Mitä teatterinäytäntöihin tulee, annettiin samoin kuin Turussa ensimäinen näytäntö Helsingissäkin, 17 p. lokak., rouva Raan nimessä "Suomalaisen seuran draamallisen osaston ja neiti Ida Basilierin suosiollisella avulla". Paitse "Paola Moronia" joka keväällä oli näytelty ainoastaan yhden kerran, kuului ohjelmaan jo ylempänä mainittu V. Massen operetti "Jeannetten häät". Edellisessä huomattiin rouva Raa kieleen nähden niin edistyneeksi, että tuskin mitään enää oli muistutettavana. Sen ohella kiitettiin Noran osassa neiti Handolinia (joka kesällä Suomalaisen seuran apurahalla varustettuna oli opiskellut suomenkieltä). Suurin osa mielenkiintoa oli sinä iltana kuitenkin varattu operetille, sillä siinä Ida Basilier ensi kerran julkisesti esiintyi näyttämöllä. Ja hän — tuli, lauloi ja voitti. Hän liikkui näyttämöllä kuin tottunut näyttelijätär, ja hänen heleä äänensä kaikui keveästi ja sulosointuisesti. Tietysti enensi hänen esiintymisensä ja kokonaisuuden vaikutusta se, että hänen vastanäyttelijänsäkin, ylioppilas Viktor Cajanus, huolimatta ensikertalaisuudestaan, oivallisesti suoriutui tehtävästään. Solakkavartaloinen Jean kauniine baritoniäänineen ja viehkeä helkkyääni Jeannette muodostivat mitä somimman pariskunnan, ja kun he laulun lomissa puhuivat keskenään, soi suomenkieli heidän huuliltaan sirommin kuin sitä ennen oli näyttämöltä kuultu. Ihastus olikin suuri, ja Julius Krohn lausui: "Nyt kuultiin ensi kerran suomea teatterissa!"
Seuraava näytäntö, joka niinkuin myöhemmätkin jälleen annettiin Suomalaisen seuran draamallisen osaston nimessä, oli määrätty 25 p:ksi lokak., mutta tapahtui todellisuudessa vasta 29 p. Syy lykkäykseen oli vaikeus ruotsalaisen teatterin kanssa sopia orkesterista, joka oli yhteinen. Kun Bergbom pyysi orkesteria harjoitusta varten, ilmoitettiin ruotsalaiselta taholta milloin mikäkin este. Rettelöt, jotka tästä johtuivat ja jotka — niin ainakin suomalaisten puolella luultiin — olisivat olleet vältettävissä, jos hyvää tahtoa olisi ollut, jatkuivat näinä aikoina lakkaamatta, eikä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin ruveta puuhaamaan omaa orkesteria. Richard Faltin, joka 1869 keväällä kutsuttuna ruotsalaisen teatterin soittokunnan ynnä sinfoniakonserttien johtajaksi oli Viipurista muuttanut Helsinkiin, ja josta Suomalaisen seuran soitannolliset harrastukset olivat saaneet hartaan ystävän, alkoi silloin kerätä amatöörejä orkesteriksi, joka vapauttaisi seuran ruotsalaisen teatterin mielivallasta. Tehtävä ei ollut helpoimpia, mutta silti se onnistui, ja ansaitsee Faltin tästä niinkuin myöhemmästäkin, vastedes kerrottavasta toimestaan Suomalaisen oopperan hyväksi mitä vilpittömimmän tunnustuksen. Tämä nykyään Suomessa niin tunnettu ja kunniassa pidetty säveltaiteilija, joka syntyneenä 1835 Danzigissa oli 1856 tullut Viipuriin Behmin saksankielisen koulun soitannonopettajaksi ja sitten on meillä kotiutunut, niinkuin ennen häntä Fredrik Pacius, tutustui kohta muutettuaan Helsinkiin Bergbom sisarusten kanssa, ja samalla hänet valloitti heidän palava kansallinen ja taiteellinen innostuksensa. Niin sai suomalaisen näyttämön aate alkuperäisestä saksalaisesta, Faltinista, niinkuin ennen ruotsalaisesta naisesta, rouva Raasta, mitä kykenevimmän edistäjän. Ja vielä tänä päivänäkin hän muistellen noita innostuksen aikoja tunnustaa, että semmoisia ihminen kokee ainoastaan kerran elämässään.
Mainitussa näytännössä lausui ensin rouva Raa Johanna d'Arc'in molemmat mainiot monoloogit Schillerin "Orleansin neitsyeestä", toiseksi Ida Basilier esitti kohtauksen rukin ääressä ja peilin edessä Gounodin "Faust" oopperasta, jonka jälkeen tuli "Tanssikengät" ja "Jeannetten häät". Tällä kertaa esiintyi tavallista vähemmän dilettantteja, ja oli näytäntö sentähden yleissävyltään entisiä taiteellisempi. Hyvin näkyi, että rouva Raa antoi katkelmia yhdestä traagillisen ohjelmistonsa pääosia, ja Ida Basilier, joka lauloi Margaretan osan ranskankielellä, miellytti suuresti näyttäessään, että hän osasi laskea persoonallisuuttaan Parisissa opittuun taiteelliseen muotoon. "Tanssikengissä" näytteli kappaleen toista osaa rouva Raan rinnalla nuori ja kaunis rouva Jenny Ståhlberg (o.s. Westerlund) varsin viehättävästi.
Kolmas näytäntö oli marraskuun 1 p. ja siinä tarjottiin uutta hyvää parhaimman entisen lisäksi. Ohjelman kaksi ensimäistä numeroa oli samat kuin edellisellä kerralla, mutta sen jälkeen tuli "Lea" ja toinen näytös C.M. von Weberin "Noita-ampujasta". "Lea", jota ei oltu näytelty toukok. 10 p. jälkeen 1869, oli tietysti monelle uusi, ja niillekin katsojille, jotka olivat olleet mukana tuona verrattomana "ensi iltana", oli mitä suurin nautinto jälleen nähdä Charlotte Raa itämaisena neitsyeenä.
"Sama Lea", kirjoitettiin U. S:ssa, "joka silloin lumosi katselijat, ilmaantui nyt tuttuna, rakkahana yleisölle, jonka rohkeimmat toiveet hänessä olivat toteutuneet. Vielä viehättävämpänä, vielä ihanampana, — tahtoisimme sanoa: vielä hengellisempänä — toimitti Lea nyt tehtävänsä; vielä luontevammin, vielä kauniimmin kuin koskaan ennen soi suomenkieli hänen huuliltaan. Se hehkuva itämainen runollisuus, joka muutoinkin ilmaantuu tässä Kiven miellyttävässä näytelmässä, sai rouva Raassa ikäänkuin näkyväisen muodon." —
"Noita-ampujan" toisen näytöksen esitys oli käynyt mahdolliseksi sen kautta, että ennen mainittu nuori ruotsalainen oopperalaulaja, Gunnar Fogelberg, kuukauden ajaksi (600 markan palkkiosta) oli otettu Suomalaisen seuran palvelukseen. Hän esiintyi nyt Maxina, Ida Basilier Agathana ja nuorempi sisar, Emmy Basilier, Annana. Fogelbergin ääni oli miellyttävä, joskaan ei tavattomampi laadultaan, Emmy oli, samanaikuisen muistoonpanon mukaan, "kuin puoleksi puhjennut ruusu", Ida voitti toiset laulun taiteellisuudessa — kokonaisuus oli soma ja tunnelmallinen.
"Trubaduria", jota varten Fogelberg oikeastaan oli otettu, harjoitettiin näinä aikoina väsymättä. Lukuunottamatta edelläkäypiä kööriharjoituksia ynnä muita valmistuspuuhia, kesti tätä työtä vähän neljättä viikkoa, jolla ajalla ei ollut julkista näytäntöä vaan ainoastaan yksi Suomalaisen seuran iltama (8 p. marrask.), jossa Basilier sisarukset lauloivat. Vihdoin perjantaina 25 p. — ylioppilastalon monen viikon rettelöitä puolueiden välillä aiheuttaneen vihkiäisjuhlan aattona — oli Arkadiateatterissa oopperan ensi ilta.
Teatteri oli kukkuroillaan väkeä, tietysti etupäässä suomenmielisiä, mutta myöskin musiikin harrastajia, näyttämöllisen taiteen ystäviä ja uteliaita pääkaupungin kaikista seurapiireistä. Tapahtuma — ensimäisen täydellisen oopperan esittäminen suomenkielellä — oli siksi outo ja merkillinen, johdon ja esiintyvien kykyjen laatu lupasi niin paljo ja yrityksestä oli niin kauan puhuttu, että ainoastaan jyrkimmät 'viikingit'[64] pysyttelivät kaukana Arkadiasta. Ja Verdin maailmankuulu Trubaduri laulettiin ja näyteltiin niin, että yleisö hämmästyi ja ihastui. Ida Basilier Leonorana saavutti tietysti suurimman tunnustuksen, sillä hänen heleä, voimakas ja hyvässä koulussa kehitetty äänensä, hänen soitannollinen aistinsa ja esityksensä, jolla hän jo ennen konserttisalissa oli voittanut yleisön suosion, vaikuttivat näyttämöltä vielä tenhokkaammin. Mutta Fogelbergkin, joka niinkuin kaikki muutkin esitti osansa suomeksi, lauloi Manricon osan tunteellisesti ja sointuvasti; ja sangen kiitettävästi suoriutuivat niinikään Achté — kreivi Luna — ja neiti Ilta Lagus — Azucena — vaikeista tehtävistään. Kun vielä mainitsemme, että lukuisa kööri — jonka jäsenistä, niinkuin tavallisesti meillä, toinen puoli oli nuoria naisia sivistyneistä säätyläisperheistä, toinen puoli ylioppilaita — oli huolellisesti harjoitettu sekä että Richard Faltin, saatuansa uuden orkesterinsakin jotakuinkin tehtävän tasalle, tyynellä varmuudella johti kokonaisuutta, niin ei liene vaikea käsittää yleisön innostusta. Olihan uusi voitto merkittävä suomalaisen näyttämötaiteen hyväksi. Kun sitten laulajattaret ja laulajat olivat vastaanottaneet heille tulevat myrskyiset suosionosoitukset, alettiin huutaa Kaarlo Bergbomia esiin — niinkuin sittemminkin oli tapana varsinaisen teatterinkin aikana, joka kerta kun näytäntöä katsottiin erikoisen merkilliseksi. Vaatimaton kun oli ja tavallisessa arkipuvussa, hän ei mitenkään halunnut noudattaa tämäntapaista kutsua. Mutta yleisö oli itsepäinen eikä rauhoittunut, ennen kuin Bergbom Leonoran ja Azucenan taluttamana oli astunut näkyville.
Trubaduri annettiin vielä 29 p. marrask. sekä 2 ja 5 p. jouluk. Neljäs ja viimeinen näytäntö muodostui edellisiä juhlallisemmaksi. Joka lippu oli myyty ja ihastus nousi korkeimmilleen. Esittely oli näet parantunut parantumistaan ja viime kerralla oli vähimmän syytä muistutuksiin. Puolueettomat henkilöt, jotka usein olivat kuulleet Trubadurin Saksassa, väittivätkin, että useat osat suoritettiin meillä yhtä hyvin jollei paremmin kuin siellä. Mutta ei sekään riitä menestyksen selittämiseksi; lisäksi on lukuunotettava elävä tunto siitä ettei tässä laulettu eikä vaivaa nähty rahasta, vaan suomalaisen taiteen, suomalaisuuden, isänmaan edestä. Tämä tunto synnytti näyttämön ja katsomon välille näkymättömiä sähkövirtoja, jotka salaperäisesti innostuttivat ja liikuttivat. Eikä se tunnelma, joka oli näille näytännöille omituinen, vallannut ainoastaan ystäviä. Moni suomalaisen teatteripuuhan halveksijakin oli kerran Arkadiassa käytyään palannut toisenkin kerran. Vastahakoinen uteliaisuus oli muuttunut mielenkiinnoksi. — Lopuksi huudettiin Bergbom taas esiin, ja yleisön tervehtiessä häntä ylistyshuudoilla hänen silmänsä loistivat ilosta. Olihan kaikki mennyt parhaimman toivon mukaan!
Seuraavana päivänä oli suuret pidot kaikille myötävaikuttaneille. Siinä tilaisuudessa annettiin Ida Basilierille komea kultainen rannerengas muinoispohjoista tyyliä, ja Julius Krohn sanoi laulajattarelle pitämässään puheessa sen olevan esikuvan niistä rakkauden ja ystävyyden kahleista, joilla Suomi pyysi sitoa laululinnun, joka ollen oikeastaan etelästä kotoisin kuitenkin silloin tällöin kävi armasta, kylmää syntymämaatansa tervehtimässä. Emme tarvitse sanoa, että puheita riitti kaikille muillekin, joilla oli osaa syksyn loistavassa teatteritoimessa.
Samana päivänä kun nämä päättäjäispidot vietettiin, kirjoitti Bergbom Otto Florellille seuraavan kirjeen, joka antaa tietoja kulissien takaa ja luo yleiskatsauksen Trubaduri -päiviin:
"Vihdoin olen siis vapaa, s.o. jälleen ihminen, ja mahdollista on ajatella muutakin kuin 'Urhosi unhoita kohta' taikka 'jää hyvästi Leonorani', muistaa muitakin velvollisuuksia kuin tarkastaa ovatko puvut ja koristukset järjestyksessä. — — Sinua on kauheasti kaivattu. Paitse että sinulla itselläsi olisi ollut lysti, olisi iloinen ystävällisyytesi huojentanut monen hetken, jolloin kärsivällisyys oli loppumaisillaan. — — Pieni mutta uskollinen joukko (m.m. täti Sanmark) oli pyhäiltana asemalla vastaanottamassa sinua, mutta — yö petti minun, tein suuren hairahduksen' (Trubadurista — kaikki muut sitaatit ovat nykyään vanhanaikuisia!). — — En matkustane ennen joulua, kun olen viipynyt niin kauan; saamme siis olla yhdessä ainakin joitakuita päiviä. Tarvitsen seurustelua ja ystävyyttä, sillä muutoin ihminen hukkuu teatterinjohtajaan."
"Nyt Trubaduriin. Niinkuin sanomista tiedät, on se annettu neljä kertaa ja saanut osakseen mitä myrskyisimmät suosionosoitukset. Tulot olivat ensi kerralla 1150 mk, toisella yhtä paljo, kolmannella 1100 ja neljännellä 1050 — niinkuin näet kunnioitettavia summia. Ajattele levottomuuttamme ensi iltana, kun sanon ettemme ainoatakaan kertaa olleet saaneet harjoittaa oopperaa kokonaisuudessaan teatterissa, kun emme olleet ennättäneet näytellä ainoatakaan kokonaista kuvaelmaa kulissien kanssa, jaa, kun oopperan loppukohtaus oli niin vaillinaisesti harjoitettu orkesterin kanssa, että laulajat eivät kertaakaan olleet harjoittaneet sitä näytellen, sillä kun se aina tuli viimeiseksi, seisoivat venäläiset näyttelijät valmiina ajamaan meidät tiehemme, niin että viimeinen allegro laulettiin miten kuten päästäksemme pois. Kun tähän tulee että n.s. kenraaliharjoituksessa yhden kokonaisen näytöksen ryhmitys (saadaksemme erään laulajattaren etäämmäksi puhallussoittimista) oli muutettava, että mustalaiset, joiden piti takoa köörissä, katsoivat hyväksi olla tulematta samaan harjoitukseen, niin etteivät olleet harjoittaneet muuta kuin pianonsäestyksellä, niin voit ymmärtää että ajatukseni perjantaina — noin 1/2 7 eivät olleet mieluisimpaa laatua. Mutta levottomuuteni oli vielä enentyvä. Moukarit pajakööriin tulivat ja olivat niin raskaita, ettei kukaan jaksanut nostaa niitä. Hädässämme muistimme että kaasulaitos oli lähellä ja pyysimme sieltä lainaksi kevyempiä. Sitten oli venäläinen teatteri luvannut meille 9 kypärää sotilaillemme. Mutta mies, jolla oli avain varastohuoneeseen, oli juonut itsensä niin humalaan, että hän ei kyennyt sanallakaan ilmoittamaan missä ne olivat. Tämä oli k:lo 1/2 7. Paikalla Emilie lähetti kaupunkiin noutamaan ruskeaa villakangasta ja kultanauhakkeita, asetti muutamia naisia kööristä neulomaan ja k:lo 7 oli 9 kunniallista sotilaspäähinettä valmiina. Se oli 'sitä plinkemmin!' Mutta kaikista näistä vastuksista huolimatta voitti hetken innostunut tunnelma kaikki vaikeudet, ja ooppera meni oivallisesti — vaikka itse sanon sen. Basilierin aria, kvinttetti toisessa näytöksessä, Manricon suuri aria ja koko neljäs näytös olivat loistokohtia, jotka palkittiin esiinhuudoilla ja kättentaputuksilla. Jälkimäisiä tarjottiin voimalla ja edellisten luku nousi 15;een, josta voit arvata mielialan astemäärän. Niistä sain minäkin, kuinkas muuten, yhden, Lagus ja Basilier vetivät minut esiin ja minä kumarsin vinoon. Toinen näytäntö valitettavasti ei mennyt läheskään niin hyvin. Basilier oli tanssinut edellisenä yönä k:lo 3:een, niin että hän oli väsynyt ja hermostunut, kööri alkoi väärällä kohdalla, Pekka Herlin nukkui joka toinen kerta kun hänen oli laulettava, Miserere meni aivan huonosti j.n.e. Epätoivokseni oli juuri sinä iltana kaikki mahdolliset musikaaliset suuruudet läsnä, Pacius, Emanuel, rouva Brummer, Collan j.n.e. Olin äärettömän harmistunut, kuritin oikealla ja vasemmalla, haukuin oikealle ja vasemmalle ja olin niin tyhmä kuin tiedät minun voivan olla kuin olen menettänyt tasapainon. Seuraus oli että kolmannella kerralla kaikki taas meni loistavasti eikä minulla neljännelläkään ollut mitään muistutettavaa. Ihastus on pysynyt samallaisena kaikkina iltoina."
"Luonnollisesti Basilier on miellyttänyt enemmän, vaikkei ehdottomasti. Hän laulaa useat kohdat erinomaisen runollisesti ja varsinkin hän on oivallinen kuolemankohtauksessaan, jossa hän tapaa sydämenääniä, joita en osannut häneltä odottaakaan. Loistonumeroista hän laulaa paraiten duetton Achtén kanssa, ja koska se on jälkimäisenkin varsinainen loistonumero, on heidät aina esilipun laskettua huudettu esiin pari kolme kertaa. Vähimmän hän tyydyttää ensi näytöksen suuressa ariassa, vaikka yleisön kasvot silloin aina oikein paistavat, kun korvia mieluisasti hivelevät rakkaat tutut sävelet: 'Hänt' ainoastaan sielussani kannan', joiden mukaan on hölkötetty niin monen franseesin läpi."
"Ilta Lagus on hämmästyttänyt voimakkaalla, loistavalla äänellä, jota ei kukaan olisi luullut hänellä olevan, samoin kuin aavistamattoman tenhokkaalla ja ilmeikkäällä laululla. Kun hän lauloi niin oivallisesti, hän myöntyi esittämään nekin numerot, jotka ensin olimme jättäneet pois Azucenan osasta s.o. suuren kertomuksen toisessa näytöksessä ja vangitsemiskohtauksen kolmannessa (hurja galopadi-allegro 'Te teloittajat kauheat' jäi toki edelleen pois). Azucena tuli siten yhdeksi pääosaksi. Näytteleminenkin on ollut varsin tyydyttävä, mimiikki ilmeikäs eikä liikunnoilta ole puuttunut plastiikkaa. Ainoa tärkeä muistutus, jonka saattoi tehdä, oli se, että äänenanto ei aina ollut puhdas, jota suuri yleisö ei kuitenkaan huomannut, sillä menestyksessä hän kilpaili Basilierin kanssa."
"Fogelberg on ollut kiltti, rakastettava, hienotunteinen, niin ettemme olisi saattaneet toivoa häntä paremmaksi. Hän laulaa musikaalisesti, vaikka ääni ei ole voimakas. Hänen ariansa herätti myrskyisen mielisuosion. Hän oli mielestäni paras suuressa kaksinlaulussa Azucenan kanssa. — Achté olisi ansainnut suuremman menestyksen kuin hänellä oli, sillä oikeastaan hänen äänensä ja esitystapansa oli enimmän Verdin mukainen. On kyllä olemassa pieni ryhmä, joka häntä ihailee, mutta suurta yleisöä hän ei ole miellyttänyt. Muutoin on hänellä ollut vastoinkäymisiä. Ensi kerralla hänen äänensä ei ollut parhaimmillaan, toisena iltana kun hän todella lauloi ariansa oivallisesti, tuli säestävä kööri liian varhain ja hävitti hänen allegronsa ja kolmantena iltana oli fagotti, jolla on suuri merkitys hänen ariassaan, poissa. Myötätuntoisuus häntä kohtaan on kuitenkin joka kerta kasvanut. — Pekka Herlin [Fernando] oli kokonaan epäonnistunut. Häntä pidetään liian kyklooppimaisena. Kööri on ollut suuri ja voimakas, mutta tahdintarkkuus ei ole ollut täydellinen. Täyteläisyyteen nähden on se tyydyttänyt kaikki toiveet."
"Faltin on ollut ihmeteltävä. Mitä erilaatuisimmista aineksista oli hänen onnistunut luoda orkesteri, joka soitti kunnioitettavalla eloisuudella ja reippaudella. Andantossa tosin ei runollinen värittely kuulunut sen ansioihin, mutta jos allegro vivace tuli eteen, niin kyllä se soitettiin vivace. Toisella ja neljännellä kerralla oli meillä hyvä avustus suuren teatterin orkesterista, mutta silloin se olikin melkein liian voimakas — ainakin säestäessä, jolloin se ajatteli, 'toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin' ja huusi laulajien ylitse, minkä jaksoi. — —"
Vaikka suurimmalta osaltaan vapaaehtoinen teatteriseura hyvin olisi ansainnut lepoa, ei sitä sille vieläkään suotu. Joulukuun 3 p. oli Viipurista Suomalaisen seuran draamalliselle osastolle lähetetty kuuden henkilön allekirjoittama pyyntö, että sikäläinenkin yleisö saisi "nähdä niitä draamallisia esityksiä, joilla suomenkieli on astunut ensimäisiä askeleitaan korkeamman näytelmätaiteen alalla". Tätä pyyntöä Bergbom joukkoineen päätti noudattaa toivoen voivansa siten ainakin vähentää sitä 1200 markan kassavajausta, jonka näytännöt olivat tuottaneet.[65] Teatteriseura lähti siis 11 p. jouluk. Viipuriin ja antoi siellä kolme näytäntöä: ensimäinen, jossa esitettiin "Paola Moroni" ja "Jeannetten häät", 13 p. ja toiset kaksi 15 ja 16 p., jolloin annettiin kohtaukset (monoloogit) Orleansin neitsyeestä ja Trubaduri. Suosionosoituksia eivät viipurilaisetkaan säästäneet, mutta väärin olisi luulla että laakerit täälläkään leikattiin ilman erityisiä ponnistuksia. "Täällä olen nyt", Bergbom kirjoitti Florellille Viipurista, "jotenkin alakuloisena, mutta kuitenkin varustettuna vanhalla, yhä kestävällä rohkeudella." Kolme Helsingissä mukana ollutta esiintyjää oli ollut estettynä lähtemästä matkalle ja niiden sijat olivat täytettävät. Se tapahtui siten että Ida Basilier ja Bergbom itse näyttelivät edellinen Noran ja jälkimäinen Gorellon osan "Paola Moronissa", sekä että neiti Anna Forstén lauloi Azucenan osan "Trubadurissa". Kaikki kolme oppi ja harjoitti tehtävänsä parissa päivässä.
Viipurissa seura hajosi. Rouva Raa ja Gunnar Fogelberg jatkoivat sieltä ulkomaille, suunnaten matkansa edellinen Wieniin, jälkimäinen Milanoon. Useimmat muut palasivat Helsinkiin.
* * * * *
Tämän vuoden harrastukset suomalaisen näyttämön hyväksi olivat vihdoinkin päättyneet, ja kun ne kaikin puolin olivat onnistuneet, niin luulisi tyytyväisyyden olleen yleisen; mutta todellisuudessa oli olemassa piiri, jossa mielipaha enentyi samassa määrässä kuin Suomalaisen seuran toimi ja menestys kasvoi. Joulukuulla se oikein julkisesti puhkesi ilmi. Mutta ennen kuin siitä puhumme, palatkaamme vähän taaksepäin.
Edellisestä tiedämme, että suomalaisen näyttämön aate ei edistynyt askeltakaan toteutumiseen päin, niin kauan kun elettiin siinä luulossa, että uusi teatteri oli syntyvä ruotsalaisen teatterin kupeesta ja kehittyvä sen turvissa ja rinnalla. Ja olihan se todellisuudessa aivan luonnollista, koska tämän teatterin kannattajat eivät ajatelleet edes kotimaista ruotsalaista näyttelijäseuraa — jonka perustamisen Z. Topelius jo 1847 oli katsonut luonnolliseksi asiaksi ja yhtä tärkeäksi kuin suomenkielisen seuran aikaansaamisen. Näin ollen saattaisi ajatella, että Ruotsalaisen teatterin johtokunnalla ja kannattajilla olisi ollut syytä iloita siitä, että heidät vapautettiin moraalisesta velvollisuudestaan tehdä jotain suomalaisen näyttämön hyväksi. Mutta niin ei ollut laita. Ajat olivat muuttuneet ja puolueiden väli oli vuosi vuodelta käynyt kireämmäksi. Ruotsinmielisten suuri äänenkannattaja Helsingfors Dagblad, joka kyllä kauniisti vakuutti olevansa valmis "ojentamaan kätensä" jokaiselle oikeutetulle harrastukselle suomenkielen hyväksi, tositeossa ei koskaan huomannut aihetta olevan noudattaa jaloa lupaustaan, vaan se katseli päinvastoin karsain silmin ja arvosteli nurjasti kaikkia suomenmielisten toimia. Niin tapahtui myöskin kun ruvettiin toimittamaan suomalaisia näytäntöjä. Kaukana siitä että ruotsalaiselta taholta esim. olisi ihailtu Rouva Raan uhrautuvaista harrastusta asian hyväksi, hän päinvastoin joutui melkein vainon alaiseksi. Näyttelijätär, jonka taide sitä ennen oli saanut yksimielisen tunnustuksen, havaittiin nyt monesti ja monessa kohden keskinkertaiseksi jollei heikoksi; ja saattaa siis oikeuden mukaan sanoa, että hän suorittaessaan uljaan tekonsa suomalaisen taiteen hyväksi pani alttiiksi paljo enemmän kuin tehtävä itsessään edellytti. Sama henki tuli, niinkuin jo tiedämme, näkyviin Ruotsalaisen teatterin johtokunnan alituisessa vastahakoisuudessa ja hyvän tahdon puutteessa, kun suomalainen teatteritoimi olisi tarvinnut avustusta ja myötätuntoisuutta. Kun johtokunta vaati kohtuuttoman kallista vuokraa teatterista, niin H. D. ei siitä lausunut moitteen sanaakaan, vaan koetti sen sijaan sepittää ivallisia sukkeluuksia sen johdosta että suomalaiset, pakotettuna vuokraamaan Arkadiateatterin, joka silloin oli venäläisten hallussa, näyttelivät samalla näyttämöllä kuin nämä. Fennomaanit ja venäläiset sopivat muka mainiosti yhteen! Tietysti ei tullut kysymykseenkään ilmaista, että venäläinen johtokunta toisin kuin ruotsalainen oli aina valmis sovitteluun ja kohtuullinen vuokravaatimuksissaan.
Minkälaatuinen ruotsalaisen johtokunnan hyväntahtoisuus oli, saamme tietää eräästä kohdasta siinä polemiikissa Helsingin teatterioloista, johon, niinkuin vastedes on kerrottava, Bergbom keväällä 1872 joutui H. D:n kanssa. Kun hra Beta H. D:ssä oli lausunut, että suomalaisten näytäntöjen toimeenpanijoilla oli sitä vähemmän syytä valittaa nurjamielisyyttä johtokunnan puolelta, kun tämä syksyllä 1870 "oli tehnyt tarjomuksen yhteistyöstä ruotsalaisen vakinaisen teatterin kanssa", kirjoittaa Bergbom:
"Me voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjomuksia teatterin johtokunnan puolelta on tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myöskin keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterijohtokunta — jos sen omia vakuutuksia on uskominen — ei halua mitään enemmän kuin palvella suomalaista teatteria, mutta valitettavasti se ei koskaan ole keksinyt sopivampaa muotoa tälle myötätuntoisuudelleen kuin vaatia itselleen melkoisen osuuden tuloista. Sitä tarkoitti myös se neuvottelu, jonka johtokunta syksyllä 1870 aloitti meidän kanssamme. Asia oli seuraava. Muutamia suomalaisia näytäntöjä oli jo menestyksellä annettu, kiitos olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen; odotettiin 'Trubadurin' esittämistä. Sitä vastoin oli hra ja rouva Raan eroaminen suuresta teatterista aiheuttanut häiriön ohjelmistossa, joka tuotti johtokunnalle monta vaikeutta. Silloin teki teatterijohtokunnan toimitusjohtaja ja kirjailija useita ehdotuksia molempain teatteriyritysten yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin hämmästyksellä vastaanotimme nämä ehdotukset, sillä osaksi meitä liikutti johtokunnan mielenmuutos, osaksi oli mahdollisuus saada näytellä kauniissa, valoisassa ja tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin. Pian harhaluulomme kuitenkin haihtui, sillä valitettavasti huomasimme, että taaskin oli vain kysymys rahankeinottelusta. Ehdotettiin että ruotsalainen ja suomalainen kappale annettaisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia kappaleita ei sillä hetkellä ollut olemassa, jota paitse epäilimme, herättäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisön mielenkiintoa. Sitä vastoin tarjosimme silloin harjoitetut laulukappaleet 'Jeannetten häät' ja toisen näytöksen 'Noita-ampujasta'. Tulot olivat jaettavat tasan teatterien kesken. Nämä laulukappaleet eivät kuitenkaan olleet mieleen, sillä ne oli muka 'loppuun näytelty' (toinen näytös 'Noita-ampujasta' oli esitetty yhden kerran Arkadiateatterissa). Sen sijaan johtokunta arveli, että 'Trubaduri' yhdessä ruotsalaisen esikappaleen kanssa olisi sopiva yhteenliittymisnäytäntö. Verdin pitkä ooppera 8 kuvaelmassa esikappaleen kanssa! Tämä olisi enemmän haitannut kuin hyödyttänyt. Teatterin johtokunta vaati siis puolet semmoisen näytännön tuloista, jota varten yksistään me olimme kärsineet vaivat ja kustannukset, hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkat. 'Trubaduri' tuotti neljänä iltana, joina se näyteltiin Arkadiateatterissa, noin 5000 markkaa, joka kai vastaa 6000 kiviteatterissa. Jos olisimme saaneet teatterin, olisi se vielä antanut ainakin pari hyvää huonetta — olettakaamme 1000 markkaa kumpaisestakin, yhteensä siis 8000 markkaa. Ja siitä johtokunta, ilman työtä ja uhrausta (sillä ruotsalaisen esikappaleen antamista emme tosiaankaan lue siksi), tahtoi saada puolet. Neljätuhatta markkaa ilmaiseksi — emme epäile että mikä johtokunta tahansa olisi halukas semmoiseen 'yhteistyöhön'. Me voimme lisätä, että olot eräänä aikana näyttivät niin pakottavilta, että me hetkeksi jo päätimme hyväksyä johtokunnan tarjomuksen, joka sillä välin oli kohonnut vaatimukseen saada 850 kerralta (ilman esikappaletta). Myötävaikuttavat, loukkaantuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, jonka tähden asia raukesi."
Otteessamme mainittu ruotsalaisen johtokunnan huomautus, että "Jeannetten häät" ja toinen näytös "Noita-ampujasta" olivat "loppuun näytellyt", oli ilmeisessä ristiriidassa ruotsinmielisten yleisen puhetavan kanssa. Heidän puheestaan päättäen he eivät ollenkaan tienneet mitä Arkadiassa tapahtui, eikä siellä käyviä ihmisiä luettu Helsingin "yleisöön". Se käsitystapa tuli muun muassa kuuluviin seuraavassa kohtauksessa, joka muutenkin kuvaa oloja. — Samana päivänä kun "Trubaduri" annettiin ensi kerran, eräs ruotsalaisen puolueen johtomiehiä ja teatterin johtokunnan jäsen tuli Ida Basilierin luokse ja tarjosi hänelle paikan ruotsalaisessa teatterissa 300 markan palkasta kuukaudessa. — Vai niin, vastasi laulajatar, 300 markkaa kuukaudessa tekee kymmenestä kuukaudesta 3,000; herrat luulevat siis että olen kolme vuotta harjoittanut opintoja Pariisissa saadakseni 200 markkaa enemmän kuin neiti W. [muuan ruotsalainen näyttelijätär, joka oli laulajattarena otettu teatteriin 2,800 markan palkasta ja joka todellisuudessa ei kelvannut juuri mihinkään], en voi pitää tarjoustanne muuna kuin loukkauksena! — Silloin ruotsalaisen teatterin edustaja arveli, että neiti Basilierin toki pitäisi panna arvoa siihen että hänelle tarjottiin tilaisuutta esiintymään. — Sitä olen jo saanut, laulajatar vastasi, enkä tietääkseni ole aivan huonosti onnistunutkaan! — Näin päättyi keskustelu, joka, kuinka olikin yksityistä laatua, antoi H. D:lle aihetta julkisesti moittia Ida Basilieria. Semmoisen laulajattaren kuin hän olisi muka pitänyt tyytyä tarjottuun palkkaan. — Näiden pikku piirteiden lisäksi voisi kertoa toisiakin, esimerkiksi kuinka sukulaiset ja tuttavat kuultuaan että joku heidän läheisensä neiti oli luvannut laulaa Suomalaisen seuran tai teatterin kööreissä hätääntyneinä riensivät tämän ajattelemattoman luokse varoittamaan häntä ja pyytämään häntä kaikin mokomin peruuttamaan sanansa. Että harva lienee tämmöisten varoitusten johdosta peräytynyt, siitä on pääasiassa kiittäminen Kaarlo ja Emilie Bergbomia, joiden yhteiskunnallinen asema ja taiteellinen innostus kaikesta huolimatta antoivat arvoa näille yrityksille ja loivat niihin hengen, joka tenhoisasti vaikutti nuorten mieliin.
Kun sitten "Trubaduri" oli annettu suurella menestyksellä, ja, mikä oli pahinta, oli vetänyt "yleisöäkin" Arkadiaan,[66] silloin H. D. ei enää malttanut mieltään vaan sepitti oikein yleväkantaisen kirjoituksen "dilettantismista ja teatterista". Siinä sekä Suomalaista seuraa että yleisöä aika lailla läksytettiin, edellistä näytäntöjen toimittamisesta ja jälkimäistä siitä että se oli ollut niistä huvitettu, sillä "nämä näytännöt ovat suurimmassa määrässä antaneet sijaa hutiloimiselle ('dilettantväsende') teatterin alalla, joka ajan pitkään saattaa turmella hyvänkin kauneusaistin" (!). Siinä siis oikea syy ruotsinmielisten vastahakoisuuteen suomalaisia näytäntöjä kohtaan, että ne muka olivat vaarallisia kauneusaistille! Tämä mainio keksintö, esitetty samaan aikaan kun Ruotsalainen teatteri oli selittänyt olevansa estetty täyttämästä erästä lupausta antaa näytäntöjä Viipurissa sentähden että sillä herra ja rouva Raan erottua ei ollut kelvollista ohjelmistoa, millä sopisi vierailuretkelle lähteä, tuotti suomalaisen näyttämön ystäville pitkiksi ajoiksi aihetta nauruun ja vitseihin. — Vastakohtana H. D:n esiintymistavalle on mainittava, että Hufvudstadsbladet aivan toisin kohteli alkavaa suomalaista teatteria. Siinä kirjoitti näytännöistä, niinkuin olemme nähneet, Nervander, joka mitä ystävällisimmin arvosteli niitä — ei liian kiittäväisesti, mutta mainiten mitä niissä oli ansiokasta ja tunnustaen niiden merkitystä tulevaisuuteen nähden sekä osallisten uhrautuvaista harrastusta. Lehden perustaja ja silloinen omistaja August Schauman, joka mielenkiinnosta ja kunnioituksesta yritystä kohtaan, salli Nervanderin täysin vapaasti esittää mielipiteensä, ansaitsee tästä kiitollisen tunnustuksemme. Suomalaiselle teatterille oli tietysti suureksi eduksi, että sillä ainakin toisessa pääkaupungin ruotsalaisessa lehdessä oli luotettava ystävä.
Ei minään suomalaisen teatteriaatteen kehityshistorian jaksona vaan episoodin tapaisena ilmiönä on vielä vuodelta 1870 lyhyesti kerrottava teatteriyrityksestä, joka sekin todistaa kuinka suomenkielisen näyttämön ajanmukaisuus oli selvinnyt. Keväällä mainittuna vuonna ovela ruotsalainen näyttelijä August F. Westermark nimittäin ilman pitemmittä mutkitta perusti "Uuden oppilasteatterin", jonka tarkoituksena oli näytellä ei ainoastaan ruotsalaisia vaan suomalaisiakin kappaleita. Julkaisemalla ilmoituksen Åbo Underrättelser'issä (n:o 111). heinäkuulla Westermark lupasi ilmoittautuville oppilaille maksutonta opetusta ja etevimmille myös kuukausipalkkaa, ja todella hän saikin "taidelaitoksensa" syntymään. Muiden muassa liittyi siihen August Öhqvist[67] ja hän on suosijalleen Fredr. Cygnaeukselle eräässä kirjeessä Porista niin hyvin kuvannut tämän näyttämön laadun ja ensi ajat, ettei parempaa kertomusta ole tarpeen.
"Olisin lupaukseni mukaan kirjoittanut K. Herra Valtioneuvokselle jo Turusta, jolleivät suomalaisen oppilasteatterimme asiat olisi näyttäneet niin pimeiltä ja toivottomilta, että joka hetki aioin persoonallisesti K. Herra Valtioneuvokselle esittää teatterikoulumme vastukset ja onnettomuudet. Turun sanomalehdet osottivat kaikkea mahdollista hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta meidän taiteellisille kokeillemme, mutta yleisö oli sitä kylmempi ja välinpitämättömämpi, ja herra Westermark sai näytellä tyhjille seinille sekä kärsiä paljon murheita ja ikävyyksiä, kun tulot illasta tuskin riittivät menoihin; useimmiten ei sitäkään! Lopulta hän sai kuitenkin enemmän väkeä ja kaksi viimeistä näytäntöä sai hyvän huoneen, ja sitten hän sai lainata rahoja matkakustannuksiin, niin että nyt olemme päässeet Poriin, Jumalan kiitos, ja nyt uskon meidän voittaneen pahimmat vaikeudet, ja toivomme kaikki että, koska Porin yleisö näyttää enemmän suosivan meitä, me menemme valoisampaa tulevaisuutta kohti. Vähän ajan perästä saanen kertoa Herra Valtioneuvokselle näytäntöjemme tuloksista täällä."
"Suomalaisessa oppilasteatterissamme on nykyään seuraavat henkilöt: herrat Renholm, Aspegrén, Himberg sekä allekirjoittanut ja neidit Welén, Gullsten, Sarén ja Wickström, kaikki suomalaisia, paitse neiti Louise Welén, joka on tukholmalainen, suurilla näyttelijälahjoilla varustettu. Suomenkieltä osaa ainoastaan kaksi, paitse minua, neiti Gullsten ja herra Himberg, joilla molemmilla, varsinkin viimemainitulla, on hyvä lauluääni. Meidän ohjelmistomme on varsin rikas, ja siihen kuuluu: (12 nimeltä mainittua ruotsalaista kappaletta sekä suomenkieliset) Kalatyttö, Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Kukka kultain kuusistossa."
Näin Westermarkin teatteri kuleksivien näyttelijäseurojen tapaan alkoi toimensa muutellen toisesta maaseutukaupungista toiseen. Kevätpuolella 1872 seura esiintyi Helsingissäkin ja saamme sentähden ajan tullen vielä mainita jotakin tästä yrityksestä.
V. Kaarlo Bergbom ulkomailla 1871.
Mitä virkeämpi suomalainen teatterielämä oli ollut 1870, sitä hiljaisempi se oli 1871 — jopa olisi saattanut luulla, että kaikki oli jälleen vajonnut entiseen toivottomaan horrostilaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan johtui hiljaisuus siitä, että edellisen vuoden näyttämöllisen toimen päähenkilöt oleskelivat oppi- ja virkistysmatkoilla ulkomailla. Rouva Raa lähti, niinkuin ennen on kerrottu, jo vanhan vuoden lopulla Wieniin, ja tammikuun lopulla lähtivät myöskin Kaarlo Bergbom ja, vähän myöhemmin, Ida Basilier. Ilman että kukaan saattoi sitä selvästi aavistaa, oli täten syntynyt väliaika teatteripuuhissa viimeinen odotuksentaival. Seuraavan "säsongin" harrastukset ja tapahtumat olivat kuin olivatkin päättyvät Suomalaisen teatterin perustamiseen.
Tässä teatterin esihistorian lähinnä viimeisessä luvussa aiomme seurata Bergbomia hänen ulkomaanmatkallaan. Siihen on kaksikin aihetta. Toiseksi on tämä matka tärkeä jakso hänen elämäkerrassaan, toiseksi me siten saamme nähdä hänen täydentävän tietonsa ja kokemuksensa tulevaa tehtäväänsä varten teatterinjohtajana. Totta kyllä hän lähti ulkomaille ei ainoastaan perehtyäkseen teatteri- ja muuhun taide-elämään vaan myöskin, jopa pääasiassakin, tieteellisiä tutkimuksia varten; mutta niissä kirjeissä, joihin kertomuksemme nojaa, kohtaa meitä enimmäkseen vain tiedot, jotka ovat yhteydessä edellisen tarkoitusperän kanssa. Ja itse asiassa oli matkan tulos lankeava taiteen eikä tieteen hyväksi. Samoin kuin ennen toivo tulla suomalaiseksi runoilijaksi, oli Bergbomin ajatus että hänen oli astuminen tiedemiehen uraa näyttäytyvä harhaluuloksi. Ettei syy tälläkään kertaa ollut halun taikka kyvyn puutteessa, on seuraavasta ilmenevä.
Sekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen seuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z. Topeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian "Noita-ampujasta", Klaran laulun "Egmontista" ja Achtén kanssa duetton "Trubadurista". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida Basilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille tapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä isänmaalla oli tarjottavana.[68]
Ohimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain toimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista hyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen lähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei suinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se vastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut välttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva teatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten vuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p. huhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri mieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä Schillerin "Laulu kellosta", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin kauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti soitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja onnistui se oivallisesti.
Tammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen aikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille matkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan ollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko täällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan tämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat ja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja mieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran ennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin ja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli siellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä opettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat. Suomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin tuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten kesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen kaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.
Varhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille. Siinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. "Sinua kaivattiin piirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en monestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja lämpimämpi. — Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on harvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin." — — "Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin kolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut lämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa." Tämän jälkeen kirjoittaja kertoo näkemistään oopperoista:
"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on erinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja 'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua erittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti. Volpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä laulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat häntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin, mutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan mitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän lauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli, jonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy) on ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä en voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen kokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli oivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään Calzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa' erikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä otettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin ruotsalaisten esiintyessä kesällä."
"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan paratiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein sietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti — onneksi istuin taaimmaisella penkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani suloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä kuitenkin on ihmeellinen — varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja kaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet olisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas. Monginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni, voimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo moitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus jokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka ehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin tällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen, vaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen esityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä on hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä laulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa jotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on keskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi varsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden nautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli (Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä — Nevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei esiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio. Pietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta toisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini, kauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti apploodeista, kun astuu sisään — rouva Agardh 'Naurettavissa kohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö — erehdyttävän yhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa', silloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen jälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut ainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu, joka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut rumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin sydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää. Hänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa, Barbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen pää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja sitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta sittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja rakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista traagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa. Muutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti koulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin', Levitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen ollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan sulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le roman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas mieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen nähnyt parempaa."
Ensimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia lisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin toiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu hurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä että laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja muutkin laulajat olivat "semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi vaikea saada". — Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä vastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin kehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan toimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä oli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa, eräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin johtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti Basilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat "Ballo in Maschera" ja "Lucrezia Borgia". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella. Hän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta "tuo erinomainen, sydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella lumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen Desdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin vaatiakaan sitä." — Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai kauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät, kuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin välityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, "ellei hän tule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan". — "Uskon varmaan, että voimme häneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka ei ollut teeskenneltyä. — Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan niin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä sanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen vuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin häneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä." — Ida Basilier jäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva Nissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin edessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta, oli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle opettajattareksi.
Helmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27° ja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty. Hagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta "lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin asti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi sietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan muistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa kurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista: kaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta ja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo varsin arveluttavaa laatua." Ainoastaan Bergbom ja toinen kauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom niin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.
"Enkä tuota kauppaa katunut", jatkaa hän kertomustaan, "vaunu täyttyi vähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja kertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia, että harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä oli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten tappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut rammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko hänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta', vastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja halusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota suurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja joka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies (nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä asettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän sanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä." —
Matkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä joutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta liikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia tuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai kirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.
Kun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon Friedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti sisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin ensimäiset vaikutelmat.
Suuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja ystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut ketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto häntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä piintyneempi "kotikissa" kuin — ukko Benin[71] mukaan — Heurlin. Tietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan, kipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti hän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen ja lisää sitten — "niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo kuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua', niin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään voinut". — Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan muistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen käytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin sääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden hevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta muusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: "täällä on niin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa — elämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa kuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa tuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään."
Harjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa puhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli älykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia Saksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli Bergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut käymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena tiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista ja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista. Kaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis sillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut saattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin. Valtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa, mutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m. puhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän tuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich) Robert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja etevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi vuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista ohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.
"Minua hän on viehättänyt", sanoo Bergbom, "enemmän kuin kukaan muu näyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin Döring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria 'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla hehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on kieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää. Persoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja lapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana iltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla puhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän oli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen jälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on pyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten kun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen dilettanti kuninkaallisessa perheessä — kenties olet kuullut hänen 'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka hovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla. Robertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee Schauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä siksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on jotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä Zürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut samassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus, Stenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan."
Kirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei vielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu, niinkuin muissakin julkisissa paikoissa. "Aivan toisin kuin Helsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä kalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'."
Ilmoituksissa tavallinen kerskaus: "Berlin wird Weltstadt", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä matka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana "Euroopan kolmas kaupunki" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria toisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen oli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin "Unter den Linden", ja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa suurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille myötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi. Mutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti kunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän vaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain taikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen tekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla välinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista puhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan — Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja tuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä koreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen oikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli kuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut henkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan etupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti ihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti viihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi semmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että sillä oli muutakin tehtävää kuin "näytellä Hamletin osaa kansakuntain joukossa maailmannäyttämöllä".
Edelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon. Edellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa arvollakin — Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja mestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti Berlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei ollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein uskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä kohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka symbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian suurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu älykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.
Luvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää jääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä kirjoitti seuraavaa:
"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata siitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm Tellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä Spielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete' (sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen nähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan' (myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan parturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon' jälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja koomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut Luccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta aamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen kalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä viikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen. Häntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa piletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka tavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta, niin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka vaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten olen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin molemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja palaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä tai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista keskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen."
Ne kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat valtiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli onni nähdä vastasyntyneen "maailmankaupungin" semmoisina hetkinä, jolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.
"Spree-Athen", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä maaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje Emilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), "'Spree-Athen' ei ole niitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on markilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen flegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja Jung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun lisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja edustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta tuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi ollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo synnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä. Toista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla juoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden tavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin tenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit."
Ja hän kertoo edelleen, kuinka ihmisvirrat suuntausivat kuninkaallisen linnan edustalle, jonka balkongille keisarinna-kuningatar ylhäisine perheineen astui esiin ja luki puolisonsa lähettämän sähkösanoman rauhanehdoista. Elsassin ja Lothringenin voittoa tervehdittiin riemuhuudoilla, mutta Belfortin luovuttaminen synnytti epävirallista murinaa, joka kuitenkin vaihtui melkein lapselliseen iloon, kun kuultiin kansallista ylpeyttä hivelevä tieto että saksalainen armeija oli marssiva sisään Parisiin. Siinä tilaisuudessa "näin ensi kerran keisarinna-kuningattaren. Hänen kasvonsa olivat jotenkin jokapäiväiset, mutta koko hänen olennossaan ilmestyi selvä tunto hänen korkeasta asemastaan. Huhu kertoo hänen sanoneen: 'yksi päivä keisarinnana on ollut parempi kuin kymmenen vuotta kuningattarena'". Mielten kiihko nousi seuraavina päivinä yhä korkeammalle, kun tieto tuli että Bordeaux'in kansalliskokous oli hyväksynyt rauhanehdot ja että rauha siis oli varma. Liputetussa kaupungissa alkoi nyt voittojuhlien vietto, joka saavutti huippunsa perjantaina mitä loistavimmassa riemuvalaistuksessa. Bergbom vetäytyy kuitenkin sen seikkaperäisestä kuvaamisesta ja neuvoo lainaamaan samanaiheisen kuvaelman — Finlands Allmänna Tidningarista(!) Sitä vastoin hän lähemmin puhuu teattereista:
"Oopperassa annettiin juhlanäytäntönä Mozartin 'Don Juan'. Eipä olisi voitu valita paremmin, sillä tuo ihana teos on mitä suurimpia voittoja mitä Saksalainen on maailmassa saavuttanut, ja sillä on todella voitettu enemmän kuin Sedanin ja Metzin voitoilla. Aluksi näyteltiin eräs sangen typerä kuvaelma tuota sokerileivoslaatua, jolla meitäkin on usein ravittu teatterissamme. Hirmuinen joukko mamseleja baletista, joista yksi oli olevinaan 'Rauha', toinen 'Sota', kolmas 'Germania' j.n.e., toinen toistaan kauniimpi ja — tyhmempi. Sitä vastoin annettiin 'Don Juan' niin mainion taiteellisesti, etten vielä Berlinissä enkä muuallakaan ole nähnyt semmoista teatterinäytäntöä. Ensimäisen näytöksen finaalissa, kun Don Juan tervehtii vieraitaan, laulaja Betz improvisoi tervehdyksen rauhalle. Kaikki laulajat yhtyivät riemuiten lauluun, ja yleisössä nousi ihastus kukkuroilleen. Varmaan kokonaisen neljänneksen tuntia kaikui sali hurraa- ja ilohuutoja."
Mainittuaan muutamia piirteitä ajan tilapäisistä laulunsekaisista ilveilyistä (Gesangspossen) Bergbom päättää kirjeensä kertomalla havainnon itse kansan ajatustavasta:
"Niinä päivinä, jotka kuluivat maanantaista perjantaihin, oli minulla tilaisuutta ihmetellä tuota rautaista tarkkuutta, joka elähyttää preussilaista sotakoneistoa. Rauha oli jo milt'ei päätetty asia, mutta ei vähintäkään jälkeä siitä huomattu sotalaitoksissa. Uusia rekryyttejä tuli joka päivä maalta, niitä harjoitettiin semmoisella ahkeruudella ja he itse ryhtyivät toimeensa semmoisella innolla kuin olisi heidän ollut seuraavana päivänä lähdettävä tappeluun. Leikilläni kysyin eräältä rekryytiltä, mihin tuo ahkeruus enää oli tarpeellinen, nyt kun rauha oli melkein varma. Hän vastasi: 'siihen ei voi luottaa, kyllä Napoleon sittenkin voi karata päällemme.' Kansalle näet vieläkin Napoleon on se oikea vihollinen. — 'Mutta istuuhan Napoleon', muistutin, 'vankinanne, hän ei voi mitään tehdä.' Jos tuo rekryytti olisi ollut saksalainen sanomalehdenkirjoittaja, olisi hän paatoksenomaisesti lausunut; Napoleoneja ovat ranskalaiset kaikki; mutta hän oli vain pommerilainen talonpoika ja sentähden hän ei vastannut mitään."
Huolimatta hänen ympärillään kuohuvasta valtiollisesta elämästä, Bergbom oli kaikin voimin käynyt työhönsä käsiksi. Siitä hän kirjoittaa sisarelleen (20/3):
"Olen ollut suunnattoman ahkera näinä kolmena viimeisenä viikkona. Kirjastossa harjoittamieni tutkimusten rinnalla olen löytänyt lukemislähteen, josta olen juonut melkein kuumeentapaisella janolla. Tiedät kuinka ylimalkaan on vaikea saada käsiinsä uusinta kirjallisuutta. Kirjoja, jotka ovat 50 vuoden vanhoja, tapaa helposti, 10-vuotiset ovat jo vaikeita saada, mutta semmoisia, jotka ovat ilmestyneet viimeisinä vuosina, voi tuskin oppia tuntemaan muuten kuin sanomien arvosteluista, sillä ostaa vaikkapa vain kahdeskymmenes osa tulisi liian kalliiksi. Nyt olen tavannut kirjakaupan, joka niin vähästä kuin 20 Sgr kuukaudessa tarjoo lainattavaksi uusinta kirjallisuutta kaikilla aloilla. En ymmärrä kuinka se kannattaa, sillä usein olen saanut avaamattomiakin kappaleita. Sitä paitse saa sieltä ei ainoastaan saksalaista vaan ulkomaalaistakin kirjallisuutta. Luonnollisesti olen tavannut paljon kirjoja, jotka olen oikein ahmimalla lukenut, jotka ovat mieltäkiinnittäviä, mutta joita kirjastot eivät hanki, joko sentähden että ne ovat toisen luokan kirjailijoilta taikka käsittelevät toisarvoisia aineita. Varsinkin kulttuurihistorian alalla olen löytänyt äärettömän paljo mieltäkiinnittävää, memoaareja, kirjeitä y.m. — Sinä tiedät kuinka tämä historianhaara — kulttuuri- ja tapojenhistoria, varsinkin semmoisena kuin se kuvastuu kirjallisuudessa — aina on viehättänyt minua, siihen nähden minulla nyt on ollut tilaisuutta äärettömästi laajentaa tietojani. Olen näinä viimeisinä viikkoina lukenut semmoisella janolla, joka muistuttaa minua kiihkoisimmasta romaaninlukemisajastani."
Samassa kirjeessä Bergbom valittaa, että hän oli ollut estettynä menemästä suomalaisen taiteilijan, neiti Alie Lindbergin konserttiin, josta hän ennen mainitsemaamme kirjeeseen U. S:lle oli pannut muutamia otteita sanomalehtien arvosteluista.
"Hän on heitättänyt tavatonta huomiota soitannollisissa piireissä. — Seuraava tapaus todistaa, kuinka suosittu hän on. Paronitar Schleinitz, eräs johtava grande dame täkäläisessä musiikkimaailmassa toimeenpani toissa päivänä patrioottisen konsertin sosieteetin crême de la crêmeä varten. Esiintyjät olivat Berlinin etevimmät taiteilijat — Lucca, Brandt, Betz ja Tausig. Sattumalta Tausig tuli sairaaksi ja silloin käännyttiin Alien puoleen, joka muka oli arvokkain täyttämään hänen sijansa. Berlinissä, instrumenttisoitannon toisessa pääkaupungissa (Leipzig on kai toinen), tämä jotakin merkitsee, sillä Tausig on arvattavasti nykyään Rubinsteinin jälkeen Euroopan suurin soittava pianisti. Syystä kun konsertti oli puoleksi yksityistä laatua, ei siitä ole ollut arvosteluja sanomissa."
Edelleen Bergbom kertoo, kuinka Berlin oli muuttanut ulkonäkönsä, kuinka ennen kangistuneelta näyttänyt elämä oli vilkastunut, sen jälkeen kun joka päivä uusia joukkoja palasi sodasta, loistavine univormuineen saaden kaikki "sivilistit" varjoon. Edellisenä perjantaina olivat keisari ja kruununprinssikin saapuneet lukemattomien merkkimiesten seurassa.
Mitä Bergbom suomalaisena tunsi nähdessään saksalaisen valtiollisen elämän mahtavuutta, hän julkilausui erään Emilien kirjeen johdosta, jossa tämä oli antanut tietoja julkisesta elämästä kotimaassa, enimmäkseen sangen vähän ilahuttavia. Siinä näet mainittiin, kuinka suuresti kaivattiin Oskar Blomstedt vainajaa, kuinka parooni Kothenin ja kouluylihallituksen vaino suomalaisuutta vastaan koulujen alalla saavutti myötätuntoisuutta ruotsinmielisten taholla y.m.s. Bergbom kirjoitti (15/4):
"Blomstedtin kuolema on koskenut minuun yhtä paljo hänen itsensä tähden, sillä rehellisempää, puhtaammin innostunutta luontoa ei ollut toista, kuin meidän kaikkien tähden, sillä meillä ei ole varaa kadottaa taistelijoita eikä varsinkaan niin luotettavia kuin hän. Täällä olen enemmän kuin koskaan tuntenut itseni suomenmieliseksi. Millä kateudella olenkaan katsellut saksalaisten kohtaloa. Ei Sedanin ja Metzin voittoja, ei keisarinarvoa taikka ulkonaista yhteyttä ja voimaa, ei edes sitä rikasta kukoistavaa henkistä ja valtiollista elämää, joka kaikesta päättäen tulee versomaan tämän vuoden kylvöstä — vaan tätä yhteisyyttä innostuksessa, jossa kaikki tuntevat samoin, kaikki ymmärtävät toisensa, kaikki näkevät yhteisen päämäärän. Ja meillä — tämä välinpitämättömyys kansallista asiaa kohtaan, tämä itsekkyys sivistyksen edustajissa, joka muuttaa kaikki aatteet korupuheiksi — eikö se kerran ole ymmärtävä, että kaikki ulkonainen sivistys kuihtuu, jollei se ime mehua siitä maasta, josta se on noussut. Saksalaiset olivat valtiollisen yhteyden tarpeessa — he ovat saaneet sen, me tarvitsemme henkistä yhteyttä, milloin on kansallinen puolue meillä, hengen alalla saavuttava Sedanin ja Metzin voittonsa!" —
Tästä pitkästä kirjeestä teemme toisenkin otteen. Berlinin ylioppilasnuoriso — yliopiston, taide-akatemian ja teollisuusakatemian oppilaat — olivat päättäneet viettää yhteisen rauhanjuhlan ja samalla muistojuhlan sodassa kaatuneille tovereilleen. Se oli tavallinen n.s. "ylioppilaskomerssi", jossa juotiin olutta, laulettiin ja pidettiin puheita. Bergbom oli samaksi illaksi tilannut piletin "Hugenotteihin" (Lucca Valentinena, taiteilijattaren ihanin rooli, ja Niemann Raoulina) ja tuli sentähden myöhään juhlaan, jolloin useimmat puheet olivat pidetyt, mutta kuitenkin hän sai siellä kuulla "kenties mieltäkiinnittävimmän puheen, minkä hän elämässään oli kuullut".
"Soreavartinen, solakka mies astui esiin hurraata huudettaissa, kaikki lähestyivät tunkeillen kuullakseen hänen sanojaan. Vaikka hän ei näyttänyt juuri vanhalta, oli tukkansa ja partansa harmahtavat. 'Kuka se on?' minä kysyin. — 'Kenraali Willich', vastattiin. — 'Mainio amerikkalainen sotapäällikkö?' — 'Sama mies.' — 'Vai niin — onko hän saksalainen, sitä en tiennyt.' — Kuuntelin tietysti uteliaasti. Hän puhui 'nykyiselle saksalaiselle sukupolvelle'. Esityksensä ei suinkaan ollut akateemillista, vaan kodikasta, yankeemaista laatua, hänen saksankielensä oli amerikkalaista, mutta kaikki mitä hän sanoi ilmaisi omituista henkeä, mahtavaa henkeä. Hän alkoi kuvailemalla elämänsä historiaa. Hän oli ollut preussilainen tykistön upseeri, mutta oli tullut vedetyksi sotaoikeuteen 'kansaaviettelevistä vehkeistä' (hän oli pitänyt Posamaisen puheen kuninkaalle). Hänet tuomittiin tietysti kuolemaan, ja sanoi lukeneensa Preussin nykyisen kuninkaan kirjoittaman kirjeen, jossa tämä oli käskenyt toimittaa mestauksen heti, jotta ei armoa kerittäisi antaa. Tämä ehti kuitenkin tulla. Sitten hän otti osaa 1848 vuoden vallankumoukseen, tuomittiin vielä kaksi kertaa kuolemaan, mutta hänen onnistui paeta ensin Ranskaan ja sitten Englantiin. Siellä me kokoonnuimme — hän kertoi — eräänä iltana 7 saksalaista, kaikki maanpakolaisia. Me olimme yhteensä 18 kertaa tuomitut kuolemaan, ja moni meistä oli vain ihmeen kautta sen välttänyt. Me päätimme lähteä Amerikkaan. Euroopan jätimme kiehuva viha sydämissä, kirous huulillamme. Meillä oli syytä muistaa paljon ja muistaa paljon vihalla, mutta enimmin vihasimme preussilaista sortovaltaa ja sen välikappaletta, armeijaa. Sitten — jatkoi Willich — minä tulin amerikkalaiseksi ja isossa sodassa siellä osastonkenraaliksi. Ja nyt olen jättänyt kaiken tämän omilla silmilläni nähdäkseni, mimmoinen se sukupolvi on, joka on toimittanut viimeis- ja tämän vuoden suurteot. Jos minä nyt jollekin maailmassa toivon siunausta, niin se on preussilaiselle monarkiialle; jos nyt jotakin ihmettelen, niin se on Preussin armeijaa. — Puhe tietysti vastaanotettiin innostuksella ja omituisella, suoralla muodollaan se vaikutti syvästi minuunkin."
Vielä muitakin kuvauksia ja piirteitä Berlinin elämästä sisältävät Bergbomin laajat kirjeet sisarelleen, mutta täytyy niiden väistyä semmoisen edestä, joka lähemmin kuuluu aineeseemme. Huhtikuulla, siis jotenkin samaan aikaan kuin edellisen kirjeen, Bergbom laati toisen rouva Raalle Wienissä.[73] Siinä hän loi laajaperäisen, loistavan yleiskatsauksen Berlinin teatterioloihin, joka kokonaisuudessaan ansaitsee sijan tässä teatterihistoriassa:
"Nyt jotakin teatterivaikutelmistani. Jätän sikseen oopperan, josta kai vähemmin välität. Se on oivallinen ja valitettavasti paljoa etevämpi kuin puhedraama. Tällä nykyään ei missään suhteessa ole loistoaika. Ylipäätään valitetaan — ollaanko oikeassa, sitä en tiedä — teatterin alasmenoa. Saksassa ja varsinkin Berlinissä on se mieluinen virsi. — Kumminkin on minulla ollut hyvin nautintorikkaita iltoja, erittäinkin kun Schilleriä on näytelty. Hänet esitetään näet tunnollisesti ja lämmöllä, joka ehdottomasti vaikuttaa katsojaan. Ylimalkaan on ohjelmisto hyvä, klassillisia kappaleita annetaan ainakin 2 kertaa viikossa; ja pelkkää rojua vältetään. Mutta ohjelmistolta puuttuu eloisuutta. Paljous uusia kappaleita suljetaan siitä pois, aloitehalua puuttuu, otetaan mikä ennen on onnistunut Dresdenissä, Wienissä, Münchenissä, mutta mitä pikkumaisimmista arveluista ollaan näyttelemättä sisäänlähetettyjä uusia kappaleita. Se kirous seuraa hoviteatteria, joka ei ole kansallisteatteri. Näytellään hoville eikä yleisölle, ohjelmistoa määrätessä ajatellaan hovia, näyttelijättäriä ottaessa pidetään silmällä siroja kamariherroja ja kreivejä j.n.e. Asian ulkonaiseen, niin sanoakseni, virkavaltaiseen puoleen tämä hovihallinto tosin tuottaa suurta tarkkuutta ja koneellista täsmällisyyttä, mutta taiteellinen, vapaasti luova henki tukehtuu sääntöperäisyyden alle."
"Myöskin näytteleminen on tästä hovihengestä riippuvainen. Sentapaista giganttimaista traagillista voimaa, joka vetää mukaansa kylmimmänkin, ei ole olemassa, mutta runsaasti taiteellista järkevyyttä, aistia ja sivistystä. Luonnolliseen puheluääneen ei osata päästä, se on teennäistä ja teeskenneltyä. Hyväsävyinen, porvarillinen huvinäytelmä käy sitä vastoin oivallisesti. Uutta aavistamatonta en ole kokenut. Sen sijaan olen oppinut paljon yksityiskohtiin nähden ja ennen kaikkea, kuinka klassillisia kappaleita on esitettävä."
"Schilleriltä olen nähnyt: 'Wilhelm Tell', unohtumaton ilta; vaikk'ei ainoatakaan roolia näytelty täydellisesti, esitettiin kuitenkin kappaleen henki erinomaisesti; 'Don Carlos', vähän epätasaisesti, mutta ainakin osittain loistavasti, samoin 'Maria Stuart'. Sitä vastoin oli yhteisnäyttö 'Kabale und Liebe'ssä' semmoinen, ettei ankarimmallakaan kritiikillä olisi ollut valittamisen aihetta. Se oli jotain toista kuin kappaletta näyteltäessä meillä. Lessingin 'Emilia Galotti' sitä vastoin ei onnistunut, ei kukaan näytellyt huonosti, mutta sävy oli kokonaan pilattu. Osaksi oli samoin Shakespearen 'Kuningas Learissa', jota ei esitetty kyllin giganttimaisesti, daimoonillisesti, satumaisen suuresti, mutta siinä, niinkuin 'Hamletissakin', näyteltiin yksityisiä rooleja todella taiteellisella lennolla. 'Kesäyön unelmassa' oli päinvastoin jokainen yksityinen keskinkertainen, mutta kokonaisuuden ylitse lepäsi tuo omituinen shakespeareläinen lumous. Gutzkowin 'Werner' annettiin hervottomasti, saarnattiin sen sijaan että olisi puheltu. Lauben 'Gottsched und Gellert', Putlitzin 'Testament des grossen Kurfürst's' annettiin nuhteettomasti, sekä Mosenthalin 'Isabella Orsini' että Krusen 'Gräfin' akateemisen tarkasti. Brachvogelin 'Narciss' oli suurinta ja surkeinta mitä olen Berlinissä nähnyt; Dessoirin osalle tulee edellinen, kaikkien muiden jälkimäinen. Kolme juhlailtaa oli Lessingin 'Minna von Barnhelm', Spielhagenin 'Hans und Grete' ja Freytagin 'Die Journalisten'. Ne näyteltiin suurella humoristisella reippaudella ja gemyytilliset laatukuvat sotilaselämästä ensimäisessä, maalaiselämästä toisessa ja kirjailijaelämästä kolmannessa kappaleessa olivat kuin virkistävä kylpy mielelle. Sitä paitse olen nähnyt muutamia vähäpätöisyyksiä ja pari ranskalaista kappaletta, joissa ei kuitenkaan ole pystytty olemaan edes vähänkään ranskalaisia. Pieni Holmin tekemä 1-näytöksinen draama 'Camoens' annettiin loistavasti."
"Nyt henkilökuntaan. Kun aloitan naisista, tapahtuu se vain kohteliaisuudesta, sillä ne muodostavat ehdottomasti Berlinin teatterin heikon puolen. Sietämätön suosintajärjestelmä on vaikuttanut, että ei ajoissa ole haettu raittiita voimia, sentähden ovat muutamat taiteilijat jo nähneet parhaimman aikansa, toiset ovat vasta alulla, harvat ovat taiteellisuutensa kukoistuksessa. Sitä paitse on olemassa aukkoja, joita ei tulisi kärsiä keisarikaupungin teatterissa. Tunteellisia, traagillisia rakastajattaria (Louiseja, Cordelioita, Emilia Galotteja j.n.e.) varten ei oikeastaan ole ainoatakaan edustajaa, ja vielä enemmän kaivataan semmoista siroja maailman- ja salonkinaisia varten. Edellisten edustajilla ei ole sentimentaalista tragiikkaa, jälkimäisillä ei ole siroutta — siis juuri sitä mitä tarvitaan."
"Primadonna on rouva (Luise) Erhartt (tavallisessa elämässä kreivinna von der Goltz). Hän on suurikasvuinen, täyteläs, vaaleaverinen nainen, kasvonpiirteet jotenkin tavalliset, mutta ei rumat. Hän lausuu nuhteettomasti, ei puutu paatosta, eikä kykyä luonnekuvaukseen — niin, varmaankin teen väärin kun kiittelen häntä niin kylmästi, mutta koko hänen olentoaan ja näyttelemistään leimaa tuo kultainen keskinkertaisuus, jota en ihaile elämässä enemmän kuin taiteessakaan. Huolimatta siitä että kritiikki erikoisesti ihaili häntä Ebolina, hän ei osannut luoda siitä yhtä ihmistä, vaan antoi luonteen eri puolet esiintyä toisen toisensa jälkeen ilman että ne sisällisesti sulautuivat yhteen. Hän oli milloin haaveileva, milloin aistillinen, milloin keimaileva, milloin sankarimainen, mutta ei koskaan kaikkia yhdellä kertaa. Sen silmänräpäyksen, jolloin hän huomaa erehtyneensä Carlokseen nähden, hän näytti sydäntä kouristavasti. Hänen Lady Milfordinsa oli kaavamainen, mutta sitä vastoin oli Orsinansa 'Emilia Galottissa' tuote, joka todella ankaraltakin kannalta katsoen oli oivallinen. Totta kyllä muuttui Orsinan italialainen hehku saksalaiseksi tunteellisuudeksi, mutta se oli lämmintä ja todenperäistä ilmaisultaan. Hänen Ofeliansa oli akateemisesti tarkkaa tekoa, niinikään Maria Stuart. Hänen käsityksensä tästä roolista ei ollut alkuperäinen eikä voimakas, mutta sittenkin häntä katseli voimatta kertaakaan syystä valittaa. Komediaan Erhartt ei kelpaa. Hänen puhelutapansa ei ole siksi tarpeellisen kevyt ja luonnollinen."