"Berlinin teatterin eurooppalaisin nimi on kai Jachmann-Wagner. Muinoin Johanna Wagnerina Euroopan suurimpia laulajattaria, hän on 8 vuotta sitten muuttanut puhedraaman alalle, ja sillä hänellä on, jollei eurooppalainen, niin kumminkin etevä sija. (Porvarillisessa elämässä hän on salaneuvoksenrouva Jachmann.) Hän on suurenmoinen, oikea jättiläinen karkeine, suurine piirteineen ja plastillisine muotoineen. Mahdotonta olisi löytää sopivampaa Germaniakuvan mallia. Koko hänen taiteellisuutensa tavoittaa suurisuuntaista, klassillisen ankaraa. Ylenkatsoen pyytää liikuttaa yksityispiirteillä hän pitää aina kokonaisvaikutusta silmällä. Hän on todella taiteilijatar Jumalan, eikä yleisön armosta. Mutta — — niin, on olemassa mutta, joka näyttää vähäpätöiseltä, vaikka se kuitenkin on tärkeä. Hän tulee oopperasta, on elänyt siellä parhaimman aikansa, ja sen muistelmat estävät häntä olemasta yhtä suuri puhe- kuin hän on ollut lauludraamassa. Hän on luonnenäyttelijätär. Siihen vaaditaan psykoloogista rikkautta — ja sitä hänellä ei ole, sillä sitä ei tarvita oopperassa, jossa vaan annetaan mitä on yleistä ei yksilöllistä luonteessa. Mitä enemmän psykoloogista yksityispiirteiden kuvaamista joku rooli kysyy, sitä heikompi Jachmann-Wagner on (hänen Pompadourinsa oli esim. kokonaan epäonnistunut), mitä suuremmin rajapiirtein se on piirusteltu, sitä kodikkaammalta hänestä siinä tuntuu. Hänen Elisabethinsa 'Maria Stuartissa' oli todella suurenmoinen. Valitettavasti en ole koskaan saanut nähdä häntä antiikkisissa rooleissa, jotka ovat hänen erikoisalansa. Antigonena esim. hän kuuluu kilpailevan Ristorin kanssa. Antiikkisessa draamassa katoaakin yksilöllisesti luonteenomainen yleistyypillisen edestä."
"Madame (Minona) Frieb-Blumauer on taiteilija, johon olen kerrassaan ihastunut. Hän näyttelee vanhoja koomillisia rooleja. Jotain humoristisempaa kuin hänen hullunkuriset laatukuvansa on mahdoton ajatella. On kuin lukisi Dickensiä taikka katselisi jotain Teniersin taulua. Kun hän vain tulee sisään, olkoon rooli iso tai pieni, kiitollinen tai epäkiitollinen, hän levittää päivänpaistetta ja hupaisuutta ympärilleen. Rouva Deland, jota eräs kotteria meillä ihaili non plus ultrana semmoisissa osissa, on Frieb-Blumaueriin verrattuna kuin vahakuva elävien kasvojen rinnalla. Täytyy nähdä hänet oivaltaakseen, kuinka erinomaisen lystillinen ja rakastettava hän on samalla kertaa. Häneen nähden on vaikea sanoa mikä rooli on paras, sillä ne ovat kaikki yhtä oivallisia. Häviämättömimmin hän on painunut muistiini hyväntahtoisena, uteliaana, vanhana maalaispiikana, sukat sylkyssä, puukengät jalassa, Spielhagenin 'Hans ja Grete'ssä'. Oletko nähnyt kappaleen? Eikö se sinusta ole herttainen?"
"Neiti Marie Kesslerillä on jotain myötätuntoista esityksessään, jonka tähden mielellään näkee häntä, siinä on jotain sydämellisen hyvää ja tunnollista, joka vetää puoleensa. Mutta tosidraamallinen kyky hän ei ole eikä hänessä ole rahtuakaan neroa. Jos hänen on oltava innostunut, antaa hän tyhjintä, hiekkamaisinta proosaa (niin esim. Doris Quinault'ina). Sitä vastoin hän todella ansaitsee näkemistä rooleissa, joissa luonnonlaatu on pääasia, joissa hieno naisellinen aisti on tärkeämpi kuin loistava näytteleminen. Hänen Elisabethinsa 'Don Carloksessa' esim. oli mielestäni erittäin sympaattinen. Myöskin saksalaisessa porvarillisessa komediassa (Benedix etc.) tapaa hän onnellisesti sen vilpittömän, yksinkertaisen sävyn, joka sopii sen hieman proosamaisille sankarittarille."
"Neiti Buska on viehättävä naivisissa, mielistelevissä rooleissa. Hän jäljittelee Raabea, saavuttamatta häntä, mutta hän on kylläksi veitikkamainen ja sievä ihastuttaakseen permantoa. Hän on ihannoittu Grabow, tietysti Berlinin mittapuun mukaan verrattuna helsinkiläiseen. Eräässä Benedixin komediassa, 'Aschenbrödel', hän oli todella suloinen. Tragediassa hänen ei ole näytteleminen. Hänen Cordeliassaan ei ollut hituakaan shakespeareläistä runoutta, ja hänen Emilia Galottinsa muistutti Grabowin Maritanaa."
"Neiti Kühle on nuori lupaava kyky, jonka tulevaisuudesta on vaikea sanoa mitään varmaa. Hän on nuori ja kaunis — jotain kuulumatonta Berlinin näyttämöllä."
"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi kuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi eurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir, suurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa, kummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on hyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla, hänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin helposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä ajalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa (2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3 Cambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä rooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä tähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen kykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä. Jonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla johdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen sydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa yleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän on todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa huumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen näyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan ainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa kuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on suurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri hän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin huomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä hyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin sanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden, jolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka äärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä korkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi myöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että hän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän ei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on ilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko peruuttaa näytännöt."
"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia. Kun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring asettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos hän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että kuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja raittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti voittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa. Mutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta semmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä puuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen huumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut nähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja Mefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von Barnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti') en voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen roolinsa, sillä hän näyttelee usein."
"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut itselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo Kuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan oppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja esiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista näytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä yksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt Lauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka vivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole jätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun hän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut häntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen äänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista puuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti hänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin kauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta mielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan Cordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän mielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu raittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. — (Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika kyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava pikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on erinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä välttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen olija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea käsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden jälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein ymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja."
"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin käytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen virheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän otollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla, mutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei ole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän onnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän välttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä, vapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin niistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden valon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon luonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä vastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan äänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on. Hän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä vain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler), ei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on aina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli. Yksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää, rikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen Wilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo Galottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin seurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin kättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut salata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia näiden kahden luonteen esittämisessä. — Sietämätön on herra (Emil Hermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa. Hänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä osaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on turmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta ja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy jollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen alkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä teatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun yleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut olevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan. Hänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys ollut vähääkään henkevämpi."
"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka saksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen kunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä), hänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin. Valitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on, mikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi parantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta dandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti luulevat herättävänsä mielenkiintoa. — Mutta parhaimman olen jättänyt viimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun nähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa, hehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on Fritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin näyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen oman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa — hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don Carlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja uskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän olevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen onnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole niin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä merkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka kiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta — vielä kerran, näkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!"
"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota (esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen arvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa j.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista."
"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute.Nykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätäalaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkeväHackländerin 'Geheime Agent'ssa'."
"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger (Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee jotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä, en luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin näyttämöstä." —
Tässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky arvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin erikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts. ylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme samanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu suuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä. Bergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä ylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen alkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat vaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä, joilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen esteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan synnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä. Runoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan ystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan. — Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä joku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin oppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista teatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja pitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen: "Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle teatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko että [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu oloihimme."
Huhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle Suomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista, semmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan jälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan edustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi eräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän oli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi kirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on alempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle Bergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle erinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään eurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi lähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin. Vietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt häämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.
Kiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6) 38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt "matkakertomuksen peruspiirteet". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat kirjoittajaan itseensä nähden:
"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin tietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla enkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet luontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin — lyhyesti siihen mitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa on ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni — jota usein olen kovasti tuntenut — ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin ihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu kun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli siis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä enemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet voimissaan." — —
"25 p. tulimme Leipzigiin — vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki. Museo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs Delarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen nähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole koskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä — en runossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan Leipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme Shakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana, Frankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen mielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään, mutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista — vanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa kuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka eräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat taiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että se nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa kuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties parhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin, rauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti erillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa hän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei mitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut, vaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä pidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat luonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän miehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen 'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä."
"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. — Jotta emme kadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa — loistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'. Vaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä ihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta. Mutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä — yksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen jumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä — myönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä seuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä muualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut tunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden on pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät. Seuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki odotukseni. — Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion 'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta, miksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en ollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä). Nyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein vastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat ylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä vähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut siihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide joltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin muistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka että niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa kuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki meidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi keskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui uusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa hänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän mieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa kuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. — — Uusi teatteri on vastikään aloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä ladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja siinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on oleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo mainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia Wagneriaaneja kuin minä."
"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa. Samassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka palasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia. Rakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine heikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli vankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa. 'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi ja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän käytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista — kaukana saksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut heidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja sydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että saksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla fyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin ne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt jotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja heikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku lujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni ranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin harteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo liikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen kohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka palasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän vaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset ja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru, mutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta ranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä. Sotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa."
"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka paljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan päällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia asukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen rinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta Ludvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin Firenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että hänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että hän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni hallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että häntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa nykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin kuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin exhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta olla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin elämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa, osoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut. Döllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä, mutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä vierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja valistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin 'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen kuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin Pohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian epäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa paavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista oppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja, ja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan arkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne seisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten kirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli kiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia, häväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan suostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että hän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia."
"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa Pinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun, sillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri vahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen. Sanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen kokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja kenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van Eyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet erikoisena silmänherkkunani. — Teatterissa näimme Grossen draaman 'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois Possartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja 'Noita-ampujan'. — Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän eurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä olen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin), tunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään."
"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista, lihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää ja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy seisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei ulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua jollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä pyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen' taikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että hengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin luulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä on hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi 3 markkaan)".[78]
"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme Venetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin, matkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin noitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin — mitä se on sinulle, joka olet nähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka pilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten loisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien ohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan uhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja hämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta, olisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma sinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä, kolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat kauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen yli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä kaukaisuudessa."
"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan historiaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka näytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen sen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin että se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa oli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' — — 'Ruotsi' hyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin toisesta kuin toisestakin."
"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian puutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden tyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen nousevan aalloista."
"Venetsia — niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto korvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta muistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain tuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun Italiaan. — Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto, sinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua innostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi luonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja järveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo enemmän tarpeen."
"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen henki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos itsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna meidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija, ei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka edeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla lihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä samoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset, tunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen muutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin olisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä sivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti parhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti minua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui hetki hetkeltä".
"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa, Canale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme noin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen unohtanut ensimäisen ja parhaimman — dogeinpalatsin. Mitä arkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla kaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa, historialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla haaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa, tavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus joka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän ihmetteleminen — tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä äärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä sen luomisia varten."
"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni onnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin, oleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni viipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi ja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian elämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka pohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet velvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka elää, täytyy kumartua — Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla kotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja että uusi elokas syntyy sen sijaan — mutta tämä uusi miellyttää meitä kuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti muukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat, ja lazzaronijoukon tähden, joka — ylenkatsoen työtä — keskellä päivää tanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot. Tahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet yksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan kuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi kenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. — Uskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin sieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut Japania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut Kothenia — minä pelästyin itseäni!"
"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri. Kristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu, niinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se kiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn Markuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan, mutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana päivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle Norjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava, samallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja Bergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin ainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja (eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin pappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita, valtiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä — kaikkea paitse pappeja. Ivakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan perätönkään."
"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa näyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta aitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen ooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen — siellä ei saa käsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki itse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä, resitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita kuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili melkein innokkaammin kuin näyttelijät."
"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita Eneberg vielä seurasi." —
Bergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan ja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt olivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on sitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin. Ooppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin henkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa pidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.
* * * * *
Ennenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava katsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. — Ahkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen päivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin uskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy, kuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. "Kaikkein lämpimimpiä ja sydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni; tuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta kirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka minun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla." Niin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat: "Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin äärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen kehotuksen, jonka voin saada. — Et tiedä kuinka monta, monta kertaa olen lukenut rakkaan kirjeesi." Ja kuukausi myöhemmin: "Kiitos, oma kallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on uhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen kuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka paljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala siunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!" Ja vielä huhtikuulla: "Jos tietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et katuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa, että kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena."
Näiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei äidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin huolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin erikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien välistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli muodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä lyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa ja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa enemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren parin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti heidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan lopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka niin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen kirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi hänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää hänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän vastauksen — ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon Helsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi tekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: "Tietysti jään minä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole mitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että tuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille hyödyksi." Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen Helsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen sisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu: "Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä." Kirjeiden muusta sisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu aineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä asevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan "Preussische Jahrbücher" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari aikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka kouluylihallituksen "nerokas" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja Kothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan, vaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että se muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. — Vanhasta ystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: "Ukko Cygnaeus on kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut auttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on keskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin aikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä yhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi, vaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei tullut mitään." Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen kanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin) asioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin sekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset oikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet loukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä suorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä oopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi menetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi todella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun hänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti kielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom, joka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti niin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä koettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven viimeisessä draamassa, "Margareta". Sitä ei otettu kuuleviin korviin. Muuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty edelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja enentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin teatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse tarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.
Suomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää uutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla yhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi eteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie epätoivoisena lausuu: "Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella suomalaista teatteria." Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa ajatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä ryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja juuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden. "En voi sanoa", hän kerran huudahtaa, "kuinka iloiseksi tulisin, jos saisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka kiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin julmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!" Kesän alkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen mielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta, olisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille pyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi? Nämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva Raan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.
Jättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta hänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä kokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka hänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.
Huhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin matkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea sitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä kannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta kun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula "häväistys" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään takeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän lähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että asiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen olevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen menestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta pääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen matkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt supistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia oloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi rinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen luoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan kansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut "käymistilaan". Mutta yhtä vähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta. Yrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän teki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta, joiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä tieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei konsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan sanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.
Kun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen kerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän ei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi toimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä on se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä toivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:
"Rakas, kallis Emilie! — Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin Augustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin tuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt illusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli antautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla, hankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee. Mutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te kaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään, oli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos sinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden kanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle. Persoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole vaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80] — — Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut erinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että tulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen kirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja skandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt; venäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet (Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin ehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden perille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin tämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata kotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin, niin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan Augustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen maljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen — se tulee kai olemaan ainoa elämässäni — nähdä Italian. Tullus Eneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi, kun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia houkkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä."
[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun matkakertomukseen:] "Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine gondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen, ruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään, San Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja melua — kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa nähneet. Venetsia on suuri — äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei loisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala maailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan kansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista kaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin Lontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei nykyisestä, jota vähän tunnen."
Loppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen kuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje tuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:
"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun rehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua jättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme, kiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen puhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle, että sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan, kauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena vuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta myöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen katsomaan minua.'"
"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut toivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut mutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' — 'Jos hän edes olisi historioitsija!' — Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi minun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi; nuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo miehen itsenäisen toiminnan. — Kentiesi teen väärin esiintuodessani hänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä että ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella lehtorin virkaa."
Kaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta, josta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan tapaan:
"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain hetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en uskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen sanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä. Hänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta minunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy taistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan Oskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat mielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. — — Sano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta, Morosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin Haydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut hyvältä, että hän on puhunut puolestani".[81]
Palattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista vaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä ja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen. Emilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä vuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: "En uskalla — olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle tulevaisuudelle." Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin jatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa väitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut varsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti kohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen vuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen kirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen vaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine, niinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä siihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi suorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan; kotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja mielenrauhaa.
Näiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä kirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että hänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy kirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti loppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi laajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä lisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän lämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin kihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom näet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt ja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen otamme vielä joitakuita piirteitä.
Bergbom sanoo kaikkiaan nähneensä "noin 40 oopperaa ja samassa suhteessa puhekappaleita". Wagneria hän ihailee "suorastaan yltiöpäisesti". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt ("Hugenotteihin" hän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat hänelle tuottaneet "Don Juan", "Taikahuilu", "Fidelio" ja "Jessonda". Vanhat suosikkinsa "Lucrezian" ja "Noita-ampujan" hän oli nähnyt loistavasti esitettävän. "Faustista" hän oli oppinut pitämään, kumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta Mehul päinvastoin ("Josef" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli epäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. — Ennen mainittujen ooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista tässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas, kirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen, haaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun hän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa, klassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä (valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla); Peschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar, aistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä säkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas ihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista Bergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein giganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen, joskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan armosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa, luonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen, mutta tyhjä — tyhjä — tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija, resitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten yläpuolella — ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina hyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen laulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs ääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck, nerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti vain yhdessä roolissa ("Rigoletto").
Puhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin kuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva Raalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä mainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin Wienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja rakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän piti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta kenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia ylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen äänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi kreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään — sitä mitä saksalaiset sanovat "Gemüthiksi" hänellä ei ollut — hänen tunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä ylhäinen voima ja intohimo! — antiikkisia rooleja hän näytteli parhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä olivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi oppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin (Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen Levinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin, voimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).
Mahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi näitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista taiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan elämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun alussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi tietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne todistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide ylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri luonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta ja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen taiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen varman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan pohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja vaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti luotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.
Bergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.
Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.
Olemme saapuneet — teatterikieltä käyttääksemme — siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalainen teatteri perustettiin. Koska kuitenkin itse perustaminen tapahtui vasta myöhään keväällä, ei tässä vielä ole puhuttava uuden laitoksen toimesta, vaan erinäisistä seikoista, jotka vihdoin veivät tähän onnelliseen tulokseen. Mitä tulee kerrottavamme tapahtuman taustaan, on lukija jo edellisestä saanut yleiskäsityksen vallitsevista näyttämöllisistä oloista, ja on siihen sitä vähemmän tarpeen mitään lisätä kun me pian tulemme tutustumaan erääseen kirjoitukseen, jossa Bergbom, aikalaisena, on kuvannut silloiset teatteriolot. Sen ohella ansaitsee kansallisvaltiollinen elämä huomiotamme, sillä sen merkitys teatterin perustamiseen nähden oli melkoinen. Ymmärrettävästi ei se kumminkaan tässä sovi tulla laajaperäisemmän esityksen esineeksi; ainoastaan lyhyesti on siihen viitattava.
Taistelu suomalaiskansallisen ja sitä vastustavan ruotsinmielisen puolueen, se on fennomaanien ja svekomaanien ("skandinaavein", "dagbladistein", "viikingein") välillä, joka 1860-luvulla oli kiihtymistään kiihtynyt, oli 1870-luvun alussa tuimempi kuin koskaan ennen. Niistä kysymyksistä, joita taistelu koski, oli silloin koulukysymys kaikista polttavin. Suomenmielisten yhtä kohtuullisia kuin oikeutettuja vaatimuksia siinä kohden hallitseva ruotsalainen puolue vastusti kynsin hampain. Jos sen mielestä joku suomalainen koulu olikin suvaittava toisessa tai toisessa syrjäisessä kaupungissa, niin oli kumminkin pääkaupunki pysytettävä vapaana semmoisesta laitoksesta. Suomalainen normaalikoulu päätettiin sentähden hävittää Helsingistä, ja kun sen tarpeellisuutta ei käynyt tykkänään kieltäminen, katsottiin sopivaksi määrätä, että se oli sijoitettava Hämeenlinnaan. Tässä ja muissa suomalaisuuden edistyksen ehkäisemistä tarkoittavissa puuhissa olivat vallanpitäjät yksimielisiä. Senaatti oli yhtä epäsuomalainen kuin koulu-ylihallitus kuuluisan päällikkönsä parooni Kasimir von Kothenin johtamana, ja kenraalikuvernööri kreivi Adlerberg oli mitä parhaimmissa väleissä heidän ja ruotsinmielisten johtomiesten kanssa. Se joka vähimmän välitti niin toisista kuin toisista oli sittenkin Kothen, mutta hänen omavaltaisuutensa erinäisissä yksityisissä (esim. yliopisto-) asioissa suotiin hänelle mielellään anteeksi, kun hän oli niin johdonmukainen ylenkatsoessaan ja polkiessaan suomalaisuuden vaatimuksia ja pyrintöjä.
Toiselta puolen tämä sortojärjestelmä nosti aavistamattomia voimia liikkeelle. Suomalainen kansa ei ole koskaan esiytynyt yksimielisemmin ja voimakkaammin kuin juuri tähän aikaan, kun siltä väkisin tahdottiin sulkea tie sivistykseen ja samalla siihen vaikutukseen maan asioihin, johon ainoastaan sitä tietä päästään. Päätös hävittää normaalikoulu Helsingistä sai kansan perustamaan alkeisopiston pääkaupunkiin, ja jatkuva vaino suomalaisia kouluja vastaan maaseutukaupungeissa vei siihen, että yksityisiä kouluja, jotka valtio aikaa voittaen oli pakotettu ottamaan huostaansa, perustettiin ympäri maata, niin että niiden luku lopulta oli monta kertaa isompi kuin se, johon olisi mielihyvällä tyydytty, jos hallitsevat olisivat menetelleet järkevästi.
Elettiin siis aikana ja oloissa, joissa joka edistyksenaskel kansalliseen suuntaan vaati mitä sitkeintä taistelua, mutta joissa myöskin uhraavaisuuden henki oli voimakas ja tahdon tarmo korkeimmilleen jännitetty. Niissä oli suomenmielisten mahti, joita soimattiin vanhoillisiksi, mutta jotka tositeossa harrastivat yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän uudistumista; toisilla, jotka sanoivat itseään vapaamielisiksi, mutta itse asiassa kaikin voimin vastustivat tuota uudistusta, heillä oli valtakeinot puolellaan. Uusi Suometar, jossa suomalaisuus niinkuin ainakin pyrki kuuluville, oli alituisesti tekemisissä sensuurin kanssa.
"Ainakin joka toinen päivä", Emilie Bergbom kirjoitti Kaarlolle (27/2 1871), "se otetaan takavarikkoon. Milloin on kirjoitus tarkoittanut asevelvollisuutta, milloin kouluylihallitusta, milloin muutoksia yliopiston statuuteissa, milloin painoylihallitusta; on ollut oikein surkeata. Löfgren on saanut pienen viittauksen, että hän pian on saava ensimäisen varoituksen, mikä niin suuresti ilahutti häntä, että hän lupasi toimittaa muille pidot, jos siitä tulee totta. — Merkillisiä ovat kuitenkin nuo fennomaanit. Kun luulee että heidän on masentuminen, niin he sen sijaan keksivät toisen keinon toisensa perästä. Tuskin lienee missään maassa heidän vertaisiaan kestävässä sitkeydessä. Jumala siunatkoon heidän lujaa luottamustansa!" —
Ainoastaan valtiopäivillä kansan ääni pääsi vaikuttavalla tavalla kuuluviin, mutta säädyt kokoontuivat harvoin. Ikävällä oli nyt viidettä vuotta odotettu säätykokousta, ja ilolla vastaanotettiin valtiopäiväkutsumus, joka julkaistiin 4 p. lokak. ja määräsi että säätyjen oli kokoontuminen 1 p. helmik. 1872.
Tämmöinen oli luonteeltaan Suomalaisen teatterin syntyaika. Ymmärtäähän sen että ne, joiden mielestä suomalaiset oppikoulut eivät olleet "todellisen sivistystarpeen" vaatimia, katsoisivat suomalaista teatteria ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan hulluudeksi. Tämäkin sivistyslaitos oli siis yksistään taistelulla saatavissa ja uhrauksilla kannatettavissa; mutta juuri sen vuoksi sen aikaansaanti olikin mahdollinen nyt kun oltiin opittu esteistä huolimatta, uhrauksia pelkäämättä toteuttamaan kansallisia aatteita. Ja että siihenkin nähden jotain toivottiin säätykokoukselta, se oli jo 1869 julkilausuttu. Sinä vuonna näet Ruotsalainen teatteri, niinkuin tiedämme (kts. s. 142), anoi korotettua valtioapua (20,000 mk) ja puolustettiin sitä H. D:ssä m.m. sillä, että laitos muka oli kansallisesti tärkeä ("representerade ett nationalintresse"). Sen johdosta U. S., joka jo kevätpuolella ankarassa kirjoituksessa oli vastustanut valtioavun antamista, heinäkuulla julkaisi erään "Maalaisen" kirjoituksen (jolta H. D. oli kieltänyt tilaa ja jossa, samalla kuin teatterin sivistävää vaikutusta ylipäätään epäiltiin, anottua apua arveltiin ylen suureksi, varsinkin aikana, jolloin ihmiset olivat kuolemaisillaan nälkään) ja otti sitten itsekin asian uudestaan käsiteltäväkseen. Kahdessa kirjoituksessa lehti[82] esitti mielipiteensä olevan, että teatteri kieltämättä on sivistyslaitos, jopa tärkeäkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se on kansallinen ja taiteellisesti etevä. Meilläkin on teatteri tarpeen, nimittäin suomalainen; ruotsalainen teatteri [tietysti semmoisena kuin se oli olemassa] ei ollut mikään kansallinen laitos eikä ansainnut kannatusta Suomen kansalta. Suomalaisen teatterin aikaansaaminen oli sentähden katsottava tärkeäksi kansallisasiaksi, ja koska se ei ollut ajateltavissa ilman valtioapua, oli sitä pyydettävä — ei kuitenkaan nälkäaikana, vaan vastedes, kun anomus voitaisiin tehdä "laillista tietä, maan säätyjen kautta". — Pian saamme nähdä, ettei sitenkään päästy uhrauksista.
Mutta vähän olisi kansallismielisten uhrautuvaisuuskin merkinnyt, jollei olisi ollut tiedossa mies, joka kykeni astumaan yrityksen johtoon. Suomalaisen teatterin aate oli kolmena viimeisenä vuonna heidän tietoisuudessaan ruumistunut Kaarlo Bergbomissa, se oli siten haaveiden maailmasta muuttanut tosielämään, ja teatterin perustaminen oli nykyään enemmän kysymys sopivasta hetkestä kuin mahdollisuudeltaan epäilty hanke. Näin oli laita sitä luonnollisemmin kuin Bergbomin tieteelliset aikeet eivät olleet tunnetut laajemmissa piireissä. Hän itse palasi syksyllä 1871 ulkomaanmatkaltaan pettynein toivein ja miettien — kohtalon pakosta — antautua koulu-uralle. Syyskuulla Emilie oli kirjoittanut hänelle Berliniin kahdesta avonaisesta virasta yliopiston kirjastossa sekä niinikään haettavana olevasta historianopettajan virasta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta olihan Bergbom lausunut, että hän ei aikonut taistelutta alistua. Se selittää meille miksi hän, kotonaan kahden kesken Emilien kanssa neuvotellessaan heidän kummankin tulevaisuudesta, vielä päätti jättää pedagoogiset ja muut virat sikseen ja ryhtyi uudestaan ja entistä rohkeammin teatterisuunnitelmiinsa. Olihan suomalaisen näyttämön luominen suuri kansallinen tehtävä, jossa heille molemmille olisi riittävästi työtä, työtä, johon he pystyisivät ja jota suorittaessa he voivat toimia yhdessä, avustaen ja rohkaisten toisiansa. Vasta jos sekin toivo pettyi, oli leipäkysymykselle myönnettävä määräävä merkitys.
Syksyllä ei kumminkaan käyty mihinkään näyttämölliseen puuhaan käsiksi. Bergbomin ollessa ulkomailla olivat tarpeelliset valmistukset jääneet tekemättä, parhaimmat kyvyt olivat sentähden kiinni toisaalla ja vihdoin saivat valtiopäivät kaikki harrastukset kohdistumaan kevätkauteen, jolloin pääkaupungin elämä niiden tähden tulisi tavallista vilkkaammaksi. Ida Basilier oli 11 p. syysk. antanut konsertin Oulussa, johon maalaiskansaakin oli saapunut ja jossa muun muassa "Trubadurin" miserere kohtaus, suomeksi esitettynä, oli suuresti liikuttanut yleisöä, ja sen jälkeen lähtenyt Tukholmaan. Siellä hän 18 p. jouluk. kuninkaallisessa oopperassa ihailevan yleisön edessä debyteerasi Rosinana "Sevillan parturissa" ja jäi sinne edelleenkin. Rouva Raa taasen oli ruotsalaisen teatterin jäsenenä kokonaan kielletty esiintymästä suomalaisissa näytännöissä. Ainoastaan Suomalainen seura toimitti entiseen tapaansa iltamia, ja niissä kuultiin joskus rouva Raankin lausuvan. Siten hän iltamassa 25 p. lokak. lausui Bürgerin mainion "Lenore" ballaadin, jonka Tuokko oli suomentanut, ja 15 p. jouluk. Runebergin "Torpan tytön", niinikään suomeksi käännettynä. Samana iltana laulettiin Azucenan ja Manricon kaksinlaulu "Trubadurista" ja suomalaisia kansanlauluja esitti Emmy Strömerin nuorempi sisar, Sofie Strömer, jonka äänen laajuus ja heleä voima herätti vakaumuksen, että hänessäkin oli oiva kyky tulevia ooppera-näytäntöjä varten. — Achté vihdoin antoi 25 p. marraskuuta sävellyskonsertin, joka ansaitsee mainitsemista sentähden, että siinä ensi kerran esitettiin hänen säveltämänsä alkajaissoitto Topeliuksen "Regina von Emmeritz'iin".
Enemmän kuin teatterikysymys, kiinnitti tänä syksynä eräs valtiollinen yritys mieliä. Sen jälkeen kun Helsingfors Tidningar 1866 oli lakannut, ei pääkaupungissa ollut ainoatakaan ruotsinkielistä lehteä, joka olisi edustanut suomalaisuutta taikka edes ollut sen ystäville avoinna, milloin joku heistä tahtoi ruotsinkielisen yleisön edessä puolustaa suomalaiskansallista käsitystapaa yleisissä asioissa. Kun sen lisäksi alituisesti nähtiin, että vastapuolueen suuri äänenkannattaja, Helsingfors Dagblad, ani harvoin täysin rehellisesti, puhumattakaan tyydyttävän laajasti teki selkoa Uuden Suomettaren kirjoituksista, oli suomalaisuuden asiaa puoltavan ruotsinkielisen lehden tarve käynyt yhä tuntuvammaksi. Nykyään voidaan — joskaan ei vahingotta — tulla toimeen ilman semmoista, mutta 1870-luvulla oli suomea lukeva sivistynyt yleisö melkoista vähälukuisempi, jota paitse moni kansallisen puolueen parhaimpia miehiä oli kykenemätön suomenkielellä kirjoittamaan. Nämä asianhaarat tekevät ymmärrettäväksi, että sama harvalukuinen piiri Helsingissä, joka muutoinkin ajoi suomalaisuuden asiaa, katsoi välttämättömäksi perustaa sanomalehden, joka nimellä Morgonbladet 1872 vuoden alusta toimi 1884 loppuun saakka. Jos mikään, oli tämäkin yritys uhrauksia kysyvä, mutta, niinkuin jo on sanottu, niitä ei tähän aikaan peljätty.
Tässä paikassa ei sovi kertoa, mitä vaikeuksia oli voitettavana ennen kuin lehti saatiin syntymään. Pääasia on, että noin kuukauden kuluessa merkittiin 40 osaketta à 500 markkaa kahden ensimäisen vuoden vakuudeksi. Päätoimittajaksi rupesi terävästä ja hienosta kynästään tunnettu mol. oik. kand. E.A. Forssell, joka kuitenkin terveydellisistä syistä jo syksyllä 1872 luovutti toimensa maisteri August Hagmanille, ja aputoimittajiksi Kaarlo Bergbom sekä filos. kand. Eliel Aspelin, edellinen ulkomaanosaston ja jälkimäinen teatteri- ja kaunokirjallisuusarvostelua y.m. varten. Lehden avustajiksi taasen lupautuivat, joko nimeltä mainittuina taikka mainitsemattomina, O. Donner, C.G. Ehrström, W. Eneberg, A.F. Granfelt, H.L. Melander, Th. Rein, J.V. Snellman, Z. Topelius y.m. — Näin Bergbom — lyhyeksi ajaksi — palasi sanomalehtitoimeen, ja yrityksen alkuunpanoon nähden mainitaan eräässä kirjeessä siltä ajalta: "Bergbomin perhekunta on tässäkin enimmät tehnyt — nimittäin hankkinut useimmat osakkaat".[83] Mikä merkitys uudella lehdellä oli suomalaiseen teatteriin nähden, huomaa yksistään siitä, että ilman sitä Bergbomin alempana mainitut kirjoitukset teatterioloistamme tuskin olisivat päässeet ruotsinkielisen yleisön näkyviin.
Morgonbladetin näytenumero sisälsi paitse ulkomaanosastoa muitakin Bergbomin kynän jälkiä. Hänen kirjoittamansa oli näet oivallinen ja kauttaaltaan suosiollinen arvostelu "Martha" oopperan marraskuulla tapahtuneesta esityksestä Uudessa teatterissa. Ensiksi lyhyesti määriteltyään suositun sävelteoksen taiteellisen arvon, hän huomauttaa, että Helsingin yleisö, jolle sekä ruotsalaiset että saksalaiset oopperaseurat olivat ennen monesti ja etevämmin esittäneet kappaleen, ei kuitenkaan koskaan ollut tervehtinyt sitä lämpimämmin kuin nyt kotimaisen kyvyn, neiti Emille Mechelinin, ensi kerran esiytyessä pääroolissa. Sen jälkeen hän seikkaperäisesti puhuu laulajattaren äänestä ja laulutavasta. Ääni oli puhdas, pehmeä ja täyteläinen sekä hyvin koulutettu; tekniikka oli virheetön ja vakava, äännäntä ihmeen varma, milloin ei osa noussut liian korkealle. Intohimoiset kohdat hän suoritti jotenkin arkailevasti, mutta lyyrilliset tunteellisesti, koloratuurikohdilta taasen ei puuttunut melkoista siroutta. Vihdoin annetaan laulajattarelle ja kapellimestari Emanuelille täysi tunnustus siitä taidosta, millä he vähistä apuneuvoista huolimatta olivat saaneet oopperanäytännön menestymään.
Mutta yhtä vilpittömästi kuin Bergbom tässä kiitti tositaiteellista harrastusta, yhtä säälimättömällä ivalla hän toisessa paikassa ruoski päinvastaista kantaa ja ulkomaalaisen ihailua sekä teatterissa että yleisössä. Kerrassaan kuvaavana kirjoittajalle otettakoon siitä muuan kohta:
"Viime päivien taidehuveista mainitsemme L. N. Achtén konsertin. Koska vain noin 200 henkeä oli saapuville tullut, lienee hra Achtélla ollut rahallista tappiota illastaan. — Mutta emme voi pitää ketään muuta kuin hra Achtéta itseään syypäänä tähän yleisön oikeutettuun myötätuntoisuuden puutteeseen. Miksikä hra Achté niin itsepäisesti tahtoo olla säveltaiteilija, vaikka hän ei ole syntynyt Boråsissa eikä Nishnij-Nowgorodissa, vaikka hän ei ole ensimäinen baritonilaulaja Sköfden oopperassa eikä Reusz-Schleiz-Greiz-Lobensteinin ruhtinaan hovimuusikko. Silloin hän tietysti 'kansallisena' säveltaiteilijana olisi herättänyt mielenkiintoa — mutta nyt olla syntyisin Porista, kuinka halpamaista ja jokapäiväistä. Hra Achtén ohjelmakin ilmaisi täydellistä korkeamman musikaalisen aistin puutetta. Mozart, Beethoven, Mendelsohn — kuinka vanhanaikuista, kuinka yksitoikkoista. Miksei mitään 'Sköna Galateasta' taikka 'Frihetsbrödereistä'? Se olisi sivistyneelle ihmiselle otollista. Ajattelemattomuutensa huipun hra Achté kuitenkin saavutti esittämällä omia sävellyksiään. Olemme tosin kuulleet muutamien yksinkertaisten muusikkojen väittävän, että hänen Turun-marssinsa oli eloisa, tunnelmallinen ja voimakas, että hänen bassoariansa oli tyyliltään suuri ja puhdas ja että hänen Regina-uvertyyrinsä oli sommittelultaan rohkea ja rikkaasti soittimille sovitettu, mutta me, jotka olemme kuulleet vähän enemmän musiikkia, jotka olemme ihailleet kaikkia operettinäytäntöjä Uudessa teatterissa, voimme vakuuttaa että se on pelkkää lorua."
Luopuen ivallisesta esitystavasta Bergbom sitten mainitsee hra Achtén aikovan lähteä Saksaan ja Italiaan jatkamaan opintojaan ja kertoo sen ohella, että Elis Duncker harjoitteli lauluopintoja Milanossa — sitä ennen Pietarissa nautittuaan mainehikkaan Everardin ohjausta, joka imartelevasti oli tunnustanut hänellä olevan "une belle voix et grande intelligence musicale",[84] että Emmy Strömer yhä Massen johdolla Parisissa kehitti rikkaita lahjojaan, ja että Ida Basilier Tukholmassa jo ennen ensi esiintymistään "Sevillan parturissa" oli, erään ruotsalaisen arvostelijan mukaan, Musikaalisessa akatemiassa laulaessaan Gildan arian "Rigolettosta" "helkkyvällä äänellään, loistavalla koloratuurillaan ja oivallisella laulutavallaan" herättänyt yleistä hämmästystä.