Ensimäinen merkki Bergbomin teatteripuuhista 1872 vuoden aljettua oli tammikuun lopulla sanomissa näkyvä ilmoitus uudesta teatterikoulusta. Siinä sanotaan, että "teatterioppilaskoulun johtokunta" (tietysti 1869 lakkautetun koulun johtokunta) oli päättänyt alkavalla kevätlukukaudella avata valmistavan oppilaitoksen kotimaista näyttämöä varten. Koulussa oli oleva kaksi osastoa: suomalainen ja ruotsalainen, ja oli opettajaksi näyttelijätaiteessa lupautunut Charlotte Raa. Paitse tässä pääaineessa annettaisiin opetusta suomen- ja ruotsinkielessä, plastiikassa, laulussa ja tanssissa. Kouluun pyrkiviltä vaadittiin, että he osaisivat virheettömästi käyttää toista tai toista kieltä sekä että heillä olisi koulusivistystä ja taiteilijataipumusten ohella yleistäkin sivistystä. Ilmoittautuminen oli tapahtuva "koulun johtajan", tri K. Bergbomin luona.
Tämä ilmoitus oli kai tulos niistä mietteistä teatterikoulun uudistamisesta, joista Emilie Bergbom edellisenä vuonna oli kirjoittanut veljelleen. Alempana saamme tietää, että ainakin toista kymmentä naisoppilasta ilmoittautui kouluun, mutta silti yritys raukesi tyhjiin. Sen vaikutti arvattavasti suomalaisen teatterin perustaminen, sillä olihan uusi teatteri ensi aluksi oleva enemmän kouluntapainen kuin valmis taidelaitos.
Uuden vuoden kahdella ensimäisellä kuukaudellakaan ei kuultu suomenkieltä näyttämöltä. Uudessa teatterissa vallitsi ruotsin- ja Arkadiassa venäjänkieli.[85] Sitä vastoin saatiin maaliskuulla jälkimäisessä teatterissa vihdoin tutustua Westermarkin "Nuoreen suomalaiseen teatteriin", niinkuin tämä näyttelijäseura nyt nimitti itseänsä. Tästä teatteriyrityksestä, jonka toinen toimivuosi nyt oli käymässä, otamme seuraavat tiedot kirjeestä, jonka A. Öhqvist 16 p. jouluk. 1871 kirjoitti Emilie Bergbomille. Tänäkin näytäntökautena seura oli aloittanut toimensa Turussa ja käytyään sen jälkeen Porissa oli se vuoden lopulla saapunut Tampereelle. Enimmäkseen oli näytelty ruotsalaisia kappaleita, mutta sen ohella suomalaisiakin. Suomalainen ohjelmisto oli kuitenkin hyvin pieni, syystä kun vain kolme jäsentä, neiti Gullsten, sekä hrat Öhqvist ja Himberg osasivat suomea. Toinen syy oli se, että sopivia suomalaisia kappaleita oli niin vähän. Tähän saakka oli näytelty "Kalatyttö", "Yökausi Lahdella" ja "Koira jakissa", jonka maisteri Malmgren Porissa oli kääntänyt; neljäs, "Yksi levotoin yö", Öhqvistin kääntämä, oli ensi kerran esitettävä Tampereella. Kirjoittaja kysyy, kerrottuaan tämän, eikö tri Bergbomilla olisi aikaa kirjoittaa heille pienehkö kappale, jossa olisi kolme tai neljä henkilöä.
"Me olemme", jatkuu kirje sitte, "sekä Turussa että Porissa ja Tampereella saaneet paljo kehotusta ja suosiota harrastuksessamme, varsinkin suomalaisiin näytäntöihimme katsoen, ja yhä enemmän näkyy, kuinka suuresti meillä kaivataan kansallista teatteria. Taitavaa johtajaamme, hra Westermarkia, ei voida liiaksi kiittää hänen tarmokkaasta työstään kotimaisen näyttämön hyväksi ja päätöksestään 'näyttää että ruotsalaiset eivät ole välttämättömän tarpeellisia suomalaisen näyttämön ylläpitämiseksi'; tämän mielipiteensä on hra Westermark avonaisesti ja peittelemättä lausunut — ja hän on kuitenkin ruotsalainen! Hänen aikomuksensa on vastaisuudessa tulla Helsinkiin näyttääkseen työnsä tuloksia." —
"Meillä on", lausuu lopuksi lämminsydäminen nuorukainen, "niinkuin neiti Bergbom hyvin ymmärtänee monessa suhteessa vaikeat olot, mutta kuitenkin me kaikki työskentelemme iloisella mielellä ja elävällä luottamuksella hyvän asiamme menestykseen, ja me toivomme, että se aika ei enää ole kaukana, kun me saamme suomalaiselle yleisölle esittää ainoastaan suomalaisten tekijäin ja runoilijain teoksia!" —
Maaliskuun 13 p:stä alkaen Westermarkin teatteri, "ensimäinen kotimainen näyttelijäseura" (paitse johtajaa olivat kaikki 9 jäsentä suomalaisia), antoi näytäntöjä Arkadiassa. Suurin mielenkiinto tuli luonnollisesti niiden osalle, jotka olivat joko kokonaan tai osaksi suomenkielisiä, ja yleisö oli ylimalkaan suosiollinen ja tyytyväinen. Paitse ennen lueteltuja kappaleita esitettiin Goethen "Sisarukset", joka kumminkin näyttäytyi liian vaikeaksi nuorille kyvyille. Enimmän tunnustusta sai neiti Gullsten teeskentelemättömyydestään ja huomattavista runollisista pyyteistään, mutta sekä hän että Öhqvist ja Himberg olivat vielä jotenkin tottumattomia näyttämöllä esiytymään. Mainittujen rinnalla näytteli joskus hra Aspegrenkin suomalaisissa näytelmissä, vaikk'ei hän lapsuudestaan osannut suomea. Sanomalehdet olivat kyllä hyväntahtoisia arvosteluissaan, joskaan ei koko yritys semmoisenaan ollut omansa suurempia toiveita synnyttämään. Westermark itse näet ei osannut suomea, eikä hänen harrastuksellaan sentähden, huolimatta Öhqvistin vakuutuksesta, voinut olla mitään korkeampaa aatteellista saatikka kansallista päämäärää.
Tällä välin olivat säädyt kokoontuneet ja ryhtyneet toimeensa. Maaliskuun alkupuolella levisi sanoma, että talonpoikaissäädyssä oli ilmoitettu teatterioloja koskeva "pyyntöesitys", ja 16 p. se luettiin julki. Anomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet P. Kumpulainen (Iisalmi), M. Heikura (Pielisjärvi), E. Sassi (Kemi), L. Keränen (Kajaani), A. Miettinen (Pielavesi), R. Niemi (Jämsä) ja Adolf Silén (Hollola), huomautettiin ensin, että Helsingin teatterille oli valtiovaroista annettu noin 250,000 markan rakennuslaina, josta viitenä vuotena ei oltu korkoa vaadittu, sekä että sille sen jälkeen oli soittokunnan ylläpitämiseksi myönnetty viitenä vuotena 12,000 markkaa vuoteensa eli yhteensä 60,000 markkaa ja sen lisäksi kolmena vuotena näyttelijäseuran kustantamiseksi 12,000 markkaa vuoteensa eli yleensä 36,000 markkaa, ja esitettiin sitten se pyyntö, että teatteri, jos se on katsottava ainoastaan huvituslaitokseksi pääkaupungin ruotsalaiselle yleisölle, jätettäisiin kokonaan yleisillä varoilla avustamatta, mutta jos se on pidettävä koko maata tarkoittavana sivistyslaitoksena, oli se vastaisuudessa oleva "yhtä paljon suomen- kuin ruotsinkielinenkin". Keskustelussa, joka syntyi anomuksen johdosta ja jota jatkettiin kahdessa istunnossa, lausuttiin ruotsalaiselta taholta, että esitys oli hyljättävä, syystä kun ei ollut olemassa suomenkielistä draamallista kirjallisuutta eikä näyttelijöitä eikä edes yleisöä suomalaista näyttämöä varten; toiselta puolen taas väitettiin että mitä ei näyttänyt olevan olemassa oli saatavissa, kun vain sen eteen jotakin tehdään, niin esim. olisi kyllä suomalaisia näyttelijöitä, jos edes puolet orkesterille annetusta avustuksesta olisi käytetty semmoisten kasvattamiseksi j.n.e. Se käsitystapa, jonka pohjalle anomus oli rakennettu, että nimittäin valtiovaroista myönnetty kannatus teatterille oli kohtuuden mukaan tuleva samassa määrässä suomen- kuin ruotsinkielistenkin hyväksi, sai lopulta siksi yleisen tunnustuksen, että anomus suurella enemmistöllä lähetettiin valitusvaliokuntaan: "Vastustajia ei liene ollut useampia kuin kaksi" (U. S.).
Tämä teatterikysymyksen saattaminen julkisen keskustelun alaiseksi ja puoleksi hallitukseen, puoleksi valtioapua nauttivaan teatteriin kohdistettu vaatimus, että näyttämölliseen taiteeseen nähden suomalaisille myönnettäisiin samat edut ja oikeudet kuin ruotsalaisille, herätti asianomaisissa suurta kiukkua. Erittäin näytti heitä suututtavan, että asia oli otettu esiin talollissäädyssä. Vaikka vuosikausia kestäneet puuhat suomalaisen teatterin hyväksi luonnollisesti olivat olleet omansa herättämään kansan huomiota, ei tahdottu pitää mahdollisena, että anomuksentekijät olivat toimineet omin päin. H. D. antoi Nissensä esittää julkisen viittauksen, että he vain puhuivat mitä toiset olivat heille syöttäneet. Nissestä olivat muka talollissäädyn tuumailut teatterioloistamme erinomaisen huvittavia, kun huomasi "näkymättömien henkien kuiskuttavan erämaan ukoille aatteita ja lauseita, jotka henkien omassa suussa näyttäisivät hyvinkin tutuilta, mutta jotka nyt tekevät mitä koomillisimman vaikutuksen". Tämä arvoton syytös, joka loukkasi neljännen säädyn jäseniä niin, että vakavasti mietittiin kanteen nostamista lehteä vastaan, sai tietysti ansaitun arvostelun suomenmielisten lehtien puolelta. Pelastaakseen suurta äänenkannattajaa täytyi Nissen selittää, että hän yksin vastasi sanoistaan.
Nyt katsoi Kaarlo Bergbomkin hetken tulleeksi, jolloin hänen oli luopuminen vaitiolostaan, jotta ei sitä käsitettäisi "alistumiseksi". Hän otti kuin ottikin teatterikysymyksen koko laajuudessaan käsiteltäväksi. Se tapahtui kirjoituksessa, joka ensin ilmestyi Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihossa ja sitten Morgonbladetissa (huhtikuun 10-12 p.). Tämä kirjoitus on siksi tärkeä, että katsomme välttämättömäksi ottaa se tähän milt'ei kokonaan. Samalla kuin se kuvaa silloisia oloja sisältää se Bergbomin elämäntyön ohjelman: me näemme siitä, kuinka hänen mielestään teatteri olisi ollut johdettava ja niinikään, missä hengessä hän tositeossa johti suomalaista teatteria.
Muutamia sanoja nykyisistä teatteri-oloistamme.
Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin, jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt, todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat niin. Mutta useat muutkin — tasamieliset, sivistyneet ihmiset — eivät talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita, joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyyn, jota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen tuntemukseen.
Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä syyt säädyn anomukseen.
Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen synnyttämiseksi.
Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen — — onko kohtuullista että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: — tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osoittaa niiden perättömyyden.
Yksi näistä vastaväitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista dramaatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kuin suuren mestarin, Runebergin, kantele on vaiennut 'Salaminin kuninkaissa', ei ole ruotsinkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi 'Nummisuutarien' taikka 'Lean' vertainen — eipä koko ruotsalaisessa kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa komediaa kuin 'Nummisuutarit'. Jos vielä lisätään useampia osittain hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan, jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella teatterilla, silloin kuin Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista teosta koin 'Nummisuutarit'. Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä, kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä, semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.
[Tämän jälkeen tekijä luettelee tuntemansa suomalaiset näytelmät: 50 painosta ilmestynyttä; 13 näytettyä, mutta painamattomia; 4 Kiven jälkeenjäänyttä teosta; 11 Suomalaisen seuran draamallisen osaston ohjelmistoon otettua — niiden joukossa alkuperäiset: "Hölmölän maailmanparantajat", "Näyttelijätär", "Halikon kautta Ruotsiin" ja "Kosijat", 3 "Nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon otettua ja 8 muuta suomennettua taikka par'aikaa suomennettavaa. Yhteensä 89 kappaletta.]
Toinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin näytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain osittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia näyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat osittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille aloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on toki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen taiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi suomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät hänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra E. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava ääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdannon kautta menee hukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi näyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä toimitti Joaksen osan "Leassa"; kansallisteatterin puutteessa kääntyi hän toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m. Nämä kaikki ovat osoittaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä luonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomenkieltä. Ne nuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat suomeksi näytelleet, ovat kaikki osoittaneet kykyä tulemaan ainakin hyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten, semmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen teatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on toista kymmentä naista ilmoittanut itsensä, joissa ainakin muutamissa sopii toivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs suomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole kehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella näyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita miespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin täyterooleihin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa että siitä sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät näyttelijätoimen, kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä kehotusta, joka runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin ruotsalaisten näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin toistakymmentä henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osoittaneet omistavansa luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen eivätkä ole olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako että me tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen henkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; — mutta, ensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja olemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim. nykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi tulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain tottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita rooleja täyttämässä. Ja viimein — end well, ali well — on ruotsalaisen teatterin tätä nykyä ensimäinen traagillinen näyttelijätär, rouva Charlotte Raa, osoittanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen teatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole pysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin aikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä mitä hän on kannattanut ruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia kuvaelmia.
Hyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu. Ainoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt näitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen teatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin vakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme suinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia hedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo. Vaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran antamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä olisi sopinut toivoa. Niin "Lea", niin "Martha", niin "Jeannetten häät", niin "Trubaduri", niin "Yökausi Lahdella".
Kolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomenkieli muka ole tarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan, ettei suomenkieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten ilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas luulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin. Sitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä, joka on kyennyt Davidin salmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi milloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raajaksi. Samoin nykyaikainenkin suomenkielemme osoittaa esimerkkejä runollisesta ylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä kielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, "Leassa"! Verrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monoloogin ruotsinnos ja suomennos Schillerin "Orleansin Neitsyen" 4:nnestä näytöksestä; muutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi Ruotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä vastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee kummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia lausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia käänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita eroitusta. Mutta jos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomenkieli ilmeisesti ruotsinkieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen puute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen erinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia italialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän etevyyden suomenkielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille myöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. — Jos taasen arvellaan, että suomenkielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii esim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan enemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomenkieli on puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä — miksi ei sivistynyt suomenkieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä salonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä vastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä ranskankielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa määrässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä välikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen synnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden esimerkki. "Théâtre français", siihenpä ranskalainen ylpeydellä viittaa, jos kysytään, missä ranskankieltä oikeimmin ja puhtaimmin puhutaan, ja saksankieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti puhuttavan paitse etevimmissä teattereissa.
Usein kuulee myös mainittavan: — "Jos löytyisikin näytelmiä ja näyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä." Niitä, jotka näin päättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki saarnaaminen, että Suomessa löytyy muita ihmisiä kuin he ja heidän ruotsia puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on kuitenkin lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä ruotsia puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen huomaa jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt yleisö ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän perheistään on kasvanut suomenkielisissä paikkakunnissa ja ymmärtää siis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia. Näiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat harvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää mikä tärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä paitse ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko isänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämet ovat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi tunkea suomalaisiin sydämiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi. Meillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän omiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän tunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät sitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot, jotka sydämeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita, vaikka puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön olemassaolon, se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme olevan lähempänä ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä usko. Jokainen, joka esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka "Lea" ensi kerran näytettynä herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta. Muutoin kokemuskin todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä olevan. Niistä neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka Suomalainen seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytetty sillä menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä ainoaakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin sitä paitse ei tarvitse eikä se saakaan supistaa vaikutustansa ainoastaan Helsinkiin — Wiipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja, joissa on teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin enimmäkseen suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset teatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä suinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä olevan vireillä.
Eräs katsantotapa, joka myös tulee kuuluviin, kun on puhe suomalaisesta teatterista, on seuraava: Onhan meillä jo yksi kansallisteatteri; mitä teemme kahdella? Ruotsinkielinen teatteri on kai myös kansallinen; suomalainen teatteri synnyttäisi vain eripuraisuutta, häiriötä ja teatteriharrastuksen hajaantumista. Ruotsinkielinen teatterimme on vakinainen, sitä johtaa suomalainen johtokunta, se on siis kansallinen. Noita kuljeskelevia ruotsalaisia teatterijoukkoja sopii ehkä pitää vieraina; mutta teatteri, tuo kaunis, uusi teatteri, onhan se suomalaisten rakentama: eikö suomalaisia istu sen johtokunnassa, eivätkö näyttelijät tavallansa ole Suomen virkamiehiä, koska osa heidän palkoistansa tulee Suomen valtiolta? mitä muuta vielä tarvitaan, että teatteri tunnustetaan kansalliseksi? — Paljon — olimme sanoa kaikki. Me emme puhu siitä, että suomalaisella näyttämöllä pitää suomenkielen kaikuman, että jokaisen sivistyslaitoksen, joka on vieras kansan enemmistölle, täytyy riutua, että taide tosin on elämän kukka, mutta että se puhkee ainoastaan kasvavasta varresta eikä kukkavihkossa, vaikka näyttäisikin siinä kuinka kauniilta tahansa. Me pysymme vain tosiasioissa. Onko uusi teatterimme Helsingissä semmoinen, että sitä sopii sanoa kansalliseksi? Rahat, joilla se saatiin rakennetuksi, kivet, joista se rakennettiin, ovat suomalaisia; mutta siinä onkin kaikki. Ihmisistä, jotka siinä työskentelevät, ovat näyttelijät ruotsalaisia, orkesteri suurimmaksi osaksi saksalainen — ainoastaan teatterirengeiksi on arveltu suomalaisten kelpaavan. Älköön meitä väärin ymmärrettäkö. Älköön siinä, mitä olemme sanoneet, nähtäkö hituakaan nurjamielisyyttä niitä arvoisia taiteilijoita kohtaan, jotka esiintyvät näyttämöllämme; se osoittaisi yhtä paljon epäkohteliaisuutta — sillä he ovat muukalaisia — kuin kiittämättömyyttäkin, sillä me olemme heille kiitollisuuden velassa monesta runsasta nautintoa tuottaneesta hetkestä — mutta me sanomme vain, etteivät he muutu suomalaisiksi, jos saavatkin palkkansa Suomen rahassa, eivät he ole kansallisia sentähden että astuvat näyttämöllä, joka on laadittu suomalaisista hongista. Mutta — mainitaan vastaukseksi — onhan johtokunta suomalainen. Syntyänsä — kyllä — mieleltään — ei! Vai miksikä nykyinen teatteri ei ole saanut aikaan yhtäkään ainoata etevää kotimaista kappaletta ja ainoastaan yhden kelvollisen (Laguksen "Drottning Filippa") niinä viitenä vuotena, jotka "vakinainen" teatteri on ollut olemassa. Minkätähden esim. tänä vuonna ylimalkaan ei yhtä ainoatakaan uutta kotimaista näytelmää ole ollut repertoarissa? Minkätähden johtokunta ei ole kehottanut niitä nuoria dramaatikkoja, jotka meillä on (Lindh, Emlekyl y.m.) teatteria varten kirjoittamaan? Minkätähden teatteri ei ole tuonut esille niitä ennen näyttämättömiä mestariteoksia, jotka kaunistavat ruotsalaissuomalaista kirjallisuuttamme. Minkätähden "Salaminin kuninkaat" eivät ilmaannu näyttämöllä? Minkätähden teatteri ei ole suorittanut rahtuakaan kiitollisuuden velastansa Cygnaeukselle näyttämällä "Clas Flemingiä" taikka "Hertig Johans Ungdomsdrömmar"? Minkätähden ei oteta esitettäväksi muutamia ennen näytettyjä kotimaisia kappaleita, jotka, vaikk'eivät ole mestariteoksia, kuitenkin paremmin pitävät paikkansa ohjelmistossa kuin kaikenlaiset ulkomaan lorut — niin esim. Bolinin "Konungens Guddotter" tahi Mannerheimin "Ett original"? Minkätähden enimmät niistä uusista kotimaisista näytelmistä, jotka on esitettäväksi otettu, on järjestetty ja harjoitettu semmoisella huolimattomuudella, että niiden huono menestys jo ennaltaan oli tietty — niin "Erik Fleming", "Klubbehöfdingen", "En julafton i Tobolsk", "Pygmalion"? Minkätähden ei teatteri ole hankkinut Tawaststjernalle kelvollista oopperatekstiä, jolla hän paremmin olisi saanut osoittaa kykyänsä kuin tuolla runollisesti aivan vähäarvoisella "Semfiralla"? Minkätähden ei teatteri ottanut esittääkseen Achtén kaunista Reginan alkusoitelmaa? Minkätähden ei teatteri ole käännettäväksi ja näyteltäväksi toimittanut yhtäkään A. Kiven teoksista? Minkätähden teatteri ei ole ryhtynyt esittelemään Paciuksen "Kung Karls jagt" taikka "Prinsessan af Cypern"? Minkätähden teatterin johtokunnan mielestä ei maksa vaivaa viettää Suomenmaan toisen runoniekan, Franzénin, muistojuhlaa millään arvokkaammalla tavalla kuin vähäpätöisen kyhäelmän onnistumattomalla näyttelemisellä? Minkätähden — mutta me olemme jo kylläksi kyselleet; nämä viittaukset siihen, mitä kansallismielinen teatterijohtokunta olisi tehnyt, todistavat tarpeeksi. Tiedämme kyllä, että johtokunta useimpiin näihin kysymyksiin voi vastata osoittamalla käytännöllisiin vastuksiin, vieläpä semmoisiin, jotka näyttävät mahdottomilta voittaa — mutta isänmaallinen into olisi juuri ilmaantunut siinä, että vastukset olisi poistettu, että mahdottomat olisi mahdollisiksi saatettu. Vaan eikö tällä kaikella sitten ole mitään vastapainoa? On, vastataan, "Daniel Hjort" ja "Regina". Valitettavasti tämäkin johtokunnan ansio supistuu aivan tyhjiin. "Reginan" jätti Åhmanin näyttelijäseura vakinaiselle teatterille aivan valmiina roolien, yhteisnäyttämisen ja kaikkien varustuksien puolesta. Se kansallinen juhlahetki taasen, jonka "Daniel Hjortin" näytteleminen on tuottanut Helsingin yleisölle, on yksinomaisesti luettava hra Fritiof Raan ja rouva Charlotte Raan, erittäinkin edellisen, ansioksi sen runollisen innostuksen tähden, jolla he kuvailevat tämän näytelmän molempia päärooleja. Teatterin johtokunnan tehtävä "Reginan" ja "Daniel Hjortin" suhteen on pääasiallisesti ollut runsasten näytäntötulojen talteenotto. Kuinka se ainoastaan hyödyn kannalta on katsonut näitä kotimaisen teatterin koristuksia, todistaa esim. se todellakin naurettava käsityöntapaisuus, joka ilmaantuu "Reginan" näyttämölle-panossa.
Kansallisessa suhteessa vielä hyljättävämpää penseyttä teatteri on osoittanut näyttelijöiksi sopivien suomalaisten omistamiseen nähden. Teatteri tarjoo meidän maassamme epävarmaa leipää; kyvykäs ja halullinenkin tarvitsee kehotusta antautuakseen siihen. Teatterin johtokunta ei ole tehnyt mitään tämän kehotuksen suhteen. Kuitenkin on hyviä kykyjä, erittäinkin laulun alalla, ilmestynyt. Teatteri joko ei ole heistä pitänyt lukua ollenkaan taikka tehnyt heille semmoisia tarjouksia, että niitä tuskin voi luulla todeksi. Soitantotaiteen oppineille henkilöille, joiden kauniit äänet ovat olleet tunnetut, on tarjottu palkkaehtoja, jotka tekevät noin puolen siitä, mitä on maksettu milt'ei kelvottomille köörilaulajille Ruotsista. Yksi esimerkki on tässä kohden erittäin kuvaava. Kun kyvykäs Ida Basilierimme, joka nyt loistavalla menestyksellä toimittaa suuria laulutehtäviä Ruotsin ensimäisellä näyttämöllä, pyrki teatteriimme, tarjottiin hänelle aivan mitätön palkka ja ihmeteltiin suuresti, ettei hän suostunut ehtoihin. Kun päinvastoin keskinkertainen, neljännen, viidennen luokan offenbachinlaulajatar sattui pääsemään vapaaksi jostakin Tukholman etukaupunginteatterista, riensi johtokunta tarjoomaan hänelle lähes saman verran. Mutta — hän oli ruotsalainen ja statisti, toinen oli kovaksi onnekseen suomalainen ja taiteilija. Se nurjuus, millä teatteri kohteli sitä harjoituskoulua kotimaisia taiteilijoita varten, joka tohtori Toppeliuksen johdon alla pantiin toimeen, mutta sitten lakkasi, ansaitsisi oman saamansa. Sen jäseniä on teatteri "eksploateerannut" ahneudella, josta se ei koskaan ole mitään tietänyt keskinkertaisten ruotsalaisten näyttelijäin suhteen, jota vastoin jäykin "non possumus" aina on tullut esiin, kun teatteri olisi voinut auttaa koulua. Sen oppilaita ylenkatsottiin eikä oltu heistä tietävinänsäkään; tällä tavoin onnistuikin teatterin viimein kokonaan tukehuttaa se muutoinkin varsin heikko osanotto, jota yleisö oli osoittanut tälle laitokselle.
Mutta se nurjuus, jolla vakinaisen teatterin johtajat ovat katsoneet kaikkia kokeita "ruotsalaissuomalaisen näyttämötaiteen" aikaansaamiseksi, on yltynyt todelliseksi vihollisuudeksi, kun asiana on ollut suomalaisen kansallisteatterin perustaminen. Tässä yrityksessä, jota jokainen kansallinen teatterinjohtokunta olisi ilolla tervehtinyt ja hartaasti edistänyt, on meidän teatterimme nähnyt ainoastaan rahanvoiton välikappaleen. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä että Suomen kansa sitä kannattaa, on teatterimme kaikella muotoa tahtonut estää näyttämön hankkimista tälle kansalle. Ettei tämmöisen teatterin johtajia voi pitää isänmaallisen hengen elähyttäminä, on selvää. Vaan jättäkäämme tämä asia, joka niin täysin määrin todistaa kehnointa kurjuutta, sillä muutoin sanotaan meidän kiihottavan, synnyttävän eripuraisuutta j.n.e.
Olkoon niin — sanonee joku — olkoon niin, teatterimme ei ole kansallinen. Ei sen tarvitsekaan sitä olla. Meidän on yhdentekevä millä tavoin taiteelliset tarpeemme tyydytetään, jos vain saamme ne tyydytetyksi. Taide on kosmopoliitti. Sen tulee vain pyrkiä esittämään yleisinhimillistä, vapautettuna kaikista rajoituksista, sen ihanne on puhtaasti humanistinen, muodon kauneus ja täydellisyys. Me olemme pieni kansa, lainatkaamme parasta mitä muukalaisilla on; taiteen etu on ainoa teatteriasiain ratkaisija. Tämä katsantotapa ei ole meidän; sillä me tiedämme, että jokaisella toimella pitää oleman juurensa mustassa, runottomassa mullassa eikä keveässä runollisessa ilmassa — mutta myöntykäämme siihen. Onko siis todellakin vakinainen teatterimme taiteellisessa suhteessa niin korkealla kannalla, että suomalaisen teatterin syntyminen olisi taiteellisuudelle vahingoksi? Tarkastelkaamme tämän näytäntökauden ohjelmistoa. Me huomaamme silloin, että teatteri etupäässä on valinnut vähäpätöisiä, jopa hyljättäviäkin teoksia ulkomaan runsasvaraisesta teatterikirjallisuudesta, mutta päinvastoin, noin kolme neljä poikkeusta poisluettuna, ei ole ollut tietävinänsäkään kaikesta siitä kauneudesta, jota etevät dramaatikot runsain määrin ovat luoneet.[86] Päinvastoin on hartaalla halulla tavoiteltu kehnoa, nerotonta, epärunollista. Mitkä ovat ne uudet näytelmät, joiden ottamiseen on pantu enimmän huolta? Niin — inhottava melodraama ("Fosterland"), irstas farsi ("Richelieu"), vähäpätöinen kyhäelmä, täynnä huijausta ("Nya garnison"), taiteellisesti turmelevainen buffa ("Frihetsbröderna"), viaton, mutta mitätön laulunäytelmä ("Wermlänningarna") j.n.e. "Martha" ja "Macbeth" ovat ainoat kosteikot siinä taiteellisessa erämaassa, jossa teatterijohtokunnan vaikutus uusien kappaleiden omistamiseen nähden tänä näytäntökautena on osoittautunut! Ja tämäkö siis on se ylevä, ideaalinen taide, jota katsotaan niin korkeaksi, ettei suomalainen teatteri sitä voi saavuttaa, nämäkö ne taiteelliset tuotteet, joita pidetään valtiokavalluksena taidetta vastaan olla suosimatta? Se on siis kaiken inhimillisen ylevyyden häpäisemistä, jos jotakuta houkutellaan pois "Richelieun" kynismeistä kuuntelemaan Lean kertomusta jaloimmasta, mitä maa on tuottanut, taikka jos rohkenee "Vapauden veljesten" raakaa rähinää vastaan asettaa Agathan pyhän ihanan haaveksimisen kuutamolla! Mutta — väittelee joku vanhan ja "kultaisen kohtuuden mies" — olkoon niin, että nykyinen ruotsalainen teatteri ei ole niin taiteellinen kuin sen pitäisi oleman, olkoon niin, että suomalaisen teatterin ystäväin tekemä kehotusavun anomus on kohtuullinen, olkoon niin, että oikeudentuntokin puolustaa, että toisen pitää saaman valtioapua, kun sitä suodaan toiselle — minkätähden sen pitää nyt juuri tapahtuman? Eikö sovi odottaa, siksi kuin suomalainen teatteri on kohonnut sille kannalle, jolla ruotsalainen nyt on, silloin joutuu kohtuuden hetki. Minkätähden suomalaisen teatterin harrastuksen välttämättömästi pitää ilmaantuman ryntäyksissä ruotsalaista teatteria vastaan? Niin ei olekaan asian laita. Me emme millään muotoa kiellä ruotsalaisen teatterin oikeutta maassamme, me emme ylimalkaan kiellä olemisen oikeutta miltään pyrinnöltä, joka osoittaa itsessään olevan elinvoimaa; jopa katsomme ruotsalaista teatteria hyödylliseksikin Helsingissä taiteellisen entisyyden jatkamiseksi sillä välin kun suomalainen teatteri kestää koetusaikansa; mutta sillä emme tahdo sanoa, että ruotsalaista teatteria on luonnottomalla tavalla kannatettava, niin että se tekee suomalaisen mahdottomaksi, tekee sen edistyskannan mahdottomaksi, jolla tämän katsantotavan mukaan kohtuuden hetki olisi joutuva suomalaisellekin teatterille. Me vaadimme ainoastaan vapaata kilpailua — taistelkoon ruotsalainen teatteri varmemmalla tekniikallansa, runsaammilla näytelmävaroillaan, apujoukoillaan Tukholman teattereista, etevämmillä näyttelijöillänsä — suomalainen teatteri on tätä kaikkea vastaan asettava virkeän, nuoren tahdon, isänmaallisen hartauden, taiteellisen innon. Tämmöisestä vapaasta ja rehellisestä taistelusta koituisi ainoastaan hyvää kummallekin puolen. Mutta älköön tehtäkö tätä kilpailua mahdottomaksi estokeinoilla, toisen teatterin yksipuolisella suosimisella, niin että toinen jo syntyessään tukehtuu.
Kun suomalaisen teatterin vihollisilla ei ole muita todistuskeinoja, kääntyvät he tavallisesti toisapäin, sanoen: "Kaikki puhe taiteen jalostavasta ja kansallisesta merkityksestä on paljasta lorua; teatteri on vaan ylellisyyttä, sen ainoana tarkoituksena on huvitus." Tässä katsantotavassa, että taide muka on ylellisyystavaraa, on todenperäistä ja perätöntä sekoitettu yhteen, kuitenkin niin että perätöntä on enemmän. Ainoastaan se taide, joka ei tuota mitään, on ylellisyystavaraa ja ansaitsee siis yhtä vähän kannatusta valtion puolelta kuin muut semmoiset; kansallinen taide kartuttaa kansan henkisiä varoja ja ansaitsee siis yhtä hyvin kehotusta ja apua valtion puolelta kuin jokainen muu kansakunnan voimien siveellinen tai henkinen kehitys. Kuinka voidaan olla taiteen merkitystä yhteiselämässä tykkänään ymmärtämättä, todistaa hallituksemme, kun se käsittelee taideasioita. Ainoa taide, joka, paitse runoutta, meillä todellakin on ollut tuottavainen, on maalaustaide. W. Holmberg, Ekman, A. Frosterus, Laurens, Lindholm, Munsterhjelm, Becker y.m. osoittavat, että todellinen kansan sydämessä elävä voima siveltimen avulla on pyrkinyt raivaamaan itselleen tietä maailmaan. Kuitenkin on hallitus milloin vähentänyt, milloin kokonansa lakkauttanut sen jo ennestään jokseenkin niukan valtioavun, jota etevin laitos tässä kohden, tuo oivallisesti johdettu ja isänmaallisten mielipiteiden elähyttämä taideyhdistys nauttii. Kansallismuseon perustamiseksi ei hallituskunnan mieleen ole johtunut määrätä satojen tuhansien markkain korottomia lainoja. Sitä vastoin annetaan vuosittain teatteriin, joka kuitenkin tähän asti on Suomessa ollut milt'ei mitään tuottamatta, monta vertaa suurempi summa kuin mitä taideyhdistykselle on suotu. Sopii tosin väittää, ettei suomalainenkaan teatteri tähän asti ole ollut tuottelias; mutta sillä on kuitenkin tuotteliaisuuden mahdollisuus, kun nykyinen ruotsalainen teatteri päinvastoin aivan juurettomana häilyy ilmassa eikä ikinä voi olla muuta kuin loiskasvi. Mutta myönnettäköön, että teatteri Suomessa on ylellisyystavaraa ja että siis valtioapu suomalaiselle teatterille on tarpeeton; silloin se samoin on tarpeeton ruotsalaisellekin teatterille. Sillä tuhansien markkojen hukkaaminen ylellisyyteen, kun kansa elää köyhyydessä, on anteeksiantamatonta tuhlausta — hyödyttömien muukalaisten elättäminen, kun maan omat lapset nääntyvät nälkään, niinkuin katovuosina, se on enemmän kuin kevytmielistä — se on julmaa. Vaan jos teatteri pidetään sivistyslaitoksena, josta valuu rakkautta kaikkeen kauniiseen, lempoihin tapoihin, jotka saattavat elämän valoisaksi, yleviin tunteisiin, jotka sitä jalostuttavat, täysivoimaiseen, henkiseen vaikutukseen — miksi meiltä, kansan suomenkieliseltä osalta, ehdoin tahdoin suljetaan tämä sivistyksen lähde, miksi meiltä ryöstetään tämä kirkastavainen valo? Miksi ei meille aseteta tätä koulua, jossa kansakunta oppii sievää älyllisyyttä ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta, jossa meidän omat runoilijamme saavat meille kertoa, mitä rinnassamme on jaloa, mitä olennossamme on pientä, isiemme suurimmat urostyöt ja halvannäköisestä elämästä mökissä, suuruudesta, joka on niin suurta että sitä voi käsittää ainoastaan taiteen kuvastimessa, pienuudesta, joka on niin pienoista, että sitä voi tarkastaa ainoastaan taiteen suurennuslasilla. Älkäät peljätkö meidän kangistuvan ahdasmielisen taiteilija-itsekkäisyyden vihollisuuteen vierasta kohtaan. Me kyllä suomalaisessakin teatterissa tulemme ymmärtämään englantilaisten innostusta, italialaisten suloutta, saksalaisten syvämielisyyttä, tanskalaisten hyväsävyisyyttä, ranskalaisten neroa. Antakaa meidän vain sillä kielellä, jota rakastamme ja jota Suomi ymmärtää, kuvaelmissa, jotka ovat meidän lihaamme, meidän henkeämme, kuulla, miten Shakespeare runouden soihdulla valaisee sitä syvyyttä, jota sanotaan ihmissydämeksi, miten Calderon tulkitsee maan katoavaisuutta taivaan ihanuuden rinnalla, miten Molière osoittaa kehnon mitättömyyttä, miten Schiller lohduttaa sillä, että jalous ihmisteoissa ja ihmisten kohtaloissa on katoamatonta. Me käännymme tällä anomuksella kaikkien tasapuolisten, kaikkien todellisten isänmaanystävien puoleen.
* * * * *
Tämä kirjoitus herätti tavatonta huomiota, jopa hämmästystä, sillä vaikka Ruotsalaisen teatterin heikot puolet olivat sen ystävienkin piireissä hyvin tunnetut, oli samalla ikäänkuin salaisesti sovittu, että näitä ei saataisi julkisesti paljastaa. Teatteria ahdistava kritiikki oli hyökkäys ruotsalaisen sivistyksen pyhyyttä ja erehtymättömyyttä vastaan — mahdollinen ainoastaan julkean fennomaanin puolelta, joskaan ei oltu arvattu ketään niin rohkeaksi, että hän siihen ryhtyisi. Kun nyt kuitenkin arastelematon, seikkaperäinen arvostelu "kansallisen taidelaitoksen" toiminnasta oli julkaistu, on helppo käsittää, että yleisö joutui kuohuksiin. Ruotsalaisen teatterin ystävät olivat vimmastuneet, jota vastoin suomenmieliset olivat ihastuneet Bergbomin rohkeasta ja loistavasta esiintymisestä. Ainoastaan harvat osasivat tyynesti arvostella hänen tekonsa suuruutta ja kantavuutta. J.V. Snellman lausui Bergbomin kirjoituksesta: "En ole pitkiin aikoihin lukenut mitään niin mahdikasta (öfverlägset)", ja August Schauman, joka ei ollut suomenmielinen, sanoi, että hän suurimmalla nautinnolla oli lukenut sen kaksi kertaa, "siinä kuvastuu kokonainen ihmiselämä". Tämä henkevä lauselma ilmaisee oikein kirjoituksen merkityksen. Arvostellessaan ruotsalaista teatteria Bergbom oli suunnitellut todellisen kansallisteatterin ohjelman, kuinka sen tuli pitää kotimaista ja kansallista pyhänä samalla kun se korkealla kantoi tositaiteen lippua. Sekä toisen että toisen puolen tehtävää oli ruotsalainen teatteri laiminlyönyt. Jos suomalainen teatteri syntyi, riippui sen olemassaolon oikeutus yksistään siitä, että se menetteli päinvastoin. Bergbomin kritiikki oli siis semmoista tuottavaa, uutta luovaa kritiikkiä, jota Lessing pitää ainoana oikeana. Tahtoiko ruotsalainen teatteri ottaa siitä ohjausta, se oli sen ja sen yleisön asia; Bergbom puolestaan oli päättänyt että suomalainen teatteri nyt oli perustettava ja siinä oli, mikäli mahdollista, hänen ohjelmansa toteutettava. Sentähden hän oli julkisesti esittänyt kantansa ja mietteensä, niin että koko hänen hehkuva persoonallisuutensa ja koko hänen elämäntyönsä sisältyy laatuaan yksinäiseen kirjoitukseen.
Ymmärrettävästi kirjoitus synnytti äänekkään ja pitkällisen vastakaiun, oikean "mielipahan myrskyn" ruotsalaisessa sanomalehdistössä. H. D:ssä hra Beta, jonka merkin takana piili suuren lehden monivuotinen teatteriarvostelija, maisteri K. Bremer, astui esiin laajapuheisesti puolustamaan teatteria. Jos tällä kynäniekalla ennestään oli vähäinen maine taiteentuntijana, niin se tuskin kohosi hänen jouduttuaan käsikähmään Bergbomin kanssa.[87] Että jälkimäinen ollenkaan vastasi, ei tullut siitä että hra Betalla olisi ollut mitään pätevää ja asiallista esitettävänä, vaan siitä että hänen takanaan tiettiin neuvojana seisovan jollei koko ruotsalainen johtokunta niin ainakin joku sen jäsenistä. Ne kolme kirjoitusta, jotka Bergbom vielä julkaisi Morgonbladetissa (27, 29 p. huhtik. ja 13 p. toukok.), olivat kauttaaltaan niin pirteitä, niin täynnä uusia todistuksia ja tietoja, niin älykkäitä vastustajan pintapuolisten ja ristiriitaisten väitteiden paljastamisessa, että vaikutus oli "murhaava" eikä hra Betalla ollut muuta neuvoa kuin vaieta.[88]
Kirjoituksillaan Bergbom oli täydellisesti valaissut teatteriolomme, niin että jokainen huomasi niiden puutteet ja tarpeet; mutta sen ohella hän tahtoi varsinkin kansan edustajille, jotka eivät olleet nähneet entisiä suomalaisia näytäntöjä, näyttää mitä jo voitiin suomenkielellä teatterissa esittää, hän tahtoi antaa niiden kuulla tämän kielen soivan näyttämöltä. Mutta miten tehdä, kun rouva Raa oli kontrahdin kautta kielletty esiintymästä ainoassakaan suomalaisessa näytännössä? Tästä pälkähästä selviydyttiin kekseliäisyydellä, joka muistuttaa niitä ihmetteleviä sanoja suomenmielisten masentumattomuudesta, jotka Emilie Bergbom vuotta ennen oli kirjoittanut Kaarlo veljelleen. Ruotsalaisen teatterin johtokunnan kielto tarkoitti ymmärrettävästi julkista esiintymistä, sillä eihän muunlaisista näytännöistä ennen ollut puhettakaan ollut. Nojaten tähän tosiasiaan päätettiin panna toimeen yksityinen näytäntö, johon katsojat kutsuttiin ilman että ainoatakaan pilettiä myytiin! Kumminkin Emilie Bergbom, jonka nimessä näytäntö oli annettava, välttääkseen syytöstä salamyhkäisestä menettelystä, kysyi eräältä ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneltä, asessori Krogiukselta, jonka hän joka päivä tapasi hypoteekkiyhdistyksen toimistossa, oliko johtokunnalla mitään asiaa vastaan. Tähän vastasi Krogius kirjallisesti, että se tosin soti rouva Raan allekirjoittamaa välikirjaa vastaan, mutta "katsoi hän kumminkin voivansa vakuuttaa, että sentapainen esiintyminen ei tulisi aiheuttamaan mitään toimenpidettä johtokunnan puolelta".
Tämä näytäntö, jota ei ilmoitettu eikä muutenkaan mainittu sanomissa, tapahtui Yrjönpäivänä, huhtikuun 23, Arkadiateatterissa. Katsojat, etupäässä valtiopäivämiehiä — suomenmielisiä ja muitakin — sekä suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä Helsingistä, olivat kaikki Emilie Bergbomin nimessä kutsutut. Ohjelman päänumerot olivat A. Kiven kappaleet "Margareta" ja "Lea"; niiden välissä esitettiin "Pilven veikko". Rouva Raa näytteli tietysti nimiroolin kummassakin draamassa ja hän onnistui mainiosti. "Tuskin koskaan", sanotaan erään aikalaisen kirjeessä, "olen nähnyt rouva Raan näyttelevän niin elävästi, niin ihanasti, eikä toisiakaan vastaan ollut paljo muistutettavaa." Yleisö oli "erinomaisen ihastunut"; ilta oli "Suomen miehille täällä Helsingissä todellinen juhlahetki". Samassa kirjeessä mainitaan yhden pappissäädyn edustajan, tohtori Lampénin, puhjenneen sanoihin: "Tämä on ihanin hetki, mikä minulla on ollut Helsingissä."
Mutta Bergbom ei olisi ollut se innostunut kansallisen taiteen puolustaja, jommoisena hän tätä ennen oli esiytynyt, jos hän ei olisi tahtonut tehdä Ida Basilierinkin näyttämöllisenä laulajattarena tunnetuksi sille harvinaiselle yleisölle, joka tänä keväänä oli Helsingissä saapuvilla. Se tarkoitus kävi kumminkin erinäisistä syistä vaikeanlaiseksi toteuttaa. Taiteilijatar oli vielä Tukholmassa, jossa hän kuninkaallisessa oopperassa helmikuun 21 p. oli täysilukuisen ja ihastuneen yleisön kuullen laulanut pääosan Donizettin "Lammermoorin Luciassa" ja myöhemminkin oli esiintyvä kolmannessa debyyttiroolissa, Rose Friquet'inä Maillartin "Villars'in rakuunoissa"; mutta siitä huolimatta hän jo maaliskuulla lupasi Bergbomille mielellään tulla Helsinkiin näytäntökauden lopulla, milloin vain tahdottiin. Ja huhtikuun 20 p. Bergbom Morgonbladetissa kertoikin Suomalaisen seuran tehneen Ida Basilierin kanssa sopimuksen toukokuulla toimitettavasta sarjasta näytäntöjä, joissa laulajatar esiintyisi paitse Jeannettena ja Leonorana samoissa rooleissa, joissa hän Tukholmassa oli saanut osakseen niin yleistä ja vilpitöntä tunnustusta, sekä mahdollisesti myöskin pienemmän "Laulajatar" nimisen operetin pääosassa. Näin oli kaikki hyvin, mutta silloin tapahtui odottamaton isku. Huhtikuun 24 p. kuoli laulajattaren isä sydämenhalvaukseen. Luonnollisesti tämä tapaus esti alkuperäisen laajan suunnitelman toimeenpanemisen; mutta kuitenkaan Ida Basilier ei kokonaan peruuttanut lupaustaan. Hän esiytyi yhden kerran kesäkuun 4 p.
Tämä näytäntö, viimeinen Suomalaisen seuran nimessä toimitettuja, alkoi Tyyko Hagmanin kirjoittamalla burleskimaisella ilveilyllä "Hölmölän maailmanparantajat" — jonkinlainen "Silmänkääntäjä" muutettuna valtiollis-yhteiskunnalliselle alalle — joka esitettiin kovin liioitellen. Sen jälkeen tuli "Kolme näytöstä yhteensovitetut Rossinin oopperasta Sevillan parturi". Käytettävillä voimilla oli näet mahdoton näyttää koko oopperaa, mutta yhteensovitus oli niin taitavasti tehty, että sekä toiminnan pääpiirteet että kauniimmat ja viehättävimmät musiikkikappaleet olivat säilyneet. Laulajatarta tervehdittiin heti mitä lämpimimmin, ja hän osasi yhtä hyvin laulullaan kuin näyttelemiselläänkin yhä vain enentää yleisön innostusta. Ennestään tunnettu helkkyvä ääni huomattiin voimistuneeksi ja tasaantuneeksi ja esitystaitokin vakaantuneeksi. Näyttämöllä liikkui nyt milt'ei täysin kypsynyt taiteilijatar, joka näytteli ja lauloi sitä henkevämmällä suloudella ja kujeellisemmalla viekistelyllä kuin Rosinan luonne oli sopusoinnussa hänen omansa kanssa. Laulukohtauksessa laulajatar ihastuttavasti esitti romansin "Jeannetten häistä" ja Venzanon Tadolini valssin.
Niinkuin jo sanottiin, oli tämä viimeinen Suomalaisen seuran näytäntöjä. Sen johdosta kirjoitti se, joka oli tuleva tämän kirjan tekijäksi, Morgonbladetiin seuraavat rivit, jotka vieläkin muuttamatta pitävät paikkansa:
"Ei voitane kieltää, että näillä yhä uudistuvilla seuranäytännöillä on omituinen merkitys suomalaisessa sivistyshistoriassa. Alkunsa saaneina heräävästä käsityksestä siitä, kuinka tärkeä kotimainen näyttämö on itsenäisen, kaikinpuolisen sivistysmuodon kehittämiselle, muodostavat ne huomattavan ilmiön kansallisissa edistyspyrinnöissämme. Isänmaallisen hengen elähyttämät taiteenharrastajat ovat sikäli suorittaneet tehtävänsä mikäli ovat kansallishenkisen ja -muotoisen teatterin edelläkävijöitä ja uranaukaisijoita. Siihen katsoen on luonnollisesti pääasiallinen arvo annettava heidän hyvälle tahdollensa, ja kohtuutonta olisi ollut odottaa heiltä taiteellista täydellisyyttä. Semmoista ei ole voitu tarkoittaakaan, eivätkä esiintyjät ole käyneet tehtäväänsä käsiksi suurilla vaatimuksilla taikka harhaluuloisina. Mutta kun sittekin ihanteellinen loiste pysyväisesti on kiintynyt näiden suomalaisen teatterin ensi askelten muistoon, niin on siitä kiittäminen kahta todellista näyttämöllistä taiteilijaa. Rouva Charlotte Raa ja neiti Ida Basilier ovat lämpimällä mielellä ja elävällä tunteella kannattaneet päätehtäviä sekä nerokkaalla ja taiteellisella esityksellään innostuttaneet myötävaikuttavia diletantteja."
"Nämä seuranäytännöt, jotka ainoastaan osallisten innostus hyvään asiaan ja rajaton uhrautuvaisuus on aikaansaanut, ovatkin johtaneet pätevään käytännölliseen tulokseen, joka on omansa ilahuttamaan jokaista isänmaanystävää. Ne ovat pääkaupungin yleisölle, joka samalla on maamme sivistynein ja teatteriin enimmän tottunut yleisö, selvästi osoittaneet suomalaisen näyttämön mahdollisuuden. Melkoinen osa tätä yleisöä onkin oivaltanut näitten yritysten johtavan aatteen ja sydämestään omistanut sen omakseen. Kolme vuotta sitten oli kysymys yleisön silmissä arveluttava haavekuva, johon nähden optimistinenkin saattoi lausua oikeutettuja epäilyksiä; nyt on perustus laskettu ja enempi on vain ajan kysymys. Kannatusyhdistys, johon yleisesti on otettu osaa, on muodostunut kotimaisen teatteriseuran aikaansaamiseksi, ja sallittakoon meidän toivoa, että suomalainen näyttämötaide ennen montakaan vuotta on edustajakseen saanut joukon taiteellisesti kehitettyjä näyttelijöitä ja sitten edistymistään edistyy lupaavaa, turvallista tulevaisuutta kohti."
Näistä viimeisistä sanoista näkyy, että suomalaisen teatterin perustaminen oli tosiasiaksi tullut. Se oli tapahtunut toukokuun 22 p. klo 6 i.p. Uuden teatterin ylemmässä ravintolahuoneustossa pidetyssä kokouksessa, johon monien yksityisten neuvottelujen jälkeen julkisesti oli kutsuttu "herroja ja naisia", jotka harrastivat asiaa. Saapuville tuli noin 70 kansalaista, kaupunki- ja maakuntalaisia kumpaakin sukupuolta. Kokouksen aloitti Yrjö Koskinen, joka, ensin mainittuaan kuinka tärkeää olisi että meilläkin saataisiin aikaan teatteri kansan kielellä, viittasi tarpeellisiin valmistuspuuhiin. Suomalaisen näyttämön aate oli niin kypsynyt, että eri mieliä saattoi ilmaantua ainoastaan yksityiskohdista — että taidelaitos oli perustettava, siitä oltiin kohta yksimielisiä. Keskustelu kosketteli siis yrityksen suunnitelman pääpiirteitä. Ensi aikana olisi näyttelijäin luku rajoitettava 10 tai 12. Ensimäinen vuosi olisi pääasiallisesti käytettävä valmistaviin opintoihin ja harjoituksiin, ja tulisi näyttelijäseuran sen jälkeen esiintyä eri paikoissa, esim. 3 kuukautta Helsingissä, 2 Viipurissa, 2 Turussa, 1 Hämeenlinnassa ja 1 Tampereella; kesällä kun kulkuneuvot olivat mukavammat, olisi käytävä Kuopiossa, Porissa, Oulussa taikka muillakin paikkakunnilla. Erittäin tärkeänä asiana pidettiin, että näytelmäin kieli olisi virheetöntä ja puhdasta sekä että painoa pantaisiin oikeaan lausumiseen. Näytelmäkirjallisuuden edistämiseksi olisi palkintoja jaettava ansiokkaista alkuperäisistä teoksista. Puhuessa tarjona olevista näyttelijävoimista ilmoitettiin Ida Basilierin luvanneen avustaa, jotta tuon tuostakin voitaisiin toimittaa suurempiakin laulunäytelmiä, jota paitse varmuudella toivottiin, että rouva Raa, vuoden päästä Ruotsista palattuansa, rupeaisi "teatterin opettajaksi ja tukipylvääksi". Teatteritoimen kustantamiseksi arveltiin aluksi tarvittavan 6000 markan vuotuinen kannatus, ja kokouksen päätulos oli kannatusyhdistyksen perustaminen viideksi vuodeksi. Jotta vähävaraisemmatkin voisivat olla mukana, määrättiin osake 12 markaksi vuodessa, ja olivat merkityt osakkeet tarpeen mukaan suoritettavat. Esiinpannuille listoille merkittiin kohta 186 osaketta. Vihdoin päätettiin asettaa toimikunta, jonka tulisi laatia ehdotus säännöiksi yhdistykselle. Siihen valittiin jäseniksi tohtori K. Bergbom, lakitiedetten kand. J. Forsman, professori G.Z. Forsman (Yrjö Koskinen), dosentti J. Krohn ja filos. kand. E. Nervander,[89] sekä varajäseniksi amanuensi B.O. Schauman.
Kesäkuun 10 p. pidettiin uusi kokous, jossa sääntöehdotus tarkastettiin ja valittiin kolmimiehinen johtokunta. Tämän jäseniksi tulivat K. Bergbom, Yrjö Koskinen ja B.O. Schauman. Varajäseniksi valittiin maisteri A. Almberg, eversti A. Järnefelt ja J. Krohn.
Päivänä sen jälkeen kun täten vastaperustetulle Suomalaiselle teatterille oli valittu ensimäinen johtokunta, esitettiin Talonpoikaissäädyssä yksityisen valitusvaliokunnan mietintö teatteriasiaa koskevasta anomuksesta. Valiokunta ehdotti anomusta tehtäväksi siihen suuntaan, "että kun vastaisuudessa kysymys nousee sen 12,000 markan suuruisen rahamäärän uudistamisesta, joka tuleviksi 2 vuodeksi pysyväisen näyttelijäjoukon kannattamiseksi Helsingin Uudessa teatterissa on annettu, kohtuulliset apurahat, suomalaisen näytelmätaiteen hyväksi, annettaisiin sille kansalliselle teatteriyhdistykselle, joka ehkä silloin on saatu toimeen". Tätä ehdotusta vastaan esiintuotiin kumminkin erinäisiä muodollisia muistutuksia, jota paitse säädyn sihteeri ilmoitti käsityksensä olevan, että anomus oli suunnattu pois alkuperäisestä tarkoituksestaan ja että se sentähden oli katsottava sopimattomaksi. Keskustelua seuraavassa äänestyksessä mietintö hyljättiinkin 21 äänellä 18 vastaan. Heikura, Klami ja Puhakka ilmoittivat vastalauseen päätöstä vastaan. — Näin siis tarkoitukseltaan hyvä yritys raukesi tyhjiin. Suomalainen teatteri oli kuin olikin yksityisten uhrauksilla kannatettava. Että teatteriasian esille ottaminen valtiopäivillä kuitenkin oli sille hyödyksi, ei liene kiellettävissä. Saatiinhan sen kautta entistä laajemmat kansalaispiirit huomaamaan, mikä puute tässäkin kohden oli olemassa sivistyselämässämme, ja olihan se samalla myöskin muistutus vallanpitäjille, että taiteenkin alalla tasapuolisuutta oli noudatettava, jos tahdottiin oikeutettua mielipahaa kansassa välttää.
Omituinen sattumus oli, että juuri silloin kun Suomalainen teatteri perustettiin, kadotti Ruotsalainen teatteri loistavimman kykynsä, Fritiof Raan, joka vaikka olikin synnyltään ruotsalainen Suomessa oli kohonnut taiteensa huipulle. Tämä taiteilija kuoli näet 20 p. toukok. ainoastaan 32 ja puolen vuoden ikäisenä, ja hänet haudattiin yleisen osanoton vallitessa 23 p. Bergbomin kirjoittamat lämpimät muistosanat Morgonbladetissa (21 p.) päättyivät lauseeseen: "Hän oli näyttämömme sielu eikä hän koskaan voi tulla siellä korvatuksi" — joka tähän saakka on osoittautunut todeksi. Ja Cygnaeus, joka 12 p. kesäk. kehotti yleisöä ottamaan osaa patsaan pystyttämiseen kaivatun taiteilijan haudalle, mainitsi häntä "suurimmaksi mestariksi taiteessaan, jonka maamme on nähnyt kehittyvän kansansa keskellä". Tämä kuolemantapaus vaikutti välillisesti Suomalaisenkin teaterin elämään. Kun rouva Raa oli saanut kyllänsä täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista eikä aviosuhde enää häntä sitonut, hän ijäksi erosi tästä laitoksesta. Lähtiessään Helsingistä oli hänen aikeensa kyllä, niinkuin ylempänä on sanottu, palata liittyäkseen Suomalaiseen teatteriin; mutta itse asiassa kävi niin, että hänelle ennen pitkää koitti uusi elämänjakso, jonka velvollisuudet pysyttivät hänet kaukana meistä. Taiteilijattaren vierailut näyttämöllämme todistavat kuitenkin, että se taimi, jonka istuttamisessa hän oli ollut niin harras osallinen, yhä edelleen pysyi hänelle kalliina.
Viiteselitykset:
[1] Gyllenius kertoo päiväkirjassaan, että 10 p. toukok. 1650 ylioppilaat Turussa vastavalitun rehtorin kunniaksi näyttelivät suomalaisen komedian Tuhlaajapojasta, jonka Ericus Johannis Justander oli ruotsinkielestä suomentanut. Hist. Arkisto H.
[2] Hels. Tidn. 9/3 1844 n:o 19: Om inrättandet af en Finsk Theater.
[3] N:o 21, kesäk. 2 p. Kts. myös Lauri Suomalainen, Jaakko Fredrik Lagervall, Helsingissä 1901.
[4] Lagervallin kirje Lönnrotille siteerattu Suomalaisen julkaisusta. Ote Lönnrotin kirjeestä on julkaistu Kanavassa.
[5] H. T. 17-20/11 1847 n:ris 90, 92: Theaterns framtid i Finland.
[6] Fredr. Cygnaeus, Saml. Arbeten, III: Det tragiska elementet i Kalevala.
[7] Sam. p. VI: Om teaterns framtid i Helsingfors.
[8] Sam. p. VI: Ännu en gång om teaterns framtid i Helsingfors.
[9] k. 1906.
[10] Se ystävä, jolle Gröneqvist kirjoitti tämän ynnä muut siteeraamani kirjeet oli ylioppilas, sittemmin valtioarkeoloogi J.E. Aspelin. Heidän ystävyytensä johtui yhteisistä iloista ja suruista Vaasan yläalkeiskoulussa, josta Gröneqvist muutti Hämeenlinnan "siviililukioon".
[11] Ylioppilasnäytäntöjen päätyttyä 1859 kuuluu olleen kysymys seuraavana vuonna ottaa Schillerin "Rosvot" näyteltäväksi. Amaliaksi ajateltiin E. Nervanderia, joka toverien mielestä olisi ollut varsin sopiva siihen tehtävään.
[12] Näitä käännöksiään Rahkonen julkaisi kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa".
[13] Muutamia muita suomalaisia nimiä nähdään tosin ensimäisten näyttelijäin luettelossa, mutta kyllä, pidettiin huolta siitä että niiden omistajat eivät päässeet kotimaisella murteella häiritsemään "ensemblea".
[14] Norjalaisessa viikkolehdessä "Figaro", 1883 n:ssa 31 ja 32, on painettuna eräs rouva Winterhjelmin tanskalaiseen "National tidende'en" lähettämä kirje, jossa hän laajanlaisesti esittää käsityksensä näyttämötaiteesta.
[15] Se on julkaistu H. T:ssä 1862 n:o 85.
[16] Tietoja koulusta antaa neiti E. Degerholm, joka itse oli siinä oppilaana, julkaisemassaan "Vid svenska scenen i Helsingfors, minnen och bilder", 1900. — Varsinkin F. Berndtson, F.A.T:n toimittaja ja teatteriarvostelija, oli arvostelussaan kohtuuton ja juuri hän katkeroitti sekä opettajain että oppilaitten mielet. Erittäin julkeasti hän hyökkäsi teatterikoulua vastaan koenäytännön johdosta 15 p. helmikuuta 1869. Näytteleminen ilmaisi muka "ainoastaan harrastuksia invita Minerva" eikä "ainoakaan ollut kohonnut edes keskinkertaiseksi dilettantiksi". Fredr. Cygnaeus esiintyi "valtion virallista talonvahtia" vastaan kirjoituksessa "Ukkosenjohtaja kriitillistä rajuilmaa varten", (Saml. Arb. VI, s. 130.)
[17] Korhos-nimen Öhqvist otti vasta 1872 tultuaan Suomalaisen teatterin jäseneksi. Isä Johan Petter Öhqvist, ammatiltaan sorvari, oli Ruotsista muuttanut Suomeen; äiti Johanna Fredrika Broberg oli linnanhoitajan (slottsbefallningsman) tytär Kuopiosta. Aukusti, syntynyt 1851, oli toinen järjestyksessä seitsemästä sisaruksesta. — Kts. muutoin E. Nervanderin kuvaelmaa "Kaatunut etuvartija", U. S. 1891, n:o 119 ja 120.
[18] Täydellistä jäsenluetteloa ei näy säilyneen. Mainittakoon kuitenkin kirjeiden ja suusanallisten tietojen mukaan seuraavat enimmäkseen yleisesti tunnetut nimet: L.N. Achté, Kaarlo Bergbom, J.V. Calamnius, Henrik Borenius, Emil Böök, Victor Ekroos, K.F. Eneberg, Otto Florell, Jaakko Forsman, Alexander Homén, Lars Homén, Herman Lagermarok, Gabr. Linsén, Emil Nervander, Kola ja Mischa Paldani, Gustaf Bancken.
[19] Samaan aikaan näytelmä, joka oli tätä seuranäytäntöä varten käännetty, ilmestyi painettuna kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa".
[20] Lahjoittaja oli konsuli sitten kauppaneuvos N. Kiseleff (k. 1883), innokas taiteen ystävä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi ruotsalaisen teatterin monivuotisena toimitusjohtajana. Että ylioppilasnäytännöt, joissa suomenkieltä ensikerran kuultiin näyttämöltä, saivat tämän miehen, joka sittemmin tuskin osottautui suomalaisen teatterin suosijaksi, koettamaan edistää suomalaista draamallista kirjallisuutta, on varsin kuvaavaa ajan luonteelle. Kun seuraavalla vuosikymmenellä puoluetaistelu yltyi, Kiseleffinkin mieli nähtävästi muuttui. Toiselta puolen on häntä aina kiitetty hyväntahtoisuudesta ja ritarillisesta mielenlaadusta, jonka tähden on syytä olettaa hänen tylyytensä alkavaa suomalaista näyttämöä kohtaan aiheutuneen luonnollisesta riippuvaisuudesta johtokunnan muista jäsenistä. Kaikessa tapauksessa oli hänen kehoittava lahjansa Seuralle jalon luonnon vapaa, kaunis ilmaisu, joka on luettava hänelle kunniaksi.
[21] Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I s. 525 (Kirje Toukokuulta, Mehiläinen 1862 nro 5).
[22] Näin Bergbom muutamia kuukausia myöhemmin kertoo asian kirjeessä ystävälleen Otto Florellille, joka silloin oleskeli Parisissa ja jolle hän tahtoi selittää, miksi hänellä oli matti taskussa.
[23] Bergbom vihittiin molempain oikeutten tohtoriksi yliopiston riemujuhlassa 1840.
[24] Muut sisarukset olivat Fredrika Elisabet (Betty) s. 8/3 1837, GustafLeonards. 24/10 1838, ErikOssians. 1/9 1845,AugustaHelena s. 6/1 1847 jaAxelGabriel s. 22/10 1848.
[25] Johanna Karolina Tengström (Senaatin kamreerin K.F. Tengströmin ja erään Anna Margareta Bergbomin tytär), J.J. Tengströmin toinen vaimo, oli ennen ollut naimisissa senaattori Bergbomin sedän, professori Fredrik Bergbomin (k. 1830), kanssa; J.J. Tengströmin edellinen vaimo oli arkkipiispa Joh. Tengströmin tytär Sofia Magdalena af Tengström.
[26] Snellman nimitti 1876 J.J. Tengström vainajaa "isälliseksi ystäväkseen".
[27] Kts. Aug. Schauman, Från sex ärtionden II s. 355 ss.
[28] Voipaalan kartanossa, jonka omistaja silloin oli J.J. Nervanderin veli, kapteeniluutnantti Frans Nervander, asui myöskin heidän vanha äitinsä Beata Nervander (o.s. Bergbom) kahden tyttärensä, Lauran ja Beatan, kanssa (kolmas oli kuollut edellisenä vuonna). Beata Bergbom ja senaattori Bergbomin isä olivat serkkuja. Tekstissä mainittu täti oli nuorempi Beata.
[29] Rouva Krüger-Fürth oli primadonna H.W. Gehrmannin oopperaseurassa, joka kesäkuulla 1849 Helsingissä antoi loistavan sarjan oopperanäytäntöjä. A. Schauman, Från Sex ärtionden I s. 301 s.
[30] Florin tuli lääkäriksi, dosentiksi 1870, lääkintöneuvokseksi lääkintöhallituksessa 1878 ja kuoli 1902.
[31] Bergbomin perhe asui 1860-luvun keskivaiheilta v:een 1864 Pihlflychtin, nykyään Willebrandin talossa Hallitus- ja Ritarikatujen kulmassa, puurakennuksessa jälkimäisen kadun varrella.
[32] Bergbomin alkuperäisestä käsikirjoituksesta on ainoastaan ensimäinen näytös tallella. Se on kirjoitettu lyijykynällä isän varastosta otetulle viralliselle paperille!
[33] Niin esim. Anni, kun Eero on kavaltanut prinssin, puhkee kansanrunontapaiseen valitukseen:
Min brudsäng jag bäddar i svartan mullBland blommorna nere på ängen,Der liljorna stå med kronor af guldOoh vinden framsusar af vällukter fullFrån häggamas doftande hängen.Der bortflyr väl natten, der kommer väl dag,Der får jag väl slumra, som brud också jag,Bland blommorna nere på ängen j.n.e.
[34] Syystä kun tekstiin otettu kirjoitus itse asiassa antaa syvemmän käsityksen Bergbomin nuoruudentragediasta kuin tavallinen lyhyt kertomus toiminnasta, jääköön se tekemättä. Draama on ennen pitkää ilmestyvä suomennettuna Kaarlo Bergbomin kirjoitusten joukossa.
[35] Syy miksi Bergbom ei koskaan painattanut "Pombalia", oli kai pääasiassa se että se oli ruotsiksi kirjoitettu eikä semmoisena voinut rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta. Syksyllä 1864 hän mainitsee Cygnaeuksen kehoittaneen häntä julkaisemaan näytelmän, mutta sanoo samalla että hän ei aio sitä tehdä, koska hän sen kautta ehkä veisi ansion joltakin suomalaiselta kirjailijalta, joka paremmin kuin hän tarvitsee kehoitusta eikä niinkuin hän voi saada teostaan näyttämöllä esitetyksi. Tämä syy näyttää etsityltä — niin vähän sillä on todellista pohjaa — mutta epäilemättä se hänen tuntonsa mukaan oli täysin pätevä. — Muutoin mainittakoon että alkuperäinen käsikirjoitus on kadonnut tietämättömiin. Säilynyt taikka tiedossa on kaksi vanhaa jäljennöstä, joista ainoastaan toinen, naisen kirjoittama, on täydellinen; toisesta, O. Florellin kirjoittamasta, puuttuu toinen näytös.
[36] Tietysti tarkoitti tuuma avun hankkimista Helsingin uuden teatterin rakentamiseksi entisen tulipalon hävittämän sijaan.
[37] "Friisillä" tarkoitetaan Sjöstrandin suurta korkokuvaa "Väinämöisen laulu", joka nyt koristaa yliopiston eteistä. Helsingin naiset olivat arpajaisilla keränneet 8,000 mk sen tilaamiseksi taiteilijalta. Pietarilainen arkkitehti Benois ja berliniläinen teatterikoristus-tehtailija Gropius arvostelivat oikein, että se ei ollut paikallaan ruotsalaisessa teatterissa — vaikka he tietysti eivät katsoneet asiaa aatteelliselta kannalta.
[38] Cygnaeuksen kirjoituksessa "Jälleen teatterin tulevaisuudesta" (1867) tapaamme lauseen, joka ilmaisee hänen ajatuksensa Bergbomin draamasta. Luetellen 1860-luvun alkupuolella syntyneitä draamoja hän sanoo: "Liitäen kodin rannoilta Euroopan äärimmäiselle laidalle, Kaarlo Bergbomin fantasia runoili 'Pombalin ja jesuiitat' nuorekkaalla tarmolla, joka muistutti Schillerin ensimäistä draamallista kehityskautta."
[39] Tämä sopimus näyttää jostakin syystä rauenneen, sillä v. 1865 ei Suomettaressa ollut kuin yksi teatteriarvostelu (Don Carloksesta), joka mahdollisesti on Bergbomin kirjoittama.
[40] Paremmin esimerkkinä Bergbomin huumorista kuin kevytmielisyydestä mainitsemme, että hän kerran toveripiirissä, kun toiset pilalla sanoivat: "Sinä tulet varmaan kuolemaan nälkään, kun et sinä ansaitse mitään!" vastasi: "Oletteko koskaan kuulleet, että senaattorin poika Suomessa olisi kuollut nälkään?"
[41] Teatteria varten laadittu toimitus on kadonnut. Sitä ei ole Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa eikä myöskään Ruotsalaisen teatterin kirjastossa. Hra intendentti Wetzerin tiedonannon mukaan ovat jälkimäisessä paikassa säilyneet ainoastaan roolit erikseen kirjoitettuina.
[42] Tähän sopii nyt lisätä: Samana päivänä kun historiallisesti tunnettu ensimäinen suomalainen näytäntö tapahtui Turussa 1650 ja samana päivänä kun, neljä vuotta myöhemmin, Kiven "Lea" ensi kerran näyteltiin, ilta, josta on tapa lukea suomalaisen teatterin synty.
[43] Tiettävästi "Pombal" ei ole näytelty muualla kuin Helsingissä, mutta silti Cygnaeus kumminkin täytti lupauksensa. Florell mainitsee näet kirjeessään Parisista 24/8 edellisenä iltana tavanneensa Cygnaeuksen, "täysin näköisenään, niin loistavana, niin lämpimänä", ja hän oli kertonut: "Niin pian kun tulin Kööpenhaminaan, menin vanhan ystäväni professori Holst'in luokse ja kysyin häneltä: Osaatteko te tähän aikaan Tanskassa kirjoittaa kelvollisia draamallisia teoksia? ja lisäsin sitten että minä muuten voisin tarjota hänelle yhden semmoisen. Minä kerskasin aika lailla Bergbomin näytelmästä, mutta tein sen vakaumuksesta. Päätös oli se että kappale suurimmalla varmuudella luvattiin ottaa esitettäväksi." Tämän johdosta tuli Bergbomin niin pian kun mahdollista lähettää käsikirjoitus kuninkaallisen teatterin johtajalle H.P. Holstille Kööpenhaminaan. — Jättikö Bergbom kehoituksen noudattamatta vai oliko ehkä Cygnaeuksen käsitys Holstin myöntyväisyydestä liian optimistinen, siitä ei meillä ole tietoja.
[44] Freja Ryberg oli etevimpiä näyttelijättäriä Helsingin ensimäisessäV. 1861 perustetussa, pysyvässä ruotsalaisessa teatteriseurassa. NeitiRyberg lähti täältä Parisiin ja meni siellä 1866 naimisiin AlphonseVinatyn kanssa.
[45] Yliopiston Filosofisen tiedekunnan hist.-kielitiet. osasto oli neljä päivää ennen valinnut samaan palkintolautakuntaan jäseniksi: B.O. Lillen, Z. Topeliuksen, J. Krohnin ja O. Toppeliuksen.
[46] Ruotsalainen maalaaja Werner mainitaan usein Florellin kirjeissä Parisista. Florell ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tässä taiteilijassa oli Florellin mielestä paljo, joka muistutti Bergbomista. Werner oli Belgiassa kääntynyt katoliseen uskoon, ja kun Florell oli hänelle lukenut "Pombalin ja jesuiitat", oli hän ollut hyvin mielissään puolueettomuudesta, millä Bergbom oli kuvannut jesuiittoja, ja julkilausunut sen toivon, että tämä uudessa tragediassa käsittelisi Don Carlos aihetta — tehden sen historiallisemmin ja osottamalla suurempaa oikeutta Fiilip kuningasta kohtaan kuin Schiller.
[47] Kauppias J.A. Grönberg oli naimisissa Bergbomin tädin, Augusta Roschierin, kanssa.
[48] Lehtori B.F. Godenhjelm on hyväntahtoisesti näyttänyt tekijälle erään kirjeen runoilijalta, josta nähdään että "Lea" oli jo valmis keväällä 1868. Silloin Kivi lähetti sen ja kaksi muuta pienempää kappaletta Godenhjelmille pyytäen, että tämä oikaisisi kieltä näissä teoksissa, kirjoituttaisi ne puhtaaksi ja lähettäisi ne Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Viipuriin, jonka kustannuksella "Lea" myöskin ilmestyi seuraavana vuonna. Bergbom näyttää saaneen käsikirjoituksen vasta myöhään vuoden lopulla taikka uudenvuoden alussa. Tekijä muistaa varsin hyvin, että kappale hänen luonaan luettiin käsikirjoituksesta (eikä painetusta vihosta). Godenhjelm sanoo "Lean" olleen niin huolellisesti kirjoitetun, että hänellä ei ollut mitään korjattavaa.
[49] O.s. Roschier, K. Bergbomin täti.
[50] Ahnger kuoli 4/7 1890. Kaarlo Bergbom, joka silloin oli Tukholmassa, kirjoitti sen johdosta sisarelleen: "Ahngerin kuolemansanoma koski minuun kipeästi. Ettemme koskaan elämässä tule sanoneeksi ihmisille, kuinka pidämme heistä, ennen kuin äkkiä huomaamme että se on liian myöhäistä! Mikä suora, vilpitön, lämmin sydän! Ja kuinka hän oli ystävällinen, kun hänen apuansa tarvittiin! Muistathan Lean päiviä?"
[51] N. Kiseleffin kirje Emilie Bergbomille, päivätty 30 p. maalisk. — Näytäntö annettiin Emilie Bergbomin nimessä. Suoraksi loukkaukseksi häntä kohtaan käsitettiin sitä, että ruotsalaisen teatterin toimitusjohtaja itse ennen näytännön alkua otti piletinmyyjältä vuokrarahat haltuunsa. Toiselta puolen sanottiin sen tapahtuneen vanhan tavan mukaan — varovaisuudesta eikä epäluulosta.
[52] Väärinkäsityksen välttämiseksi huomautettakoon, että ruotsalaisen teatterin vuokrasummasta lähes puolet eli noin 400 markkaa on laskettava päiväkustannuksiin. Kun venäläinen seura tyytyi 100 markkaan, on se epäilemättä niin ymmärrettävä, että vuokraaja vastasi päiväkustannuksista, jotka Arkadiassa laskettiin noin 250 mk:ksi.
[53] Näytännössä esiintyivät seuraavat henkilöt: "Pilven veikossa": Pilven veikko — ylioppilas Kaarlo Kaslin; torpan tyttö — neiti Therese Decker; isä — maisteri F.H. Alopaeus; kansana: rouva Matilda von Fieandt, neidit Ellen Nervander, Minette ja Lilli Munck, Augusta Bergbom ja Alma Mechelin sekä varalääninsihteeri Berndt Ahnger ja ylioppilaat Emil Nervander, Johannes Vegelius, Eliel Aspelin ja Berndt Ingman.
"Saaristossa": prinssi Fredrik Adolf — neiti Anni Cajanus; amiraali Anckarström — ylioppilas Igor Östling; luutnantti Otto Sparre — ylioppilas F. Snellman; kreivinna Dannesköld — neiti Alma Mechelin; neiti Eeva — neiti Augusta Bergbom: Repekka — rouva Matilda von Fieandt; Stiina — neiti Selma Ekbom; Lassi — ylioppilas Carl Bäck; Grip — ylioppilas Carl Ahrenberg (myöhemmin ylioppilas Sanfrid Aejmelaeus); Kabys — varalääninsihteeri Berndt Ahnger; kreivinnan seuraneiti — rouva Matilda Krohn.