Käs' kädessä ma Kalman herran kanssaNyt seison, sen jo huomaan; mutta hienoOn kätensä kuin nurmell' illan kaste;Ja rientääkseni luokses, ylkäni,Mun sieluni nyt siipens' kohottaaJa kiitää läpi auerten ja sumuinPäin korkeuden sinilakehen.Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,Niin kohta syleilemme, hymyillenKuin aamu Edenin; mut jos sä astutMaan murheisella kamaralla vielä,Niin autuasna korkeudessaSua varron mä, hääpäiväämme ma varron.Ja silloin pilvipeitteen pimeänMun asuntoni ympärille kierränJa hämäryydess' uneksuen varron,Siks' kuin hän ovelleni kolkuttaa,Siks' kuin hääpäiväni on valjennut.Sa päivä, riennä, viivy; viivy, riennä!
Käs' kädessä ma Kalman herran kanssaNyt seison, sen jo huomaan; mutta hienoOn kätensä kuin nurmell' illan kaste;Ja rientääkseni luokses, ylkäni,Mun sieluni nyt siipens' kohottaaJa kiitää läpi auerten ja sumuinPäin korkeuden sinilakehen.Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,Niin kohta syleilemme, hymyillenKuin aamu Edenin; mut jos sä astutMaan murheisella kamaralla vielä,Niin autuasna korkeudessaSua varron mä, hääpäiväämme ma varron.Ja silloin pilvipeitteen pimeänMun asuntoni ympärille kierränJa hämäryydess' uneksuen varron,Siks' kuin hän ovelleni kolkuttaa,Siks' kuin hääpäiväni on valjennut.Sa päivä, riennä, viivy; viivy, riennä!
Yö ja päiväon verrattain vähempiarvoinen kappale. Vastakohdat ovat siinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja lasten välinen rakkaus, joista kuitenkin kehkeytyy onnellinen sovinto. Erittäin kauniisti kuvattuna on näkönsä jälleen saaneen tytön ihastus hänelle auenneesen Jumalan luontoon.
KertomusSeitsemän veljestäsitä vastoin on nerollisin Kiven teosten joukossa ja ylimalkain tähän-astisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja vaillinaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella huvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla lukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on varsinkin alin-omaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja voinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi tekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät puheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä lausetapoja "hän sanoi" tai "sanoi hän". Näin ne tekevät sen vaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka toiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen. Seitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett'ei kertomuksessa löydy oikeata perusjuonta, ett'ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä, jotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on kuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja voimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa'aksi jääneen veljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu.
Nuoruutensa ajan Jukolan veljekset kuluttavat hurjissa leikeissä ja metsänkäynnillä, johon heillä näkyy olleen peritty taipumus; isäkin oli laiminlyönyt maanviljelyksen tilallaan metsästyksen tähden. Vanhempain kuoltua on heidän ottaminen talo haltuunsa; sen johdosta he arvelevat, että olisi emäntäkin tarpeen, ja menevät viisi veljestä yhtäaikaa samaa tyttöä kosimaan, vaan saavat myös yhteiset rukkaset. Sitten he joutuvat aapiskouluun lukkarin luokse, joka vuorotellen kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa heitä luettaa, käyttäen opetuksen välikappaleina tukistamista, häpeänurkkaan panemista ja eväitten piiloittamista. Tästä tuskaantuneina veljekset karkaavat ja lähettävät, tavatessaan matkalla Kuppari-Kaisan, hänen mukanansa uhkauksia sekä lukkarille että provastille, joka oli heitä vaatinut lukemaan. Kun lisäksi ovat joutuneet toistamiseen tappeluun naapureinsa Toukolaisten kanssa, päättävät he jättää kotitalonsa arennille ja muuttaa takamaille asumaan. Tässä suhteessa he hyvin muistuttavat Cooper'in amerikkalaisia squattereja, jotka eivät voi kärsiä mitään naapureita.
Juhani: Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme, vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma, paitsi Impivaara ja sen ympäristö? Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme iankaikkinen.Timo: Ja liha-aittamme.
Juhani: Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme, vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma, paitsi Impivaara ja sen ympäristö? Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme iankaikkinen.
Timo: Ja liha-aittamme.
Veljekset asuvat savupirtissä, jota käyttävät sekä asuintupana että saunana; siellä on myös sija heidän mukanaan kuljettamillansa elukoilla: kahdella koiralla, kissalla, kukolla sekä hevosella, jolla on tuvassa oma hinkalonsa. Niinkuin villit, elävät he metsästyksestä ja osoittavat myös luonteissansa suurta villiyttä. Kun he ovat saaneet suden kuoppaan, vaan Timo ymmärtämättömyydessään sen päästänyt pois, niin he hänelle siitä äkeissään kauheasti kiroilevat ja uhkailevat. Samoin Joulun-aattona pehuilla istuessaan he yltyvät keskenänsä tappeluun, jonka johdosta talokin syttyy palamaan. Erittäin mahtavasti on siinä tilaisuudessa kuvattuna myös heidän hurja pakonsa halki korven talviyössä ilkialastomina ja susien takaa-ajamina. Hauskoja kuvauksia entisestä metsästäjäin-elämästä Suomessa on muuten useita. Paitsi Taula-Matin tarinoita, joiden säännöllisenä päätöslauseena on: "ja sitten me ryypättiin", mainittakoon esim. kertomus veljesten sorsanpyynnistä ja karhunjahdista. Kerran on heidän täytymys henkensä pelastamiseksi ampua kuolijaaksi neljättäkymmentä muutaman kartanonherran härkää, jotka ovat heitä ahdistaneet Hiidenkivelle ja pitäneet piiritettyinä kolme päivää. Tämä seikkailu tulee heille tietysti kalliiksi, mutta kääntyy samalla heidän onnekseen, sillä se pakoittaa heitä maatyöhön, suuren kasken ajoon, vahingon korvaamiseksi. Mutta toiselta puolen oman viljan saanti viekoittaa heitä itse valmistamaan viinaa, jonka nautintoon sitten hillittömästi antautuvat, kunnes sen seuraukset heitä säikyttävät. Syttyy vielä uusi tappelu heidän ja Toukolan miesten välillä, jossa muutamat näistä kaatuvat. He ovat jo epätoivoisina menossa sotaväkeen, kun vastaan tuleva nimismies heille ilmoittaa, ett'ei ketään ollut kuollut, samalla tuoden provastilta tervehdyksen sekä anteeksiannon. Tämä nimismies on erittäin patriarkkaalinen ukko, oikea kansan isä, jonka ystävällisyys yhdessä provastin hyvyyden kanssa vaikuttaa veljeksissä täydellisen mielenmuutoksen. He huomaavat, että jos muut ovat olleet pahoja heitä kohtaan, niin ovat he myös antaneet siihen aihetta. Tehdäkseen vuorostansa provastille mieliksi, he lähettävät nuorimman ja terävimmän joukostaan, Eeron, jahtivoudin luokse koulutettavaksi ja oppivat sitten hänen johdollansa lukemaan kahden talven kuluessa. Metsänriistan väheneminen pakoittaa heitä sill'aikaa vakinaisesti maanviljelykseen turvautumaan ja hallan hävitys suon raivaamiseen niityksi. Tässä kohden on kertomus pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta. Sitä myöten kuin veljesten toimeentulo paranee, edistyy myös heidän asumuksensa. Pirttiin laitetaan uloslämpiävä uuni, pannaan uusi lattia yli koko huoneen alan ja laitetaan oikeat ikkunat; lisäksi rakennetaan erikoinen sauna. Samassa muuttuvat heidän elintapansakin. Ennen jos olivat jonkun aikaa ankarammalla työllä vaivautuneet, he nukkuivat sen jälkeen kolmekin vuorokautta yhteen menoon; mutta tästä lähtien pitävät ainoasti pyhänä lepopäivää. Viimein he palaavat isänsä taloon Jukolaan, jossa viettävät ihanaa sovintojuhlaa kaikkien entisten vihollistensa kanssa. Vanhin veljeksistä, Juhani, saa omakseen ennen kosimansa Venlan. Toisetkin veljet, paitsi Simeonia, menevät naimisiin, ja kertomus päättyy heidän erilaisten kotiensa kuvaamiseen.
Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus yhä vähenee. Taiteilija on ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä. Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy myöntää, että Runeberg'in kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman sivistyksen kautta jalostunut kuvaus-aisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansan-aines. Pohjois-Hämeen Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti proosallisia.
Onpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff'in ynnä muiden metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle Hankoniemestä Porvoosen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen todenmukaisuudesta.
Useitten veljesten luonteet ovat selvin piirtein esitetyt.Juhanion tuittupäinen, tulinen ja innokas.Aapoon hiljainen, haaveksivainen ja runollinen; hän on satujen ja kertomusten osaaja, joita on toisinaan liiankin runsaasti tapausten juoksun tiellä, sekä alituinen neuvon-antaja, samoin kuin vanha Nestor Homeeron Iliaadissa.Simeoniedustaa jumalisuutta; hän käyttää raamatunlauseita ja hurskaita mietelmiä puheensa höysteenä.Eeroon parantumaton pilkkakirves. Muitten veljesten luonteet ovat vähemmän esiin astuvia. Lopussa ovat myös heidän vaimonsa kuvattuina, ja on huomattava, että niiden joukossa on useita "morakoita". Idealistinen on ainoasti Eeron kainon ja hiljaisen vaimon kuvaus.
Nämät eri luonteet ilmoittautuvat enimmiten keskenäisissä puheluissa, joissa myös moni yleinen piirre kuvattavan kansan luonteessa tulee näkyviin; niinkuin sen taikauskoisuus, omituinen käsitys luonnon-ilmiöistä, esim. ukkosesta, sekä taipumus filosofiseen mietiskelyyn. Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se vika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitä vastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin elävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat mahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin loppupuolella teosta. Onnistuneimpia ovat: Aapon kuvaus hyvästä emännästä; Juhanin perin koomillinen kertomus kaupungin keikarista ja koketista; yksisilmäinen yöllinen peikko; ensimmäinen Joulu-ilta Impivaaralla; ilveksenhiihto ja yöleiri karhun tapettua; kotiintulijaisissa tanssi, jota ei kukaan rohkene pitkään aikaan ensimmäisenä aloittaa; pyhä-ilta Eeron kodissa; sekä useat viehättävät luonnonkuvaukset.
Leanäytelmässä on jälleen aine, jota kuvailija ei ole omin silmin nähnyt. Vaan tämä on kuitenkin hänelle lapsuudesta asti aivan tuttu äidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä henkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansan-elämästä otetuissa kappaleissa.
Raamatussa mainittu publikaaniSakeusesiintyy heti näytelmän alussa maalliseen tavaraan kiintyneenä, mutta vielä herkkänä omantunnon äänelle. Siitä seuraa ristiriita hänen luonteessaan. Tyytyväisyydellä ja ilolla hän lukee rahojansa, vaan muistaa samassa, että ne ovat suureksi osaksi vääryydellä saatuja; kuitenkin lohduttaa hän itseään sillä, ett'eivät muutkaan ennen häntä siinä virassa ole toisin menetelleet. Vielä silloin kun tyttärensä kehoituksesta päättää mennä Jeesusta kuulemaan, on hän horjuvalla kannalla: lähtiessään käskee hän Lean pitämään tarkkaa huolta rahalippaasta, samoin Joaan vartioitsemaan puutarhaa, ja aikoo yhdellä tiellä kiristää vuokramaksut toisesta talostaan. Vasta palattuansa on hän kokonaan muuttunut. —Joason ulkokullattu fariseus, jossa myös on suuri rahanhimo. Oikean mielensä hän ilmaisee heti ensimmäisessä yksinpuheessaan. Pian se myös pistää esiin, kun hän vaatii myötäjäisiä enemmän, kuin Sakeus tahtoo antaa; vaikka hän juuri vähäistä ennen on vakuuttanut, ett'ei huoli muusta kuin itse tytöstä. Erittäin kuvaavat ovat hänen rukouksensa, joissa hän ylistää omaa itseänsä sekä pyytää rangaistusta ja kadotusta vihamiehillensä. —Leaon mitä suloisin haaveksivan ja itsensä uhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä kirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain kansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään sivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta seurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean alttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään Aramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä pidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi. Joskus on Lean lempeys hyvin taitavasti, välistä vähän pistelijäästikin asetettu vastakohdaksi Joaan ilkeydelle.
Joas: Mikä hulluus!Lea: Viisaus taivaallinen!Joas: Lea, Lea, sinä olet soaistu.Lea: Nähtyäni maailman valkeuden.
Joas: Mikä hulluus!
Lea: Viisaus taivaallinen!
Joas: Lea, Lea, sinä olet soaistu.
Lea: Nähtyäni maailman valkeuden.
Mestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei olisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa koko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä. Lean sydän ensiksi muuttuu; valtaava on hänen kuvauksensa siitä vaikutuksesta jonka Jeesuksen persoonallisuus on häneen tehnyt. Sitten kääntyvät Sakeus ja Rubens, viimein Lean kautta myös saduseus Aram. Joaan kirous ja toisten siunaukset lopettavat näytelmän. Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim. kun Joas vaatii Aramia heitettäväksi ulos, niin "että koivet ryskää".
Kiven viimeisessä näytelmässä,Margaretassa, niinkuin jo on mainittu, ei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista sentimentaalisuutta.
Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt'ei kaikki kertovaisia, Niissä on hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin haittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän häiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi joko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä takaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon:Keinu, jossa kuitenkin riimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, jaMetsämiehen laulu, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa vaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja kolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton sanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä puolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. KivenValituissa teoksissaon näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta suurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett'ei niiden sisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien alle.
Niin suuri kuin Kiven vaikutus on ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei hänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia. Nykyinen realistinen kirjallisuutemme ei ole ottanut vaikutusta Kivestä, vaan ulkomaisista kirjailijoista. Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia. Sillä vaikka hänkin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan, näkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä veljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan sivistys ja siveys.
Se realismi, joka nykyisin on vallalla, on kahta lajia. Toinen ei tahdo muuta kuin leikellä yhteiskunnan mätähaavoja fysioloogin tieteellisellä harrastuksella. Toinen, pohjoismainen realismi tahtoo käytännöllisen lääkärin tavoin paljastaa nämät haavat siinä tarkoituksessa, että ne parannettaisiin. Tämä jälkimmäinen suunta kirjallisuudessa on ajan hengen vaatima ja sillä on suuri, vaikka ainoasti ohimeneväinen tehtävä. Se on moraalisesti tärkeä, mutta ei ajan pitkään voi tyydyttää. Se on, näet, liiaksi yksipuolinen ja hylkää kaiken runouden, mikä sotii sen tarkoitusta vastaan. Se on toisessakin suhteessa yksipuolinen, nimittäin pessimistinen. Se tahtoo maalata maailman niin mustaksi, ett'ei siihen jää mitään muuta kuin mustaa. Näin se joutuu päinvastaiseen liiallisuuteen kuin tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi. Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon.
Aleksis Kiven aikalaisista ovat näytelmänkirjoittajina huomattavatKaarlo BergbomjaAntti Tuokkosekä myöhemmistä[207]Evald Ferdinand JahnssonjaMinna Canth.
Kaarlo Juhana Bergbom, hovioikeuden-assessorin poika, syntyi Viipurissa 2 p. Lokak. 1843. Tuli yliopistoon 1859, vihittiin filosofian maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1869. Nuorena jo lähetettynä kouluun Helsinkiin, jonne myöhemmin myös koko perhe muutti isän senaattoriksi nimityksen johdosta, ei hän silloin vielä perin ruotsalaisessa pääkaupungissamme voinut oppia suomenkieltä. Sitä varten kävi hän kaksi erää Saarijärvellä, viettäen siellä ensin ylioppilaana yhden kesän ja sitten sinä vuonna, jona maisteriksi vihittiin, koko vuoden. Täten hankki hän itselleen hyvän käytännöllisen taidon suomenkielessä, jota pian myös kirjallisuutemme hyväksi käytti. Hänen tohtoriväitöksensäOm det historiska dramat i Tyskland(historiallisesta draamasta Saksassa) ja hänen ensimmäinen suuri murhenäytelmänsäPombal och jesuiterna(Pombal ja jesuiitat), joka esitettiin ruotsalaisessa teaatterissa 1865, vaan ei ole tullut painosta julkaistuksi, olivat vielä ruotsiksi kirjoitetut. Mutta v. 1866 perustettuaan yhdessä mainittuin samanmielisten promotsiooni-tovereinsa kanssaKirjallisen Kuukauslehden, on hän yksin-omaan suomenkielin esiintynyt. Paitsi eteviä arvosteluita ja kirjallisia katsauksia, on hän tässä aikakauskirjassa julkaissut muutamia pienempiä novelleja:Julian1867,Aarnihauta1868,Sydämmiä ihmistelmeessä1869, sekä syvästi liikuttavan kaksinäytöksisen murhenäytelmänPaola Moroni1870.
Epäilemättä olisi Bergbom kirjallisuuttamme rikastuttanut vielä monin verroin useammalla teoksella, joll'ei hänen koko voimaansa ja kaikkea aikaansa olisi vaatinut toinen suuri isänmaallinen työ, nimittäin suomalaisen teaatterin perustaminen ja johtaminen.
Niinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847, jolloin HannikaisenSilmänkääntäjäKuopiossa kaupungin nuorten herrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten muuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty suomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat yrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet oikean "draamallisen yhtiön" sekä ruotsalaisten että suomalaisten kappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä yrityksiä "Suomalainen seura", joka muun muassa rohkeni v. 1865 murhenäytelmäänkin, Schiller'inSyyn sovitukseen, ryhtyä. Siihen aikaan perustettiin tohtoriOskar Toppelius'enjohdolla Helsingissä teaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin hyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia. Paremmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta aikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi yksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko näytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin jo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikkiAleksis Kivenalkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista teaatteria.[208]
Tämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan käsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa suomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli vastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta kumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta todellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia taideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja, mutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.
Hänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin naisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. RouvaHedvig Charlotta Raa,[209]— ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa muistossa — teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla syntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi mahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin KivenLeaihastuneelle yleisölle.
Seuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka väsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei ollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia kansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen sukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli oikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu? Ainoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella todellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka kauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan sattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein täydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin yritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta, suomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.
Uskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että varsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok. 1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon edusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta keskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön mahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista itsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom'iin kaikki luottivat, ja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin hänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille kirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi tämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain edistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin toiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka olisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin suomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom'ilta[210]ynnä hänen sisareltaanEmilie Bergbom'ilta, joka on hänen uskollinen auttajansa kaiken aikaa ollut.
Antti Törneroos eli Tuokko, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk. 1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli suvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä jäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla tullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa kauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen nimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja maisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin perustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli JyväskylässäPäijänne-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.
Tuokon pääteos onSaul, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon lyyrillisiä runoja, joista mainittakoonBirger Jarl'in linna. Ne ovat kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'inSelma-laulujay.m. on Runeberg'inHauta Perhossaja Tegnér'inAksel. Vielä on mainittava, että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajiaVänrikki Stoolin tarinainsuomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut, niinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmäEn voi1880. Julkaisematta sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista mainittakoon: Schiller'inMaria StuartjaWallensteinsekä Topelius'enRegina von Emmeritz.[211]V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.
Saulnäytelmän aine, lausuuFr. Cygnaeus[212]laveassa ja seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä, todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. — Tuokolla vaan valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat siinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista. Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on kuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi. Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan vähän hämärä.
Evald Ferdinand Jahnsson, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa 22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk. 1895.
Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi:Korpens berättelser(Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81, historiallisen novellinRådmannens dotter1878; että suomenkielellä, jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensaHerra Niilo1870; sitten näytelmätLalli1873,Bartholdus Simonis1881,Raatimiehen tytär1882 ja viimein romaanitHatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas piispan ajoiltaynnäMuuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, molemmat 1884. Hänen kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä, jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona, voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213]— Bartholdus'essa ja Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu, että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä. Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.
Minna Canth, omaa sukuaJohnsson, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk. 1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten kauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V. 1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa Jyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin seminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth'in kanssa. V. 1879 kuoli mies ja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa turvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen kauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.
Miehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori Canth'in toimittaessaKeski-Suomea1874-75 jaPäijännettä1878 oli puolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti Päijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä, joista kolme painettiin uudestaan kokoelmaanNovelleja ja kertomuksia1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi niistäEnsimmäiset markkinat, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin huomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vastaMurtovarkausnimisen näytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai Kristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja ilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmätRoinilan talossa(Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) jaTyömiehen vaimo1885.[214]
Molemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän välillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth'illa on enemmän kirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua teaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja mutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi vilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole pitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät siis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen täyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin näytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia, vaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes muutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut. Murtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon, huomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen tyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön kykene:
Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
Kuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla mieltymättä. — Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan perikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki siinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn palkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon tyytymätön Leena. — Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia piirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa pohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa talonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä pilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan talossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,
JuoniMurtovarkaudessaon ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat isännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on siihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan. Kohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista monivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan mahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä toimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen kodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on sitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä ulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden isäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä syytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin toimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten kätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse ilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat tärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa näytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin erinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt'ei tarpeeton sitä vastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215]on huomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä näytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan vanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan aukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee Helenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena jo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.
Roinilan talossasyttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja renkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta kiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut itselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja suostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan, että Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon ystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan. Kiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka Olli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan päivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla kuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän johdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän luulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta olevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo vielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut tietoa juuri mainitun tappelun aikana.
Sekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia, pistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat yhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi tekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.
Työmiehen vaimossaon Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin. Aine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se kuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka tarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen tarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä kiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda mestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen vaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett'eivät eri kohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja seurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne seuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta on ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu esiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin paheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen ja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa muodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen leiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka herrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja tuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla erinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja hurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla renkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.
Kuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen tapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja kansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja naisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi esitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä —jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy — muut tytöt vaan nauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan saanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa tilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston juoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä ei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki hänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa: Johanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen toista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon ruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.
Luonteen kuvauksista onJohannanerittäin onnistunut. Hän on lempeä ja alttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on siinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka ei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen. Juoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta sitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä. —Homsantuu, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa. Hänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee masentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se vie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden asettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa kohtaan. —Ristoei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka kevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva usko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä hirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. —Toppoon täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene auttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu tässä siltä, kuin Minna Canth'in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää mitään hyvää.
Aleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina esiintyneetKaarle Jaakko GummerusjaTheodolinda Hahnsson, joillePietari Hannikaisenrinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin novellikirjallisuutemme alalla.
Kaarle Jaakko Gummeruson syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa, jossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869. Pääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On nimimerkillä—l—b—skirjoittanut sangen suuren joukon novelleja, jotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen omissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat kertomukset:Veljekset1862,Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia1868,Ylhäiset ja alhaisetromaani 1870,Peritäänkö vihakin?1877; useampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimelläAlkuperäisiä suomalaisia Uuteloita, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus, paitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg'in näytelmääJeppe NiilonpoikajaDon Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja YlpeysNäytelmistöä varten 1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen kertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten rahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä August Hagman'in kanssa v. 1863 pannut alkuunLuonnotarnimisen kuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaanKyläkirjastoa, parina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen yhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissutKyläkirjaston Kuvalehteäsekä vuodesta 1881 tämän lisänä vieläLasten Kuvalehteä.
Gummerus'esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa Kuukauslehdessä:[216]"Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja pintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä yht'äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun jonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita, kuin—l—b—son, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden korkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runollisuuden puolesta".
Sofia Theodolinda Hahnsson, kappalaisen tytär, omaa sukuaLiman, syntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v. 1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v. 1864 meni naimisiin maisteriJuhana Adrian Hahnsson'inkanssa. Kokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät he v. 1871 Hämeenlinnaan.[217]Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera kirjailija. Hän on kirjoittanut novellit:Haapakallio1869,Kaksoisveljekset1870,Kuuselan kukka1872,Muistoja Naantalista1874 jaMäkelän Liisu1880 sekä näytelmät:Ainoa hetki1873,Savon jääkärijaViinantehtailija, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut vihkonPikku kertoelmia1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman entisiä julkaisujaan nimelläKotikuusen kuiskeina1884.[218]
Theodolinda Hahnsson'in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja miellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas isänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin suosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos. Yhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen luonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin herttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea toisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon tapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti näytelmissä.
Täyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän kuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen kehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa kasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimienSamuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalanlukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai harvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat suomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa koko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet sekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.
Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa 8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä lähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör'in toimesta, joka pojan hyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin matematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.
Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija. Alkuperäisiä on seuraavat teokset:Novellejakaksi sarjaa 1876 ja 1885; lasten kirjatLauri ja Aina1875,Pikku joululahja(yhdessä Suonion kanssa) 1878 jaLapsuuden ajoilta1881; molemmat ensimmäiset vihkotVenäjääKansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja Suomalaiselle, mainittakoon: VernenMatkustus maan ympäri 80:ssä päivässäja SandeaunLokkiluoto1874, HevésynRäätälinkisälli Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa1875, Auerbach'inAvojalka1876, Pushkin'inKapteenin tytär1876, Gogol'inTaras Bulba1878 jaKuolleet sielut1882, Topelius'enNuoruuden unelmia1879, Turgenjev'inMetsämiehen muistelmia1881 ynnäKuningas Lear arolla1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissutSuomalaisia oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisillekaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut Sortavalassa oman lehden, nimelläLaatokka, v. 1882, itse toimittaen sitä vuoteen 1884.
Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä. Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinenHalla-aamuniminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen. —Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä muodossa, esim.Kalalta, taikka liikuttavalla tavalla, esim.Piispan Ellu. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.
Juho Reijonen, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik. 1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi ensimmäiset kertomuksensaKoitar-albumissa 1880. Erikseen on ilmestynytVaihdokas, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219]sekäKertoelmia, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220]Näissä hänen pienissä kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.
Juhani Aho, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsäBrofeldt, syntyi Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oliSipolan Aapon kosioretki, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883 (samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset:Siihen aikaan kun isä lampun ostijaKello, ilmestyivät Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina tulivat v. 1884 vielä painostaRautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan markkinamiessekä v. 1885Papin tytär.[221]
Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.
Rautatieon paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia — vaikka semmoisia oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä käymään oikein peräämässä tuota uutista.
Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa, samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.
Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut onMunaan markkinamies. Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu. Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.
Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaaPapin tytär, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä — hänen oman kasvatuksensa aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu — muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.
Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy — — — Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty — ett'ei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi — — — Olihan hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.
Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy — — — Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty — ett'ei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi — — — Olihan hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.
Ja niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella ja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain ulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus vanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen sulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää hienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään surkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan kouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä kukistaminen vasta alkaa: "vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu ajemmalla". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin kuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä kerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet tulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se tapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten on syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin lasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole tässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan kömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan hienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi kouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan vieraalta tässä yhteydessä.
Ellin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi pitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin aivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena. Mutta ihme on, ett'ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa kaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti myös, vaikk'ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se sittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin mieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut lukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes hänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin ilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää kaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois —ulos — noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin —mitä varten — mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä kaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän mieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko häntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan häntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että runoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä päinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa. Tulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin arvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti kuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään pakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen kautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on häntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin tahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett'ei hänellä ole mitään voimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei kuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on Elli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu maan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on todella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen ilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on tullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot ovat suurimmaksi osaksi olleet toiset.
Markkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan täydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on mestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen taipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä puolelta.
Teuvo Oskar Pakkala, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi Oulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta alkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomuksetLapsuuteni muistoja1885 jaOulua soutamassa1886.[222]
Lopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain luokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain s.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse siihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan satunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen merkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten runoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä voimaa, joka kansamme "syvistä riveistä" on eri aikoina pyrkinyt esille. Ja tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut kirjallisuutensa kuin Suomen kansa.
Mitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös meikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja etevin kansankirjailijamme,Pietari Päivärinta, sai osakseen, kun hänen perhe-elämällinen kertomuksensaElämänijulkaistiin Kansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra Finland'in toimittaja lehtoriVilhelm Gabriel Lagustutkistelee siinä uskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran silloinen sihteeriJaakko Päivärinta(alkuperäiseltä nimeltäSvan), hyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua "vanhan talonpojan kannalle", tullen siihen päätökseen, että kertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen, professoriYrjö Koskinenarvostelee teosta Kirjallisessa Kuukauslehdessä[223]yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa siihen ennustukseen, ett'ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin kertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään mitään senkaltaista. Vieläpä lisää: "tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!" Mutta tokko taisi kukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin tuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin lukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]
Pietari Päivärinta, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p. Syysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja sai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22 vuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen sitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen vaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä hän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle kustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi lukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi Oulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin ollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa kirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882 vuoteen 1891.
Päivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti tyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia julkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa ollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa kesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan muistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimelläSeurakunnan-kosto, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen kirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän taittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomustaElämäni, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan palkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää kuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa, mutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se seuraavana vuonna painettiin.
Sen jälkeen on Päivärinta julkaissut:Elämän havainnoita, ensin Suomen Kuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225]historiallisen jutelmanPentti ja InkaKansanvalistus-seuran kalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästäNaimisen juoruja1882,Tintta-JaakkojaTorpanpoika1883,Kylään tullessa1884 sekäMinä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia1885.[226]
Pietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän kansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut. Milloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassaPentti ja Inka, ei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla tavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee siten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa. Päivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton. Juoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on hänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin pääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno sointu.
Päivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me näemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan sisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan niukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme uudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen toimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja taikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen sivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen valveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan Suomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven Seitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä, lisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.
Enin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä situatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut ja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen sieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim.Vaimoni, jonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä kertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä haittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja syrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.
Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija. Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.
Viimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut varttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on. Myös suhteellisesti — maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten, latinankielisestä ei ole enää puhettakaan — on se kasvanut ja yhä kasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman korkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme keskivaiheilla — mainittakoon ainoasti Runeberg'inFänrik Ståls sägner(Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius'enFältskärns berättelser(Välskärin kertomukset) 1853-67 — oli suomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus isänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme sivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista, että tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä uusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt suomalaiselle puolelle.