The Project Gutenberg eBook ofSuomalaisen teatterin historia 1This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomalaisen teatterin historia 1Author: Eliel Aspelin-HaapkyläRelease date: December 19, 2015 [eBook #50720]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA 1 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomalaisen teatterin historia 1Author: Eliel Aspelin-HaapkyläRelease date: December 19, 2015 [eBook #50720]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Suomalaisen teatterin historia 1
Author: Eliel Aspelin-Haapkylä
Author: Eliel Aspelin-Haapkylä
Release date: December 19, 2015 [eBook #50720]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA 1 ***
Produced by Tapio Riikonen
Teatterin esihistoria ja perustaminen
Kirj.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 115 Osa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1906.
Tekijältä.I. Ennen vuotta 1869.II. Kirjalliset edellytykset.III. Emilie ja Kaarlo Bergbom.IV. "Lea" ja Suomalainen seura.V. Kaarlo Bergbom ulkomailla vuonna 1871.VI. Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.
Tekijältä.
Kun Kaarlo ja Emilie Bergbom keväällä 1905 erosivat Kansallisteatterin johdosta, ilmoitettiin jäähyväisjuhlassa, että näyttelijäin ja teatterin ystäväin kesken oli koottu 2000 markkaa Suomalaisen Teatterin — kunniavieraiden elämäntyön — historian aikaansaamista varten. Sittemmin annettiin nämä rahat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle pyynnöllä, että Seura ottaisi asian ajettavakseen. Täysin oivaltaen yrityksen kansallisen merkityksen Seura suostuikin siihen ja ryhtyi viipymättä keräämään aineksia teokseen. Ennen pitkää oli niitä kokoontunut niin runsaasti, että tehtävän suoritus alkoi näyttää mahdolliselta, ja silloin Seura uskoi sen allekirjoittaneelle.
Näiden toimien tuloksena tarjotaan täten yleisölle ensimäinen osa Suomalaisen Teatterin historiaa, jossa on esitetty teatterin esihistoria ja perustaminen. Luonnollista on, että lukija samalla toivoo saavansa tietää minkalaatuiseksi ja -laajuiseksi teos kokonaisuudessaan on suunniteltu. Siitä on kumminkin tätä nykyä mahdoton antaa täsmällisempiä tietoja kuin seuraavat. Teatterin historia v:sta 1872 v:een 1905 jakautuu kerrottavien harrastusten ja vaiheiden laatuun nähden kahteen jaksoon, joista toinen käsittää teatterin alkuajan ja Suomalaisen oopperan toimen s.o. tapahtumat 1870-luvun loppuun ja toinen 1880- ja 1890-luvut ja uuden vuosisadan ensi vuodet. Tämän mukaan on toisen ja kolmannen osan sisällys ikäänkuin itsestään määrätty. Vaikeampi on jotakin varmaa sanoa näiden osien laajuudesta. Kumminkin on tekijä arvioinut, että jos toinen osa ei tule niin laajaksi kuin ensimäinen, niin paisunee sitä vastoin kolmas osa kahta vertaa suuremmaksi. On kyllä eri syistä luonnollista, että esitys on supistettava mitä lähemmäs omaa aikaa tullaan, mutta kolmannessa osassa on niin pitkä aika kuvattavana, että se lyhyestikin kerrottuna vaatii paljo tilaa.
Varsinaista historiaa seurannee vihdoin neljäntenä ja viimeisenä osana järjestelmällinen selonteko ohjelmistosta, luettelo näyttelijöistä lyhyine elämakerrallisine tietoineen ynnä koko teoksen aineisto, joka tekee sen käyttämisen mukavaksi. Näin suunniteltuna kasvaa teos ehkä laajemmaksi kuin moni on ajatellut, mutta toiselta puolen on huomattava, että teatterin toimi esiytyäkseen oikeassa valossaan vaatii jotenkin seikkaperäistä kertomusta. Ainoastaan siten on tuleva selville, minkä tärkeän "lehden" Suomalainen teatteri muodostaa maamme sivistyshistoriansa. Kuinka pian nämä jälkimäiset osat valmistuvat, jääköön tarkemmin määräämättä. Tekijä on kyllä koettava mahdollisuuden mukaan jouduttaa työtä, mutta jos varsinkin kolmas osa tulisi kauemmin viipymään, niin ei vahinko liene kovin suuri, koska teoksen edellisiä osia voi varsin hyvin lukea ilman että jatko on kohta käsillä.
Tekijä katsoo mieluiseksi velvollisuudekseen jo tässä Seuran ja omasta puolestaan kiitollisuudella mainita ne arvoisat henkilöt, jotka kirjeiden ynnä muiden asiakirjojen lähettämisellä hyväntahtoisesti ovat edistäneet tätä kirjallista hanketta:
rouvaAugusta af Heurlininkautta on saatu Kaarlo ja Emilie Bergbomin jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;
lehtoriA. Almbergja maisteriE. Nervander, jotka kumpikin aikoinaan ovat keränneet aineksia Suomalaisen teatterin historiaa varten, ovat antaneet kokoelmansa tarkoitukseen käytettäväksi, jota paitse jälkimäinen on lähettänyt paljon kirjeitä sekä yksityisiä muistoonpanoja ja tietoja;
rouvaE. Wahlströminkautta on saatu asessori F. Wahlström vainajan teatteria koskevat jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;
ja vihdoin on protokollasihteeriSanfrid Aejmelaeusantanut joukon hänen hallussaan olleita ainetta koskevia asiapapereita;
Edelleen ovat rouvatHedvig Charlotte Winterhjelm, Ida Basilier-Magelsen ja Emmy Florell, neiti Betty Elfving, valtionarkeoloogi J.B. Aspelin, valtioneuvos M.A. Bergh, teatterinjohtaja Jalmari Finne ja kauppias W. ParmanenKristiinan kaupungista lähettäneet kirjekokoelmia taikka yksityisiä kirjeitä.
Täydellisyyden vuoksi mainittakoon lopuksi, että näin kerääntyneiden ainesten ohella lähteinä on käytetty ja käytetään sanomakirjallisuutta, teatterin arkistoa ja kirjastoa sekä myöskin tekijän omia muistoonpanoja ja kirjekokoelmia.
Koska epäilemättä vielä monen yksityisen säilyssä on kirjeitä ynnä muita teatterin toimintaa ja sen palveluksessa olleiden taiteilijain elämää valaisevia muistoonpanoja, pyydetään nöyrimmästi, että kukin puolestaan antaisi vähäpätöisiltäkin näyttävät ainekset tekijän käytettäväksi. Muistettakoon, että suurikin kokonaisuus syntyy pelkistä pikku tiedoista.
Rauhalahdella, elokuussa 1906.
Eliel Aspelin-Haapkylä.
Ennen vuotta 1869.
Jos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä laajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä aloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja karhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia, taikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista koulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku suomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat kiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä katsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin 1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin ruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen vierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta alkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista ruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä aikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta varten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä varsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on kansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.
Vuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen osaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta "Uuteen teatteriin". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin, muutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella, "Arkadiateatterina" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi kodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin näytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin uskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran perustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli A(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi julkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät riippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen, josta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin kirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori lähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden toimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko hän ruotsinkielistä vai "täysin kansallista, suomenkielistä teatteria". Jälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa etäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.
Samana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin tarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään herättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen, omaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei kirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että ajatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin. Varsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima esikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi vuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen ilveilyksen "Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään" (erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen komedian "Antonius Putronius", mukailemalla tehty suomennos Holbergin alkuteoksesta "Erasmus Montanus". Paitse näitä kappaleita, jotka, niinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi, tavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia lauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä näyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa par'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla menestyksellä, huomauttaa, että "se onkin luonnollista, sillä kaupungin asukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja saksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset." Mainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei suositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: "Suomalaisen teatterin luulisimme täällä edullisemmaksi — mutta mistäpä se tuli!" — Kanavan kolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa — vuoden 1847 lopulla se lakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna — kohtaamme todistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään suomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall, "Ruunulinnan" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen "Suomalaisesta Kuvaistosta", jossa hän lämpimästi puolustaa suomenkielisen "kuvaiston" (teatterin) perustamista. "Mikä siihen olisi esteenä?" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat "penseyvestämme ja typeryyvestämme", päättää hän itse. Me emme muka tahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka muukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen "matkaansa kuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että mikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä". — Tarvittaisiin vaan miestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia jäseniä. Vastuksia kyllä olisi — sen Lagervallkin myöntää — "vaan hän kuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi". Eräässä kirjeessä Lönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut samasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka nostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle jokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että "Ruunulinna" ja vielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle, hän jatkaa:
"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun näyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä vuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä voimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi suomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän hapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset kokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni löytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota miestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen puolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä toivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että täyttymyksen aika ei mahda olla loittona." —
Lönnrot vastaa tähän luontonsa mukaan vakavan tyyneesti: "Hyväpä jos toivosi suomalaisen kuvaiston toimeensaamisesta puoliksikaan toteutuisi; jo minä olisin siitäkin iloinen".[4]
Suomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava luonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että Z. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen otti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin tulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi olisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka jäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale kotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät viipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan maata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja edelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan poroporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että lahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen. Kun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun. Kotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti oppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin alkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus. Jokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta välitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin kuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää pienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi tultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja suomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne edelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat yhteydessä keskenään. "Suomella olisi silloin kansallisteatteri ruotsalaisen ohella." — "Olkoon niin", kuuluu loppumietelmä, "että tämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin enempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan ylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan isänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä tyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen mahdollisuutta?"
Nämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V. Snellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen tulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen, mutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki, jotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen julkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri oli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja suojissa.
Jo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli kevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma olisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista näytelmistä mainitaan nimeltä "Sisaren sukkeluus", (J.F. Granlundin, Gemptin mukaan, kirjoittama) "leikinteko" yhdessä näytöksessä. Tästä aikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei kuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää, että Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään mainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien kotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt suomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.
Seuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi Helsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli teatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv. Stjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se että useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen draama "Viidenkymmenen vuoden jälkeen" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851 ja "Regina von Emmeritz" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen saavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan oli F. Berndtsonin näytelmä "Elämän taistelusta", ensi kerran näyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman isänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln "vanne otsallansa" Porilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei yhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys. Se on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän oopperan, "Kaarle kuninkaan metsästyksen", ensi ilta Helsingin ränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi on luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa käsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten taiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava menestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen. Pidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja maljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen kirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin onneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa toteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi rakennusyhtiöksi.
Topelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko hän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä tekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä: "Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla myötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa kunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen sisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa koko taiteelle, uusi aika koittaa."
Eikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan aikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!
Kumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna kosketteli asiaa. Tutkimuksessaan "Traagillinen aines Kalevalassa" hän pitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei ollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes ainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja kun sama taiteenystävä — joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli sanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta "sydän täynnä uskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide" — yhä samana vuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin tulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen: tästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön samoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään lähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka näyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja suomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana "finsk" saattaa tarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä kohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään. Hän puhkee näet seuraaviin sanoihin: "Jos Suomi siinä määrin olisi isäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun teksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan, voisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään. Jos", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta runoilijakyvystä, "hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan sepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan Lemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on tarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden seitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä." Kumminkin oli Cygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa ja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen taiteentemppelin synnystä.
Vielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja silloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu pysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt lausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Kumminkin hän jälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän suomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä — "Silmänkääntäjä" — ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan epätoivoinen.
Miten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen tauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen taivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä näyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys eli "yli-oppilasten näytelmä-yhtiö", ja se toimitti marraskuulla 1857 ensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen, mutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui "Döbeln Juuttaalla" suomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys toimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun näytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta Helsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen suomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen näyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista vaativampi kappale viisinäytöksinen "Antonius Putronius eli Antti Puuronen", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O. Joppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta "Erasmus Montanus". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas (sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä ylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi esitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja kääntämä huvinäytelmä "Riita-asia" sekä "Antonius Putronius", jolla vieläkin oli viehätysvoimaa.
Loistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät ylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi Helsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, "jossa suomalaisille oppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta". Alempana saadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.
Nämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat rinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme "Kaarle kuninkaan metsästyksen" nostaman innostuksen kannattamia. Sodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä uudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se kiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p. marrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka juhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se kuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui aitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin säveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen kirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen alkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään Kalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin Topeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä "Kyypron prinsessa", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe, Lemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli niin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut Topeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen luojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija, kun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle riemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:
"Terve tänne, Väinämöinen,Taas nyt soittamahan!Terve, käyrä kanteloinen.Taasen kaikumahan!Ilollen nyt ilot tuntuu,Riemullen nyt riemut!Heitä pois jo huolihuntu,Koko Suomenniemyt!"
Syystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen innostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille taiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu voittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan suomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava katkeran pettymyksen.
Ensimäisenä näytäntökautena 1860-61 uusi teatteri oli vuokrattuna Pierre Delandin seuralle; mutta syksystä 1861 siinä alkoi toimensa pysyvä näyttelijäseura, jonka jäsenet poikkeuksetta olivat Ruotsista palkatut. Ymmärrettävää on, että näin ollen suomen sanaa ei kuultu näyttämöltä, jota oli kuviteltu Väinämöisen ilopaadeksi. Teatterikoulukin, jota varten ylioppilaat olivat koonneet rahoja ja joka oli ajateltu toimivaksi teatterin turvissa, jäi vastaiseksi perustamatta.
Väärin olisi silti luulla, että tämä asianlaita välittömästi herätti katkeruutta suomalaisella taholla. Olihan teatterin johtokunnassa ainakin kaksi jäsentä, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius, joiden hyvää tahtoa ei epäilty. Etteivät he enemmän kuin muutkaan saaneet mitään näkyvää aikaan, siitä syytettiin vain kehittymättömiä oloja. Silloisten kiivaimpien suomenmielisten, veljesten Yrjö ja Jaakko Forsmanin ja A. Meurmanin, vastaperustamassa lehdessä, Helsingin Uutisissa, lausuttiin tammikuulla 1863 hyvin alistuvaisesti:
"Se aika, jolloin voisimme puhua suomenkielisestä teatterista, suomenkielisestä näytelmätaiteesta ja näytelmäkirjallisuudesta, ei ole vielä koittanut. Pääkaupunki, jonka pitäisi astuman semmoisen kansallisen toimen etupäässä, on siksi liian vähän suomenmielinen, ja sen suomalainen väestö, jonka lukumäärä kuitenkin on kolmas osa koko väkiluvusta, ei ole vielä saanut edes tarpeellisia kouluja, saati taiteellisia etuja nauttiaksensa. Kuitenkin tahdomme toivoa, että kansallishenki tässäkin asiassa pian tulee muutosta vaikuttamaan, ja sen vuoksi emme suinkaan pidä halpana sitä taiteellista aistia, joka nykyistenkin laitosten kautta leviää yleisössä. Tulemme siis joskus puhumaan jonkun sanasen teatterista ja sen tuotteista."
Nämä maltilliset sanat luetaan johdatuksena palstanpituiseen kirjoitukseen J.J. Wecksellin "Daniel Hjort" ja J.L. Runebergin "En voi" näytelmistä, merkillisinä kotimaisina (ruotsalaisina) alkuteoksina näytäntökauden ohjelmistossa. Eikä myötätuntoisuus ollut vain tyhjää puhetta. Vähän myöhemmin tavataan samassa lehdessä ensimäinen seikkaperäinen suomenkielinen teatteriarvostelu. Se koskee V. Hugon näytelmää "Angelo", käsittää kokonaista puolineljättä (!) palstaa ja on syntynyt Emil Nervanderin ja Jaakko Forsmanin yhteistyöstä. Luonnollista on että outo ala pakotti käyttämään outoja sanoja, niinkuin: seikallisuus, maskieraus, kasvojen-osoittelu, peräpohja, yhtä-sointuvaisuus j.n.e.; mutta ei se estänyt arvostelua olemasta hienotuntoinen. Kuinka somasti esim. osattiin lohduttaa näyttelijätärtä yleisön kylmyydestä teatteria kohtaan, nähdään seuraavasta otteesta:
"Msli Ryberg vietti tällä kertaa ehkä kauniimpaa voittoriemuansa melkein tyhjässä teatteri-salongissa, mutta ilahuttavaa oli nähdä, ettei tämä vaikuttanut häneen vähintäkään haitallisesti. Näin tapahtuu usein Suomessa, että taiteen kauniimmat voitot usein ovat anastettavat autiossa (!)."
Tietysti Helsingin Uutiset ei kauan olisi jaksanut saman mittakaavan mukaan jakaa huomaavaisuutta ruotsalaiselle teatterille. Kumminkaan ei sitä tarvittu suoraan tunnustaa, sillä jo ennen näytäntökauden loppua oli uhkea kiviteatteri raunioina. Yöllä, jonka jälkeen valkeni 8 p. toukokuuta 1863, tuntemattomalla tavalla syttynyt tulipalo hävitti koko tämän "taiteentemppelin" ja tuhosi samalla kaikki siihen ehkä vielä kiinnitetyt suomenkielistä näyttämöä tarkoittavat toiveet.
Niiden tuhansien joukossa, jotka kyynelsilmin katselivat, kuinka tuli katosta ja akkunoista hulmuavine liekkeineen riehui niin suurella innolla rakennettujen muurien sisällä, oli ainakin kaksi nimeltä tunnettua, jotka käsittivät onnettomuuden kohtaavan suomenkielistäkin näyttämöä. Ne olivat Fredr. Cygnaeus ja eräs nuori ylioppilas, joka myöhemmin suomalaisena näyttelijänä on tullut tunnetuksi nimellä Vilho, mutta silloin omisti nimen Oskar Vilhelm Gröneqvist. Varsinkin jälkimäinen arvosteli tapahtumaa siltä kannalta. Hän oli näet ensimäinen nuori mies, joka oli päättänyt uhrata elämänsä suomalaiselle näyttämötaiteelle, ja sentähden on hän saava lehden tässä kertomuksessa.
Gröneqvist oli syntynyt 1840 Hämeen Kuhmalahdella, joten hän lapsuudestaan osasi suomea, vaikka hän alkoi koulunkäyntinsä Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä oli koulunopettaja. Jo koulussa Pohjanmaalla hän toverien kanssa leikki teatteria ja keväällä 1861 hän Hämeenlinnan lukiossa oli mukana toimittamassa näytäntöjä, joissa paitse ruotsalaisia kappaleita "Silmänkääntäjä" esitettiin. Samaan aikaan hän sommitteli näytelmää, jonka sankari oli 1850-luvun alulla Pohjanmaalla (Kokkolan ja Vaasan seuduilla) etevänä lääkärinä kuuluisaksi tullut, unkarilainen maanpakolainen Bolliger, sekä suomenkielistä draamallista kansanelämän kuvausta. Sen ohella hän luki Shakespearea Hagbergin käännöksestä ja opetteli englanninkieltä, voidakseen alkukielellä tutustua suureen draamarunoilijaan. Syksyllä 1862 hän jo oli päättänyt ruveta näyttelijäksi. "Kun sanomista näin, että oli kysymys saada toimeen oma näyttämö Suomelle, hytkähti sydämeni ja rintani paisui", hän kirjoitti eräälle ystävälleen,[10] "sen asian tähden tahdon elää ja kuolla!" Tultuaan ylioppilaaksi hän kevätlukukautena 1863, ensimäisenä jona oli Helsingissä, esitti itsensä teatterin johtokunnan jäsenille, sillä hänen oli mahdoton odottaa siksi kuin teatterikoulu "parin kolmen vuoden päästä" avattaisiin. Outoa vierasta kohdeltiin ystävällisesti, sillä hän oli ensimäinen ylioppilas, joka oli ilmoittanut aikovansa näyttämön palvelukseen. Hänelle myönnettiin vapaa pääsy harjoituksiin ja näytäntöihin, ja hän sai esiintyä sanattomissa osissa (m.m. "Daniel Hjortissa"), Edelleen oli P. Deland itse antava hänelle opetusta — Cygnaeuksen ja Topeliuksen laskuun, sillä Gröneqvist oli kokonaan varaton. Toukokuun 7 p. hänelle sanottiin, että hänelle seuraavana päivänä määrättäisiin pieni osa A. Blanchen näytelmässä "Engelbrekt Taalalaisineen"; mutta — yöllä teatteri paloi.
Cygnaeus käänsi onnettomuuden onneksi neuvomalla Gröneqvistiä lähtemään Tukholman teatterikouluun. Vanha taiteenystävä kehoitti häntä samalla olemaan rohkea ja ajattelemaan, että valitsemallaan uralla vastukset olivat välttämättömiä, ja kysyi sitten, oliko hän koskaan epäillyt pysyvän kansallisen teatterin syntyä maassamme? — "En", vastasi Gröneqvist, "koska Suomi kerran edistyy yhdessä kohden, on se edistyvä kaikissa muissakin, sillä tietenkin kehitys on tapahtuva sopusuhtaisesti." — Tyytyväisenä vastaukseen Cygnaeus vain joudutti lähtöä. Ja lokakuulla Gröneqvist jo olikin Tukholmassa, jossa hän Emil von Qvantenin välityksellä pääsi kuninkaallisen teatterin "oppilaskouluun". Täynnä tulevaisuuden unelmia hän nyt tarmokkaasti harjoitti opintoja, väliin sommitellen murhenäytelmää, jonka päähenkilö oli Birger jaarlin tytär Hildegard ja toimintapaikka vanha Hämeenlinna. Keväällä 1864 teatterikoulun opettaja, näyttelijänä ja näytelmänkirjoittajana tunnettu Jolin, eräänä päivänä sanoi hänen tovereilleen: "Lausukaa niin luonnollisesti ja sydämellisesti kuin hän (Gröneqvist), niin teillä on jotain toivottavaa tulevaisuudessa!" Mutta tälle itselleen Jolin jo puhui pienestä osasta, jossa hänen sopisi esiintyä kuninkaallisella näyttämöllä. Onko ihme että nuori intoilija oli iloissaan! Kumminkaan hän ei hetkeäkään ajatellut tulevaisuutta Ruotsissa. Päinvastoin hänen tuumansa kävivät tähän suuntaan: Teatterikoulu Helsingissä on jo ensi syksynä avattava, ja silloin kykenen ehkä jo hoitamaan aliopettajan virkaa. Kansallisteatteri Suomessa on viipymättä perustettava, ja siinä on suomi ehdottomasti oleva pääkielenä. Kun kiviteatteri nousee raunioistaan, tulee maamme omain lasten, puhuen kansankieltä, ensimäisinä astua sen näyttämölle. Sentähden teatterikoulu on jo syksyllä avattava, niin että suomenkieli vihkiäisjuhlassa voi kaikua näyttämöltä. "Kun ensikerran esiinnyn näyttämöllä Helsingissä, on se tapahtuva suomenkielellä!" — Kun muuan ruotsalainen näyttelijä sanoi: "Jää tänne, teatteriimme, täällä ovat olot paremmat, täällä saat isomman palkan; odottaa saat ennenkuin suomi kelpaa teatterissa — jos se päivä koskaan valkeneekaan." Silloin Gröneqvist kiivastui: "Suomi kelpaa teatteriin yhtä hyvin kuin ruotsi, oman maani ja suomenkielen tähden olen tänne tullut, rahasta en välitä enempää kuin että elän, pääasia on suomenkieli Suomen näyttämöllä!"
Olisihan ollut sula ihme, jos Gröneqvistin unelmat olisivat toteutuneet. Teatterikoulu jäi vieläkin pariksi vuodeksi avaamatta, mutta 1865 tapahtui kuitenkin, että hän ensi kerran julkisesti esiintyen Helsingissä teki sen suomenkielellä. Se oli syksyllä, mutta jo keväällä s.v. hän oli aikaansaanut suomalaisen seuranäytännön, joskin suljetussa piirissä. Talvella 1864 oli muutamien suomalaisten perheiden seurapiiristä kehittynyt laajempi "Suomalainen seura", jonka päämääränä oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa ja joka sitä varten kerran viikossa kokoontui Kleinehn hotelliin viettääkseen iltaa kuulemalla esitelmiä, laulua ja soittoa sekä tanssilla. Maaliskuulla 1865 tässä seurassa Gröneqvistin alotteesta toimeenpantiin seuranäytäntö, jossa ensi kerran suomenkielellä esitettiin murhenäytelmä, nimittäin Th. Körnerin "Syyn sovitus" (Die Sühne) ja sen jälkeen "Silmänkääntäjä". Ensi näytäntö oli 29 p. ja toinen 30 p. Kaivohuoneella, ja "mielistyneet katsojat", sanotaan H. T:ssa, "osottivat suosiotansa tälle yritykselle saada suomenkieli kotiutumaan näyttämöllä". Näytäntö syksyllä oli ylioppilasten toimittama. Marraskuun 11 p. näyteltiin Arkadiateatterissa "Jeppe Niilonpoika", K.J. Gummeruksen suomennos Holbergin komediasta "Jeppe paa Bjerget". Mainittuaan yleisön olleen lukuisan ja suosiollisen, H. T:n teatteriarvostelija lausuu:
"Näytäntö herätti erikoista mielenkiintoa niiden kauniitten taipumusten kautta, jotka huomattiin pääosaa esittävässä nuoressa ylioppilaassa. Varsinkin toisessa, neljännessä ja viidennessä näytöksessä hän näytteli Jeppeänsä niin vilpittömästi ja luonnollisesti, ettei kukaan voisi senvertaista aikaansaada ilman opintoja ja todellista taipumusta näyttämötaiteeseen. Me epäilemme sitä vähemmin mainita häntä nimeltä kuin hra O. Gröneqvist ei ainoastaan hetkellisesti palvellut teatteria, vaan on päättänyt kokonaan antautua tälle uralle. Hänen esiintymisellään on siis lupaava merkitys tulevaan omaan teatteriimme nähden."
Samassa lehdessä sanoo toinen kirjoittaja tästä näytännöstä, että nuoret näyttelijättäret olivat erinomaisia sotilaallisine ryhtineen ja bassoäänineeen. Tämän selitykseksi mainittakoon, että ajan ylioppilasnäytännöissä naisosatkin säännöllisesti olivat nuorten miesten näyteltävinä.[11] Edelleen huomautetaan että naiskatsojia oli kovin vähän saapuvilla, johon muka syynä oli se että kappale oli suomalainen. Näytösten välillä ylioppilaat lauloivat neliäänisiä lauluja, joiden sanat ylioppilas A. Rahkonen oli kääntänyt. Se oli jotakin ennen kuulumatonta. "Suomalaiset sanat näyttivät erinomaisesti soveltuvan laulettavaksi, ja on sentähden hra Rahkosen aikomus tunnettuihin ylioppilaslauluihin laatia suomalainen teksti todella ansiokkaaksi arvosteltava".[12]
Puheena olevana aikana Gröneqvist ei mitenkään olisi voinut esiintyä suotuisammalla tavalla kuin seuranäytännössä, sillä se uusi teatteri, joka edellisenä vuonna oli päätetty rakennettavaksi entisen kiviteatterin säilyneille perusmuureille, valmistui vasta seuraavana vuonna, 1866, jolloin se myös 2 p. lokak. vihittiin tarkoitukseensa. Tämä "Uusi teatteri" — se sama, josta vieläkin käytetään tätä nimeä, milloin ei sitä yksinkertaisesti ja asianmukaisemmin sanota "ruotsalaiseksi teatteriksi" — onko se sitten enemmän kuin edellinen edistänyt suomenkielisen näyttämötaiteen syntyä? Ei kenkään tahtone sitä väittää. Ensimäiseksi näytäntökaudeksi 1866-67 se uskottiin W. Åhmanin ja Pousetten etevän näyttelijäseuran haltuun, joka jo vuonna 1864-65 näytellen Arkadiateatterissa oli saavuttanut yleisön suosion; mutta syksystä 1867 aina nykyaikaan saakka on siinä toiminut pysyvä teatteriseura, kokoonpantu ja tarpeen mukaan täydennetty ja uudistettu samalla tavalla kuin ylempänä mainittu 1861 perustettu "pysyvä teatteri". Toisin sanoen ruotsalainen teatteri Helsingissä on, huolimatta siitä että sitä sanotaan "kansalliseksi laitokseksi", koko ajan pysynyt ruotsalais-ruotsalaisena, jossa kotimainen ruotsalainen murre on tuskin vähemmin outoa kuin suomenkieli. Kuvaavampaa tämän taidelaitoksen tulevaisuuteen nähden kuin arvattavasti kukaan osasi aavistaa oli se tosiasia, että Gröneqvist 1867 turhaan pyrki sen palvelukseen.[13] Se palkka, joka hänelle tarjottiin, oli niin mitätön, että tämän vaatimattoman miehen täytyi peräytyä. Ihmekö että ääni kirjeessä ystävälleen muuttui katkeraksi! — "Olen tullut tietämään", hän kirjoitti, "että en ole 1000 markan arvoinen ruotsalaisessa teatterissa. Jos ajattelee että koko kansamme näkee nälkää [olihan par'aikaa katovuosien surkein hätäkausi], niin on johtokunta perusjohteellisesti oikeassa, mutta olisihan sen myöskin pitänyt muistella maamme köyhyyttä palkatessaan ruotsalaisia keskinkertaisia kykyjä. Omatunto vaivaa minua kun olen uhrannut niin paljon aikaa ja varoja asian tähden, joka petti juuri perille tullessani. Aion täydentää tietoni englanninkielessä ja koettaa tulla toimeen kielenopettajana. Teatteria tulen kuitenkin kaipaamaan niinkuin olisin menettänyt toisen puolen sieluani." — Todellisuudessa Gröneqvist palasi yliopisto-opintoihin, suoritti kameraalitutkinnon ja tuli 1869 ylimääräiseksi kamarikirjuriksi senaattiin. Vastedes saamme nähdä, kuinka teatteri kuitenkin avautui hänelle.
Mutta joskin ruotsalainen teatteri semmoisenaan ei ole mitään tehnyt suomalaisen näyttämön hyväksi, on kuitenkin muistettava, että sen keskuudesta on lähtenyt henkilö, jolla siihen katsoen on unohtumattomat ansiot ja jolle on sitä ehdottomampi tunnustus annettava kun hän oli syntyperältään ruotsalainen. Tarkoitamme näyttelijätärtä, joka ensin neiti Hedvig Charlotte Forssmanina, sitten rouva Raana ja vihdoin rouva Winterhjelminä on piirtänyt nimensä Helsingin ja varsinkin Suomalaisen teatterin historiaan. Syytä on jo tässä kohden tutustua häneen.
Neiti Forssman oli kultasepän tytär Tukholmasta ja tuli 16-vuotiaana 1854 kuninkaallisen teatterin kouluun. Suuri näyttelijä O.U. Torsslow huomasi kohta, että tytöllä oli tavallista suuremmat lahjat, ja sai aikaan, että häneen nähden määräys koevuodesta syrjäytettiin. Väsymättömällä ahkeruudella hän suoritti opintonsa, nauttien mainitun taiteilijan erikoista ohjausta, ja pian hän esiintyi kuninkaallisella näyttämöllä, mutta koska vanhemmat näyttelijättäret eivät mielellään luovuttaneet suurempia tehtäviä vasta-alkajalle, hän rohkein mielin liittyi O. Anderssonin teatteriseuraan, kun tämä oli lähtemäisillään Helsinkiin 1858. Näin tuli neiti Forssman 20-vuotiaana Suomeen ja ensi kerran esiintyen Jane Eyrenä hän kohta paikalla reippaalla, ilmehikkäällä taiteellaan ja nuorekkaalla olennollaan valloitti yleisön. Hänen menestyksensä oli niin täydellinen, että yleisö niinä kahtena vuotena, jotka hän tällä kertaa oli Helsingissä, yhä uudelleen tahtoi nähdä suosikkinsa näyttämöllä, ja nuori näyttelijätär saikin mielin määrin rooleja ja niitti yllin kyllin kukkia ja laakereita.
Palattuaan Ruotsiin neiti Forssman ennen pitkää liittyi Edv. Stjernströmin teatteriin Tukholmassa, johon Torsslowkin oli muuttanut kuninkaalliselta näyttämöltä, ja nyt koitti hänelle uusi edistymiskausi näiden mainioiden näyttelijäin vaikutuksen alla. Torsslow, joka piti häntä lahjakkaimpana kaikista oppilaistaan, luki hänen kanssaan m.m. Ebolin prinsessan osan Schillerin Don Carlos draamasta, jolla näyttelijätär saavutti yhden loistavimpia voittojaan Tukholmassa. Stjernströmin teatterin tuottamaan edistykseen tuli tasoittavana ja syventävänä lisänä vuoden opintoaika Parisissa. Nyt kuninkaallinen teatteri mielellään olisi avannut hänelle korkeat ovensa; mutta neiti Forssman lähti mieluummin Helsinkiin, jonka yleisön osottama sydämellinen suosio häntä kohtaan oli hänessä herättänyt vastaavia tunteita. W. Åhmanin ja Pousetten seuran jäsenenä hän siis jälleen näytteli Suomessa näytäntökautena 1864-65. Silloin olivat hänen suurimmat menestyksensä Ebolin prinsessa ja Theresia Kaarlo Bergbomin murhenäytelmässä "Pombal ja jesuiitat". Oltuaan sen jälkeen vuoden poissa, näyttelijätär — joka sillä aikaa oli mennyt naimisiin niinikään Åhmanin ja Pousetten seuraan kuuluvan nerokkaan näyttelijän Frithiof Raan kanssa — palasi saman seuran mukana syksyllä 1866 Suomeen, ja vuotta myöhemmin hän tuli Helsingin vakinaisen teatteriseuran jäseneksi.
Tästä ajasta, vuodesta 1867, alkoi rouva Raan merkillisin toimi Suomessa, missä hän, jos luetaan pois talvi ja kevät 1871, jolloin hän teki toisen ulkomaalaisen opintomatkansa, viipyi yhtä mittaa v:een 1872. Mitä hän tällä ajalla sai aikaan suomalaisen teatterin hyväksi, on alempana kerrottava; tässä on vain mainittava että hän näinä vuosina miehensä ohella oli etevin ja suosituin taiteilija Helsingin näyttämöllä. Pääalallaan, suurien traagillisten naisosien esittämisessä, olikin rouva Raa kohonnut korkeaan taiteellisuuteen, jonka vaikutus katsojiin oli pettymätön. Se raitis todenperäisyys, joka näennäisesti vastakkaisen ihanteellisen käsitystavan ohella oli hänen perusominaisuuksiaan, oli hartaitten tutkimusten kautta kypsynyt taiteeksi, jonka pohjana oli toiselta puolen näyttämöllisen tekniikan täydellinen omistaminen, toiselta puolen tieto että teknillisellä taidolla on arvoa ainoastaan mikäli se, vaatimatta semmoisenaan erikoista huomiota, tekee näyttelijälle mahdolliseksi luonnonomaisissa, suurissa, yksinkertaisissa piirteissä havainnolliseksi saattaa se kuva esiteltävästä henkilöstä, joka hänessä on syntynyt tarkoin tutkiessaan koko draamaa.[14] Pääasia oli kumminkin, että tätä taidetta kannatti hehkuva, nerollinen innostus, joka vastustamattomasti tempasi katsojat mukaansa. Esitti hän Lady Macbethia tai Ofeliaa, Jeanne d'Arc'ia tai Ebolia, Sapphoa tai Maria Tudoria, Katria tai Regina von Emmeritziä, Leaa tai Paola Moronia tai mitä muuta tahansa hyvin laajasta repertoaristaan, aina hän sai katsojat unohtamaan jokapäiväisen ympäristön ja seuraamaan häntä tunteitten ja intohimojen temmellykseen. Täydennykseksi lisättäköön sekin, että rouva Raa ei pysähtynyt kerran saavuttamalleen kannalle vaan yhä kehitti taidettaan uusien vaatimusten mukaan. Merkillinen todistus siitä on olemassa niin myöhäiseltä ajalta kuin 1891, jolloin hän Kristianiassa esiintyi rouva Alvingina "Kummittelijoissa". Silloin Ibsen nimenomaan antoi ehdottoman tunnustuksensa taiteilijattaren käsitystavalle sekä täysin uusaikaiselle, realistiselle ja niin "modernissa" kappaleessa sopimattomista taidesäännöistä vapaalle esitykselle. Hän oli muka osunut runoilijan sisimpiin ajatuksiin ja tunteisiin, hän oli runoilijassa palauttanut sen alkuperäisen tunnelman, jossa tämä oli näytelmän kirjoittanut, ja hän oli ollut se ilmielävä rouva Alving, jonka runoilija oli kuullut puhuvan ja nähnyt liikkuvan siinä kodissa, jonka hän oli tahtonut kuvata: "kokonaan minun rouva Alvingini".
Siinä pikakuva näyttelijättärestä, joka uhrautuvaisesti oli sovittava mitä ruotsalainen teatteri rikkoi laiminlyöden velvollisuutensa edistää suomalaisen näyttämön aatteen toteuttamista. Että hän antautui semmoiseen toimeen, tuli siitä että hän ei ollut ainoastaan suuri taiteilija vaan myöskin jaloluontoinen, suuria tavoitteleva ihminen. Hänellä ei ollut vain kunnioitettu asema näyttämöllä, vaan teatterin ulkopuolellakin; piireissä ja perheissä, joissa hän personallisesti tunnettiin, oli hän vilpittömän ystävyyden hellimä. Eräässä Emilie Bergbomin 1875 kirjoittamassa kirjeessä olemme tavanneet seuraavat kauniit sanat rouva Raasta: "Vaikea on löytää ylevämielisempää ja jalompaa luontoa kuin hänellä on, ja minä luulen että vasta sitten oikein käsittää hänen arvonsa, kun on koetellut toisia. Hän asettaa aina aatteen ensi sijaan ja oman itsensä toiseen, joka on aivan tavatonta meidän aikana."
Entäs teatterikoulu? Entisestä tiedämme että ylioppilaat 1859 sitä varten varasivat melkoisen summan, 500 ruplaa. Aate näyttää innostaneen ei ainoastaan helsinkiläisiä vaan maaseutulaisiakin, sillä Fredr. Cygnaeuksen ja O. Toppeliuksen allekirjoittamasta kehoituksesta kerättiin vuosina 1860-62, toimeenpanemalla seuranäytäntöjä, ympäri maata rahoja tarkoitusta varten. Viime mainitun vuoden kevätpuolella oli noin 13,000 markkaa koossa ja silloin oli jo aikomus perustaakin koulu saman vuoden syksynä. Huhtikuulla pidettiin näet julkinen kokous, jossa yrityksen innostunein harrastaja, dosentti O. Toppelius, esitti seikkaperäisen suunnitelman opetuksen järjestämisestä koulussa. Laajasta suunnitelmasta[15] mainitsemme vain, että se oli hengeltään suoraan kansallinen. Suomen kielen opetusta varten otettaisiin erityinen opettaja, mutta ruotsinkieleenkin nähden olisi vältettävä että ulkomaalainen opettaja estäisi oppilaita käyttämästä ruotsinkieltä semmoisena kuin sitä Suomessa puhutaan ja äännetään. Sentähden olisi ehkä tanskalainen "instruktööri" eli näyttämöllisen taiteen opettaja otollisempi kuin Ruotsista tullut (kotimaista kun ei ollut ajateltavissakaan). Suunnitelma hyväksyttiin ja sanomissa julkaistiin jo kehoitus halukkaille nuorille kumpaakin sukupuolta ilmoittautumaan kouluun ennen toukok. 20 p. Kumminkaan ei koulun avaamisesta tullut sen enempää. Pääsyynä oli luultavasti opettajan puute. Muutoin oli kenties innostusta laimentanut pitkä polemiikki teatterikoulusta, jonka mainitun kokouksen jälkeen F. B(erndtson) oli alkanut H. D:ssa. Tämän "asiantuntijan" mielestä oli koko yritys turhaa turhempi, mikäli sillä tarkoitettiin aikaansaada kansallista teatteria. Kun hän samalla kielsi ruotsinkieliseltä teatterilta Suomessa kaiken kansallisen merkityksen, eksyi polemiikki kansallisuuskiistan okaiseen tiheikköön. Sitten kun Toppelius oli puolustanut kantaansa, sekaantui näet H. D. ja muutkin syrjäiset väittelyyn, ja lopulta sananvaihto ei tuottanut mitään valaistusta asiaan, vaan arvattavasti heikonsi monen luottamusta yritykseen. Seuraavana vuonna tapahtui sitten teatterin palo, joka tietysti myöskin vaikutti ehkäisevästi. Vasta v. 1865 ryhdyttiin uudestaan puuhaan. Ennenkuin W. Åhmanin ja Pousetten seura keväällä 1865 lähti Helsingistä, sovittiin Åhmanin kanssa, että hän, kun seura syksyllä 1866 tulisi takaisin, rupeaisi teatterikoulun opettajaksi. Tämän sopimuksen mukaan laitos vihdoin avattiin mainittuna aikana. "Hitaita ovat herrain kiireet", saattaa siis sanoa tästäkin puuhasta, mutta vähät siitä, jos yrityksestä olisi hyvää koitunut. Mutta huono oli jo alkukin — ainakin suomalaiseen näyttämöön nähden —, sillä 12 vastaanotetusta oppilaasta osasi vain 3-4 suomea. "Jos uusi teatteriseura tehdään ruotsinkieliseksi", tähän tapaan arvosteltiin asiaa Kirjallisessa Kuukauslehdessä, "niin emme voi muuta kuin vastustaa koko yritystä aivan tarpeettomana. Ruotsalaisen näyttämön tarvetta voivat ruotsalaiset teatteriseurat tyydyttää vastedes niinkuin ennenkin; sitä vastoin on suomenkielinen teatteriseura ihan tarpeen. Siinä toivossa että koulunkasvattama teatteriseura tulisi mahdollisuuden mukaan suomenkieliseksi, lieneekin suurin osa lahjoja annettu. Kouluun pyrkiviltä olisi vaadittava taitoa kummassakin kielessä. Nyt on koko yritys laskettu väärälle perustukselle."
Vaikka tämä ankara muistutus oli oikeutettu, on myönnettävä, että yrityksen onneton alku ja kehnot tulokset varsinkin suomenkieliseen näyttämöön katsoen ovat helposti ymmärrettävissä. Ennakkoluulot vaikuttivat, että oppilaita saatiin ainoastaan varattomista kodeista ja nekin melkein poikkeuksetta Helsingistä, joka siihen aikaan vielä pääasiassa oli ruotsalainen paikkakunta. Kun lisäksi näiltä oppilailta puuttui perusteellisempaa koulusivistystä, oli jotenkin toivotonta opettaa heille outoa kieltä, jota ei puhuttu sivistyneiden hienoissa kodeissa ja jota he luonnollisesti pitivät aivan tarpeettomana teatterissakin, johon mieli paloi. Tästä huolimatta opetettiin koulussa suomeakin, mutta tuloksista tietysti ei kannata puhuakaan. Maaseuduilta olisi kai voitu saada suomenkielisiä oppilaita, mutta mistä ottaa varat heidän ylläpitoonsa vieraassa kaupungissa? Marraskuulla 1868 oli suomalaista ainesta teatterikoulussa vähempi kuin sen alkaessa, ja koulun johtajalla, hartaalla suomalaisuuden ystävällä, O. Toppeliuksella, ei ollut muuta neuvoa kuin ehdottaa, "että taidetta rakastavaiset maaseudun asukkaat tarpeellisella raha-avulla varustaisivat ja kouluun lähettäisivät nuorukaisia, joiden näytelmällisistä luonnonlahjoista heillä on hyvä ajatus ja joissa ruotsinkieli ei ollut niellyt suomenkieltä.(!)"
Itse koulusta kerrottakoon vain, että opettajina toimi paitse Åhmania (lausumisessa ja roolien harjoittamisessa), nti Charlotte Ekman (laulussa), nti C. Rylander (tanssissa, plastiikassa ja pantomiimissa), nti Emilie Bergbom (ranskan-) ja O. Gröneqvist (suomenkielessä). Syksystä 1868 tuli rouva Raa Åhmanin sijaan. Häntä hämmästytti koulussa vallitseva "hiljainen, melkein tylsä henki", jonka syynä kuuluu olleen Åhmanin sovinnainen ja kulunut opetustapa. Sitä vastoin hänen oma innokas ja innostava opetuksensa ennen pitkää loi aivan uuden hengen oppilaisiin, mutta sittenkin koko laitos seuraavana vuonna — hajosi! Syynä tähän lienee osaksi ollut se myötätuntoisuutta ja ymmärtämistä puuttuva kritiikki, jolla sanomalehdet katsoivat hyväksi kohdella ensimäisiä julkisia koenäytäntöjä, mutta tietysti pääasiassa se, että ruotsalainen teatteri, jolla välittömästi olisi voinut olla hyötyä siitä, hylkäsi tämän hyödyn. "Olisihan ottaa leipä omasta suustamme, jos me auttaisimme suomalaisia eteenpäin!" lausui muuan mainitun teatterin järjestäjä.[16]
Vaikka teatterikoulukin siis petti kaikki toiveet, jotka suomalaisen näyttämön kaipaajat olivat kohdistaneet siihen, niin liittyy sen lyhyeen toimintaan kuitenkin ainakin yksi muisto, jolla todella on enteen ja kipinän luonne. Sanoma sen perustamisesta houkutteli näet esiin Aukusti Öhqvistin (Korhosen),[17] joka, miten lyhyt hänen elämänsä olikin, kumminkin on luettava alkavan Suomalaisen teatterin valoisimpiin muistoihin. Käsityöläisen kodista Kuopiossa lähti 17-vuotias nuorukainen Helsinkiin tullakseen näyttelijäksi olemattomassa teatterissa. Voidakseen elää vieraalla paikkakunnalla hän rupesi kaartilaiseksi, ja kun hän osasi suullisesti ja kirjallisesti käyttää maamme molempia kieliä, hänet pian, voitettuaan päällikkökunnan luottamuksen, otettiin kirjurin apulaiseksi kansliaan. Tässä asemassa hän sammumattomalla tiedonhalulla rikastutti tietovarastoaan, sepitteli runoja (m.m. "Suomen kaartin sotahymnin", jonka pataljoonan kapellimestari Leander sävelsi) ja — kävi teatterikoulua saaden ensimäiset perustukset ihailemassaan taiteessa. Kun oppilaitos ennen aikaansa lakkasi, Korhonen lohdutti itseään sommittelemalla näytelmiä. Silläkään alalla ei toki vielä valmista syntynyt, mutta kyllä aikaa voittaen niinkuin saamme nähdä. Teatterikoulun kautta pääsi Korhonen Kaarlo ja Emilie Bergbomin ja heidän välityksellään useain kirjailijain tuttavuuteen ja Fredr. Cygnaeuksen erikoiseen suosioon. "Kaikilta näiltä", sanoo Nervander, "hän sai osakseen suurta hyväntahtoisuutta. Hänen yksinkertainen, ujo ja kuitenkin luonnollisella tavalla itsetietoinen olentonsa teki hänet heidän vertaiseksensa henkisellä alalla. Tämä tapahtui ihan itsestään, sillä se naivisuus, joka myöskin tavattiin hilpeässä nuorukaisessa, oli jalojen, suurellaisten kuvittelujen naivisuutta, se oli, kuten Cygnaeus nuorukaisen aikaisen kuoleman johdosta lausui, 'lempeä kuin tuulahdus paremmasta maailmasta'. Olen vakuutettu, että moni, joka tunsi hänet, myöntää minun kanssani, että usein puheltuansa puhdassydämisen ja koko nuorella sydämellänsä isänmaatansa rakastavan sotilaan kanssa, tunsi itsensä ikäänkuin parantuneen ja jalostuneen."
Edellisessä on jo tullut näkyviin, kuinka suomalaisen näyttämön aate oli voittanut alaa ja kannatusta yliopiston nuorison piireissä; mutta vielä on mainittavana eräitä yrityksiä, joista ei ole ollut tiettynä että ne ovat saaneet alkunsa siltä taholta, sekä aikeista, jotka tuloksia tuottamattominakin osottavat miten uusi taidelaitos leijaili ilmassa.
Tässä astuu eteemme mies, joka vielä elää ja toimii ja tietenkin mieluummin pysyisi varjossa, mutta jolla ehdottomasti on oleva sijansa teatterin esihistoriassa, tarkoitamme silloista ylioppilasta Emil Nervanderia. Nervander, joka syntyneenä 1840 oli tullut ylioppilaaksi 1858, oli ajan nuorien joukossa se, jossa rakkaus teatteriin oli syvempi ja kehittyneempi kuin kenties yhdessäkään toisessa. Jos hänen elämäkertansa olisi kyseessä, olisi siitä enemmänkin sanottavaa, mutta väitteen todistamiseksi riittää sekin joka seuraa.
Nervanderin runoilija- ja kirjailijalahjat ajoivat hänet vastustamattomasti tuotteliaisuuteen ja jo 1863 hän painosta julkaisi 5-näytöksisen näytelmän "Vid Anjala" (Anjalan luona). Se oli kuitenkin ruotsinkielinen, niinkuin koko hänen kirjallinen toimensa, eikä siis suoranaisessa yhteydessä suomalaisen teatterin kanssa. Mutta kansallismielinen kun Nervander oli, hän osasi toisinkin tavoin osoittaa pitävänsä suomenkielistä näyttämöä silmällä. Hänen alotteestaan syntyi 1860-luvun ensi vuosina ylioppilasten kesken kirjallis-taiteellinen yhdistys, jota sanottiin "Arkadiayhdistykseksi" (joskus myös, toverien kesken, "akatemiaksi") sentähden että sen kokoukset pidettiin Arkadiateatterin lämpiössä. Yhdistykseen kuului jäseniä kaikista osakunnista, runoilijoita, säveltäjiä, soitannonharjoittajia ja taiteenystäviä.[18] Kokouksissa esitettiin, kirjoitetun ohjelman mukaan, mitä kulloinkin uutta eri taiteiden alalla oli tarjottavana, lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muita runoteoksia, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä j.n.e. Käytös- ja esiintymismuotoon nähden siroutta tavoitteleva yhdistys oli hengeltään hyvin isänmaallinen, vaikka ei sentään nimenomaan fennomaaninen. Tässä piirissä Nervander syksyllä 1863 ehdotti, että Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhla pantaisiin toimeen 23 p. huhtikuuta 1864, sekä samalla että joku tämän suurimman draamallisen runoilijan teos oli suomeksi käännettävä. Ulkopuolella yhdistystä olevien välityksellä saatiin todella aikaan, että mainittuna päivänä Shakespearen juhla vietettiin Ritarihuoneella ja että samaksi ajaksi yksi mestarin näytelmä ilmestyi suomennettuna. Marraskuun 4 p. 1863 O. Toppelius näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa ehdotti että määrättäisiin palkinto sille, joka ennen sanottua riemupäivää toimittaisi hyvän suomennoksen jostakin Shakespearen etevimmästä näytelmästä. Vaikka epäiltiin oliko niin lyhyessä ajassa tehtävä suoritettavissa, hyväksyttiin ehdotus, ja toimen tulos oli Kaarlo Slöörin oivallinen, alkukielestä tehty ja alkuteoksen runomittaan laadittu Macbethin käännös. Totta kyllä Nervanderin toiset ehdotukset ja aatteet eivät samoin toteutuneet, mutta silti nekin viehättävästi kuvaavat sekä häntä itseään että tätä henkisesti virkeää aikaa, että ne ansaitsevat mainitsemista.
Marraskuulla 1866 Nervander miettii, että ei mikään olisi hänelle sopivampaa kuin ruveta "suomalaisen näyttämön uranaukaisijaksi", ja hän laati seikkaperäisen suunnitelman yrityksen alkuunpanosta ja kehittämisestä kolmena vuotena eteenpäin. "Teatteriseuralla, johon kuuluisi 3 naista ja 5 herraa, 1 kuiskaaja, puhtaaksikirjoittaja ja ihomaalaaja [kaikki yhdessä!], 1 teatterirenki, 1 neulojamatami, sekä kenties viisihenkinen orkesteri — johon ylellisyytenä tulisi pikku tanssijatar (!), yhteensä 17 henkeä, minä alottaisin Helsingissä toimittaen sen sivistyneimmälle ja isänmaallisimmalle yleisölle 3 tai 5 seuranäytäntöä, jotka ohjelmaan nähden kunakin iltana tarjoisivat sekä suomalaista että ruotsalaista, kuvaelmia, tanssia, lausuntoa, laulua j.n.e. — Palkat olisivat, valitettavasti, pienet; välikirjat tehtäisiin 3 vuodeksi ja keskinäisellä sopimuksella määrättäisiin tarkoin kaikki tapoihin, asioihin ja velvollisuuksiin katsoen."
Ensimäinen näytäntö olisi annettava Cygnaeuksen syntymäpäivänä 1 p. huhtikuuta. Sen jälkeen matkustettaisiin kaupungista kaupunkiin Tornioon saakka. Loma-aikoina harjoitettaisiin uusia kappaleita, jota paitse johtaja saisi vapautta kirjoittaakseen jotakin. Kun ensimäinen kolmivuotiskausi olisi lopussa, jatkettaisiin yritystä vähän laajennetussa muodossa. — Ensimäistä matkasuunnitelmaa seurasi toinen, jossa kiertomatkat määrättiin viittä vuotta varten, eikä edes Kaskista eikä Naantaliakaan unohdettu. — Ohjelmisto käsittäisi aluksi noin 10 Molièren, Holbergin, Heibergin, Herzin y.m. kappaletta, jonkun operetin, 5 tai 6 soolotanssia, 5 tai 10 kuvaelmaa. Arviolasku menoista nousi 16,000 markkaan, tuloja laskettiin "häilyvin keskimäärin" 100 m. illasta, yhteensä 18,500 m. Tulot olivat siis 2,500 m. isommat; mutta menoarvio oli vaillinainen ja laskelma päättyi sanoihin: "Matkat (kaikille vapaat) j.n.e. teatterivarasto, omat tarpeeni — kuinka paljo!!!" — Saman vuoden lopulla Nervander vakavasti arveli voivansa luoda "todellisesti kotimaisen näyttämön", jos valtio koetteeksi myöntäisi hänelle avustusta, 4,000 m. vuodessa.
Toukokuulla 1867 Nervander suunnitteli "dramaattisen kaksitoistikon" kiertokulun maassa. "Se olisi ensimäinen kotimainen teatterijoukkomme ja olisi sen ohjelmistokin kotimainen, suomen- ja ruotsinkielinen." — Ei vain itsekseen vaan muittenkin kanssa hän edelleen neuvotteli "draamallisen yhdistyksen" perustamisesta Helsinkiin. Yhdeksi sen tärkeimmäksi tehtäväksi hän ehdotti "koko Shakespearen" suomentamisen. Iltamilla y.m. kerättäisiin rahoja, niin että vuosittain yhden tai parin näytelmän kääntäminen ja painatus voitaisiin kustantaa.
Vihdoin Nervander samana vuonna ajatteli pari vuotta ennen nukahtaneen Arkadiayhdistyksen uudistamista. Se olisi oleva jonkunlainen salainen vapaamuurarien seura, joka ulkonaisesti ja yleisön silmissä harrastaisi runoutta, teatteria ja soitantoa, mutta jonka varsinaisena päämääränä olisi suojella ja tasoittaa tietä suomalaisille taiteilijoille, niin ettei heidän tarvitsisi tuntea kannatuksen puutetta ei aineellisella enemmän kuin henkiselläkään alalla. Tätä tuumaa sanoi Nervander "Kustaa III:n unelmakseen". — Osaksi samaa päämäärää tarkoitti toinenkin Nervanderin, myöhemmin toteutunut, aie. Hän mietiskeli näet eläkekassan perustamista kirjailijoita ja taiteilijoita varten. Rahoja hyvään tarkoitukseen kerättäisiin seuranäytännöillä, joiden alkuunpanija ja johtaja olisi ehdotuksen tekijä itse.
Näihin tuumiin liittyi toisia kirjoitettavista näytelmistä. Koko sarja suomalaisia aiheita pani runoilijan mielikuvituksen toimimaan. Varsinkin Kullervon ja Lallin tarinat houkuttelivat häntä, mutta myöskin iloisempia aiheita oli mielessä. Lemminkäisen häät esimerkiksi olisivat kansankomediassa kuvattavat, "Haastelevat kuuset", "Suulas akka" y.m. sadut ja tarinat tarjoutuivat luotavaksi keveiksi huvinäytelmiksi j.n.e.
Ystävät ja toverit, joilta Nervander tietysti ei salannut aatteitaan, olivat nekin sitä mieltä, että hän oli sopiva teatterin johtajaksi, jota vastoin Kaarlo Bergbomia, joka todellisuudessa oli siksi tuleva, pidettiin vastaisena tiedemiehenä. Tähän aikaan eivät ystävät enemmän kuin Nervander itsekään vielä tulleet ajatelleeksi, kuinka välttämätön suomenkielen taito oli suomalaisen näyttämön johtajalle.
Täydentääksemme ylempänä annettuja tietoja suomalaisista seuranäytännöistä Helsingissä, mainitkaamme lisäksi pari semmoista, jotka toimitettiin hyvää tarkoitusta varten. Bergbomin ja professori von Willebrandin perheiden alotteesta annettiin 22 p. maaliskuuta 1866 Kaivohuoneella seuranäytäntö, johon pääsylippuja myytiin ainoastaan yksityisesti ja jonka ohjelma käsitti Z. Topeliuksen "Tizianin ensi lempi" ja Cormonin ja Grangen "Huone vuokrattavana" (molemmat ruotsiksi) sekä Heibergin "Katsokaa peiliin", K.J. Gummeruksen suomentamana.[19] Viime mainitussa rouva, nyk. vapaaherratar S. von Willebrand näytteli pääosaa. Yrityksen tarkoitus oli kerätä varoja Viktor Salinille, millä tämä lahjakas teatteriin innostunut nuorukainen pääsisi Tukholman teatterikouluun. Salin, joka sittemmin jonkun ajan toimikin ruotsalaisessa teatterissa, oli asunut samassa talossa kuin mainitut perheet ja sen kautta saavuttanut niiden suosion. Näytännön johtaja ja harjoittaja oli Kaarlo Bergbom. — Marraskuulla 1868 pohjalaiset ylioppilaat panivat toimeen iltaman Johannes Takasen hyväksi ja ohjelman päänumerona oli "Riita-asia", joka näyteltiin Uuden teatterin oppilasnäyttämöllä. Arvokkaimmat katsojat olivat rouva Raa ja J.V. Snellman, joista jälkimäinen sanoi, että tämä ylioppilasnäytäntö oli parasta mitä hän oli nähnyt suomenkielellä näyteltävän.
Kun kaiken kerrotun ohella huomioon otetaan että maaseuduillakin seuranäytelmien toimeenpaneminen tällä vuosikymmenellä oli tullut hyvin yleiseksi, niin on myönnettävä että taiteellinenkin herätys oli ilmaantunut, joka oli sopusoinnussa aikakaudelle omituisen, kaikensuuntaisen yhteisen elämän virkistymisen kanssa. Mutta sittekin näytti suomalaisen teatterin synty kovin epätietoiselta. Katovuodet olivat pelottavassa määrässä rajoittaneet kansan henkisenkin kehityksen ehdot, ja moni muukin seikka oli omansa synnyttämään toivottomuutta. Sentapainen oli esimerkiksi Arkadian joutuminen venäläisen teatteriseuran haltuun. Kirjallisessa Kuukauslehdessä lausuttiin sen johdosta katkeralla ivalla (syysk. 1868):
"Meillä tulee tästälähin olemaan kaksi 'kansallisteatteria', toinen ruotsalainen Uudessa teatterissa, toinen venäläinen Arkadiassa. Tuo ruotsalainen, jolla on vanhemman veljen oikeus, on jo ennättänyt kupeistansa synnyttää teatterikoulunkin, jossa kasvatetaan oikein kotimaista ruotsalaista näyttelijätaidetta. Tätä ylevää esimerkkiä epäilemättä uusi venäläinen teatteri aikoo noudattaa: sekin ehkä synnyttää teatterikoulun, jossa oikein kotimaista venäläistä näyttelijätaidetta meille kasvatetaan. Me olemme epäilemättä luodut draamallisimmaksi kansaksi maailmassa!"
Ilmeistä oli että tavalliset seuranäytäntöpuuhat eivät enemmän kuin turhat toiveet ruotsalaisen teatterin ja teatterikoulun antamasta avusta aikaansaisi suomalaista näyttämöä. Rohkeammin oli asiaan käsiksi käytävä, ja se tapahtuikin kymmenluvun viimeisenä vuotena. Siitä on vastedes kerrottava, sittenkun kahdessa seuraavassa luvussa on tehty selkoa erinäisistä suomalaisen teatterin edellytyksistä, jotka hiljaisesti ja huomaamatta kehittyneinä ratkaisevalla hetkellä ilmenivät, tehdäkseen toivomusten ja unelmien toteuttamisen mahdolliseksi.
Kirjalliset edellytykset.
Kun edellisessä luvussa ilman muistutusta on kerrottu Cygnaeuksen 1859 esittämät epäilykset perustaa näyttämö kielelle, jolla oli olemassa yksi ainoa näytelmä, niin näyttänee kai mielettömältä ruveta puhumaan kymmenen vuotta myöhemmin alkavan teatteripuuhan kirjallisista edellytyksistä. Huomattava on kumminkin että kymmenessäkin vuodessa olot voivat melkoisesti muuttua, ja niin oli tällä kertaa todella tapahtunut. V. 1869 suomenkielisellä teatterilla oli kuin olikin edellytyksiä omansa rohkaisemaan niitä, jotka sitä harrastivat, vaikka Cygnaeus kymmenen vuotta ennen olikin pääasiassa ollut oikeassa.
Turhaa olisi nimittäin ollut Cygnaeukselle muistuttaa, että majuri J.F. Lagervall, tuo kunnon soturi, joka vaihtoi miekkansa auraan ja kynään, jo 1834 oli julkaissut Macbethin mukaelman nimeltä "Ruunulinna", joka outona ilmiönä oli herättänyt hämmästystä ulkomaillakin, ja sittemmin kirjoittanut muitakin draamallisia "kuvauksia", niinkuin "Judithi", "Josephi", "Kaini" ja "Tuhkapöperö". Ei niistä kuitenkaan ole ennen eikä myöhemmin ollut mitään hyötyä näyttämölle. Ja miksi mainita Antero Vareliuksen "Vekkulit ja kekkulit", jota ei myöskään ole mahdolliseksi katsottu, taikka mukaelmia ja käännöksiä niinkuin Gemptin "Sisaren sukkeluus", Stagneliuksen "Martyrat", Nicanderin "Taikamiekka" ja jo ennen puheena ollut "Antonius Putronius", jolle viimeiselle toki oli suotu kunnia tulla näytellyksi — eivät nekään olisi muuttaneet hänen mieltään.
Mutta toiselta puolen, oliko se tosiasia että suomalaiselta kirjallisuudelta, joka muutoinkin oli tuskin alulla, puuttui draamallista kirjallisuutta, oliko se todella oudoksuttava ja oliko oikein pitää sitä voittamattomana esteenä suomalaisen näyttämön perustamiselle? Ei suinkaan. Onhan kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa draamallinen runous kasvanut ja kehittynyt lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa. Teatteri saa näytelmäkirjallisuuden aikaan eikä päinvastoin. Sitä paitse teatterit suurissakin sivistysmaissa nykyaikana suureksi osaksi elävät lainaamalla näytelmiä muilta kansoilta. Mitä etevää ja mieltäkiinnittävää syntyy siellä taikka täällä, se käännetään toisille kielille ja näytellään ympäri Eurooppaa. Ainoastaan Ranskan kansallisteatteri syystä ylpeilee siitä että se tulee toimeen omillaan. Kävihän meidänkin valitseminen maailman kirjallisuudesta mitä otollista oli, kävihän meidän siinäkin noudattaminen ruotsalaisten esimerkkiä, joiden teatterit niinikään pääasiallisesti täyttävät ohjelmistonsa lainatavaralla.
Tämänkaltaisista mietteistä ei kuitenkaan etsitty lohdutusta, kun Cygnaeus oli huomauttanut draamallisen kirjallisuutemme köyhyydestä taikka oikeammin olemattomuudesta, vaan ryhdyttiin aivan kuin käskystä poistamaan puutetta. Toimen etupäähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seura asettui, joskin alote ensi kädessä tuli aivan yksityiseltä taholta.
Keväällä 1858 oli eräs Seuran jäsen, nähtyänsä "Silmänkääntäjän", nimeänsä mainitsematta lähettänyt 100 ruplaa palkintona annettavaksi parhaimmasta suomenkielisestä näytelmästä, huolimatta oliko se alkuperäinen vai mukaelma.[20] Seuraavan vuoden alussa lähetettiin Seuralle kaksi näytelmää, joita ei kuitenkaan voitu palkita. Silloin ilmoitus palkinnosta uudistettiin, ja tuo nimetön lahjoittaja antoi, nähtyänsä "Antonius Putroniuksen", 50 ruplaa lisää, joten palkinto nousi 150:een ruplaan. Kilpailuun lähetettiin tällä kertaa kolme näytelmää: "Kullervo", murhenäytelmä viidessä näytöksessä, "Ensimäinen rakkaus", ilveilys yhdessä näytöksessä Scriben, ja "Liukaskielinen", komedia viidessä näytöksessä Schillerin mukaan. Dosentti Ahlqvistin esittämän tutkijakunnan lausunnon johdosta annettiin vuosikokouksessa 16 p. maalisk. 1860 palkinto "Kullervon" tekijälle, ylioppilas Aleksis Stenvallille (Kivelle). Mutta koska toisetkin näytelmät olivat sekä "onnellisesti valitut" että niin "taitavasti käännetyt, että semmoisten kappaleiden jättäminen painamatta olisi rikkaammallekin kirjallisuudelle kuin suomalaiselle vahingoksi", tutkijakunta ehdotti ja Seura päätti toimittaa nekin julkisuuteen erinäisenä osana toimituksiansa. Tämä päätös täydennettiin sitten niin että ryhdyttiin hankkimaan muitakin käännöksiä, joten syntyisi runsaampi kokoelma suomenkielisiä näytelmiä. Semmoinen oli Näytelmistön alku, jonka ensimäinen osa ilmestyi 1861, toinen 1863, kolmas 1864 ja neljäs 1867.
Ohimennen mainittakoon että toukokuulla 1862 suomenmielisten kesken neuvoteltiin erityisen yhdistyksen perustamisesta suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden edistämistä varten. Yrjö Koskinen, joka siitä puhuu Mehiläisessä,[21] sanoo hanketta "kansalliseksi asiaksi, joka ei tule yksistään Helsingin eduksi", ja toivottiin sentähden että "osamiehiä" saataisiin maaseuduiltakin. Samassa mainitaan teatterikoulukin, jota varten par'aikaa rahoja kerättiin. Sen toimen hartain ystävä [O. Toppelius] oli myöskin suomenkielen ystäviä ja oli koulun tarkoituksena suomenkielisen näyttämön aikaansaaminen. Ensiksikin tätä koulua ja toiseksi tulevaa kotimaista teatteria varten oli näytelmäkirjallisuutta hankittava. Painaakseen lukijain mieleen kuinka tärkeä yritys oli, kirjoittaja viittaa siihen, että sen kautta edistettäisiin Helsingin suomalaistumista — "Helsinki meidän täytyy valloittaa Suomen kielelle". — "Suomalainen Teateri-yhteys" jäi kuitenkin syntymättä. Syytä emme tiedä, mutta varmaa on, että se tarkoitus, jota varten se aiottiin perustaa, kuitenkin pääasiassa saavutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimen kautta.
Katsoen silloisten suomalaisten kirjailijain vähäiseen lukuun on tunnustettava, että Näytelmistön julkaisemispuuhaa ajettiin erinomaisella tarmolla. Kaikkiaan sisältää kokoelma 16 draamallista teosta, 2 alkuperäistä ja 14 käännöstä. Jälkimäisten joukossa — edellisistä on alempana erikseen puhuttava — oli paitse keskiaikaisen farsin mukaelmaa (Pietar Patelin) jo edustettuna Shakespeare (Macbeth), Lessing (Minna von Barnhelm ja Emilia Galotti), Schiller (Kavaluus ja rakkaus ja Liukaskielinen), Th. Körner (Syyn sovitus), Holberg (Jeppe Niilonpoika, Ei ole aikaa ja Don Ranudo de Colibrados), Sheridan (Pyhän Patrikin päivä) muita mainitsematta. Mitä taasen suomennoksien kirjalliseen arvoon tulee, saattaa syystä sanoa että niissä ylipäätään tarjottiin parasta mitä siihen aikaan oli saatavissa, sillä etevimmät kirjailijamme Helsingissä ja maaseuduilla olivat työssä osallisina. Kääntäjinä esiintyi näet A. Oksanen, Julius Krohn, Kaarlo Slöör, K.J. Gummerus, P. Hannikainen, E. J. Blom, J. Bäckvall ja C.J. Dahlberg. Huomattavin näistä käännöksistä on kieltämättä Macbethin suomennos, jonka synnystä on jo ollut puhe edellisessä luvussa. Se on laatuaan merkkiteos runollisessa kirjallisuudessamme, joskin Paavo Cajander myöhemmin mestarillisilla Shakespearekäännöksillään on voittanut vasta-alkajan, ja sen julkaisemisella otti syrjäinen kansamme arvokkaalla tavalla osaa suuren runoilijan syntymän riemujuhlaan.
Näytelmistön neljäs osa oli viimeinen. Seura katsoi voivansa siihen päättää tämän yrityksen, sillä olihan jo tositeolla todistettu, että ei mikään estänyt tarpeen mukaan kääntämästä suomenkielelle draamallistakin kirjallisuutta. Muutoin oli Seuran perusjohteena ollut ottaa kokoelmaansa ainoastaan semmoisia teoksia, joidenka kirjalliset ansiot olivat kieltämättömiä ja jotka siis enensivät kirjallisuutemme arvoa, vaikka niitä ei näyteltäisikään. Niin sanoaksemme päivän tarpeita tyydyttävien s.o. seuranäytännöiksi sopivien pikku kappalten suomentamisen ja kustantamisen Seura jätti toisille. Itse asiassa toimittikin siten Viipurin suomalainen kirjallisuusseura julkisuuteen pari vihkoa pienempiä näytelmiä ja yksityisten kustannuksella ilmestyi toisia, niin että käännösten ja mukaelmain luku ennen vuosikymmenen loppua nousi alulle neljättäkymmentä.
Monta vertaa tärkeämpi ja rohkaisevampi oli kumminkin se, että tällä samalla ajalla laskettiin vahva perustus alkuperäiselle suomalaiselle näytelmärunoudelle. Salaperäinen kohtalo määräsi näet juuri tämän vuosikymmenen, niin täynnä virkistävää, kiihottavaa aamuvaloa, mutta samalla vielä niin kolean karkea, Aleksis Kiven toimikaudeksi. Ylempänä mainittu palkinto sai runoilijan ryhtymään ensimäiseen suureen voimanponnistukseen, ja niin syntyi ensimäinen alkuperäinen suomalainen murhenäytelmä. Saatuansa palkinnon tekijä kirjoitti teoksensa uudestaan, joten "Kullervo" tuli painetuksi vasta Näytelmistön kolmanteen osaan. Mutta silloin se esiintyikin Macbethin rinnalla ja Shakespearen muiston riemuvuonna. Eipä se sattumus ollut hulluimpia laatuaan!
Vielä merkillisempi oli runoilijan toinen suuri teos, kuolematon kansankuvaus, "Nummisuutarit", joka sekin ilmestyi painosta 1864 — "tekijän omalla kustannuksella". Kiven elämäkerrassa mainitaan tämän käyneen mahdolliseksi sen kautta, että eräs hänelle ennen tuntematon herrasmies, kun runoilija oli sanonut olevansa epätietoinen miten teos oli painoon saatava, oli pistänyt hänen käteensä seitsemän sataa markkaa. Tässä lienee paikka oikaista ja täydentää tämä kertomus. — Oikein on että Kivi kaikin mokomin tarvitsi 150 ruplaa saadakseen komediansa painetuksi ja niinikään että ennestään hänelle tuntematon mies — 22-vuotias Kaarlo Bergbom — antoi runoilijalle rahat, mutta väärin on se, että tämä muitta mutkitta olisi ottanut ne omasta taskustaan. Bergbomin tasku oli näet sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin Kiven, mutta kun runoilija oli selittänyt hätänsä ja kuinka hän turhaan oli koettanut lainata tuon summan, silloin Bergbom omassa nimessään lainasi rahat Yhdyspankista. Sen hän uskalsi tehdä, kun hän juuri ennen oli vastaanottanut paikan Helsingfors Tidningar'in toimituksessa, ja ensi "kvartaaleillaan" hän velan maksoikin.[22] — Cygnaeus puolestaan julkaisi (talvella 1865 H. T:ssa) komediasta laajan arvostelun, jossa hän näytti täysin oivaltavansa, mikä arvoltaan yksinäinen ja pysyvä draamallinen teos näin odottamatta oli ilmestynyt, ja toisella kirjoituksella hän ratkaisevasti vaikutti siihen, että tekijälle samasta teoksesta annettiin kaunokirjallinen palkinto, 2000 markkaa, ensimäinen, jonka valtio (J.V. Snellmanin alotteesta) oli varoistaan myöntänyt.