Paitse näitä näytelmiä julkaisi Kivi tällä vuosikymmenellä vielä neljä. Ne olivat: "Kihlaus", tuo pieni, mutta sekin laatuaan verraton kansankuvaus, joka ilmestyi Kirjalliseen Kuukauslehteen painettuna 1866; murhenäytelmä "Karkurit" Näytelmistön viimeisessä osassa, sekä draamallinen idylli "Yö ja päivä", jotka tulivat julkisuuteen 1867, ja vihdoin ihanteellinen kuvaus Vapahtajan ajalta ja läheisyydestä, "Lea", jonka ilmestymisvuosi oli 1869. Runoilijan viimeinen synkkämielinen, E. Nervanderin luonnoksen pohjalle laadittu, näytelmä "Margareta" painettiin vasta 1871.
Kiven jälkeen on Tuokko mainittava suuren alkuperäisen murhenäytelmän "Saulin" luojana. Tämä runoilija tosin ei kyennyt pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia — joita Kivi luontaisesta vaistosta tyydytti — mutta silti oli hänenkin teoksensa, etenkin runolliseen ja sujuvaan kieliasuun nähden, lupaava enne draamallisen runoutemme alalla.
Sanomattakin on ymmärrettävissä, kuinka näiden lueteltujen alkuperäisten näytelmäin ilmestyminen oli omansa innostavasti vaikuttamaan niihin, jotka ikävöivät suomalaisen näyttämön syntyä. Niin innostavasti, jos katkeroittavastikin! Ne sanat, joilla Kaarlo Bergbom päätti arvostelunsa Kiven "Karkureista", ilmaisevat ne tunteet, joita epäilemättä muutkin runoilijan teokset herättivät hänen aikalaisissaan: "Lukiessamme 'Karkurit' suomalaisen teatterin puute tuntuu mitä katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin vaatimuksien mukaan."
"Kirjallisia edellytyksiä" oli siis 1860-luvun lopulla riittävässä määrässä olemassa. Yhdessä vuosikymmenessä oli niin paljo alkuperäistä ja käännettyä draamallista kirjallisuutta ilmestynyt, että tuotannon jatkuminen samassa määrässä ilman teatteria olisi ollut suorastaan luonnotonta.
Emilie ja Kaarlo Bergbom.
Joukkoja voidaan kaikkialla pestata ja harjoittaa. Ainoastaan suuria päälliköitä täytyy nöyrällä kärsivällisyydellä odottaa "Jumalan armosta".
F. Gygnaeaa, Teatterin tulevaisuudesta, 1853.
Valtaan päässyt käsitys, että suomenkielinen näyttämö oli aikaan saatava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja siis ainakin aluksi toimiva yhdessä sen kanssa yhteisen johdon alla, tekee ymmärrettäväksi, että julkisuudessa ei kertaakaan kysytty: oliko tiedossa miestä, joka kykeni suomalaista teatteria johtamaan? Ainoastaan Cygnaeus lainaamissamme otsikkosanoissa ohimennen viittasi siihen, että semmoinen toimi ei suinkaan ollut joka miehen asia, vaan edellytti aivan erikoisia lahjoja, mutta ei hänkään silti näy ajatelleen että teatterin syntyminen oli riippuva päällikön ilmaantumisesta. Mutta niin kävi kuitenkin todellisuudessa: teatteri syntyi vasta silloin kuin päällikkö astui esiin. Jollei johtaja "Jumalan armosta" olisi ruvennut keräämään joukkoa ympärilleen, olisi kuka ties kuinka kauan saatu teatteria odottaa. Tämä johtaja oli Kaarlo Bergbom.
Välttämättömänä episoodina suomalaisen teatterin esihistoriassa seuraa tässä kertomus Kaarlo Bergbomin, ja myöskin hänen sisarensa ja työtoverinsa, neiti Emilie Bergbomin, nuoruuden ajasta ennenkuin he ryhtyivät siihen tehtävään, joka oli tuleva heidän varsinaiseksi elämäntyökseen.
Bergbom-suvun kantaisä Pohjanmaalla, josta sisarukset polveutuivat, oli 1700-luvun alkupuolella Ruotsista tullut Erik Bergbom, mutta suvun ruotsalaisuus ei sentähden ole täysin taattu, sillä mahdollisena pidetään että Erik Bergbom oli alkuaan Satakunnasta, missä mainitun vuosisadan alussa samanniminen suku oli olemassa. Bergbomit ovat arvossa pidettyinä kyvykkäästi toimineet mitkä liike- mitkä virkamiehinä. Jälkimäisiä oli sisarusten isä, Johan Erik Bergbom. Syntyneenä 1796 hän oli vihitty filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1819 ja, suoritettuaan lakitieteen kandidaattitutkinnon,[23] Vaasan hovioikeudessa tullut ylimääräiseksi viskaaliksi, kun hän nai laamannintyttären, 17-vuotiaan Fredrika Juliana Roschierin. Pariskunnan ensimäinen lapsi,EmiliaSofia, syntyi 7 p. helmik. 1834. Emilien käydessä kuudetta vuotta isä 1839 nimitettiin Viipurin hovioikeuden asessoriksi, ja perhe muutti Viipuriin. Täällä Kaarlo Juhana syntyi 2 p. lokak. 1843.[24]
Siihen aikaan kun Kaarlo veli ensikerran näki päivänvalon, oli Emille tullut kouluikään. Onneksi oli Viipurissa tyttökoulu, kovin harvinainen laitos maassamme 1840-luvulla, mutta opetuskieli oli saksa. Tietenkin tämä oli omansa arveluttamaan Emilietä, joka ei osannut muuta kuin ruotsia, mutta luultavasti häntä lohdutettiin sillä että ensi kuulustelu tapahtuisi tällä kielellä. Ja eräs hänen toverinsa, joka samana päivänä tuli "Töchterschuleen" ja pääsytutkinnossa näki hänet ensi kerran, muistaa vielä, kuinka vilkkaalta ja samalla varmalta pikku pohjalainen tyttö näytti. Lyhytläntänä, hieman lyhytkaulaisena, vaaleanverisenä, hiukset sidottuna kahteen lettiin korvien taakse, tyttö oli tutkittaissa seisonut tyynenä ja tarkkaavaisena ja niin sukkelasti vastannut kysymyksiin, että toinen, jonka vuoro oli tulossa, huokasi itsekseen: jospa osaisi vastata noin! — "Hän oli jo silloin ihan sama kuin myöhemmin", päätti kertoja muistelmansa.
Emilie Bergbom oli todella harvinaisen etevä hengenlahjoiltaan, ja kun vertaa hänen ominaisuuksiaan siihen mitä tiedämme hänen vanhemmistaan, näyttää siltä kuin olisi kumpikin antanut hänelle parhaimpansa. Hän oli selväjärkinen ja selväpuheinen, hänellä oli terävä ja hieno ymmärrys ja luja tahto, toisin sanoen hänessä tavataan juuri ne piirteet, jotka tekivät isästään erittäin kykenevän, mitä erilaisimpiin tehtäviin käytetyn laki- ja virkamiehen, ja toiselta puolen hän oli tavattoman käytännöllinen ja vilkasluontoinen niinkuin äitinsä sanotaan olleen.
Asessori Bergbomin Viipurin ajalta on tässä kerrottava yksi piirre, joka osottaa, että hän mielipiteiltään melkoisesti erisi tavallisista virkamiehistämme, ja myöskin luo valoa kotiin, jossa kertomuksemme päähenkilöt kasvoivat. V. 1845 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Viipurissa ja seuran esimieheksi valittiin Bergbom. Seuran ensimäisessä vuosikokouksessa hän piti sangen merkillisen puheen. Siinä hän näet, luultavasti ensimäisenä, tulevaisuuteen nähden kielsi kaksikielisen sivistyksen mahdollisuuden maassamme.
"Ei pääkielenä", hän muun muassa lausui, "eikä sivullisena, jonkun erinäisen säädyn kielenä, saata enää ruotsinkieli meillä olla pysyväinen; sillä liian vähäinen on ruotsalaisten asujanten luku omituista kirjallisuutta hengissä pitämään. Sentähden täytyy ruotsinkielen ja sitä seuraavan kirjallisuuden meidän maasta hävitä, tilaa antain maamme perintökielelle ja sen päälle perustetulle kotimaiselle, suomalaiselle kirjallisuudelle; ja ainoastaan tämän olevan Suomenmaalle sopivaisen näkyy siitäki, että ruotsi satoja vuosia kaikella suosiolla kannatettuna, ei kuitenkaan ole jaksanut suomenkielen alalla erittäin suurta voittoa saada eli oikioita suomalaisia peräti luovuttaa suomalaisista tavoista ja menoista."
Tuskin kahdeksan vuotta Bergbom oli asunut Viipurissa, kun hänen, jäsenenä eräässä hallituksen asettamassa toimikunnassa, täytyi perheineen muuttaa Helsinkiin. Se tapahtui 1847 ja siitä lähtien perhe jäi ainiaaksi pääkaupunkiin, sillä 1851 Bergbom nimitettiin senaattoriksi.
Käytyään kolme vuotta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa — suomalaisesta siihen aikaan tietysti ei oltu untakaan nähty — Emille Bergbom 16-vuotiaana oli saanut sen tietomäärän, joka silloin julkisessa oppilaitoksessa oli naisille tarjona, mutta siihen tyytymättä hän jatkoi lukujaan osaksi yksityisten opettajain johdolla, osaksi omin päin. Tällä tavoin hän ennen pitkää sekä uusissa kielissä että suurten sivistyskansojen kirjallisuuden tuntemisessa sivuutti useimmat sen ajan naiset Suomessa. Hän perehtyi täydellisesti paitse saksan myöskin ranskan- ja englanninkieliin ja rupesi, aivan omasta alotteestaan, suomeakin oppimaan. Tämä viimeksi mainittu yritys todistaa, että Emilie huolimatta nuoruudestaan oli ajan hengen koskettama ja ymmärsi kansan kielen merkityksen, ja aikaa voittaen hänestä tuli suomalaisuuden uskollinen edistäjä, jonka vertaista ei ole nähty Suomen naisten joukossa. Lopuksi on mainittava, että hän halusta kirjoitellen niin runomittaista kuin suorasanaista ilmaisi omaavansa luontaisia kirjailijataipumuksia. Kun etenkin Kalevalan kääntäjänä tunnettu ranskalainen kirjailija Léouzon Le Duc oleskeli Helsingissä ja 1852 asui samassa talossa, Emilie Bergbom hänelle käänsi suorasanaiseen muotoon ranskan kielelle Runebergin "Hirvenhiihtäjät" ynnä muuta oman maan ja Ruotsin kirjallisuutta.
Tuskin edemmäksi kuin viime mainittuun aikaan, jolloin Emilie täytti 18 vuotta, pysyivät hänen päivänsä niin huolettomina kuin nuoruudelle soveltuu. Silloin näet ensiksi havaittiin äidissä se tauti, joka kahden vuoden kärsimysten jälkeen vei hänet hautaan. Kun sen lisäksi isäkin samaan aikaan ja melkein yhtä kauan oli vuoteen omana, täytyi vanhimman tyttären näinä perheen koettelemuksen-vuosina ja sittemmin äidin kuoltua (1854) yhä edelleen kodissa hoitaa emännän virkaa ja täyttää äidin velvollisuudet sisaruksiansa kohtaan, joista nuorin veli oli vain viisivuotias. Tämä oli raskas tehtävä nuorelle tytölle, semminkin kun perheen varallisuussuhteet olivat ahtaanlaiset. Niin esim. täytyi Emilien itse neuloa sekä sisarustensa että omat vaatteensa. Mutta eihän se haitannut, että hänen luonnonlahjansa tälläkin alalla pääsivät kehittymään. Emilien sanotaan olleen oikea taituri neulojana. Yhden neulojattaren avustamana hän tyydytti omaistensa tarpeet, ja ystävilleenkin hän antoi neuvoja ja apua, kun hatun taikka jonkun muun pukuosan aistikas laittelu tai koristelu oli kyseessä. Hän tottui ahkeraan, edesvastaukselliseen työhön, hänen elämänkokemuksensa karttui ja hänen luonteensa vakaantui ja hän valmistui elämäntyöhön, josta hänellä vielä ei ollut vähintäkään aavistusta.
Mutta miten kävi henkisen kehityksen, kun käytännöllinen elämä tällä tavoin sitoi Emilie Bergbomin jalat ja kädet? Yhdessä kohden tämä kehitys — totta kyllä aivan erikoisesta syystä — täydellisesti katkesi. Kuolinvuoteellaan äiti, joka monen silloisen naisen tapaan ei pitänyt kirjailijatointa naiselle soveliaana taikka onnea tuottavana, otti tyttäreltään lupauksen, että tämä ainaiseksi luopuisi runoilemasta. Kaarlo veli, ainoa, kuten näyttää, jolle Emilie on kertonut sen, on todistanut lupauksen noudattamisen tuntuneen hänestä raskaalta uhraukselta, "sillä hänen rakkain unelmansa oli ollut toimia runoilijana". Toisissa kohden Emilie Bergbom ei suinkaan jäänyt takapajulle. Se, joka rakastaa kirjoja, saa aina jonkun vapaan hetken lukemiseen, ja niin hänkin. Sitä paitse hän vastaanotti syviä ja pysyviä vaikutuksia seurustelustaan eräiden ajan nerokkaimpien miesten kanssa. Bergbomin perhe oli läheisessä suhteessa Tengströmin perheen kanssa, jonka koti 1840-, 50- ja osaksi 60-luvullakin oli pääkaupungin älymystön keskuspaikka. Talon isäntä oli kaikkien isänmaallisten ja nuorten pyrintöjen suosija filosofian professori J.J. Tengström ja emäntä J.L. Runebergin vaimon sisar.[25] Heidän luonaan viihtyivät kuin kotonaan J.J. Nervander, J.V. Snellman,[26] E. Lönnrot, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius. Perheessä oli neljä lasta, kaikki ensimäisestä aviosta, nimittäin yksi poika, lahjakas, ennenaikaiseen hautaan vaipunut Robert Tengström, ja kolme tytärtä, joista vanhin tuli professori Herman Kellgrenin, keskimäinen tohtori P. Tikkasen ja nuorin M.A. Castrénin vaimoksi. Jo nämä mainitut nimet ilmaisevat, että Tengströmin "salongissa" vallitseva henki oli silloisen nuoren Suomen, ja luonnollisesti oli niin laita Bergbominkin perheessä, joka tuskin muualta kuin sieltä etsi seurustelua.
Tengströmillä sattui seuraava pikku tapahtuma joku aika sen jälkeen kuin Emilie oli eronnut koulusta. Hän oli Snellmanille sanonut, että hän mielellään tekisi tuttavuutta Lönnrotin kanssa. Kun tämä sitten kerran tuli Helsinkiin ja oli vieraana Tengströmillä, Snellman keskellä suurta piiriä esitti Emilien kuuluisalle "Kajaanin tohtorille". Nuori neiti oli ihastunut ja lausuikin ilonsa siitä että sai nähdä Lönnrotin. Mutta silloin Snellman, joka hyvällä tuulella ollessaan mielellään saattoi ihmisiä hämille, ehdotti, että he, Emilie ja Lönnrot, lähemmän tuttavuuden vuoksi suutelisivat toisiaan. Vaikea on tietää kumpi asianomaisista tuli suurempaan hätään, sillä jos veri lensi Emilien kasvoihin, niin kävi Lönnrotin samoin. Vihdoin jälkimäinen sanoa tokasi: "Enköhän voisi päästä vähemmällä?!"
Ylempänä mainituista suurmiehistä Snellman ja Cygnaeus olivat ne, joiden kanssa Emilie Bergbom tuli lähimpään ystävyyssuhteeseen. Emilie oli ensimäisiä naisia, jotka ymmärsivät Snellmanin kansallisia harrastuksia, ja kun tämä ennestään oli tuttu senaattori Bergbomin kanssa, kävi hän samoin kuin Cygnaeuskin usein perheessä. Keskustelut tämmöisten miesten kanssa, joista Snellman kuuluu usein tulleen ainoastaan viettääkseen jonkun hetken Emilien seurassa, eivät voineet olla jättämättä syviä vaikutelmia nuoreen henkevään naiseen eikä liene liiallista väittää, että ei yksikään samanaikuinen nainen samassa määrässä kuin hän omakseen omistanut heidän humaanista ja isänmaallista maailman- ja elämänkäsitystään.
Mitä tähän saakka on kerrottu Snellmanin ja Emille Bergbomin keskinäisestä suhteesta, on ennen tunnettua niinkuin sekin, että jälkimäinen 1850-luvun loppuvuosina kääntäjänä oli avullisena "Litteraturbladin" toimituksessa. Sitä vastoin on ainoastaan ahtaassa piirissä ollut tiettynä, että Snellman, joka 1857 oli tullut leskeksi, 1860-luvun alulla pyysi Emille Bergbomia vaimokseen. Vastaus oli epäävä — Emilie jäi iäkseen naimattomaksi eikä Snellmankaan mennyt toisiin naimisiin. Syy tähän ratkaisuun oli, ei suinkaan mikään vastenmielisyys kosijaa kohtaan, johon Emilie niin monta vuotta oli ollut kiintynyt ihailevan kunnioituksen ja sydämellisen ystävyyden kautta, vaan velvollisuuden tunto. Hän näet ei tahtonut jättää sisaruksiansa ja vanhaa isäänsä ja luopua siitä perheenäidin tehtävästä, joka äidin kuoleman kautta oli tullut hänen osakseen. Tämä oli Emilie Bergbomin toinen suuri uhraus, toinen oli jo mainittu lupaus luopua runoilija-unelmistaan. Tämmöiset kokemukset, jotka olisivat olleet omansa joko katkeroittamaan taikka tylsistyttämään heikompaa luontoa, ovat varmaan erikoisella tavalla kehittäneet ja terästäneet Emilie Bergbomin voimakasta, ylevää henkeä. Ne ovat — emme voi asiaa toisin käsittää — vahvistaneet hänen itsetuntoansa ja kiihoittaneet hänen toimintahaluaan. Minulta on kielletty, on hän kai tarmoa kysyvinä hetkinä ajatellut, minulta on kielletty runoilijan tie maineeseen ja niinikään oma koti rakkaan suuren miehen rinnalla, olen näyttävä että sittenkin kykenen johonkin. Se selittänee myöskin, että hänen olennossaan ei ollut huomattavissa runoilijanomaisia piirteitä — jollei oleteta, että hän, niinkuin usein tapahtuu, oli kokonaan erehtynyt, kun hän luuli olleensa kutsuttu runoilijaksi. Mutta oliko hän kutsuttu taikka ei, oli uhrauksen tunto hänelle itselleen yhtä raskas, kun hän kerran uskoi siihen.
Tässä yhteydessä on mainittava, että Fredrika Runebergin 1850-luvun keskivaiheilta alkaen Litteraturbladissa ilmaantuvat kuvaelmat ("Teckningar och Drömmar") tekivät syvän vaikutuksen Emilie Bergbomiin. Niissä kuvattiin naisen riippuvaista asemaa, joka mitä erilaisimmissa kansoissa ja mitä erilaisimmissa kulttuurioloissa samalla tapaa sitoi ja ehkäisi hänen kehitystään. Kun nämä asiat tulivat puheeksi, kuuluu Emilie usein innokkaasti asettuneen rouva Runebergin kannalle ja kiihkeästi valittaneen naisen kohtaloa. Kuitenkaan hän ei julkilausunut sentapaisia vaatimuksia kuin myöhemmin on kuultu naisasian kannattajilta, vaan oli hän pääasiassa pitänyt henkisen elämän pakollista ahtautta silmällä. Tietty on että hän myöhemminkin pysyi jotenkin samalla kannalla. Välttäen julkista esiintymistä hän verraten myöhään (vasta 1891) liittyi Suomalaiseen naisyhdistykseen ja silloinkin hän sukupuolensa vapauttamiseen nähden katsoi tärkeimmäksi, että korkeamman opin tiet avattaisiin naisille, että siveellisyyttä kohotettaisiin ja vihdoin että naisillekin myönnettäisiin valtiollinen äänioikeus. Että naisen päätehtävä ja suurin vaikutusala sittenkin olisi oleva kodin seinien sisällä, sitä hän ei koskaan epäillyt.
Ensimäisen ulkomaanmatkansa Emilie Bergbom teki kesällä 1860 Emsiin ja Interlakeniin. Se tapahtui lääkärin määräyksestä taudin johdosta, joka oli käynyt vaaralliseksi vilustumisesta kuuluisissa promotsionitanssiaisissa samana vuonna — noissa tanssiaisissa, jotka kansalaiset antoivat maistereille sittenkun kenraalikuvernööri kreivi Berg oli Pietarista toimittanut näille kiellon pitää tanssiaisia.[27] Toisen kerran Emilie Bergbom kävi ulkomailla 1863 isänsä kanssa, joka hallituksen puolesta matkusti Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan tutkiakseen koppivankiloita, joista kertomus oli valmistettava ensikerran kokoontuville Säädyille. Matka oli niin kiireellinen ja tapahtui niin sopimattomalla vuodenajalla, että Emilie verraten vähän hyötyi siitä. Berlinissä hän kuitenkin ennätti käydä taidemuseoissa ja näki teatterissa Grillparzerin "Medean". Muutoin hän huomauttaa kirjeessään Kaarlolle, että älykäs Berlin näytti unohtaneen että kansaa kannattaisi muistuttaa muustakin kuin voiton jumalattaresta ja sen suosikeista, joiden kuvapatsaita nähtiin kaikkialla; Schillerin muistopatsas oli vasta tekeillä. Potzdamissa ihana puisto isoine tuuheine puineen ihastutti häntä enemmän kuin "Sanssoucin linna ja Fredrik suuren nenäliina" (!).
Kun matkustajat palasivat kotia, oli Kaarlo veli Saarijärvellä suomea oppimassa. Sitä asianhaaraa on meidän kiittäminen muutamista Emilien tekemistä kirjeistä, jotka tarjoavat lisäpiirteitä hänen kuvaansa. Kuinka kypsyneesti hän arvosteli kirjallisuutta ynnä muitakin seikkoja, todistavat seuraavat otteet:
(Elok. 30 p. 1868.) — "Kysyt Grillparzerin 'Medeaa'. Minä olin hyvin tyytyväinen siihen. Tosin pyytää tekijä etupäässä jännittää ja kiihoittaa tunteitamme mahdollisimman korkealle, mutta teos on mielestäni tavallisia paljo etevämpi, ja siinä on useita tarmokkaita ja nerollisia kohtia. Grillparzer näyttää ylipäätään kuvaavan mieshaamujaan veltoiksi ja noloiksi ja sitä vastoin naisiansa sankarillisiksi ja mahtaviksi tunteiltaan. Medea, Kolchiin raakalaisnainen, on tämän nimen arvoinen, mutta hän on suurisuuntainen ja kannattaa koko kappaletta. Jason ei ole edes jokapäiväinen teatterisankari, vaan kehno ja heikko raukka. Kieli on paikoittain sangen kaunista ja huoliteltua; mutta yleensä tekijä ei näy panevan varsin suurta painoa siihen. — Minusta tulee nuoren kirjailijan harrastaa kaunista ja huolellista kieliasua; älä laiminlyö sitä, oma Kaarloni. Mihin luulet Topelius olisi päässyt ilman herttaisia ja somia sanankäänteitään. Siihen on luullakseni ylen helppo tottua, ja vertaus taikka kuva voidaan hyvin pukea kauniiseen asuun ilman että sen voima ja ydin pilaantuu."
"Sinua surettaa että Snellmanin viimeiset publisistiset hetket ovat katkeroittuneet niiden monien alhaismielisten viittailujen ja loukkaavien syytösten kautta, joiden esineeksi hän nyt jälleen on tehty. Luonnollisesti koskee kipeästi nähdä henkilö, jota on ihaillut ja pitänyt arvossa, tallattuna maahan, mutta ollakseni täysin suora täytyy minun tunnustaa etten ollut aivan tyytyväinen hänen viimeisiin kirjoituksiinsa Litteraturbladissa. En pitänyt siitä että hän muistutti meille, että paljo, jota katsomme oikeudeksemme, ainoastaan on keisarikunnan mahtavan hallitsijan armosta myöntämää; onpa hän aina ennen puolustanut sitä väitettä 'että kansakunnat itse luovat kohtalonsa'. — Toivon että hän ei olisi kirjoittanut niin." — —
"Suurenmoisia valmistuksia tehdään valtiopäivien ja keisarin vastaanottamiseksi. Ääretön tyhmyys on kuitenkin tapahtunut, kun tänne on sijoitettu niin suuria sotajoukkoja. Sanotaan kyllä että ne lähetetään pois kun keisari on matkustanut tiehensä, mutta pahalta kuuluu kuitenkin että valtiopäivät ovat avattavat semmoisella kunniavahdilla. — Muutoin puhutaan tanssiaisista ja kaikenlaisista juhlallisuuksista, mutta kun en tiedä mitään varmaa, niin ei ole mitään kerrottavaa. Sitä paitse en ole laisinkaan huvitettu koko tästä komeudesta. — Hupaista olisi saada sinut tänne valtiopäivien ajaksi ja vähän pakinoida kanssasi, mutta olisihan se kovin ajattelematonta. Joskus on vähän ikävää kun ei ole järkevää ihmistä, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia. Nainen, joka on suljettu kyökin ja silmäneulan välille, elää kuitenkin koko lailla säkissä, vaikka asutaan itse Helsingissä."
(Syysk. 21 p.) "Valtiopäivät, niin kauan ikävöidyt valtiopäivät ovat nyt toden totta avatut. — Minusta on suuri syy olla tyytyväinen keisarin valtaistuinpuheessa lausumiin lupauksiin ja vakuutuksiin, mutta koko skandinavilainen puolue huutaa ja valittaa sen sisällyksettömyyttä. Ylipäätään oli ihastus ja innostus keisariin nähden aivan suunnaton. Kun hän lähti, kuuluu puoli seurakuntaa itkeneen ääneen. Niinkuin vanhastaan tiedät kammoksun väentungosta eikä minulla senkään tähden ollut halua juosta mukana kaikkialla." —
Seuraavan kevätlukukauden Kaarlo oleskeli Jyväskylässä ja lainaammeEmilien sinnekin lähettämistä kirjeistä pari otetta:
(Helmik. 15 p. 1864.) — "Olethan sinä kuitenkin onnen poika, kun saat oppia suomea. Tulee oikein alakuloiseksi ja huolestuneeksi ajatellessaan, että muutaman vuoden päästä kenties on vieras omassa maassansa; jos silloin vielä elämää piisaa." —
(Huhtik. 18 p.) "Puolitoista viikkoa sitten oli Cygnaeus täällä; hänen runoelmiansa painetaan par'aikaa, ja hän toi tänne yhden kappaleen, niin että minä, 'edustaen yleisön hienotuntoisempaa puolta', lukisin sen ja neuvoisin, onko se otettava kokoelmaan vai ei. Runoelman nimi on 'Pyhänryöstömme' [Vårt helgerån] ja se on vastalause Wasa nimen hylkäämistä vastaan, kirjoitettu 1856. H&n sanoi tahtovansa välttää syytöstä illojalisuudesta, ja sentähden oli hän kahden vaiheilla painattaako runo vai ei. Kaksi ensimäistä säkeistöä on kenties hämäränlaista, mutta loppupuoli on erinomaisen voimakas ja kaunis. Koska hän milt'ei kokonaan syyttää itseämme 'pyhänryöstöstämme', oli minun halpa mielipiteeni että olisi synti, jollei yleisö eikä jälkimaailma saisi nähdä kaunista sepitelmää; sitä paitse on minusta velvollisuus jälkimaailmaakin kohtaan, että jossakin paikassa protesti on julkilausuttu. Kaikki tämä minun täytyi kirjoittaa Cygnaeukselle, kun seuraavana päivänä palautin runoelman, ja voithan käsittää kuinka vaikeaa se oli." — —
Ei ainoastaan lainaamassamme kohdassa vaan pari kertaa muutenkin Emille Bergbom näissä kirjeissään valittaa ikävää ja suljettua elämää. Kodin hoito sitoi hänet, mutta silti on tiettynä, että hän suoritti tehtäviä sen ulkopuolellakin. Kun 1860 vaiheilla valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä vilkastumistaan vilkastui ja ihmisten aivot olivat täynnä "aatteita" ja "kysymyksiä", silloin Helsingin naiset näyttäytyivät olevansa ajan hengen koskettamia siten, että he ryhtyivät milloin mihinkin yhteiseen yritykseen, useimmin rahankeräykseen toista tai toista yleistä tarkoitusta varten. Tämmöisissä yrityksissä Emilie Bergbom milt'ei aina oli mukana ja säännöllisesti johtavassa asemassa. Hänen järkevyytensä ja tarmokas toimeliaisuutensa tekivät sen luonnolliseksi asiaksi, ja monesti oli niin, että toimeen käytiin käsiksi vasta sitten kun hän oli luvannut myötävaikuttaa. Niin hän oli yksi niitä naisia, jotka ylioppilaskunnan pyynnöstä asettuivat rahankeräysten johtoon, kun 1858 ylioppilastalon rakennuspuuha tuli päiväjärjestykseen. Edelleen hän 1860-luvulla oli johdossa, kun rahoja kerättiin taiteellisiin tarkoituksiin ("Väinämöisen laulu" korkokuvan sekä "Apollo ja Marsyas" ryhmän tilaamiseksi, edellisen Sjöstrand'ilta ja jälkimäisen W. Runebergiltä, J. Takasen avustamiseksi y.m.) puhumatta jokavuotisista arpajaisista taikka muista hankkeista rahojen keräämiseksi hyväntekeväisyystarpeisiin. Kun Z. Topelius, joka kauan oli ollut hyväntekeväisyyttä varten perustetun Helsingin rouvasväen yhdistyksen rahastonhoitaja, 1860-luvun keskivaiheilla luopui siitä toimesta, tuli Emilie Bergbom ensimäisenä naisena tähän virkaan. Että hän pysyi tässä maksuttomassa, mutta silti ei suinkaan vähemmän edesvastuullisessa toimessa ainakin 25 vuotta, tiedämme eräästä Adelaide Ehrnroothin sepittämästä tervehdysrunosta, missä häntä yhdistyksen pylväänä kiitetään järkevistä neuvoista ja toimenpiteistä sekä optimistisesta, luottavaisesta mielenlaadusta, joka ei koskaan kieltämällä vastannut köyhän rukoukseen.
Paitse viimemainitussa virassa Emilie Bergbom oli kauan toisessakin, jossa vaadittiin muuta taitoa kuin kodin askareissa. Kun Suomen Hypoteekkiyhdistyksen yhtiökokous 1869 oli valinnut Snellmanin johtokunnan puheenjohtajaksi, tämä otti entisen avustajansa Litteraturbladin ajoilta laitoksen palvelukseen kirjanpitäjänä, joten Emilie tuli olemaan ensimäisiä julkisissa tehtävissä käytettyjä naisia. — Tältäkin ajalta on tieto eräästä tapahtumasta, joka todistaa kuinka suuressa arvossa Snellman piti Emilie Bergbomia. Jossakin tilaisuudessa oli Snellman avannut sydämensä luotettavalle ystävättärelleen ja purkanut hänelle elämänsä monet katkerat kokemukset niin vastustajain kuin niidenkin puolelta, jotka pitivät itseään hänen kannattajinaan. Katkeroittunut mieliala oli m.m. saanut hänen, vanhan sanomalehtimiehen, vetäytymään pois julkisuudesta. Kun sitten Snellman erään joulun edellä — arvattavasti v. 1875 — oli hypoteekkiyhdistyksessä ystävällisesti kysynyt Emilie Bergbomilta mitä hän mieluummin ottaisi joululahjaksi, oli tämä vastannut, että hän ei toivo muuta kuin että Snellman jälleen ryhtyisi kirjoittamaan sanomalehtiin. Snellman kätki toivomuksen sydämeensä, ja uudesta vuodesta alkaen hän Morgonbladetissa usein ja entisellä voimalla julkilausui ajatuksensa päivän kysymyksistä. — V. 1881 Snellman erosi hypoteekkiyhdistyksestä; mutta Emilie Bergbom pysyi virassaan v:een 1900.
Ymmärrettävää on, että Emilie Bergbom ei kaivannut seuraelämää tavallisessa merkityksessä. Me, jotka olemme tunteneet hänet, tiedämme kuitenkin että hän oli hilpeämielinen seurassa, vilkas ja henkevä puhelussa, mutta tuskin hän koskaan nuorempanakaan on etsinyt huvia tanssiaisista. Äidin asemaan joutuneena hän huvituksiin mennessään vain noudatti velvollisuuttaan sisariansa kohtaan. Siten hän esim. talvella 1857-58 säännöllisesti seurasi Betty sisartaan hienoihin "tilattuihin" tanssiaisiin Oelzen salongissa. Vaikka hän tuskin oli täyttänyt 23 vuotta, hän avonaisesti ja arvokkaasti toimitti "esiliinan" virkaa kaksi vuotta nuoremmalle, iloiselle ja vallattomalle sisarelleen. Samaan suuntaan käy seuraava tieto. Kun Kaarlo 1863 oli Saarijärvellä, Emilie kirjoitti veljelleen, että Augusta oli ollut kenraalikuvernööri Rokassovskyn luona eräänä maanantai-vastaanottoiltana ja oli hänestä siellä ollut ihastuttavan lystiä. Sen johdosta vanhemmat sisaret olivat päättäneet vuorottain seurata häntä sinne. "Usein se ei kumminkaan tapahtune, sillä ymmärräthän että se huvi, jonka minä saan siellä, on jotenkin vähäinen." — Mitä itse seurustelutaitoon tulee, Emilie Bergbom ei tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. Missä hän esiintyikin, herätti hän huomiota, ja tunnettu on kreivinna Adlerbergin kuvaava arvostelu hänestä: "Niistä suomalaisista naisista, jotka tunnen, on neiti Bergbom ainoa, joka ei ole mikään épicière (maustekauppiatar)!"
Kuvaelmamme täydennykseksi on vihdoin mainittava, että Emilie, itse harrastamatta mitään erikoista taidetta, nuoruudestaan saakka hartaasti seurasi pääkaupungin taide-elämää. Mielellään hän kävi teatterissa ja konserteissa ja taidenäyttelyissä, saavuttaen varhain melkoisen asiantuntemuksen varsinkin näyttämötaiteessa ja musiikissa. Varhemmilta ajoilta tiedämme hänen Betty sisarensa kanssa olleen mukana näyttämölläkin kun Weberin "Preciosa" annettiin seuranäytäntönä 1858. Seuraavalta vuosikymmeneltä on merkille pantava, että hän O. Toppeliuksen kanssa oli jäsen teatterikoulun johtokunnassa ja sitä paitse oli ottanut vaivakseen antaa koulun oppilaille opetusta ranskankielessä. Muutoin on luultavaa, että hänen harrastuksensa suomalaisen teatterin hyväksi saivat alkunsa ja selvisivät tavoitettavaan päämäärään nähden samalla kuin Kaarlon huomio kiintyi suureen kansalliseen tehtävään.
* * * * *
Nyt on meidän käännyttävä Kaarloon, josta oli sukeutuva se päällikkö "Jumalan armosta", jota kansallisen näyttämön synty edellytti. Inhimillistä on että hänen tulevaisuutensa viimeiseen saakka pysyi hänen läheisimmilleenkin salattuna, vaikka hänen kehityksensä oli kuin suorastaan suunniteltu hänen erikoista elämäntyötänsä varten.
Ei liene enää ketään elossa, joka voisi kertoa jotakin Kaarlon varsinaisesta lapsuusajasta; mutta se mitä tiedämme hänen poikaijältään ja kouluajaltaan, luo niin täydellisen kuvan hänen olennostaan, että siitä tuskin puuttuu yhtäkään tärkeämpää piirrettä. Kaarlo oli hiljainen, helläsydäminen ja vaatimaton, ja uskollinen katseensa painui vieraankin mieleen. Kun Emilie kesällä 1854 lähetti pienet veljensä, Kallen, Ossin ja Atten, sodan jaloista Sääksmäen Voipaalaan sukulaisten luo,[28] jätti ensinmainittu hiljaisena ja kilttinä unohtumattoman muiston täti Beata Nervanderiin, joka myöhemmin usein kuuluu lausuneen: "Oh, minä muistan aina Kalle Bergbomin uskolliset silmät!" Toiset veljet melusivat niinkuin tavalliset pojat, mutta Kaarlo ei ottanut osaa heidän eikä toverien leikkeihin ja vielä vähemmin hän riiteli ikäistensä kanssa. Enemmän kuin seuraa hän rakasti kirjoja, runojen lausumista ja soitantoa, joskin hän sillä välin saattoi olla herttaisen iloinen ja hilpeäpuheinen ja mielellään tanssikin. Hän ei siis ollut mikään mököttäjä, joka vetäytyi pois toisten seurasta; hän oli kyllä mukana, mutta omalla tavallaan. On tunnettua että pojat eivät pidä toverista, joka on heidän leikkeihinsä yhtymättä, jopa he ovat taipuvaiset ylenkatsomaan miehenalkua, joka ei, kun ilma on otollinen, heidän kanssaan lähde luistinjäälle, kelkkamäkeen taikka lumisille; mutta Kaarlossa oli jotain erikoista, omatakeista, joka veti puoleensa ja teki että hänen arvonsa tunnustettiin. Kun hänessä ei ollut mitään teeskenneltyä, annettiin hänelle anteeksi hänen omituinen olotapansa ja epäkäytöllisyytensä; toiselta puolen hänen suuremmat tietonsa, hänen henkevyytensä ja muut avunsa herättivät kunnioitusta. "Oli kuin hän aina olisi ollut meitä toisia ylempänä", todistaa kaksi vuotta nuorempi veli.
Kaikesta päättäen Kaarlon harvinaiset hengenlahjat kehittyivät hyvin varhain. "En ole koskaan ollut lapsi", hän sanoi kerran ollessaan kolmannella kymmenellä, "13—14-vuotiaana olin aivan kuin nyt." Hän tarkoitti henkistä kypsyyttään, kykyänsä ymmärtää kirjallisuutta ja ihmeellisen tarkassa muistissaan säilyttää mitä hän oli lukenut, nähnyt ja kuullut. Itse on hän antanut siitä hämmästyttävän todistuksen kirjoittaessaan 19 p. heinäk. 1863, siis ennenkuin oli täyttänyt 20 vuotta, ystävälleen Otto Florellille seuraavan teatterimuistelman: "Rouva Krüger-Fürthin näin minä kolmetoista vuotta sitten Antoninana 'Belisariossa' ja Lucrezia Borgiana samannimisessä oopperassa. Vaikka olin erittäin ihastunut häneen (olin vain 6 vuotta) muistan kuitenkin, että jo silloin valitettiin hänen kulunutta ääntänsä ja isoa nenäänsä. Ainoastaan kun hän sai laulaa oikein furioso, niinkuin ariassa 'Schleudre Gott vom Wolkensitze', onnistui hän paremmin".[29] — Ei ole oudoksuttavaa että isä, jolla virkatoimien tähden yleensä ei ollut paljo vapaata aikaa perhettään varten, seurasi Kaarlon edistystä suuremmalla huomaavaisuudella kuin muitten lastensa sekä että Emillekin erityisellä äidillisellä hellyydellä koetti ohjata tämän veljen kehitystä. Isänmaallisen ja kansallisen mielensä ja elämänkäsityksensä Kaarlo tunnustikin saaneensa sisareltaan. Suuressa tuttavapiirissä 1870 hän sanoi eräälle ystävälleen: "Koko tässä seurassa luulen olevani ainoa, jonka nainen on tehnyt suomenmieliseksi."
Koulunkäyntinsä Kaarlo alotti maisteri A.F. Roosin 1853 perustamassa ja 1857 lakkauttamassa yksityisopistossa, josta hän syksyllä viimemainittuna vuonna muutti Helsingin lyseen seitsemännelle luokalle. Kahdessa vuodessa hän suoritti tämän oppilaitoksen molemmat korkeimmat luokat ja tuli ylioppilaaksi 17 p. syysk. 1859 saatuaan tutkinnossa korkeimman arvolauseen.
Koulussa hänellä säännöllisesti oli korkein arvolause (10) historiassa ja "stilistiikassa", joka ilmaisee mihin suuntaan hänellä oli luontaisia taipumuksia. Historiallista kirjallisuutta hän lukikin erityisellä halulla, ja mielellään hän sisarilleen ja tovereilleen seikkaperäisesti kertoi mitä oli lukenut. Jo tähän aikaan hän varsinkin rakasti memoarieli muistelmakirjallisuutta, jonka avulla hänen mielestään paraiten oppii tuntemaan aikakausien hengen- ja historiallisten henkilöitten luonteenlaadun. Sitä paitse hän hartaasti luki runoutta ja kaikenlaista muutakin kirjallisuutta, vaikka siitä ei koulussa ollutkaan suoranaista hyötyä. Tämä kaikki on merkille pantavaa, sillä yksistään se että hän jo poikana laski perustukset kirjallisuuden tuntemukselleen, puhumatta verrattomasta muististaan, tekee ymmärrettäväksi, että hän kirjallisuustiedoillaan herätti huomiota ja hämmästystä ijässä, jolloin muut tavan mukaan vasta alkavat perehtyä kirjamaailmaan.
Mutta runoilijalahjojakin ilmaantui hänessä jo poikaijällä. Hän sepitti näet ahkerasti runoja ja erittäinkin näytelmiä. Kaarlon vieruskumppani ja paras ystävä lyseessä oli kaksi vuotta vanhempi Johan August Florin[30] ja heitä näyttää etupäässä mieltymys teatteriin ja draamalliseen runouteen yhdistäneen. Florin, jonka isä oli Suomen pankin johtaja A.V.O. Florin, asui saman katon alla kuin Bergbom, ja sentähden he mukavasti saattoivat käyttää kaiket vapaat ajat mielitoimeensa.[31] He sommittelivat ja kirjoittivat kilvan näytelmiä, niin että niitä sanotaan syntyneen oikein kasottain. Mutta ei siinä kyllä, he puuhasivat yhdessä tekeleittensä näyttelemistäkin. Tältä Kaarlo Bergbomin ensimäiseltä tuotantokaudelta ei liene mitään säilynyt eikä sitä tarvitse suurena vahinkona pitää; säilyihän itse rakkaus näyttämötaiteeseen, muuttumattomana ja kehityskelpoisena.
Että Kaarlo jo tällä nuorella ijällään oli oppinut varsinaista teatteria tuntemaan, on luonnollista, sillä tuskin yksistään lukeminen olisi herättänyt niin innokasta näyttämöllistä harrastusta kuin hänen ja Florinin teatterileikeissä näyttäytyvä. Koulupoikien teatteri-into johtui kai ainakin osaksi siitä yleisestä innostuksesta, millä, niinkuin jo on kerrottu, teatterin rakentamista ja näyttelijätaiteen vakaannuttamista Suomessa tähän aikaan ajettiin. Kun uusi kiviteatteri vihittiin, oli ylioppilas Kaarlo Bergbom julkisesti esiintyvienkin joukossa. Hän näytteli nimittäin Megapontoksen, kuninkaan ylimmän juomanlaskijan, osaa "Kyypron prinsessassa"; aikakirjat eivät kumminkaan mainitse millä menestyksellä.
Paitse lukuhalua sekä runoilija- ja teatteri-intoa on Kaarlon poika-ajoilta muistettava myöskin hänen varhain ilmaantuneet soitannolliset taipumuksensa. Emilie kuuluu joskus sanoneen Kaarlolla lapsena olleen kauniin lauluäänen, vaikka se myöhemmin näyttää kadonneen. Arvattavasti hän laulullaan oli ilmaissut musikaaliset lahjansa, koska hän jo kuusivuotiaana pääsi oopperaan ja pienenä poikana alkoi opetella pianonsoittoakin ja jatkoi sitä koko koulunaikansa ja ylioppilaaksi tultuaankin. Hänen opettajattarensa oli tohtorinleski Hedvig Arnell (o.s. Lönnblad), jonka sanotaan olleen hyvin musikaalinen ja taitava pianonsoittaja, joskaan hän ei julkisesti esiintynyt. Hänellä oli kehittynyt aisti soitannon alalla, eikä hän suvainnut muuta kuin klassillista musiikkia. Kaarlo tuli pian opettajattarensa suosikiksi, ja rouva Arnell, joka piti häntä etevimpänä oppilaanaan, teki parastaan perehdyttääkseen häntä soitannon kauneusmaailmaan. Itse asiassa hän tällä ajalla oikeastaan oppi mitä hän soitannossa on oppia saanut; myöhemmästä edistyksestään on hänen kiittäminen erinomaisia luonnonlahjojaan. Hän oppi siis rouva Arnellin luona soittamaan pianoa, tosin ei teknillisen täydellisesti, mutta kuitenkin niin että soitin oli hänen vallassaan. Hän soitti aina ulkoa, sillä sävelteoksiin nähden oli hänen muistinsa yhtä tarkka kuin kirjallisuuteen katsoen. Riippumattomuus nuottitekstistä taasen teki, että hän soittaessaan saattoi antautua tunteittensa valtaan ja laskea ne kokonansa soittoon. Sentähden hänen soittonsa vaikuttikin kuulijaan. Rouva Arnellin mainitaan olleen sitä mieltä, että Kaarlo Bergbomin olisi ollut kerrassaan antauduttava musiikin alalle, mutta, mikäli tiedetään, se ajatus ei koskaan tullut vakavan harkinnan alaiseksi. Kaikissa tapauksissa oli Kaarlon oppiaika ja seurustelu tämän rouvan luona tärkeä hänen kehitykselleen. Hän kävi näet usein muutoinkin kuin "tuntia" saamassa hienosti sivistyneessä, varakkaassa kodissa, joka oli niitä joissa pääkaupungin etevimmät musiikin ja kirjallisuuden harrastajat seurustelivat.
Vihdoin sopii jo tässä mainita, että Kaarlo Bergbomin erinomaisen laajat tiedot sävelteos-kirjallisuudessa ylipäätään ja erittäin ooppera-kirjallisuudessa ei ollut tulos varta vasten harjoitetuista opinnoista, vaan konserteissa ja oopperanäytännöissä kootut. Kaikki mitä hänelle oli uutta tahtoi hän kuulla ja kerran kuultuaan hän säilytti sen muistissaan. Muun muassa kerrotaan hänen kesällä 1862 ystävänsä Otto Florellin kanssa mitä suurimmalla innolla seuranneen niitä näytäntöjä, jotka Tukholman kuninkaallisen teatterin oopperaseura silloin toimitti Helsingissä. Noin kuuden viikon aikana esitettiin varsin oivallisesti Donizettin "Lemmenjuoma" ja "Rykmentin tytär", Bellinin "Norma", Verdin "Trubaduri" ja "Ernani", Flotowin "Alessandro Stradella", Adamin "Alppimaja" ja "Nürnbergin nukke", Rossinin "Sevillan parturi", Weberin "Noita-ampuja" ja Mozartin "Don Juan". Jos näin luettelisimme kaikki mitä Bergbom kotikaupungissaan jo nuoruutensa aikana saattoi kuulla, niin nähtäisiin että tilaisuutta ei puuttunut saamaan laajoja tietoja tälläkään alalla — kun vain pystyi kaikki vastaanottamaan ja omakseen omistamaan niinkuin hän. Sitten hän myöhemmin, mutta kuitenkin jo ennen kuin hän itse tuli teatterin ja oopperan johtajaksi, Pietarissa ja edempänä ulkomailla tavattomassa määrässä laajensi soitannollisia tietojaan.
Tullessaan ylioppilaaksi Bergbom ei vielä ollut täyttänyt 17 vuotta. Luonnollista on, että hän näin nuorena ja kotona asuen suoritti ensimäiset yliopisto-opintonsa niin sanoaksemme koulun täsmällisyydellä. Hän kuunteli luentoja — m.m. Cygnaeuksen, Lönnrotin, Snellmanin ja Ahlqvistin — ja luki niin ahkerasti, että hän seitsemän lukukauden päästä keväällä 1863 oli filosofian kandidaatti, saatuaan korkeimman arvolauseen historiassa ja estetiikassa.
Tavalliseen iloiseen ja useinkin kevytmieliseen ylioppilaselämään Bergbomilla ei ollut aikaa eikä halua. Kumminkin hän oli muassa ainakin sen verran että hän sai uusia ystäviä. Useimmat näistä olivat pohjalaisia, sillä hän oli, tietysti isänsä syntyperän nojalla, ilmoittautunut pohjalaiseen osakuntaan, joka "laittomana" oli olemassa, vaikka ylioppilasosakunnat v:sta 1852 saakka olivat virallisesti kielletyt. Osakunnassa oli tähän aikaan koko joukko lahjakkaita nuorukaisia, jotka olivat uuden suomalaisen kansallishengen innostamia ja joista useat myöhemmin ovat piirtäneet nimensä suomalaisuuden historiaan. Semmoisia olivat Jaakko Forsman, Emil Nervander, J.V. Calamnius, J.F. Perander, E.A. Forssell, August Hagman, Waldemar Eneberg, W.K. Cronström, K.F. Eneberg, K.J. Gummerus y.m. Näiden kanssa Bergbom tuli toverilliseen tuttavuuteen, mutta kahteen ensin mainittuun hän kiintyi koko sillä haaveellisella ystävyydellä, johon jaloluontoiset ja herkkätuntoiset nuorukaissydämet enimmäkseen ovat taipuvaisia.
Nervanderin ja Bergbomin ystävyys alkoi 1860 vaiheilla. Yhdyssiteenä olivat eräät yhtäläiset luonnonpiirteet: molemmat olivat herkkä- ja hienotuntoisia ja täynnä kauneudenkaipuuta, molemmat uneksivat runoilijan tulevaisuutta ja molemmat rakastivat teatteria. Nervander oli kolme vuotta vanhempi ja samassa määrässä kokeneempi; luonteeltaan vilkkaampana ja käytännöllisempänä hän, niinkuin ensimäisessä luvussa jo on kerrottu, viehätti ympäristöään ja tietysti Bergbomiakin ehdotuksillaan ja aatteillaan; mutta tätä etevämmyyttä vastaan oli Bergbomilla vastapainona ylen runsaat kirjalliset tietonsa ja soitantonsa, josta Nervander suuresti nautti, vaikka hän itse ei soittanut. Ymmärrettävästi kilpailu ei tullut kysymykseen, mutta toisen ansiopuolet vaikuttivat vaistomaisesti kiinnittäen toiseen. Heidän kirjeenvaihtonsa todistaa runouden ja kauneusmaailman yleensä olleen heille yhteisalana. — Jaakko Forsman taasen veti Bergbomin puoleensa aivan toisilla, jopa vastakkaisilla ominaisuuksillaan. Hän ei ollut nimeksikään runoilija, vaan selvän todellisuuden mies, joka katseli ja arvosteli elämää harvinaisen tyynesti ja järkevästi. Siinä kohden hän jo nuorena — hänen kirjeensä sen todistavat — oli sama kuin sitten vanhempana. Vakavan elämänkäsityksen ja rehellisen mielen ohella oli hänen olennossaan jotain erikoisesti luottamusta herättävää ja myötätuntoista, joka teki että hän näki ainoastaan ystäviä ympärillään, vihollista tai kateellista ei ainoatakaan. Lisäksi hän oli iloinen ja luontaisen humoristinen ja sentähden mitä hupaisin seuramies ystäväpiirissä. Forsmanissa Bergbom tapasi koko sen tasaisen elämän varmuuden, jonka hän vaistomaisesti tunsi runoilijaluonnoltaan puuttuvan, ja täydellä antautumuksella hän liittyi häneen ja noudatti hänen neuvojaan. Nähtävästi olikin Jaakko ystävän vaikutus häneen suuri ja ehdottomasti terveellinen. — Kolmas yhtä läheinen ystävä oli Otto Florell, uusmaalainen, joka olematta itse runoilija oli erittäin innostunut runouden, soitannon ja kaiken muunkin taiteen ihailija ja varsinkin ajatteli suuria Bergbomin runoilijakutsumuksesta. Ollen seurustelussa tavattoman vilkas- ja sukkelapuheinen, hän oli varsin kykenevä karkoittamaan alakuloisuuden puuskat runollisesta ystävästään. Muutoin hän oli sydämellinen, puhdas luonto, jonka ystävyys Bergbomiin pysyi muuttumatta läpi elämän. Florell oli vuotta nuorempi ylioppilas ja sen sekä luontonsa tähden vähän toisessa, niin sanoaksemme tasa-arvoisemmassa, asemassa Bergbomiin kuin vanhemmat ja edistyneemmät Nervander ja Forsman. — Kaikkien näiden ystävien kanssa oli Bergbom kirjeenvaihdossa, kun joku heistä tai hän itse oleskeli poissa Helsingistä. Siten syntyneitä kirjeitä on kiittäminen monesta mieltäkiinnittävästä piirteestä tässä kertomuksessa.
Varmana saatamme pitää että Bergbom oli ensimäisiä Nervanderin perustamassa Arkadiayhdistyksessä (kts. ylemp. s. 31). Olihan sen päämääränä runouden ja soitannon viljelys ja juuri se, niinkuin on sanottu, yhdisti heidät alusta aikain. V:lta 1860 on olemassa pettämätön todistuskappale heidän läheisestä suhteestaan. Silloin näet Bergbom sepitti lyyrillisen näytelmän kahdessa näytöksessä "Liuksialan Ruusu" (Liuksialas Ros), ja se on meille täydellisenä säilynyt ainoastaan yhdessä — Nervanderin tekemässä — käsikirjoituksessa.[32] Päähenkilö pikku draamassa on Eerik XIV:n onneton poika, Kustaa prinssi, joka ikävöiden omaisiaan ja isänmaataan, huolimatta Juhana kuninkaan kiellosta on erään ystävän kanssa palannut Liuksialan tienoille, missä hänen äitinsä Kaarina kuningatar oleskelee. Jo ennen kuin hän on ilmoittanut itsensä äidilleen, hän on rakastunut mökintyttöön Anniin, "Liuksialan ruusuun", ja kihlannutkin hänet, niin että hän samassa kohtauksessa, jossa hän astuu kävelyllä olevan äitinsä, kuningattaren, eteen, myöskin esittää tälle morsiamensa (!). Onni on kuitenkin lyhyt, sillä mustasukkaisuudesta Annin entinen kosija Eero kavaltaa prinssin Liuksialan läheisyydessä vaaniville sotilaille, ja karkulainen pelastuu ainoastaan siten, että Anni, joka ajattelemattomilla puheillaan oli ilmaissut salaisuuden Eerolle, uhraamalla rakkautensa saa tämän sovitetuksi, ja Kustaa prinssi itse pakenee.
Niin kypsymätön kuin näytelmä onkin, on siinä ainakin yksi naivisen runollinen kohtaus. Kun Anni tiedustelee mistä nuori vieras oikeastaan oli kotoisin, lupaa toinen vastata suudelman hinnasta. Tyttö ei suostu kauppaan, mutta prinssin kysyttyä oliko Anni aina oleskellut näillä seuduilla, tämä sanoo olevansa kuninkaan entisen palvelijan tytär ja muinoin Auran rannoilla leikkineensä Sigrid prinsessan ja Kustaa prinssin kanssa.
Kustaa. Sanos, muistatko vielä Kustaa prinssiä?
Anni. Enkö muistaisi! Hän oli niin herttainen poika, keltatukka ja sinisilmä.
Kustaa. Ja häntä kai uskaltaisit suudella?
Anni. Uskaltaisin kyllä! Hän on vain pikku poikanen. Miksi en voisi häntä suudella.
Kustaa(suutelee häntä). Otan sinut kiinni sanoistas; minä se olen Kustaa!
Anni. Mitä! Sinäkö! Ei se ole mahdollista! Sinä lasket valheita, hän on aivan pieni poika.
Kustaa. Niin hän oli kun viimein näit hänet, mutta pieni tulee isoksi ja niin on minunkin käynyt.
Anni. Voi, sinä siis olisit! jaa, täytyy sen niin olla, ethän sinä voi valehdella.
Tämä kohta 17-vuotiaan runoilijanalun tekeleessä on suorasanainen muodoltaan, mutta enimmäkseen on näytelmä runomittainen, täynnä pitkiä lyyrillisiä tunteenpurkauksia.[33]
Nervander puolestaan käsitteli samana vuonna sitä aihetta 1808-09 vuosien sodan ajalta, josta kymmenen vuotta myöhemmin A. Kivi, saatuansa suunnitelman häneltä, laati viimeisen draamansa, "Margareta".
Kuinka nopeasti Bergbom kehittyi siltä lapselliselta romanttisuuden kannalta, joka on "Liuksialan ruusun" tunnusmerkki, näkyy jo eräästä jouluna 1862 kirjoitetusta kirjeestä Florellille, jossa hän ymmärtäväisesti arvostelee Runebergin "Kan ej" komediaa. — Samassa kirjeessä hän kertoo koko jouluyön valvoneensa erään toverin kuolinvuoteen ääressä. Kuoleva ei ollut hänen läheisiä ystäviään, vaan pohjalainen ylioppilas kaukana kotoaan, josta äiti oli rientänyt ollakseen läsnä poikansa viimeisinä hetkinä. Tämänlaisia piirteitä, joissa Bergbomin sydämen hellyys kärsiviä kohtaan ilmaantuu, olisi useampia mainittavana kuin tässä voi paikkansa saada.
Jo kesällä 1859 Bergbom oli oleskellut Saarijärvellä oppiakseen suomea. Sen jälkeen hän oli jonakin kesänä Sääksmäellä asunut suomalaisessa ympäristössä, mutta aivan liian lähellä ruotsia puhuvia ystäviä — Nervanderilla oli näet 1860-luvun alulta tapana viettää kesänsä Voipaalassa. Suomenkielen lopullinen oppiminen oli nähtävästi kandidaattitutkinnon tähden lykätty tuonnemmaksi, sillä tuskin oli se suoritettu, kun Bergbom kesäkuun keskivaiheilla 1863 lähti Saarijärvelle, viipyäkseen siellä myöhäiseen syksyyn saakka.
Bergbom asettui asumaan Varvikon taloon järven rannalle, jossa hän ennenkin oli asunut ja jossa hänet vastaanotettiin "liikuttavalla ystävyydellä". Ympäristö oli täysin suomalainen ja tilaisuus puhua suomea aina tarjona, paitse niinä päivinä, kun talonväki oli työssä kaukana kotoa. Sitä paitse Bergbom ahkerasti lueskeli suomea ja kirjoitti aineita, jotka ylioppilas Aksel Stenius pappilasta oikaisi. Tästä kaikesta hän tekee selkoa Jaakko Forsmanille niinkuin millekin sedälle.
Muutoin Bergbom puhuessaan Saarijärven oloista sanoo herännäisyyden kansassa yhä enemmän levinneen ja tehneen lopun häiden, maahanpaniaisten ja ristiäisten viettämisestä, joten häntä nyt ei enää niinkuin edellisellä kerralla kutsuttu semmoisiin pitoihin eikä hän sentähden yhtä helposti saanut tuttavia kansan kesken. Paitse herännäisyyttä olivat katovuodetkin, hän arvelee, saaneet kansan entistä vakavammaksi. Herrasperheihin Bergbomin ei tehnyt mieli. Ainoastaan pappilassa hän joskus kävi, ei niinkään seurustelun vuoksi, vaikka kyllä rovasti Stenius oli "ystävällinen, kelpo ja hupainen mies", vaan soittaakseen hyvällä pianiinolla. Hän oli turhaan koettanut saada pianoa asumapaikkaansa ja kaipasi sentähden musiikkia.
Juhanuspäivänä Bergbom oli kutsuilla pappilassa. Vieraiden huviksi hän soitti "Hebridit". — "Seura istui salissa", hän kertoo Nervanderille, "piano oli toisessa huoneessa, niin että minä yksin ja häiritsemättömänä sain uneksia itseni Mendelsohnin sävelmaailmaan." Kuultuaan lasien kilinän hän lähti tiehensä. —
"Koko illan", hän sitten jatkaa, "aina yön selkään minä soutelutin itseäni ympäri järveä. Oli yksi niitä ihania öitä, jolloin luonto ei vaivu uneen vaan vavisten pyhimmässä morsiustunteessa raukeaa yön syleilyyn. Soudellessamme yksi soutajista alkoi laulaa surumielistä laulua, en ollut koskaan kuullut sitä, mutta ymmärsin sen täydellisesti; koko ympäristö käänsi sen minulle. — Omituinen on täkäläisen luonnon ihanuus. Varsin harvoja näköaloja, joissa näkee lukemattomia vihantia saaria ja hymyileviä lahtia heijastavan laajaan vedenpintaan ilta-auringon hohteessa; sitä vastoin tapaa usein korkeita harjuja, joilta silmä näkee synkkiä metsiä, joiden keskeltä ainoastaan siellä täällä avonainen ahonrinne taikka järven sinertävä lahdelma pilkistää esiin. Lumouksen vallassa vaeltaja on näissä salaperäisissä, synkissä metsissä. Luonnon surumielisyys on samalla kertaa sydäntä kouristava ja majesteetillinen." — —
Vaikka Bergbom niin vähän välitti paikkakunnalla tarjona olevasta seurustelusta, hän ei suinkaan tyytyväisyydellä antautunut yksinäisyyteensä. Sanomien lukeminen ja kirjeenvaihto olivat ne välttämättömät virkistyskeinot, jotka tekivät hänelle maalla-olon siedettäväksi. Ennen mainittujen ystävien kanssa hän koko ajan oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, joka ainoastaan Florelliin nähden taukosi noin pariksi viikoksi elokuun lopulla ja syyskuun alussa, jolloin tämä ystävä tuli vieraaksi Bergbomin luokse "aikaansaaden vallankumouksen" hiljaisessa Varvikossa. Säilyneet kirjeet sisältävät iloisen juttelun muodossa ja ohella kaikenlaista mieltäkiinnittävää. Tässä on tärkeimpään rajoituttava.
Säälimättömästi Bergbom, jolle Forsman oli luonut pikakuvauksen keisarin käynnistä Helsingissä, tuomitsee imartelevaisuuden ja teeskennellyn kaunopuheliaisuuden, millä F. Berndtson F.A.T:ssa puhui Majesteetista, ja myöskin H. D:n hartauden tehdessä tiliä jokaisesta tämän askeleesta. Toiselta puolen hän erään Litteraturbladin kirjoituksen johdosta ihailee Snellmanin mestarillisen esitystavan suuruutta, voimaa ja lämpöä, joka on tunnustettava, vaikka ei joka kohdassa voisikaan hyväksyä hänen mielipiteitään; sitä vastoin hänestä H. D. taistellessaan Snellmania vastaan aina on kehno.
Kirjeistä saadaan edelleen tietää, että Bergbomilla, kun hän vetäytyi maalaiselämän yksinäisyyteen, paitse suomenkielen oppimista oli toinenkin tehtävä mielessään. Hän oli päättänyt tänä kesänä kirjoittaa suuren murhenäytelmän, eikä tuuma ollut ystäville mikään salaisuus; alusta alkain hän puhuu heille "Pombalista" tunnettuna asiana.
Tositeossa käsiteltävä aine Portugalin historiasta jo kauan oli kytenyt hänen sisässään. Se oli hänelle, joka nuoruudestaan huolimatta oli niin syvästi perehtynyt historiaan, etsimättä ja pyytämättä ilmaantunut otollisena aiheena. Että niin oli laita, voi päättää eräästä kirjeestä Nervanderille, jossa hän leimaa aivan vääräksi semmoisen kritiikin, joka — niinkuin juur'ikään oli tapahtunut Nervanderiin nähden ("Vid Anjala") — moittii runoilijaa siitä, että tämä on "valinnut" toisen tai toisen aiheen, "ikäänkuin eivät aiheet yllättäisi runoilijaa hänen aavistamattaan". Sillä tavoin Pombalkin oli yllättänyt Bergbomin, joka aluksi ei tiennyt miten aine oli rajoitettava. "Ensi aikomukseni oli kirjoittaa noin 12 näytöstä käsittävä jättiläisdraama, joka esittäisi merkillisen miehen historialliset elämänvaiheet." Sittemmin hän supisti aineen siihen tapahtumaryhmään jonka huippukohdan muodosti salaliitto kuningas José Emanuelia vastaan (syyskuulla 1758) ja sitä seuraava jesuiittain karkoitus.
Kuinka tarkasti ja seikkaperäisesti Bergbom oli miettinyt aineensa, todistaa eräs aatteellinen selonteko ("idéell exposé"), jonka hän Saarijärveltä lähetti Nervanderille vähän sen jälkeen kun oli alkanut sepittää näytelmää. Koska tämä kirjoitus on mitä oivallisin näyte tekijänsä henkisestä kypsyydestä, ansainnee se tässä paikkansa:[34]
"Niinkuin ehkä muistanet, on minua aina vähin huolestuttanut, että murhenäytelmälläni ei ole päähenkilöä; kumminkin olen tyytyväinen kun siltä vaan ei puutu pääaatetta."
"Pombal on uuden ajan, vapauden ja edistyksen mies. Alhaista syntyperää ollen ja varhain lähteneenä ulkomaille hän on Wienissä, Lontoossa ja Parisissa omakseen tehnyt ne kirkolle ja kaikille historiallisille traditsioneille vihamieliset teoriiat, joita 18 vuosisadalla varsinkin ranskalaiset ensyklopedistat esittivät ja levittivät. Palattuaan kotimaahan hän huomaa siellä kaikki olevan kaukana muun Euroopan jäljessä. Voimakkaalla kädellä hän joka taholla ryhtyy asiain menoon murtaen kaikki, joka asettuu hänen tiellensä. Hän on luonteeltaan rohkea, luja ja suurisuuntainen. Hän ei kunnioita mitään. Niinkuin kaikki nousukkaat hän on luulevainen, niinkuin kaikissa väkivaltaisissa uudistajissa hänessäkin on taipumusta julmuuteen. Teräväsilmäisenä hän kohta näkee, missä hänen vaarallisimmat vihollisensa ovat, missä sen pahan juuret ovat, jonka hän tahtoo kukistaa. Jesuiitat ovat ainoat, jotka noudattavat aatteita, ainoat joilla on yksi päämäärä, jotka ajavat tarkoitustaan takaa niin suoraan, ettei niitä voida työntää syrjään, vaan on niiden kanssa taisteltava elämästä ja kuolemasta. Heillä on puolustettavana katolinen kirkko, joka oikeastaan on ainoa Etelän lapsille sovelias uskonto. Salaliittoa kuninkaan henkeä vastaan Pombal käyttää yksistään verukkeena heidän kukistamisekseen. Hän ei välitä ovatko keinot oikeuden mukaisia vai vastaisia. Jopa kelpaa hänelle vihattu inkvisitsionikin, kun se auttaa häntä hänen tarkoitustensa perille. Mutta tällä säälimättömällä kovuudellaan hän myöskin karkoittaa luotaan kaikki, jotka rakastavat häntä. Hän on pakotettu uhraamaan viattoman vävynsäkin, ja voittajanakin hän lopulta seisoo kaikkien ylenantamana, sillä hänen rakkain tyttärensäkin eroaa hänestä haudatakseen hävitetyn elämänonnensa pirstaleet luostariin. Minusta hänen kohtalonsa on täysin traagillinen, vaikka hän ei kuole näytelmän päättyessä."
"Pombalin etevin vastustaja on jesuiittalaisuuden edustaja pater Moreira, Hän on kuitenkin jotain enemmän kuin ainoastaan abstraktinen aate; olen ajatellut hänet itsenäiseksi luonteeksi. Hän on syntynyt munkiksi ja hän on elänyt askeettista munkinelämää; hänen sydämmessään on vain hämäriä aavistuksia hellistä tunteista, maallisista himoista, inhimillisistä pikkuheikkouksista. Kirkon onnellisina aikoina hänen levoton henkensä olisi tehnyt hänet reformaattoriksi Savonarolan taikka pyhän Theresian tapaan, mutta nyt hän koko sielunsa voimalla on sen yltiöpäisin puolustaja. Hänen luonteeseensa nähden historia ei ole antanut minulle mitään johtoa, sillä vaikka hänellä kuninkaan rippi-isänä oli tärkeä osa Pombalin vihollisten joukossa, en ole saanut vähintäkään vihiä hänen persoonallisuutensa laadusta. Eipä laajaperäisissä 'Pombalin memoaareissakaan' mainita muuta kuin hänen nimensä. Näet siis että hän on niitä henkilöitä, joihin nähden runoilija on täysin vapaa."
"Pater Moreira on runollinen, sillä hän taistelee suuren historiallisen aatteen puolesta. Traagilliseksi tulee hänen kohtalonsa sen kautta, että hän kukistuessaan tuntee, että tämä aate on elänyt aikansa ja että hänen taistelunsa siis tavallaan on ollut turha. Kuolinhetkellään täytyy hänen ainoalle henkilölle, johon hänellä on jonkinlainen rakkaus, lausua: 'Luovu asiastamme, sillä se on kadotettu.'"
"Tragedian kolmas päähenkilö on Donna Theresia Tavora. Kun Pombal oli pääasiassa Ranskassa julistettujen aatteiden johtama, kun Moreira taisteli Rooman puolesta, oli Theresia taasen Portugalin kansallisen aineksen edustaja. Hänen sielunsa elää yhä vielä keskiajan loistavia ritaripäiviä, jolloin Portugalin maine kuului ympäri Eurooppaa ja sen sotapäälliköt järkyttivät aasialaisia keisarikuntia. Hän on ylimys pohjaan saakka. Hän vihaa Pombalia sentähden että hän vihaa sitä pintapuolista, levotonta, ivailevaa aikakautta, jossa hän elää. Hänen runollinen tunteensa katkeroittuu siitä, että hänen maanmiehensä ylenkatsovat kansallista Camoensia taikka syvämielisen Calderonin teoksia ja etsivät sielunravintoa Voltairen rivoista kirjoista. Oikeana espanjalaisnaisena (taikka oikeammin, mikä kuitenkin tässä on yhdentekevä, portugalilaisena) ovat ylpeys ja kunnia hänen luonteensa pääpaatoksena. Hän ei tahdo taipua miehen vallan alle. Rakkaus on hänestä arvoton ies. Haaveellisena katolilaisena hän on erään lupauksen johdosta aviossakin pysynyt neitsyeenä. Hän rakastaa aavistamattaan Lafoensin herttuata, syystä kun hän hänen ihanteellisessa nuorukaisluonnossaan luulee näkevänsä oikean ritarihaamun, vastakohdan ajan pikkumaisille itsekköille (hän se on, joka puhuu, enkä minä). Salaliittoa hän ei tahdo, vaan ainoastaan suoraa, avonaista kapinaa. Kun vasallit huomaavat, että kuningas on rikkonut valansa, he valitsevat uuden, niin hän ajattelee. Silloin kuningas loukkaa hänen kunniaansa. Vasta silloin hän noudattaa vanhaa espanjalaista sääntöä — semmoisessa asemassa ei tapella vaan murhataan — ja ylpeä, kaikkea alhaista inhoava Theresia suostuu salamurhaan. Luullakseni hänen luonteensa tulee mieltäkiinnittäväksi. Rakkaus kostaa julmasti. Hän, joka ylimielisessä neitsyeellisyydessään vastustaa jaloa Lafoensia, pakotetaan antautumaan raukkamaiselle, vihatulle hekumoitsijalle. Kumminkin hän kuolee onnellisena, sillä hänelle on ainakin elämänsä viime hetkessä sallittu pelastaa se, jota hän rakastaa. Hänen loppunsa ehkä muistuttaa vähän Thisbeä [V. Hugon draamassa 'Angelo'], kuitenkin on Thisbe antautuvaisempi, Theresia suurempi."
"Kuningas, johon kappaleen ulkonainen toiminta osaksi kohdistuu, on halpamainen henkilö. Pelkurimaisuus ja hekumallisuus ovat hänen luonteensa pääpiirteet. Moreira uhkaa häntä helvetillä, Pombal jesuiittain tikareilla. Vaikka hän on äärettömän taikauskoinen, on hän kuitenkin jälkimäisen vallassa, sillä pelkurimaiset ihmiset pitävät aina lähintä vaaraa silmällä. Hän vihaa sekä Pombalia että Moreiraa, syystä kun hän tuntee että toinen kuin toinenkin on häntä etevämpi. Salaliitto saa hänen kavaluutensa tasapainosta ja heittää hänet Pombalin syliin. — Pombalin vävy Elvas'in herttua on heikko luonnoltaan ja haaveksija, mutta kunnon ihminen. Pysyen hyvänä puolisona ja hyvänä poikana hän koettaa välttää kaikkia niitä taisteluja, joihin hänen perheensä ja Pombal ovat sekaantuneet. Kuitenkaan ei semmoinen puolinaisuus kelpaa levottomina aikoina, jolloin jokaisella miehellä täytyy olla määrätty väri; vaikka hän on viaton, tempaavat tapahtumat hänet pyörteeseensä ja hän joutuu perikatoon."
"Muista näytelmässä esiintyvistä jesuiitoista on Malagrida tärkein. Kuvatessani tätä puoleksi (jollei kokonaan) hullua vanhusta, jossa raivoisa yltiöpäisyys ja väkinäisesti kiihoittunut haaveellisuus yhtyvät, olen kerrassaan noudattanut historiaa; erittäinkin olen ahkerasti käyttänyt muistelmia, jotka sisältävät muutamia otteita hänen teoksistaankin — todella kallisarvoisia minulle."
"Vahinko että toiminta tarjoo niin vähän tilaisuutta kardinaali Saldanhan luonteen kehittämiseen. Hän on tärkeä sentähden, että hän paavin lähettiläänä näyttää miten uuden ajan henki on saanut jalansijaa kirkon ruhtinastenkin joukossa. Ensiksi ajattelin tehdä tämän luonteen koomilliseksi. Kenties olisi hän siten ollut luonnollisempi ja samalla myöskin tuonut näytelmään merkitsevämmän lisäpiirteen kuin nyt on laita hänen esiintyessään vakavana. En ole asiasta varma. — Aatelispuolue, joka on osallinen salaliittoon, on merkitykseltään vähäpätöinen. Tavora, Theresian puoliso, on yksinkertainen, raaka ja saituri. Aveiro, Elvas'in isä, on häilyvä, salakavala ja tunnoton. Kaikki runollinen, mikä puolueessa on tavattavissa, on keskittynyt yhteen naiseen, Theresiaan. Ei voikaan olla toisin. Sillä miehen täytyy elää aikansa mukana, ainoastaan naisen on sallittu uneksia itsensä toisiin oloihin. Lafoensin herttua, kuninkaan serkku, on jalo nuorukainen Max Piccolominin tapaan. Hän on salaliittolaisten hallitsijaehdokas. Beatrice, Pombalin tytär, on naisellinen köynnös, joka sydämellisellä antautuvaisuudella kiertyy jokaisen rakastamansa esineen ympäri. Hän on puolisonsa Elvas'in vastine, naisena. Muut sivuhenkilöt ovat niin mitättömiä ettei niillä ole selväpiirteistä luonnetta." —
Heinäkuulla Bergbom ei vielä päässyt alkuun. Ensimäiset kohtaukset olivat hänestä vaikeimmat. Sitä paitse häntä häiritsi Jaakko Forsmanin kehotus "jättää koko estetiikka sikseen" sekä ajatus että hänen tulisi paremmin oppia suomea ennen kuin hän pani aikaa niin laajaan ruotsinkieliseen teokseen. Elokuun alussa hän kumminkin ryhtyi työhön ja saman kuun lopulla, kun Florell tuli, oli jo kolme näytöstä valmiina. Luultavasti hän olisi nopeamminkin suorittanut tehtävän, jollei hän soutoretkellä olisi pudottanut toisen näytöksen käsikirjoitusta järveen ja ainoastaan vastahakoisesti kirjoittanut sen uudestaan. Syyskuun alussa syntyi sitten neljäs ja viides näytös, joten Florell lähtiessään sai käsikirjoituksen mukaansa. Draama oli näet kohta Nervanderin, Jaakko Forsmanin ja Emilie sisaren arvosteltava ja sen kohtalo heidän tuomiostaan riippuva. Florell, joka ensimäisenä oli siihen tutustunut, oli niin tyytyväinen, että hän vaatimalla vaati Bergbomia julkaisemaan teoksensa.
Emilie ilmaisi mielensä näillä sanoilla: "Kiitos, oma Kaarloseni, rakkaasta kirjeestäsi ja Pombalistasi. Olen lukenut sen odottamattomalla nautinnolla ja tyytyväisyydellä ja onnittelen vilpittömästi sinua että olet kyennyt kirjoittamaan sen. Kaiken lähemmän arvostelun jätän siksi kun olen lukenut kappaleen toistamiseen; tahdon vain sanoa että olen tyytyväinen; mutta kyllä minusta näkyy, että olet erityisellä mieltymyksellä lukenut Victor Hugota." — Ylipäätään oli ystävien arvostelu samansuuntainen, hekään eivät näy odottaneen niin kypsää ei sisällykseen eikä muotoon nähden. Samoin kuin Bergbom elokuulla, kun Nervander oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt koko kasan runoelmia ja kysynyt, neuvoiko hän häntä julkaiseman kokoelman jouluksi, oli tunnollisesti ja avonaisesti sanonut ajatuksensa joka runosta ja lopuksi lausunut pitävänsä ystävälleen edullisempana olla samana vuonna painattamatta kahta runollista julkaisua, samoin Nervander nyt laajassa kirjeessä yksityiskohdittain tarkasteli murhenäytelmää. Forsman taasen puhui yleisemmin, mutta kiittäen ja tunnustaen, että näytelmä oli häntä tyydyttänyt ja syvemmin vaikuttanut häneen kuin hän oli voinut odottaa. "Sinä kirjoitit niin lämpimästi", Bergbom vastasi siihen, "aloin useat kerrat puhua, aivan kuin olisit ollut läsnä. Olen koettava, niinkuin sanot, olla viekoittumatta itsekylläisyyteen. Tiedätkös, ei se aina ole niinkään helppoa, sillä tavan takaa heilun liikaluulon ja alakuloisuuden välillä."
Kun ne läheiset, joiden arvosteluun hän luotti, olivat niin tyytyväisiä, saattoi runoilijanalku itsekin olla tyytyväinen. Olihan se jotakin, että hän ennen kuin oli täyttänyt 20 vuotta oli saanut käsistään murhenäytelmän, joka oli täytenä runoteoksena eikä vain kokeiluna arvosteltava. Enempää tällä hetkellä ei ollut toivottavissakaan. Bergbomilla näet ei laisinkaan ollut halua painattaa teostaan[35] ja sen näyttelemisestä ei voinut olla puhettakaan, kun teatteri oli raunioina. Pombal, jonka Florell vielä samana syksynä luki Arkadia-yhdistyksessä, jäi sentähden vastaiseksi suuremmalta yleisöltä salaan.
Mutta Pombal ei suinkaan ollut ainoa runollinen ajatus, joka tänä kesänä kiinnitti Bergbomin mieltä. Kuinka runolliset aiheet häntä ylättivät, näyttää seuraava kohta eräästä kirjeestä Nervanderille:
"Me olemme", hän kirjoittaa, "par'aikaa rovasti Steniuksen luona käyttääksemme talon erinomaista pianiinoa. Eilen kun soitettiin Chopinin 'marche funébreä', juolahti päähäni aihe uuteen murhenäytelmään, nimeltä Salomon de Caus. Brachvogelin Mondecaux on hyvä näyttämökappale — ei muuta, ja Munchin Calomon de Caus'ta tosin en ole lukenut, mutta eräästä selonteosta päättäen on kelpo aate sekoitettu pietistis-ortodoksisella värillä. Olen ajatellut perusaatteen jotenkin tähän tapaan. Richelieun kardinaali, suuri vaitiomiehennero, ylenkatsoo, jopa tahtoo musertaa kaiken nerollisen ylivoiman rinnaltaan. Tiedettä ja taidetta hän tosin suvaitsee, mutta niiden harjoittajain on taipuminen hänen yliherruutensa alle. Hän hallitsee niitä yksinvaltiaasti niinkuin koko Ranskaa. Kaksi neroa tahtoo kuitenkin vetäytyä riippuvaisuudesta, Corneille ja Salomon de Caus. Kumpaakin kardinaali vainoaa. Corneille pelastaa itsensä luomalla kuolemattomat mestariteoksensa ja saamalla sen kautta koko Ranskan puolustajakseen. Mondecaus jälleen elää ainoastaan unelmissaan eikä saa mitään todellista aikaan; hän on vain aavistava nero, eivätkä ihmiset sentähden ymmärrä vaan vierovat häntä, ja Richelieu (käytännöllinen mies, joka pitää ainoastaan tuloksia silmällä) pistää hänen omahyväisenä uneksijana houruinhuoneeseen. — Ymmärräthän että kaikki on minulle vielä täydellinen kaaos, josta paitse mainituita haamuja ainoastaan Marion de l'Orme hämärästi pilkistää. Asettaa yhteen Corneille ja de Caus on rohkeaa, tunnustan sen, mutta enhän tarkoitakaan historiallista tragediaa, ja onhan silloin täysi vapaus käsitellä tarjona olevia tosiasioita."
Myöskin Jaakko Forsmanille Bergbom useissa kirjeissä puhui runollisista aikeistaan: Kerran että hän suunnitteli jonkinlaista taiteilijanovellia nimeltä "Däumchen" (Peukaloinen), jonka toiminta tapahtuisi osaksi Suomen sisämaassa osaksi Düsseldorfissa, toisen kerran että hän oli miettinyt murhenäytelmää Rooman keisariajalta, Nero sankarina, ja monesti tietysti Pombalista, joka par'aikaa oli tekeillä. Tämän johdosta oli Forsman, ennen kuin hän oli Pombalin lukenut, kirjoittanut kirjeen, joka on kadonnut, mutta jonka sisällyksen voi aavistaa Bergbomin mieltäkiinnittävästä vastauksesta. Forsman näyttää ensin puhuneen omasta elämänpäämäärästään, jota Bergbom sanoo "suureksi ja kauniiksi", ja sitten — arvattavasti viitaten ystävänsä runollisiin aikeihin — "moittimatta ja kummeksimatta", niinkuin tämä nimenomaan huomauttaa, kysyneen, minkä päämäärän hän oli asettanut itselleen ja eikö hänen nyt tulisi tehdä työtä ja jättää runoileminen tuonnemmaksi? — Siihen toinen vastaa nähtävästi sydämensä pohjasta:
"En olo kirjoittanut Pombalia sentähden että tahdoin, vaan sentähden etten voinut olla sitä tekemättä. Mahdollisesti olisin voinut lykätä sen jonkun kuukauden eteenpäin, mutta asianlaita olisi sittenkin ollut sama. Pombal ei ollut minussa tämän päivän eikä eilispäivän tuoma, jo kolme vuotta sitten koetin luoda haamut päivän valoon, etteivät ne vaivaisi minua. Se oli kypsymätön ja liian hätäinen koe. — — Sittemmin olen sisässäni uudestaan muodostanut aineen — se oli valmis sisässäni ja sen täytyi päästä esiin. Kirjeesi oikeastaan ei sisältänyt minulle mitään uutta; olen aavistanut ja tuntenut sen. Eikä se ole loukannut minua, eikä edes kummastuttanut, ei, päinvastoin olen sitä odottanut. Usko pois, sisässäni tunnen sanojesi totuuden ja hengen. Minä tunnen että minulla, ainoastaan jos ahkeroitsen ja teen työtä, on oikeus innostua siitä päämäärästä, jonka minä itse ja sinäkin (oi, suo minun uskoa sitä sinusta) olemme asettaneet minulle: tulla suureksi tosisuomalaiseksi runoilijaksi, — — Elä pelkää Neroa taikka jotain muuta fantasiakuvaa, joka kyllä sumussa voi minulle haamoittaa aika selvänä, mutta vielä tarvitsee pitkän ajan ennen kuin se uskaltaa päivän valoon. Kun olen erinäisen tunnelman vallassa voin tosin ajatella toista tai toista ainetta, mutta vastaiseksi se rajoittuu semmoisiin haihtuviin mietelmiin. Minulla ei ole halua eikä aikaa niin syventyä johonkin aineeseen, että siitä sukeutuisi jotakin eheää saatikka ilmituotavaa. Siitä voit olla varma." —
Syyskuun keskivaiheilla Bergbom kirjoittaa, että hänen polkunsa metsässä olivat alkaneet käydä märiksi ja että hän oli päättänyt lähteä kauas sydänmaahan, jossa eräs hänen isäntänsä pojista nuoren vaimonsa kanssa asusti yksinäisessä talossa. Varvikosta sinne oli puolikolmatta peninkuormaa, ja sentähden hän aikoi viipyä siellä ainakin viikon päivät. "Sydänmaan seudut ovat mitä ihanimpia, ja minä aion siellä oikein nauttia juhlallisesti synkkämielisen syksyn kauneudesta." — Lokakuun 10 p. hän sanoo maan jo kylmettyneen edellisenä yönä. "Kaunis, surumielinen syksy värivivahduksineen on mennyt, ja luonto alkaa jo ommella kuolinvaatteitaan, tuota minulle niin vastenmielistä valkeaa lumi- ja jääpukua." — Näissä otteissa ilmaantuu yksi omituinen piirre Bergbomin luonteessa, joka pysyi muuttumattomana niin kauan kuin hän eli ja jolla myöskin oli merkitystä hänen teatteritoimeensa nähden. Hän rakasti niin luonnossa kuin elämässä kaikkea voimakkaan värikästä ja lämpimän tehoisaa; sitä vastoin oli lumi ja valkea väri, arvattavasti yksitoikkoisuutensa tähden ja elämänkielteisenä hänelle aina vastenmielinen.
Viimeisessä kirjeessään Forsmanille Bergbom pyytää neuvoa, mihin hänen tulevana lukukautena olisi lähdettävä suomenkielen oppiin. J.V. Snellman oli keväällä kehoittanut häntä menemään Kajaaniin, jossa hän ainakin pääsisi ruotsia kuulemasta, mutta hänellä oli pääkaupunkilaisen kammo Kajaania kohtaan. Sitä vastoin hän itse ajatteli joko Jyväskylää, jota hän luuli kirjalliseksi, soitannolliseksi ja vilkaseloiseksi kaupungiksi, taikka edelleen Saarijärveä — "mutta kyllä se on oleva kauheaa".
Oltuansa kolme kuukautta kotona Bergbom tammikuun lopulla 1864 lähti Jyväskylään. Matkustaen Hämeenlinnasta kyydillä, hänen huomiotaan kiinnitti luonto, "jota hän ei koskaan ennen ollut oikein nähnyt talvipuvussa"; mutta uuden olopaikan ensi vaikutus oli masentava. Kun hänelle kerrottiin, että Jyväskylässä ei suinkaan yleisesti puhuttu suomea, hän jo katui koko matkaansa. "Semmoinen on luontoni: pieninkin vastoinkäyminen lannistaa mieleni, mutta kun olen saanut vähän tyyntyä, niin on kaikki taas hyvin." Niin kävi nytkin, asuen lehtori Veilinillä hän pian tutustui kaupungin opettajiin ja huomasi, että ne olivat kelpo miehiä. Lehtori Järvinen antoi hänelle tunteja. Vaikeinta Bergbomille oli suomenkielen oikea lausuminen ja juuri sitä hän tunneillaan harjoitteli.
Että vieras pääkaupungista avoimin sylin otettiin vastaan "Suomen Ateenan" seurapiireissä, on ymmärrettävää. Itse hän tästä kertoo humoristisesti Nervanderille (15/2):
"Olen esittäytynyt kaikkine mahdollisine rakastettavine ominaisuuksineni seuraelämässä — sirona caballerona (eräällä rekiretkellä), perin oppineena (väittelin kaksi kokonaista tuntia konkordiakaavasta kaupungin korkeakirkollisen puolueen kanssa), suurena maailmanmiehenä (olen läpikäynyt suurenmoisen tutkinnon Helsingin tanssiaisista), loistavana taiteilijana (olen avustanut konsertissa) — lyhyesti sanoen kaikenmoisilla täydellisyyksillä varustettuna henkilönä; mutta kuitenkin on minulla ollut kauhean ikävä."
Helsingissä hän oli tuuminut koettaa Jyväskylässä toimeenpanna seuranäytäntöjä teatterin hyväksi,[36] mutta siitä ei tullut enemmän kuin Shakespearejuhlasta, joka toki olisi ollut helpompi saada aikaan. Jyväskylässä ei näy tähän aikaan olleen mainittavaa draamallista harrastusta. Kertoopa Bergbom Florellille, että muutamat herrat, jotka olivat kuulleet puhuttavan "Pombalista", pyysivät häntä lukemaan kappaleen heille. Kun kolme näytöstä oli luettu, sovittiin että viimeiset näytökset luetaan toiste; mutta toista kertaa ei tullutkaan! Bergbom ei tahtonut asiasta muistuttaa, ja herratkin olivat sen unohtavinaan. Enemmän kuin seuraelämä näyttää Bergbomia huvittaneen silloin vielä uusi seminaari eri laitoksineen. Hän kertoo m.m. olleensa useamman kerran lastentarhassa, neiti Nappan osastolla. Siellä vallitseva tyytyväisyys, luonnollinen vapaus ja iloisuus ihastuttivat häntä, ja suurella mielihyvällä hän katseli leikkejä ja voimisteluharjoituksia, joita laulaen toimitettiin. Ehkä vielä kuvaavampaa Bergbomille on eräässä kirjeessä tavattava kertomus, kuinka hän koetti tyydyttää kirjallisuuden puutettaan, jota varten köyhällä kirjakaupalla oli vähän tarjona. "Minua on huvittanut", hän kirjoittaa Forsmanille, "katsella läpi jos minkälaisia noista 3-4-5 kopeekan kirjasista, joita on niin paljo erilaisista aineista. Olen hämmästynyt ääretöntä runsautta kelvotonta hengellistä tehdastavaraa, joka on suomeksi käännetty. Syystä kun hengellinen kirjallisuus oli minulle tuntematon, olen jollakin mielenkiinnolla lueskellut näitä 'hengellisiä kynttiläjalkoja' taikka 'maitoa ja hunajaa nälkäisille sieluille' y.m. s. Ikävä on nähdä että suomea-osaavat käyttävät aikaa ja työtä semmoisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Jos ne olisivat alkuteoksia, niin minusta niissä ei olisi mitään moitittavaa, mutta milt'ei kaikki on käännettyä. Suuri menekki näyttää olevan epäperäisillä evankeliumeilla, varsinkin Nikodemuksen ja Jesuksen lapsuuden kertomuksella. Sitä surkeampi on nähdä kuinka ei yksikään välitä Kantelettaresta, vaikka se on samalla kertaa huokea, soma ulkoasultaan ja sisällykseltään erinomainen. Sitä on vain joku ainoa kappale myyty." — Samassa kirjeessä Bergbom kysyy: "Kuka on lähettänyt Rosvojen ja Macbethin käännökset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Muista kertoa minulle kaikki mitä saat kuulla Kullervosta; kaikki mikä koskee Stenvallia [Kiveä] on minulle niin mieltäkiinnittävää kuin olisimme vanhoja tuttuja." — Vasta vuoden lopulla Bergbom, niinkuin ennen on kerrottu, tuli tutuksi Kiven kanssa.