Jyväskylästäkin Bergbom, niinkuin enimmäkseen myöhemminkin, kirjoitti kaikki kirjeensä ruotsiksi; mutta kumminkin hän siellä jo alkoi käyttää suomea runollisissa kyhäelmissään. Siten hän kirjoitti kahdeksan pientä lyyrillistä kuvaelmaa, joista hän piti neljä sen arvoisena, että hän lähetti ne ystävilleen Helsinkiin. Oikeastaan ne olisivat olleet kirjoitettavat runomuotoon, mutta siihen hän ei pystynyt. Maaliskuun alussa hän taasen kolmessa päivässä kirjoitti raamatunaiheisen kuvaelman "Belsazzarin pidot", joka on painettuna samana vuonna ilmestyneessä Joukahaisen 5:ssä vihossa ja tietääksemme on ensimäinen julkisuuteen tullut Bergbomin kynän tuote. Sitä paitse hän kirjeessään Florellille sanoi miettivänsä "kyläkertomuksen" aihetta, joka on niin draamallinen laadultaan, että siitä kenties voisi tulla murhenäytelmä; mutta siihen se näkyy jääneen. Mahdollisesti oli se sama aihe, josta hän, niinkuin kohta saamme nähdä, kesällä antoi tarkempia tietoja.
Huhtikuun lopulla Bergbom palasi kotia, ottaakseen osaa promotsioniin.Siitä juhlasta ei ole meille muita tietoja säilynyt kuin se, ettäEmilie sisar oli Kaarlon seppeleensitojatar.
Kesäkauden 1864 Kaarlo Bergbom vietti Lohjalla, asuen isänsä ja sisarustensa kanssa Kouvolan talossa, "punaisessa rakennuksessa". Sieltä hän juhanusaattona kirjoitti Florellille: "Minulla on pieni ullakkokamari järvelle päin, mitä sievimmälle järvelle, jolla on kamala nimi Hiidenvesi — Jumala tiesi minkä tähden, sillä sen sinisessä, kimeltelevässä vedessä ja vihannissa rantamaisemissa ei ole hituistakaan tenhomaista. Olen alkanut opettaa suomea Augustalle, Attelle ja Emilielle, kauhea työ kesähelteessä, mutta kuitenkin se viehättää minua. Olen myöskin enemmän nauttinut kuin tutkinut Ranken Paavien historiaa, jonka etevyyttä ihailen joka rivissä. Tyyliin nähden pidän sitä kenties oivallisimpana nykyajan teoksena, Macaulayn Englannin historia poisluettuna. Varmaa on että runoilija ei keltään historiankirjoittajalta voi luonnekuvaukseen nähden oppia enemmän kuin Kankelta." — Tämän jälkeen kirjoittaja kääntyy runoilijatuumiinsa, joista hän samaan aikaan mainitsee Forsmanille: "Unelmia minulla on kenties enemmän kuin riittävästi — niin paljo, että ne oikein tungeskelevat aivoissani." Florellille hän kertoo suunnitelmansa novelliin "Mustalaisnainen", joka on jäänyt "unelmaksi", niinkuin useimmat Bergbomin runoilija-aikeet, mutta joka kumminkin ansainnee huomiotamme, koska siinä varsin selvästi ilmenee hänen erikoinen taipumuksensa intohimoisiin aiheisiin.
"Eräässä pitäjäässä Niemen perhe on varallisuuden ja perinnäisen arvon kautta kohonnut muita etevämmäksi, mutta silti se on kovasydämisyytensä, ahneutensa ja ulkokultaisuutensa tähden yleisesti vihattu. Varsinkin vanhin poika Aaro osaa taitavasti salata julmuutensa ja kitsautensa hurskaan ulkokuoren alle. Kun ei oma etu ole kysymyksessä, hän mielellään teeskentelee kristillistä sääliväisyyttä. Siten hän kerran renkinsä kanssa kiihtyneen väkijoukon käsistä pelastaa kaksi mustalaistyttöä, Saaran ja Cecilian. Näiden sisarusten luonteet ovat aivan vastakkaisia. Vanhempi sisar, Saara, on hellä ja intohimoinen, nautinnonhaluinen ja haaveksiva, heikko aivoiltaan, voimakas sydämeltään; toinen pieniläntä, sievä, veikistelevä, vilkas ilman mitään intohimoisuutta, kavala, julma ja kykenemätön erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan, mutta varustetta daimonisella voimalla kuin notkealiikkeinen tiikeri. Alituista pahoinpitelyä ja ylenkatsetta kokenut Saara heltyy Aaron jalomielisyydestä ja rakastuu häneen tulisesti. Hän luopuu vapaasta metsäelämästään, jää piiaksi Niemelle ja mukautuu kärsivällisesti talonväen kovuuteen ja pietistiseen suvaitsemattomuuteen. Eikä hän itsekään pysy vapaana uskonnollisesta kiihotuksesta. Hänen sisarensa Cecilia jatkaa kulkurielämää heimolaistensa kanssa ymmärtämättä sisartaan. Vihdoin käy Saaran asema sietämättömäksi, ja hän avaa sydämensä Aarolle. Tämän aistillisuus herää, hän kietoo tytön liukkailla puheillaan ja viettelee hänet. Pian hän kumminkin saa kyllänsä, pelkurimaisesti ajatellen seurauksia hän milloin hyväilee, milloin tylysti kohtelee tyttöparkaa eikä säästä häntä ruumiillisestakaan pahoinpitelystä. Vielä kurjemmaksi muuttuu Saaran tila, kun hän salassa on synnyttänyt lapsen. Aaro, joka pelkää että asia tulee ilmi, on niin kehno että hän puoleksi petollisesti puoleksi pakollisesti saa hänet tappamaan lapsen. Talossa on Kaarle niminen renki, köyhän mäkitupalaisvaimon, Kreetan, poika. Hän aavistaa koko asian, että näet Saara on Aaron viettelemä. Tuntien syvintä sääliä tyttöä kohtaan hän tarjoutuu hankkimaan hänelle palveluspaikan toisessa pitäjäässä, jossa hän olisi tuntematon. Saara on kuitenkin niin sidottu Aaroon, että hän ei voi erota hänestä, vaan antaa tämän johtaa itsensä lapsenmurhaan. Mutta kun Aaro on päässyt pelostaan, hän tylysti hylkää hänet. Epätoivo, omantunnonvaivat, Aaron kylmyys ajavat tyttöraukan itsemurhaan. Kaarle ei salaa ylenkatsettaan Aaroa kohtaan tämän menettelyn tähden, ja Aaro puolestaan vastaa tuimalla vihalla, joka pian saa tilaisuutta purkautumaan. Cecilia käsittää sisarensa kohtalon niin kuin oikea mustalainen. Kun sisar eli, hän ei suurestikaan välittänyt hänestä, mutta nyt hän pitää heimovelvollisuutenaan kostaa hänen kuolemansa. Hän yrittää sentähden murhata Aaron, mutta ilman menestystä. Kun syyllistä etsitään, Aaro osaa kääntää epäluulon Kaarlea kohtaan. Tämä oli Saaran eläessä, kun Cecilia joskus kävi sisartansa tervehtimässä, solminut hellän suhteen hänen kanssaan. Cecilia tarkoin tietämättä mitä laki ja rangaistus merkitsevät, tunnustaa rakastajalleen onnistumattoman murhayrityksensä. Tämä taasen, joka pelkää että Cecilia tietämättömyydessään ilmiantaa itsensä, päättää pelastaa hänet ja tunnustaa julkisesti olevansa syyllinen tekoon. Hänet tuomitaan Siperiaan ja tuomio pannaan täytäntöön. — Siihen saakka olen selvillä suunnitelmastani, päättää Bergbom, mutta loppu on vielä vähän hämärä."
Puhuessaan runollisista suunnitelmistaan Bergbom valittaa Jaakko Forsmanille, että häneltä, kun hänen oli työhön ryhtyminen, puuttui tarpeellista tarmoa. Kumminkin näyttää Pombal, että hän verraten lyhyessä ajassa sai valmista syntymään, kun aihe vain oli täysin selvinnyt. Pian saammekin kuulla hänen vaikeroivan, että se sittenkin oli riittämätön suomenkielen taito, joka ehkäisi hänen tuottamisintoaan.
Syksystä alkaen Bergbom jälleen oli koko lukuvuoden Helsingissä ja yhä edelleen voi hänen elämänkertojansa ammentaa tietoja runsaista lähteistä. Hän oli näet koko ajan kirjeenvaihdossa Nervanderin ja Florellin kanssa, joista edellinen Oskar af Heurlinin seurassa lukuvuoden 1864-65 teki matkustuksen Parisiin ja Italiaan paraasta päästä taidetutkimuksia varten ja jälkimäinen tehtyään kiertomatkan Saksassa asettui Parisiin oppiakseen ranskankieltä.
Kun ensin Perander ja sitten W. Eneberg erinäisistä syistä olivat kieltäytyneet pitämästä esitelmää Porthaninjuhlassa, johonka toimeen osakunta oli valinnut toisen toisen perästä, tuli tehtävä Bergbomin osaksi, ja siitä hän sai työtä syksyn alkupuoleksi. Neuvoteltuaan Nervanderin ja Forsmanin kanssa, hän oli päättänyt kirjoittaa Heinestä. Ensimäisessä kirjeessään Nervanderille hän sentähden kertookin: "Koko ajan ovat Heinen säkeet: 'Es ist so still und dunkel! Verweht ist Blatt und Blüth', der Stern ist knisternd zerstoben, verklungen das Schwanenlied', soineet aivoissani, niin että olen luonut sille sävelmän, ja kun kerran pääsin alkuun, syntyi myös sävelmä, joka sopii Eichendorfin lauluun 'In einem kühlen Grunde'". Hän käsitti tehtävänsä vakavasti; myöhemmin hän kertoi esitelmää kirjoittaessaan olleensa niin "lapsellinen", että hän piti välttämättömänä lukea joka sivun, jonka Heine oli kirjoittanut. Sentähden olikin päätyö aineen supistamisessa, kun oli niin paljo sanottavaa. Sen ohella hän hilliten luonnollista haluaan purkaa tunteita, jotka runot olivat hänessä synnyttäneet, ja rajoittaen esteettisen näkökannan vaatimuksia pani pääpainon Heinen historiallisen aseman selvittämiseen. Esitys niistä edellytyksistä, jotka tekevät hänenlaisensa kirjailijan esiintymisen ymmärrettäväksi, ja niistä seurauksista, jotka hänen toimensa aiheutti, muodostaa siis itsenäisimmän ja ansiokkaimman osan esitelmää. Eräästä Saarijärveltä Nervanderille saapuneesta kirjeestä näkee, että tämmöinen historiallinen metoodi kirjallishistoriallisten aineiden käsittelyssä jo ennestään oli saanut Bergbomin teoreettisen hyväksymisen. — Muutoin Bergbom Heineen nähden lausuu: "Ylipäätään imen melkein liiaksi Heinen suloista myrkkyä, se vasten- ja apeamielisyys, jonka hän ennen herätti minussa, on nyt kadonnut, ja minusta on jonkunlainen nautinto olla onneton hänen kanssaan." Tästä tunteesta hän kumminkin tunnusti vapautuneensa, kun kirjoitus oli valmis.
Esitelmä valmistui ajoissa, mutta julkinen esiintyminen peloitti häntä. Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Juhla vietettiin 9 p. marraskuuta — ei Kaisaniemellä, niinkuin tavallisesti ennen, vaan Kaivohuoneella — ja kun Cygnaeuksen "vanha, rakas ääni" oli avannut sen, Bergbom piti esitelmänsä, "onnistuen paremmin kuin oli odottanut".
Ainoastaan professori A.W. Ingman oli, tunnustaen esitelmän olleen valaisevan ja hyvin kirjoitetun, ihmetellyt, että tekijä oli valinnut aineekseen niin diaboolisen henkilön.
Kirjeiden mukaan voimme edelleen kertoa kaikenlaista Bergbomin elämänpiiristä tällä syyskaudella. Lokakuun 18 p. oli hänen kodissaan juhla, kun vietettiin Betty sisaren ja vapaaherra G. von Troilin häät. Sen jälkeen palasi siellä kaikki entiselleen, paitsi että innokkaasti tehtiin suunnitelmia ulkomaanmatkaa varten. Senaattori Bergbom aikoi näet vielä lähteä jatkamaan vankilatutkimuksiaan ja silloin ottaa molemmat kotona olevat tyttäret ja Kaarlon seuraansa. Nämä tuumailut viihdyttivät vähän Kaarlon ikävöimistä ulkomaille, joka ystävien kirjeiden johdosta oli hyvin kiihtynyt. Syystä tai toisesta jäi matka kumminkin tekemättä. — Arkadiayhdistys piti ensimäisen kokouksensa lokakuun alussa Kleinehn hotellissa ja valittiin siinä J.V. Calamnius puheenjohtajaksi sekä Bergbom ja Lagermarck "programmisteiksi" s.o. heidän asiakseen tuli katsoa, että joka kokousta varten oli riittävä ohjelma valmiina. Muutoin ensimäisessä (ja toisessa) kokouksessa suurella mieltymyksellä kuunneltiin Gustaf Ranckenin julkilukevan tekemänsä ruotsinnoksen Kiven "Kullervo" murhenäytelmästä, joka niinkuin tiedämme samana vuonna oli painosta ilmestynyt. Sittemmin päätettiin kokoontua joka toinen (ei niinkuin ennen joka) viikko, ja tarjottiin seuraavissa kokouksissa paitse K.F. Enebergin "Karin" runoelmaa enimmäkseen musiikkia, jota esittivät Bergbom, Homénit, V. Ekroos ja Lagermarck. Tänä syksynä yhdistyksessä perustettiin erityinen "suomalainenkin osasto", joka oli kokoontuva joka lauvantai-ilta. Siihen kuuluivat J.V. Calamnius, Jaakko Forsman, V. Löfgren, K.J. Gummerus, O. Blomstedt, A. Hagman ja Bergbom. Osaston ensi kokouksessa Calamnius luki alun tekemästään Aristoteleen runousopin suomennoksesta, jonka jälkeen keskusteltiin hänen käyttämistään oppisanoista. — Julkinen taide-elämä oli tähän aikaan sangen laimea. Syksyn ainoat huomattavat soittajaiset antoi K.J. Lindberg, "joka niinkuin aikamies esitti erään ihanan Mendelsohnin konsertin ja Viottin sonaatin". — "Samalla esiintyi myös uusi suomalainen laulajattaremme, neiti [Charlotte] Ekman Turusta — voimakas, helkkyvä ääni, mutta ei vielä riittävästi koulutettu. Tyttö parka säälitti minua, sillä mitä tulevaisuutta on laulajattarella kylmässä, taiteelle vieraanvarattomassa maassamme. Hänen kohtalonsa on oleva sama kuin neiti [Hilda] Stadiuksen — se on jotenkin surkuteltava." — Kuvaamataiteitten alalla oli merkillisin tapaus Werner Holmberg vainajan harjoitelmain näyttely, 17 luvultaan. Keskeneräisten teosten vaikutus Bergbomiin oli pääasiassa surunvoittoista laatua. "Jos tahtoo", hän jatkaa kerrottuaan näyttelystä, "etsiä lohdutusta sen jälkeen kun on ajatellut että Werner Holmberg ei enää toimi taiteemme tulevaisuuden hyväksi, niin on mentävä katsomaan millä innolla uutta teatteria rakennetaan. Tarkoitus on että koko sisustus, aitiot, koneisto j.n.e. on tehtävä talven kuluessa, niin että katto voidaan panna ensi keväänä ja kaikki olla valmiina tulevana syksynä. Gropiukselta on tilattu 12 isoa dekoratsionia, m.m. 'ein reizender finnischer Gegend'. Paljon rettelöitä on friisi aikaansaanut, jonka naiset ovat lahjoittaneet teatterille. Ei Benois enemmän kuin Gropiuskaan tahdo sitä salongiin, vaan ovat ehdottaneet, että se asetettaisiin lämpiöön.[37] Joka kerta kun olen tavannut Enebergin taikka Hagmanin, olen kehoittanut heitä kirjoittamaan H. T:iin, että kerätyt rahat olisivat käytettävät teatterikouluun. Silloin niistä olisi jotakin hyötyä. Rahoja on rakennukseen tuhlattu jumalattomasti. Aikomus on sitten kun määräraha on loppunut Walleenin kautta saada keisari suorittamaan loput."
Lokakuun alkupuolella oli Åhmanin ja Pousetten näyttelijäseura alkanut toimensa Arkadiateatterissa. Bergbom kiittää sitä erinomaisen hyväksi ja hän luettelee sen jäsenet tunnusmerkkeineen omalla luontehikkaalla tavallaan, joka tässä ensi kerran esiintyy kirjallisesti. "H:ra Åhman on hyvin monipuolinen kyky, hieno, hyvin ajatteleva, aina tasainen, kuitenkin joskus vähän kylmähkö; Pousette voimakas, ilmeikäs, luontehikas, kumminkin joskus liioiteltu; Lagerqvist teräväpiirteinen, eloisa, tehoisa, mutta silloin tällöin epätasainen; Ahlström miellyttävä, miehinen rakastaja, kuitenkin vähän yksitoikkoinen; Lichtenberg, kaunis ääni kun lausuu, voimakkaasti värittävä, joskus hieman tottumaton; Raa, komea vartalo, kaunis barytonääni; A. Åhman oivallinen pienemmissä koomillisissa osissa — siinä tärkeimmät miehiset jäsenet ansioineen ja virheineen. Tärkeimmät naisista ovat: rouva Andersson kokenut, loistokas, mutta jo vähän esitystavaltaan kangistunut; rouva Pousette kaunis, voimakas, kun situatsioni on myötäinen runollinen, mutta kun niin ei ole laita tyhjänpuhuva; neiti Forssman intohimoinen, naivinenkin, yleisön suosikki, sentähden joskus ei oma itsensä; neiti Hartman ei hyvä eikä huono; neiti Pettersson reipas, itsetietoisesti naivinen, keimaileva, Nermanin ja rouva Fornellin keskivälillä; rouva Lagerqvist sirokas, aina oikea sävyltään, hieno, mutta joskus eloton." — Tämä näyttelijäin luonnekuvaus tavataan kirjeessä Florellille noin kaksi viikkoa senjälkeen kuin teatteriseura oli alkanut näytäntönsä. Jos arvostelussa lieneekin ollut jotakin oikaistavaa, on kaikissa tapauksissa myönnettävä, että siinä ilmaantuu tulevan teatterijohtajan tarkka silmä.
Yksityisistä näytännöistä mainitsee Bergbom erittäin Brachvogelin Narciss Rameaun ja tekee samalla itsetunnustuksen, joka sallii meidän luoda katseen hänen sisäänsä. "Erinomaisen oiva ilta oli se, jona annettiin 'Narciss Rameau'", hän kirjoittaa juur'ikään mainitulle ystävälleen. "Tiedäthän että aina olen ollut erikoisesti mieltynyt siihen näytelmään, kuinka monesti onkaan se ajatus vilahtanut aivojeni läpi, että minunkin kohtaloni voisi olla narcissoitua, jollen elämässäni tapaa vaikutuspiiriä, jossa tunnen kykeneväni hyödyttämään." Mainittuaan sitten että Nervander usein pilalla oli sanonut hänelle, että hän (Bergbom) varmaan tulee päättämään elämänsä kuin eräs tunnettu nerokas, mutta tasapainonsa menettänyt yliopiston mies, hän jatkaa: "Vaikka olen sitä salannut, on tämä pila kovin tuskastuttanut minua, sillä usein olen todella vavissut juuri saman asian tähden, kaikki sen narcissmaisen särkyneisyyden tähden, joka minussa tosiaan on," — Yhtä varmaa kuin se on, että Bergbom tässä puhuu sydämensä sisimmästä, yhtä epäilemätöntä meistä on, että se synkkämieli, joka näin esiintyi, oli ilmaus siitä enemmän tai vähemmän tilapäisestä, painostavasta alakuloisuudesta, joka on niin tavallinen herkkätuntoisissa, nerollisissa luonnoissa. Ennen kuin he pääsevät selvään tehtävään käsiksi ja usein keskellä luomistyötäkin se laskeutuu heidän päällensä kuin painajainen, sitten taas väistyäkseen kirkkaan toimi-innon edestä. Ainoastaan jos siihen yhtyvät ulkonaiset vastoinkäymiset ja esteet, jotka tekevät kaivatun tositoimen mahdottomaksi, saattaa tämänlainen taipumus tulla tuhoavaksi.
Åhmanin ja Pousetten seuran etevyys herätti Bergbomissa ajatuksen, että hän nyt voisi saada murhenäytelmänsä näyttämölle. Ajatus toteutuikin ennen näytäntökauden loppua, sitten kun hän oli saanut kokea kaikki pettymykset ja tuskat, kaikki hermostuttavat kinastelut ja vitkastelut, joilla teatterinjohtajien on tapana höystää nuorten runoilijain laakereita. Kun hänen oma menettelynsä myöhemmin oli toisenlainen, on mahdollista että siihen jossakin määrin vaikutti jalomielinen harrastus vapauttaa toisia semmoisista kokemuksista, jotka olivat tulleet hänen osakseen. Kaikissa tapauksissa olemme saapuneet mieltäkiinnittävään episoodiin Bergbomin elämäkerrassa, joka ansaitsee tulla seikkaperäisesti esitetyksi, varsinkin kun enimmäkseen voimme käyttää hänen omia sanojaan.
Joku päivä Porthaninjuhlan jälkeen Bergbom "Pombal" kainalossaan meni mahtavan teatterinjohtajan W. Åhmanin luokse. Käsikirjoitus jäi tämän haltuun, ja kohtuullisen ajan päästä oli vastaus tuleva, otetaanko draama näyteltäväksi vai ei. "Minä olen hirmuisen levoton", kirjoitti Bergbom Nervanderille. Kuinka kävi, kertoi hän myöhemmin Florellille.
"Hän toivoi että minä itse lukisin näytelmän ääneen ja niin tapahtuikin. Luimme sitä kaksi iltaa teatterin jälkeen, ensiksi 2, sitten 3 näytöstä. Ensi illan jälkeen hän oli ynseänlainen, sanoi kappaletta mahdottomaksi näytellä, se oli muka ilman vilkasta toimintaa, venytetty, vaikka hän sen ohella myönsi sillä olevan monta ansiotakin. Tunnustan odottaneeni kaikkia moitteita paitse riittävän toiminnan puutetta. Jälkimäisellä kerralla hän puhui toisin. Tosin sanoi hän silloinkin että siinä puhuttiin liiaksi, että ainakin kolmas osa oli karsittava pois, jos tahdottiin että kappale menestyisi näyttämöllä, mutta hän myönsi toiselta puolen, että se suuressa teatterissa olisi sangen viehättävä — kumminkin lisäten että tuskin millään muulla teatterilla koko Euroopassa kuin mahdollisesti Berlinin hoviteatterilla oli riittävästi kykyjä niin erinomaisen vaikeasti näyteltävään kappaleeseen. Hän itse ei voinut ottaa sitä, sillä harjoittaminen veisi häneltä niin paljo aikaa ja voimia, mutta hän lupasi, jos tahtoisin, toimittaa sen Tukholman kuninkaalliseen teatteriin, joka, siitä hän oli varma, ottaisi sen näyteltäväksi. Jopa lupasi hän itse pitää huolta näyttämöllisestä toimituksesta, koska hän ei luullut minulla olevan riittävästi tottumusta semmoiseen työhön. Minä kiitin, mutta sanoin etten tahtonut vaivata häntä. Minä pelkäsin näet, että hän poistaisi siitä kaiken runouden mikä siinä ehkä on, sillä vaikka hän on sangen paljo lukenut, ovat hänen käsityksensä draamallisesta runoudesta ylen jokapäiväisiä. Hän piti esim. Shakespearea mahdottomana näytellä meidän aikana, Cygnaeuksen draamoja sanoi hän raakalaisiksi, Daniel Hjort oli hänestä kauhean ikävä j.n.e. Näet siis — jälleen toivomus pettynyt!"
Näin olivat asiat marraskuulla; mutta joulukuulla Bergbomilla oli toista kerrottavana: "Pombal tulee kuitenkin näyteltäväksi. Vaikka Åhmanilla ensin oli epäilyksiä, ei Cygnaeuksen tarvinnut puhua hänen kanssaan kuin 5 minuuttia, ja hän oli muuttanut mielensä.[38] Åhman on ehdottava muutoksia, jonka jälkeen Cygnaeus ja minä otamme ne harkinnan alaisiksi. Maaliskuun lopulla saanen nähdä sen näyttämöllä." —
Samaan aikaan kuin Pombal täten häiritsi Bergbomin mielenrauhaa, päätti hän vastaanottaa tarjomuksen ruveta Helsingfors Tidningarien toimituksen jäseneksi. Sopimuksen mukaan hänen tuli hoitaa ulkomaanosastoa ja vastata "palstantäytteestä" s.o. ulkomaalaista kulttuurielämää koskevista tiedoista. Palkka oli 560 ruplaa vuodelta. Sitä paitse hän sitoutui kevätlukukaudeksi kirjoittamaan Suomettareen teatteri- ja musiikkiarvosteluja, josta hänelle ei kuitenkaan tulisi muuta hyötyä kuin vapaa pääsy teatteriin ja soittajaisiin.[39] Vaikka sanomalehtitoimi ei näy Bergbomia erittäin houkutelleen, oli hän ainakin ensi hetkessä tyytyväinen, sillä täytettyään 21 vuotta oli hänestä vaikea pyytää isältään rahoja tarpeisiinsa. Kuinka vähän hän sittenkin ajatteli aineellista etuaan, tiedämme siitä mitä jo edellisessä luvussa on kerrottu hänestä ja Kivestä.[40]
Tuskin olikaan Bergbom ryhtynyt ensimäiseen julkiseen toimeensa, joka tapahtui joulukuun keskivaiheilla, kun häntä kohtasi ikävä kokemus, joka ei suinkaan ollut omansa herättämään hänessä mieltymystä sanomalehtimiehen ammattiin. Kerrottuaan Florellille, että hän oli ottanut arvostellakseen vuoden joulukirjallisuutta, hän jatkaa: "Kaupanpäälliseksi sain minä ristikseni polemiikin Dagbladin kanssa sentähden että vähän haukuin K. Collania hänen toimittamastaan runollisesta lukukirjasta. Arvostelu, joka, vaikka itse sanon sen, oli täysin oikeutettu, on esplanaadiylimystössämme herättänyt oikean paheksumismyrskyn ja huudon ultrafennomaniasta j.n.e. Elä usko sanaakaan siitä. Tiedäthän että minä en ole niitä, jotka kiivastuvat. Nyt olen lisäksi tullut herrojen skandinaavien kauheihin vihoihin muutamasta, myönnän sen, ajattelemattomasta lauseesta keskustellessani Åhmanin kanssa Pombalista."
Asia oli niin että Bergbom kirjoittaessaan Collanin kirjasta oli huomauttanut siitä nurinkurisuudesta, että toimitetaan "runollinen lukukirja Suomen nuorisolle", jossa on ainoastaan ruotsinkielisten runoilijain tuotteita, mutta ei viitatakaan siihen että Suomessa on suomenkielistäkin kirjallisuutta; ainakin olisi kansanrunous ansainnut tulla edustetuksi. Tämä aiheutti H. D:n puolesta hyökkäyksen, johon m.m. sisältyi epäsuora viittaus, että muka H. T:ssä olisi sanottu "Portugalin historian olevan meitä yhtä lähellä kuin Ruotsin". Kun syytös sitten uudistettiin ja täydennettiin mieskohtaisilla viittauksilla Bergbomiin ja sen johdosta joku maaseutulainen H. T:ltä kuulusteli, mitä sillä tarkoitettiin, julkaisi Bergbom, joka ei voinut epäillä että H. D. piti silmällä erästä hänen lauselmaansa, selityksen ja vastalauseen, jonka pääkohta on seuraava:
"Joku aika sitten luin teatterinjohtaja hra Åhmanille erään kirjoittamani murhenäytelmän, jonka toiminta tapahtuu Portugalissa. Keskostelun kuluessa hra Åhman oudoksui, että olin valinnut aiheen niin kaukaisesta maasta, vaikka 'omassa kotimaisessa ruotsalaisessa historiassamme on niin ylen runsaasti traagillisia aiheita'. Saadakseni hra Åhmanin käsittämään, että me suomalaiset teemme eroitusta suomalaisen ja ruotsalaisen historian välillä, vastasin: 'minusta on Portugalin historia meitä jotenkin yhtä lähellä kuin Ruotsin'. Että sanat olivat keskustelun innossa lausuttu liioittelu, jota tietysti ei voi puolustaa, on selvää. Ainoa, joka sanoja lausuttaessa oli läsnä, hra Åhman, käsittikin sen niin. Mutta H. D:n toimitus, joka ei ollut saapuvilla, vaan siis on kuullut sen juorutietä, ymmärtää sen paremmin. Hyvin tunnetulla taktiikallaan on se sattumalta siepatusta lauseesta laatinut valtiollisen ohjelman, jonka kautta se nyt oikein voi näyttää yleisölle, mihin kauheihin seurauksiin kerettiläinen 'suomalainen itsetunto' johtaa." — Lopuksi arvostellaan halpamaiseksi menettelyä käyttää juorutietä kuultua satunnaista lausetta aseeksi H. T:n toimitusta vastaan, jolle Bergbom, silloin kun hän sanat lausui, oli vieras.
Mitä hienotuntoinen Bergbom piti tästä alkusoitosta hänen uudelle toimelleen — alkusoitosta, joka jatkui vielä uuden vuoden alussa, ilmaisee hänen huudahduksensa Nervanderille uuden vuoden päivänä: "Tiedätkös, kirjailijatoimi on jotakin hirveää!"
Tämän jälkeen seurattakoon "Pombalin" vaiheita kevätkaudella 1865. Tammikuulla Bergbom Åhmanin neuvojen ja ehdotusten mukaan pyyhkii ja karsii ja muuttelee näytelmäänsä, ja menee siihen enemmän aikaa kuin hän oli laskenut. Sitten hän vie sen Cygnaeukselle, "ainoastaan kohteliaisuudesta, odottamatta että hän viitsisi tarkastaa muutoksia. Mutta siinä erehdyin. Cygnaeus ei hyväksynyt että olin pyyhkinyt niin paljon, vaan väitti että eri kohtia pitäisi palauttaa entiselleen, varsinkin pitäisi minun saada takaisin muutamia 'meheviä' piirteitä kuninkaan kuvaukseen. Se taas ei ollut Åhmanin mieleen ja niin täytyi minun muuttelemistaan muutella useat kerrat voimatta oikein tyydyttää kumpaakaan, siksi kun vihdoin toissa päivänä [25 p. helmik.] niin väsyin kaikkeen, että menin Åhmanin luokse ja sanoin etten enää töherrä kirjaintakaan. Nyt on alettu puhtaaksikirjoittaa rooleja, mutta kuinka ne jaetaan sitä en ole saanut tietää. Kappale on nyt noin kolmas tai neljäs osa lyhempi kuin ennen".[41] — Vasta viiden viikon päästä kohtaamme kirjeissä "Pombalin" uudestaan. Silloin, huhtikuun alussa, Bergbom kirjoittaa: "Siunattu Pombal on jälleen hankkinut minulle puuhaa. Åhman näet (kumma kyllä) ei ole kutsunut minua olemaan läsnä harjoituksissa, ja minun täytyy sentähden kirjoittaa pitkiä esityksiä näyttelijöille, selittääkseni heille heidän rooliensa sisällistä puolta. Kun sanon että esitykseni Theresiasta täyttää kokonaisen arkin, niin ymmärrät kuinka tämä tehtävä on vienyt aikaa."
Ylipäätään näyttää Bergbom suurella vaatimattomuudella taipuneen Åhmanin mielen mukaan. Lyhennyksistä, jotka hän tietysti teki kirvelevin sydämin, hän ei kiukkuisemmin ilmaise tyytymättömyyttään kuin seuraavissa lauseissa: "Vähän kuitenkin suutuin Åhmaniin. Voitkos ajatella! Kappale ei tule kestämään kuin vähä yli k:lo 10. Siinä nyt seuraus ylellisestä myöntyväisyydestä pyyhkimään ja muuttelemaan loppumattomasti kaikki mitä hän vaati!" Tuskallisemmin vaikuttivat nähtävästi alituiset lykkäykset. Kun ensi ilta viimeinkin näytti peruuttamattomasti olevan määrätty huhtikuun loppuun, tapahtui perintöruhtinaan kuolema Nizzassa, jonka tähden teatteri oli suljettava kahdeksi viikoksi. Toukokuun 10 p. "Pombal ja jesuiitat" lopultakin annettiin ensi kerran. Lähes viikkoa myöhemmin Bergbom kirjoittaa asiasta Florellille. Valitettuaan että sekä Nervander että Florell olivat poissa silloin kuin "Pombal" — "jossa teillä on ollut melkein yhtä paljo osaa kuin minulla" — astui päivän valoon yleisön edessä, hän jatkaa:
"Kuinka olenkaan teitä ajatellut! Kuinka olisittekaan iloinneet kanssani! Kuinka olisitkaan kuullut kaikkia ihmisiä teatterissa, jos olisit ollut täällä. Kuinka kiitollinen minun tuleekaan olla teitä molempia kohtaan teokseni menestyksestä, mitä olisin minä kyennyt, minä joka olen niin riippuvainen rakkaudestani toisiin ihmisiin ja siitä rakkaudesta, jonka he suovat minulle takaisin, jollei minulla olisi ollut teitä, jotka elvytitte minua kun olin masentunut, iloitsitte kanssani, kun toivoin. Toukokuun 10 p., kaksi vuotta ja kaksi päivää teatterin palon jälkeen, päivänä Pombalin kuolinpäivän jälkeen ja kaksi päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä,[42] esiintyi teokseni. Voit käsittää levottomuuteni. Åhman ylipäätään ei ollut antanut minulle mitään tietoja kappaleesta. Vasta viimeisinä päivinä sain oikein tietää roolien jaon. Ja edelleen olin jätetty tietämättömyyteen, milloin kappale näyteltäisiin. Ensimäinen määräaika oli maaliskuun loppu, sitten huhtikuun alku, sitten 19 ja sitten 28 p. huhtikuuta, mutta aina minut petettiin, näytännöstä ei tullut mitään ennen kuin toukokuulla. Kysyt kenties miltä nyt tuntuu olla tavallansa historian oma; olin kaksi vuotta pelvolla odottanut tätä päivää, olin kuvitellut että tulisin ikäänkuin toiseksi ihmiseksi kun kappale olisi näytelty, mutta kumma kyllä en nyt, kun se on ohi, huomaa mitään varsinaista muutosta, en sisässäni enkä suhteessani muihin ihmisiin. Olen jotenkin päässyt kuulemasta kysymyksiä, huudahduksia ja tiedonantoja kappaleesta, joita odotin. Yleensä on teoksella ollut menestys. Olen tosin kuullut useitten voivottelevan sen kauheaa epäsiveellisyyttä, mutta ihmeeksi eivät valittajat ole niitä siveellisimpiä — esim. Bolin ja Mannerheim. — Kolme tärkeää muistutusta olen kuullut asiantuntijoilta. Neljännen näytöksen ensi kuvaelma on aivan tarpeeton, koska se ei ollenkaan vie toimintaa eteenpäin, Moreiran tunnustus Lafoensille lopussa ei ole johdonmukainen (ukko parka onkin julmasti kärsinyt näyttämöllisestä toimituksesta), Pombal on liiaksi valtiomies, hänen suhteensa tyttäreen laiminlyöty. Mielipiteet kuninkaasta ovat eriävät, muutamat pitävät häntä, niinkuin Nervander, kappaleen loistavimpana kohtana, toisista realismi hänen kuvauksessaan käy kauneuden rajojen yli. Mikä enimmin ilahuttaa minua on se, että kaikki, joiden käsitykseen panen arvoa, Cygnaeus, O. Toppelius, Calamnius, ovat olleet ihastuneet. Berndtsonilla on lyhyt, mutta hyvin valaiseva ja mieltäkiinnittävä arvostelu F.A.T:ssa. — Voitkos ajatella kuinka Cygnaeus on ihmeellinen — hän tahtoo toimittaa 'Pombalin' Kööpenhaminan suureen teatteriin — ajatteles — Kööpenhaminan! Hän matkustaa keväällä ulkomaalle ja ottaa kappaleen mukaansa. Eikö hän ole ihmeteltävä! Tietysti voi olla hupaista saada teoksensa näytellyksi eräällä Euroopan ensimäisiä näyttämöjä, mutta pääasia on kuitenkin nähdä uuden kauniin piirteen omassa, omassa Fredrikissämme. Ei koskaan lie runoilijalla ollut taisteltavana niin paljoa vastaan kuin hänellä, eikä kellään ole ollut enemmän syytä tulla ihmisvihaajaksi, ja mitä hän tekee? Hän rohkaisee jokaista kykyä, hankkii sille menestystä, jota hän ei koskaan ole ymmärtänyt hankkia itselleen, harrastaa innokkaasti että ei mitään menisi hukkaan tältä yleisöltä, joka sydämettömästi pilkkaa häntä.[43] — Kysyt kai kuinka näyteltiin. Ihmeteltävästi! Et voi kuvitellakaan kuinka [neiti] Forssman oli suuri Theresiana; olin ajatellut Freja Rybergiä[44] tässä osassa, mutta hän ei olisi koskaan voinut näytellä sitä niin. Kuulisit hänen ensi näytöksessä huutavan Lafoensllle: 'ette tiedä millä tikareilla te leikitte — — menkää! menkää! minä inhoan teitä!' taikka kun hän murtuneena jättää hänelle hyvästi viime näytöksessä. Näkisit hänen kun hän vie lampun balkongille taikka kun hän taikauskoisessa hädässä luulee kuningasta saatanaksi ja ojentaa krusifiksin häntä vastaan (ah! ethän sinä tunnekaan sitä kohtaa, se on myöhemmin lisätty). Myöskin Lagerqvist Moreirana oli erinomainen, Pousette kuninkaana ainoastaan muutamissa kohdin esim. koko neljännessä näytöksessä. Niinikään oli José (Lichtenberg) oivallinen. Sivuosatkin esitettiin nuhteettomasti, ainoastaan Hafgren Saldanhana oli hirmuinen. Kuolemaan tuomittujen retki viime näytöksessä jätettiin pois väen puutteesta. Samasta syystä oli luostarikohtaus kolmannessa näytöksessä onnistumaton." —
Täydellisyyden vuoksi on tähän liitettävä tietoja aikalaisten arvostelusta. Bergbomin mainitsema Berndtsonin arvostelu kuului näin:
"Uusi kotimainen näytelmä, K. Bergbomin 'Pombal ja jesuiitat', näyteltiin eilen ensi kerran. Kappale, joka on mieltäkiinnittävä ja jota tervehdittiin vilkkailla ja hyvin ansaituilla suosionosoituksilla, on nuoren tekijän ensimäinen yritys draamallisessa runoudessa, mutta silti on sillä suuria ja oleellisia ansiopuolia. Siinä on draamallista eloisuutta ja tarmoa, jaloa henkeä, runollista lentoa, suurta aaterikkautta, selväpiirteisiä luonteita ja kaunista, ytimekästä kieltä. Totta kyllä ilmaisee aineen käsittely monessa kohden enemmän nuorekasta, kaikkia rajoituksia ylenkatsovaa innostusta kuin tyynen ja kypsyneen luojahengen inspiratsionia, mutta huomattava on, että murhenäytelmä on runoustaiteen korkeimpia tehtäviä. Tekijällä ei ole vielä keskittymiskykyä, hän ei osaa vielä niin sanoaksemme polttopisteeseen koota aatteen ja toiminnan hajanaisia säteitä, niin että kuvaelma esiintyisi voimakkaana, kirkkaana ja rajoitettuna; hän päästää rikkaan mielikuvituksensa tulvimaan ja vapaasti juoksemaan kohisten ja meluten sadoissa pienissä puroissa, sen sijaan että hän antaisi sen syvänä ja hiljaisena virtana, viljavien rantojen välitse ja heijastaen taivasta, kulkea päämääräänsä kohti. Mutta niin se on: nuoruuden etuoikeus on omistaa tämä 'liikamäärä voimaa, jota runoilija ei raski hillitä'. Tämän liikamäärän kautta on näytelmä saanut pituuden ja laajuuden, joka vain on haitaksi sen todelliselle kauneudelle ja sille vaikutukselle, jonka se on omansa aikaansaamaan. Mutta, me sanomme vielä kerran, että kappaleella oli suuri menestys ja että sen monet ja kauniit ansiopuolet oikeudella herättävät yleisössä suuria ja iloisia toivomuksia nuoreen tekijään nähden."
"Esitys oli huoliteltua ja etevimmät osat näyteltiin eloisasti, totuudella ja lämmöllä. Nti Forssman, rouva Pousette sekä hrat Pousette, Åhman, Raa, Lagerqvist ja Lichtenberg suorittivat tehtävänsä kauniisti ja kiitettävästi."
"Näytännön lopussa huudettiin tekijä esiin."
Lähettäessään tämän lausunnon irtileikattuna on Bergbom lisännyt viimeiseen lauseeseen sanat: "men kom ej" (mutta hän ei tullut). Toisin sanoen ujo kun oli, hän ei taipunut julkisesti vastaanottamaan yleisön suosionosoituksia. — Kaikkiaan näyteltiin näytelmä viisi kertaa, mutta ainoastaan ensi kerran aivan täydelle huoneelle, joka ihmetyttää H. T:n tilapäistä arvostelijaa (O. Toppeliusta). Vasta kesäkuun keskivaiheilla tämä arvostelija julkaisi seikkaperäisen arvostelun kappaleesta. Hän sanoo varsinkin ajankuvausta oivalliseksi ja siinä ilmaantuvaa realistista tarmokkaisuutta ihailua herättäväksi. Jesuiittain vaikutus mikäli se tulee näkyviin kuninkaassa y.m. henkilöissä on kuvattu suurissa, voimakkaissa piirteissä sekä niin rohkealla ja varmalla siveltimellä, että se voisi saada monen jo kuuluisan kirjailijan kateelliseksi. Edelleen kiitetään varsinkin Theresian ja Lafoensin huolellista luonnekuvausta, jonka ohella rikas lyriikkakin tulee käytäntöön. Loppupäätös on että "Pombal ja jesuiitat" runollisena tuotteena kohoo yli jokapäiväisten tragediain. Reipas, rohkea luonnekuvaus, paljo lupaava keksintökyky, voimakas realismi sekä vihdoin nuorekkaan tulen ja innostuksen runsaus — kaikki saa aavistamaan, että tekijällä on oleva tulevaisuus draamallisen runouden alalla. — Näyttelemiseen katsoen oli neiti Forssmanin Aveiron herttuatar illan loistokohta.
Toinen niistä ystävistä, joita Bergbom oli kaivannut, Nervander, tuli kotia päivänä sen jälkeen kun "Pombal" oli viimeisen kerran näytelty. Hän oli tietysti pahoillaan myöhästymisestään. — Tahtoisitko todella oikein mielelläsi nähdä kappaleeni? kysyi Bergbom. — Tietysti, ymmärräthän sen, vastasi toinen. — No, kyllä tiedän yhden keinon, sanoi Bergbom miettiväisesti. Åhman ei ole vielä maksanut minulle mitään. Kun luovun palkkiosta, niin hän varmaan vielä antaa yhden näytännön. Jos salongi onkin tyhjä, niin palkkioni korvaa tappion! — Nervander luonnollisesti ei suostunut tähän ehdotukseen, joka mainiosti kuvaa Bergbomin luonnetta ja sydäntä. —
Pombalia seuraten olemme jo joutuneet kesän kynnykselle, mutta nyt on palattava katsomaan, kuinka Bergbom viihtyi uudessa toimessaan ja mitä muuta hän koki tänä aikana. Edelliseen asiaan nähden on totuuden mukaan kerrottava, että sanomalehtityö ei tuottanut hänelle tyydytystä. Jo helmikuulla oli asia hänelle selvinnyt, koska hän seikkaperäisesti puhuu siitä maaliskuun alussa (Florellille 1/3). Hän oli tahtonut totuttaa itsensä järjestettyyn työhön, sen sijaan että hän ennen oli lueskellut ja tutkinut mitä häntä viehätti, mutta luettuaan päivän ulkomaan postin hän mieluummin vaipui unelmiinsa kuin ryhtyi kirjoittamaan. Tietysti hän aina lopulta suoritti tehtävänsä ja pysyi mahdollisimman hyvissä väleissä muun toimituksen kanssa, mutta itse hän ei pannut mitään arvoa työhönsä. Kokonainen vuosi, hän valitti, menee häneltä hukkaan. Hän oli toivonut voivansa sanomalehtityön ohella jatkaa soitto- ja suomenkielen opintoja, mutta toisesta ei tullut enemmän kuin toisestakaan. "Varsinkin olen pahoillani suomenkieleen nähden. Olin toivonut syksyllä osaavani sitä sen verran, että voisin aloittaa Sauliani, mutta nyt huomaan surukseni että unohdan senkin vähän, jonka olen osannut. Saul on minulla jo melkein valmiina päässäni, vaikka en vielä tiedä miten ryhmittelen kohtaukset. Myöskin Tuomas piispaan nähden olen saanut paljo uusia ja luullakseni mieltäkiinnittäviä aatteita. Traagillinen ristiriita tässä murhenäytelmässä on sekin jotenkin selvinnyt, mutta ympäristö puuttuu vielä." Emme suurestikaan erehtyne olettaessamme, että tyytymättömyys sanomalehtitoimeen s.o. poliittisten ulkomaanuutisten seulomiseen ja valmisteluun verraten pienen lehden lukijakunnalle, aivan yksinkertaisesti johtui hänen runoilijaluonnostaan. Kun pää on täynnä murhenäytelmän kohtauksia, ei silloin helpostikaan tuommoinen päiväläistyö vedä puoleensa. — Kirjeessä Nervanderille, joka alkaa: "Rooma ja Helsingfors! 30 astetta kylmää ja kesälämpö keskellä talvea! Siellä ainoastaan muistoja, täällä ainoastaan toivomuksia!" ja jossa osaksi puhutaan samasta masentuneesta mielentilasta, kohtaamme tiedon että Jaakko Forsmanin järkevät puheet olivat ainakin joksikin ajaksi karkoittaneet synkän tunnelman: "Olen jälleen saanut elämänhaluni, on kuin olisin unesta herännyt."
Maaliskuun lopulla Bergbom palaa runollisiin aikeisiinsa kirjeessä (Florellille 27/3), joka valitettavasti ei enää ole täydellinen, mutta jonka alkupuolesta kuitenkin teemme seuraavan otteen:
"Käyn siellä [teatterissa] joka päivä, mutta olen niin esteettisesti tylsistynyt, että ainoastaan Stenvallin 'Nummisuutarit' nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun. Sentähden olen palannut [Hebbelin murhenäytelmiin] Maria Magdalenaan ja Judithiin. Edellinen on oleva alpha ja omegani uudemmassa dramatiikassa. Judithista toivon taas että se siunaavasti vaikuttaa juutalaisen taustan kuvaamiseen Saulissa. Maria Magdaleenaan olen aina kääntyvä, kun ajattelen yhteiskunnallista tragediaani kansanelämästä. Tiedät luultavasti että kerran olen miettinyt semmoista — nyt palaa ajatus laatia jotain siihen tyyliin. Sankari on oleva pietisti — ristiriita on siinä, että se oikeus, joka on julkilausuttu raamatussa ja etenkin Vanhassa testamentissa ja joka yleisenä tapana on juurtunut kansan sydämeen, törmää sitä oikeutta vastaan, joka on ilmituotu porvarillisessa laissa. Luullakseni on aine mieltäkiinnittävä ja valojen ja varjojen jako on tuleva sitä tehoisammaksi, kun vastakohtaisuus talonpojan ja herrasmiehen välillä on otettava mukaan."
Tämän jälkeen hän samassa kirjeessä alkaa laajasti tehdä selkoa mietteistään Tuomas piispa murhenäytelmästään. Hankkiakseen tarpeelliset tiedot, joiden nojassa hän voisi realistisesti kuvata Suomen kansan elämää noina muinoisina aikoina, Bergbom ajatteli kesällä — "ei ensi kesänä, vaan vuoden päästä" — matkustaa Rääveliin ja Riikaan tutkimaan Itämeren maakuntain asiakirjoja ja kronikoita. Viron ja Liivinmaan asukkaat seisoivat saksalaisten tullessa jotenkin samalla kulttuurikannalla kuin suomalaiset ruotsalaisen valloituksen aikana. Silloisia saksalaisia historiallisia muistiinpanoja kävisi siis käyttäminen suuresti erehtymättä. — Mitä sitten seuraa aiotun draaman "ideaalisesta päätoiminnasta" on vain katkelmana säilynyt.
Muulloinkin kuin tässä kirjeessä julkilausui Bergbom ihastuksensa "Nummisuutarein" johdosta. Niin hän mainittuaan, että Cygnaeus H. T:iin oli kirjoittanut "verrattoman arvostelun" komediasta, huudahtaa Nervanderille: "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvästi runollisia yksityiskohtia! — Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." Varsinkin Ahlqvist oli (Suomettaressa) äärettömän halveksivasti arvostellut sekä "Kullervoa" että "Nummisuutareita". Vähän myöhemmin tuli Bergbomin asiaksi oikein virallisesti esittää käsityksensä komediasta. Senaatti oli nimittäin 10 p. elokuuta 1864 — ensi kerran — määrännyt palkintoja annettavaksi vuosina 1863-1864 ilmestyneistä tieteellisistä ja kaunokirjallisista teoksista sekä kansankirjoista, ja kun 12 p. huhtikuuta 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuli puolestaan asettaa jäseniä siihen palkintolautakuntaan, jonka oli arvosteleminen kaunokirjallisuutta, valittiin siihen G.Z. Forsman, K. Bergbom, J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja A. Törneroos.[45] Tämä vaali ei ollut herättämättä tyytymättömyyttä "esplanaadikotteriassa". Muuan "Bomfeldt" selitti Hufvudstadsbladetissa, että seura valitsemalla niin tuntemattomia henkilöitä kuin Bergbom, Calamnius ja J. Forsman palkintotuomareiksi oli häväissyt tarkastettavia teoksia (!). Eräs lähettäjä H. T:ssä taasen puolusti vaalia, mutta "Bomfeldtin kirjoitus", kertoo Bergbom Nervanderille, "on kumminkin herättänyt tyytyväisyyttä sillä taholla, missä joka letkaus fennomaaneja kohtaan vastaanotetaan riemastuksella". Kaunokirjallisen palkinnon sai kuin saikin Kivi, vaikka päätös ei ollut yksimielinen.
Musiikkielämästä Bergbomilla ei tänäkään vuonna ole paljo kerrottavana. "Konserteista puhuakseni", kirjoittaa hän Florellille maaliskuulla, "on pikku Alle Lindbergin iltama ollut mieltäkiinnittävin. Tiedätkös — hän on oikea pieni helmi. Luulisi täysikasvaneen miehen eikä hennon tytön istuvan pianon edessä, semmoinen voima hänellä on." — Teatteri se sittenkin oli, joka tarjosi enimmän nautintoa Bergbomille. Tammikuulla annettiin Schillerin Don Carlos viisi kertaa peräkkäin täydelle huoneelle ja siitä Bergbom ihastuksella kirjoittaa kummallekin ystävälleen. Nervanderille: "Nautin sanomattomasti. En tiedä näyttämöllisen esityksen koskaan vaikuttaneen minuun niin mieltäylentävästi." Florellille laajemmin:
"Et usko, kuinka nautin! Tiedän tuskin koskaan olleeni niin onnellinen teatterissa kuin Schillerin nuoruudenteoksen ensi näytännössä, kun näin elävinä edessäni nämä suurenlaiset haamut, kun korvani saivat vastaanottaa nämä säkeet, jotka jaloin ja hehkuvin rakkaus on sielullisentanut. Erittäinkin Fiilipin suurisuuntainen persoona sai sydämeni sykähtämään. Huomaan että minulla on kokonaan toinen käsitys Schillerin Fiilipistä kuin ystävälläsi Wernerillä[46] näyttää olevan. Kuinka vakaantuneena, kypsyneenä selkeine ja käytännöllisine katseineen hän seisookaan vastapäätä molempia idealisteja, Carlosta ja Posaa, hän tietää voivansa maailmassa, todellisuudessa aikaansaada mitä hän tahtoo, sill'aikaa kun nämä eivät vielä ole keksineet sovintoa unelmiensa ja elämän välillä. Mutta toiselta puolen miten syvälti onkaan hänen sielunsa juurtunut samaan korkeaan ihanteellisuuteen, miten lämpimästi hän rakastaakaan Posaa, jossa hän näkee maallisesta kuonasta puhdistetun, jalouden perikuvan, kuinka ihmisellisesti ja siis kauniin heikkona hän seisookaan suurinkvisiittoria, tuota kuivettunutta ukkoa vastaan, joka ei enää ole olentokaan, vaan haudasta noussut aate. — Don Carlos näyteltiin yleensä oivallisesti, varsinkin neiti Forssman esitti Ebolia traagillisen ylevästi, niinkuin ei suinkaan joka päivä ole nähtävissä. Muutoin on näytelty Molièren Malade imaginaire, jolle nauroin kuollakseni. Myöskin Halmin 'Erämaan poika' annettiin nykyisin, mutta ilman menestystä, joka osottaa aistin puutetta yleisössä, sillä joskaan ei kappale perussuunnitelmaltaan ole runollinen, on se kuitenkin suoritettu aistikkaasti ja runollisella tunnolla, joka harvoin tavataan uudenaikaisissa runoteoksissa."
Se ihastus, millä Bergbom puhuu "Don Carlos" draamasta, johtaa mieleen, että tämä näytelmä tuli olemaan viimeinen, jonka hän eläissään teatterissa näki — tammikuulla 41 vuotta myöhemmin.
Sanomalehtitoimi pidätti Bergbomin Helsingissä koko kesäkuun. Kirje Florellille 21 p:ltä sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Hän oli nyt hyvin yksin. Nervander oli lähtenyt Sääksmäelle, pois oli myös matkustanut E.A. Forssell, johon hän sanoo hyvin mieltyneensä, ja A. Stenvall (Kivi), "jonka mieltäkiinnittävä persoonallisuus on suuresti vetänyt minua puoleensa". Sitten hän puhuu toisista tuttavuuksista, jotka hän vähän ennen oli tehnyt, mutta jotka nekin olivat jättäneet Helsingin, nimittäin muutamista Åhmanin ja Pousetten teatteriseuran jäsenistä. — Bergbom kertoo että se huoli, jolla näyttelijät olivat esittäneet hänen kappaleensa, oli herättänyt hänessä halua tulla persoonallisesti tutuksi heidän kanssaan. Muutamille hänet esiteltiinkin, mutta "ujo kun olen, en uskaltanut lähestyä heitä". Varsinkin kolmen tuttavuutta hän toivoi tehdä — Lagerqvistin, Ahlströmin ja neiti Forssmanin.
"Et voi kuvitellakaan", kirje jatkun, "mikä helmi seuralla oli Lagerqvistissä! Yhtenä päivänä hän esitti naurettavia koomillisia henkilöitä niin että oli pakahtua naurusta, toisena päivänä hän näytteli oikein traagillisella intohimolla Moreiraa taikka Giboyeria, loistorooliaan, jossa epäilen monen nykyään elävän näyttelijän olevan häntä etevämmän. — Sitä pahempi en tullut hänen kanssaan niin tutuksi kuin olisin toivonut. Lähemmäksi tulin Ahlströmiä, jonka persoonallisuus viehätti minua enemmän kuin hänen näyttelijäkykynsä. Hän oli joukon ensimäinen rakastaja (Lafoens). Ei niinkään lyhyt, mutta sitä solakampi ja hennompi nuorukainen, 23 vuotta vanha. Hänen kasvoissaan oli omituinen sekoitus lapsellisuutta ja velttoutta. Hänen olennossaan oli jotain ujoa ja sorronalaista, vaikka hänen olotapansa oli tasaista. Hän alkoi viehättää minua näytellessään Don Carlosta, jota osaa hän kyllä ei taiteellisesti jaksanut koko ajan kannattaa, mutta jota hän esitti semmoisella innostuksella kuvattavaa suurta henkeä kohtaan ja semmoisella lämmöllä, että hän oikein liikutti minua." — —
Viikko ennen seuran lähtöä taiteilijaseura pani toimeen huvimatkan Villingeen ja kutsui useimmat näyttelijät mukaan. Bergbom, joka joku aika ennen oli tullut valituksi taiteilijaseuran jäseneksi, ilman että hän sentään oli ollut sen puuhista suurestikaan huvitettu, päätti lähteä huviretkelle tavatakseen Pombalin esittäjiä, ja nyt hän todella tuli tutuksi sekä Ahlströmin että neiti Forssmanin kanssa. Tosin oli teatteriseuran lähteminen viikko sen jälkeen; mutta näinä päivinä hän kuitenkin tapasi heidät useat kerrat. Ahlströmistä hän sanoo että oli hupaista tutkia häntä.
"Hän oli äärimmäiseen saakka suljettu, mutta joskus vilahti päivänsäde hänen himmeistä silmistään, hänen pinnistetyt huulensa avautuivat lämpimään hymyyn ja näkyi että edessä oli ihminen eikä kuvapatsas. Ajatteles Chateaubriand'in René'tä — ei Amerikan aarniometsän ympäröimänä eikä Ranskan vallankumous historiallisena taustana vaan — keskellä Arkadiateatterin likaisia kulisseja ja ruotsalaisen maaseututeatterin pieniä olosuhteita, ja edessäs on Walter Hugo Ahlström. Myöskin neiti Forssmanin kanssa tulin tutuksi, jopa kävin hänen luonansakin. Hän on kelpo nainen, luja, voimakas ja päättäväinen niinkuin mies, mutta toiselta puolen naisellisesti taipuvainen, pehmyt ja sydämellinen sulhoansa kohtaan. Hänen sulhasensa nimi on Raa, hän näyttelee kaikenlaisia toisen luokan rooleja (esim. Elvas)." — Neiti Forssman seisoo "traagillisessa voimassa, vaihtelevaisuudessa ja totuudessa melkoisesti korkeammalla kuin Freja Rybergkin; sitä vastoin on hän vähemmin monipuolinen." — Raalla on "aivan tavattomat luonnonlahjat"; hän on "luonteeltaan lämminsydäminen ja hän kiintyi minuun todella haaveellisella mieltymyksellä — mieltymyksellä, joka hänen monien rakastettavien ominaisuuksiensa tähden, huolimatta hänen kieltämättömästä kevytmielisyydestään, herätti minussa vastaavia tunteita."
Tässä Bergbom itse siis on kertonut ensimäisestä tuttavuudestaan näiden kahden taiteilijan kanssa, joilla kummallakin oli niin merkillinen tehtävä suoritettavana taide-elämässämme. Mitä neiti Forssman — silloin rouva Raa — josta jo ensimäisessä luvussa olemme laajemmin puhuneet, oli tekevä Suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana seikkaperäisesti esitettävä; sitä vastoin Fritiof Raa jää ulkopuolelle kertomustamme. Kun Bergbom häneen tutustui, oli hänen taiteensa vielä kehittymätön, mutta vuosikymmenen loppuvuosina se jo häikäisi katsojia harvinaisella loistollaan. Tässä voimme sanoa, että Bergbomin vaikutus hänen taiteilijakehitykseensä ei ole vähäksi arvattava. Etenkin lienee Raan ihastusta herättävä esitys Daniel Hjortista melkoisessa määrässä nojannut Bergbomin ohjaukseen. Raa oli niitä näyttelijäneroja, jotka eivät saavuta voittojaan ahkeralla työllä, vaan vaistomaisella, välittömällä antautumisella tehtäväänsä. Semmoisena hän saattoi erehtyä, jos hän ei ollut näyteltävää osaa riittävästi tutkinut taikka jollei joku toinen ollut sitä selittänyt hänelle, mutta toiselta puolen hän myöskin, kun niiksi tuli, osasi käsittää ja toteuttaa runollisia fantasiakuvia aivan verrattomalla taiteellisuudella. Silloin hän, ollen vartaloltaan kaunis ja liikkeiltään joustava, varustettuna ilmehikkäillä kasvoilla ja miehekkään sointuvalla äänellä, esiintyi näyttämöllä niin todellisena, vaikuttavana, jopa lumoavana kuvattavansa henkilön toisintona, että hän monelle katsojalle tuli unohtumattomaksi näyttämöllisen taiteen mittapuuksi.
Juhanuksena Bergbom kävi tervehtimässä Nervanderia Voipaalassa ja sydänkesäksi hän sisaruksineen lähti Vaasaan lankonsa ja muitten sukulaistensa luokse. Sanomalehtityöhön hän ei enää näy palanneen, johon lienee ollut kaksikin syytä. Toinen oli se, että hän ollessaan Grönbergillä[47] Grönviikin lasitehtaalla lähellä Vaasaa sairastui lavantautiin, josta hän vain vitkalleen toipui. Toinen oli se, että Otto Donner, joka oli oleskellut koko lukuvuoden Berlinissä ja jonka poissa ollessa W. Eneberg ja A. Hagman y.m. olivat hoitaneet Helsingfors Tidningaria, kesällä palattuansa tarjoutui jälleen ottamaan lehden huostaansa. Edellisestä tiedämme että tämä asiain käänne ei voinut Bergbomille olla muuta kuin mieluinen.
Tuskin Bergbom oli eronnut H. T:n toimituksesta ennen kuin hän ryhtyi toiseen kirjalliseen toimeen. Hän liittyi näet siihen kirjailijaryhmään, joka syksyllä 1865 päätti seuraavan vuoden alusta julkaista aikakauskirjan: "Kirjallinen Kuukauslehti", ja esiintyivät hän sekä J.V. Calamnius, Jaakko Forsman ja J.J.F. Perander tilausilmoituksen allekirjoittajina. Nämä mainitut muodostivat varsinaisen toimituksen, mutta avustajat semmoiset kuin A. Meurman ja Yrjö Koskinen eivät suinkaan tuottaneet uudelle julkaisulle vähintä osaa sisällystä ja arvoa.
Bergbomin osallisuus Kirjallisen Kuukauslehden toimituksessa on tärkeä, sillä se käsittää milt'ei koko hänen suomenkielisen kirjailijatoimensa. Hän oli toimituksen jäsenenä viisi vuotta peräkkäin ja kaikilta näiltä vuosilta 1866-70 tavataan siinä hänen kirjoituksiaan. V. 1871, jolloin Bergbom oli ulkomailla, on hänen nimimerkkinsä K.B. kadoksissa, mutta 1872 se vielä kaksi kertaa sukeltaa esiin, ensiksi Kiven viimeisen draaman arvostelun mukana ja toisen kerran kirjoituksen alla, jossa arvostellaan silloisia teatterioloja. Vaikka täten Bergbomin kirjailijatoimi ulottuu yli sen ajan, jota tämä luku muutoin käsittää, sanomme kuitenkin tässä yhdessä jaksossa mitä siitä on sanottavaa.
Koska Bergbom tähän saakka oli enimmäkseen kirjoittanut ruotsia, on ensimäinen kysymys, oliko hän nyt niin perehtynyt suomenkieleen, että kykeni käyttämään sitä ei ainoastaan virheettömästi vaan täysin vapaasti ja sujuvasti? Totuus käskee vastaamaan kieltävästi. Joskin luetaan pois mitä 1860-luvun kielenkäytännössä on semmoista, jota ei enää hyväksytä, vaikka aikalaiset pitivät sitä mukiin menevänä, niin huomaa helposti että Bergbom ei ollut täysin vapaa kirjoittaessaan suomeksi. Se tulee näkyviin sekä sananvalinnassa että lauserakennuksessakin — kenties kumminkin vähemmin novelleissa kuin kirja-arvosteluissa. Että tämä arvostelu on oikea, on hän itsekin tunnustanut, sillä juuri tähän aikaan hän kerran, kun oli puhe suomenkielen oppimisesta, lausui puuttuvan taidon kansan kielessä painavan häntä ja hänen polveansa jonkunlaisena esi-isiltä perittynä kirouksena. Jos entiset polvet, niin hän kai ajatteli, olisivat oivaltaneet velvollisuutensa kansaansa kohtaan, eivät heidän jälkeläisensä olisi siinä tuskallisessa asemassa kuin ovat, heitä ei olisi ruotsinkielisissä kouluissa kasvatettu palvelemaan suomenkielistä kansaa.
Voimme siis pitää epäämättömänä tosiasiana, että puuttuva suomenkielen taito ehkäisi Bergbomin runollisen tuotannon. Hän ei näy koettaneenkaan sepittää mitään runomittaista ja muutoinkin alkuperäinen tuotteliaisuus supistui supistumistaan. Salomon de Caus, Saul, Tuomas piispa y.m. runolliset aiheet, jotka niinkuin edellisestä tiedämme kuitenkin olivat täyttäneet hänen koko sielunsa, jäivät sikseen, ja ainoa draama, jonka hän enää sai käsistään, oli Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1870 julkaistu kaksinäytöksinen "Paola Moroni". Siitä ja niistä seikoista, jotka aiheuttivat sen synnyn, on seuraavassa luvussa puhuttava. Muutoin hän on tuskin muuta runollista tuottanut kuin kolme novellia, "Julian", "Aarnihauta" ja "Sydämiä ihmistelmeessä", jotka samassa järjestyksessä yksi kunakin vuonna tavataan aikakauskirjassa 1867, 1868 ja 1869.
Nämä novellit todistavat kauttaaltaan tekijän kirjallista koulutusta, mutta tuntuvat — osaksi juuri sentähden — enemmän nuoruudenteoksilta kuin kypsyneen kirjailijan tuotteilta. Pääasiana kertomuksissa on tavallaan sielunelämän kuvaaminen, mutta ei kuitenkaan nykyiseen pienimpiä piirteitä myöten analyseeraavaan tapaan, vaan niin että voimakkaat intohimot esitetään rikosten syvinä alkusyinä. Tämä koskee kahta ensimäistä, jotka jossakin määrin muistuttavat George Sandia — enemmän toki aiheiden kuin esittelyn puolesta. Kaikki kolme osottavat tekijän kehittyneen romanttisuuden aikana sekä että hänessä oli erikoinen taipumus draamallisiin aiheisiin ja kohtauksiin. Jos ajattelee Juliania, hämäläisen paroonin, vakavaan elämään kykenemätöntä poikaa, joka palatessaan pitkiltä ulkomaanmatkoilta tapaa kotikartanon veljensä hallussa ja entisen lemmittynsä veljen vaimona ja joka intohimonsa ajamana ensin koettaa vietellä kälynsä ja sitten epätoivoisena aikoo surmata itsensä, mutta sen sijaan tulee syypääksi veljensä tapaturmaiseen kuolemaan, niin täytyy myöntää että hän olisi omansa romanttisen perhedraaman sankariksi. Muutoin Julian on jonkunlainen Renétyypin toisinto; toinen päähenkilö, Magdalena, on puhdas, haaveista vapaa luonne ja vasta hänen kuoltuaan Julian eräästä kirjeestä saa tietää, että vainaja kuitenkin oli häntä rakastanut. Jos taasen ajattelee Sakaria, tuota taikauskoista saituria, joka elää erakkona mökissään vieraalla paikkakunnalla ja antaa entisen tuttavansa, Vilho rosvon, viekotella itsensä "aarnihaudasta" nostamaan ja säilyttämään toisen varastaman raha-aarteen sekä vihdoin menetettyään rahansa epätoivoon joutuneena murhatun postinkuljettajan pienestä tyttärestä saa sydämelleen paremman lohdun kuin kadotettu aarre oli ollut, niin ei ole vaikea nähdä hänessä päähenkilöä pienessä liikuttavasti päättyvässä kansannäytelmässä. Sangen draamallinen on vihdoin pääkohtaus novellissa "Sydämiä ihmistelmeessä", jossa kerrotaan miten Puolan kapinan aikana eräässä Etelä-Suomen pikkukaupungissa nälkää kärsivän kansannaisen laulu saa erään venäläisen upseerin puolalaista syntyperää olevan puolison julkilaulamaan sorretun kansansa tuskantunteet.
Näytteeksi ottakaamme tähän kuvaukset suomalaisen ja puolalaisen naisen lauluista — molemmat kauniimpia, lyyrillisimpiä kohtia näissä novelleissa:
"Suloisia lauluja Wappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähdikästen talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järven aaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punastuivat, paleltuneen kasken vieressä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satavuotisten kesäin pettyneistä toivoista ja satavuotisten talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta."
"Wanda lauloi puolalaista laulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset oriit lensivät sotakenttäin yli, terävät sapelit kimaltelivat auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava, melkein riemuitseva suru hehkui Wandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon."
Tämä viimeinen novelli on ylipäätään sujuvammin kirjoitettu kuin edelliset ja näyttää siinäkin edistystä, että kertomus, miten se aiheeltaan tuntuukin romanttiselta, on tekijän omalta ajalta ja sisältää piirteitä hänen omasta kokemuksestaan. Mutta juuri samana vuonna (1869) kun hän sen kirjoitti, alkoi Bergbomille haamoittaa toinen elämäntehtävä kuin runoilijan.
Enin osa Bergbomin kirjoituksia Kuukauslehdessä on joko kirjallishistoriallisia tai kriitillisiä. Edelliset koskevat paraasta päästä ranskalaista, mutta myöskin muiden maiden kaunokirjallisuutta 1850- ja 1860-luvuilta; esitys nojaa epäilemättä alkuperäisiin tietoihin, sillä tällä alalla Bergbom oli lukenut kaikki mitä saatavissa oli. Jälkimäiset ovat arvosteluja siitä suomen- ja ruotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta, joka ilmestyi niinä vuosina, jolloin Bergbom oli osallinen aikakauskirjan toimituksessa.
Varsinkin Kuukauslehden kahtena ensimäisenä vuotena ilmaantui ylen vähän uutta kirjallisuutta, sillä sattuihan juuri silloin tuo kauhea nälkäaika, jolloin kansamme taisteli olemassa-olostaan tuhoavaa hätää vastaan. "Luonnollista on", Bergbom eräässä arvostelussa v:lta 1868 lausuu ajatellessaan mennyttä aikaa, "luonnollista on, että kamalan sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luonteensa, liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä." Eikä sen jälkeenkään kirjallinen sato ollut erittäin runsas. Mutta arvostelija kohteli vähäarvoistakin mitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja toisinaan ilmestyi kumminkin semmoista, jonka todellinen kirjallinen arvo antoi hänelle aihetta julkilausua vilpittömän ilonsa ja tunnustuksensa, niin Kiven "Karkurit" ja "Lea", niin Oksasen "Säkeniä II".
Bergbomin toimi Kirjallisessa Kuukauslehdessä luonnollisesti ei vienyt mainittavasti aikaa, vaan hän saattoi esteettömästi jatkaa lukujaan ja tutkimuksiaan, joiden lähimpänä päämääränä oli lisensiaattitutkinto. Keväällä 1868 valmistui väitöskirja "Om det historiska dramat i Tyskland" (Historiallisesta draamasta Saksassa), ja julkinen väittely tapahtui 30 p. toukokuuta. Virallinen vastaväittäjä oli O. Toppelius, custos W. Lagus ja praeses Fredr. Cygnaeus. Tämän alottajaispuheesta siteerattakoon runollinen lauselma, joka sisältää kauniin tunnustuksen väitöskirjan tekijälle. Cygnaeus, joka edellisenä vuonna oli eronnut professorinvirastaan, sanoi näet "tämä väitöskirja oppaanaan" palanneensa kateederiin "niinkuin maanviljelijä palaa niille saroille, joihin hän on kätkenyt paraimmat siemenensä ja jotka ollen täydessä kukoistuksessa lupaavat runsaita, kypsyviä satoja". — Itse väitöskirjasta sanottakoon tässä vain että se, niinkuin senaikuiset ylipäätään, oli verraten lyhyt, ainoastaan satakunta sivua. Siitä huolimatta se todistaa tekijän tavatonta kirjallisuuden tuntemusta. Lyhyesti, mutta itsenäisesti Bergbom näet siinä karakteriseeraa pitkän sarjan runoilijoita ja heidän teoksiaan tuolla nerokkaalla ja ytimekkäällä tavallaan, joka vastustamattomasti herättää lukijan mielenkiinnon. Kielellisen esityksen puolesta, joka oli liian vähän huoliteltu, se herätti mielipahaa ruotsinkielen vaalijoissa.
Bergbomin yksityisestä elämästä näinä vuosina meillä ei ole seikkaperäisiä tietoja eikä tältä ajalta ole olemassa kirjeitä, jotka antaisivat meidän luoda silmäyksiä hänen ajatus- ja tunnemaailmaansa. Kesällä 1868 Bergbom oleskeli Säämingissä Savonlinnan lähellä, mutta hänen kirjeenvaihtonsa näyttää supistuneen vähään. Eräästä Florellille lähettämästään kirjeestä päättäen hän silloin hieman ivallisesti katseli sekä elämäänsä että ympäristöään. Kumminkin on siinä kaksi huomattavaa kohtaa. Toinen koskee sikäläistä luontoa:
"Se mikä täällä on ihmeellisintä ja todella ansaitsee näkemistä on luonto. En ole koskaan nähnyt suomalaisempaa — samalla kertaa lujaa ja tunteellista, rauhallista ja synkkää, rikasta ja yksitoikkoista. Olen täällä usein mielessäni peruuttanut sen syytöksen, jonka ajatuksissani joskus olen tehnyt Nervanderin (ja suuresti katsoen Runeberginkin) runoutta vastaan, että se nimittäin liiaksi syventyy luontoon ollakseen unohtamatta ihmisen. Täällä tuntee että luonnon täytyy olla voima suomalaisessa runoudessa. Kun seisoin Punkaharjulla, ymmärsin ensi kerran täydellisesti, että on voinut olla aika, jolloin isänmaanrakkaus olemassa-olonsa tueksi osotti luonnon kauneutta ja lausui runoilijan kanssa: 'Maan eestä kuolisitko tään?' Että tämä aika kuitenkin jo on ohi mennyt, on selvää, siitä kai olemme kaikki yksimielisiä."
Toisessa kohdassa Bergbom pahoittelee venäläisen teatterin perustamista Helsinkiin, lausuen toivonsa että siitä olisi ainakin se hyöty, että alettaisiin käsittää suomalaisen näyttämön välttämättömyys. Tästäkin pikku piirteestä huomaa, kuinka suomalaisen teatterin aate eli hänen mielessään, vaikka emme silti tiedä hänen vielä hetkeäkään ajatelleen ryhtyä sen toteuttamiseen. Jo ennen on sanottu toveripiirin ja ystävien pitäneen häntä tiedemiehenalkuna, ja tutkimustensa jatkamista hän nyt itsekin alkoi miettiä, mutta ymmärrettävissä on että ratkaisu oli vaikea.
Niin kauan kuin Bergbomilla oli lisensiaattitutkinto suorittamatta, kysymys tulevaisuudesta luultavasti ei ollut "polttavaksi" käynyt, mutta sen jälkeen vaati se vastausta. Runoilija-unelmat olivat kai taistelussa suomenkielen kanssa alkaneet hälvetä, mutta katkeraa oli kumminkin heittää ne kokonaan sikseen. Sitä paitse seurusteli Bergbom syksystä 1866 alkaen, jolloin hänen tuttavansa keväältä 1865 olivat palanneet, entistä enemmän näyttelijäin kanssa. Emilie sisar oli teatterikoulun johtokunnan jäsenenä, ja läheinen ystävyys ja seurustelu varsinkin rouva Raan ja Bergbom sisarusten välillä oli syntynyt. Tämä tuttavuus, jolla niinkuin saamme nähdä oli suuri merkitys suomalaiseen teatteriin nähden, tietysti ylläpiti Kaarlossa hänen runollisia ja taiteellisia mielitekojaan ja sekin vaikeutti puheena olevan kysymyksen ratkaisua. Emme siis ollenkaan ihmettele kuullessamme, että tähän aikaan sentapaiset alakuloisuus- ja masennus-kohtaukset, joista hän itse on puhunut kirjeissään ystäville, monesti uudistuivat. Vihdoin kypsyi kumminkin päätös, että hän keväällä 1869 hakisi Aleksanterin stipendin lähteäkseen ulkomaille jatkamaan tutkimuksiaan ja keräämään aineksia väitöskirjaksi, jolla pääsisi dosentiksi. Vaikka Bergbom hartaasti halusi päästä ulkomaille, lähemmin perehtyäkseen suurten sivistysmaiden kirjalliseen ja taide-elämään, on luultavaa, että vanhan, rakkaan isän kysyvät katseet enemmän kuin tämä halu olivat syynä lopputulokseen. — Seuraavassa saamme nähdä kuinka päätöksen toimeenpano lykkääntyi tuonnemmaksi ja kuinka se toimeenpantunakaan ei johtanut tarkoitettuun päämäärään.
* * * * *
Kun nyt olemme oppineet tuntemaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin, nämä kaksi henkilöä, joiden elämä pian on siinä määrässä yhteensulava suomalaisen teatterin elämän kanssa, että heidän yksityiselämänsä ei enää mitenkään ole siitä eroitettavissa, annettakoon vielä tässä samassa luvussa itse perheestä seuraavat tiedot.
Ennen on mainittu, että senaattori Bergbom 1850-luvun alussa kesti pitkän taudin. Siitä parannuttuaan hän pysyi terveenä ja työvoimissa aina syksyn alkuun 1869, jolloin hän lyhyen sairauden jälkeen 13 p. syyskuuta erosi tästä elämästä. Perheen isän jälkimaine, semmoisena kuin se silloin julkilausuttiin, luo puolestaan valoa Emilie ja Kaarlo Bergbomin lapsuuden kotiin. "Senaattori Bergbom oli niitä harvoja miehiä", sanotaan U. S:ssa, "joidenka henki pysyy valppaana ja sydän lämpimänä, vaikka vuosien raskas taakka masentaa ruumiin voimat. Vielä 73-vuotisena oli hänen mielensä harras kaikkiin jaloihin pyrintöihin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Suomen kielen, kirjallisuuden ja kansallisuuden harrastajat tulevat aina kiitollisuudella ja kaipauksella häntä muistamaan, koska hän oli niitä harvoja kansallismielisiä miehiä, jotka korkeimmassa hallituskunnassamme ovat suositelleet ja puolustaneet Suomen kielen ja kansallisuuden asiaa. Itse oli hän oikea perikuva suomalaisesta kansallisluonteesta sen kauneimmassa merkityksessä: vaatimaton, suora ja teeskentelemätön. Hänen mahtinsa ei ollut suurissa sanoissa, vaan väsymättömässä työnteossa. Suuri joukko niitä lakiehdotuksia, jotka kahdella viime valtiopäivillä ovat maan säädyille esitellyt, ovat saaneet alkunsa hänen ahkerasta kädestään." — Eräs yksityinen nuori tuttava, E. Nervander, todistaa että hänellä on sanomattoman hyvä ja kaunis muisto senaattori Bergbomista, jonka haudalla hän on vuodattanut kyyneleitä. Haudan partaalla laulettiin säkeitä, jotka hän oli kirjoittanut sydämestään.
Kun isä kuoli, oli viisitoista vuotta äidittömänä ollut perhe jo hajalla. Vanhin poika, Leonard, oli läpikäytyään Haminan kadettikoulun mennyt venäläiseen sotaväkeen. Majurina 1:sen Orenburgin tarkk'ampujapataljoonassa hän oli siirretty Turkestaniin, jossa Venäjä 1860-luvulla oli alkanut levittää valtaansa. Siellä kuolema hänet saavutti everstiluutnanttina Kodschendin linnan päällikkönä 1876. Kotimaassa hän oli viimeisen kerran käynyt jotakuta vuotta ennen isän kuolemaa. Kaarloa nuoremmista veljistä Ossian, läpikäytyään Aleksanteri I:sen tie- ja vesirakennusten instituutin Pietarissa, oli insinööri ja toimien par'aikaa rakennuksenalaisen Riihimäen—Pietarin rautatien ensimäisen työpiirin apulaisinsinöörinä hän asui Pietarissa. Aksel taasen oli ylioppilas, valmistautui vuoden päästä suoritettavaan tuomarintutkintoon ja asui sen jälkeen eri paikkakunnilla kaukana lapsuudenkodista. Tyttäristä oli, niinkuin on kerrottu, Betty naimisissa vapaaherra G. von Troilin kanssa ja asui Vaasassa; nuorin, Augusta, oli vielä kotona, mutta hänkin meni, ei täyteen kaksi vuotta myöhemmin naimisiin kirjapainonomistaja Oskar af Heurlinin kanssa.
Näin näemme että se tehtävä kodin hoitajana, jonka Emilie Bergbom 18-vuotiaana oli osakseen saanut, näinä vuosina loppui. Kumminkaan hänen ei tarvinnut jäädä yksin elämään eikä myöskään ilman tehtävää. Juuri silloin kuin hän luuli olevansa ilman semmoista elämänpäämäärää, jota hän voisi harrastaa koko rikkaalla hengellään ja lämpimällä sydämellään, se ilmaantui hänelle hänen veljensä Kaarlon elämäntyössä. Eikä mikään sattumus olisi voinut onnellisempi olla, sillä toteuttaessaan yhteistä suurta isänmaallista aatetta heillä oli keskinäisessä rakkaudessaan tyhjentymätön voiman ja kestäväisyyden lähde.
lV.
"Lea" ja Suomalainen Seura. 1869-1871.
Marraskuun 12 p. 1868 istui Kleinehn kulmahuoneessa päivällispöydän ympärillä noin kymmenkunta pohjalaista ylioppilasta — vanhimmat seurassa olivat Kaarlo Bergbom ja Emil Nervander — kaikki täynnä isänmaallista innostusta ja nuorta iloa. Syy yhteisiin päivällisiin oli seuraava. Pohjalaiset olivat kolme päivää ennen viettäneet Porthaninjuhlaansa, jota varten Seurahuoneen sali oli tuttujen naisten avulla asianmukaisesti koristettu. Kiitollisuudesta olivat sitten toimessa olleet ylioppilaat mainittuna päivänä kutsuneet naiset vaatimattomiin kahvipitoihin, ja heistä erottua oli sydämen kyllyys vaatinut jatkamaan yhdessä-oloa. Naisten joukossa oli rouva Raakin ollut, ja se lähinnä aiheutti että nämä päivälliset tulivat — historiallisiksi. Tuli näet puheeksi, niinkuin tähän aikaan alinomaan tapahtui, suomalainen teatteri, joka ei ollut olemassa, mutta joka kuitenkin eli jokaisen mielessä, ja silloin päätettiin seuraavana lukukautena s.o. kevätpuolella 1869 panna toimeen suomalainen näytäntö, jossa rouva Raa näyttelisi pääosan. Rohkea ajatus oli luultavasti Bergbomin keksimä; Nervander puolestaan lupasi kirjoittaa uuden näytelmän, joka tietysti oli suomeksi käännettävä.
Tämä "päätös", joka ei suinkaan johtunut neuvotteluista rouva Raan kanssa, oli neronleimaus, joka käsitti suomalaisen näyttämön syntysanan. Se on käyvä selväksi seuraavasta.
V:n 1869 ensimäinen puuha, jonka keskustana oli Bergbomin perhe ja sen ystävä- ja tuttavapiiri, ei kumminkaan ollut seuranäytäntö, vaan arpajaiset Kööpenhaminassa opiskelevan kuvanveistäjänalun Johannes Takasen hyväksi. Nämä huvit, joiden johto oli Emilie Bergbomin ja Nervanderin käsissä, olivat 2 p. helmikuuta ja ne ansaitsevat mainitsemista myöhempien seuranäytäntöjen tähden. Avustajina arpajaisiltamassa oli 15 ylioppilasta ja yhtä monta nuorta naista, jotka jälkimäiset erilaisiin kansallispukuihin puettuina möivät tarkoitusta varten lahjoitettuja kirjoja. Melkoinen osa näistä nuorista jatkoi koko kevätkauden ystävällistä seurustelua keskenään ja niiden joukosta saatiin ensimäiset vapaaehtoiset "statistit" suomalaiselle näyttämölle.
Tasan viikko arpajaisten jälkeen Bergbom kutsui luokseen pienen ystäväpiirin neuvottelemaan suomalaisen näytännön aikaansaamisesta. Kumminkaan ei kokous tarkoittanut yksistään neuvottelua, vaan saatiin myöskin kuulla julkiluettavan näyteltävä kappale — A. Kiven "Lea". Jo ennen kuin Nervander oli ennättänyt ryhtyä lupaustaan täyttämään oli Bergbom saanut Lean käsikirjoituksen[48] ja kohta huomannut, että siinä se nyt oli kuin taivaasta pudonnut näytelmä, joka tarvittiin, ja kauniimpana kuin oli osattu uneksiakaan. Gröneqvist luki ääneen pikku draaman, jota Bergbom sittemmin Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli seuraavin sanoin:
"Leassa on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihan kuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seeterien ja Saronin liljain kertoelma, ja samassa tämä suloinen tarina käsittää erään ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näky-ala aukenee meille; Itämaan heloittava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valonheijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon."
Ihastuneet kuulijat olivat tietysti yksimieliset siitä, että näytelmä oli esitettävä, mutta kuka suorittaisi pääosan? Siinä suuri kysymys. Bergbom ei ollut vielä puhunut rouva Raalle päätöksestämme, jossa hänen myötävaikutuksensa oli otettu lukuun ilman että hänelle oli sanaakaan hiiskuttu asiasta, ja luultavaa on että hän, hienotuntoinen kun oli, arasteli esittää näyttelijättärelle ehdotusta, jonka toteuttaminen edellytti niin suurta uhrautuvaisuutta. Siitä johtui että lopulta ei hän itse vaan eräs toinen henkilö ensi kerran julkilausui rohkean ajatuksen rouva Raalle.
Taiteilijatar itse kertoo tapahtuman näin: Ensi kerran tämä kysymys esitettiin minulle eräänä iltana Bergbomilla. Puhuttiin Leasta ja olisiko mahdollista saada se näytellyksi. Miehenpuolisiin osiin, niin arveltiin, saataisiin kyllä hyviä esittelijöitä — mutta Lea? Silloin tohtorinrouva Sanmark[49] nousi, tuli luokseni ja lausui laskien kätensä pääni päälle: "Tässähän meillä on Lea!" — "Onko hän siis oleva mykkä?" sanoin minä, lisäten, kuultuani että Lea oli kappaleen pääosa, "enhän minä osaa enemmän suomea kuin 'hyvää päivää'!"
Seuraavana päivänä Bergbom oli tullut rouva Raan puheille ja kysynyt, eikö asia todella olisi mahdollinen? Oli sitten kauan neuvoteltu, kuinka olisi meneteltävä, jos hän koettaisi, ja lopulta oli sovittu, että hänelle toimitettaisiin käännös sanasta sanaan, niin että hän tietäisi panna oikean painon sanoille. Käännös hankittiin, ja näyttelijätär alkoi lukea osaa ulkoa!
Pitikö rouva Raa uhkarohkeaa yritystä tositeossa mahdollisena on vaikea sanoa, mutta ainakin hän tahtoi koettaa. Kenties oli hän tähän aikaan tavallista varmempi kyvystään senkin tähden että hän juur'ikään oli saanut yhden kauniimpia voittojaan Helsingin näyttämöllä. Helmikuun 12 p. oli ensikerran uudestaan näytelty "Daniel Hjort", Raa nimiroolissa ja rouva Raa Katrina, ja yleisö oli ollut erinomaisen ihastunut nerokkaasta tavasta, jolla kumpikin suoritti tehtävänsä. Miten tämän lieneekään, ei peräytyminen enää tullut kysymykseen, kun taiteilijatar 10 p. maaliskuuta Bergbomilla, saapuville kutsutun tuttavapiirin edessä, oli näytteeksi ulkoa lausunut Lean pitkän yksinpuhelun. Läsnäolijat ihmettelivät kuinka selvästi hän lausui sanottavansa, ja joskin muutamien sanojen ääntämisessä havaittiin vieras sointu, oli kumminkin epäilys yrityksen mahdollisuudesta kadonnut.
Tällä välin Bergbom oli pyytänyt Kiveltä lupaa "Lean" näyttelemiseen, ja on hänen vastauksensa liian kuvaava runoilijalle ja ajalle, että voisimme olla tähän ottamatta sitä. Ensin Bergbom ei näy maininneen kenelle pääosa oli aiottu, ja se selittää miksi runoilijakin vastaa kuivakiskoisesti:
"Huvittaisihan minua, että se näyteltäisiin, mutta sen luulen tukalaksiasiaksi. Miesten roolit siinä ovat kylläkin helpot, mutta kuka tyttöHelsingissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee?Minun mielestäni on se vaikea rooli ja vaatii tottuneen aktriisin."
Vähän myöhemmin, nähtävästi saatuaan uuden kirjeen Bergbomilta, hän palaa asiaan:
"Jos saatte neidon, joka luulee taitavansa näytellä Lean roolin, niin olkoon menneeksi. Nainenhan tavallisesti, vapaana miehen kopeasta pöyhkeydestä, täyttää sen, mihin kerran uskaltaa ruveta. Minulle itselleni olisi suuri huvitus nähdä kerran teostani näyteltävän. Ja jos näyttäminen onnistuisi hyvin, niin saisi se ehkä kirjankustantajat vähän mieluisemmiksi ostamaan kirjojani. He katsovat vielä kovin viistoon ja epäillen teoksiini. Älä mainitse muille että sanon Leaa vaikeaksi rooliksi; se ehkä kuuluu hieman tyhmältä. Mutta aatokseni on, ettei rooli, jota pidän vaikeana näytellä, sentähden välttämättömästi ole mestariteos. Minä tulin mainitsemaan Leasta viime kirjeessäni aivan vähän ja niinkuin välinpitämättömästi, mutta syy oli se että luulin teidän aikovan Leaksi jonkun nuoren tutentipojan (!), niinkuin on ollut laita kaikissa suomalaisissa teatterinäytännöissä, jotka olen nähnyt. Mutta siinä tilassa en ensinkään tahtoisi katsella Leaa näytettävän. Mutta nyt, koska tiedän että teillä totisesti on toivo saada siihen tyttö, niin soisin kaikesta sydämestäni aikeesi onnistavan. Toista tällaista tilaisuutta nähdä teostani 'tiljoilla' saan ehkä vuosia vartoa."