Kun keisarillinen juhla-aika oli ohi, jatkettiin näytäntöjä hyville ja täpötäysille huoneille, sillä näyttely houkutteli Helsinkiin yhä uusia matkustajia, jotka samalla halusivat omin korvin kuulla oopperaamme. Kaksi viikkoa peräkkäin vaihtelivat Faust, Lucia ja Trubaduri, jossa viimeisessä Ida Basilier ja Emmy Achté yhä esiintyivät rinnakkain. Elokuun 6 p:stä alkoi Sevillan Parranajaja, Ida Basilier ja Elis Duncker pääosissa (Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Aspegren Bazilio ja nti Wikström Martha) vaihdella toisten oopperain kanssa; mutta ainoastaan 6/8 ja 11/8 lauloi Duncker mukana. Laulaja sairastui näet lavantautiin, josta hän ei enää toipunut. Poikkeuksen soitannollisten näytäntöjen sarjasta teki rva Winterhjelmin 15/8 toimeenpanema draamallis-soitannollinen iltama. Tämä taiteilijatar oli heinäkuun lopulla tullut Helsinkiin yksityiselle käynnille ja esiytyi julkisesti yhden ainoan kerran. Ohjelma oli pääasiallisesti ruotsinkielinen (Octave Feullet'in proverbi Harmaa hiuskarva ja mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, jotka näyttelijätär esitti ruotsalaisen näyttelijän hra Hillbergin kanssa); suomenkieltä edusti Jeannetten häät.[84]
Uusi ooppera, VerdinVioletta(Traviata), ilmestyi ohjelmistoon 21/8. Nimiosassa esiintyi Ida Basilier, Navrátil oli Alfred Germont, Achté George Germont, nti Wikström Flora, Lindström parooni Douphol. Huone oli tietysti täynnä, ja joskin ensi näytännössä huomattiin epätasaisuuksia, oli Ida Basilier "niin sielukas, lämmin ja liikuttava Violetta, että harva lienee hänet voittanut, ja Navrátil suoritti roolinsa tavallisella taidolla, musikaalisen varmasti ja draamallisen eloisasti". — Sama ooppera esitettiin myöskin 23/8 ja 27/8; välissä (25/8) oli Trubaduri ja jäljessä (29/8) Lucia-näytäntö. Elokuun 31 p. tuli taas Parranajaja, jossa Figarona ensi kerran esiintyi Kiljander ja Baziliona "amatööri, jolla oli syvä, oivallinen bassoääni sekä hyvät, koomilliseen suuntaan käyvät näyttelijälahjat". Uusi Figaro "näytteli vilkkaasti ja lauloi musikaalisesti" ja teki siis hyvän vaikutuksen yleisöön; amatööri Bazilion osassa oli ylioppilasJohannes Hahl.[85]
Syyskuun ensi päivinä Ida Basilier oli vielä mukana viidessä näytännössä, nimittäin kahdessa 1/9 ja 3/9, jonka ohjelma käsitti Norman (1:sen ja 5:nnen kuvaelman) sekä Jeannetten häät, kerran Trubadurissa (2/9) ja kaksi kertaa (5/9 ja 7/9) Sevillan Parranajajassa. Illalla ennen viimeistä näytäntöä kävivät oopperaköörin varsinaiset ja vapaaehtoiset laulajat kunniatervehdyksellä taiteilijattaren luona ja lauloivat hänen asuntonsa edustalla. Jäähyväisnäytännössä oli huone ahdinkoon asti täynnä ystäviä ja ihailijoita. "Koko illan kuluessa sai laulajatar yleisön puolelta vastaanottaa innokkaita ja hartaita suosionosotuksia. Lukuisia kukkavihkoja annettiin ja heitettiin hänelle ja niiden oli tarkoitus sanoa: tervetullut pian takaisin!"
Seuraavana päivänä — syyskuun 8 — tapahtui vielä haikeampi hyvästijättö. Silloin näetElis Duncker, sairastettuaan lavantautia noin kolme viikkoa, vaipui kuoleman uneen. Morgonbladetin muistosanoista lainaamme seuraavat rivit:
— "Todellinen kutsumus ja jalo henki veivät Dunckerin taiteen alalle, kun hän jo oli suorittanut lakitieteellisen tutkinnon yliopistossa. — — Dunckerilla oli korkea käsitys taiteesta, jolle oli antautunut; hän piti sitä kunniassa, oivalsi sen laadun ja päämäärän ja sivistyneenä miehenä hän ymmärsi että ollakseen sen arvokas tulkitsija täytyi hänen työllä ja opinnoilla valloittaa sen ulkonaiset keinot ja tunkeutua sen olentoon; vasta sen jälkeen hän kykenisi tositaiteellista tuottamaan. Näin hienotunteisena hän ei tahtonut esiintyä ennen kun tiesi kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä loukkaamatta taidetta. Hän ei ollut niitä, jotka milloin tahansa ovat valmiit ottamaan minkä roolin tahansa ja väkisin pyrkivät tehtäviin käsiksi, ymmärtämättä mitä ne vaativat ja tuntematta voimiaan — mikä aina osottaa dilettanttimaisuutta ja enimmäkseen todistaa taiteellisen tulevaisuuden mahdottomuuttakin; hän päinvastoin pelkäsi tulla pakotetuksi esiintymään liiaksi ja liian varhain. Sentähden hänen esityksensä ei ollutkaan hätätyötä, vaan harmooninen taiteentuote, joka vaikutti miellyttävästi, kauniisti ja ylentävästi kuulijaan. Näin pitäen taidettaan korkealla ja vaatien paljo itseltään, Duncker, jolla oli pehmeä ja suloinen baritoniääni, ihan varmaan olisi tullut eteväksi laulajaksi ja tuottanut kunniaa maallemme. Hänen liian varhainen poismenonsa on suuri tappio erittäinkin Suomalaiselle oopperalle, joka oli häneen kohdistanut suuria toiveita, ja herättää vilpitöntä surua kaikissa taiteenystävissä."
Dunckerin hautajaiset tapahtuivat Helsingin hautausmaalla sunnuntaina 10/9 taajan ystäväjoukon ja Suomalaisen oopperan jäsenten läsnä ollessa. Sinä päivänä ei ollut näytäntöä.[86]
* * * * *
Nyt on siirryttävä puheosastoon, joka kesäkuun ensi päivinä oli saapunutMikkeliinja 5/6 oli alkanut näytellä siellä. Tällä ennen käymättömällä paikkakunnalla annettiin 10 näytäntöä, viimeinen 25/6. Ohjelmisto käsitti enimmäkseen suuria näytelmiä, nimittäin Jeppe Niilonpojan, Viuluniekan, Sirkan, Narcisse Rameaun, Mariannen jaRoistoväen. Viimemainittu Karin (Christersonin) tekemä suomennos Overskoun 5-näytöksisestä huvinäytelmästä Pak, oli uusi ja esitettiin 24/6. Keskimäärin tuotti ilta noin 250 mk.[87] — Mikkelin ajan historiaan kuuluu kaksi kihlausta. Benjamin Leino ja Mimmy Hellstén tekivät näet siellä ikiliiton ja nti Tötterman otti vastaan kihlat kauppias Lindströmiltä Mikkelistä. Edellinen pari jäi yhä edelleen teatteriin, mutta jälkimäisen liiton kautta seurue menetti yhden jäsenen, joka oltuaan mukana alusta alkaen viime aikoina oli menestyksellä esiintynyt huomattavammissakin rooleissa. — Näytäntöjen päätyttyä enin osa seuruetta palasi Lappeenrantaan, siellä hajaantuakseen yhden kuukauden lomalle.
Heinäkuun lopulla kokoonnuttiin jälleenSavonlinnaan, jossa annettiin 5 näytäntöä, 27/7-6/8. Muun muassa näyteltiin Roistoväki, "jota nimeä fiinimpi yleisö näkyy pelkäävän". — Vilhon kirjeet tänä kesänä eivät olleet iloisia. Tulot Savonlinnassa olivat kyllä keskimäärin 268 mk illalta, mutta mihin se riitti, kun Pietarista saakka oli vaillinki kassassa ja kuukausi oli pidetty lomaa. Täytyi siis yhä pyytää rahoja Helsingistä. Ja sitten muut vastukset. Oli luvattu että Savonlinnassa saataisiin sali ilman vuokraa, mutta siitä huolimatta oli Vilho pakotettu rakennuttamaan näyttämön, joka maksoi noin 200 mk. Ei siis kumma, että hän huokailee: "Ette voi uskoa kuinka kurjamaiselta tuntuu muutella teatterista teatteriin, joissa ei ole kaikkein välttämättömimpiäkään koristuksia eikä edes ainoata huonetta, ainoata metsää!" Edelleen vaivasivat häntä yksityisten seurueenjäsenten juonittelut ja oikut, joista Vilhon täytyi kertoa pahimmat jo itsensäkin tähden, sillä asianomaiset eivät säästäneet "tohtoria" kuulemasta heidän mielipiteitään niin toisesta kuin toisesta. Kumminkin näkyy kaikesta, että uskollisempaa Suomalaisen teatterin palvelijaa ei ollut kuin Vilho. Paha vaan että hänen terveytensä yhä oli heikonlainen. Savonlinnassakin hän jälleen oli muutamia päiviä vuoteenomana.
Savonlinnasta mentiinKuopioon, jossa ensi näytäntö oli 9/8. Täällä olo venyi pitkäksi, aina syyskuun loppuun, jolloin viimeinen näytäntö oli 27/9. Alkuaika olikin sangen edullinen: kuusi ensimäistä iltaa antoi keskimäärin 415 mk; mutta sitten tulot alentuivat ja olivat viimeisellä kahdella viikolla niin huonot, että keskimäärin saatiin vain 260 mk. Tähän tuli lisäksi että teatterista vaadittiin entistä korkeampi vuokra, 60 mk illalta. Seuraus oli että Vilhon, ennen kun seurue pääsi lähtemään, täytyi pyytää noin 1,000 mk apua. — Ohjelmistoon ilmaantui huomattava uutuus, kun J. Enlundin suomentama OehlenschlägerinAksel ja Walborgnäyteltiin ensi kerran 1/9.
Kuopiossa melkein kaikki teatterin jäsenet kävivät tanssikoulua, "eräs ruotsalainen tohtorinna Lindh opettajattarena". Tästä Vilho ei pitänyt, syystä kun "tohtorinna" ei pystynyt opettamaan muuta kuin tavallisia seuratansseja; mutta toiset väittivät Bergbomin antaneen suostumuksensa. — Muutoin Vilho tapansa mukaan kertoo pikku piirteitä teatterin elämästä. Nummisuutareita katsomaan (8/9) hän oli toivonut täyttä huonetta, mutta todellisuudessa tuli ylen huono (282 mk). Suurin syy oli se, että samana päivänä oli syksyn ensimäinen tanssi-iltama, johon vietiin klanetinpuhaltajakin, niin että "kraatari Antreksen" täytyi puhaltaa huilua klanetin asemasta(!) Sitä paitse Vilho sanoo olevan "mahdotonta arvata vahinkoa, jonka Ahlqvistin ja hänen heimolaistensa parjauskritiikki[88] on meille sekä täällä että muuallakin tehnyt". — Markkinain aikana (14/9) oli yksi erittäin hyvä huone: 575 mk. Kaikki huokeammat paikat oli myyty, mutta useita kalliimpia nähtiin tyhjinä. "Kaupunkilaiset olivat poissa, ja syystä, sillä kovin tukalaa on näytellä niin tottumattomalle yleisölle kuin markkinaväki. Mitään oikeata rauhaa ei hartainkaan kuulija semmoisena iltana voi saada." — Teatterin jäsenistä pääsi Lundahl syyskuun 1 p:stä vapaaksi lähteäkseen Kööpenhaminaan opintomatkalle. Se tuotti paljo vaikeuksia ohjelmistoon nähden, kun hän oli ollut mukana niin monessa kappaleessa ja aina jossakin pääroolissa. — Toiselta puolen Kuopion aikana liittyi seurueeseen ntiKaarola Avellanja on se luettava merkkitapauksiin näyttämömme historiassa. Jos luetaan pois hänen sisarensa nti Aura Avellan, joka lyhyen ajan toimi teatterissa (kts. siv. 93), ja nti Emilie Stenberg, jonka ala saavuttamansa iän tähden oli rajoitettu, oli nti Kaarola Avellan ensimäinen yläluokka-perheestä lähtenyt nuori nainen, joka antautui näyttelijättäreksi. Sitä paitse oli hän hartaalla työllä valmistautunut tätä uraa varten. Talvella 1874-75 hän ensin Tukholmassa oli harjotellut kaunolukua rva Betty Almlöfin johdolla, kesällä sen jälkeen Kangasalla koettanut täydellisentää suomenkielen taitoansa ja jälleen seuraavana talvena nauttinut mainitun etevän opettajattaren ohjausta näyttämötaiteessa. Tieto nti Avellanin tulosta Suomalaiseen teatteriin oli ilosanoma sen ystäville, sillä sanomattakin ymmärtää että ainoastaan vanha perinnäinen ennakkoluulo oli estänyt korkeamman sivistyksen omistaneita liittymästä siihen, ja tämän ennakkoluulon oli nti Avellan rohkeasti voittanut. — Toinenkin uusi jäsen tuli täällä seurueeseen, nimittäinRietrikki Kauhanen, Kuopion lyseon oppilas. Hän oli muonakauppiaan poika ja 24-vuotias. Pieniä sivurooleja ylemmäs hän ei päässyt, mutta käytännöllisenä miehenä hän eri tavoin osottautui hyödylliseksi teatterille.
Sanoma Dunckerin kuolemasta saavutti seurueen Kuopiossa ja Vilho kirjoitti sen johdosta:
"Te olette eläneet kovin surullisia päiviä Dunckerin kuoleman tähden. Me voimme tuskin pitää asiaa totena, ja sentähden kaipauksemme on muuttunut enemmän kummastukseksi kuin todelliseksi suruksi. Minä, joka melkein joka hetki olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaani, olisin sanonut sitä mielettömäksi, joka olisi luullut Dunckerin elämän loppuvan ennen kun minun. Terveyteni on jonkun aikaa taas ollut jotenkin hyvä, ja kummallista kyllä Dunckerin kuolemansanoma on ollut minulle hyvin suureksi lohdutukseksi, sillä nyt tunnen itseni kymmenen kertaa terveemmäksi kuin ennen."
Alkuaan oli kiertomatka ollut niin suunniteltuna, että seurue Kuopiosta lähtisi Ouluun, mutta jo Savonlinnasta Vilho esitti epäilyksiä tätä vastaan. Toiselta puolen tulisi matka kovin kalliiksi ja toiselta puolen oli ohjelmistoon karttunut liian vähän uutta, jota oululaiset eivät ennen tunteneet. Sitte päätettiinkin että teatterin oli pysyminen etelämpänä, lähinnä noudattaen kutsumusta tullaJyväskylään, jossa ei koskaan ennen oltu teatteria nähty. Sinne siis matkustettiin Kuopiosta ja ensimäinen näytäntö (Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Kihlaus) seurahuoneen pienessä salongissa oli 1/10. Yleisö oli erinomaisen tyytyväinen ja innostunut; olihan kaikki sille uutta! Mitä tämä merkitsi, näkee siitä, että kun Kuopiossa 23 näytäntöä 7 viikon aikana antoi keskimäärin 369 mk illalta, tuotti pienemmässä Jyväskylässä 16 näytäntöä 4 viikossa 411 mk illalta. Paitse pienempiä kappaleita näyteltiin Sirkka, Oma Toivoni ja Kavaluus ja rakkaus, kukin kaksi kertaa, sekä Jeppe Niilonpoika ja Sven Dyringin koti, kumpikin yhden kerran.
Eräs silloinen alkeisopistolainen[89] kertoo siitä innostuksesta, jonka teatteri herätti hänessä ja monessa muussa, jotka sinä syksynä Jyväskylässä ensi kerran näkivät varsinaisia näyttämöllisiä esityksiä: "Minusta tuntuu vieläkin, että ne olivat juhlanäytäntöjä, joka ainoa. Muistan kuinka vähistä varoista huolimatta 'täytyi' päästä niihin, ainakin joka 'premiääriin'. Ja eiköpähän ne näytännöt, niin pienessä kaupungissa ja siihen aikaan, olleet premiäärejä joka ainoa. Muistan myöskin, kuinka sitä ponnisteli läksyjen lukemisessa, että vain saisi aikaa päästä teatteriin." Sama kertoja luettelee muististaan kappaleet, jotka silloin näyteltiin ja näyttelijät, jotka hän silloin näki ensi kerran esiintyvän. Muiden muassa näyttää Ida Aalberg jo silloin suuresti ihastuttaneen nuoria katsojia näytelmässä Onhan pappa sen sallinut. "Mikä sulous! Minäkö yksin silloin huokailin hänen ikkunansa takana! Minäkö yksin ostin hänen pienen valokuvansa!" — Paitse kertojaa sai Jyväskylässä silloin pysyviä vaikutuksia näyttämötaiteesta seminaarin oppilas, nykyinen etevä laulaja Abraham Ojanperä, joka oli mukana avustamassa kun Sven Dyringin koti esitettiin, niinikään rva Minna Canth, joka tähän aikaan vain kirjoitteli pikku kertoelmia, mutta jonkun vuoden päästä oli ilmaiseva oikean neronsa näytelmänsepittäjänä, ja vihdoin postivirkamies Robert Kiljander, joka vastedes oli antava pirteitä huvinäytelmiä Suomalaiselle teatterille.
Viimeinen näytäntö Jyväskylässä oli 1/11, ja seuraavana iltana pitivät kaupunkilaiset seurueelle pienet läksijäispidot, jossa sitä kiitettiin käynnistä ja pyydettiin tulemaan vastakin. Sen jälkeen tapahtui lähtö. Aikomus oli ollut matkustaa suoraan Hämeenlinnaan; mutta kun ratsutilallinen Severus Konkola oli pyytänyt seuruetta tulemaanJämsäänja luvannut vapaan matkan, päätettiin noudattaa kutsua. Tietysti oli joukossa semmoisia, joista ei tämä ollut oikein comme il faut, mutta Vilhosta oli, niinkuin todella olikin, varsin hauska koe kerran pysähtyä varakkaaseen maalaiskuntaan, oikein kansan keskeen. Jämsässä annettiin uudessa, vielä puutteellisesti varustetussa kansakoulun juhlasalissa neljä näytäntöä (5/11-12/11), joiden ohjelmat oli kokoonpantu pikku kappaleista (suurin oli Yhdistysjuhla, kotimaisia: Kihlaus ja Sotavanhuksen joulu, erikoisnumeroita: Sailor-boy ja Poika comique tanssit, joista edellinen oli annettu Jyväskylässäkin). Tulot tekivät yhteensä 1,043 mk. 75 p., siis noin 260 mk illalta. — Konkolan kustannuksella oli suurin osa puvustoa lähetetty Lahteen ja hän olisi höyrylaivallaan vapaasti vienyt sinne koko seurueenkin, mutta kun suora tie Hämeenlinnaan oli huokeampi kuin Lahden kautta ja rekikeli oli hyvä, matkustettiin kyydillä uuteen olopaikkaan.
* * * * *
Saatettuamme puheosastoa näin kauvas on katsottava, kuinka lauluosaston käviHelsingissä. Emilien kirjeistä nti Elfvingille näkyy, ettei luottamus tulevaisuuteen ollut kehuttava.
"Jotenkin raskasta on näin kesän helteessä" — kirje on päivätty 6/8 — "lakkaamatta puuhata, mutta raskain on kumminkin se ajatus, että kenties koko tämä työ on turha ja että kaikki on romahtava maahan kuin lastulinna". Kovin häntä vaivasi tuo alituinen kilpajuoksu, johon Ruotsalaisen teatterin oopperahanke pakottamalla pakotti. "Surkeaa on että meidän pienillä apulähteillä täytyy ylläpitää kahta oopperaa, kun yleisö on niin pieni kuin se on." Muun muassa kerrottiin erään ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäsenen lähteneen hakemaan toista primadonnaa rva Engdahlin lisäksi. Nti Elfving oli suositellut kahta nuorta neitiä (Malmström ja Conradi) Suomalaiseen oopperaan.[90] Emilie lupaa ottaa heidät turviinsa. "Erittäin hauskaa on että heidän vanhempansa tahtovat uskoa tyttärensä Suomalaiselle teatterille. Kyllä koetan pitää huolta heistä; ikävä vain että aikani on niin vähissä, etten ennätä niin paljo kuin soisin. Me teemme kyllä mitä mahdollista on, että henki ja elämänsävy teatterissa pysyisi hyvänä, ja minusta sen jäsenet ovatkin — ainakin kaikkein useimmat — perin siivoja." — — "Se täytyy sinun kumminkin sanoa nuorille daameille, että heidän tulee alistua noudattamaan sääntöjä, jotka koskevat kaikkia köörilaulajia; muutoin syntyy pelkkiä poikkeuksia. Ruotsalainen teatteri houkuttelee tavan takaa meikäläisiä sinne, heidän köörinsä ei ole riittävän suuri ja on erittäin mukava ottaa meiltä semmoisia, joita jo olemme opettaneet ja harjottaneet. Emme sentähden mielellämme näkisi, että ne, jotka meille tulevat, pitäisivät Suomalaista teatteria jonkunlaisena valmistavana kouluna Ruotsalaiselle." — Kirjeissä puhutaan Ericssonistakin, joka vietti kesänsä parannuksilla Naantalin kylpylaitoksessa. Hänet otettaisiin edelleen oopperan palvelukseen, jos hänen äänensä on tullut entiselleen, sillä Navrátilia väsytti laulaa kolme kertaa viikossa ja aikomus oli syyskuun alussa näytellä useamminkin. "Meidän täytyy jännittää voimiamme tänä vuonna, jos tahdomme että oopperalla on tulevaisuutta." — Tositeossa ei Ericsson enää palannut.
Alakuloisuutta, jolla syyskausi alkoi, enensi tietysti suuressa määrässä Dunckerin kuolema. Niinkuin jo tiedämme näyteltiin syyskuun ensi viikolla, Ida Basilierin täällä ollessa, tavallista useammin — Helsingissä oli silloin näyttelyn ja sen ohella toimeenpantujen kokousten tähden paljo matkustavaisia; mutta sen jälkeen "sesonki" ei enää tahtonut muodostua loistokkaaksi. Niin etevä laulajatar kuinSigne Hebbeolikin, ei hän tuottanut onnea näyttämöllemme.
Nti Hebben vierailu alkoi 11/9, jolloin hän esiintyi Margaretana Faustissa. Kuuluisaa taiteilijatarta tervehdittiin vilkkaasti ja havaittiin hänen esityksensä varsinkin traagillisissa kohtauksissa mestarilliseksi. Sama näytäntö uudistettiin 13/9 ja, kun Lucia oli annettu välissä, kolmaskin kerta 17/9. Mutta tämä näytäntö kääntyi onnettomaksi. Kiljander, joka ennen oli laulanut Valentinin osan, oli lähtenyt Tukholmaan, ja Bergbom uskalsi antaa roolin Lindströmille. Tämä näyttäytyi kuitenkin liian kokemattomaksi siihen ja koska, tavallisuuden mukaan, onnettomuus ei tule yksinään, niin sattui nytkin toinen ikävä erehdys toisensa perästä — osallisten mielipahaksi, pahansuopien iloksi ja johtajan tuskaksi. Ainoastaan Signe Hebbe ja Navrátil pitivät puoliaan; mutta pääasia oli että Faust, jota kahdeksan kuukauden aikana oli loistavasti näytelty 22 kertaa, nyt 23:tena kertana teki melkein haaksirikon. —
Näiden näytäntöjen jälkeen tunnustettiin laajemmassa arvostelussa (Mbl. 19/9) nti Hebbe suuriarvoiseksi taiteilijaksi. Sekä äänen käytäntöön että näyttelemiseen nähden oli hänen tekniikkansa erinomainen; kaikki vaikeudet oli voitettu, niin että esitys vaikutti teeskentelemättömän luonnolliselta. Alkupuolella hän ei (niinkuin Ida Basilier oli tehnyt) pannut painoa Margaretan naiviseen viattomuuteen ja kainoon neitseellisyyteen, vaan kuvasi hänet intohimoiseksi, jopa keimailevaksikin. Oikeampi ja sattuvampi oli hänen esityksensä myöhemmin, niin esim. katedraalikohtaus oli aivan sydäntäkouristava. Kaikissa tapauksissa laulajattaren vierailu oli luettava Suomalaiselle näyttämölle kunniaksi ja sen jäsenille oli kieltämättä hyödyllistä tutustua niin kehittyneeseen taiteeseen kuin hänen.
Signe Hebben toinen rooli oli Violetta, jona hänet nähtiin ensi kerran 22/9. Hänen esityksensä tässä osassa oli edellistä mestarillisempi ja eheämpi, ja sankaritar tuli syvästi liikuttavaksi, mieltä järkyttäväksi naishaamuksi. — Ooppera annettiin vielä peräkkäin kolme kertaa. Suosionosotuksia Hebbe sai kylläkseen, mutta huone oli vain "sangen hyvä", jotka sanat arvostelijan kielessä merkitsevät: korkeintaan puolillaan, ja siitä näkee että taiteilijatar ei kyennyt nostamaan semmoista innostusta kuin rva Achté ja Ida Basilier. — Kuinka asiat olivat, näemme seuraavasta otteesta Emilie Bergbomin kirjeestä Ida Basilierille 27/9:
— "Sitte kun sinä lähdit, on meillä ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja ikävyyksiä. Sinun kanssasi katosi elähyttävä aines sekä näyttämöltä että salongista. Pelkomme Signe Hebbeen nähden on valitettavasti osottautunut täydelleen oikeaksi. Kaksi ensimäistä Faust-näytäntöä annettiin täysille huoneille, mutta jo kolmantena salonki oli tyhjä, ja kaikki Traviata-illat ovat olleet hyvin huonoja, vaikka jokaisen täytyy tunnustaa, että Hebbe esittää osansa oivallisesti. Voit ymmärtää kuinka on ollut tuskallista: hän on kuitenkin etevä taiteilija ja meidän täytyy hävetä hänen edessään, että yleisö on niin välinpitämätön. Sunnuntaina menee Traviata viimeisen kerran; 10/10 Fidelio alkaa, mutta mitä on annettava väliajalla on vielä tietämätöntä. Holm on täällä, mutta ei voi vielä laulaa; hän on kumminkin parantumaisillaan. Lydia Lagus on myös täällä, mutta hänen laitansa on huolestuttava. Pari viikkoa ennen kun hän lähti kotoa muuttui ilma pahanlaiseksi ja samassa hänen tilansa huonontui, ja nyt hän ei voi laulaa säveltäkään. Hän on hyvin murheellinen ja masentunut, ja meillekin se on suuri suru. — Älä kerro kellekään, ettei täällä osata antaa arvoa Signe Hebbelle. Kenties käy paremmin Fideliossa. Hän on erittäin ystävällinen ja rakastettava ja on koko ajan ollut niin kohtelias ja suopeamielinen, ettemme soisi hänen tietävän kuinka laita oikein on. Kaikki, jotka ovat nähneet hänet, ovatkin hyvin ihastuneita — vahinko vaan että yleisö on ollut niin harvalukuinen. Hän on varsin hupainen ja iloinen [seurassa] ja minä voin nyt hyvin käsittää, että sinä ja Mili niin pidätte hänestä. Tunnustaa täytyy että hän on tavallista etevämpi nainen." — —
Bergbom oli, noudattaen perusjohdettaan aina koettaa taiteellisessa suhteessa nousta korkeammalle, päättänyt ottaa esitettäväksiFidelion, Beethovenin musikaalisesti suuriarvoisen ainoan oopperan. Harjotusten aikana annettiin Lucia ja Faust, kumpikin yhden kerran, ja sitte tuli 13/10 Fidelion ensi ilta. Yleisö oli lukuisa, joskaan ei ahdinkoon asti, ja varsinkin sen tosimusikaalinen osa havaitsi ilolla ja kiitollisuudella, että esitys oli huolellinen ja tehtävän arvoinen. Orkesteriin, jolla tässä sävelteoksessa on erittäin tärkeä osa, oli hankittu lisävoimia ja soitti se Hrimalyn johdolla täyteläisesti ja tasaisesti. Nti Hebbe Fideliona ja Navrátil Florestanina suorittivat osansa erittäin ansiokkaasti. Edellinen huudettiin esiin ensi näytöksen aarian jälkeen, jonka hän lauloi ihmeen taiteellisesti ja toisen näytöksen ensi kuvaelman loppuduetin perästä hänen Navrátilin kanssa täytyi useat kerrat tulla esiin vastaanottamaan kuulijakunnan innostuneita suosionosotuksia; jälkimäisen esitys oli kauttaaltaan sydämellinen ja vaikuttava. Marcellinan osa oli "samalla lahjakkaalla laulajattarella, joka ennen oli suuresti miellyttänyt Siebelinä" (rva Aura Thuring), Achté lauloi voimakkaasti kuvernöörin ja Bergholm taitavasti vanginvartijan osan; Lindström — Jacquino oli tottumaton, mutta hänen äänensä oli soinnukas. — Toinenkin näytäntö 13/10 annettiin kukkuroilleen täydelle huoneelle ja paitse pääesiintyjiä innostunut yleisö huusi esiin Bergbominkin, joka siis tänä iltana sai hyvityksen onnettomasta Faust-illasta. Sen jälkeen nti Hebbe vielä esiintyi kaksi kertaa Fideliona (17/10 Ja 19/10) ja jälkimäisellä kerralla ojennettiin hänelle ansaittuna kunnianosotuksena laakeriseppele. Taiteilijattaren jäähyväisilta oli kumminkin 22/10, jolloin hän vielä kerran lauloi Violettan osan. Esiinhuudoilla ja kukkakimpuilla yleisö runsain määrin ilmaisi kiitollisuuttaan hänen vierailustaan.
Seikkaperäisestä arvostelusta (Mbl. 27/10), jossa julkilausutaan vilpitön tunnustus siitä tavasta, jolla Beethovenin ooppera oli esitetty ja erittäin kiitetään toisen näytöksen kolminlaulua (Hebbe, Navrátil ja Bergholm) todellisena loistokohtana oopperamme toimessa ylipäätään, otamme seuraavat sanat nti Hebben täällä olosta:
"Hänen esiintymisensä on kauttaaltaan todistanut, kuinka innostunut hän on ollut tehtäväänsä. Suomalaisen teatterin ystävät ovat myöskin saaneet riittävästi kuulla hänen personallisista mielipiteistään ollakseen vakuutetut siitä, että hän on suonut odottamatonta mielenkiintoa sen harrastuksille ja on sentähden kaksinkertainen syy kiitollisesti painaa muistiin hänen käyntinsä täällä. Vaikea on sanoa, missä osassa hän on ollut etevin. Kenties on Traviata enimmin sopusoinnussa hänen lahjojensa kanssa, koska hänen draamallinen kykynsä voi siinä parhaiten esiintyä. Mutta tämä ooppera ei tyydytä yleisöämme, joka on vähän tottunut suuren maailman menoon. Emme käsitä ihmissydämen jaloutta juuri tähän tapaan, Leonoran (s.o. Fidelion) osa liikuttaa meitä syvemmin. — — Suomalaisen teatterin yleisö on lämpimästi kohdellut etevää vierasta, vaikkei toki semmoisella rajattomalla innostuksella kuin joskus kotimaisia laulajattariamme. Joku syy tähän voi olla siinä, että meidän enemmän luonnonraitis kuin taidetta ymmärtävä yleisömme ei ankaran taiteellisessa esityksessä ole tavannut sitä välittömyyttä, joka helpommin vaikuttaa siihen. Mutta toinen pätevä syy on se, että ei edes Patti eikä Nilsson saavuttaisi täällä suurempaa suosiota kuin 'meidän Emmyn' ja 'meidän Idan' herättämä ihastus."
Ennen lähtöään nti Hebbe antoi 24/10 konsertin yliopiston juhlasalissa, ja 26/10 joukko taiteen ja Suomalaisen oopperan ystäviä oli kutsunut hänet päivällisille Arkadian lämpiöön, jossa tilaisuudessa dosentti Perander piti puheen kunniavieraalle. Tästä kauniista puheesta otamme kaksi pääkohtaa, jotka läheltä koskevat ainettamme, jopa selittävät koko sen yrityksen synnyn, josta tämä kirja kertoo:
Mainittuaan suureksi onneksi, että nti Signe Hebbe oli kunnioittanut näyttämöämme vierailullaan, puhuja kiittää vieraan kykyä "muodostamaan aavistuksemme sisäisen, hämärän maailman taiteen jaloiksi, ihastuttaviksi, kirkkaiksi haamuiksi" ja jatkaa sitten: "Kaunotaide on, niinkuin jokainen meistä tietää, ennen kaikkea muodostamiskykyä. Joka laji taidetta on tavallaan jaloa kuvanveistoa. Meilläkin, jotka emme ole taiteilijoita, on sydämemme syvyydessä monta suurta aavistusta, monta jaloa tunnetta, mutta ei kykyä nostaa hämärää aarretta päivän valoon. Meidän täytyy usein Goethen Mignonin kanssa tunnustaa: Ich möchte dir mein ganzes Innre zeigen, allein das Schicksal will es nicht![91] Tämä kohtalo ei paina kunnioitettua vierastamme. Ken on nähnyt ja kuullut nti Signe Hebben näyttelevän ja laulavan ajattelematta suurta ja jaloa veistokuvaa, ken ei ole ihaillut tätä kykyä luoda muotoon mikä muutoin vain on hämärä aavistus, salainen sisäinen liikutus ja väreily esineissä?Gretchen, Violetta, Leonoraeivät enää ole meillä olemassa ainoastaan sävelten maailmassa: nämät olennot seisovat silmiemme edessä marmoriin veistettyinä tai valettuina pronssiin ja kauvan ne tässä muodossa luovat katseensa meihin, tehden meissä nti Hebben muiston yhtä häviämättömäksi kuin he itse ovat. Meidän näyttämömmekin on hyötyvä näiden olentojen katselemisesta."
Sen jälkeen puhuja kääntyy vieraan osottamaan myötätuntoisuuteen nuoren näyttämömme harrastuksia kohtaan ja lisää: "Mutta nti Hebbe ymmärtääkin muita paremmin, kuinka vaikea meidän päivinämme ideaalisen taiteen on saada tarpeensa tyydytetyksi. Aikamme näyttää ojentavan kaikki kätensä teollisuudelle. Se on tullut levottomaksi aarteenkaivajaksi. Ei missään näy meidän olevan mahdollista säilyttää sitä lepoa, sitä rauhaa, sitä hiljaisuutta, jossa taiteen ideaaliset olennot viihtyvät. Ja kun laskelmien tuskista uupunut mies illalla laahaa itsensä taiteen temppeliin, pyytää hän ennen kaikkea virkistystä väsyneelle mielelleen. Taide siis näyttää olevan vajoamaisillaan sille kannalle, jolla se on olemassa ainoastaan 'lystin vuoksi'. Mieleeni johtuu eräs Ibsenin luoma hämärä haamu. Hän on alkuaan suuriluontoinen mies, mutta ei ole saanut mitään suurta ja jaloa tehtävää elämässä, joka olisi kehittänyt hänet luonteeksi. Hän antautuu milloin mihinkin huvituksiin, nautinnoihin. Väsyneenä tähän rauhattomuuteen hän vihdoin autiolla arolla tapaa kohtalon daimonin napinvalajan haamussa. Napinvalaja tahtoo ottaa hänet taiteensa niinkuin muunkin hylkytavaran: kuin kuluneet lantit on hänet heitettävä valinkauhaan uudestaan valettavaksi — sillä hän ei ole luonne, hän on napinvalajan väitteen mukaan kuluttanut pois tarkoituksensa merkin otsastaan. Olen ymmärtänyt tämän hämärän haamun, kun olen käsittänyt sen erinäisiä suuntia ajassamme edustavaksi tyypiksi. Jos kansat tahtovat säilyttää tarkoituksensa merkin kasvoissaan, on välttämätöntä ylläpitää ihanteellisia harrastuksia. Ideaalinen taide leimaa näkyvimmin kansat niillä tunnusmerkeillä, jotka pelastavat meidät synkän napinvalajan vaatimuksista tuolla arolla. Se vaatimaton yritys, jota sanomme lyyrilliseksi näyttämöksemme, on syntynyt tarpeesta koota voimamme, jotta, jos mahdollista, pienessä maassamme ideaalinen taideaisti heräisi ja eläisi." —
Nti Hebbe lähti 4/11 Turkuun, antaakseen siellä Navrátilin jaBergholmin avulla kolme lyyrillis-draamallista iltamaa.
Lokakuun lopulla meni Fidelio vielä kolme kertaa peräkkäin, rva Achté Leonorana. Taiteilijatar lauloi tämänkin osan suurella menestyksellä, mutta kun ooppera oli laadultaan liiaksi ylevän musikaalinen voidakseen tulla suuren yleisön suosimaksi, kaivattiin jälleen uutta. Ja uutta valmistettiinkin, nimittäin AuberinMusta Domino, jonka esitys alkoi 1/11, ja MeyerbeerinHugenotit, joka oli oleva syyskauden päävaltti.
Mustan Dominon ensi illasta sanotaan, että lukuisa yleisö vastaanotti oopperan vilkkaalla suosiolla. Eikä kumma että sävelteoksen ilosta sätkähtävä eloisuus vaikutti kuulijoihin, kun useimmat osat musikaalisessa suhteessa edustettiin menestyksellisesti ja loistavat köörit soivat raittiisti ja tasaisesti. Varsinkin herätti huomiota ntiNaëmi Ingman, nuori ensikertalainen, pääosassa. Heleä ääni, sangen kehitetty koloratuuri ja hyvää, taiteellista kasvatusta todistava esitys tekivät hänen laulunsa miellyttäväksi, samalla kun luonteva näytteleminen puhui hänen edukseen. Laulajatarta palkittiin lämpimillä kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla. — Nti Wikström esiintyi kaikella kunnialla taloudenhoitajattarena, Klaudiana, ja rva Aura Thuring Brigittana, joka osa kyllä ei ollut hänen luontonsa mukainen, mutta jossa hänen helkkyvä äänensä ja sivistynyt näyttelemisensä kuitenkin tekivät hyvän vaikutuksen. "Amatööri" (Hannes Hahl) hoiti oivallisella bassoäänellään hyvin portivartijan Gil Perezin osaa. Himberg — Horaziosta ja Pesonen — Don Julianosta sanotaan vihdoin, että he tyydyttivät enemmän laulunsa kuin näyttelemisensä kautta. — Ooppera annettiin vielä yhtä mittaa neljä kertaa (3/11-14/11). Valitettavasti sairauskohtaus pakotti kaksi kertaa peruuttamaan ilmoituksen neljännestä näytännöstä — vastoinkäyminen, joka aina vaikuttaa häiritsevästi yleisön osanottoon.
Alkuaan oli suunniteltu, että Hugenotit jo marraskuulla esitettäisiin ensi kerran, mutta tositeossa se myöhästyi — emme tiedä mistä syystä — niin että viikko joulukuuta oli kulunut, ennen kun sen ensi ilta koitti. Tästä johtui että marraskuukin muodostui tukalaksi oopperalle. Mustan Dominon jälkeen olivat näytännöt kolmen viikon aikana harvat ja tulotkin tietysti huonot. Esitettiin näet Norma 17/11 ja 3/12, nti Ingman Adalgisana ja Achté Polliona, Fidelio 19/11 ja kuvaelmia Trubadurista sekä Laululintunen 23/11 ja 26/11. Pikku laulukappale otettiin esitettäväksi Lydia Laguksen tähden, joka toista vuotta kestäneen sairauden takia oli ollut estetty laulamasta. Vihdoin hän nyt oli toipunut ja lauloi varovaisuudesta ensiksi vanhan loistoroolinsa teatterin ensi vuosilta. Yleisö toivotti hänet ilolla tervetulleeksi takaisin näyttämölle, tyystin havaiten kuinka laulu nyt soi kehittyneen taiteellisesti.
Miltä tämä aika monine vastuksineen tuntui Bergbom-sisaruksista, näemme eräästä kirjeestä nti Elfvingille samalta päivältä, jolloin nti Hebbe matkusti Turkuun.
— "Koko syksy on ollut niin raskas ja vaikea, että tuskin olen mihinkään pystynyt; sitä paitse olen ollut sairas ja olen vieläkin. Hyvin vaikeata on meidän nyt ollut noin kaksi kuukautta ja samallainen tulee tämäkin olemaan. Joulukuun alussa Hugenotit valmistuu ja silloin toivon lehden kääntyvän. Puhun sinulle kaikesta, joka painaa sydäntäni, mutta muista että tämä on ainoastaan sinulle. Surkeutemme ei tarvitse eikä saakaan tulla maailman tietoon — ennen kun kaikki murtuu, ja jollei ihmeitä tapahdu, se aika tulee ensi keväänä; siksi täytyy meidän kestää, vaikka taistelu joskus on kovin vaikeaa. Täytyyhän meidän toki näyttää valtiopäiville, että olemme eläneet. Raskasta ja katkeraa on toki näin taistella ja puuhata — saippuakuplan tähden, sillä eihän ooppera muuta ole, jollei se elä kauemmin kuin kevääseen. Älä kuitenkaan puhu kellekään, olkoon se kuka tahansa, vaikeasta asemastamme."
"Tänään Signe Hebbe matkusti Turkuun ja saat nyt itse nähdä hänet. Olemme paljo pitäneet hänestä sekä näyttämöllä että ulkopuolella. Hän on ollut koko ajan kiltti ja rakastettava. Saat nähdä pari hänen loistokohtaansa: kuolemankohtauksen Traviatassa ja kirkkokohtauksen Faustissa. Hän on mielestäni verraton Traviatassa ja kuolee niin että oikein peljästyy." —
Syy siihen epätoivonsävyyn, joka leimaa tämän Emilien kirjeen, oli tietysti taloudellisen aseman jatkuva huonontuminen. Siitä saamme alempana tietoja; nyt on kerrottava tapahtumasta, joka, vaikkei Suomalaisella teatterilla ollut mitään sen kanssa tekemistä, kumminkin oli omansa vaikeuttamaan oloja. Tarkoitamme kuuluisaa, vieläkin muistossa elävää "Yölepakon" häväistysjuttua Ruotsalaisessa teatterissa. Jutun vaikutukset estävät näet meitä sivuuttamasta sitä tässä kertomuksessa.
Ruotsalainen teatteri, joka varhemmin syksyllä oli antanut Rossinin Wilhelm Tell oopperan, oli — niinkuin johtokunta sanomissa nimenomaan selitti — huomattuaan että suuret oopperat eivät kannattaneet "'inhan voiton' tähden, koska 'uhrautuva rakkaus' ei maksanut näyttelijäin palkkoja" ja koska "puhtaille on kaikki puhdasta ja epäpuhtaille kaikki epäpuhdasta(!)", ottanut näyteltäväkseen taiteellisesti arvottoman ja siveellisesti loukkaavan Joh. Straussin operetin Yölepakko. Se esitettiin 17, 18 ja 19 p. marrask. ja silloin joukko ylioppilaita Uudessa teatterissa toimeenpani ilta illalta yhä kiivaampia mielenosotuksia, siksi kunnes viranomaiset yliopiston sijaiskanslerin alotteesta kielsivät "sisällykseltään tunnetusti epäsiveellisen" kappaleen näyttelemisen. Tästä syntyi tietysti kauhea jupakka yleisössä ja sanomalehdistössä. Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle osotetuista, sanomissa julaistuista vastalauseista ja muista kirjoituksista näkyy, että mielipaha ja suuttumus ei suinkaan rajoittunut yksistään suomenmielisten piireihin; mutta kun neljä mielenosottajaa, jotka poliisin toimesta joutuivat yliopiston kurinpito-toimikunnan eteen, olivat suomenmielisiä eikä katsottu tarpeelliseksi tutkiakaan kutka muut olivat viheltäneet, niin työnnettiin vaan koko syy fennomaanien niskaan. Itsessään tämä ei ollut hämmästyttävää, sillä puoluetaistelun raivotessa nämä jo olivat tottuneet tasamielellä vastaanottamaan paljo pahempiakin syytöksiä; mutta mikä teki asian ikäväksi oli se, että teatterien kilpailu sekotettiin samaan sykkyrään. Eräässä lähetetyssä kirjoituksessa (Mbl. 25/11) kohtaamme seuraavat valaisevat sanat:
"Mutta mikä on sitte syynä kiukkuun? Ainoastaan maalainen syrjäisessä sopukassa kaivannee selitystä siihen. Ken ei tunne sitä omituista asemaa, jossa teatterimme jo kauvan ovat olleet toisiinsa? Puolueiden väli yleisössä ja sanomalehdistössä on mitä kirein; ja mitä toiselta puolen vaaditaan on välttämättömästi toiselta puolen vastustettava — asia olkoon muutoin kuinka oikea tahansa. Ruotsalainen teatteri on jo ennenkin osottanut mieltymystä Offenbachin laatuun, joka kaikkialla suuressa maailmassa on näyttäytynyt tuottavaksi; ja kun sen vastustajat ovat moittineet sitä suuntaa, on ystävien tietysti täytynyt puolustaa sitä".[92]
Kuinka yritettiin sekottaa suomalaista näyttämöä kysymykseen, huomaa jo ylempänä mainitusta ruotsalaisen johtokunnan selityksestä, jossa se lausuu sitä vähemmän osanneensa aavistaa että Yölepakko loukkaisi ketään, kun Suomalaisessa teatterissa "sanomalehtien riemuitessa" oli annettu — Traviata, olevinaan kokonaan huomaamatta, että Euroopan etevimmille näyttämöille kotiutunut traagillinen draamatuote, jossa epäsiveellisyys ja rikollisuus vievät perikatoon, toki on jotakin toista kuin suurkaupunkien kolmannen ja neljännen luokan teattereista tavattu kappale, missä epäsiveellisimpiä suhteita kuvataan mitä luonnollisimpina, ilman moitteen hiiskaustakaan.
Ei ole säilynyt ainoatakaan kirjettä, jossa Kaarlo tai Emilie olisivat lausuneet sanan tämän tapauksen johdosta, mutta sitä ilmankin voimme ymmärtää, että se painoi heidän mieltänsä. Mitä enemmän puoluekiihko yltyi, sitä toivottomammaksi kävi yritys, jonka menestys riippui mahdollisen laajasta myötätuntoisuudesta yleisön puolelta.
Vihdoin oli pitkällisten ja huolellisten harjotusten jälkeen Meyerbeerin suuri, 5-näytöksinen, Perttulin yön verilöylyyn päättyvä oopperaHugenotitvalmis. Ensi ilta 8/12 oli Suomalaisen oopperan loistavimpia. Sävelteos esitettiin täydelle huoneelle mitä suurimmalla menestyksellä. "Kaikki, soolo- ja yhteislaulunumerot, köörit ja orkesteri, yhtyi mahtavaan vaikutukseen ja herätti toisen suosionmyrskyn toisensa perästä; erittäin olivat suosionosotukset innostuneita suuremmoisen ja varsin onnellisesti suoritetun toisen näytöksen ja Valentinen (rva Achté) ja Raoulin (Navrátil) mestarillisesti laulaman, sydäntäkouristavan kaksinlaulun jälkeen neljännessä näytöksessä." Näytännön lopussa huudettiin taiteilijoitten rinnalla esiin myöskin kapellimestari Hrimaly ja Bergbom. — Paitse mainituita kiitettiin hyvästä tuloksesta nti Ingmania (kuningatar Margareta), rva Aura Thuringia (paashi Urbain), Hannes Hahlia (Marcell), Achtéta (Nevers) ja Bergholmia (kreivi de St. Bris). Lukuisat kööritkin, joissa laulajien luku nousi yli 50, onnistuivat oivallisesti. Vihdoin pidettiin oopperan näyttämöllejärjestelyä koristuksineen ja kauneine pukuineen erittäin onnistuneena. Niinkuin tavallista on kun tämä pitkä ooppera näytellään, oli useita lyhennyksiä tehty — varsinkin 5:nnessä näytöksessä — mutta kuitenkin kesti ensi näytäntö klo 1/2 12:een. Seuraavat näytännöt alotettiin klo 1/2 7 — Näytännön jälkeen köörilaulajat kävivät Bergbomin asunnon edustalla laulamassa.
Hugenotit meni vielä neljä kertaa ennen joulua (10/12-17/12). Ennen viimeistä näytäntöä julkaistiin Morgonbladetissa arvostelu, josta otamme seuraavat kohdat:
— — "Niin harvinaisen lahjakkaalle draamalliselle laulajattarelle kuin rva Achté on Valentinen mahtava osa kiitollinen tehtävä. Erittäin onnellista on että se niin hyvin sopii hänen mezzosopranolleen. Emme voikaan muuta kuin ehdottomasti ihailla sitä ilmehikästä tapaa, millä hän esittää kärsivän, rakastavan naisen, joka sortuu elämän koviin ristiriitoihin. Rva Achtéssa sulaa suuressa määrässä laulu ja näytteleminen yhteen sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se innostuksen hehku ja tuli, joka puhkeaa näkyviin intohimoisemmissa olosuhteissa, on yhtä tärkeä osa kuin musikaalinen varmuus siinä eheässä taideluomassa, joka hänen Valentinensa on. Eritoten on mainittava neljännen näytöksen suuri kohtaus Valentinen ja Raoulin välillä, yksi rva Achtén ja oopperan loistokohtia. — Hra Navrátililla oli niinikään tässä intohimoisessa kohtauksessa tilaisuutta näyttää kykynsä voimakkain puoli. Hänen esityksensä oli muutoin tavallisuuden mukaan huolellinen ja ansiokas. Suurimpia laatuaan hänen luonnolliset äänivaransa eivät ole, mutta sitä enemmän on arvoa annettava taiteilijalle, joka, käsittäen tehtävänsä, varmasti kehitetyllä laulumetoodilla ja huolellisella äänensä käyttämisellä osaa voittaa vaikeuksia, jotka vähemmän tottuneelle olisivat kerrassaan mahdottomia. Paha vaan että hra Navrátil tämän oopperan aikana ei ole ollut oikein voimissaan. — Margaretan osan lauloi kiitettävästi nti Ingman, joka varsinkin koloratuurilaulussa osottaa edistymistä. Kuitenkin toivoisimme enemmän täsmällisyyttä näyttelemisessä ja lämpöä esityksessä. — Reippaasti ja miellyttävästi esiintyi tunnettu ja arvossa pidetty musiikinharrastaja [rva Aura Thuring] eloisan ja keimailevan paashin roolissa. Huomautamme äännännän puhtaudesta, jossa hän, huolimatta kauniista äänestään, ei aina ole tyydyttänyt korkeampia vaatimuksia. — Hra Hahl puolestaan kerrassaan yllätti yleisön hyvällä käsityksellään ja esityksellään Marcelin kauniissa ja tärkeässä osassa. Päättäen tästä debyytistä — ennen koulutusta — on hra Hahlilla syvine, menevine äänineen lupaava tulevaisuus näyttämöllisenä laulajana. Jo nyt ilmenee esityksessä mitä parasta ennustavaa tasaisuutta ja sydämellisyyttä. — Hra Bergholmkin ansaitsee kiitosta; neljännen näytöksen salaliittokohtauksessa on hänen äänensä vaikuttava, vaikkei hänellä ole tarpeellisessa määrässä yltiöpäistä hehkua. Ja vihdoin on hra Achtélle tunnustus suotava hänen ansiostaan kokonaisuuden onnistumisessa. — Hrimalylla on suuri kunnia tilapäisesti lisätyn laulukunnan harjottamisesta. Voimaan ja täsmällisyyteen nähden ovat köörit täysin tyydyttävät; suuremmoinen salaliittokööri ja vaikea kiistakööri suoritetaan todella mallikelpoisesti." — —
Ennen vuoden loppua annettiin enää vain kaksi näytäntöä: Laululintunen ja Norma 26/12 ja Musta Domino 28/12. —
* * * * *
Joskaan vuodenvaihde ei vaikuttanut muutosta lauluosaston toiminnassa, lienee kuitenkin sopivata taasen palata puheosastoon, jonka jätimme silloin kun se Jämsästä matkustiHämeenlinnaan. Täällä rva Th. Hahnsson, Vilhon kirjeen mukaan, oli tilannut sille Nordinin salin (vuokra: 5 prosenttia bruttotuloista) ja ensi näytäntö (Yhdistysjuhla, Toinen tai toinen naimaan) oli 17/11. Kaikkiaan annettiin 9 näytäntöä — viimeinen 5/12. Merkillisin ilta oli 28/11, jolloinLeameni ensi kerran toinen näyttelijätär kuin rva Raa nimiroolissa. Siinä debyteerasi näet nti Kaarola Avellan ja sanotaan sen tapahtuneen varsin suurella menestyksellä. Viimeksi esitettiin Aksel ja Walborg, "joka näkyi suuresti tyydyttävän hämeenlinnalaisia". Vilholla oli ollut paljo puuhaa Trondhjemin tuomiokirkon rakentamisesta Nordinin salonkiin! — Keskitulo näytännöistä oli 260 markkaa.
Hämeenlinnasta muutettiinTampereelle, jossa 12/12 alotettiin samalla ohjelmalla kuin edellisessä kaupungissa. Näytäntöjä annettiin aina helmikuun keskivaiheille saakka; viimeinen oli 13/2. Tammikuun lopulla oli kuitenkin viikon väliaika, jolloin ei näytelty; silloin kävi, niinkuin alempana saamme nähdä, osa seuruetta vierailulla Helsingissä. Ohjelmisto oli pääasiassa entinen. Lea meni kaksi kertaa, Aksel ja Walborg kolme, joista kaksi täydelle ja yksi hyvälle huoneelle. Uutuuksia olivat: ensimäinen Molièren komedia näyttämöllämme, Vilhon suomentamaLääkäri vastoin tahtoansa— Vilho pääroolissa, 2/2, ja Törmäsen kääntämä, Th. Barrièren 3-näytöksinen huvinäytelmäEnon rahat, 7/2. Yleisö oli yleensä tyytyväinen, ja tekivät tulot keskimäärin 315 mk illalta.
Vielä mainittakoon että vuoden vaihteessa taikka oikeastaan vähän varhemminkin oli seurueeseen liittynyt uusi jäsen,Rudolf Kivekäs(Löfving), 21 v., nimismiehen poika Lapvedeltä, käynyt viisi vuotta Haminan kadettikoulua ja ollut muutamia vuosia lääninkonttoristina Viipurin lääninhallituksessa. Tämä nuori mies ei ollut lahjaton, mutta jo puolentoista vuoden päästä hän meni Ruotsalaiseen teatteriin. Edelleen tarjoutui Tampereella kaksi nuorta neitiä teatteriin. Toinen,Hilma Rosendahl, jäikin useiksi vuosiksi seurueeseen. Hän oli ravintoloitsijan tytär, "sivistynyt ja koulunkäynyt", Vilho kirjoittaa, "sekä varreltaan sopiva ja ulkomuodoltaan kauniinpuoleinen".
* * * * *
Edessämme on 1877 vuoden kevätkausi, jolloin Suomalainen teatteri tavallista enemmän oli yleisen huomion esineenä. Tämä aiheutui ensiksikin siitä, että se viisivuotiskausi, joksi kannatusyhdistys oli perustettu, nyt oli umpeen kulumassa ja että siis uusi pohja oli laskettava yritykselle, toiseksi siitä, että hallituksen puolelta viritettiin n.s. yhteenliittymis- eli fusioonikysymys, joka tarkoitti yhteistoiminnan aikaansaamista teatterien välillä ja joka, vaikka se lopulta raukesi tyhjiin, kumminkin synnytti loppumattomia neuvotteluja ja sovinnonhieromisia, ja vihdoin kokoontuivat jälleen säädytkin ja niilläkin oli sanansa sanottava taidelaitoksesta, joka oli alkuunpantu edellisten valtiopäivien päättyessä. Kaikesta tästä on järjestänsä selkoa tehtävä, mutta parhainta lienee ensin kertoa itse teatterin toiminnasta ja vasta sitten ottaa muut asiat puheeksi.
Uudenvuoden päivänä Suomalaisen teatterin ystävät kävivät kunniatervehdyksellä Emilie Bergbomin luona ja antoivat hänelle muistolahjaksi hopeiset kirjoitusneuvot, samalla kun dosentti Perander sydämellisin sanoin kiitti häntä siitä verrattomasta uutteruudesta, jolla hän oli hoitanut kannatusyhdistyksen taloutta ja muutenkin toiminut teatterin hyväksi. — Ehtoolla esitettiin Fidelio, rva Achté ja Navrátil pääosissa, ihastuneelle huoneelle. Lähinnä sen jälkeen 4/1 saatiin pitkän ajan päästä kuulla Fra Diavolo. Rva Achté sekä Achté ja Bergholm hoitivat entisiä tehtäviään, mutta lady Pamelan osan lauloi rva Aura Thuring ja LorenzonJaakko Passinen, kumpikin ensi kerran; niinikään oli toisella rosvolla uusi edustaja, Hannes Hahl, toista näytteli niinkuin ennen Pesonen. Kaikki nämä uudet voimat esiintyivät yleisön mielihyväksi, mutta suurempaa huomiota kuin muut herätti Passinen, joka jo näytäntökauden alussa oli otettu oopperan jäseneksi, mutta vasta nyt esiintyi ensi kerran näyttämöllä. Debyytti oli sangen lupaava. Heleä tenoriääni oikein yllätti kuulijoita ja kolmannen näytöksen kavatiinan hän lauloi niin sulavan soinnukkaasti, että se oli kohta uudistettava. Sitä vastoin hän oli aivan tottumaton liikkumaan näyttämöllä. — Musta Domino annettiin 6/1 ja Fra Diavolo toistamiseen 7/1.
Teatterin ystäväpiireissä oli näinä aikoina kerrottu mieltäkiinnittävästä uutuudesta, joka oli tulossa, nimittäin MozartinTaikahuilusta. Tämä toinen ooppera klassillista saksalaista ohjelmistoa näyttämöllämme meni ensi kerran 12/1. Ihana, ihastuttava sävelteos onnistui oivallisesti, ja yleisö oli niinkuin ymmärtää saattaa erinomaisen mielissään, eikä ainoastaan sitä, vaan se tunsi kansallisen itsetuntonsa vahvistuvan uudesta taiteellisesta voitosta. Kun ooppera oli edelleen esitetty kolme kertaa (14, 16, 19 p.), arvosteltiin sitä Morgonbladetissa tähän tapaan:
— "Beethovenin Fidelio, Meyerbeerin Hugenotit ja Mozartin Taikahuilu, tämä kultainen apilalehti, on tulos kolmen vuoden uhrautuvasta työstä ihanteellisten arvojen palveluksessa. Kuka muu kuin se voimakas henki, joka on meille tämän kaiken hankkinut, olisi voinut edes uneksia semmoista? Ja näiden sävelteosten esittäminen, joka jo itsessään on niin merkillistä syrjäisessä maassamme, on meille suomalaisille sitä merkillisempi, kun näemme sen tapahtuvan ylpeän tietoisina siitä, että kaikki esiintyjät, yhtä välttämätöntä poikkeusta lukuunottamatta, ovat maanmiehiämme. Olemme nyt vähitellen, perinnäisellä itsemme halveksimisella vuosikausia tuhlattuamme rahoja ja rakennettuamme yhä pettävän toivomme taiteemme kehityksestä joukkojen palkkaamiseen läntisestä naapurimaastamme, tulleet ymmärtämään ja tietämään, että Suomessakin on kykyä ja älyä, jota näyttämötaide vaatii. Ja kumminkin on täten vain ensi askel astuttu korkeampaa kehitystä kohti. Olemme oppineet tuntemaan ja esittämään mitä ulkomaalaiset maailmannerot ovat näyttämöä varten sommitelleet. Jälellä on antaa kotimaisillekin sävelille tilaa näyttämöllä. Suomalaisen kansan runsaasta soitannollisesta varastosta on luotava teoksia, jotka tunnemme omaksemme. Jotakin aivan uutta on aikaansaatava. Suomalainen kantele on pukeutuva muotoon ja saava sisällyksen, joka saavuttaa muun maailman kummastuksen. Vasta silloin on meillä suomalainen ooppera korkeimmassa merkityksessä. Ja kun on kysymys kansallisesta kehityksestämme, emme enää pidä mitään mahdottomana. Suomalainen ooppera nykyisessä muodossaan oli takavuosina mahdottomuus; nyt se on olemassa. Miksei läheinen tulevaisuus antaisi suomalaisen draamallisen säveltämistaidonkin nousta taimelle?"
"Kaikki suuri maailmassa on alkuaan ollut pientä; vähäpätöisestä, pilkatusta asemasta Suomalainen teatteri äärettömien vaikeuksien läpi on kohonnut maamme laatuaan etevimmäksi sivistyslaitokseksi. Se on välttänyt alhaista ja likaista, joka täyttää kukkaron ja syövyttää ihanteellisuuden ja siveyden." — (Huomautetaan sitten että ooppera ei missään tule toimeen omilla tuloillaan ja että yksityisten suoma avustus ennen tai myöhemmin on osottautuva riittämättömäksi). "Kuka on turvaava kansallista lyyrillistä näyttämöämme? Se joka vuosien kuluessa vaivaloisesti on rakennettu, ei saa hävitä. Miten meillä asiaa käsitettäneekään, muissa Euroopan maissa kansallisomaisuutta suojellaan häviöstä ja laiminlyönti siinä kohden katsotaan pyhäinryöstöksi. Jätämme asian valistuneen hallituksen harkittavaksi." — —
"Rva Achtén esityksessä ihailemme sitä haaveellista hohdetta, joka on hänen Paminalleen omituinen. Luonnon lapsena Pamina välittömästi noudattaa sydämensä kuiskauksia, tunnustaa naivisessa viattomuudessaan lempensä ja palavan halunsa yhtyä lemmittyynsä ja epätoivonsa kun heidän täytyy erota. Kummallista elämää ympärillään hän katselee milloin lapsellisella pelvolla, milloin iloisella hämmästyksellä. Mutta unelmien maailma on muodottomuuden valtakunta. Ääriviivojen täytyy olla epämääräisiä, intohimojen toisenlaisia kuin tosielämässä, kaikki on oleva hunnutettua, pehmoista. Rva Achté osasi mestarillisesti pukea laulunsa ja näyttelemisensä unelman epämääräiseen ihanteellisuuteen. Leikkivällä ylemmyydellä hän esitti hienoa, runollista naisolentoa, suloisen ja liikuttavan luonnollisessa yksinkertaisuudessaan. Varma on että rva Achtén Pamina on säilyvä kuulijain pysyvänä muistona."
Nti Ingmanista arvostelija sanoo, että hänen roolinsa Mustassa Dominossa ei oikein soveltunut hänen luonnolliselle äänelleen, ja epäedullinen oli hänelle myöskin Yön kuningattaren osa, se kun on kaikkein vaikeimpia korkealle sopranolle. Häntä oli siis kiitettävä siitä, että hän vastaanottamalla osan oli tehnyt oopperan esittämisen mahdolliseksi. Hänen kehittynyt koloratuurinsa näyttäytyi oivalliseksi, ja varsinkin toisessa näytöksessä hän hyvin suoritti aariansa. Laulajattaren ääni ei ollut kotiatulon jälkeen pysynyt heleänä. "Kylmä, vaihteleva ilmanalamme on osottautunut vaaralliseksi lauluäänille, jotka ovat saaneet kehityksensä etelän suopeamman taivaan alla." — Edelleen kiitetään Navrátilia Taminona; varsinkin ensi näytöksessä hän lauloi aariansa con amore. — Tämän Mozartin oopperan koristuksia ovat Yön neitojen ja haltiattarien kolminlaulut. Edellisiä edustivat neidit Lagus, Braxén ja Wikström, jälkimäisiä neidit Lagus, Carlsson[93] ja Conradi. Kaikki nämä naistriot suoritettiin merkillisen hyvällä yhteislaululla ja raikkain, sulosointuisin äänin — niin eritoten haltiattarien sulavan kauniit laulut. Ensi kerran saatiin kuulla nti Lagus oopperaosassa ja hänen esiintymisensä herätti mitä parhaimpia toiveita. Ääni oli kirkas ja myötätuntoa synnyttävä, ja hänen liikuntatapansa näyttämöllä todisti plastillisia opintoja. Sarastroa edusti Bergholm tavallisella tarkkuudellaan ja varmuudellaan. Ylevä aaria toisessa näytöksessä on joka kerta palkittu kättentaputuksilla. Erityisesti mainitaan Hannes Hahlin ansiokas tapa esittää resitatiivi Taminon kanssa ensi näytöksessä, yksi oopperan kauniimpia kohtia. Papagenon hullunkurisessa roolissa on Pesonen saanut runsaasti suosionosotuksia. Hänellä on "hyvät luonnolliset lahjat ja ääni, josta ahkeralla harjotuksella voi jotakin tulla." — Hrimalyn johtamaa orkesteria kiitetään reippaasta, hyvästä yhteissoitosta. Näyttämölle järjestelyä sanotaan huolelliseksi ja pukuja luonteenomaisiksi. Lukuisat kuvaelmavaihdokset vaativat kaikki mihin Arkadiateatterin koneisto kykeni.
Samassa numerossa, jossa luemme tämän niin innostuneella johdannolla alkavan arvostelun, eräs yhtä innostunut pakinoitsija puhuu Suomalaisesta oopperasta. Se on tasaisesti edistynyt edistymistään mitä tulee esitysten arvoon, niin hänkin tunnustaa; mutta samoin ovat kustannukset ja vastukset kasvaneet. "Usein hän on kuullut ennustettavan, että yritys on lakkautettava", hän sitten lisää, ja valitettavasti ei se ollut tyhjää pakinaa. Samalla aikaa kun ooppera saavutti huippukohtansa — tuskastutti sen ystäviä tulevaisuuden synkkyys.
Taikahuilu meni vielä kolme kertaa 21/1 ja 23/1 sekä 1/2. Välinäytäntönä annettiin Fidelio 25/1, nti Ingman Marcellinana ja Hannes Hahl ministerinä, sekä 27/1 valtiopäivien avajaisten johdosta erityinen sekaohjelma, jossa Suomalaisen teatterin molemmat osastot olivat edustettuina. Esitettiin näet Lea ja Hugenotit (2, 3 ja 4 näytös). Huone oli lähes loppuun myyty ja katsojissa, joiden joukossa nähtiin paljo valtiopäivämiehiä kaikista säädyistä, oli juhlatunnelma vallalla. Teatterin tarkoitus oli antaa näyte pyrinnöistään ja kyvystään. Sentähden oli puhenäytelmäkin otettu mukaan, "sillä se elvytys, jonka etevä isänmaallinen draamallinen näyttämö on omansa tuottamaan kansalliselle sivistykselle, ei ollut saavutettavissa oivallisimmillakaan lyyrillisillä esityksillä". Näytäntö menestyi kaikin puolin hyvin. Rva Achtélle ja nti Ingmanille ojennettiin komeita kukkakimppuja ja paitse taiteilijoita huudettiin Bergbomkin esiin.
Merkki * (Mbl) huomauttaa ensin tämän näytännön johdosta, että puheosaston jäsenillä paria poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut koulua ja esikuvia, niinkuin lauluosaston taiteilijoilla, eivätkä he myöskään ole enemmän valtion kuin pääkaupungin yleisön puolelta saaneet sitä kehotusta, joka on suotu Ruotsalaisen teatterin ulkomaalaisille näyttelijöille ja joka olisi tullut heidän osakseen, jos Suomella olisi — suomalainen pääkaupunki. "Mutta huolimatta epäsuotuisista olosuhteista tämä näyttämö kuitenkin on edistynyt tavallisen maaseututeatterin kantaa korkeammalle. Että niin on laita, todisti se tapa millä vastaanotettiin Kiven kuolemattoman Lean esitys. — Hyvällä aistilla johtokunta oli asettanut Lean ja Hugenotit rinnakkain. — Ylevän ihanteellinen Lea piti puoliaan suuremmoisen sävelteoksen rinnalla, sillä varmaan ei kukaan lähtenyt teatterista ilman tietoisuutta siitä, että oli elänyt juhlahetken. Se oli todella arvokas juhlanäytäntö."
"Esitys onnistui odottamattoman hyvin. Sanomme odottamattoman, syystä kun Lean nimirooli, josta rva Raa-Winterhjelm on jättänyt unohtumattoman muiston, oli nuoren debytantin käsissä ja samoin Joaksenkin tärkeä osa, jota Lundahl ennen on ansiokkaasti näytellyt. Nti Kaarola Avellan, rva Betty Almlöfin oppilas, osotti todeksi mitä maaseutulehdet ennen ovat sanoneet hänen Leastaan. Hänen lausuntansa oli tosi-ilmehikästä ja huolellista, hänen liikuntonsa tasasuhtaisia ja pyöristettyjä ja luontevia, sanalla sanoen hän näyttäytyi kuuluisan opettajan lahjakkaaksi oppilaaksi. Semmoiset opinnot oikeuttavat tavallista parempaan taiteilijatulevaisuuteen. Nti Avellan on alottanut koululla ja tarkasti pitämällä itseään silmällä. Innostus ja taiteellinen vapaus ovat vielä riippuvaisia muodon pakosta, mutta aikaa voittaen rikkaat lahjat varmaan irroittuvat sidonnaisuudesta." Kivekkäällä (Joas) on runsaasti lämpöä ja hehkua, mutta useissa kohdin näkyi että opinnot ovat riittämättömiä; Böök (Aram) oli tuntuvasti edistynyt, mutta lemmenkohtauksia vaivasi liiallinen tunteellisuus. Zakeuksena esiintyi entiseen tapaan arvossa pidetty Vilho. — Hugenoteissa oli ainoastaan se muutos, että nti Lagus lauloi paashin osan ja hyvin miellyttävästi.[94]
Tämän jälkeen alkoi uusi sarja näytäntöjä, joissa Hugenotit esitettiin seitsemän kertaa (kun luetaan mukaan näytännöt joulukuulta ja 3 myöhempää huhtikuulta, nousee koko luku 15:een). Ensimäinen näitä näytäntöjä oli 30/1 ja viimeinen 19/2. Ooppera kokosi hyviä huoneita, sanotaan 6/2, ja esitys näyttäytyi yhä tasaisemmaksi ja oli totta puhuen meidän oloihimme nähden mallikelpoinen. Yleisö puolestaan ei väsynyt palkitsemaan esiintyjiä vilkkailla suosionosotuksilla ja kukkakimpuilla. — Tavattomampi kunnioituksenosotus rva Achtéta kohtaan tapahtui 9/2, kun lähetystö Suomalaisen oopperan ystävien puolesta professori Th. Reinin johtamana kävi taiteilijattaren luona pyytämässä saada muistoksi hänen unohtumattomista ansioistaan isänmaallisen taidelaitoksen hyväksi maalauttaa hänen muotokuvansa säilytettäväksi Arkadian lämpiössä. Tehtävä uskottiin F. Ahlstedtille, jonka kädestä silloin syntyi se taiteilijattaren kuva, joka esittää hänet Valentinena Hugenoteissa ja nykyään nähdään Kansallisteatterissa.
Kahtena viimeisenä iltana huone oli kukkuroillaan; taiteilijapari Achté oli näet aikeessa lähteä laulajais-kiertomatkalle ja näytännöillä oli hyvästijätön merkitys. Varsinkin 19/2 nousi suosionmyrsky suuren suureksi. Paitse kukkia sai Valentinen innostuttava esittäjä vastaanottaa kaksi laakeriseppelettä, ja kun ooppera oli päättynyt, eivät suosionhuudot olleet loppuakaan. Tuskin tarvitsee sanoa, että sitte kun rva Achté ja muut taiteilijat oli useita kertoja vaadittu esille, tuli Bergbomin ja Hrimalynkin vuoro.
Mutta merkillisempänä kuin yleisön ylistyshuudot, joihin laulajatar jo oli tottunut, on pidettävä se kunnianosotus, joka tämän näytännön jälkeen tuli Emmy Achtén osaksi J. V. Snellmanin puolelta. Snellman, joka 1871 oli lähettänyt tervehdyksen Bergbomille ja kehottanut häntä luopumaan esteettisistä harrastuksistaan, oli tietysti suurella mielenkiinnolla seurannut tämän tarmokasta yritystä perustaa kansallinen näyttämö, ja huolimatta siitä että hänen neuvonsa oli hyljätty hän vilpittömästi iloitsi teatterin voitoista. Eikä 70 vuoden paino estänyt häntä itseäänkään silloin tällöin käymästä Arkadiassa, hän kun vanhastaan oli suuri laulun ja soitannon ystävä. Mitä hän silloin mietiskeli Suomalaisesta teatterista ja erittäin rva Achtésta, sen hän nyt otti julkilausuakseen kirjoituksessa, joka nimettömänäkin kohta herätti huomiota tavallisista arvosteluista eroavan vakavan sävynsä kautta. Koska katsomme tätä Snellmanin lausuntoa arvokkaimmaksi ja kauneimmaksi kunnianosotukseksi, mikä rva Achtén ja oopperan osaksi on tullut, otamme sen tähän kokonaisuudessaan:
Rouva Emmy Achté.
Tämän suomalaisen taiteen historiassa unohtumattoman nimen sijasta saattaisi otsakkeena kirjoittaa: Suomalainen ooppera. Sillä toisen mainitseminen sisältää mielikuvan toisestakin.
Emme unohda että monet voimat ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen näyttämön syntyyn ja maamme näyttämöllisissä aikakirjoissa loistavaan uraan. Ensiksikin, hyvän näyttämön ensimäinen ehto, harras ja taitava johtaja, jota kaikissa maissa on melkein vaikeampi tavata kuin eteviä taiteilijoita. Toiseksi innokkaita ja alttiita suosijoita — välttämättömyys etenkin semmoiselle laulunäyttämölle, jota valtio ei kannata. Ja kolmanneksi ne monet hyvät taiteelliset kyvyt, jotka rva Achtén ohella ovat mahdolliseksi tehneet esittää sarjan oopperoita, parhaita mitä aikamme tarjoaa. Varsinkaan emme unohda Suomalaisen oopperan erinomaista onnea, että se on voinut asettaa nti Basilierin rva Achtén rinnalle. Syystä on pidettävä sangen epävarmana, milloin näyttämömme voi taikka onko se enää koskaan voiva näyttää semmoista taiteilijaparia.
Mutta korkeampi vakava ooppera on meidän oloissamme laulunäyttämön pohja ja perustus. Ja jokaisella semmoisella näyttämöllä täytyy olla primadonna, joka kykenee herättämään yleisön täyden mielenkiinnon. Sillä harvat ovat ne oopperat, joissa ensi soprano ei ole sävelteoksen keskipisteenä. Ja jollei rva Achtéta olisi ollut, olisi joka koe esittää näitä oopperoita jäänyt ainoastaan kokeeksi, jota vastoin nyt ihastuneet kuulijat yhä uudestaan ovat palanneet vielä kerran kuullakseen monta kertaa ennen kuultuja säveleitä. Tämä ei ole niin ymmärrettävä, ettei musiikilla eikä muilla lauluosilla olisi ollut suuri osansa tässä vetovoimassa. Mutta itsekseen ne eivät voi ylläpitää mielenkiintoa, jollei naisellinen pääosa ole tyydyttävästi edustettu. Sentähden näkee niin usein, että draamallinen laulajatar yksin on perustuksena muuten keskinkertaisenkin näyttämön onneen.
Rva Achtésta sanotaan, että hänellä on yhtä suuret lahjat maalaustaiteeseen kuin soitantoon ja että hänellä varhaisimmassa nuoruudessaan oli valittavana toinen tai toinen näistä kutsumuksista. Mutta olosuhteet asettivat niiden väliin laulun näyttämöllisenä taiteena ja tämä ratkaisi vaalin soitannon eduksi, joskin muodossa, jota rikaslahjainen nainen tuskin koskaan oli edes aavistanut elämänsä tehtäväksi. Ja oikein hän valitsi, mikäli sitä voidaan menestyksestä arvostella. Sillä naisellisella maalauksella on, niinkuin pitkä kokemus on näyttänyt, ainoastaan ahdas piiri avoinna, ja siinä jää korkeinkin alemmas korkeinta tässä taiteessa. Ja etevällä pianonsoittajalla on kyllä kunniansa, mutta ei siinäkään naisellinen kyky saavuta korkeinta. Tavallisesti häneltä puuttuu ei ainoastaan fyysillistä voimaa, vaan myöskin se puhtaasti objektiivinen innostus sävelteoksen kauneuteen, joka tuottaa suoritukselle oikean värityksen ja tenhon. Konserttilaulu on sitä vastoin naiselle monta vertaa kiitollisempi ala, sillä hänellä on silloin esitettävänä mitä varta vasten on luotu hänen ääntänsä ja tunnettaan varten. Mutta naiselle soveliain taide on kuitenkin näyttämöllinen. Siinä hän esiintyy täydellisesti omassa roolissaan, naisen roolissa elämässä — jopa primadonnana siinä osassa tätä roolia, joka on naisellisen olemuksena ja o, vaihdellen hänen elämänsä iankaikkista teemaa, rakkautta, sen suruja ja iloja. Saattaisi vain ihmetellä että suuria näyttelijättäriä on niin harvassa. Tähän vaikuttanee epäilemättä se, että nainen kuitenkin mieluummin täyttää vaatimattomammankin paikan todellisessa elämässä kuin hetkisenkään näyttelee roolia olla sitä korkeampana, mieluummin elää lemmen elämää kuin maalailee sen kuvaa. Kun puhutaan rva Achtésta, ei ole tarpeen etsiä esimerkkiä siitä että onneksi molemmat voivat yhtyä. Mutta näyttämö tyydyttää toisenkin puolen naisen luonnollista kaipuuta. Näyttämöllä hän ihastuttaa ei ainoastaan taiteellisuudellaan, vaan myöskin persoonallaan, kauneudellaan, sulollaan, jotka siellä saavat mahdollisen korkeimman ylistyksen. Tämänkin täytyy vaikuttaa siihen, että näyttämö on naisen varsinainen taiteilijaura.
Tietoperäisesti selitettäköön, että näyttelijättären taide on korkeampi kuin laulajattaren. Sillä edellinen elvyttää jaloimpia luomia mitä runoilija on miettinyt ja runoillut. Mutta soitannolla on tenhovoima, joka vastustamattomasti ihastuttaa suurtakin yleisöä, ja sentähden draamallinen laulajatar kuitenkin on se, joka saa osakseen suurimmat kunnianosotukset — sekä kultasateen, joka ei koskaan putoa näyttelijättären tielle. Mutta surullista kyllä tulee kai kultasateesta puhuminen oopperan yhteydessä Suomessa aina tuntumaan ivalta. Sitä suurempi oikeus on etevällä näyttämöllisellä taiteilijalla meillä olla puhtaan innostuneen kiitollisuuden esine. Ja jos joku on ansainnut tätä kiitollisuutta, on se rva Emmy Achté.
Luonto antoi hänelle suuria lahjoja. Jalopiirteiset kasvot, kauniin katseen, komean, notkean vartalon. Mutta nämä ulkonaiset lahjat tulevat oikein huomattaviksi vasta kun ne nähdään hänen korkealahjaisen henkensä elähyttäminä. Silloin hänen olentonsa erinäisinä hetkinä on hurmaavan ihana. Se on mahdikkaan älyn, innostuksen ihanuus, joka silloin loistaa muodon läpi, joka myöntyvästi antautuu sen heijastimeksi. Se joka esim. on nähnyt hänet siinä Hugenottien kohtauksessa, missä hän polvillaan vastaanottaa Marcelin siunauksen, ei koskaan unohda tätä ihanteellisen kaunista kuvaa. Tavan takaa saattaa hänen esiintymisestään eri rooleissa kuulla sanottavan: "Niin kaunis hän ei koskaan ennen ole ollut." Se todistaa vain että hänessä ulkonaisen olennon kauneus tulee hänen sisästään, joka taas puolestaan todistaa hänen suurta henkistä lahjakkaisuuttaan. Jouduttuamme tähän kohtaan, osottakaamme ihailumme — suoruudellamme. Laulajattaren kasvojeneleet ovat erinomaisen vaihtelevia. Joskus tapahtuu, että hän käyttää tätä näyttelijättären arvokasta lahjaa liiallisesti. Liikunnoissaankin hän silloin tällöin menee sulouden rajan yli. Täkäläisissä teatteriarvosteluissa on tapana joka toisella rivillä käyttää oppisanaa "plastiikka". Se kuuluu joltakin. Kenties on tällä sopimattomasti esitetyllä plastillisen esiintymisen vaatimuksella onnistuttu kuolettaa toinen tai toinen koittava innostus, joka on pyytänyt vapaata tilaa ensiksi esiintyäkseen ilmaisussa, joka on taiteellisen rajoituksen arvoinen. Me vältämme tätä ikävää sanaa ja uskallamme vain muistuttaa peilistä. Se on varmaan antava parhaimman opetuksen. Sillä hän on niitä taiteilijaluonteita, jotka luovat sääntöjä ja joilta kritiikki oppii kaiken sen mitä se tietää taiteesta.
Rva Achtén laulusta ei meidän tarvitse, hänen koulustaan emme voi mitään sanoa. Keskinkertaiselle koulu on kaikki. Nerollekin on puute siinä kohden pilkku — mutta pilkku auringossa. Kuinka voimakas hänen äänensä on, sitä hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa koettamaan. Että se helposti hallitsee täkäläisen orkesterin ja köörit, ei vielä merkitse paljoa. Minkälaatuinen hänen laulunsa on ja kuinka ääni on ilmehikkään suloinen todistaa se innostus, jonka tämä laulu niin lakkaamatta on herättänyt. Mutta tässäkin kohden on korkein koe kestämättä yleisön edessä, joka on enemmän kuin helsinkiläinen pilattu suuren laulun kuulemisella. Yksi ominaisuus on tällä laululla kuitenkin, jonka kaikkialla pitäisi tuottaa sille menestystä, se harvinainen ominaisuus että se on tosidraamallinen, se on: että se voi sydäntäkouristavalla tavalla ilmaista sielun vaihtelevia tunnelmia. Onko tunnelma joka roolissa ja joka hetkessä oikea, siitä voidaan taasen kiistellä loppumattomiin. Mutta missä sen ilmaisu näyttelemisessä ja laulussa on niin vaikuttava, erehdys ei voi olla suuri; ja mestaroivalla kritiikillä tavallisesti ei ole parempaa perustusta kuin se, että toinen käsitystapa toisessa taiteilijassa on ennen viehättänyt arvostelijaa. Mutta semmoinen kritiikki merkitsee vähän, kun on kysymys draamallisesta kyvystä, joka itsenäisesti luo roolejaan. Uskallamme tässäkin kohden lausua ajatuksemme suoraan. Rva Achté kenties ei aina tarpeeksi säästä ilmaisun voimaa, josta seuraa, että vaikutus siinä paikassa, missä sen tulisi olla mahtavin, vähenee. Ja silloin näytteleminenkin käy rinnan tämän voiman tuhlaamisen kanssa laulussa. Rohkenemme esimerkkinä mainita suuren kaksinlaulun Hugenottien neljännessä näytöksessä, jossa lopulla Valentinen epätoivon ilmaisu ei enää jaksa kiihtyä. Meistä rva Achtén draamalliset lahjat ovat hänen suurin kunniansa, niin että miltei olisi halu valittaa, että suomalainen puhenäyttämö on menettänyt tämän harvinaisen suuren kyvyn — jollei sen ihanaa esiintymistä hänen laulussaan silloin olisi kadotettu.
Niitä seikkoja, jotka niinkuin ylempänä mainittiin vaikuttivat määräävästi rva Achtén uraan, oli suomalaisen oopperan synty. Lukija muistanee, että Viipurin kaupunki näki kummankin ensimäiset askeleet. Sieltä kuultiin ensin mainittavan Emmy Strömerin nimi. Molemmat ovat käsi kädessä kasvaneet siihen korkeuteen, jonka pääkaupunki nyt viime aikoina on saanut nähdä. Kumminkaan emme luule, että rva Achté Taikahuilussa ja Hugenoteissa on saanut unohtumaan nti Strömerin Trubadurissa ja ennen kaikkea Luciassa. Sillä neron tuli ei kasva; ja se se on joka sytyttää. Emme tarvitse tässä uudistaa mitä on sanottu siitä, kuinka tärkeää teatterille on omistaa primadonna ja varsinkin laulunäyttämölle omistaa soprano, joka kykenee innostuttamaan. Suomalainen ooppera katsokoon siis onnekseen, että sillä uransa alussa on ollut tämä etu. Mutta rva Achtétakin onniteltakoon, että oopperalla on ollut johtaja, joka ei ole säästänyt huolta enentääkseen ja kohottaakseen tämän näyttämön voimia. Sillä tämä yhä voimallisempi tuki on tehnyt hänelle mahdolliseksi rinnan sen kanssa kehittää suurta, ihanaa kykyään. Kenties hän olisi vieraalla näyttämöllä jo päässyt etemmäskin, joka tapauksessa voittanut suurempia ulkonaisia etuja. Että hän kumminkin niin uskollisesti on antanut halvan suomenkielen soida huuliltaan, saattaisi tuntua uhrilta. Mutta se on kuitenkin varma, että hän on tullut siksi mitä hän on suomalaisten vastarakkauden ympäröimänä, jopa voimme sanoa kasvattamana. Eikä tämä ole vähäarvoista. Vieraassa maassa hän olisi kenties loistanut enemmän, mutta, niinkuin niin moni muu, loistaakseen ja — unohtuakseen. Täällä hänen nimensä on elävä unohtumattomana suomalaisen taiteen historiassa. Täällä, ainoastaan täällä hänet jälleen otetaan vastaan avoimin sylin, lämpimällä innostuksella. Tätä jälleennäkemystäpä kohti katse käännettynä yleisö tungeskelee ollakseen läsnä hänen 'viimeisen edellistä' ja 'viimeistä kertaa' esiytyessään.[95]
Seuraavan kolmen viikon kuluessa taiteilijapari Achté antoi konsertteja Helsingissä, Hämeenlinnassa y.m. Ennen kun he pitemmäksi ajaksi lähtivät pääkaupungista, pidettiin heille 14/2 jäähyväispidot, joissa professori Rein taiteen ja soitannon ystävien puolesta lausui kiitokset heidän työstään kotimaisen taiteen hyväksi. Kun sitte matka oli alkava, oli asemalle kokoontunut paljo saattajia, jotka ilmaisivat tunteensa kukkalahjoilla ja eläköönhuudoilla.
* * * * *
Samaan aikaan kun Hugenotit esitettiin viimeisiä kertoja, oli puheosasto Tampereelta saapunut Helsinkiin, jossa sen nyt vaihdellen oopperan kanssa tuli näytellä pari kuukautta eteenpäin. Rva Achtén tyhjän paikan oli Ida Basilier täyttävä, mutta hän tuli vasta maaliskuun alkupuolella. Kun näet ei oltu tarkoin määrätty minä päivänä hänen piti alkaa vierailunsa Helsingissä, hän oli suostunut erinäisiin esiintymisiin Kööpenhaminassa y.m., jotka olivat suoritettavat ennen kun hän palasi Suomeen. Aluksi oli siis puheosasto yksin kilpatantereella ja alotti se toimensa 23/2 antamalla kappaleen Oma Toivoni. "Suomalaisen teatterin hartaimmat ystävät", lausuu U. S., "olivat kokoontuneet toivottamaan puheosastoa tervetulleeksi. Rakas on pääkaupungin suomalaisille oopperamme, joka meidän silmiemme edessä on kasvanut ja voittojuhliansa viettänyt, mutta vielä rakkaampi on sittenkin se Suomalaisen teatterin varsinainen ydin, jota puheosasto edustaa." Jälleen huomattiin edistystä ja erittäin, "että esitys kokonaisuudessaan sangen hyvin sointui yhteen". Muitten edellä kiitettiin Vilhoa suutari Tuiskuna. Kun sama näytäntö oli uudistettu, tuli 27/2 Kavaluus ja rakkaus. Siinä nti Avellan antoi oikean ja eheän kuvan lady Milfordista ja Vilho oli etevä Wurm; mutta rva Aspegrenin Lovisa ei ollut eheä eikä Böök Walterina, vaikka hän paikottain oli hyvä, osannut välttää liiallista tunteellisuutta j.n.e. Ylipäätään ei tällä kertaa oltu yhtä tyytyväisiä murhenäytelmän esitykseen kuin ensi kerralla. Luultavasti olivat vaatimukset kohonneet. — Kolmas ohjelma, Puolan juutalainen ja Laululintunen kokosi 2/3 ja 4/3 hyvät huoneet ja pidettiin Vilhoa yhtä oivallisena edellisessä kuin Lydia Lagusta jälkimäisessä kappaleessa. Vilho "suorastaan saattaa uskomaan että kaikki on täyttä totta; niin eläväksi hän kuvansa luo". — Neljännen ohjelman jälkeen 6/3, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kihlaus ja Ei ollenkaan mustasukkainen, sanotaan: "Puheosaston näytännöissä lisääntyy yleisö lisääntymistään. Kumpiko voitti [Molière vai Kivi yleisön naurattamisessa] on vaikea sanoa. Kaikki kolme näytelmää toimitettiin hyvin; Vilhon jokainen jo tunnustaa oikeaksi taideniekaksi" (U. S.). —
Puheosastojen väliin pistettiin 7/3 Faust-näytäntö, jossa nähtiin uusia esittäjiä kolmessa eri roolissa. Nti Ingman oli Margareta. "Hänen käsityksensä oli yleensä todenperäinen ja esityksensä runollinen. Kolmannessa näytöksessä hän yllätti lämmöllä ja voimalla, jota hänen edellisistä esiintymisistään päättäen ei olisi voinut odottaa." Seuraavissa korkean traagillisissa kohtauksissa voimat kuitenkaan eivät riittäneet. Muuten ääni ei nytkään ollut täysin terve. Siebelinä astui esiin nuori vasta-alkaja, nti Conradi, varsin tyydyttävästi, ja Valentinina Kiljander, laulaen musikaalisesti ja tarkasti.
Viides puheosaston ohjelma, Pilven veikko, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Toinen tai toinen naimaan, tuli 8/3 ja kuudes, Nummisuutarit, 11/3. Komedia, joka näyteltiin neljä kertaa, oli ensi illaksi houkutellut Arkadiaan niin paljo katsojia, että viimeksi tulleet saivat seisoa käytävällä. Leinon Eskoa kiitettiin oivalliseksi ja perin koomilliseksi. Erittäin onnistuneita olivat myöskin Vilhon Topias ja Kallion Sepeteus. Mainitut olivat parhaimmat, mutta muutkin hyviä.
Lauantaina 10/3Ida Basiliersaapui ja tervehdittiin häntä asemalla ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla. Edellisenä syksynä laulajatar erottuansa oopperasta oli lähtenyt Ruotsiin ja Norjaan. Tukholmassa hän oli antanut kaksi konserttia, yhdet aamupäivälaulajaiset rva Trebellin ja Konrad Behrensin kanssa sekä kuninkaallisessa oopperassa laulanut kaksi kertaa Rosinana; Kristianiassa hän taasen antoi viisi konserttia ja esiintyi kahdeksan kertaa Rosinana. Jälkimäisessä kaupungissa piti hänen myös esiintyä Faustissa, ja ooppera oli jo ilmoitettu, kun teatteri paloi. Paitse muualla oli laulajatar kotimatkallaan Lyybekissä laulanut kaksi kertaa Rosinan ja yhden kerran Margaretan osan. Kaikkialla ihailtuna ja laakereita niitettyään nti Basilier jälleen tuli ihastuttamaan sitä yleisöä, jolle hän kumminkin oli rakkahin; mutta tällä kertaa tunnelma ei ollut suruton. Kristianiassa nti Basilier näet oli mennyt kihloihin Aftenpostenin toimittajan Johan Magelsenin kanssa, ja uutinen herätti kysymyksen, onko tämä käynti ehkä viimeinen?