Palkka mullen maksettihin,Vieteltihin viinan kanssa,Pyyettiin putelin kanssa. —Se oli opista voitto,Että jouvuin juomariksi,Ratkesin kylänratiksi.
Palkka mullen maksettihin,Vieteltihin viinan kanssa,Pyyettiin putelin kanssa. —Se oli opista voitto,Että jouvuin juomariksi,Ratkesin kylänratiksi.
Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot, joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muitaFredrik Cygnaeusruotsinkielellä.
Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848. Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia, että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa. Siten kuvaa esim. runoTurhuudestaelämää kirkkomäellä. Lystillinen monin paikoin on runoViinasta. Moiterunoista mainittakoon runoMustilaisistaja varsinkinHerrojen kyytiajosta. Jos hän näissä säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi soimattiin, esim. runossaSavonmaan herjaamisesta. Kiitosrunojakin on hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää runoa, nimittäinVäinämöisen veljenpojastajaIlmarisesta(hevosen kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.
Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä on siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa tytärtäAnna Reetaa, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä tunnetut.
Juhana Ihalainensyntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi, räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus. Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v. 1856.
Pentti Lyytinen, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783. Tuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri omaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja kuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä luottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän kestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi kirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117]joten hänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä Viipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa. Luonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan kevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa lystillisessä laulussaKestikievarin viran painosta. Huomattava on. että hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia, virsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.
Hänen veljensä poikaOpatti Lyytinen, syntynyt Vesannolla Rautalammin kappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan. Tämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo sujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä on hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla runolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi. Hänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja Lasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoonLinnun lauluniminen. Myöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä löytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]
Kun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias Lönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden ystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita. YlioppilasSakari Cajander, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuudenkin harrastaja,[119]lähetettiin heti semmoisia hakemaan ja hän toi niitä kolme:Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin kohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan erinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa ja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat runojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä kuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussaNeckennimisessä kalenterissa.
Olli Kymäläinen, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790, muutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion maakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47 vuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen ensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin ammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin kokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on verrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista runoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme tuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo veljellensä: "jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen". Valitettavasti on kirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa ovat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen, joka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut, ett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja olikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin. Jommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta lämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi tässä suhteessa huomattavaa:Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulostaViipurin Sanansaattajassa 1840 jaRuno PunkaharjustaNecken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin äänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.
Pietari Makkonensyntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen nuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän tuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan, ahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi itsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan umpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja tutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli todeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi. Kuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen runonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo koiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan. Tästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei toinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma runokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään, eikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista; jälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään runoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi. Kelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa pitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä kirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli hänellä poikaAntti, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.
Laadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä tarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja kylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy, kuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä myös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän pilkaksikin kääntyy. RunossaanViinan töistä, jonka tähden pääsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin ihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten vielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. KunoUkkosesta, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön syntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä selvempänä, niin esim. runoissaIlolaulu Suomen kielen kasvannosta(Necken-kalenterissa) jaEi ou yksin elänyttä(vastaus Gottlund'ille), samaten laulussaSuomen kielestäsekä runossaPunkaharjusta, jos se nimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.
Toisia molempia melkein miespolvea nuorempi onAntti Puhakka. Hän oli syntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka kuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt perinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset sisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä joukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa korvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui, kuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi ensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: "Isä heitti itkemähän, äiti tänne ärjymähän — maalle muulle mustemmalle, — joss' ennen metsän petoset —karhut kiljui kankahalla — peurat juoksi poikinensa".
Läksi sinne, läksi tänne,Mustat puut mukana kulki,Hongat huojui kumppalina:Rimmit suuret liikkumatta,Korvet kylmät kuokkimatta.
Läksi sinne, läksi tänne,Mustat puut mukana kulki,Hongat huojui kumppalina:Rimmit suuret liikkumatta,Korvet kylmät kuokkimatta.
Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi kotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä pienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo hyvässä kunnossa.
Samaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan, osoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen kotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä puoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha vaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi taloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan puhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun herrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina mielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin esim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän sillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei ollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista konsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.
Pienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu. Kirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen pappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta ylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein kirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita runonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi nousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja Kantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen kotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään. Myöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston, sitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt sitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää, huolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.
Kirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon. Siihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja perinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen virkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille tavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut olivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto levisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen sekä näissä että muissa asioissa.[120]
Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena. Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti, välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.
Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja; mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, onTuhman Jussin juttureissu. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli. Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla; kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton, nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen pohjaa liikuttavainenSurulaulu 1850 vuoden kiellosta. Puhakan runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.
Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella:Paavo TuovinenMaaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runonSuomen kielen sorrostaja toisenSuonen kielen kasvannasta; Taavetti SavolainenKuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo Korhosen kuolemasta;Iisakki PietikäinenPielavedellä jaVilho LaitinenSuonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: LiperissäOlli Karjalainen eli Karjaliini, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman elämänsäKulkurunossaja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös vanhan kansan runoja;Pentti HirvonenRääkkylässä, joka on kyhännyt kuvauksenProfessori Lönnrotistalääkärinä;Lassi MähönenTohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta olivatElias Tuoriniemi, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810 vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksiJuttu juomareista, toinenSuuresta tupakan puutteesta, kolmasKirpusta("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekäBenjamin Seppänenja lukkariEerik BisiSuomussalmella, joiden runoja, niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä.
Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovatsavolaisen asutuksen alueellasyntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossaSavonimitystä vastineena käsitteelleSuomi; esim. Korhonen:
Suvaitseeko Suomen kansa,Salliiko Savon isännät,
Suvaitseeko Suomen kansa,Salliiko Savon isännät,
ja Puhakka:
Päästeä Savon sanoille,Sitehistä Suomen kielen.
Päästeä Savon sanoille,Sitehistä Suomen kielen.
Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan savolaisena ilmiönä.
Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]
Oli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka Suomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla havaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin kääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin. Lisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty riemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen virtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta sijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti muita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna kaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20 kelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko hengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin mainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti Kaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean esimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt ja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.
Pentti Jaakko Ignatius, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761 Tuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta, Tuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi Ulvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824 ja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa nousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista välinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansaUusia suomalaisia kirkkovirsiä, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä, niissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät osoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu sen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä virsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä saarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin kielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista kirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä Pohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja tapoihin.
Kaarle Helenius, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi v. 1784 Yläneellä, jossa isä oli kappalaisena; iso-isä oli ollut rusthollarina Kirrin rusthollissa Säkylässä, Tuli ylioppilaaksi 1803, vihittiin papiksi 1808 ja maisteriksi 1810, pääsi jumaluus-opin kandidaatiksi 1812 ja lisensiaatiksi 1818. nimitettiin Pöytyän kirkkoherraksi 1824, jossa virassa kuolikin 1855. V. 1825 määrättynä virsikirja-komitean jäseneksi, ryhtyi hän työhön suurella innolla, jonka vertainen ei kuitenkaan ollut menestys. Alkuperäiset virsikokeensa on hän, paitsi v. 1837 toimittamassaanUudessa suomalaisessa virsikirjassa, julkaissut Turun Viikkosanomissa 1820 luvulla. Paitsi näitä on hän myös toimittanut painosta suomennoksen 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta nimelläUudet suomalaiset kirkkovirret1826, joka ei tyydyttänyt aikansakaan vähäisiä runollisia vaatimuksia. Arvoa vailla ovat niin-ikään ne monet maalliset lystilaulut, jotka hän salanimelläKaarle Simonanpoika Pöytyällä eli Kirri Simonpoikapainatti ensin Turun Viikkosanomiin, sitten osaksi eri arkeiksi.
Juhana Eerikinpoika Frosterus, syntyi v. 1751 Haukiputailla, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1767, vihittiin papiksi 1771 ja tuli viimein Kalajoelle kirkkoherraksi 1809 ja kuoli Turun hiippakunnan vanhimpana pappina 1838. Lähetti komitealle pari kertaa virsiä ja sai niistä vähäisempiä palkintoja. V. 1826 painatti hän virtensä, 53 luvultaan ja melkein kaikki alkuperäisiä, nimelläMuutamia kristillisiä virsiä. Ne ovat kuitenkin jokseenkin laihat ja hengettömät, jonka tähden ei yksikään ole päässyt nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä on Frosterus vielä vanhoilla päivillään julkaissutKäsikirjan Christillisyyden opisa1829. Nuorempana on hän kääntänyt suomeksi toisen osan August Herman Franke'n matkapostillaa 1780 sekä painattanutSuru-Runotisänsä kuolemasta 1788.
Jaakko Tengström, Suomen ensimmäinen arkkipiispa, syntyi 4 p. Jouluk. 1755 Kokkolassa, jossa isä oli apulaispappina ja koulumestarina. Tuli ylioppilaaksi 1771, maisteriksi 1775, pääsi siveys-opin dosentiksi 1778 ja 1780 ylimääräiseksi apulaisprofessoriksi filosofiassa. Siirtyi sitten jumaluus-opilliseen tiedekuntaan, jossa pääsi apulaisprofessoriksi 1783 ja varsinaiseksi 1790. Nimitettiin Turun hiippakunnan piispaksi 1803. Hänen suuria ansioitaan ruotsinkielisenä kaunokirjailijana ja tieteilijänä, kirkon ja valtion miehenä ei tässä ole paikka luetella. Mainittakoon ainoasti hänen kirjoituksensa lapsille, joita yksi kokoelma tuli suomennetuksikin v. 1836 nimelläAjanviete lapsille.[122]
Tengström kuoli kesken suomalaisen virsikirja-komitean työtä 26 p. Jouluk. 1832; mutta komitea saattoi sen valmiiksi ja painatti v. 1836 ehdoituksensa kahtena paksuna nidoksena nimelläUusia virsiä, kirkosa ja kotona veisattavia. Tässä tarjottiin Suomen seurakunnalle kokonaista 752 virttä, Valitettavasti ei ollut työ laisinkaan luonnistunut. Kieli ja runomitta olivat tosin sileät, sujuvat, mutta henkeä ja voimaa puuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös olivat säilytetyt vanhat virret muutetut aivan tuntemattomiksi, mehuttomiksi; niihinkin oli painunut ajan järkiperäisen eli ratsionalistisen maailmankatsannon leima. Sen vuoksi ei voinutkaan olla puhetta ehdoituksen hyväksymisestä kirkolliseksi kirjaksi. Yhtä vähän onnistunut oli se suomennos 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, jonka samana vuonna julkaisi Lemin kirkkoherraJaakko Roschier(1787-1838) nimelläPsalmikirja, ruotsista suomeksi käätty.
Näin jäi virsikirja-asia entiselleen nukkumaan, kunnes v. 1863 toinen suomalaista virsikirjaa varten asetettu komitea kokoontui uutta ehdoitusta valmistamaan. Tämän komitean esimiehenä oliElias Lönnrot.[123]
Enin osa suorasanaista kirjallisuutta tälläkin ajanjaksolla on hartauskirjoja, jotka melkein kaikki ovat suomennoksia. Kielen puolesta ne vielä noudattavat vanhaa, ruotsinvoittoista kirjakieltä. Siinä kohden teki kuitenkin pietismi jyrkän käänteen. Nuori, innokas herännyt papisto, joka katkoi kuivettuneen oikeaoppisuuden kahleet, tuli etenkin Pohjanmaalla enimmiten myös kansanmieliseksi. Ja tämä kansallinen mieli vaikutti, että he myös ottivat käyttääkseen puhdasta, mehevää kansankieltä. He eivät näet hyväksyneet tuommoista pahanpäiväistä ruotsinsekaista mongerrusta "shielusta", "ylösrakennuksesta", "ymbärins-käändymisestä" y.m., vaan ammensivat kansanpuheen raikkaasta, runsaasti uhkuvasta lähteestä. Uusi henki ei mahtunut "kalottipäisten kaavapappein" ruostuneihin kaavoihin.
Uskonnollisessa kirjallisuudessa ensimmäinen uutta suuntaa edustava teos onKemell'inkuuluisa suomennosThomas a Kempis'enkirjaaKristuksen seuraamisesta1836, joka on vaikuttanut syvästi ja laajalti, erittäin ja ensiksi heränneihin hengellisiin kirjailijoihin ja saarnamiehiin.Klaus Juliana Kemelloli syntynyt 5 p. Marrask. 1805 Ylivieskassa, jossa isä oli kirkonpalvelijana. Tuli ylioppilaaksi 1824, vihittiin papiksi 1827, joutui kappalaisen sijaiseksi Alavieskaan, jossa kuoli, ennen kuin vakinaiseen virkaan oli päässyt, 21 p. Tammik. 1833. Kemell oli taitava runojenkin suomentaja. Useampia hänen runollisia käännöksiään löytyy Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa, niissä tuo mestarillinen mukailus Bellman'istaYstävä kullat. Mainittava on vielä, että hän oli alkanut kerätä aineksia mustalais-kielen sanakirjaan, joka kuitenkin tuli poltetuksi hänen kuolemansa jälkeen.
Toinenkin saman liikkeen herättämä uskonnollinen kirjailijaAntero Wilhelm Ingman, ennen mainitun Eerik Aleksanteri Ingmanin nuorempi veli, sopinee tässä yhteydessä esittää, vaikka hänen kirjallinen vaikutuksensa varsinaisesti kuuluu myöhempään aikaan. Hän oli syntynyt Lohtajalla 7 p. Heinäk. 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Tieteihin oli hänellä harras halu, josta syystä hän mielellään olisi jatkanut jumaluus-opillisia tutkimisiansa ja pyrkinyt yliopiston opettajaksi. Mutta herännäisliikkeeseen liittyneenä ei hänellä ollut mitään toivoa päästä pyrintönsä perille. Vallanpitäjät pitivät, näet, tätä liikettä kirkolle, jopa valtiollekin vaarallisena. Siitä syystä oli esim. etevä ruotsinkielinen hengellinen runoilijaLauri Jaakko Stenbäcktullut estetyksi dosentinpaikkaa yliopistossa saamasta, toisia eteviä herännäispappeja oli lähetetty kauas pohjan perille syrjäisiin toimiin. Myös Ingman läksi, sen jälkeen kuin oli papiksi vihitty, vapaaehtoisesti Pohjanmaalle, apulaiseksi Niilo Kustaa Malmberg'ille Alahärmässä. Hän oli valinnut tämän paikan siitä syystä, että Malmberg oli herännäisliikkeen mahtavimpia johtajia; tämän mestarin huulilta toivoi hän saavansa kuulla jumalallisen totuuden puhtaimmassa muodossaan. Muutamien vuosien kuluttua havaitsi hän kuitenkin kauhuksensa, että johtaja itse oli aivan väärällä tiellä, salaa harjoitti inhoittavinta juoppoutta ja irstaisuutta. Tämä huomio herätti hänessä epäilyksiä koko suuntaa vastaan ja palautti hänet ankarain kirkollismielisten piiriin. Ajan pitkään ei kuitenkaan jäykän oikeauskoisuudenkaan kanta häntä tyydyttänyt; pian hän siitäkin jälleen luopui ja tuli nyt mutkittelemattomaksi, ihmissäädelmistä lukua pitämättömäksi raamattukristityksi.
Ylioppilaana oli Ingman myös hartaasti yhtynyt yliopistossa elpyneesen suomalaisuuden harrastukseen. Väitösnäytteekseen v. 1841 oli hän ottanut suomentaakseen Thukydideen historian ensimmäiset kahdeksan lukua. Herännäisyyden vaikutuksesta sai tämä suomalaisuuden harrastus sitten omituisen suunnan. Häntä rupesi kauhistuttamaan Kalevalan pakanallisuus. Hän tahtoi nyt rakennettavan suomalaisuuden peruskiveksi laskea yksistään Jumalan sanan ja täst'-edes voimansa ainoasti hengelliseen kirjallisuuteen pyhittää. Siinä toimessa ei hän enää huolinut edes Kalevalan kieltäkään jäljitellä, jota tähän saakka oli paraana ohjeena pitänyt, vaan otti uudeksi ojennusnuorakseen Pohjanmaan raikkaan kielen, semmoisena kuin sitä Kemell oli ruvennut käyttämään. Tämän uuden harrastuksen ensimmäisenä hedelmänä ilmestyi LutherinEvankeliumi-postilla1848-51, jonka suomentamisessa myös toinen "Pohjanmaan pappi"Frans Oskar Durchman[124]oli ollut hänellä apuna.
Päästyään Ylivetelin kappalaiseksi 1855, sai hän kirjallisuutemme hyväksi suorittaa vieläkin tärkeämmän työn; Suomen pipliaseuran kehoituksesta toimitti hän, näet, uudenRaamatun-suomennoksen, joka tuli painosta 1859. Siinä työssä on hän liikkunut varsin varovasti, korjaten ainoasti pahimmin loukkaavat kielivirheet; sillä hän ymmärsi, että, vaikka moni sivistyneempi vieläkin katsoi tämän kielenpuhdistuksen riittämättömäksi, suuri osa oppimattomista päin vastoin pelkäsi ja kammosi pienintäkin koskemista tuohon vanhuutensa kautta pyhyyden leiman saaneesen Jumalan sanan ulkomuotoon. Myöhemmissä raamatun-suomennoksissaan, joihin hän ryhtyi, sen jälkeen kun v. 1861 oli pipliakomitean jäseneksi määrätty, on hän tehnyt tehtävänsä perinpohjaisemmin. Näissä käännöksissä, jotka selityksillä varustettuina ja nimelläRaamatun selityksiäjulkaistiin 7 vihkona 1868-77, on hän ponnistaen suomenkielen kaikkia voimia koettanut saada niin sanatarkan ja samassa niin mehevän, voimakkaan käännöksen kuin mahdollista. Onpa hän runollisissa osissa, niinkuin esim. profeetain kirjoissa, yrittänyt alkusoinnunkin viljelemisellä enentää runollista vaikutusta, jossa seikassa hän kuitenkin monesti on vähän liikoihin mennyt.
Sitä ennen oli jo Ingman'in alkuperäinen toivo saada kokonaan antautua tieteelliseen työhön toteutunut. Tultuaan jumaluus-opin kandidaatiksi 1860 ja lisensiaatiksi 1861, kutsuttiin hän v. 1862 yliopistoon toimittamaan raamatunselitys-opin professorin virkaa, johon sitten vakinaisesti määrättiin 1864. Molemmat väitöskirjansa on hän kirjoittanut ruotsiksi, jolla kielellä on julkaissut myös suuren joukon muita jumaluus-opillisia tutkimuksia.
Varsinaisten virkaan kuuluvien toimiensa ohella oli hänellä vielä aikaa harrastella suomenkielen lauseopin selvittämistä puheenjohtajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osastossa (kts. Kirjallista Kuukauslehteä) sekä kirjoittaa Hämäläistä Osakuntaa varten, jonka inspehtorina hän oli, pari sangen hauskaa esitelmää suomalaisuuden suhteista vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä.[125]
Ingmanilla oli myös professorina tapa pyhäaattoina jatkaa entistä sielunpaimenen-virkaansa ja kodissaan pitää raamatunselityksiä. Tämmöisessä toimessa kohtasi hänet 5 p. Syysk. 1877 kuolema, kadehdittava senkin puolesta, että se tempasi pois hänet pikaisesti, ilman vaivoitta. "Ei ole syytä rukoilla Jumalaa, että Hän varjelisi äkillisestä kuolemasta ylimalkain", oli hän itse kerran lausunut, "vaan ainoasti pahasta äkkikuolemasta, paatuneessa tilassa".
Muussa suorasanaisessa kirjallisuudessa ansaitsee tällä ajalla enimmän huomiotamme sanomakirjallisuus. Uuden käänteen siinä suhteessa sai aikaan ennen jo mainittuReinhold von Becker'inlehtiTurun Viikkosanomatv. 1820. Se oli kokonaan alhaiselle kansalle aiottu, samoin kuin Lizelius'en Tietosanomat; mutta Becker oli sentään tehtävänsä paljoa korkeammalta, jalommalta kannalta käsittänyt. Hän oli ymmärtänyt, ett'ei talonpoikakaan ole luontokappale, jota käy paljaalla appeella tyydyttäminen. Turun Viikkosanomissa tosin myös, niinkuin hyvä olikin, joskus annettiin tarpeellisia neuvoja taloudellisista askareista. Mutta niiden pääsisällys kuitenkin tarkoitti talonpojan hengenviljelystä, ei vaan pellon parannusta. Turun Viikkosanomat tulivat kansalle oikeaksi tietoaarteeksi, jossa nykyajan sivistyksen kaikki alkeet olivat sille tarjona. Kerkeinkin katsahdus ensimmäisten vuosikertain ainehistoon todistaa sen heti. Niissä on kertomuksia luonnontieteiden alalta:Tulivuorista, Metalleista, Kuinka suoloja saadaan, Kaffe-pavuista, Elefantista, Strutsista eli nälkäkurjesta, Valaskaloista. Kesälinnuista, Valosta ja lämpimästä, Maan liikunnosta ja ääristä, Auringosta ja sen ympäri kulkevista planeetoistay.m. On toisia kertomuksia maista ja kansoista, esim.Mustalaisista, Lappalaisista, Virolaisista, Turkkilaisista, joiden lisäksi tulee lyhykäinen, vaan täydellinen maantiedon oppi ja Euroopan kartta. On sitten kuvauksia sekä omasta että myös yleisestä historiasta, esim.Suomalaisten esivanhemmista ja heiän entisistä asuinpaikoistansa, Nuiasoasta, Mahometista ja hänen oppilaisistansa, Lutheruksesta, Kuinka Amerikka löyttiinynnä lyhyt yleinen katsahdus historian merkillisimpiin kansoihin ja erittäin vielä Suomen historia hyvin suppeassa muodossa. Paitsi näitä kaikkia, on selityksiä nykyajan yhteiskunnallisista laitoksista ja keksinnöistä, niinkuin vapautettavastaMaakaupasta, Säästöbankin perustamisesta Turun kaupunkiin, Bankeista ja paperirahoista, Talonpoikaisten lasten koulitsemisesta, Lancasterin kouluistajaKansan valistuksestayleiseen. On niin-ikään selityksiä maamme valtiollisesta tilasta, esim. lyhykäinen esitys perustuslakiemme pääpykälistä,Suomen säädyistäetuoikeuksineen, ynnä yleinen katsahdusValtakuntain syntyynja olemukseen. On vihdoin viimein kirjoituksia, jotka koskevat vanhaa runouttamme, esim.Väinämöisestä, Veisun arvostasekäVeisujen ja runojen tahtimitoista. Liioiteltua ei siis liene, jos päätämme, että Suomen talonpoikaisessa kansassa jo siihen aikaan usein tavattava hämmästyttävän avara tieto maailmasta on Becker'in lehdestä saanut alkunsa ja perustuksensa.
Toinen ansiollinen puoli Turun Viikkosanomissa, tässä todellisessa kansanlehdessä, oli sen selvä ja hauska esitystapa ja sujuva, puhdas, perinsuomalainen kieli. Becker itse lehtensä esipuheessa sanoo sitä tarkoittavansa, ett'ei hänen kirjoituksensa "niinkuin herrojen suomea kirjoittaissa tuntusi ruotista käätylle". Ja siinä pyrinnössään hän olikin ihmeteltävään mestariuteen päässyt. Turun Viikkosanomain kieli nytkin vielä sopisi supisuomalaisen ja kansantajuisen kirjoitustavan esikuvaksi, saatikka sitten ilmestymis-aikoinaan, kun suomenkielisissä kirjoissa enimmiten käytettiin mitä kurjinta, iljettävintä soperrusta.
Nämät suuret ansiot eivät jääneetkään palkitsematta. Turun Viikkosanomain ei tarvinnut, niinkuin Suomenkielisten Tietosanomain, valittaa "ulottuvaisien ostajien" puutetta. Tilaajoita ilmaantui kohta noin 2,000:n paikoin. Levisipä tieto tästä uudesta yrityksestä ja sen menestyksestä aina ulkomaille asti. "Missä on etelämaiden kansoissa semmoista nähty", kummasteli muudan saksalainen sanomalehti, "että talonpojat niin suuressa määrin tilaavat sanomalehtiä. Eikä kuitenkaan", lisää lehti viimein sangen naiivisesti, "näy siitä seuraavan mitään kapinaa Suomessa".
On jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu sai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen verran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta, kuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti ääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä r:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista kyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen apumiehensä edellisenä vuonna, maisteriKaarle Niilo Keckman, sitten vielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen joutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat kitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen kautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.
Sitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäinOulun Viikkosanomatvuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään, tämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä jäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti moititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi Lemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan Väinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa, näet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia. Nekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut, kerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin useimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli verrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja. Toimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajatSimo Vilho Appelgren[126]jaPietari Ticklén. Apuna, varsinkin runoin lähettämisellä, olivat papitSaksajaKemell, vanha kruununvuoti TorniossaJaakko Heickell(1779-1840) sekä lääkäritKustaa ToppeliusjaElias Lönnrot. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo aikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.
Mutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas sanomalehti:Sanansaattaja Viipurista, joka alkoi toimensa v. 1833 entisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan yhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi näet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta, vaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla. Toimittajana ensi vuosina oli kappalainenKustaa Vilho Virenius[127]ja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme,Jaakko Juteini. Vuonna 1841 Sanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi tulemasta.
Toista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oliElias Lönnrot'in Mehiläinen, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin vaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli ennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa saaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän tiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin isäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi liekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla luennoilla — se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa, päätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä kahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään ympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä muinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä sananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat sanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä tunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli kohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta meidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi noilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet. Samallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella muullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää tietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.
Toinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä kirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana Lönnrot'in suomennos saksalaisenK.Fr. Becker'inmaailmanhistorian ensimmäistä osaa nimelläMuistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina; niinikään vv. 1839-40Juhana Fredrik KainoseneliKajaanin[128]kirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden eteväSuomen historiasekäLönnrot'inja Vesilahden kappalaisenKustaa Ticklén'in[129]yhdessä toimittamaVenäjän historia, eri teoksena julkaistu 1842. Itse pääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksenluvunlasku-opistaja ensimmäisensuomen kieliopin suomenkielellä.
Näiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa lukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita oppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapinJuhana Ahlholm'in[130]suppeaYhteinen maailman historia, siitäkin ainoasti edellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajanJuhana Fredrik Wallin'in[131]vähäinenLuvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle1835 sekäElias Lönnrot'inomatoimittamaSuomalaisen talonpojan kotilääkäri1839.
Alussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa nuori lääkäriMartti Juhana Lindfors.[132]Hänkin oli innokas suomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi kielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta tilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi puolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle vastaan: "nyt sen tiedän!" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi keksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria yliopiston opettajia suomenkielen lehtorinKaarle Niilo Keckman'nkotiin.[133]Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in tuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi suomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden aikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oliSuomalaisen Kirjallisuuden Seuransynty.
Tähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja nerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat tuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja, kaunopuheisuuden ja runouden professoriJuhana Gabriel Linsén(Seuran esimies 1833-41), historian apulais-opettajaReinhold von Beckersekä ylioppilasEerik Aleksanteri Ingman. Sitten astuvat näkyviin maamme etevimmistä miehistä eri aloilla: runoilijaJuliana Ludvig Runeberg, luonnontutkijaJuhana Jaakko Nervander, historioitsijaGabriel Rein(Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijäAksel Aadolf Laurell, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja; filosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö senaatissaHarald Viktor Furuhjelm, lain-opin apulais-opettajaJuhana Jaakko Nordströmja jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispaEerik Gabriel Melartin(Seuran esimies 1831-33),[134]muita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka myöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu lääketieteen professoriImmanuel Ilmoni, jumaluus-opin apulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispaRobert Valentin Frosterusja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professoriPentti Olavi Lille.
Perustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen toiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle hyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien alkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös koulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja oli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain kirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea suomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran vuosikokous päätettiin pitääPorthan'inkuolinpäivänä, 16 p. Maaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha kantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: "Pysy Suomessa pyhänä".
Vähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista karttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen toimituksensa, v. 1834 valmistunutKultala, suomennosZschocke'n Ooldmacherdorffnimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle kirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein mainittu lehtoriKaarle Niilo Keckman, joka Seuran perustavassa kokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian luopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein palkattoman sihteerin toimen vastaan.[135]Keckman oli Franzén'in velipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna yliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen asti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning å härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136]Julkaistuaan vielä väitöskirjanDe formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes, (Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin hän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme vakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän kuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen aluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös kirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili aineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen aikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p. Toukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu Kultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä suomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei ainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun suomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.
Vähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona. Sillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi kunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi kannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitanElias Lönnrot'ia. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaaKanteleenvihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion tähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen ja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran perustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän kirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa — suomeksi Seuran nimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä suomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137]Ensimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä samana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli lähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut toimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että Seuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät Lönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa hän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta vastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein päätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien painattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla kartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä merkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.
KunKalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoistakahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran jäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen täydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa poikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa ihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi. Kaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta liikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä mahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla seisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin. Vaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti säkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän todisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen vastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru vaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse tuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.
Kuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä omakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan suomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta ensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista, melkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että asian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran toimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava paraitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos, jota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa voittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka kielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle taiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa, olematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa, ylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.
Kalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa määrin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan, pitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole vielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta, ensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin osa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä syystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen painattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä toistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta luovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuinMattias Aleksanteri Castrénv. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman ruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa kuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja taruintutkijaJacob Grimmkirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845 ja ranskalainen oppinutL. Léouzon le Duc, samana vuonna toimitti suorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.
Vähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää Lönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa paperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836 varusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja arvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken tuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja viides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin:Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä, kolme kirjaa ynnä nuottiliite 1840,Suomen kansan sanalaskuja1842 jaSuomen kansan arvoituksia1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen oli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden oli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka Lönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100 kappalettaMehiläistäkirjavarastossaan säilytettäväksi.
Viimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena olevalla ajalla huomattavaSuomi-sarjan alkuunpano. Tämänniminen isäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa perustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin yksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin, kun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään julkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös suomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti hyväksensäSuomi-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138]Niinkuin Seuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista näkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijanaElias Lönnrot.
Meidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa pidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se on huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt sekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen vainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos meidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen sijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa, ansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään ovat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään maassa enää puhetta.
Meidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan rakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin sotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä valloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi osa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen usein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta kukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän sankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken edun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä erikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä aarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa luiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain nimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne arpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan protestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä pelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt luhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi; Hakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.
Mutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan lentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen, kirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi kadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina silloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi historialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään muu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä Suomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä ihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka kansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla välikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu varallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen viisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi; mutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää vuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa.
Ja milloinSuomen kansaa ja Kalevalaamainitaan, on niihin aina liittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavanElias Lönnrot'in. Tämä on hänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan täydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.
Mutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista saanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen kirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä kirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo kansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana, suomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja uusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten sanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot raivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että itsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä rakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.
SukunimenLönnrotomisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in iso-isä Matti,[139]luultavasti Sammatin kappelissa olevanVahter'-ojanmukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla asettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella taitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon ja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik Juhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä ja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä, joissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia laulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in äiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän oli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.
Vanhempainsa seitsemästä lapsesta oliEliaskeskimmäinen, syntynyt 9 p. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella tavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä Karjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen torpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota lapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää muistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi kuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona eivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan, että: "olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi" ja isä oli leikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty "hulikka" (vrt. Eikka = Elias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi enimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen maassa.
Elias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla, jonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä ennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon ihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa köyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin Etelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja leivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan yleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä paikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle toisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä matkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin, jotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.
Elias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin luona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta sanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä erinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi hän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle toisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään talon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut: "äiti, minun on nälkä". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut hänellä mitään antamista, oli poika arvellut: "jaso, minä luen sitten".
Vähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta auttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein hyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli isän vakaumus. Mutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista tilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja iltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa uneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo aika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä viimein, että Elias oli pantava kouluun, "että edes oppisi ruotsia".
Lähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään v. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona oli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä sitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään ilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon piika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti tavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli tiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: "jos minä sen alan, niin se loppuu". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä, ruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko lukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata kirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun sisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä toisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.
Varojen puutteessa täytyi hänen jo vuoden päästä jättää tämä koulu ja palata kotiin, jossa isän ja veljen johdolla jatkoi räätälin-oppiaan. Mutta kaikki loma-ajat käytti hän lukuihinsa ja etsi sitä varten lymypaikkoja vanhan tapansa mukaan, ett'ei herättäisi toisten huomiota. V. 1815, kaksi vuotta poissa oltuaan, pääsi hän uudelleen kouluun, tällä kertaa Turkuun. Sinne vei hänet sama vanhin veli, jonka ainaiseksi ansioksi on luettava, että hän yleensä tuli opin tielle, ja joka hänelle sitten pitkin matkaa vähistä varoistaan perheellisenä miehenä antoi tuntuvaa apua. Unohtua ei myöskään saa tämän vaimo Stiina Liisa, syntyisin Björklund ruotsinkielisestä Tenholan pitäjästä, joka tosin saattoi torua miestään liiallisesta anteliaisuudesta veljeä kohtaan, vaan tarpeen tullessa itse pani pantiksi oman vihkimäsormuksensa saadakseen irti rahoja Eliaksen lukuihin.
Turussa oli Lönnrot vähällä saada repposet pääsytutkinnossa puutteellisen ruotsinkielen-taitonsa tähden, joka mainitulla väliajalla luonnollisesti ei ollut voinut edistyä. "Saat matkustaa kotiisi samaa tietä, kuin tulitkin veljesi kanssa, joll'et vastaa ruotsiksi", oli koulun rehtori jo uhkaillut, mutta lopulta kuitenkin ottanut hänet vastaan. Tätä koulua käydessään oli Lönnrot'illa yhtäläiset aineelliset vaikeudet voitettavana. Omia koulukirjojakaan ei hänellä ollut, vaan luki hän tovereinsa kirjoista, kun nämät ruokailivat tai muuten eivät niitä tarvinneet, istuen nöyrästi heidän asuntonsa portailla. Siitä huolimatta pääsi hän pian toisten tasalle, jopa edelle, varsinkin latinankielessä.
Mutta tätäkin koulua sai hän käydä ainoasti kolme vuotta. Hänen täytyi jälleen jäädä kotiin ja ryhtyä neulaan käsiksi, elättääkseen itseään. Rakkaita opintojaan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokonaan jättää. Opettajaksi hänelle tarjoutui kappalaisen-apulainen Juhana Lönnqvist, joka oli saanut tietää hänen opinhalustaan; tämän johdolla hän muun muassa harjoitteli algebraa. Saman apulaisen kehoituksesta kävi hän sitten vanhalla teinein tavalla keräilemässä apuvaroja sekä omasta että naapuripitäjistä, ja saatuansa sillä tavoin kuusi viljatynnöriä kokoon, läksi hän keväällä 1820 Porvoon kymnaasiin, jonne mainittu opettaja vei hänet omalla hevosellaan. Vaan siellä hän ei ollut opiskellut monta viikkoakaan, kun taas tuli uusi käänne hänen elämänsä uralla.
Koulun rehtorille oli, näet, saapunut Hämeenlinnan apteekkarilta, Lauri Juhana Bjugg'ilta, kirje, jossa tämä tiedusteli, eikö oppilaissa olisi ketään, jota haluttaisi tulla apteekki-oppiin hänen luokseen. Lönnrot oli heti kohta valmis tulemaan, ja apteekkari, joka ei hänestä muuta kuin hyvää saanut kuulla, otti hänet mielellään. Apteekissa oli Lönnrot'illa runsaasti työtä, ja hyvin ahkera hän oli toimessaan. Mutta harvoja lomahetkiään käytti hän vielä ahkerammin tietojensa kartuttamiseen. Hän lueskeli nyt latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia; varmistuakseen ensiksimainitussa kielessä hän luki H. Sjögren'in koko paksun latinais-ruotsalaisen sanakirjan ulkomuistiin. Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei tämmöinen omin päin lukeminen ollut koulussa oppimisen veroista, ja hän sen hyvin tunsikin. Siitä syystä hän teki tuttavuutta Hämeenlinnan koulun oppilaitten kanssa ja koetti lukea rinnan heidän kanssaan. Mutta tuskin siitäkään luvusta olisi ollut toivottuja tuloksia, joll'ei koulun rehtori, Henrik Långström, olisi koulupoikien kautta saanut vihiä tuosta merkillisestä apteekkioppilaasta ja ruvennut häntä yksityisesti opettamaan tunnin viikossa.
Lönnrot oli ollut apteekissa jo alun kolmatta vuotta, kun eräänä päivänä piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, joka oli apteekkarin lanko ja asui saman rakennuksen yläkerrassa, alkoi huvin vuoksi puhutella tämän oppilaita latinaksi. Muut pojat sitä mongersivat aivan pahanpäiväisesti, mutta Lönnrot vastasi lääkärille sujuvalla ja selvällä latinankielellä. Tämä kummastuneena rupesi hänen tietojansa tarkemmin tutkimaan ja huomattuaan, mikä kelpo taimi tässä oli surkastumaisillaan, toimitti hänet yksissä neuvoin Långström'in kanssa vapaaksi apteekki-opista, johon hän oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi, sekä auttoi häntä rahalainalla yliopistoon. Matkarahoiksi lainasi hänelle vielä kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander 40 riksiä sanoilla: "ei sinun huoli pelätä, että minä karhuan; maksa, milloin voit". Tuskin tarvinnee lisätä, että Lönnrot omintakeiseen asemaan päästyänsä tunnollisesti suoritti nämät luottovelat. Omaistensa avusta hän osoitti kiitollisuuttaan kautta koko elämänsä mitä kauneimmalla tavalla.
Yliopiston kirjoihin piirsi Elias Lönnrot nimensä 10 p. Lokak. 1822. Omituiseksi sattumukseksi voi katsoa, että samalla viikolla 5 päivänä myös Runeberg ja Snellman olivat tulleet ylioppilaiksi. Mutta sitä voimaa, joka nämät kolme Suomen suurinta miestä yht'-aikaa on tuonut esiin kansastamme, emme saa pitää pelkkänä sattumuksena; se oli sallimusta. Siinä selvästi näkyy Jumalan kaikkivaltias ja armollinen käsi, joka pienistäkin ja halveksituista kansoista pitää isällistä huolta; siinä ilmoittautuu Hänen tahtonsa, ett'ei tämä vähäinen Suomen kansa ole hukkuva, vaan elävä ja työskentelevä koko ihmiskunnan hyväksi.
Vähällä oli vaan niin käydä, ett'ei Lönnrot'ia olisi otettu vastaan siihen ylioppilas-osakuntaan, mihin hän syntymäpaikan oikeudella pyrki, nimittäin uusmaalaiseen, joka nykyisin viettää vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä. Syyksi estelemiseen tuotiin esiin se, että hän Turussa koulupoikana ollessaan oli jonkun aikaa toimittanut muutaman osakunnan vahtimestarin eli n.k. kansakuntapojan tehtäviä. Vasta sitten kun osakunnan inspehtori, lääketieteen professori Juhana Agapetus Törngren, oli selittänyt mitenkä vähän arvossa pidettyjä toimia nekin olivat, joilla apostolit aikoinaan olivat henkeään elättäneet, päätettiin suostua Lönnrot'in pyyntöön.
Nyt ei hänen opintojensa jatkumiselle ollut muuta estettä, kuin ainainen varojen puute. Tällä kertaa kuitenkin suosi onni Lönnrot'ia. Professori Törngren, joka oli mieltynyt nuorukaiseen, hankki hänelle kesällä 1823 kotiopettajan paikan Eurassa ja uskoi hänelle sitten samallaisen tehtävän pitemmäksi aikaa omassa kodissaan. Paitsi toimeentulon puolesta huoletonta oloa, kesäisin Laukon kartanossa Vesilahdella ja talvisin ensin Turussa, sitten Helsingissä, tuotti jokapäiväinen seurustelu hienosti sivistyneessä perheessä arvaamattoman edun Lönnrot'in henkiselle kehitykselle. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon, ottamatta osaa samana vuonna vietettyihin maisterinvihkijäisiin, ja rupesi sen jälkeen lukemaan lääketiedettä; sille uralle nähtävästi apteekissa olo, Sabelli'n ja Törngren'in tuttavuus ynnä kuuluisan Israel Hwasser'in luennot olivat saaneet hänet viehättymään. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi 1830, lisensiaatiksi 1832, määrättiin vielä samana vuonna virkaatekeväksi piirilääkäriksi Kajaaniin, johon seuraavana vuonna vakinaisesti nimitettiin. Mutta tämä kaikki oli hänelle ainoasti leipälukua, hänen varsinaisilla harrastuksillaan oli aikoja sitten aivan toinen suunta.
Niinkuin on mainittu, sai Lönnrot ensimmäisen herätyksensä jo apteekissa ollessaan. Siellä hän lueskeli Becker'in toimittamia Turun Viikkosanomia, joissa suomenkieli virtasi ennen tuntemattomalla puhtaudella, ja lauleskeli Juteinin lauluja, joissa hänen halpana pidetty äidinkielensä osoitti kykenevänsä korkeampainkin tunteitten kannattajaksi. Vaan varsinkin hän ihmettyi ja ihastui Topelius'en painattamista vanhoista suomalaisista runoista, joita ensimmäinen vihko tuli ilmi samana syksynä, jolloin hän pääsi ylioppilaaksi. Näiden vaikutusten johdosta hänkin päätti omistaa elämänsä suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä yli kaiken kansamme vanhain runoaarteitten kokoilemiseen.