weisaten wähene,Sananlaskusa sanowatSauwon sywät Suomalaiset.Waan mun puuttupi puheni,Laulu wirteni lakapi;Sillä mulla mustat päiwät.— — — — —Muret mieltä muuttelepi,Aiwuan ajatuttapi.— — — — —Eipä raiku raskas rinta,Kulje kurjan kurcku torwi,Waicka ainoset asiatWielä warsin waatisivat.

Isonvihan synnyttämä on vielä Siuntion kirkkoherranIsrael Escholin'in(k. 1742)Walitus Wirsi Suomen surkeudest wänein wallan alla, kirjoitettu v. 1720 ja painettu v. 1735. Historiallista kertomusta on tässä virressä varsin vähän, enimmäkseen se sisältää tunnustusta, että Suomi on synneillään kaikki vaivat ansainnut, ja huokausta Jumalan puoleen, että niille jo tekisi lopun. Samaan lajiin kuuluu myös tuntemattoman tekemä surullinen veisu Kyrön tappelusta, joka on kahden muun virren mukana painettu v. 1736.

Onpa Pikkuvihakin yllyttänyt runontekoon. Sitä on kuvannutJaakko Mardell Widman, lääninrahaston-hoitaja Vaasassa (k. 1769), v. 1743 pitkässä runossa, jossa on käyttänyt ainoasti paritavuisia sanoja. Runon nimi kuuluu:

Suru Suri Suomalaisen,Parcu Påru Pohjalaisen,Cotoansa culkiesa,Pacon poijes pyrkiesä,Muille maille matcustaisans,Mucaisexi mennesänsäWältämähän Wenäläistä.

Sama mies on kirjoittanut vieläJoulu-Laulunlapsille.

Jatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi Ilmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainenKaarle Rein, Ilmajoen nimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on oikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin Suomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen runoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan moitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet tutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.

Viimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava Marttilan provastiJaakko Zidén, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut 1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä. Hänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta vuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen ja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia. Muita runoelmia on häneltä säilynytKaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin käynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole juuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin koskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä kolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.

Nyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti saa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine. Tavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja pöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä. Kuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat useimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme katsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä vainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus puhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät leikillisyydellään.

Enimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja nämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä paljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita sovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:

Wuonna yxi tuhannetta,Sata caxi colmin kerroin,Wijsikymmentä winottu,Wielä päälle palckioxiKesäcuusa caunihisa.

Myöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille sopivan mainesanan, esim.pappein parwesta pyhästä — wiisauden winheämmän — Christuxemme kirckahimman.

Onnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut tapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät olivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita, jolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina kirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella 1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia, ynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia värssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan. Suomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä ilmestyy niitä koko joukko.

Luonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa; mutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu. Väitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja oppiansa, jota hän on näyttänytAuran ahkerasa ahjosa, pyrkiessäänHeliconin heltalle, cullatulle cuckulalle, missä on saava päähänsälehtilakintaiwihriöitä kihriöitä. Muutenkin toivotetaan hänelle onnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija kuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee "lauluneidoilta".

V. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon professorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiinEerik Justanderkreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka hangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander eliJuusti, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli, näet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut ylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän professorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678. Häneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650 painettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä suomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille; toinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin uuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitettyGratulatio Tavast-Runico-Rythmica(Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja neljäsGratulatio Tavast-Runico-Finnonicaon onnentoivotus vastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalleAntti Pachalenius'elle, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksenCantio cygnea(Joutsenlaulu) v. 1667.[88]Edellinen on tehtystante pede(seisovalla jalalla), jälkimmäinen onextemporanea(tilapäinen). Kaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi huomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei niistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin valmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in ruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun yliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650. Justander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä puheeksi.

Erikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta Isonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittavaHenrik Lilius, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut ylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi Pirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään 1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja runoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728 julkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniitKehto-Runot. Vielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa hän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan. Se näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä. Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että runonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta tuotetta.

V. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna tapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston dosentti, sittemmin Korpon kappalainenKaarle Fredrik Mollerus, tullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän runopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija kääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että suomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan, mitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla vuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea, ovat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik ja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku Kaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä pöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään aikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut hautarunonkin.

Kokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimelläWähäinen Cocous Suomalaisista Runoista. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa, nimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden onnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi hautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle rakennukselle ja viimeiseksi yhdetValitus Runot minun nykyisen tilani ylitze. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa häärunoista, joka alkaa säkeilläKewät keickuin tuleepi, on kuitenkin kaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa kokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittuGabriel Joosepinpoika Calamniusoli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa hänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi Isonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet vangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726 kappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän siis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen luultavasti hänen poikansa, maisteriGabriel Gabrielinpoika Calamnius, myöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt, isävainajansa muistoksi julkaissut.[89]

Porthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä mainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana Abrahaminpoika Frosterus.

Kaarle Kustaa Wemanoli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt v. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli seuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi väitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme edustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän kuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja runouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän papintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi Tukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik Aadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin kirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.

Kotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja oppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin, jonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan luonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta hänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia. Esim.

Nijnkuin tähdet taiwahalla,Ilman kannen kirkastajat,Owat Luojan laitoxesta,Kaikkiwallan katzannostaToinen toista kirkkahambi,Toinen toisen walaisia,Nijn on ilmoinen Isämme,Maan ja taiwasten tekiäTehnyt ihmisten iloxi,Koko sugun kunniaxiAina aikana kunakin,Mustan sumun soatesza,Suuret toimet (= nerot) tähdixemme,Suuret sjelut onnexemme.

Enimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon perintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v. 1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistuRiemu Runo Suomalainen, jossa hän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa kuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman kaupungin suuressa raastuvan salissa pidettyllopuhe. Tämän jälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa, jossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen molemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.

Henrik Achrenius, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan ihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja koiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä, vaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä vanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko joukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi ainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja hallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä siihen yhdistettyWiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta1777. Myöhemmin julkaistuja[90]ovat nimipäivä- ja kummiruno, "apulaista tarvitseva maanmittari", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta jaTaivallinen Morsian Tanssi, joka on paras kaikista. Enimmät näistä ovat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.

Juhana Abrahaminpoika Frosterus, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham Frosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai seuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti sieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin tohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja taitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa, häärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossaJumalan Pyhästä Laista, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman runokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen runotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava tälle hempeälle runoudenlajille yleensä.

Cosca läickyi lämmin tuuli,Kilo kijlsi wetten päälläArmahasta auringosta,Sätehistä suloisista,Silloin jouduit juontehesaLinnut meille muilda mailda:Pääskönen pani pesänsä;Wesi lindu wieretteli,Suoritteli sulkiansa,Suositteli sulhastansa.Weden caria caiwostansa,Weden hirmu hauwin poica,Wedäxen sywästä wedestä,Talwi majasta mataapiKannoille rakendamahanLeickiänsä lämbymäsä,Silloin kätki couckuluunsa,Suunsa tutkamet teräwät.Mehtzot mustisa mecoisa,Ucot uliat urohot,Wuorten nousit notkelmista,Näpittelit näppiänsä,Calliolla calcuttelit,Cutzuit cumpanins cocohon.Teeret tulit tanderelle,Cukertiwat cuusicoisa,Soitit soilla soittimensa.Pyytkin pyörit pensahisa;Linnut pienet parvesansaKielten kilwasa kihisit,Wisertelit wirsiänsä.Nijnpä hekin häitä laitoitSuwen suodun suosiosa. —Eipä ihmet ihmisistä,Että hekin ennättäwätMennä nuorna naimisehenKeskellä kesä sydändä,Caswon caiken cucoistaisa.

Jalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensaHyödyllinen Huwitus Luomisen Töistäv. 1791. joka on kansantajuinen luonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden on se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v. 1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista, vaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on hän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.

Lopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä ajalla,Frans Mikael Franzén, on siksi muistanut oman kansansa kieltä, että sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin Åbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi mukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun "Bewara, Gud, wår Kung" nimelläWeisu Kuningalle Suomen kansalda.

Puheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme omituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja tavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta tulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen on jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta niitä tavataan huomattavassa määrin.

Länsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen runouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi maallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia, virsikirjasta opittuja runomittoja.

Talonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain oliTuomas Ragvaldinpoika. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli 1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle, jossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön kyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on tullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on vielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista virsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä oli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu imartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä kuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän velvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan sivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset jälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim. ilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä kyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että maallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen virtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei niille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja hänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas antamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee, että ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat huononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä otettu uuteen virsikirjaamme.

Yksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseetJuhana EerikinpoikaKasvolan kylästä Paimiosta 1764,Antti KreunpoikaNousiaisista 1768 jaAntreas Livon, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.

Maallisten laulujen tekijänä esiintyyJuhana Juhananpoika Junnila,[91]kestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa III:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa IV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja kyhäyksiä.

Itä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on kauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen kansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot ovat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on varmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut aikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä, entisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös silmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten samassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger (käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on siitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti satiiri on jonkun-arvoinen.

Ensimmäiset nimeltä tunnetut Itä-Suomen runoniekat ovat Remes-veljekset Kiuruvedeltä,Matti ja Paavo, joista edellinen, aikoinaan hyvin kuuluisa, on julkaissut hautarunon Iisalmen provastin Henrik Helsingius'en muistoksi 1757, jälkimmäinen runon veljensä kuolemasta 1765.

Vielä huomattavampi mies onPietari WäänänenKuopion puolelta Murtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764, otti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja toimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn edusmieheksi Norrköping'in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän runon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän Tukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta. Porvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä enimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen uuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen runon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä nähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun aikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän Taipalsaarella, jossa hänen poikansa nimelläVenelloli pappina, ja kuoli siellä 1846.

ToinenWäänänen, vaikk'ei edelliselle ollenkaan sukua, oliHeikkinimeltä, myösKonsaheikiksisanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta, joka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja runonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli viinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettuLystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta, johon oli kissa karvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin ahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän Mariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]

Viimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista runoniekoistamme,Paavo Korhonen. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella julkaissut ainoastiKolme Hengellistä Wirttä1799 jaHuwittawaiset Hää-Laulut, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen varsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin kukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin talonpojissakin kansallistajunta herää.

Suorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein yksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin paljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenäLauri Pietarinpoika Tammelinus'en, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi saarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria saarnankirjoittajia mainittakoonTuomas Rajalenius, kotoisin Huittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimelläRaja, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä apulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana Tyrväällä kuollut v. 1688;Abraham Ikalensis, Ikaalisten kirkkoherra (k. 1675) jaKristian Procopaeus, Loimaan kirkkoherra (k. 1693). Paitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti yhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja hautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan ruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.

Samaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim. tuo kansallemme niin rakasJuhana Arndt'in Paradisin Yrti tarha1670, josta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion saksalaisen pietistinJuhana Gerhard'in Pyhät Tutkistelemuxet1680, jotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän jälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin tuttu Lohjan kirkkoherraGabriel Tammelinuson suomentanut vielä toisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltäChristillinen Muisto-Kirja1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan kirkkoherraJaakko Raumannus(k. 1678), joka käänsi Augsburg'in uskontunnustuksen 1651 ja Luther'in suuren katkismuksen 1674. Tähän aikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius'enYxi paras Lasten tawara, aapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin 70 painosta.

Isonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä kirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta,Juhana Wegelius, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut Turun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin puolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin 1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi 1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansaSe Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä, joka ilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas painos tuli v. 1848,[93]ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv. 1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasenYxi Tarpellinen Coetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssav. 1762. Toinen postillan kirjoittaja oli Vehmaan kappalainenAntti Björkqvist(1741-1809). Hänen v. 1801 julkaisemansaUskon harjoitus Autuuteenon ilmestynyt kuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon ruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherratMattias Pazelius(k. 1771) jaTuomas Stenbäck(k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherraIisak Lithovius(k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on tälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi alkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen, sittemmin Kemin kirkkoherranIisak Ervast'in(k. 1757)Rucous-Kirjavuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.

Maallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen Porthan'in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin Suomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta tämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle ja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä, sillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei ilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin pari, kolme pientä vihkosta, niinkuin:Neuwo Palando-Wijnan Hyödytyxestä ja Wahingosta1747,Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus1756 sekäLyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin Ihmisten Tapoin, Nuorudelle1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin joku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori, sittemmin Turun piispaLauri Tammelin(k. 1733) oli alkanut toimittaa suomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen tekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.

Vasta Porthan'in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta nauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien säännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia. Eri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovatGanander'inmolemmat lääkärikirjat jaJuhana Frosterus'enluonnonkirja jo mainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavatSuomenkieliset Tieto-Sanomat, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä painettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimelläSuomalaiset Tieto-Sanomat) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa, mutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli oktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden ilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan'in v. 1771 alkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi tykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan aiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja eläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä alkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittajaAntti Lizeliusoli talonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732 ja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä määrätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa kuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle kaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen. Edellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin käännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden; jälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen muuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään ilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena myös ahkeroida "Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta wieroittamisesta".

Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä, Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi saaneet ääntänsä kuuluviin.

Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt, pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.

Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä, nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.

Olemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden kanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös yhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla aikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista syistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]

Suuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen poikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle tarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää tarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen palkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.

Hartikka Henrikinpoika Speitzoli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen isänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen opinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja saksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja Mynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa jonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa oikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana Kurck'ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat hänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että kirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion kuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi. V. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95]mutta hänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V. 1654 mainitaan hän jo kuolleena.

SuomennoksensaKustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleistapainatti Hartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642. Siihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä ruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensäex zelo seu amore Patriae(isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta)ennen cachtakymmendä aijastaika sitten, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun kuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621. Vaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: "Näky likimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen Solldatit — — taidais jotakin niistä ymmerdä". Vielä selvemmin hän tuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle kirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä, kuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai lammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden sisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai selitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt julkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi mielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen antamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanatTavast-Finlandus(Hämäläis-Suomalainen).

Tässä muodossa ei Hartikka Speitz'in suomennosta kuitenkaan suvaittu päästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa, joka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan "kristilliselle lukijalle" omistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta kohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin uudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta suosiollisesta luvasta että sanat "erittäin omalle kansalleen". Sitä vastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisättySvecus(Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi oltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti ilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600 luvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.

Seuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampiavuoritöitä koskevia asetuksia, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi käännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu myös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän tämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtoriK.R. Melander[96]äskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä valtiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika rukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa vankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä, suomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän vielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän suomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan elämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos jäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.

Valitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz'in lainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen käsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi jäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut selvitetyksi. Ett'ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen lienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden esimiehen Juhana Kurck'in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja vaikk'ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.

Tämän suomennoksen tekijä oliAbraham Kollanius, samannimisen kappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636, josta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi ensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä ehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645 notaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän vastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli oleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen ruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi ja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai hovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin, määrättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille lainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan alalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin palkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen johdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä samana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen paikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667 luultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun kylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.

Lainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja kolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että kaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän suomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck'in välityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö mainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella julkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle tarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi alalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja Satakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck'ille ja kolmelle assessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään. Tarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius'en suomennokseen, vaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse päästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi heille hovioikeus, Kollanius'en valitettua, kovat nuhteet, jonka johdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittuHenrik Jaakonpoika[97]ynnä yksi lainlukijoistaAntti Pachalenius[98]pysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653 ilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt moitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden hallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen koko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut, oli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman, mutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä toimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä otti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa, uudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus vastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta päätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan aikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä syystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus toistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa oli pantu toimeen. Että Kollanius'en lainsuomennos näin jäi painattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan myös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina kuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin rinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä pidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin olisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja vaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta kovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin kauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista kokonaan poistetuksi.

Pian sen jälkeen, kuin Kollanius'en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden tarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen huomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin myös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia asetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä painettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys tullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta luetuksi julki.

Ensimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan professoriEerik Justander. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen, virallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota, kaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja jatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin erästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin notaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin säännöllistä palkkaa valtionvaroista.

Suomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin jo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo Ruotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta valittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat kihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi vast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä kielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia. Vastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti suomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta lupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (af Finska nationen) on hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla näkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä. Varsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli välittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä, jotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus suomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan hovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn maaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän Suomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett'ei osannut maan kieltä. Ja v. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n kasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett'ei olisi hyödytöntä, jos nuori kuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei kuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham Thauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan oli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi, pyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk'ei hän sitä kutsumusta noudattanut.

MainittuPietari Brahe, jonka hallitus-aika "kreivin ajan" (s.o. hyvän ajan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa, edustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen huolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet, Suomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana huolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen perustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti tällä keinolla "voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin sekä muihin virkoihin soveliaita miehiä". Käytännössäkin hän sitten, missä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien lapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander'ia yliopiston professoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli "Suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa toiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan sitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi suomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli hänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein julkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen kirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina huolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja "että tämän kansan kieli tulisi kuuluisaksi". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto vuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö saada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen tieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen kyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos Suomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä, jolla on "sangen hieno puheenlaatu" (elegantia dictionis), ja että "muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme kunniaksi".

Eivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet. Erittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana, jäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein valvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia sen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi. Vuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa joko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka kihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett'ei valtionvarojen vähyys sallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan poistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa Juslenius'en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål'in kautta, ja v. 1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia suomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän virkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen anomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden) lakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten asetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi virkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon papistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen, vannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus alkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta suomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.

Ruotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka tosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu. Yksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen käskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai kehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeriSamuli Forseen. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius'en poika, tuli ylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna konsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon, pääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja oli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän jälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle joutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia virkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä — v. 1728 kadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken omaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin — kuoli Forseen v. 1744. Hänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738 käsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki, kuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa saavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan edes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen julkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen yksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut suostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät riittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja, jolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat tilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja pyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko joukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli arvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun Lappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin näimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain korvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli sen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään joutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se viimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava ainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin suotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi. Viimein ilmestyikin Forseen'in teos v. 1759 painosta hovioikeuden notaarinYrjö Salonius'enkustannuksella, jolle hänen vävynsä, protokollasihteeriEerik Juhana Paleen, perillisten puolesta oli myönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu, vaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse kääntäjäksi.

Tämä Forseen'in suomentamaRuotsin Waldacunnan Lakion sitten ollut toista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa epäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on ruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava Ljungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808, on tosin mainion lain-oppineenMattias Calonius'en"vastauudesta ylitsekatsoma ja moninaisesti parantama", mutta kieltä ei siinä ole juuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä v. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden suomennoksen.[99]

Muutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi painettiin, ilmestyivät myös:Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät Ruotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla culutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa Suomalaisesa Prändisä.[100]

Vielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin asioihin v. 1790, jolloin SveitsiläisenJacques Mallet du Pan'inkirjaEuropan Waldakundain Tasa-Woiman Waarastailmestyi suomalaisessa käännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjäEerik Juhana Polon[101]Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan valmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.

Tunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja ottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu, mitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman'in johdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa Aadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän kirkkoherraltaEerik Juvelius'eltahänen toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102]Lahjaan liitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin kruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo tarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös suomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita heidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen osasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti kahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua tervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse kuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on muutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain anomuksiin.[103]

Kuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin milloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden anomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli, niinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin: "jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä lupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain avoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta löytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin tapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin virkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi todistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.

Samoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle noussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa sekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä yksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi etuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten ohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta kuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi Samuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja aikoinaan Taneli Juslenius'en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi, koska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa kirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin kuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen, mikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia Suomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset ynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä kirjoitettaviksi. Ja vaikk'ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen perille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista kieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin varottava, ett'ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen sidettä.[104]Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun kuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot, virallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi, julkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin valtakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni selvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa "deputatsioonissa Suomea koskevia asioita varten". Sen ensimmäinen mietintö, erään Myssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105]oli tosin Suomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli, Hattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan laadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle, jos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja mikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen, joll'ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista jumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin ruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava Suomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun ruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota varten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava ruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106]Että samantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan'inkin aikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä vastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta julkaista.

Jos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme vahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat vieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata olla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on kyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi vielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi kestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan 26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt Porthan'in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden olevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia onnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa nurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse Englantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut ylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.

Vaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin oloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takaisin vaatimaan.

Back to Index Next