Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi eroitettiin Ruotsin yhteydestä.
Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan. Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden taakse, entiseen emämaahan.
Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".
Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina. Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle. Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä eroitetuiksi.
Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa, saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.
Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.
Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset, kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen, että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä, että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne alkoivat tukehduttaa henkeämme!
Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan, vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa, suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin eteen. Näin syntyiFennomaniaksi[107]eli suomikiihkoisuudeksi nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä Suomen valtion kanssa.
Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen varsinainen suomenkielinen kirjailija,Jaakko Juteini. Vuosina 1815 ja 1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v. 1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän runon nimi:Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille; yhtä ankara oli myös sen sisällys:
Suomen kansa aivan kauanRavinnut on rakkahastiOmiakin oppineitaPohjaisessa povessansa;Mutta miehet muukalaiset,Lihavina levossansa,Oman onnen kaivellessaHylkäsivät kotokielenValistuksen vahingoksi,Häpiäksi kansakunnan,Jok' on tyhmästi jätettyEpäluulon erämaahan;Ehkä ombi oppineilla,Menon tähden mielettömän,Itse häijymbi häväistys,Tämän patsahan tasainen.
Suomen kansa aivan kauanRavinnut on rakkahastiOmiakin oppineitaPohjaisessa povessansa;Mutta miehet muukalaiset,Lihavina levossansa,Oman onnen kaivellessaHylkäsivät kotokielenValistuksen vahingoksi,Häpiäksi kansakunnan,Jok' on tyhmästi jätettyEpäluulon erämaahan;Ehkä ombi oppineilla,Menon tähden mielettömän,Itse häijymbi häväistys,Tämän patsahan tasainen.
Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v. 1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä, ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä, rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia, puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.
Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkijaErasmus Rask, joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla. Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.
Yliopiston apulaisprofessoritJuhana Gabriel LinsénjaFredrik Bergbomrupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimelläMnemosyne, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat "herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen kirjoituksenSuomalaisesta kansallisuudesta, pääjuonteeltansa tähän tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät. Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside, siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen kautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat kuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin hiukkasen hyvää tahtoa.
Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksellaKirjallisia toiveita: Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä, että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.
Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt Juteini runoelmassansaHuilun huminav. 1820:
Akatemia avaraOmbi meillä muukalainen,Koulut vierahat kotona,Laki luja umbinainen.Tällä lailla tohtis' ollaVihollinen vartiamme,Kuuro tehty tuomariksi,Mykkä panduna papiksi.
Akatemia avaraOmbi meillä muukalainen,Koulut vierahat kotona,Laki luja umbinainen.Tällä lailla tohtis' ollaVihollinen vartiamme,Kuuro tehty tuomariksi,Mykkä panduna papiksi.
Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.
Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa? Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta kansallensa?"
Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosenttiAadolf Iivar Arvidsson'insanomalehdessä,Åbo Morgonblad'issa, joka tuli ulos v. 1821. KirjoituksessaanKansallisuudesta ja kansallishengestähän lausuu: Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa, kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella. Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme. Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme; sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa. Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?
Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtoriEerik Kustaa Ehrströmkirjoituksessaan.Suomenkieli kansalliskielenä. Suomen kansa on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa, missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.
Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin, milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin siihen osallisiksi rupeaisivat.
Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä. Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset, nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Muttain natura non dantur saltus![108]— se vanha sananlasku oli tässäkin toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä muutamien vuosien aika.
Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa, niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten, jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja mahdottomaksi.
Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet; luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät viitsineet vaivata itseänsä.
Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltäMuutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin uudestijärjestämisen johdostaja allekirjoitettu —c —s, löytyy v. 1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109]että kouluissa pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä. Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi, osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden, osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.
Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko Tengström'in kirjoituksestaMuutamista Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteistärunokalenterissaAurassa1817. Toinen haitta, lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri valtiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme, emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään ominaista kirjallisuutta.
Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen, suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaittenDemagogiselle Umtriebe(kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit, ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.
Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensaMietteittenjohdosta ainaiseksi eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut toivottomuuteen ja lauloiRunotähteissänsäv. 1826 katkerasti:
Koskas kuulet kouluissammeTaikka lain tulkinnoissaOudon kielen kitisevän,Naura nationaliteelle,Virsku vieraille sanoille!
Koskas kuulet kouluissammeTaikka lain tulkinnoissaOudon kielen kitisevän,Naura nationaliteelle,Virsku vieraille sanoille!
Samoin vielä v. 1840Kustaa Renvallesipuheessaan suomen kielioppiinsa lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä, sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän. Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään, kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä, olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1) että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman tulkitta ymmärtämään tätä kieltä.Sata vuotta meidän perästämme, lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä enempää tässä asiassa voipi tehdä.
Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on professoriGabriel Reinpuheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten, erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät takaisin keskiajan raakuuteen. — Puhuttuansa sitten siitä, kuinka suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka, palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.
Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen intoon, uuteen voimaan tapahtuiSnellman'injaSaimalehden kautta!
Vaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän päivinämme käytetään.
Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen. Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta, vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen oudoksi.
Juteinioli tässäkin asiassa ensimmäinen:c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja z:nhän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain alussa. KirjasessaKritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket(Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'eib:tä, d:tä, g:tävastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä, ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä, d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen:parembi, rauda, kuitengin, ikänsä loppuun asti.
Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myösRenvall. Kaksiosaisessa väitöskirjassaanDe orthoëpia et orthographia linguae fennicae(Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin että kirjoitettaisiinkuninkas. Ainoastid:nsuhteen hän epäili, arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.
Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten perustukselle. Ensimmäinen heitä oliReinhold von Becker. V. 1820 ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimelläTurun Viikkosanomat, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa, koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja, vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim.kuhtu ja kututaan, saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä.
Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. EnnenmainittuunMnemosynelehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja haukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka savolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan muka kansan suusta otettuina puheenparsina.
Nousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia Becker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.
Korkeimmilleen kohosi murrekiihkoKaarle Akseli Gottlundi'nkirjoissa, joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia kaksois-äänteitä jakloppuhenkosen merkkinä, esim.moa, piä(= pää),sanomatak, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia, aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu Becker'iä.Jaakko Fredrik Lagervall'inkautta viimein ilmestyivät painettuina itäisten Karjalaistenkinpaklat ja kakrat, putrot ja tetrit.
Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia, tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä, kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä, niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.
Siitä vaarasta pelasti meidätElias Lönnrot. Nykyinen kirjakielemme, jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.
Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksiMurteitten taistelun aika, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin ilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.
Reinhold von Beckeroli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v. 1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856. Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä. Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi suomalaisessa kieliopissaanFinsk grammatik1824. Tämä teos, jossa ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.
Kustaa Renvalloli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk. 1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi 1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa. Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p. Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820 paikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin vaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi nimellä:Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten(Suomen kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).
Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä "Strahlmann'in" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitäJuteininv. 1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltäJuliana Stråhlman, oli syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780, kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä Sjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä, lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin. Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.
Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista. Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitunRask'inkehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia. Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt jalon Venäläisen, kreiviRumjantsov'in, tuttavuuteen. Tämän rikkaan tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksiRenvall'ia, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa. Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään käytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in, mutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819) sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi. Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen avullisenaGabriel Rein'in, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.
Renvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän kirkkoherraKaarle Helenius, virsiseppänä vielä mainittava, suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.
Erasmus< Rask, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.
Antti Juhana Sjögren, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok. 1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809 jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813 pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi, joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa, oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten virinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.
Rask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi, matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan piispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa, kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina:Muistiinpanot seurakunnista Kemin Lapissaruotsiksi 1828;Syrjäänin kielen rakennuksesta suomenkieleen verraten1830,Hämäläisten aikaisemmista asuinpaikoista1831,Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit joutuivat Venäjän vallan alle?1832,Inkerin suomalaisista asukkaista sekä Inkerin nimestä1833, kaikki saksaksi;Vanhojen Suomalaisten ynnä muiden tshuudilais-kansojen metallitiedostalatinaksi 1839, y.m.m. Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä, puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas palvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään. Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä, halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan. Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan, josta hän 1844 pani kokoonOssetin kieliopin. Kuinka suuren arvon tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa, vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen akatemikon paikan.
Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen,Mattias Aleksanteri Castrén'in, ja antoi siten alun tämän nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle tulleesen kunniaan.
Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846, nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulosLiivin kielioppi ja sanakirjaynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissäKootuissa kirjaelmissaan (Gesammelte Schriften). Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.
Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi päässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista? Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia, luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi tointansa ennen vuotta 1809.
Jaakko Juteinioli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä, Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt kesänsä