Chapter 7

Metisillä mättähillä,Kultaisilla kunnahillaMustan Muurikin jälessä,Kimmon kirjavan keralla.

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa, ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille — kouluhun. V. 1793 vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo sivistymätön nimi Jutila muutettiinJudéniksi, jonka kirjailijamme sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina suomalaistuttiJuteiniksi. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon'in kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa. Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka. Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran hänelle, — silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n. Häntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä; mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti. Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt! Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812 virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut. Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110]Edelleenkin piti hän vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

Vieraan kielen kylmä valoHallainen on omaisille;Oman kielen lämmin loisteVaikuttaapi valistusta.

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta. Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä ystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimelläKirjoituksia Jak. Juteinilda, I. Runokirjoituksia. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti valittaakin hän runossansaRunolaisille Suomessa, joka nähtävästi on tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo: Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.

Rakastetut runolaiset!Ruunu teille runon tähdenTaitetahan tappuroista.Vielä väännetään okainenPanda päähän paistavaangin.Särkekäi siis suruisinaHyvät, pauhaavat pasuunat,Kumisevat kandeleenne,Runot hyljätkäi hyvätkin!

Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea edistämästä!

Runoile siis runolainen, — —Soita, laula, Suomalainen,Ehkäs itse nälkään näännyt,Kaadut kandelees sivulle;Palkattomat päivätyösi,Huvitukses hyödyllinen,Ovat onneks' ihmisille.

Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma Juteinin sepittämiäUusia sananlaskuja, jotka 1817 lisättyinä painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815Muistopatsas Suomessa Aleksanderille Ija v. 1816Suomalainen elli runo ahkeruudesta SuomessasekäVenäläinen elli runo Pohjan sodasta. Näistä kolmesta pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle ja kansain vapauttajalle Napoleon'in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu:Eläköön armias. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen. Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan, mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas, rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi. Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu laulu:Arvon mekin ansaitsemme. Kolmas runo, Venäläinen, on kirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus, osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa, Venäläisessä alkupuoli.

Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltäVaikutuksia Suomalaisen sydämessä, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja tutun, somanLaulun elämän nautinnosta. Kohta sen perästä ilmestyi taas suurempi runokokoelma nimeltäPilakirjoituksia, joka sisältää 29 pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi laulua; niistä mainittakoon:Kieldo panettelemisesta, Perukista, Maailman turmeluksestajaAlmusta, myöskinJuomalaulu.

Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimelläLasten kirja, jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanenLyhyt neuvo lapsen opettajalle. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitunKritik öfver lånebokstäfverna uti finska språketjaAnmärkningar uti finska skaldekonsten(Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).

Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se toiLausumisiajaVilpittömiä kirjoituksia, joista edellinen sisälsi vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan voiman ylistyksiä.Ajanvietesitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim.Kaipaus ja lohdutus, Omenasta, Kielletystä imusta. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin kirjoitusta:Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineitajaTutkindo kuolevaisuudesta, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817PerhekundajaPila pahoista hengistä, joissa kumpaisessakin Juteini pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.

V. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkonValittuja Suomalaisten sananlaskujaja Suomen kielioppinsa:Försök till utredande af finska språkets grammatik. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen puhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio, että se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.

V. 1819 ilmestyi taasHuvitussanomia, vihko suomennettuja lystillisiä juttuja, jaKummituksia, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen selityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu, vihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimelläUusia lauluja perustus kielellä. Mutta vielä samana vuonna lauloi hänLähtölaulunsa elli hyvästijättönsä Väinämöiselle, jossa ilmoittaa päättäneensä kokonaan lakata runotoimestaan.

Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä

Sielun laskeepi sisälleIankaikkiseen ilohon,Kosk' on hinda hyppysissä.

Toisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta, koska pappi

Kandoi muinen pitkän kaavun,Ett'ei ensingän näkynyt,Suden händä häilyväinen;Mutta nyt on lieve lyhyt,Lyhyt saarnakin suloinen.[111]

Kolmantena mainittakoon vieläPaha lammas.

Kummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs pappi, kappalainenFredrik Juhana AhlqvistVirolahdella, viimeinkin tuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimelläJälkipuhe muutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista. Tätä runoa levitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja tietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:

Voi, Juteini, juttujasi!Villitsijä, veisujasi!Mitäs konna kirjoittelet?Mitäs lasket leuvostasiAivan ilman ajatusta?

Sitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut pappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut suojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä juomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.

Kauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana vuonna ilmoitti hän pitkällä runollaHuilun humina elli takaisin tulo Väinämöisen hyvästi jätöstäkyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen huostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä

Pajupillin pirinällä — —Hyminällä hiljaisellaTässä tulkita totuutta.

Yhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v. 1824 tuli painosta kertomusNimipäivä. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas uuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkonRunon tähteitä, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä leikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna ilmestyi myöskin runoKissan poika, jossa hän moittii pienten kissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runoSangari Sionissa, joka on saman-aineinen kuin Salamnius'en Ilolaulu Jeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä kuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen vertausViisauden vaellus maan päällä. Vuonna 1827 tuli myöskin suorasanainen kirjanenErhetyksen vaikutus, jonka aineena on lapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin kirjanAnteckningar af tankar i varianta ämnen(Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin kaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa kanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana vuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti Turun torilla pyövelin käden kautta.

Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan eksyksissä.

Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista toimista.

Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet, ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimelläSanansaattaja Viipurista, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja, mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet. Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla nimimerkki V— s— (Vanha suomalainen).

V. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni Juteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi eri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin tarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828 lausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut kirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut kumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen luvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin aikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen. Loppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella ja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä uudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella kunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén, täyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta yhteensä yhdeksän vihkoaJak. Juteinin kirjoja.

Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole meillä paljon tietoa. KirjoituksessaPari sanaa suomeksi 1844hyväksyy hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi.

Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut; pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassaTankar i varianta ämnen, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole (hyödyllistä) tarkoitusta".

Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi, että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimelläSananlaskun koetuksia ja runon tähteitä, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän, kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi, mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin hänen kuoltuaan semmoisenaan.

Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa, vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.

Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.

Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon. Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkinSuomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.

Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaanElias Lönnrot'inhartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen. Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin, tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden. Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti katoamatonna,

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista! Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi, niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oliKaarle Aksel Gottlund. Hän oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa, ell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin; uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa. Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan. Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta; hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta, joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta, niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle" laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli Gottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea. Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana. Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen JuvalainenAbraham Poppius; heidän kauttansa arvattavasti levisi Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehdenSvensk Litteraturtidning'intoimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestäFriedr. Rühs'inkirjastaFinnland und seine Beiwohner(Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä ilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi, muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä, niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai Niebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen,De proverbiis fennicis. Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja, muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821 ilmestyi toinenkin vihko Gottlund'inPieniä runoja Suomen poijille ratoxi. V. 1828 toimitti hän vieläVäinämöisetnimisen kokoelman uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä, usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa 1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa. Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.

Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa, joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian, koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.

Gottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin, tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn, enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet, osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä. Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden alamaisensa — koska Gottlund oli Suomesta — kansan nostajaksi ja villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa, kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja uutten kirkkoin rakentaminen", — vaikka niissä ainoasti ruotsia saarnataan, — "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa Taalalaisille".

Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi, "poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen sitä omaamme". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.

Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljeksetMagnus ja Vilhelm von WrightjaRobert Ekman, sekä kivipainajatH.J. StrömmerjaA. Hård, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua: "sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä —sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat Gottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui viimein paksu nidosOtavaa eli suomalaisia huvituksia, jota toinen, hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden. Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.

Heti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet, joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan, ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat. Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron säkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista etupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa omissa koetti jäljitellä.

Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan, ett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija; hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija, Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas, kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena ovat vaanPaimenlaulut, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,

Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund näet — sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa — ei ollut silloin vielä oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden keksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon:kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral)— ruotsalainen merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä suuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.

"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi ollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.

Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät sittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta 1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.

Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän suuren eepillisen runoteoksen nimelläRunola. Gottlund'ille, joka siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät. Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain, että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,

Tämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan ensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut paljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä sai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon tuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet olivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund Helsingfors Tidningar'eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä moitittiin, joka kerta kuin Lönnrot'ia ylistettiin. Sanoo sitä kärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa samalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa (kaukana siitä!), vaikk'ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä jumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot'ia, niinkuin jokaista totista kotimaan ystävää, — vaikka moni muu luultavasti oli sille enemmän uhrannut kuin hän, — mutta ei voinut sietää sitä ajattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen teoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja Kanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on kerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat painoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt kerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi kokonaisuudeksi — jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi lausunut — pidetään Lönnrot'in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri hän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi nimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden "toiseksi isäksi", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen kustantajaa, painajaa, nitojaa ja — ostajaa niiden kolmanneksi, neljänneksi j.n.e. isäksi!

Runolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta osaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä, Kielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli asiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia, vihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät kannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan toisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.

Sitä vastoin ryhtyi hän Snellman'in herätyksen johdosta toteuttamaan tuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista. Hän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle suomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimelläSuomalainenja jatkuiSuomi-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä kirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund'in yritys ihan yksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin aivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe, on se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut siihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista suorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja runomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä. Sisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä päivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole myöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan löytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten lähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on Gottlund'illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia suomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla ja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin asian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän tosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta koska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden ilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:

Back to Index Next