Yritys oli siis mahdolliseksi havaittu, ja nyt oli työhön käytävä käsiksi. Eikä luonnollisesti yksistään "Leasta" ollut kysymys, vaan oli ohjelma täydennettävä muilla kappaleilla. Kiven kappale oli liian lyhyt yksin esitettäväksi, jota paitse aikomus oli toimeenpanna ainakin kaksi näytäntöä. Lisäksi päätettiin ottaa Z. Topeliuksen laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä "Saaristossa" (Ett skärgårdsäfventyr) sekä toinen näytös F. von Flotowin oopperasta "Martha". Molemmat suomennettiin kiireimmiten ja sopivia henkilöitä pyydettiin mikä mitäkin osaa näyttämään. Eikä niitä tarvittu kaukaa etsiä. Kyvykkäimmät kuuluivat ennestään Emilie ja Kaarlo Bergbomin tuttava- ja ystäväpiiriin. Niin etevä laulajatar Mili Mechelin, joka varsinkin laulunopettajana on suuresti vaikuttanut soitannollisen elämän kehitykseen maassamme, niin neiti Ilta Lagus (sittemmin rouva Ekroos), jolla samoin suosittuna laulajattarena on ollut arvossa pidetty asema Helsingin musiikkielämässä, ja niin neiti Therese Decker (sittemmin rouva Hahl), joka ei ainoastaan taitavana laulajattarena vaan eritoten innokkaana avustajana laulukappalten harjoittamisessa alusta aikain viimeiseen saakka — s.o. neljättäkymmentä vuotta on ollut Bergbom sisarusten hartaimpia, uhrautuvaisimpia ja uskollisimpia työtovereita. Miehistä taasen ovat etupäässä seuraavat mainittavat: Gröneqvist, jonka jo tunnemme edellisestä; varamaansihteeri sittemmin esittelijäsihteeri Berndt Ahnger,[50] jolla oli niin suuret taipumukset näyttämötaiteeseen, että hän kokonaan olisi antautunut sille alalle, jos olot olisivat olleet suotuisammat; ylioppilas (sittemmin maisteri) Taavi Hahl, joka kyvykkäänä laulajana ja soitannontuntijana oli Bergbomien ansiokkaimpia apumiehiä "Suomalaisen oopperan" aikana, mutta jonka kuolema tempasi liian varhain kotimaista taidetta ja tiedettä harrastamasta; ja ylioppilas Elis Duncker, joka kaksi vuotta myöhemmin luopuen lakimiehen uralta rupesi oopperalaulajaksi ja jolle niinikään kovin lyhyt elämänaika oli suotu.
Tämmöisellä kantajoukolla kävi jotakin yrittäminen. Harjoitukset alkoivat, ja ensi kerran Bergbom sisarukset näyttivät tarmonsa. Heidän johtamanaan sujuivatkin kaikki valmistukset erinomaisesti, sillä innostus oli kaikissa yhtä suuri, vaikka tuskin kukaan aavisti mihin käänteentekevään puuhaan oli ryhdytty.
Valmistuksiin kuului myös esiintymisluvan hankkiminen rouva Raalle ja teatterin vuokraaminen. Sopimuksenhieronta asianomaisten kanssa, jossa m.m. Nervander oli apuna, johti lopulta seuraavaan tulokseen. Ruotsalaisen teatterin johtokunta suostui yhteen esiintymiseen sillä ehdolla, että rouva Raa näyttelisi Uudessa teatterissa, joka seuranäytäntöjen toimeenpanijain tuli siksi illaksi vuokrata. Jälkimäiseltä taholta tarjottiin silloin 650 mk, mutta siihen vastattiin: "Tarjousta valitettavasti ei voida hyväksyä, vaan vaatii johtokunta vuokraa 850 markkaa, joka nykyään on näytäntöjen bruttotulojen keskimäärä".[51] Näin, vaikka ilta oli oleva semmoinen, jolla ruotsalaisella teatterilla ei ollut tapana näytellä! Oli pakko myöntyä, vaikka siten pettyikin toivo voida antaa "Lean" tekijällekin joku osa illan tuloista. Venäläisen teatterin johtokunta, jonka hallussa Arkadia oli, osoitti sitä suurempaa kohteliaisuutta, se kun ei vaatinut enempää kuin 100 m. illasta.[52]
Puolentoista kuukautta touhu oli kestänyt, kun vihdoin ensimäinen näytäntö tapahtui maanantaina 3 p. toukokuuta. Huone täyttyi "permannosta kattoon" yleisöstä, joka jännityksellä odotti mitä oli tulossa, sillä huhuista tiettiin, että yritys tarkoitti jotain toista kuin entiset ylioppilasnäytännöt. Kun orkesteri oli soittanut Mendelsohnin uvertyyrin Ruy Blas'iin, nousi esirippu ja näyttämöllä nähtiin aitauksen ympäröimä kirkkomaa, jolla nuorukaisen ruumiin ympärillä seisoi maalaiskansaa ryhmissä. Se oli loppukohtaus Runebergin "Pilven veikosta". Ja orkesteri alkoi taas soittaa säestääkseen Lindbladin säveltämää kaksinlaulua kaatuneen sankarin morsiamen ja isän välillä, jonka neiti Therese Decker ja maisteri F.H. Alopaeus lauloivat ylen kauniisti. Yksinkertaisen somasti sommitellun kuvaelman (Pilven veikon kasvot oli Fritiof Raa mestarillisesti maalannut situatsionin mukaan) ja varsinkin sydäntä kouristavan laulun vaikutus oli vastustamaton. Kuvaelma uudistettiin kohta, niinkuin sittemmin säännöllisesti tapahtui, joka kerta kun se uudelleen esitettiin suomalaisen teatteriohjelman osana — ja oikea tunnelma oli viritetty koko illaksi.
Tuli sitten Topeliuksen iloinen huvinäytelmä, ja se näyteltiin seuranäytännön kannalta arvostellen erinomaisesti. Kohtaukset seurasivat toisiaan reippaassa vauhdissa, ja "olipa aivan hauska kuulla, kuinka prinssit, amiraalit ja kreivinnat haastelivat suomea, jommoista erinomaisuutta ainoastaan taiteen vielä on lupa esiintuoda" (U. S.). Mutta paras valtti oli jälellä. Kun välillä oli soitettu Flotowin oopperan Alessandro Stradellan uvertyyri, seurasi "Marthan" toinen näytös, sävelteoksen ihanin osa, johon m.m. ikikaunis irlantilainen laulu "Kesän viime kukka" on sijoitettu. Tässäkin esitys voitti yleisön toiveet. Pääosaa esittikin etevä laulajatar, neiti Mechelin, eivätkä muutkaan osiaan pilanneet.
Tyytyväisinä lähdettiin teatterista, ja vaikka vain oli nähty seuranäytäntö, oli suomenmielisillä jonkunlainen voitontunne mielessä. Eikä illan vaikutus rajoittunut ainoastaan heihin. Eräs ruotsinmielinen katsoja puhkesi näet sanoihin: "Sellainen näytäntö voi tehdä proselyyttejä!" Tyytyväisimmät kaikista olivat tietysti toimessa mukana olleet, ja he erosivat vasta yhteisen illallisen jälkeen teatterin lämpiössä.[53]
Viikko myöhemmin, maanantaina 10 p. toukokuuta — siis tuona samana päivänä, joka jo ennestään (kts. ylemp. s. 102) oli merkkipäivä kotimaisen teatterin historiassa — tuli toinen näytäntö, se johon oikeastaan kevätkauden odotukset ja toiveet olivat kohdistuneet. Nyt oli siis suomenkieli ensi kerran kaikuva itse Uudessa teatterissa ja — mikä ihme — tämän teatterin ruotsalaisen näyttelijäseuran etevimmän taiteilijattaren huulilta! Olihan semmoinen tapaus taide-elämässämme, jos mikään, omansa jännittämään mieliä. Joka lippu oli myyty, ja teatteri ahtautui täpösen täyteen yleisöä, jossa tietystikin suomenmieliset muodostivat enemmistön, mutta jossa nähtiin lukuisasti uteliaita toismielisiäkin.
Mozartin iki-ihanan Don Juanin alkajaissoiton jälkeen tuli ensin niinkuin ensimäisessäkin näytännössä "Pilven veikko", jonka vaikutus oli yhtä syvä kuin silloin, ja ohjelman loppunumerona oli taas "Martha", josta ei suinkaan tällä kertaa nautittu vähemmän kuin ensimäisellä. Näiden väliin oli "Lea" sijoitettu niinkuin helmi kehykseensä.[54]
Vaistomaisesti aavistaen, kuinka paljo oli kyseessä, suurin osa katsojia esiripun noustessa istui "sydän kourassa". Levottomuus oli niin suuri, että alkukohtaukset — Sakeuksen lyhyt vuoropuhelu Rubenin kanssa, hänen yksinpuhelunsa ja rahanlaskunsa sekä kohtaus Joaksen kanssa, joka päättyy tämän aitofarisealaiseen rukoukseen — tuntuivat pitkiltä, sillä vaikka ne näyteltiin tavallisen hyvin, eivät ne merkinneet mitään ratkaisevaa. Mutta silloin, samassa kun Joas nousee polviltaan, Lea astuu sisään, astuu keveästi ja varmasti, ja kun isä moittii hänen viipyneen kauemmin kuin lupa myönsi, hän nostaa hunnun kasvoiltaan ja puhuu sisällisen hehkun vallassa, mutta selvällä äänellä: "Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämemme askartelee taivaan ihmetöissä." — Olihan siinä hieman outoa sävyä lausumistavassa, mutta sanat soivat kuitenkin selvinä ja heleinä, niin että katsojain milt'ei tuskallinen jännitys siinä tuokiossa laukesi ja vaihtui levolliseksi, vaikkei sentään hiiskaustakaan sallivaksi tarkkaavaisuudeksi. Ja sitten pikku näytelmä sujui luontevasti kohtaus kohtaukselta ilman vähintäkään häiriötä, Lean ainoatakaan kertaa kompastumatta. Päinvastoin hänen tositaiteellinen näyttelemisensä sai aikaan, että esityksen taiturimainen puoli — pitkän vieraskielisen osan ulkoalukeminen — unohtui ja sen sijaan antauduttiin taiteen tenhon valtaan.
Todella mieltäylentävä ja juhlallinen oli se ihastuksen- ja kunnioituksenosoitus, jolla kukkuroilleen täysi teatteri tervehti illan sankaritarta — mainesanalla on tässä tavallista todenperäisempi merkitys! Kättentaputukset olivat voimakkaita, tasaisia, pitkällisiä ja kolme kertaa huudettiin taiteilijatar esiin oikeassa suosion myrskyssä, jommoiseen hidas luontomme harvoin ratkeaa. Ihmiset olivat kuin haltioissaan. Muuan ruotsalaista syntyperää oleva rouva (Sopetoff) joutui, vaikka hän ei suomen sanaa ymmärtänyt, niin intoihinsa, että hän otti sormuksen sormestaan, pisti sen kukkaskimppuun ja heitti sen lahjana taiteilijattarelle. Muista kukkaskimpuista yksi toisia isompi sisälsi kultaisen rannerenkaan, johon seppelöitty kannel oli kuvattu, ja johon oli piirretty muistosanat:Charlotte Raalle 10/5 1869, Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle.[55]
Riemutunnelma oli niin mahtava, että se valloitti kaikki läsnäolijat ja välinäytöksen aikana tuntui kuin olisi kaikki erimielisyys kadonnut. Semmoisetkin, jotka muutoin tuskin tervehtivät toisiaan, puristivat toistensa käsiä kilvan purkaessaan tulvillaan olevain sydäntensä tunteita. Mukana olleet eivät ole sitä unohtaneet.
Näytännön jälkeen suomalaisuuden ystävät kutsuivat kaikki, jotka olivat myötävaikuttaneet, illanviettoon teatteriravintolan yläkertaan. Ensimäinen puhe omistettiin tietysti rouva Raalle. Yrjö Koskinen julkilausui ne kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet, jotka ei ainoastaan läsnäolijain sydämissä, vaan paljo laajemmissakin piireissä hehkuivat taiteilijatarta kohtaan, joka niin loistavasti oli näyttänyt kielemme kelpaavan näyttämöltä tulkitsemaan mitä ylevimpiä mielenliikutuksia. Eikä se voitto, jonka suomenkieli rouva Raan kautta oli saavuttanut — siihen tapaan puhe päättyi — ollut mikään tavallinen näyttämömenestys, vaan historiallinen tapahtuma, joka merkitsi todellista käännettä teatteriolojemme kehityksessä. Sitten seurasivat maljat "Marthan" ja "Pilven veikon" laulajattarille, A. Kivelle ja Suomen draamalliselle kirjallisuudelle, Bergbomin perheelle, jonka — joskin etupäässä Kaarlo Bergbomin — ansioksi näytäntöjen toimeensaanti luettiin. Puoliyö oli jo ohi, kun joukko ylioppilaslaulajia myrskyssä ja sateessa laulaen saattoi rouva Raan kotia. Erotessaan hän kätteli saattajiaan, voimatta muuta lausua kuin: "Olen niin onnellinen!"
Näin päättyi tämä ilta, jonka suurteosta rouva Raa jälkeenpäin on sanonut, että hän ei mistään hinnasta tahtoisi toista kertaa kokea samaa. Vasta sillä hetkellä kun hänen oli astuminen näyttämölle, hän oikein oli käsittänyt mitä hän uskalsi. Emilie Bergbomin ja erään toisen naisen täytyi suorastaan käsivarsista tukea häntä hänen odottaessaan sitä silmänräpäystä, jolloin hänen piti astua esiin. Hän oli näet hervottomuudesta maahan vaipumaisillaan, mutta, sanoo hän itse, siinä tuokiossa kun hän astui ensi askeleen yleisön näkyville, oli kuin korkeampi voima olisi pyyhkäissyt pois taakan ja ottaessaan hunnun kasvoiltaan lausuakseen ensimäiset sanat hän tunsi itsensä autetuksi. Hän ei ajatellut yleisöä eikä itseänsä vaan ainoastaan Leaa — ja kaikki meni hyvin!
Näytteeksi siitä mitä julkisuudessa lausuttiin näytännöstä, olkoon seuraava ote U. S:sta. Kerrottuaan illan menosta ja arvosteltuaan rouva Raan uskallusta sitä ihmeteltävämmäksi kuin ne, jotka olivat olevinaan draamallisen taiteen varsinaiset kannattajat maassamme, eivät suinkaan olleet vahvistaneet häntä kehoituksillaan ja hänen suomenkielen lausumistaan tarkaksi, sujuvaksi ja puhtaaksi, kirjoittaja jatkaa:
"Jos kysymme, mikä tämän tapauksen merkitys on, täytyy vastata, että ennen kaikkea se on osoittanut suomenkielisen teatterin mahdollisuutta meidän maassa. Se into, joka on pannut nämä seuranäytelmät toimeen, ja se into, joka niiden onnistumisesta on syntynyt, ennustavat toivoaksemme valoisampaa tulevaisuutta kansalliselle teatteri-taiteellemme. Ja aivan merkillinen kohta on sekin, että muukalainen ensimäisen luokan näyttelijätär on tahtonut näin jalolla alttiiksi-antamuksella lainata apuansa tähän kansalliseen toimeen; sillä se merkitsee, että kansallinen asiamme voimakkaasti valloittaa alaa. Me olemme ennen lausuneet mielipahan sanoja siitä teatteri-harrastuksesta, joka ei pidä sopimattomana käyttää Suomen kansan hiellä ja vaivalla ansaittuja varoja ulkomaalaisen teatterijoukon ylläpitämiseen. Että nyt kuitenkin tästä vieraasta joukosta yksi, sen etevin jäsen, on ikäänkuin sanaimme tutkaimen katkaissut, on asia, josta vielä enemmän iloitsisimme, jos ei se olisi sula sattumus, josta ansio ei missään määrässä tule teatterin johtokunnalle, vaan yksistään rouva Raalle. Vaan totta on, että hänen ansionsa onkin erinomaisen suuri. Hänen ainoa palkintonsa on, että hänen nimensä on säilytettävä tavallista merkillisempänä meidän kansallisen taiteemme historiassa. Sillä sitäpä uskallamme nyt toivoa, että sitä myötäistä hetkeä, joka näkyy tulleen suomenkieliselle draamataiteelle, ei ole päästettävä tyhjään haihtumaan, vaan että jotakin perustusta nyt koetetaan laskea tulevaisuudelle. Ja siinä tapauksessa kenties ei ole mahdotonta, että vielä saadaan luottaa rouva Raan jäntevään tahtoon ja intoon."
Kolmas henkilö, jonka ansio Lea-illasta oli ainakin tasalla rouva Raan ja Kaarlo Bergbomin ansioiden, tarkoitamme näytelmän tekijää, ei ollut voitonhetkenä saapuvilla. Säilyneistä kirjeistä ei myöskään huomaa hänen saaneen oikeaa käsitystä tapahtuman merkityksestä, jossa hänellä oli ollut niin suuri osa — sillä olihan se verraton asia, että niin arvokas alkuperäinen teos kuin "Lea" oli voiton pohjana! Eräässä kirjeessä 19 p:ltä toukokuuta Bergbomille ilmaantuu vähemmän iloa kuin katkeruutta, jonka Helsingfors Dagbladissa Lea-näytännön jälkeisenä päivänä julkaistu arvostelu kappaleesta oli aiheuttanut. Siinä "Leaa" — "tunnetun [den bekante!] Aleksis Kiven tekemää alkuteosta" — vastaan esitetään erinäisiä muistutuksia, jotka runoilija syystä pitää perusteettomina. Mutta kuulkaamme häntä itseään:
"Mielin vielä sanoa jotain Leasta. Onko sinunkin mielestäs Joas niin 'misstecknad karakter', kuin Dagblad sanoo? — Mutta niinhän täällä käy: minä hänen pidin parhain esiteltynä, ja muiden silmissä on se perin onnistumaton. Kuinka hyvänsä; mutta niinkuin Israelin kansassa hengittää se hellin, riutuvin, hohtavin ja taivaallisin rakkaus, niin sen povessa myös puuskuttaa verraton viha ja kiukku, aina kärkäs käymään mustenevaksi raivoudeksi. Se on tunnettu asia, ja sen näyttää melkein joka lehti pipliassa. Ja mistä vartosit enemmän kiukkua ja sen riehuvaa, raakaa osoitusta kuin eräältä fariseukselta, kitsaalta, saidalta fariseukselta, jolta hangoittelija (toisesta, vihatusta lahkokunnasta) tempasee silmänräpäyksessä sekä kaikki varrotut aarteet että kauniin morsiamen? — Mutta tämä olkoon. Nyt tulen toiseen kysymykseen, jossa kaiketi olen oikeassa. Dagblad sanoo, että ainoastaan 'Joasta ei liikuta se ihmeellinen oppi' ja sittemmin että 'toiminta loppuu ennen itsensä kappaleen loppua'. Mutta minä sanon, että toiminta kestää aina kunnes 'esirippu putoaa' ja juuri siinä hetkessä näytetään, että kristinuskon taivaallinen lempi ylivoittaa suurimmankin maallisen vihan. Joas oksentaa ympärillensä kirousta, mutta saa takasin paljasta siunausta (kristinuskon tärkein pykälä). Joas kummastuu ja kysyy: 'mitä?' mutta aina vaan sataa hänen päällensä rakkautta ja hän 'poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla'. Kukaties ei Dagblad olekaan huomannut näitä ihan viimeisiä sanoja paranteesien välissä, kukaties ette tekään, jotka sen näytitte, ole niitä huomanneet, vaan osoititte sen teatterissa saman mielipiteen mukaan, joka on Dagbladin. No olkoon menneeksi. Hyvähän että tapahtui minulle se kunnia, että teokseni näyteltiin; ja hyvä, että kävi se niin hyvin ja hän (Joas) sillä tavalla osoittaa selvästi, että se ihmeellinen oppi on häneenkin sattunut; vaikka minun mielestäni se ei sopinut, että hän yhtyi siihen yleiseen riemuun, vaan parasta, että hän poistui. Mutta nyt tulen kolmanteen kysymykseen: Dagblad sanoo, etten ole 'ymmärtänyt ensinkään esitellä jäsenten sisällistä hengellisyyttä' (niinkuin muistan sanain kuuluneen). Tämä on moitteista vaikein; ja jos se (moite) on kaikissa paikoissa oikea, niin eihän siinä löydy minulle muuta lohdutusta kuin: 'den som är slagen till slant' j.n.e. Siinä on oman henkeni ikivoiman puute. — Kerran vielä: kuinka hyvänsä; mutta Dagblad piti kyllä murheen että samasta koususta kuin hänen täytyi (Frouva Raan kautta) antaa vähän lämmintä, hän toiselta viereltä antoi kyllä jäähdytystä (itsensä kappaleen arvostelemisen kautta)."
Edellisestä tiedämme, että näytäntö ei voinut antaa rahallista voittoa. Voidaksensa lähettää runoilijalle edes jotakin — hän ilmoitti näet ennen kesää välttämättömästi tarvitsevansa 200 mk — Bergbom sai aikaan, että 3 p. toukokuuta annettu näytäntö uudistettiin 30 p. Oli promotsioonikevät ja saattoi siis toivoa täyttä huonetta. Toivo pettyi kumminkin. Näytäntö onnistui yhtä hyvin kuin ensi kerralla, mutta katsojia oli vähän. Siitä huolimatta Bergbom ja hänen sisarensa lähettivät Kivelle 300 mk, joka mainitaan esimerkkinä siitä, kuinka he valvoivat kun muut nukkuivat.
* * * * *
Tästä lähtien elettiin siinä tunnossa, että suomalainen teatteri oli lähempänä kuin ennen, mutta vielä oli taival kuljettava ennen kuin se nähtiin totena. Meidän on nyt askel askeleelta seuraaminen etenemistä päämäärää, kohti.
Ensi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton tapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui harha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun suomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa arveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi katsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri saanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin 16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis yhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi kannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui valitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin varakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä, puolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari, tri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja) rinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin, kirjalliseksi neuvonantajaksi.
Bergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä tiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka hänen oli mahdoton kotiutua. — Jo ennen näytäntöjen alkua hän huolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin laitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli tehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava Vaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta varat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa ja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska neiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä lähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen neuvon mukaan — "hajoittamaan koko hökötyksen". Ja siihen asia lopulta menikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: "Teatterikoulu on joku aika sitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin hyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita." Tämä viimeinen tarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin edelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi vastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen opetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta varhemmin oli niin suuria toivottu!
Ymmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan jäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka suomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön. Olihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen teatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan, oli se tapahtuva. — Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen seikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi järjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin kirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt neuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei katsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen on luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut veljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta mainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:
Teatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen yksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi silloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä suomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja kolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. — Ensimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä näytäntöä kuukaudessa. — Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle, jossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja kolme suomalaista johtajaa. — Teatterikoulu ylläpidettäisiin lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä samassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. — Orkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. — Erityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000 markan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta ensimäisestä näytännöstä.
Tuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla arvosteltiin "epäkäytännölliseksi", ilman että tarjouduttiin neuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän kokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu yhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain ja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt niitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa, kuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen näyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi tuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin itsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom yksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa, jotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin osastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia mahdollisuuksia. — Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin johtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen hyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo ennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.
Kenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä sisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen, mutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli joitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin likaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä: "Kuka voi tuommoisiin pukeutua?" — "Kyllä ne suomalaisille kelpaa!" vastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin, vakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma teatterinsa!
Verrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden teatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen Seuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs toinenkin nimeltä "Suomen ystäväin seura" olivat jo ennenkin tällä kymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden päämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin uudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden asiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen merkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran perustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä kirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: "Voit tuntea itsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut alkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä."
Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta, oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä toimeenpantaisiin. — Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.
Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka runoilija itse lausui, laulua — Achtén johtamia mies-kvartetteja ja sekaäänisiä lauluja — ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin "Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja uudempia maalauksia.
Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin verhossa.
Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa. Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa. Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit" Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai — inhimillistä. Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen, B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden historioitsijalle. — Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.
* * * * *
Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta, jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.
Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi kerran itsenäiset laulajaiset — hätää kärsivien hyväksi — sitä paitse laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p. lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis, vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle kriitillisemmänkin yleisön suosion.
Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" — arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. — Vastedes saamme nähdä mitkä merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin historiassa.
* * * * *
Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei kuitenkaan asettunut tälle kannalle. — Bergbomin toivo oli siis pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt jälkeensä sanottavaa omaisuutta.
Keväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli pääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa 19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi ensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa Estlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän lausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä olevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut tutkittavakseen "päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä, jotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on vakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla aloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on metoodinsa kehitettävänä". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja mielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja luonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta kaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle hakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia kansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi hänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään asian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.
Mieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin asialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei suinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän aikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse ja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään toimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme tarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen näyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä tammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin ryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä rouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen innostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin tietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä ei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat kysymyksen vireilläoloa.
Vastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja Bergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä tiedämme, että "Preciosaa" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli tarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta mistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla kysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen pääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta arvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita helpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä ajassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, "Paola Moroni". Tämän draaman näyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava, aloitti julkisen toimintansa.
Näytelmä "Paola Moroni", sommiteltu "saksalaisen aiheen mukaan", luo eteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien ja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla Italiassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred on tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin linnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa hänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta asianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred on väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja syöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin rakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä oli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on valloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan kuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. — Kahteen näytökseen tekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti olisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä on kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan valmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen jännittävä — tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä huolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat toisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma, joka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä tenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä, täsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta vailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen kykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että Bergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se tavallaan "tilapäinen" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta valittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.
Paitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin (Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan suunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän Ernst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen seuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius oli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen suunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu "Elinan surma" runo Kantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista kumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.
Ensin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä helluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä, ritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan alkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus Kurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle lappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän tämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat ilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu nuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs alkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on Laukon emäntänä, kun ooppera alkaa.
Henkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi, "ylimystrenki" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen rakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater Hemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso); Tuovi, noita-akka (altti).
Ensimäinen näytös. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja sotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat köörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He ilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan veroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua laulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu laulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka Klaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi jättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon. Ballaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja Uolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä lappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen hänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden ikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa Uoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria, jonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia kohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita ja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat varustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja julkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming astuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin ja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina yksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus horjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään retkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi jälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun keskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva tyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin rukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming seuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole jättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen. Kirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja pyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan. Lemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen kättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi loukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen ylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti nousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri julkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus käskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa, kohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta Klaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus on aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki olevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan loppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri Kaarle kuninkaan metsästyksessä.
Toinen näytös. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on joukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen uskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön pimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha (noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten jumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan Hiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta kristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa kööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja Tuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa Tuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja hänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla mielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään Kirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota kantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan neuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa, Laukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin uhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa soinnuissa; — vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen kuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy hurjaan kosto-allegroon.
(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo. Kappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi tulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos kappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia sulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun tapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa. Lopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen, keskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä. Elina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei välitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja ilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti Hämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto Uolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava Elinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi lupaa. Esirippu.
Kolmas näytös. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa sanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto Kirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja tehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean koston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja väittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti vaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää pianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja Laukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen ylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus kalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus lausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee hänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.
(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet tuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti laulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja houkuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin vastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti saapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy lempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on tahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä vastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana. Klaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin syyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan roviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa surkutellen hänen kohtaloaan.
Neljäs näytös, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan tuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa. Uolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta. Elina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää syyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy horjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa apua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi. Silloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja rukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä äitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää ulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä mestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.
(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä taka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri rukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään. Hän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi, ja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan. Munkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa lyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut häntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän karkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet raunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa katumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.
Että tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut enemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että jälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu luopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja johon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että pienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt säveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä runoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon. Kun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. — Eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli ollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli aiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera valmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka silloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä siihen. — Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen traagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin puhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla osansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.
* * * * *
Suomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen tapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja huhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli tarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin ("Suksimiesten laulu"), R. Faltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa rouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja että vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin kansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli kokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin kaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä suomalaisille sanoille (toinen Oksasen "Epäilijä").
Kolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli draamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa teatterissa — erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä vastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel askeleelta oli voitettavana. "Paola Moronin" ensi illan esihistoria kerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava asiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen välinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs "Kansallisen teatterin ystävä" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään kirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat ruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä vastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen osaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei kuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen paperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.
Muistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta edellisenä keväänä oli pakottanut "Lea"-näytännön toimeenpanijat kohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan kuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana (hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen teatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869 muodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että ohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä laulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta valiokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa, ehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi murhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin usein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan. Näyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo edullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta taipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa kautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan edustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne ehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären ainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin "ilman esteitä" esiintyä kuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä merkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja rouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova. — Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin samallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla — se nimittäin että sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut avustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä Arkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että näytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi lupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen, koska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan piti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei kuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran draamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa. Vuokraksi määrättiin, niinkuin "Lea"-illastakin, 850 mk taikka määrätty maksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut olla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että teatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista järjestystoimista. — Kertomus päättyy tietoon, että teatterin toimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin sanomiin.[59]
Itse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli "Paola Moroni",Bergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietojaeräästä Nervanderin kirjoittamasta "kirjeestä ystävällePaltamossa".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava:
"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle muutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa. Julkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi mielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset voitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä epäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa tulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän, pienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian läheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa, ollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa maassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja ylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön ensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin naapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu päämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja samppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa suomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei olisikaan ylen suuri."
Kaipaako tämä selitystä? "Lea" oli mieltäkiiimittävä "probleemi" (H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen toimittamista oli ilmeistä — maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli yleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta, vanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa nähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja koko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet. Orkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta; teatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä avustajana.
"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua näyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty. Kummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka ylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä. Ensi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua läksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein hienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren sarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen korkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa, joka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime keväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista, huomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan näyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan, ja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan siinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen taiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön."
Täytteeksi näyteltiin "Yökausi Lahdella", laulunsekainen ilveilys 1:ssä näytöksessä (E. Labichen "Une chambre à deux lits"), joka, niinkuin teatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean naurujuhlan.[61] — Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona häntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta tervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa saatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui suomeksi: "Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina lempeästi sykkimään Suomen edestä."
Suomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta ainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen osaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen avulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin 84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille, kööreille ja orkesterille säveltänyt.
Tämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat "Preciosaan", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä Arkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää silmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on että näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von Weberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi — sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä ylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen musiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema — vaan sen vuoksi, että "Preciosa" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys siis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu ponnistaa.
Ja tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi vaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat erinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana toimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän draamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että Preciosa itse — neiti Ottilia Meurman — hurmasi katsojia ei yksistään kauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään. Onko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että Bergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen Preciosaa!
Toisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa, joka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa, oli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja soitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön vaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa, että teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen. Mutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset sitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta kuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö vielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen riemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa näytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään rahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että, niinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin taskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka kaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään pyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi, miten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa kunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla kannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. "Preciosa" näyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja näytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle, joka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.
Näytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen sepittämän alkajaisrunoelman.[62] —
Jokapäiväisestä hälinästä — tähän tapaan runoilija julkilaulaa mietteensä ja tunteensa — olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme, kykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa tenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on hajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa häväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen mustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet, tämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan kiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on tämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa, herättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä pois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei — me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa paljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on lepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja vainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että sivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat rakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen, niin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.
Mutta kun iloitsemme aateluudesta, jonka suomenkieli on tällä näyttämöllä voittanut, niin on meidän muistaminen Sinua, jota niin usein olemme ylistäneet. Näytellen kuningattaren osaa kuninkuutesi ei perustunut ainoastaan rooliin, vaan neroosi, jonka avulla kuninkaallisesti tulkitsit elämän ilot ja surut. Ja kuninkaallista oli sekin kun Sinä nähtyäsi, kuinka kansan kieltä ylenkatsottiin sen oman lieden ääressä, henkesi runsaalla lahjalla rohkaisit sitä vaatimaan oikeuttansa. Sitä lahjaa tämä maa ei unohda, ja sen antaja Charlotte Raa on muistossa elävä; ja kun täällä uneksitaan näyttämön tulevaisuutta, on hänen kuvansa antava unelmalle loistoa.
Samana iltana allekirjoitettiin seuraava rouva Raalle osoitettu kirje:
"Vastaanottakaa suosiollisesti, kunnioitettu Rouva, myötäseuraava vähäinen rahasumma — koottu 'Preciosa' näytelmä antamalla tänä iltana — halpana osoitteena siitä syvästä ja vilpittömästä kiitollisuudesta, jota tunnemme Teitä kohtaan siitä, että Te jalolla alttiiksi panemisellanne olette raivannut tietä kansalliselle draamataiteelle isänmaassamme ja etevällä taidollanne lemmekkäästi johdattanut sen ensimäiset horjuvat askeleet tällä tiellä. Yhtä vakuutetut kuin olemme, että tämä näin hyvillä enteillä perustettu taide on varttuva ja kasvava sekä rikkaita hedelmiä kantava, yhtä varmaan on muisto Teistä ja Teidän ansiostanne oleva siihen kiinnitetty ja aina elävä. Kunnioituksella, kiitollisuudella":
"Minä Ahnger, Emilie Bergbom, Ottilia Meurman, Anton Almberg, AlfredCedervaller, Kaarlo Engelberg, M. Alarik Zitting, Emilie Paldani, MimmiCadenius, Augusta Johnson, Ina Brotherus, Mimmi Fabritius, AlmaPaldani, Otto Ticcander, Augusta Bergbom, Elis Stenberg, FridolfWahlström, Therese Decker, Helena Aminoff, Hilma Aminoff, Joh. Castrén,Ismaël Edvard Nyberg, Edvard Lang, Georg Ahlén, Karl Kaslin, AinaKruskopf, Waldemar Jahnsson, Alfred Poppius, Olga Tamelander, GideonBrummer, Rafael Laethén, Constance Björkman, David Airaksinen,Elisabeth Avellan, Johannes Lagus, Carola Avellan, Werner Strömmer,Olga Parastschuk, Nikodemus Hauvonen, Ida Molander, Karl Collin, EvaTiccander, Adla Wetzer, Aina Strömborg, Welly Oiva Gottlund, G.Cederhvarf, L.N. Achté, Aina Tavaststjerna, Hilda Stråhlman, HiljaTavaststjema, Betty Stråhlman, Amelie Stråhlman, Elna Aminoff, Reinh.Castrén, H. Nybergh, David Hahl, Joh. Alfr. Winsten, Ernst Fr.Albrecht, Theodor Leopold Eck, A.J. Ahnger, Wendla Arppe, AlfredBackman, Petter Ervast, F.F. Brummer, Oskar af Heurlin, OskarGröneqvist, Kaarlo Bergbom."
Olemme ottaneet tähän 69 allekirjoittaneen nimetkin, jotta nähtäisiin kutka "Preciosassa" esiintyivät. Huomattava on kuitenkin, että jotkut ensi näytännössä mukana olleet olivat matkustaneet pois ja toisia astunut heidän sijaansa sekä myöskin, että joukossa luultavasti on joitakuita, jotka ottivat osaa kunnioituskirjeeseen ilman että olivat näyttämöllä myötävaikuttaneet.
Se menestys jolla tähän asti oli toimittu, sai Kaarlo Bergbomin ystävineen toimien Suomalaisen seuran nimessä ryhtymään yhä suurempiin puuhiin. Jo toukokuulla tiettiin kertoa, että "syyssäsongi" tulisi olemaan loistava. Ida Basilier, joka puolikolmatta vuotta harjoitettuaan lauluopintoja Parisissa ei enää aikonut sinne palata, oli syyskaudeksi otettu draamallisen osaston palvelukseen, ja hänen avullaan oli ensimäinen oikea ooppera — Giuseppe Verdin "Il Trovatore" — suomeksi esitettävä. Eikä siinä kylläksi, edemmäskin ulottuivat suunnitelmat. Päättymäisillään olevan näytäntökauden jälkeen oli rouva Raa eroava ruotsalaisesta teatterista tehdäkseen opintomatkan ulkomaille, syksyksi 1871 hän palaisi ja silloin perustettaisiin teatterikoulu, jossa hän olisi opettajana ja joka ei ainoastaan tyytyisi oppitunteihin suljettujen ovien sisällä, vaan, kerättyään parhaiten edistyneet oppilaat, alusta alkaen koettaisi esiintyä, joskin vaatimattomana, kumminkin julkisesti toimivana teatteriseurana. Valmistuakseen tähän tehtävään ja voidakseen muutoinkin entistä paremmin vaikuttaa asian hyväksi rouva Raa oli opiskellut suomenkieltä ja lähtisi täksi kesäksi Keuruulle kansan keskellä varttuakseen tämän kielen käytännössä. — Nämä niinkuin muutkin sentapaiset suunnittelut ja valmistelut ovat vaillinaisesti tunnetut. Ne kätkeytyvät luonnollisesti niiden tulosten taakse, jotka tosiasioina ovat esiintyneet julkisuudessa; ainoastaan yksityisissä kirjeissä tavataan niistä satunnaisia tietoja.
Siten tiedämme, että rouva Raa todella heinäkuulla lähti Jyväskylän kautta Keuruulle. "Jyväskylässä", hän kirjoittaa Bergbomille, "minut vastaanotettiin semmoisella riemulla kuin olisin ollut rakas ystävä. Ylitarkastaja Cygnaeuksen perhe oli niin sanomattoman rakastettava ja sydämellinen minua kohtaan, etten voi koskaan unohtaa sitä." Cygnaeuksen luona tuli tri Schildt, jonka lehdessä ennen oli ollut mitä ankarimpia hyökkäyksiä teatteria vastaan, esittämään "yleisen pyynnön kaupungin puolesta", että näyttelijätär antaisi yleisön kuulla jollei muuta niin ainakin lausuntoa. Kun rouva Raa ei kuitenkaan katsonut mahdolliseksi esiintyä yksistään lausujana, niin heräsi ajatus "Lean" näyttelemisestä, johon hän puoleksi suostuikin ukko Schildtin äärettömäksi ihastukseksi. Kuitenkin vaati asia valmistuksia ja sentähden se lykättiin siksi kun näyttelijätär oli päättänyt olonsa Keuruulla. Eräästä myöhemmästä kirjeestä (16/8) nähdään puuhan jo olleen niin edistyneen, että rouva Raa antoi määräyksiä pukujen lähettämisestä Helsingistä Jyväskylään. Mistä syystä asiasta ei sittenkään tullut mitään, on tuntematonta. — Keuruulla rouva Raa asui eräässä talossa kirkonkylässä. Hän oli tyytyväinen hiljaiseen sisämaan elämään ja ystävälliseen kohteluun, joka kaikkialla tuli hänen osakseen (m.m. pappilassa rovasti Bergrothin perheessä). Samana kesänä oleskelivat myöskin neidit Elisabet ja Kaarola Avellan Keuruulla Häkkisellä, ja heidän luonaan rouva Raa oli vieraana viikon päivät tehden matkan kirkkoveneellä. Näyttelijätär vakuuttaa, että hänen olonsa Suomen sisämaassa suomea oppimassa ei suinkaan tuntunut hänestä "uhraukselta", vaan oli hän toimiva suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi ja kohottamiseksi niin kauan kuin häntä tarvittiin.
Edelleen tiedämme Bergbomin elokuun alkupuolella lähettäneen Ouluun Ida Basilierille "Trubadurin" ja Massen operetin "Jeannetten häitten" partituurit suomennettuine teksteineen. "Olen kerrassaan hämmästynyt ja ihastunut", laulajatar vastasi, "onnistuneesta suomennoksesta. Olen todella ihmeissäni nähdessäni kuinka uskollisesti ranskalainen teksti on käännetty niin kokonaan erilaiselle kielelle kuin suomi; poljennosta ja musiikista on täydellisesti lukua pidetty.[63] Trubaduria olen jo harjoitellut — se on ihanaa! En koskaan olisi uskonut, että kaunis kielemme olisi niin sointuvaa laulussa! Itse satakieli-aria helkkyy suloisesti suomeksi. Pelkään vain etten varsinkaan Trubadurissa jaksa tyydyttää vaatimuksia — kumminkin toivon yleisön antavan anteeksi vasta-alkajalle." — Samassa kirjeessä Ida Basilier kertoo Oulussa tutustuneensa tenorilaulajaan Gunnar Fogelbergiin, joka edellisenä näytäntökautena oli debyteerannut Tukholman oopperassa. Hänellä oli miellyttävä, laajanlainen ääni, hän oli halukas tulemaan joksikin ajaksi Helsinkiin ja laulaisi mielellään suomeksikin, jollei se vain olisi hänelle mahdotonta. Vihdoin laulajatar mainitsi, että hänen "pikku sisarensa" oli myöskin tuleva Helsinkiin ja he voisivat ehkä yhdessä laulaa kohtauksen "Noita-ampujasta", vaikka hänen äänensä on heikonlainen. Eräs serkku, maisteri J.A. Bergman, käänsi par'aikaa tekstiä. Kaikki mitä näin esiteltiin kirjeessä, oli syksyllä toteutuva.
Rouva Raa oli todella alkavaksi näytäntökaudeksi eronnut ruotsalaisesta teatterista, ja kun hän lykkäsi lähtönsä ulkomaalle joulun aikaan, ei mikään estänyt häntä syksyllä esiytymästä erinäisissä suomalaisissa näytännöissä. Ensimäiset näistä näytännöistä toimeenpani hän itse, palattuaan Keuruulta, suomalaisten ystäviensä avulla hankkiakseen matkarahoja, ja kaksi varhaisinta tapahtui Turussa, jossa sitä varten jo kesäkuulla oli valmistuksiin ryhdytty. Syyskuun 23 p. saatiin Suomen vanhassa pääkaupungissa — jollei oteta lukuun 1600-luvun näytäntöjä — ensi kerran kuulla suomenkieltä teatterilavalta. Ohjelma käsitti Bergbomin "Paola Moronin" ja O. Gastineaun yksinäytöksisen huvinäytelmän "Pitokengät" eli "Tanssikengät" (jälkimäistä nimeä käytettiin myöhemmin Helsingissä). Tässä hupaisessa puhelukappaleessa on ainoastaan kaksi naisosaa, ja rouva Raa näytteli toisen (Marguerite de Chatenay). Muut näyttelijät kummassakin näytelmässä olivat turkulaisia, josta näkyy että ei ainoastaan pikku komedia vaan "Paola Moronikin" oli Turussa uudestaan harjoitettu. Teatterin sanotaan olleen täynnä katsojia, jotka vilpittömillä suosionosoituksilla ilmaisivat tyytyväisyytensä. "Todella ihmetyttävää", kirjoitettiin U. S:lle, "oli se taito ja sujuvaisuus, millä rouva Raa puhui äidinkieltämme, jota hän niin vähässä ajassa on oppinut; selvää on, että tämmöisen taidon saavuttamiseksi tarvitaan intoa ja rakkautta, jota ei löydy juuri joka hengessä, ja joka sen vuoksi ansaitsee sitä suuremman kunnioituksen ja kiitoksen." "Paola Moronin" tekijä, tohtori Bergbom, joka itse oli saapunut Turkuun johtamaan näytäntöpuuhaa, huudettiin hänkin esille. Suomalaisen näytännön vaikutuksesta mainitsee siteeraamamme kirjoittaja, että "moni ylpeä ylimys ja moni 'fiini fröökinä' on sen kautta tullut huomaamaan, että isäimme kieli, josta hän tätä ennen on puhunut pilkalla ja ylenkatseella, kuitenkin kelpaa muuhunkin kuin ainoastaan torilla käytettäväksi, että sillä voi esittää korkeimpiakin henkisiä asioita ja että se kaikuu kauniilta ja suloiselta". — Näytäntö annettiin toistamiseen 25 p., jolloin jälkikappaleena esitettiin Benedixin "Riita-asia".
Suomalaisen seuran toiminta syksyllä alkoi 11 p. lokakuuta iltamalla, jossa rouva Raa lausui Kallion iki-ihanan "Oma maa" runoelman ja Ida Basilier esitti useita soololauluja. Alku oli siis hyvä, ja tämä syksy tulikin loistavimmaksi ajanjaksoksi seuran elämässä. Silloin näet sen draamallinen osasto sai aivan erinomaista aikaan ja sen tavalliset iltamatkin olivat erittäin onnistuneita. Muun muassa on merkille pantava, että Alma Fohström näissä iltamissa ensi kerran esiytyi suuremman yleisön edessä. Luultavaa on, että tulevan kuuluisan laulajattaren vanhempi sisar, nti Augusta Fohström, joka oli nti Augusta Bergbomin koulutoveri ja jossa suomalaisuuden asia oli herättänyt mielenkiintoa, ensiksi kertoi Emilie Bergbomille 15-vuotiaan sisarensa harvinaisesta lauluäänestä. Miten lieneekään, varmaa on että tämä Emilie Bergbomin kehoituksesta lauloi ensin yhdessä ja sitten muutamissa toisissakin iltamissa. Laulajatar itse muistelee vielä laulaneensa Collanin "Rose-Marie", arian "Excusez du peu!" oopperasta "Traviata" ja "Minun kultani", ja olivat suosionosoitukset olleet erinomaisen lämpimiä. Eikä sitä kenkään oudoksune, joka muistaa pienen vaaleapukuisen tyttöhaamun silloisen seurahuoneen salin lavalla. Hänen hienot kauniit kasvonsa rusottivat kultakiharain keskeltä ja helkkyvä laulu oli luontaisen musikaalisen aistin leimaama, joka sai jäykimmänkin kuulijan huomaamaan, että tässä oli jotakin jokapäiväisyydestä eroavaa. — Se menestys, jonka laulajattarenalku saavutti Suomalaisen seuran iltamissa, kuuluu ratkaisevasti vaikuttaneen kysymykseen hänen tulevaisuudestaan. Harjoitettuaan opintoja nti Anna Blomqvistin edessä Alma Fohström 1873 lähti Pietariin ruvetakseen rouva H. Nissen-Salomanin oppilaaksi. Kun ehdimme Suomalaisen oopperan aikaan, on kerrottava mitä tästä Suomalaisen seuran suosikista sukeutui.