Tulkaa pojat painisille,Totta teistä loppu tuloo,Hätäpäivä päälle saapi!
Tulkaa pojat painisille,Totta teistä loppu tuloo,Hätäpäivä päälle saapi!
"Mitäpä luulisitte", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, "koko tämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä Lönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet — eipä se maksaisi niin mitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä myö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen paksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!"
Suomalaisessaoli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista yhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan,Uskon kauppiasnimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin.Suomikinoli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli salajuonia kaikissa Gottlund'in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun jotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui liian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain oikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonnaSuomenkaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä vuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.
KunSuomalainenkiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin korvaukseksi kirjanSampo, runollisto vuonna 1847. Esipuheessa hän selittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden kielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen yllyttimenäFredrik Berndtson'inv. 1845 toimittama, ensimmäinen Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteriNecken. Tämä Sampo sisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen olivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat käännöksiä; melkoinen osa on Bellman'in laulujen suomennoksia, joita Gottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimelläG.M. Fredmannin lauluja ja hiluja.
Viimeksi on Gottlund'in suomenkielisistä toimituksista mainittava väitöskirjaJumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman erinäisillä kielillä, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén'in kanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén'in keksintö ural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten alkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla otettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett'ei Gottlund joutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin, Lönnrot'in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei ennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen väitöskirjanFörsök att förklara de finska stamordens uppkomst(Yritys selittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti kielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja murteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund vielä kolmannen kerran August Ahlqvist'in kera onneansa v. 1863. VäitöskirjansaForskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska språkets grammatik(Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai hän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta laatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse virkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen vihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei muka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään toimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän aikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv. 1864-66 paksua kirjateosta nimelläLäsning för Finnar uti blandade, fosterländska ämnen(Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa, isänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen kaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.
Ruotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja muinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena tutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama arvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut ruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin runokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut kokeensa selittää Tacitus'en arvostelua Suomalaisista,Försök att förklara Taciti omdömen öfver Finnarne, 1834 ja samana vuonna toimittanut rahvaanlehteäTidning för Bondeståndetynnä siihen liittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä ikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim.Två flugor i en smäll(Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867,Näsperlan(Näsäkuokka) 1868 jaGud, verlden och menniskan, betraktade från en viss, annan synpunkt(Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältätoiseltanäkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen kautta koko elämän omituiselle luonteelleen.
Mitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein käsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa Gottlund'inkin elämäntyön historian valoon. "Synkässä korpimaassa rakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa kaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä muiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen ilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa kyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin uutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä syntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven rauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa tekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta yhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista rauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin yhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa oikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä, että korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, — ja semmoisena raivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on kirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund".
Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkkiKallio (Bergh). Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin enemmän kuin koko muulla Otavalla.
Samuli Kustaa Berghsyntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea. Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuinOma maajaYstävälleni (Milloin muistelet minua), ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.
Yhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja opintokumppaninsaAbraham Poppius, joka hänen kanssaan harrasteli ei ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22 väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä laatua, väitöskirjaDe reciproca conjugationum forma in lingua fennica(Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa 1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan taipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät. Seuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen oppinut, tohtoriH.R. von Schrötertoimitti näet Upsalassa käydessään v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimelläFinnische Runen, ja tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius, joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.
Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.
Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteenOskyldigt Ingenting, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo Morgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.
Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on saksalaisen Zschokke'n kirjaViinamyrkystä surullinen tarina, joka ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599 muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä.
Poppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema; mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansaKoitarnimisen albumin ensimmäisessä osassa 1870.
Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa on paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä on sama suloisesti tuoksuva henki, esim.Poika ja tyttö, Epäilys, Jos ma laulaja olisin; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin, Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus, esim.Kukkaisten taivas; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossaRakkautta kaipaava. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös klassillisesta tarumaailmasta, esim.Laurin saalisjaPunnittu Amor. Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossaLaulun huomen, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussaValistuksen vaikutussekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.
Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljeksetTicklén, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä,Pietari Ticklén, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811, vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.
Nuorempi veliEero Ticklénoli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815, vihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa hänen sepittämänsä runo onNeidon valitus, joka on painettuna vanhemman Sakari Topelius'en julkaisemien vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että Runeberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän itse tunnustaa Helsingfors Morgonblad'issa 1832. "Minulla on tätä ihanaa runokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka yrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen. Joka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria —käyttääkseni vertausta — ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt, olenko sitä voinut varjella niin, ett'ei siinä olisi liiaksi oman käteni hävittävää jälkeä".
Bellman'in lauluja suomensi, paitsi Gottlund'ia myösJuhana Fredrik Granlund. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin kaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen asumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman'in koulua, lähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka oli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen, jopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai liikanimen "piispa". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin seuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja palasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan. Tällä kertaa otti hän paikan Frenckell'in kirjapainossa. Säästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti neljänneksen Lillja'n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään kaupan kautta, koko Frenckell'in kirjapainon isännäksi.
V. 1837 oli Granlund painattanutMuutamia käännöksiä C.M. Bellman'in lauluista, jotka ovat Gottlund'in suomennoksia verrattomasti etevämmät. Sittemmin julkaisi hän myös omia runoelmia, enimmäkseen leikillisiä Bellman'in tapaan, esim.Punssipullon kuolemasta, mutta myöskin totisempia, esim. tuon kauniinKevälaulun("Touon aika lähenee") 1845. Edelliset ovat laatuansa paraita, mitä suomenkielellä on kirjoitettu. Nämät runoelmat ovat osaksi koottuina hänen painattamassaanVähäsessä laulukirjassa, jota on ilmestynyt useita painoksia vuodesta 1856. V. 1848 julkaisi Granlund Suomen oloihin sovittamalla mukailemansa näytelmän, nimelläSisaren sukkeluus. V. 1849 hän suomensi Hallstén'inLyhyen Suomen historian ja maantieteen, joka painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ja oli ensimmäisiä suomenkielisiä koulukirjoja. Paitsi näitä on hän osaksi itse kirjoittanut, osaksi suomentanut koko joukon pieniä rahvaankirjasia. Myöskin sanomalehtiä on hän ajoittain toimittanut, nimittäinTähteä1864-67 jaKristillisiä sanomia1869. Granlund kuoli 14 p. Jouluk. 1874 naimatonna, suvutonna, joten hänen säästämänsä varat joutuivat valtion omaksi; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli hän tosin aikonut lahjoittaa omaisuutensa, mutta ei tullut ajoissa testamenttiaan kirjoittaneeksi.
Vanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä Gottlund'in kanssaEerik Aleksanteri Ingman. Hän oli maamittarin poika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi Turkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa, vihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta palasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V. 1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli muutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.
Ensimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli yrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä värssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden tapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla tavalla käänsi koko vihkon Anakreon'in lauluja sekä yhden Sapphon sepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen idyllinElias ja Anna(Lönnrot'in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on runollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen värssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi suomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä aineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman'in Litteraturblad'issa 1852 kirjoituksessaOm finsk hexameter(Suomalaisesta kuusimitta-runosta).
Sama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään, että vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi vääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim. kirjoittaaPulonja(= Boulogne),Tanssikki(= Danzig),Luorita(= Florida),Keeveli(= Gefle),Ismirna(= Smyrna). Tämä kirjoitustapa tuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa yleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa tähden.
Myöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta suomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849 suomeksi tutkimuksen:Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?Tämä kirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon'in Pohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen ankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman tieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli käyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.
Vielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa poikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt Vörösmarty'n kuuluisan herätyslaulun.
Suomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla, joll'emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, onJaakko Fredrik Lagervall. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella 19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan palasi iso-isän kersantti Oxeman'in ammattiin. Hän sai v. 1805 rustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa muutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on mainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa 1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja jätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä läksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen autioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä tulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi pestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin paikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827 muutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi, jolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa niistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja silloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden kuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla päivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan kanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa kuoli 7 p. Marraskuuta.
Nuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä. Myöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall'illa kyllin joutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja sai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831 ilmaantuiSatu SallisestajaUni, joista edellinen on eepillinen runo eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista, jälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger'in runoelmasta. V. 1834 painatti hänRuunulinnan, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun mukailuksen Shakespeare'n Macbeth'ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä, alkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin tapaisia:Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin. Näiden lisäksi tulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot'in Mehiläisessä ja Kanavassa sekäJaakot, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus Stenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen edistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä runoelmaa, sangen laveanBrudskaran(Hääjoukko) 1831 ja pienemmänBlindt allarm, ett studentäfventyr(Tyhjää melua, ylioppilaskepponen) 1838, sekäEn Karelsk jägares sorgliga minnen1866 (suorasanaisia muistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]
Lagervall'illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk'ei voi kieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat kaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään Ruunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei rahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että hän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa runomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen kokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset näytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin Ruunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja Englannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että oli ilmestynytBunulinus, murhekuvaus, suomenkielinen mukailus Macbeth'ista!
Suorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee mainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838 ilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltäHaaksirikko, suomalainen perustuskielinen taru. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta lajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja esitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä kunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen tekijäNiilo Aejmelaeusoli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt v. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli konsistoorin notaarina Porvoossa 1854.
Niinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman taiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat kansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja toisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä muinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden nykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi kirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan ruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli tällä ajalla vasta vähäinen kaikuJoutsenlaulussa päässyt koko Suomen kansan kuuluviin. Tämän Runeberg'in runon suomentaja oliKaarle Saxa, kappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon 1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi kappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen Hyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell'in v. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassaKoottuja suomalaisia lauluja. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen Suomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä. Paitsi sitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823 oli painokuntoisiksi toimittanut nimelläMuinosia Suomalaisten synty-ja runolauluja, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius'en julkaistavaksi.
Olemme nähneet, mitenkä Porthan'in kansalliset harrastukset menivät perinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi kirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen periytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä todistuksena Porthan'in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille Emanuel Berner'ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää tämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi käsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Poppius'en, Gottlund'in, Arvidsson'in[114]ja Becker'in keräilemässä vanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan tullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa painatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se vähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun kirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä julkaistut näytteet.
Kunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää suomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman kansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius'elle, tunnetun suuren ruotsinkielisen runoilijamme isälle.
Sakari Topelius vanhempi, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä pojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781; hänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael Toppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén'in ohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti Upsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta haavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi linjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle Englantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä kävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui Pohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän myös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan. Kemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan velhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti luokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä, että kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten sairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään kirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi puettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet, hyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius'en parantajansa käsistä ja veivät luukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan, huolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi kantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä kallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle päätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle käräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli täytymys muuttaa paikkakunnalta.
Oltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi Topelius opintojaan Lund'issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös eläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808 ja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän köyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna kotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja vuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820 keväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut vilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet vapautti 23 p. Tammik. 1831.
Isältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka kirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt rakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan seurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti jo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk'ei niitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen persoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on luultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on, että Porthan'in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei ole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen runonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04, jolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen yhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli vieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu, kirjoitettu Lund'issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen sanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa muutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän seurakunnan kappalaiseltaJaakko Frosterus'eltakymmenkunnan loitsua sisältävän käsikirjoituksen.
Varsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen vakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin voinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja tuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen käsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä, muiden muassa Ganander'in ja Lencqvistt'in keräelmiä. Ja kun mainittu tapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin onnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen luokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen eteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk. 1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa Venäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten heitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki osanneen runoja laulaa. Etevin Topelius'en luona käyneistä rajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan kylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta 1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä runo Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi jotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius'en ajatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä todistettavasti jo v. 1819 Becker'in käydessä tekemässä luetteloa hänen kokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta keräilemiänsäSuomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli hänellä ollut nuorena kuollut veljenpoikaFrans Mikael Toppelius. Viimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon nuorempi veliKustaa Toppelius[115]ja vastamainittava suomenkielen lehtori yliopistossaKaarle Niilo Keckman.
Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa, kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta; mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita. Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut kokoon.[116]Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius, vaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen, joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet. Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla".
Suurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet, Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa, joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimelläKantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja. Topelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja, etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia omisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä arvosta", se oli Topelius'en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"
Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan. Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu, ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja. Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on sitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta. Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.
Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa, kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta. Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu; sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös suomeksi.
Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja, katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten jotakin edellisen jatkoksi.
Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.
Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt se seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta, virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään, että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.
Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina runohelminä, — niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän mieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin. Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua.
Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa, sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.
Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen kuuluvana jo mainittuPaavo KorhoneneliVihta-Paavo, jonka nimi on ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.
Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään. Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia. Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan. Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt. Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa, kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"
Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä suurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin: