Tilaisuus viimeksimainittuun työhön tarjoutui hänelle pikemmin, kuin oli voinut aavistaakaan. Vesilahdella oli vanhain kansannaisten huulilla säilynyt Laukon kartanoon liittyvä runomittainen tarina Klaus Kurjesta ja Elina rouvasta, joka kaikista yksityisistä kansanrunoistamme on kieltämättä mahtavin ja suurenmoisin. Tämän yhdessä muutamien muitten laulujen kanssa on Lönnrot kirjoittanut muistiin mahdollisesti jo ensimmäistä kesää Laukossa viettäessään, ja kerrotaan hänen saaneen jokaisesta löytämästään uudesta runosta ylimääräisen kupillisen kahvia rouva Törngren'iltä.
Professori Törngren'in perheessä oli hänen myös tilaisuus persoonallisesti tutustua Reinhold von Becker'iin, jonka esimiehyydellä hän sittemmin julkaisi maisteriväitöksensä:De Väinämöine, priscorum Fennorum numine(Väinämöisestä, Muinais-Suomalaisten jumalasta). Aiheen tähän väitökseen antoi hänelle Becker'in v. 1820 Turun Viikkosanomissa julkaisema kirjoitusVäinämöisestä, joka suorasanaisen selityksen ohessa sisältää ensimmäisen yrityksen panna kokoon Väinämöistä esittäviä runoja jonkullaiseen historialliseen järjestykseen. Lönnrot'in väitöksestä on valitettavasti säilynyt ainoasti edellinen keväällä 1827 ilmestynyt osa, jälkimmäinen, jo valmiiksi painettu, hävisi Turun palossa.
Tulipalon tuottama vahinko tuli kuitenkin tässä kohden täysin korvatuksi sen kautta, että se esti Lönnrot'ia välittömästi jatkamasta lukujaan yliopistossa, joka oli määrätty siirrettäväksi Helsinkiin. Väliajan hän, näet, päätti käyttää pitempään matkaan, nähdäkseen isänmaataan vähän avarammalta, tutustuaksensa kansankieleen eri paikoissa ja ennen kaikkea kootakseen kansanrunoutta. Aikomus oli hänen matkustaa kautta Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan Vienan lääniin asti, jonne Topelius'en keräämät runot olivat hänelle viitanneet tien, ja palata takaisin Pohjanmaan kautta. Tätä tarkoitusta varten oli hän vähistä varoistaan säästänyt 100 ruplaa paperirahaa, ja siksi että ne riittäisivät, oli hän tehnyt päätöksen suorittaa matkansa jalan. Sen mukaisesti oli hän myös pukeutunut, josta syystä hänelle usein sattui hupaisia seikkailuja. Liikkeelle hän läksi kotoansa 29 p. Huhtik. 1828, vaeltain Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin ja Savonlinnan kautta Karjalan puolelle Kesälahdelle, jossa tapasi paraan laulajan koko matkalla, nimittäin Juhana Kainulaisen Humuvaaran kylässä. Mainitun miehen runoista on muudan Lemminkäisen kosintaa ja kuolemaa esittävä, ainoa laatuaan, Kalevalan kokoonpanoon tuntuvasti vaikuttanut. Kesälahdelta Lönnrot kulki Kiteen pitäjän kautta Tohmajärvelle, josta muuttaen alkuperäistä suunnitelmaansa pistäysi Sortavalaa ja Valamoa katsomassa, ja jatkoi sitten matkaansa Ilomantsiin, jossa sai taas runsaasti runoja. Vielä runsaammin hän olisi niitä saanut, joll'ei olisi Sortavalasta palannut aivan samaa tietä, vaan kulkenut Salmin kihlakunnan kautta. Mutta erehdyttävä huomio runojen vähenemisestä Laatokan puolella sekä tieto, ett'ei Aunuksen läänissä juuri ollenkaan osattaisi runoja, vaikuttivat sen, ett'ei hän Sortavalasta enää kääntynyt itäänpäin. Näin ollen mainittu poikkeus sai ainoasti sen aikaan, ett'ei hän ennättänyt pohjoisemmaksi Nurmeksen pitäjää Pielisjärven päässä ja että hänen matkansa alkuperäinen määrä, Vienan Karjala, jäi saavuttamatta. Paluumatka kävi verrattain nopeasti Kuopion, Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon, jonne hän saapui 4 päivänä Syyskuuta. Rautalammilla, jossa tutustui Paavo Korhoseen ja Pentti Lyytiseen, hän kuitenkin viipyi jonkun aikaa.
Tämän viidettä kuukautta kestäneen matkan saaliita rupesi Lönnrot julkaisemaanKantele-nimisissävihkosissa, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti noudattaen Topelius'en julkaisutapaa. Mutta hän menetteli vielä paljoa vapaammin yhdistellessään runojen toisintoja ja tasoitellessaan niiden kieltä. Jo paluumatkallaan, kertoo hän itse eräässä kirjeessä,[140]oli hän kestikievareissa ja muissa levähdyspaikoissa järjestellyt runsaita runokokoelmiaan, voidakseen ne Helsinkiin saavuttuansa jättää painoon; mutta muut puuhat ja niiden lisäksinäiden runojen uudestaan toimittaminen, joka etenkin oikeinkirjoitukseen nähden oli tuntunut hänestä tarpeelliselta, olivat viivyttäneet painatusta. Seuraavana vuonna 1829, arvostellessaan Topelius'en siihen asti ilmestyneitä vihkosia Helsingfors Tidningar'eissa, Lönnrot muun muassa lausuu: "Näitä kansan runoja tulee meidän pitää pyhänä perintönä, jonka yhdessä kanteleen kanssa olemme saaneet esi-isiltämme; siltä kannalta katsoen tulee meidän, mikäli mahdollista, laittaa ne yleistajuisiksi, koko kansan luettaviksi". JaKanteleenensi osan esipuheessa hän selittää: "Aikomukseni näiden suomalaisten runoin julkaisemisella on kahtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään, ei enää kuin tähän asti on tapahtumia, heittäisi niitä, tai vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista, joidenka muisto aina on meille rakas ja huvittava, samalla tavalla kuin miehelle lapsuutensa muistot ovat rakkaat ja ihanat". Näistä lausunnoista voi selvästi huomata sisimmän syyn Lönnrot'in vapaampaan menettelyyn. Mitä hän julkaisi ei ollut aijottu koskemattomaksi muinaismuistoksi yksistään oppineitten ihailua varten, vaanensisijassa kansankirjaksija perustukseksi kansalliselle tulevaisuudelle.
Kanteleenensimmäiset kaksi vihkoa ilmestyivät v. 1829, kolmas 1830 ja neljäs 1831, kaikki hänen omalla kustannuksellaan aikana, jolloin hänellä oli kiireisiä lukuja ja karttuvia velkoja. Viidennen, valmiiksi toimitetun, vaan painamatta jääneen Kanteleen-osan esipuheessa, joka on kirjoitettu 20 p. Huhtik. 1831, hän lausuu ikään kuin puolustautuakseen: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kun sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; — toisinansa olen itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. — — Mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii".
Samassa esipuheessa ilmoittaa hän lujan päätöksensä uudelleen koettaa päästä venäjänkarjalaisten laukkukauppiasten kotimaahan, joiden lauluun itsekin oli sillä välin kerran Laukossa saanut tutustua. Lopulla Toukokuuta v. 1831 läksi Lönnrot Helsingistä Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan. Pitkin koko matkaa vaivasi häntä kova vilutauti, niin ett'ei voinut kirjoittaa enempää kuin muutaman rivin kerrallaan. Lisäksi heikonsi hänen voimiaan soveliaan ravinnon puute sydänmaissa, joissa hän vaelsi. Kulkiessaan Kuhmoniemen kirkolta Suomussalmen puolelle ei hän kolmeen päivään saanut syödä muuta kuin pettuleipää maidon kanssa. Kaikesta huolimatta oli hän kuitenkin jo ehtinyt lähelle Kuusamon pitäjää ja oli juuri astumaisillaan yli rajan, kuin hänelle tuli odottamaton este. Hänet saavutti, näet, lääkintöhallituksen käsky tulla viipymättä takaisin Helsinkiin vastustamaan sillä välin maahamme ilmautunutta koleeraruttoa. Lönnrot totteli ja palasi Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui 22 p. Elokuuta.
Määrättynä koleeralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja koleerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan sekä Sääksmäen alueilla, ryhtyi Lönnrot pelottomasti taistelemaan tautia vastaan, joka viimein häneen itseensäkin tarttui ja piti pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla, Keskipalkoilla Lokakuuta kirjoittaa hän, että rutto oli lakannut, ja 20 p. Marraskuuta tapaamme hänet taas muistiinpanemassa runoja Sääksmäellä kuuluisassa Ritvalan kylässä, jossa jo Gottlund seitsemän vuotta aikaisemmin oli käynyt.
Matkaa Venäjän Karjalaan ei hän myöskään heittänyt mielestään. Lääketieteelliset tutkinnot suoritettuaan ja julkaistuaan tohtorinväitöksensäOm Finnarnes magiska medicin(Suomalaisten parantamisista loitsimisen kautta) läksi hän 13 p. Heinäk. 1832 Laukosta Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, josta meni yli rajan Repolan puolelle ja pitkin rajaa pohjoiseen päin Akonlahteen asti. Edemmäksi hän ei tällä kertaa ajan vähyyden tähden ennättänyt, vaan sai kiiruhtaa Kuhmoniemen, Kajaanin ja Kuopion kautta Helsinkiin, jossa hänen kolmas matkansa päättyi 17 p. Syyskuuta.
Piirilääkärin viran Kajaanissa, syrjäisimmän koko maassamme, oli Lönnrot ottanut vastaan siinä toivossa, että sieltä käsin olisi paraiten tilaisuudessa jatkamaan matkustuksiansa Vienan lääniin. Alussa kuitenkin, niinkuin on mainittu, oli hänellä työtä yli inhimillisten voimien niiden kulkutautien ehkäisemisessä, joita näillä seuduin vallitseva hirveä nälänhätä oli synnyttänyt. Siinä taistelussa myös hänen oma terveytensä murtui. Viisi viikkoa hän sai maata heikkona sairaana, ja yleisesti oli jo levinnyt huhu hänen kuolemastansa. Ikään kuin muistoksi tästä kovan kokemuksen ajasta hän sitten seuraavana vuonna julkaisiGustava Schartau'n Hyväntahtoisia neuvoja katovuosinasuomennettuina ja lisättyinä 1834.
Mutta vielä samana vuonna, 8 p. Syysk. 1833, oli hän lähtenyt neljännelle matkalleen, jonka suuntasi Kajaanista Suomussalmen kautta Vuokkiniemeen Vienan läänissä, käyden tämän pitäjän pohjoisimmassa kylässä Vuonnisessa asti. Viimeksimainitussa paikassa tapasi hän etevän runolaulajan Ontrei Malisen ja toisen nimeltä Vaassila Kieleväisen. Tämä jälkimmäinen osasi kertoa, vaikk'ei itse runoja enää tarkoin muistanut, Väinämöisestä ja muista tarullisista henkilöistä yhtä ja toista semmoista, jota ei Lönnrot ennestään tiennyt; kun taas sattui, että hän oli unohtanut jotain, joka Lönnrot'ille oli tunnettua, niin tämä häntä siitä muistutteli ja sai häneltä siten kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä järjestyksessä. Takaisin Kajaaniin palasi Lönnrot 24 p. Syyskuuta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa varten oli Lönnrot jo keväällä 1833 ruvennut puuhaamaan ennen julkaisemattomain runokokoelmiensa valmistamista painokuntoon. Hän siitä kirjoitteli Seuran sihteerille, Keckman'ille, pyytäen häntä lähettämään ne kokoelmat ensimmäiseltä matkalta, jotka oli jättänyt hänen huostaansa; vaatimattomasti lisäten, että olisi pitänyt parempana päin vastoin toimittaa uudet keräyksensä Helsinkiin ja pyytää häntä niitä korjailemaan, joll'ei olisi pelännyt toisen olevan vaikeata ottaa selkoa sekavista käsikirjoituksista. Alkuansa oli Lönnrot ajatellut ainoasti Kanteleen tapaista julkaisua ja sitä varten tiedustellut, haluaisiko Seura saada runot julkaistuiksi pienemmissä vihkosissa vai kaikki yhdessä koossa, siten kuitenkin että vanhat runot järjestettäisiin eri jaksoon ja nykyisemmät taas erikseen. Mutta työn kuluessa selvisi hänelle uuden julkaisutavan mahdollisuus. Keckman'ille hän siitä kirjoittaa 17 p. Elokuuta: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen jalectiones variantes(erilaiset lukutavat) pantaisi ala kuhunkiin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakinauctoria, vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (Eerik Aleksanteri) Ingman täällä ollessaan kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiakin runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää". Saman kirjeen konseptista, joka on päivätty 25 p. Heinäkuuta, käy selville, mitenkä Lönnrot oli saanut tämän ajatuksen. "Jo entisiäki (Kanteleen) osia toimittaissa näytti minusta parahaksi lyödä yhteen niitä sipaleita, jotka kattoin olevan yhestä. Sillä laadulla tulivat moniahat jotenki pitkäksi, n.k. Käärmeen, Raudan ja Tulen synnyt, joita eri paikoista ainaki saadan eri sanoilla. Samalla tavalla olen aikonut tehdä nytki niiden runosipaletten kanssa, jotka nähtävästi ovat yhestä aineesta". Niinkuin saman runon eri toisinnot, olivat Lönnrot'in mielestä samaan henkilönimeen liittyvät runot yhteen kuuluvia ja siis yhdistettäviä. Mitenkä hän tämän käsityksen oli perinyt Becker'iltä, on jo huomautettu. Että hän valitsi Lemminkäis-runot ensimmäiseksi kokeeksi, osoittaa taas Topelius'en vaikutusta, jonka julkaisemien runojen joukossa Jyrki Kettusen Lemminkäisestä on ensimmäisiä ja pisimpiä. Tähän hän, näet, yhdisti ennenmainitun Juhana Kainulaisen runon, molempia vielä toisinnoilla täydentäen. Lönnrot'inLemminkäinen, joka on 825 säkeen pituinen, sisältää niin muodoin kaksi osaa:
L. 1. Oluen synty ja kutsut pitoihin sekä Lemminkäisen retki Päivölään ynnä pako Saareen.
L. 2. Lemminkäisen kosinta Hiidestä eli Vuoresta ja hänen surmansa.
Molempia osia eroittaa viiva toisistaan eikä niillä näin järjestettyinä ole muuta yhteistä kuin henkilönnimi.
Samaan tapaan aikoi Lönnrot myös Väinämöisestä, Ilmarisesta ja mahdollisesti vielä Kaukomielestä, jota kuitenkin epäili Lemminkäisen toisintonimeksi, panna kokoon runojakson, itsekustakin erikseen. Ajatus suuremmasta kokonaisuudesta heräsi hänessä vasta sen jälkeen, kuin Syyskuussa oli käynyt Vienan läänin runoalueen pohjoisessa päässä, jonne kansanrunomme etelästä päin kulkeutuessaan ja kaiken aikaa kehittyessään olivat viimeiseksi joutuneet. Vaan tämä ajatus selvisi hänessä vähitellen, ikäänkuin itsestään. Matkalta palattuaan oli hän ensiksi ryhtynyt järjestämään runoja Väinämöisestä, yhdistäen niihin kuitenkin myös semmoisia, jotka yhtä paljon tai enemmän Ilmarista kuvailevat. Lönnrot'inVäinämöinenon 1,720 säkeen pituinen runo ja sisältää seuraavat kansanrunot.
V. 1. Väinämöinen pyytää ongella Vellamon neitoa.
V. 2. Väinämöinen takoo itselleen kultaneidon.
V. 3. Väinämöisen alta ampuu Lappalainen hevosen, niin että hän suistuu mereen, ja vesilintu laskee hänen polvelleen munat, joista muodostuu maailma.
V. 4. Väinämöinen ajelehtii Pohjolaan ja lupaa päänsä päästimeksi lähettää Ilmarisen, joka takoo Sammon.
V. 5. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät Sampoa ryöstämään Pohjolasta.
V. 6. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kilvan kosimaan Pohjolan neitoa; Ilmarisen viedessä morsian valittaa niinkuin Kojosen pojan runossa.
V. 7. Väinämöinen voittaa kilpalaulussa Joukahaisen, joka lunnaiksi lupaa hänelle sisarensa.
V. 8. Väinämöinen kosii ilman vempelellä istuvaa kaunista Katrinatarta ja tämän vaatimuksesta venettä veistäessään saa polveensa haavan.
V. 9. Väinämöinen käy Tuonelassa ja Vipusen vatsassa kolmea veneen veistossa uupunutta sanaa hakemassa.
V. 10. Väinämöisen lähtiessä vesille, tarttuu vene hauin hartioille, jonka luista tehdyllä kantelella Väinämöinen sitten soittelee.
Väinämöisen kokoonpanossa on huomattava kaksi pääosaa: vienanpuolinen Sampojakso (3-5) liitteineen (1-2, 6-7) ja se suomenpuolinen runojakso, jota jo Becker oli kokoonpanossaan käyttänyt (8, 10) ja jonka sisään Lönnrot vielä sovitti Tuonelassa ja Vipusessa käynnin vienanpuolisen laulutavan perustuksella. Näitä osia ei toisiinsa liitä mikään muu kuin säe:
Sisar nuoren Joukahaisen,
Sisar nuoren Joukahaisen,
joka on sovitettu ensimmäisen osan lopusta, Kilpalaulannosta, toisen osan alkuun, Ilman immen kosintaan, kertona säkeelle:
Neito kaunis Katrinatar.
Neito kaunis Katrinatar.
Ilman sisällistä yhteyttä ovat myös Sampojakson liitteet keskustansa ympärille järjestettyjä. Ainoana läpikäyvänä lankana on Väinämöisen osallisuus kaikkiin perätysten kerrottuihin tapauksiin.
Samaan aikaan kuinVäinämöinen, valmistui Lönnrot'ilta Vuokkiniemen häärunoista järjestetty kokoelmaNaimakansan virsiä, jonka 499 säkeesen sisältyy:
N. 1. Alkuvirsi.
N. 2. Vävyn virsi.
N. 3. Kutsujen virsi.
N. 4. Lähtövirsi.
N. 5. Tulovirsi.
Kun Lönnrot sitten rupesi yhdistelemään kaikkia yllämainittuja erikoisrunoelmia: Lemminkäistä, Väinämöistä ja Naimakansan virsiä, yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, niin oli hänellä yhä tarkoituksena tehdä siitä "runokokousta Väinämöisestä" ja hän olisi mielellään pysyttänyt tällekin kokoonpanolleen nimen "Väinämöinen", joll'ei olisi pelännyt sekaannusta erään samannimisen ruotsinkielisen näytelmärunon johdosta.[141]TämäRunokokous Väinämöisestäsisältää kaikkiaan 5,052 säettä ja on jaettu 16 "laulantoon" seuraavalla tavalla.
RV. 1. (= V. 3). Väinämöisen ammunta ja maailman luominen.RV. 2. (= V. 4). Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa.RV. 3. (= V. 8). Ilman vempelellä istuvan Pohjan immen kosinta jaVäinämöisen polven haava.RV. 4. (= V. V. 4). Sammon taonta.RV. 5. (= L. 2). Lemminkäisen kosinta ja surma.RV. 6. (= V. 9). Tuonelassa ja Vipusessa käynti.RV. 7. (= V. 6). Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta.(= N. 1). Alkuvirsi häissä.RV. 8. — — Iso härkä.(= L. 1). Oluen synty ja kutsut pitoihin.(= N. 2-5). Häävirsiä.(= V. 6). Morsiamen valitus matkalla (Kojosen pojan runoa).(= N. 5). Tulovirsi häissä.RV. 9. (= L. 1). Lemminkäisen toinen käynti Pohjolassa ja pako Saareen.RV. 10. — — Kullervon kosto Ilmarisen emännälle.(= V. 2). Ilmarisen kultaneidon-taonta.— — Ilmarisen toinen kosinta Pohjolasta.RV. 11. (= V. 5). Sammon röstöön lähtö.(= V. 10). Laivaretki ja kalanluisen kantelen synty.RV. 12. (= V. 5). Sammon ryöstö.— — Sampsa Pellervoisen kylvö ja iso tammi.RV. 13. — — Auringon ja kuun päästö.RV. 14. — — Koivuisen kantelen synty.RV. 15. (= V. 7). Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta.(= V. 1). Vellamon neidon onginta.RV. 16. — — Väinämöisen tuomio ja poislähtö.
Runokokousta Väinämöisestä kokoonpannessaan ilmoittaa Lönnrot noudattaneensa sekä sitä järjestystä, jossa oli kuullut Väinämöisen toimista laulettavan ja suorasanaisesti kerrottavan, että sitä, jota luuli "itse laulantoaineitten luonnon seuruutensa vaativan" s.t.s. ajallista järjestystä. Aluksi hän näkyy irroittaneenVäinämöisenmolemmat jaksot toisistaan, muuttaneen Joukahaisen sisareksi nimittämänsä ilman immen Pohjan immeksi ja lomittain sisätysten sovittaneen edellisen jakson keskus-osan (3-5) sekä koko jälkimmäisen jakson (8-10), jonka osista enimmät tavataan Vienan puolella myös Sampojakson yhteydessä (niin muodoin: V. 3-4. 8. 4. 9. 5. 10. 5). Sitten hän lienee siirtänyt Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan (6) Sammon-ryöstön (5) edelle, koska tämän tapauksen jälkeen kosiminen Pohjolasta ei enää voi tulla kysymykseen, sekä Tuonelassa ja Vipusessa käynnin (9) jälkeen, koska Väinämöisellä pitää olla vene kosimaan lähtiessään. Niin-ikään on hänLemminkäisenonnettomasta kosintaretkestä Hiiteen eli Vuoreen (L. 2) tehnyt Pohjolan retken, jonka tietysti on täytynyt tapahtua ennen Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosintaa (V. 6) sekä edellisen valmistusta tähän kosintaan (V. 9). Sitä vastoin tuli Lemminkäisen retken Päivölään (L. 1) Pohjolaan siirrettynä luonnollisesti seurata Kilpakosintaa (V. 6), jota taas saattoi hyvin lopettaa Ilmarisen ja Pohjan neidon hääpidoissa lauletuiksi sovitetuillaNaimakansan virsillä(N. 1-5). Aiheeksi välin rikkoutumiseen Pohjolan kanssa tarjoutui ihan itsestänsä runo Kullervon kostosta Ilmarisen emännälle, joka kansan runoissakin on joskus Sampo-jaksoon liittynyt, ja tämän jälkeen seuraamaan soveltui paraiten Kultaneidon taonta (V. 2), palautettuna alkuperäisemmälle Ilmarisen nimelle. Ainoasti paremman paikan puutteessa on Lönnrot asettanut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannon (V. 7) loppupuolelle aivan erikseen, yhdistäen siihen Vellamon neidon onginnan (V. 1).[142]Yhdistyssiteeksi näiden välille on hän lyyrillisistä runoista sommitellut parinkymmenen säkeen pituisen kertomuksen Joukahaisen sisaresta, joka sitä suree, että on luvattu ikäkululle miehelle, ja sanoo mieluummin menevänsä sisareksi Siikasille, veikoksi veden kaloille. Viimeiseksi on Lönnrot asettanut runon Väinämöisen tuomiosta ja poislähdöstä, jossa hänen käsityksensä mukaan oli kuvattuna pakanuuden väistyminen kristin-opin tieltä.[143]
Runokokouksensa Väinämöisestä, joka valmistui ennen Joulua v. 1833, lähetti Lönnrot seuraavan vuoden alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tarkastettavaksi. Kuitenkin pyysi hän, että sen painattaminen kaikissa tapauksissa jätettäisiin kevääsen. Siksi hän vielä toivoi saavansa uusia runoja muutamilta eteviltä laulajilta, joista oli syksyllä kuullut puhuttavan, vaan joita ei silloin ollut tavannut kotona tai voinut käydä tapailemassa.
Eikä Lönnrot tässä toivossaan pettynyt. Viidennelle matkalleen hän läksi Kajaanista 13 p. Huhtik. 1834 Suomussalmen kautta, jonne myös palasi 28 p. samaa kuuta, käytyään rajan takana useissa Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjien kylissä. Sillä matkalla yhdytti hän muiden muassa Vienan läänin kuuluisimman laulajan 80-vuotiaan Arhippa Perttusen, jonka runot olivat hyvässä järjestyksessä ja erittäin täydellisiä, niin että niitä riitti useammaksi päiväksi kirjoittaa.
Runokokoukseen lisättäviksi keräytyneet uudet ainekset olivat runsaammat, kuin mitä Lönnrot osasi arvatakaan. Kun hän lopulla kevättä saapui Helsinkiin, sijoittaakseen niitä paikoillensa, luuli hän jo Juhannukseksi valmistuvansa. Mutta siihen työhön meni koko kesä, jonka kuluessa hänen täytyi palata Kajaaniin, ja meni osa syksyäkin. Uuden käsikirjoituksen sai Lönnrot loppuun kirjoittaneeksi 11 p. Marraskuuta Kuhmoniemellä. Viimeistely ja puhtaaksikirjoitus vaativat vielä nekin aikansa, niin että hän saattoi esipuheensa allekirjoittaa vasta 28 p. Helmik. 1835.
Hyvin käsittäen, että joRunokokous Väinämöisestäoli jotakin muuta kuin yhden ainoan sankarin elämäkerta, oli Lönnrot, paitsi nimiäVäinämöinenjaVäinämöisen Kantele, sille ehdoittanut nimeksiVäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, taikkaSuomen Mythologia vanhoilla runoilla toimitettutahi myösVäinölä ja Pohjola, "nimittäin paikoista, joissa kirjassa mainitut enimmät asiat tapahtuivat". Kahdesta jälkimmäisestä ehdoituksesta on johtunut teoksen lopullinen nimitys:Kalevala— käsikirjoituksen ensi vihkon kannella vieläVäinölä — taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista.
Tämä n.k.Vanha Kalevalasisältää 32 "runoa" ja 12,078 säettä. Se on siis enemmän kuin kaksin verroin lisätty laitos Runokokousta Väinämöisestä. Runojen järjestys on siinä muuttamatta säilytetty. Lisäyksistä on heti ensimmäisessä runossa huomattava kertomus Väinämöisen syntymisestä, jolla Kalevala alkaa yhtä sopivasti, kuin se päättyy hänen poislähtöönsä. Sampo-retken jälkitapauksista ovat uusia Tautien synty ja parantaminen sekä Karhuntappo, jotka ovat asetetut kahden puolen Auringon ja Kuun päästöä, niin että jälkimmäinen Kantelen soitto seuraa vasta karhun peijaisissa syntynyttä iloa. Lähesviimeisessä runossa on ballaadi Anni tytöstä, "aino" neidosta, sovitettu Joukahaisen sisaren nimelle, kuitenkin niin että Runokokouksen välikertomuksesta on säilytetty ajatus mereen hukuttautumisesta.[144]
Lisäksi on mainittava, että Vanhassa Kalevalassa on runsaasti ja pitkiä otteita loitsurunoista, joita Runokokouksessa on ainoasti vähässä määrin ja hyvin säästeliäästi käytetty.
Mikä oikeus oli Lönnrot'illa kansanrunojemme yhteen liittämiseen, on usein kysytty. Onko kansallamme missään muinaisuudessa ollut Kalevalan-tapaista kokonaisrunoelmaa, josta nykyiset kansanrunot olisivat aikojen kuluessa hajaantuneita ja pirstaantuneita osia? Siihen kysymykseen täytyy ehdottomasti kieltämällä vastata. Mutta jos kohta Kalevalaa ei ennen Lönnrott'ia ollut olemassa, oli se kuitenkin syntymässä kansanrunojemme vuosisatoja kestäneen vaelluksen ja kehityksen tuloksena. Lönnrot on tässä kohden ainoasti jatkanut ja täydentänyt runolaulajain työtä.
Runolaulajain tavalla on Lönnrot menetellyt kaikessa muussakin suhteessa. Samoin kuin jokainen runolaulaja sovittelee muualta kuulemansa runot oman murteensa mukaisiksi, on hän tasoitellut kansanrunojen kieltä sekä sananmuotojen että sanavaraston puolesta. Ja niinkuin runolaulaja vapaasti vaihtelee säkeitä kaikkien laulamiensa eri runojen välillä, muutellen niitä yhdestä kertovaisesta runosta toiseen, tunnelmarunosta kertomarunoon, kertomarunosta loitsurunoon ja päinvastoin, ei Lönnrotkaan ole rajoittanut työtänsä siihen, että olisi liittänyt ainoasti saman runon toisintoja yhteen, vaan vallan eriaineisiakin runoja on hän käyttänyt mielinmäärin toistensa täytteeksi. Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, löydämme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta. Lönnrot, näet, koetti aivan runolaulajan tavoin oppia kaikki sekä omat että muiden keräelmät ulkomuistilta, joten hänen tiedossaan oleva säevarasto sulautui paljoa täydellisemmin, kuin jos hän olisi yksinomaan kirjallisia muistiinpanoja käyttänyt. Hän oli vielä siinä suhteessa runolaulajain kannalla, ett'ei ollut omantakeinen runoilija. Samoin kuin ne sepustukset, joita nämät ovat joskus itsenäisesti yrittäneet, ovat Lönnrotinkin harvat omat runokokeet peräti ala-arvoisia. Hänen runollinen kykynsä, niinkuin myös runolaulajain, rajoittuu etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä kokoonpanossa on hän osoittanut niin syvää käsitystä ja hienoa aistia, ett'emme voi olla tänä päivänä ihmettelemättä, mitenkä hän on voinut saada jotain niin runollista aikaan. Minkä ihmettelyn Kalevala heti ilmestyessään herätti, on edellä mainittu.
Lönnrot, niinkuin Ilmarinen Sampoa takoessaan, ei kuitenkaan vielä, vaikka kaikki muu maailma ihastui, tyytynyt tähänkään ahjonsa muodostamaan, vaan jatkoi yhä matkustuksiaan, lisään kultia ja hopeita kootakseen. Hän oli tuskin saanut Kalevalan käsikirjoituksen päätetyksi, kun Huhtikuussa 1835 taas suoriusi viisi viikkoa kestävälle keräysretkelle Venäjän-Karjalaan, kiertäen Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen pitäjissä. Sillä matkalla hän tapasi Arhippa Perttusen sisaren, joka oli naitu Latvajärveltä Kellovaaran kylään, itäisimpään Vienan läänin laulupaikoista. Runoja hän sai muutenkin runsaasti, "kokonaisen paperikirjan" täyteen, myös paljon Kalevalaan kuuluvia. Mutta hän näki paremmaksi tällä kertaa olla viivyttämättä sen painatusta ja vasta vuosien päästä yht'aikaa lisätä, mitä sillä välin olisi uutta keräytynyt.
Samana vuonna teki hän vielä kaksi retkeä, toisen vähää ennen Juhannusta Tornion kautta Aavasaksalle ja siitä viisi peninkulmaa pohjoiseen ensimmäisille lappalaisasutuksille, toisen Elokuun lopulla Suomussalmen kautta rajan takana olevaan Lapukan kylään.
Seuraavana vuonna Lönnrot valmistautui pitkälle keräysmatkalle, jota varten haki ja sai kokonaisen vuoden virkavapauden. Hän jätti Kajaanin 16 p. Syysk. 1836 ja sai Suomussalmella matkatoverikseen ennenmainitunJuhana Fredrik Kajaanin, joka kuitenkin jo Uhtuesta kääntyi takaisin. Kulkunsa hän suunnitti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven ympärillä oleviin kyliin siinä toivossa, että saisi runoja yhä runsaammin, mitä pohjoisemmaksi pääsisi. Mutta todellisuus ei tällä kertaa vastannut hänen toiveitaan. Jo Pistojärvellä loppuivat runot, eikä niitä löytynyt, vaikka hän, vietettyään Kuusamossa Joulun, jatkoi matkaansa Kieretin ja Kantalahden kautta aina Kuolaan saakka. Sieltä hän palasi Paatsjoen, Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon sekä Suomussalmen kautta ja saapui kotiinsa Toukokuussa 1837. Tämä retki oli Lönnrot'in vaivaloisimpia sekä harvan asutuksen ja ruuan puutteen että huonojen kulkuneuvojen tähden. Lisäksi sai hän kärsiä asukasten epäluuloisuutta ja oli kerran vaarassa tulla ryöstetyksi. Vaan kaikista vastuksista huolimatta Lönnrot läksi jo alussa Kesäkuuta uudelleen liikkeille, kulki taas Suomussalmen kautta Vuokkiniemen puolelle, mutta kääntyi sieltä etelään päin Kontokin, Luvajärven ja Repolan kautta takaisin rajan yli Pielisjärvelle. Suomen puolella hän sitten kierteli Joensuun, Sortavalan, Kurkijoen ja Ruokolahden kautta Lappeenrantaan sekä palasi Savonlinnan, Kontiolahden ja Nurmeksen tietä Kajaaniin, jonne saapui 20 p. Marrask. 1837. Pitkin matkaa sai hän runsaasti runoja. Vaan monin verroin runsaammin hän olisi saanut, jos olisi osannut poiketa vielä vähäistä etelämmäksi Käkisalmen tienoille ja Inkerinmaalle.
Suureksi osaksi 1836-37 vuoden matkalla kerätyistä lyyrillisistä ja ballaadi-runoista alkoi Lönnrot nyt panna kokoonKanteletarta. Muutamassa kirjeessä 22 päivältä Toukokuuta 1838 hän ilmoittaa niitä jo puolen vuotta joka päivä järjestelleensä ja muovaelleensa, johon työhön arvelee pari kuukautta lisäksi tarvitsevansa. Mitenkä häneltä siihen kului pari vuottakin, käy selville Kantelettaren ensi kirjan esipuheesta, joka on allekirjoitettu hänen syntymäpäivänänsä, 9 p. Huhtik. 1840. "Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet. — —Mainittuun niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjottamiseen on, paitsi muuta, seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden tähden uudelleen läksimmä (Suomen) Karjalaan, josta myös kummallakin kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuhin". Edellisellä kerralla tiedetään Lönnrot'in keränneen runoja erittäin Ilomantsissa, jälkimmäisellä Pielisjärven ympäristössä. Kantelettaren valmistumista viivyttivät vieläMehiläisentoimittaminen ja ennenmainitun lääkärikirjan painatus.
Samaan aikaan oli Lönnrot valmistellut myösloitsurunojenjulkaisua. Vaan kun muilta, yhä karttuvilta töiltänsä ei nähnyt voivansa sitä loppuun saattaa, jätti hän järjestämänsä kokoelman v. 1846 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun, toiste tulevaisuudessa julkaistavaksi. Ainoa, minkä hän tähän aikaan loitsujen ja taikojen alalta painatti, oli jatkettu ja täydennetty laitos hänen väitöstänsäOm Finnarnes magiska medicinSuomen lääkäriseuran toimitusten ensi osassa 1842.
Paitsi runoja, oli Lönnrot mainitulla matkallansa kerännyt suuret määrät Suomen kansan sananlaskuja sekä arvoituksia ennen koottujen lisäksi, ja niitäkin vähitellen valmistanut painokuntoisiksi.Sananlaskujenlaitoksen alkulauseen hän allekirjoitti 23 p. Lokak. 1841 sekäarvoitusten13 p. Jouluk. 1843; painosta ne tulivat, niinkuin tiedämme, vv. 1842 ja 1844. Molemmat ovat pelkästään aakkoselliseen järjestykseen toimitettuja kokoelmia. Edellinen sisältää 7077, jälkimmäinen 1679 kappaletta toisintoineen ynnä 135 Viron kansan arvoitusta.
Monilla matkustuksillansa halki Suomen oli Lönnrot'illa ollut tilaisuutta tutustua maamme eri murteihin ja hankkia itselleen yleinen suomenkielen tuntemisen taito, jonka vertaista ei kenelläkään hänen aikalaisellaan ollut. Vähitellen hänen huomionsa oli yhä enemmän kiintynyt kielemme tutkimiseen. Vuoden 1836-37 matkalla oli hänellä jo nimenomaisena määränä koota myös aineksia uuteen suomen kielioppiin sekä sanakirjaan. Samalla matkalla oli hän joutunut lapinkielen piiriin ja sillä aloittanut tutkimuksensa suomen sukukielten alalla.
Näiden kielellisten kokoelmain ja tutkimusten avulla, se oli Lönnrot'in ajatus, oli riidan-alainen kirjakielemme perinpohjin selvitettävä, ennen kuin se jälleen vakaantuisi; jollei siitä tullut kerrallaan hyvä, saattoi se joutua vielä kerran käymiseen ja kuohuksiin. Niiden sekä kansanrunoudenjulkaisujensa kautta saikin hän aikaan kirjakielemme uudistuksen. Sillä mikään kirjailija-nero hän ei ollut tämän sanan korkeammassa merkityksessä. Hänen oma kirjoitustapansa oli alussa kovin kokoonsullottua ja kankeata[145]sekä osaksi vielä murteellista; myöhemmin, Kantelettaren esipuheesta alkaen, esiintyy se luonnollisempana ja yksinkertaisempana, vaan aina kuitenkin vähän jäykänpuolisena. Tässä on aivan sama ilmiö kuin Kalevalan yhteenliittämisessä, jonka hän, olematta itse luova runoilija, on suorittanut niin, että sitä tuskin olisi voinut taitavammin, kauniimmin, jalommin kokoonpanna. Kumpaisessakin työssä vaikutti hänessä sama luonnonvaiston kaltainen kansanhenki, joka ylimalkain on luonut kansan kielen ja runouden.
Niin pian kuin oli saanut Kantelettaren käsistänsä, oli Lönnrot jo lähtenyt uudelle, yksin-omaan kielelliselle tutkimusretkelle 16 p. Tammik. 1841. Ilomantsin, Impilahden ja Salmin pitäjien halki oli hän saapunut Aunuksen lääniin, jossa aikoi tutkia n.k. Liygin kieltä, ja Tulemajärven, Veskelyksen sekä Säämjärven kautta päässyt Petroskoille asti, kun hänet rajalla tarkastamatta jääneen passin tähden pakoitettiin samaa tietä kotiin palajamaan. Vasta Lokakuussa pääsi hän jälleen liikkeelle ja kääntyi sillä kertaa Kajaanista pohjoiseen päin: ensin Oulun kautta Kemiin, jossa sai Castrénin matkatoverikseen, sieltä Rovaniemelle, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle sekä Inarin kautta Karasjoelle Norjan puolelle. Täällä hän opiskeli Norjan lappia kuuluisan lähetyssaarnaajanNils Vibe Stockfleth'injohdolla, joka vuoden alussa oli hänen vieraanaan Kajaanissa oleskellut ja häntä seurannut matkalla Ilomantsiin. Sitten hän siirtyi Kuolaan, tarkemmin tutustuakseen myös Venäjän lappiin, ja joutui Kemin kautta viimein Arkangeliin, jossa aikoi ruveta tutkimaan samojeedinkieltä. Vaan huomattuaan, ett'ei siitä kielestä ollut suoranaista apua suomenkielen selvitykselle, jätti hän tämän tutkimuksen Castrén'ille ja palasi itse Kargopol'in sekä Lotinapellon kautta Suomeen, matkan varrella ottaen selkoa ennen tutkimattomasta vepsänkielestä. Kajaaniin hän saapui ummelleen vuoden kuluttua eli keskivaiheilla Lokakuuta 1842.
Perehtyäkseen vielä vironkieleen, matkusti Lönnrot kesällä 1844 Viron-ja Liivinmaalle. Enimmän osan aikaa hän oleskeli Tarton kaupungissa, jossa tutki viroa tunnetun lääkärin ja kielimiehenFriedrich Robert Fählmann'inavulla. Siellä hän myös otti osaa oppineen virolaisen seuran,die Gelehrte Ehstnische Gesellschaft'in, kokouksiin ja keskusteli seuran jäsenten kanssa muun muassa suomen- ja vironkielen oikeinkirjoituksesta. Varsinaisena työnään hänellä oli mainitun seuran virolaisten sanakokoelmien kopioiminen; viron sanastosta hän, näet, toivoi saavansa suomenkieleen alkuperäisiä sanoja ruotsinkielestä lainattujen sijaan. Tämän työn ääressä istui hän uutterasti useita kuukausia aamusta aikaisin myöhään iltaan. Välillä hän matkusteli maaseudulla seitsemän viikon ajan Tarton-puolista kielimurretta tutkimassa. Mutta täällä kansan sorron-alaisen tilan näkeminen vaikutti häneen niin tuskallisesti, että se retki oli hänelle kaikista raskaimpia. Tunteensa valtaamana ei hän koko matkallansa ollut voinut käydä ainoassakaan aateliskartanossa. Itse Tartossa oli hänen samasta syystä vaikea viihtyä. Joll'ei hänellä olisi ollut niin paljon kiireistä työtä, on hän itse lausunut, ett'ei ollut oikein aikaa siihen ajatukseen antautua, niin olisi hän pelkästä mielipahasta sairastunut. Kotimatkalle hän kiiruhti Joulukuussa Pietarin ja Räävelin kautta, viipyen kuitenkin muutamia päiviä Kattilan seurakunnassa Länsi-Inkerissä, jossa muutamalta vanhalta akalta sai muistiinpannuksi vatjankielisiä häärunoja.
Tähän loppuivat Lönnrot'in tieteelliset matkat. Hänen oli tosin vähän aikomus sen kirjeenvaihdon johdosta, johon v. 1845 oli joutunutJacob Grimm'inkanssa, käväistä Saksanmaalla, tarjotakseen apuaan niille oppineille, jotka halusivat tutustua Suomen kieleen ja kansanrunouteen. Mutta hän luopui pian siitä aikeestansa, koska tunsi, että velvollisuus häntä vaati käyttämään aikaansa työhön, josta oli enemmän suoranaista hyötyä.
Lönnrot oli v. 1844 saanut virkavapautta, jota hänelle sitäkin ennen oli useat kerrat myönnetty, kokonaiseksi viideksi vuodeksi ja oli päättänyt nämät vuodet käyttää pääasiallisesti suomalaisen sanakirjan toimittamiseen. Myös suomen kieliopin kokoonpanemista oli hän ajatellut ja muutamia sitä koskevia kirjoituksia julkaissutMehiläisessäsekäSuomi-kirjassa, (Bidrag till finska språkets grammatik1841-42 jaMuukalaisuudesta Suomessa1844). Mutta nähdessään, ett'ei hänelle mitenkään riittänyt aikaa kaikkia kieliopillisia keräelmiänsä täydellisesti järjestämään, hän tavallisella vaatimattomalla alttiudellaan antoi muistiinpanonsa Kuopion kymnaasin rehtorinFabian Collan'in[146]käytettäväksi tämän ruotsinkielellä julkaisemaan suomen muoto-oppiin,Finsk språklära I. Formläran, joka tuli painosta v. 1847.
Uutta sanakirjaa piti Lönnrot tarpeellisena etenkin siihen runsaasen sanavarastoon nähden, jolla vanhat kansanrunot olivat rikastuttaneet kirjakieltämme. Siinä suhteessa oli jo Keckman tehnyt valmistavaa työtä poimimalla outoja sanoja Lönnrot'in Kanteleesta sekä Kalevalasta. Kun Keckman'in kuoltua ei ollut ketään työn jatkajaa, täytyi Lönnrot'in sekin taakka ottaa omille hartioilleen. Vaan ryhtyessään sanakirjan toimittamiseen, huomasi hän välttämättömäksi vielä tarkemmin keräyttää runoseutujen sanastoa. Koska ei itse enää katsonut voivansa panna aikaa matkustuksiin, lähetti hän Kesäkuussa 1845 nuoren ylioppilaanTaneli Europaeus'enkeräystyöhön, antaen hänelle matka-apua omista varoistaan 200 paperiruplaa ja pyytäen lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.
Mutta tämän matkan tulos oli aivan toinen, kuin sen tarkoitus. Suunnatessaan askeleitaan idemmäksi niitä seutuja, joissa Lönnrot oli käynyt. Ilomantsin kautta Salmin kihlakuntaan ja Aunuksen lääniin, oli Europaeus joutunut uusille, ennen tuntemattomille runolähteille ja sanojen etsimisen sijaan kokonaan viehättynyt runojen keräykseen, jonka piti olla hänellä ainoasti sivutyönä. Muitten muassa oli hän Ilomantsissa Mekrijärven kylässä kohdannut laulajavanhuksen Simana Sissosen, joka runotaidossa veti vertoja Vienan läänin paraimmille. Tuskin oli Lönnrot saanut Europaeus'en tuomat runot käsiinsä ja niitä sovitellut paikoillensa välilehtiseen Vanhan Kalevalan kappaleesensa, kun hän näki, että siitä täytyi tehdä aivan uusi laitos.
Lönnrot ei kuitenkaan ruvennut Kalevalaa uudestaan kokoonpanemaan, ennenkuin talvella 1847. Silloin oli jo vanha painos loppuun myöty, ja kiirettä lisäsivät synkät enteet suomalaista kirjallisuutta pian kohtaavasta iskusta. Eräälle ystävälle, joka oli varoittanut häntä sen johdosta, että hän oli auttanut Snellman'ia perustamalla uuden aikakauskirjan,Litteraturblad'in, lakkautetunSaima-lehdensijalle, Lönnrot vastaa ruotsinkielisessä kirjeessä 13 p. Helmik. 1847: "Varoitukseesi voi olla hyvinkin syytä, mutta toiselta puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturblad'in täytyy lakata ja minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella sillä, että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni työtä, niin kauan kuin on päivä, ett'ei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan laitosta".
Alkuansa oli Lönnrot ajatellut tämänkin työn suorittavansa noin puolessa vuodessa. Mutta pian hän tuli kokemaan, että se vaati paljoa enemmän aikaa. Näinä vuosina oliEuropaeusväsymättä jatkanut keräyksiään, ulotuttaen matkustuksensa pohjoisimmista Vienan läänin runopaikoista Inkerin laulurikkaille maille, jopa Tverin Karjalaan asti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläinä olivat myös ylioppilaatAugust Ahlqvist, Sakari Sirelius ja Fredrik Polénliikkuneet Suomen Karjalassa sekä maisteriHenrik August Reinholm[147]Käkisalmen ja Pietarin välisellä Karjalan kannaksella. Lisäksi tulivatArvidsson'inSeuralle vv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset runot, joitaSjögrenjo v. 1825 jaCastrénv. 1839 olivat matkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin verroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa. Silloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen pituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian pitkiksi.
Työtä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea aikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoaOtto Meurman'invenäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148]ja se vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavanaRuotsin, suomen ja saksan tulkki1847 sekäPaavo Korhosen viisikymmentä runoa ja kuusi laulua1848. Saadakseen rauhemmassa työskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista Vesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli häiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi Kalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti nimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]
Uusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis melkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa suhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen tuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja Kyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto Untamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää. Erittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia lyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan kauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan, alkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta kuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on paljoa lähempänä.
Runojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia muutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi. Luonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan Väinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen maailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen asemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla Lappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman luomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta asemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle runoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen kylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan Lappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi Kilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin Kilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi tapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi, oliVäinämöisenvaihtaminenVein emoiseen. Huomattavia muutoksia on vielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka Runokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa Karhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien parantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon ryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman vaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon siirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen sankariteoista viimeiseksi.
1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä kotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852 julkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin akatemian jäsenAnton Schiefnerhelsinkiläisen kirjanpainajan kustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta sillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän kirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta ilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä tutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin on oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888 monta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen merkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain kansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein suorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsaThe song of Hiawatha, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]
Lönnrot'in aavistus "yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä" toteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken jäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta taikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen anomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että senaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, nähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka kammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina kansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850, julistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita kuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai taloudellista hyötyä.
Vaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä kuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään melkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin harrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli ahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle vaikutukselle. Paitsi uutta lisättyäarvoitustenlaitosta, jota mainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen saksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomustaMerenvirta.[151]Rohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan, nimittäinOulun Viikkosanomia, jolle sen kustantajan oli ollut mahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän sitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään semmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut lupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta, sillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta virallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sanalautamies, joka muka osoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaanrikas mies!Mutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä puolusteleivat. "Kaukana meistä olkoon", hän lausuu lukijoilleen ensimmäisen toimitusvuoden lopulla, "näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan". Suurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen persoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen tyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi, entistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot jo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen luontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka Castrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi, ja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot epäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat pyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti vepsänkielestä,Om det nordtschudiska språket, 1853 ja tuli samana vuonna virkaan nimitetyksi.
Tämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin painettu tutkimus Inarin lapin murteesta,Ueber den Enare-lappischen Dialekt, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen professori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat silloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri II:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi kahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla että yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti ääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen työhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo lääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista ollut omien sanojensa mukaan "tuskin arvattava työ". Uusien sepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan ottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla luennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja suomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli taivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille kuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on täytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista oppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen kielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin verrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla hylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussaSuomen kasvistossakokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös lakitieteellinen sanastommeKauppakaaren ja maakaarensuomennoksen sekäJ.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjankäännöksen kautta, jotka ilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen valtiopäivä-vuonna 1863.
Paitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari kansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin:Kolme päivää Sairion kylässä, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 jaWilhelmi Linter'in historian, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in vironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen johdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille opettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimelläNeuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi.[152]
V. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja vetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän jälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä sanakirja-työtänsä, jonka tuloksiaKustaa Eerik Eurénoli sillä välin saanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuriSuomalais-ruotsalainen sanakirjavalmistui painosta 14:nä vihkona vv. 1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in sanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko jättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei Lönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa ruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä pidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan pikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää kaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä aineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle sanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan joka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä nykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti Lönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin pohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa vaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.
Sillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa yksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa, vaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja neuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän velvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta Sammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa ja lainakirjasto.[153]
Sitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja tärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean jäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli monessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on mainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän osoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi.Suomi-kirjassa 1845 on nimelläKokeita suomalaisessa laulannossamuutamia hänen kääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa aikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta,Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös sovittanut suomentamiinsaMuistelmiin ihmiskunnan elosta, jotka ilmestyivätMehiläisenliitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina ollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän laveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja kuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn otteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli saavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan, hänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia arkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.
Virsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan uudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko lisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa virsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V. 1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut edellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei ainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana työmiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan numeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä lisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen kynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon:Vanhoja ja uusia virsiä1865,86 virttä erinäisiä tiloja varten1867 ja10 virttä erinäisiä tiloja varten1868,50 virttä vanhoista arkkivirsistä1869 ja25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä1870 sekä26 haluttua virttä1870 ynnäMuutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen virsikirjaan1870; myöhemmin ilmestynyt on43 virttä saksalaisesta virsiaarteesta1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan yksin oman ehdoituksen, nimelläSuomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin aiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin oli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla sortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi julkaista uudenVäliaikaisen suomalaisen virsikirjan, johon vieläViimeiset korjauksettekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna tulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat kansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin arkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta, vaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai mukailuja arkkiveisuista.
Samana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä vielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt häneltä kesken, nimittäinSuomen kansan muinaisien loitsurunojenlaitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta Kantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen kirjan eli n.k.virsilaulutsuoritetuksi, niin että siinä Kantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset osat täytyi entisellään säilyttää.
Jos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy arvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin aikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli luonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan täytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan loitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka oikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen arvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman vaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä "toisintoa", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta kirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot ovat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla sekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista suurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja loppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan satunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse keräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut melkein puoli vuosisataa.
19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon, ainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä ijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen tuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut jalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä hänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä Jumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin liikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset tutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v. 1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan. Viimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä vastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota piti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että vaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin sopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton tapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu, otti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran toimintaan.
Työ ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina hetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä puhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai matkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla hyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka järjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa määrättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta työstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli sekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari tilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa, maailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.
Mutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi se nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi. Hän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään pitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä hän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä, epäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin ei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut pahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "en luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä"; johon hän vielä lisäsi: "toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa". Perustuksena Lönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka pinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli — tätä vertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti käyttänyt — niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa ripoitellut.
Valtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa; hän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän hiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme elinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt enemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena pelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja oman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen innokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen ankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen luja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että varsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan vieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja käsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan oli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä syystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in rinnalla vieläJuhana Vilhelm Snellman.[154]
Elias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan aikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä luotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme. Sen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme. Erittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu herännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille tietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät kaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa, tuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen omaiseksi.
Vaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten harrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia. Niinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa lääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi myös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä voi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia ainokaisia teoksia lukuun ottamatta.
Kirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa vieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt lukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi tosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian ja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten, niinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös Suomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän aikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä 1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme löytyy saksalaisen professorinFriedrich Rühs'inennen mainitussa teoksessaFinnland und seine Bewohner, joka oli painettu Leipzig'issä 1809 ja kahden — Ruotsinmaalla julkaistun — käännöksen kautta oli tullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista, melkoisesti lisätyn ja parannetun, oliArvidssontoimittanut 1827 ja siitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin Turussa 1832.
Ruotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa verrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli laulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin viran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa,Juhana Gabriel LinsénjaAksel Gabriel Sjöström, jotka uutterasti kääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä runoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myösArvidssonruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja; vaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimelläUngdoms rimfrost af Sonen i Örnskog[155](Nuoruuden huudetta, ilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.
Mutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi vaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta vanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: "Kauniin lahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta kuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka kuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että tosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin saanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot kirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään Suomessa". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen, vaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli — kuka meistä ei häntä tuntisi —Juhana Ludvig Runeberg. Kohta tämän ensimmäisen vihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsaElgskyttarne(Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko pienempiä runoja 1833,Hanna1836,Julqvällen(Joulun-aatto) jaNadeschda1841, kolmas runovihko 1843 jaKung Fjalar(Fjalar kuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin isänmaallisia runoilijoita esiin:Fredrik Cygnaeus, jonka teoksia tältä ajalta ovatJääkynttilät(suomalainen nimi!) 1837 jaHöstispiggarne(syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä maisterivihkiäis-runo vuodelta 1840;Lauri Stenbäck, jonka puhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuoriSakari Topelius, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän omaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.
Omituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille vieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli välttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson kuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan olisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei olisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä suhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli tie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti niissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen ainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri kuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in kansallinen merkitys.