Taiteilijatar alotti vierailunsa Margaretana Faustissa, joka meni kolme kertaa peräkkäin (13/3-18/3). Lämpimästi, kättentaputuksilla, kukilla ja esiinhuudoilla, yleisö toivotti suosikkinsa tervetulleeksi. Hänen äänensä soi heleästi ja raikkaasti kuin ennen ja samoin oli esityskin entisellään. Toisessa näytännössä Lydia Lagus ensi kerran lauloi Siebelin osan "raittiisti ja suloisesti". Erittäin hän "tositunteella ja hienolla, taiteellisella vivahduttamisella" esitti romansin neljännestä näytöksestä. Kolmannen näytännön jälkeen lisätään, että "nti Lagus luo runollisen, sulokkaan kuvan Siebelistä; tällä roolilla nuori laulajatar on astunut taiteilijain riviin. Hänen laulunsa, täynnä musikaalista innostusta, osottaa sen ohella hillitsemiskykyä ja yksityiskohtien vivahduttamista, joka hämmästyttää. Näytteleminen on vapaata ja aina harkittua. Hänen esitystään leimaa luonnonraittiin runouden tuoksu, kotiseutujen kanervakukkain lahjottama. Uskallamme toivoa paljon 'laululintuseltamme'."
Muistuttaaksemme että elettiin valtiopäivien aikaa, mainitsemme tässä näytäntöjen välissä eräät pidot, jotka muutamat talonpoikaissäädyn jäsenet toimeenpanivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksen jälkeen 16/3. Ylioppilastalolla vietettyjen pitojen tarkoitus oli ensikädessä kunnioittaa Seuran toimimiehiä, mutta samalla muitakin, jotka olivat työtä tehneet suomenkielen ja kirjallisuuden hyväksi. A. Meurman piti ensimäisen puheen Runebergin, Fredr. Cygnaeuksen, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Edusmies Brusila puhui kamarineuvos Rabbelle, Heikkilä nuoremmille suomenkielisille kirjailijoille, Lukander tri Bergbomille ja Suomalaisen teatterin läsnäoleville jäsenille, Riihimäki isänmaalle ja H. Jaatinen naisille. Erittäin huomautetaan, että useimmat puhujat alkoivat joillakin Runebergin sanoilla — merkillinen kunnioitus runoilijaa kohtaan, jonkaviimeinenkevät oli käsissä, vaikkei kukaan voinut tietää niin olevan laidan. Edelleen pidettiin puheita Yrjö Koskiselle, Uuden Suomettaren toimittajille y.m. Vastauspuheessaan Yrjö Koskinen huomautti siitä erikoisesta merkityksestä korkeamman henkisen viljelyksen edistämiseen nähden, joka talonpoikaissäädyllä maassamme oli, kun se näet oli ymmärtäväisesti ja auliisti ottanut kannattaakseen kansallista kirjallisuutta, kansallista taidetta ja kansallisia oppilaitoksia. Jotain siihen verrattavaa oli tuskin muissa maissa tavattavissa.
Tämä puhe, joka Morgonbladetin kautta tuli ruotsalaisenkin yleisön tietoon, herätti melkoista huomiota. "Finsk Tidskriftissä" luettiin sen johdosta katkeran ivallinen jutelma ja muutkin ruotsalaiset lehdet koskettelivat sitä pahaa sisua ilmaisevalla tavalla; mutta tositeossa on kieltämätöntä että 1870-luvun kansalliset harrastukset koulun, kirjallisuuden ja taiteenkin alalla olisivat olleet turhat, jollei yhteinen kansa olisi suonut sille apua, josta puhuja sitä kiitti. — Juhlassa vallitsi lämmin, luottavainen henki ja se päättyi vasta aamun koittaessa ollen laatuaan semmoinen, että "sen vertaista meidän maassamme ei ennen ole vietetty" (U. S.).
Ida Basilierin toinen vierailurooli oli Rosina Sevillan Parranajajassa, joka myöskin annettiin kolme kertaa peräkkäin (20/3-25/3). Kiljander oli Figaro, Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Hannes Hahl Basilio ja nti Wikström Marcellina. Ihastuttavasta Rosinasta ei ole mitään lisättävää entiseen, ja Navrátil suoriutui musikaalisen taitavasti osasta, joka ei kuitenkaan ollut hänelle sopivimpia. Kiljander näytti kuinka kauniita tuloksia huolelliset opinnot voivat tuottaa, vaikkei hänen äänensä luonnostaan ollut rikkaimpia. Hänen lausuntansa oli taitava ja laulunsa kiitettävä aistin ja draamallisen ilmeen puolesta. Kumminkin olisi voimakkaampi ääni ollut tarpeen. Bergholmille annettiin tunnustus sekä laulusta että humoristisesta näyttelemisestä; ja tyydyttävä oli nti Wikströmkin, ja Hahlin mahtava bassoääni vaikutukseltaan oivallinen. —
Kolmannen näytännön edelläkäyvänä iltana lauluosaston taiteilijat antoivat "erinomaisen onnistuneen" konsertin yliopiston juhlasalissa, joka ahdinkoon asti oli täynnä väkeä. Tietysti Ida Basilier loisti toisia kirkkaammin, mutta mainittava on, että Lydia Lagus silloin ensi kerran lauloi konserttisalissa ja "ihastutti yleisöä erittäinkin romansilla 'Robert Paholaisesta'; äänensä soi raittiin heleänä ja vaikeammatkin kohdat hän esitti sulavalla ja kelpo koulua osottavalla tavalla". Konsertti oli huokeuden puolesta (piletti maksoi 1:50) n.s. kansantajuinen; menestys herätti ajatuksen vastedeskin toimeenpanna samanlaisia ja niitä annettiinkin sitte 2/4 ja 10/5.[96] — Toinen konsertti, joka myöskin sai alkunsa Suomalaisen oopperan piiristä, oli Bruno Holmin antama, 27/3. Tämä laulaja, joka jo lähes vuosi sitten oli lupautunut oopperan palvelukseen, oli samoin kuin nti Lagus sairauden tähden ollut estettynä esiintymästä; nyt hän ensi kerran astui yleisön eteen ja saavutti täyden menestyksen.
"Hra Holm osotti omistavansa pehmeän, täyteläisen, väriltään miellyttävän ja kehitykseltään etevän äänen. Esitys on huolellinen pienimpiin yksityiskohtiin saakka, melkein sanoisimme sitä siroksi. Teeskentelemätön yksinkertaisuus ja lämpö sekä varma, musikaalinen käsitys tekevät hra Holmin laulun suuressa määrässä sydämelle puhuvaksi. Varsinkin hänen pianonsa on mitä tasaisin ja luontevin, todella ihmeen kaunis. Illan esityksistä päättäen laulaja pitää enimmän romansintapaisista, tunteellisista sävellyksistä. Schubertin laulut ja romansi Tannhäuserista onnistuivat kenties parhaiten ja näyttivät myös enimmän miellyttävän yleisöä." — —
Tämän yhteydessä mainittakoon, että sanomat tähän aikaan tiesivät kertoa nti Alma Fohströmin päättäneen opintonsa Pietarissa. Hän oli jo siellä julkisesti esiintynyt laulajaisissa ja saavuttanut mitä ehdottomimman tunnustuksen laulunsa hurmaavaisuudesta. Hänessä yhtyi muka Pattin hieno koloratuuri ja Nilssonin sympaattinen vivahduttamiskyky, hän oli kirkas, säteilevä tähti, jolla vain oli valittavana taivas millä halusi loistaa. Uskollisena ennen antamaansa lupaukseen hän ilmoitti Emilie Bergbomille olevansa valmis syksyllä ensi kerran esiintymään näyttämöllä Suomalaisessa oopperassa.
Kilpailu oopperan kanssa oli ymmärrettävästi epäedullinen puheosastolle, sillä korvia hivelevä laulu houkutteli aina useampia teatteriin kuin vakava puhedraama. Sentähden sen Helsingissä oloa ei ulotettukaan kauvemmas kuin 18 p:ään huhtik. Loppuajan ohjelmat olivat Narcisse Rameau, joka annettiin 23/3 sekä 4/4 ja 5/4. Marianne 2/4, Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Mustalainen ja Riita-asia 8/4, Pekka Patelin ja Jeannetten häät 114 — Ida Basilier Jeannettena — ja viimeksiDaniel Hjort16/4 ja 18/4. Helsingistä seurue matkusti Pietariin.
Kirjeessä nti Elfvingille Emilie Bergbom lausuu: "Hupaista oli puheosaston täällä ollessa; se on edistynyt suuresti ja toisella kerralla Daniel Hjort meni oikein hyvin. Ensi kerralla oli yhteisnäyttö vähän niin ja näin ja henkilöt hieman kotiutumattomia, mutta toisena iltana oli aivan toisin. Voithan luulla arvosteluani puolueelliseksi, mutta näytelmän hyvää menestystä todistaa se, että Dagblad ei repinyt alas sitä, vaikka se kuuluu aikoneen niin tehdä." —
Pari viikkoa puheosaston lähdettyä Morgonbladet (n:ris 99 ja 107) julkaisi yleiskatsauksen sen esityksiin, josta saadaan tietää millä kannalla se nykyään oli:
Arvostelija tunnustaa edistyksen todistavan, kuinka ahkerasti oli tehty työtä; että silti puutteita huomattiin on ymmärrettävää — onhan näyttämötaide korkeimpia ja vaikeimpia. Ylipäätään oli ohjelmisto hyvä, ei mitään ala-arvoista. Schiller, Molière, Kivi, Wecksell edustivat parhainta, mutta Erckman-Chatrianinkin nerokas sielunkuvaus Puolan juutalainen oli luettava loistonumeroihin. Parhaiten onnistui seurue edelleenkin porvarillisissa ja kansankuvauksissa: semmoiset kappaleet kuin Nummisuutarit, Kihlaus, Puolan juutalainen ja Mariannekin tekivät ehyen, miellyttävän vaikutuksen. Näytelmiä valitessa olisi ehkä enemmän silmällä pidettävä hyvän yhteisnäyttelemisen mahdollisuutta kuin loistoroolin hankkimista jollekin seurueen paremmista kyvyistä — niinkuin nähtävästi joskus on tapahtunut. Pahinta oli että alkuperäisiä kappaleita ei ollut ilmaantunut. Mitä se merkitsee että esitettävänä oli kotimainen alkuteos, näki Nummisuutarien menestyksestä. Se voitiin antaa useimmin ja se herätti suurinta mielenkiintoa — todistus suomalaisen teatteriyleisön turmeltumattomasta aistista. — Että teatterikoulu olisi tarpeen, sen huomaa siitä että monen näyttelijän lausunta on epätyydyttävä ja että itse puhe-elimet usealla näyttävät kaipaavan harjottelua.
Tehtyään nämä yleiset muistutukset laitoksesta, joka oli kohonnut sille kannalle, että ankarampi kritiikki oli oikeutettu, arvostelija kääntyy yksityisiin näyttelijöihin. Naisista oli rva Aspegren yhä etevin. Hänellä oli soinnukas, sympaattinen ääni vallassaan, hän liikkui vapaasti ja näytteli miltei aina harkitusti ja huolellisesti. Ainoastaan kasvojeneleitä häiritsi tavasta omituinen tyytymätön piirre suun ympärillä. Mariannessa esitys oli voimakas ja tosielämän läpitunkema. Katrina hän tosin muistutti rva Raa-Winterhjelmiä, mutta kuitenkaan hän ei orjallisesti jäljitellyt esikuvaa, vaan loi Katrin joissakin määrin toisenlaiseksi kuin se ennen on nähty. Jos rva Aspegren jäikin esikuvan jälkeen hurjassa tarmokkaisuudessa, sai hän sitä vastoin tuon kovia kokeneen kansannaisen lempeämmän puolen selvemmäksi ja hänen esityksensä oli senvuoksi kenties enemmän omansa herättämään myötätuntoisuutta. Rva Aspegren oli vähemmän noita kuin nainen. —
Rva Lundahlkin oli hyvin käyttökuntoinen; mutta vaikka hänellä oli edullinen ulkonäkö ja huolellinen näyttelemistapa, puuttui häneltä lämpöä ja tunnetta, jota paitse hänen lausunnassaan joskus huomattiin häiritsevä ääntäminen. Paras hän oli markiisitar Pompadourina Narcisse Rameaussa, jona hän kokonaan nojasi rva Winterhjelmiin. Ebba Stenbockina hän varsinkin viime näytöksessä oli liian kylmä. — Nti Avellania kirjoittaja oli nähnyt ainoastaan Sigrid Stålarmina Daniel Hjortissa ja hän rajoittaa sentähden arvostelunsa tunnustukseen, että näyttelijättären esitys osotti sekä taipumuksia että opintoja, joskaan hän ei vielä ollut täysin kotiutunut näyttämöllä eikä tyydyttävästi perehtynyt suomenkieleen. Yksityiskohdissa (esim. vankilakohtauksessa) nti Avellan onnistui hyvin. Neidit Tötterman ja Aalberg sekä rva Leino näyttäytyivät hekin entistä tottuneemmiksi.
Seurueen miespuolisista jäsenistä oli Vilho ensimäinen. Se kunnioitettava into, millä hän oli antautunut taiteeseensa oli täysin menestynyt. Parempaa käin hänen esityksensä Puolan juutalaisessa arvostelija ei koskaan ollut nähnyt suomalaisella näyttämöllä ja harvoin suurissakaan teattereissa. Varsinkin melodraamassa se on niin voimakasta ja todenperäistä, että se vastustamattomasti tempasi jokaisen katsojan mukaansa, mutta osotti samalla malttia ja taiteellista itsensä hillitsemistä, joille on sitä suurempi arvo annettava kun rooli helposti voisi vietellä liiotteluun. Ylipäätään näyttävät tarmokkaat roolit, jotka vaativat teräväpiirteistä luonnekuvausta (niinkuin esim. Rémy Mariannessa) olevan sopivimmat Vilholle; kumminkin menestyy hän oivallisesti koomillisissakin (esim. Topiaksena Nummisuutareissa ja Pekka Patelinina). Hän on kaikissa suhteissa yksi seurueen pylväitä. Lundahl on erittäin lahjakas ja älykäs. Hänen puhe-elimensä eivät kuitenkaan näy olevan taivutettavissa selvään lausumiseen, jota paitse liikunnoissakin huomaa pitkällisen kivuloisuuden aiheuttamaa hervottomuutta. Sentähden olisi väärin ankarasti arvostella hänen Daniel Hjortiaan ulkonaisten puutteitten takia, joiden parantaminen ei ole näyttelijän vallassa. Epäedullista oli hänelle myöskin että Fritiof Raan esitys vielä on tuoreessa muistossa. Mielihyvällä Lundahl nähtiin uudestaan Narcisse Rameauna, jota hän näyttelee ansiokkaasti. Erityinen tunnustus on näyttelijälle suotava eloisasta tavasta, millä hän esittää mustalaista samannimisessä unkarilaisessa komediassa. Böökillä on sangen edullinen ulkonäkö ja komea vartalo ja hänestä voi tulla hyvä näyttelijä. Enemmän miehuutta, vähemmän herkkätunteisuutta olisi kuitenkin tarpeen. Rooleissa, joissa tunteellisuus on paikallaan, Böök on oivallinen. Juhana Flemingiä on tuskin kukaan kuvannut niin hyvin kuin hän. — Leinokin on varsin lupaava kyky, niinkuin näkyy ei ainoastaan hänen loistoroolistaan, Eskosta, vaan muistakin. Arvid Stålarmia hän esitti jotenkin ansiokkaasti, vaikka liikunnot olivat liian nuorekkaita ollakseen tarpeellisen arvokkaita. Leinonkin vartalo on komeanlainen; äänen karkeus olisi ajoissa poistettava. — Kallion käyttökelpoisuus koomillisella alalla on tunnettu, mutta Choiseulin herttuana (Narcisse Rameau) ja Kaarlo herttuana (Daniel Hjort) hän oli vähemmän onnistunut. — Vasta-alkajia ovat Tervo, Törmänen ja Kivekäs, eivätkä he vielä pysty suurempiin tehtäviin, joskin kuta kuinkin pitävät paikkansa pienemmissä. Kivekäs oli siten aika uljas Olavi Klaunpoika. — Aspegren ja Himberg ovat viime aikoina paraasta päästä hoitaneet oopperain sivurooleja. Edellinen näytteli kuitenkin melko hyvin Bertrandia Mariannessa. Hänet luetaankin seurueen parempien kykyjen joukkoon. — Arvostelijan loppupäätös on se, että puheosaston esitykset osottavat niin ahkeraa harrastusta ja tasaista edistymistä, että se ennen pitkää on kykenevä suorittamaan korkeampiakin tehtäviä.
Ensimäinen oopperanäytäntö pääsiäisen jälkeen oli tiistaina 3/4, jolloin Hugenotit annettiin Navrátilin hyväksi. Ida Basilier oli hyväntahtoisesti ottanut laulaakseen Valentinen korkeatraagillisen osan, vaikka se ei kuulunut hänen alaansa. Ymmärtäähän sen että hän ei semmoisessa tehtävässä voinut kilpailla edeltäjänsä kanssa, mutta silti hän erinäisissä kohtauksissa oli loistavakin. Niin esim. laulajatar kohtauksen jälkeen Raoulin kanssa kolmannessa näytöksessä huudettiin esiin esiripun ylhäällä ollessa. Kiljander oli lauluun ja näyttelemiseen nähden ansiokas Nevers. Illan sankarille Navrátilille osotti yleisö suurta suosiota. Lähes kaksi vuotta tämä ulkomaalainen oli yhä uusissa rooleissa esiintynyt näyttämöllämme, ilman että hän olisi menettänyt arvoansa taikka häneen olisi väsytty. Tämän selittää yksistään se tosiasia, että hän antautui joka tehtäväänsä samalla puhtaalla taiteellisella innolla ja rakkaudella. — Sama ohjelma uudistettiin 9/4 ja 13/4 ja olisi se esitetty 6/4:kin, jollei sairauskohtaus olisi pakottanut vaihtamaan sitä Faustiin.
Tämän jälkeen Ida Basilier lähti lyhyelle Pietarinmatkalle. Hänen poissa ollessaan annettiin huhtikuun loppupuolella Ernani, osaksi uusilla laulukyvyillä: Naëmi Ingman Elvirana jaBruno HolmCarlo I:nä. Ensi ilta oli 20/4 ja Holm astui silloin ensi kerran näyttämölle yleisön eteen. Menestys oli täydellinen, sillä hänen laulussaan havaittiin sama taiteellinen hienous ja tunne, joka jo konsertissa oli herättänyt huomiota ja mieltymystä, ja tuli siihen vaikutusta enentämään yhtä hieno ja ilmehikäs näytteleminen. Näytäntö uudistettiin 22/4 ja 25/4; kolmantena kertana nti Ingmanin hyväksi. — Näistä näytännöistä taikka oikeammin vain kahdesta uudesta esiintyjästä kirjoittaa nimimerkki T(aavi Hahl) Morgonbladetiin (n:o 98):
"Naëmi Ingmanin resettinäytäntö oli niitä, jotka ovat omansa kotimaisen laulutaiteen ystävissä elähyttämään ja lisäämään toiveita tämän ihanan taiteen tulevaisuudesta maassamme. Laulajatar suorittaa Ernanissa viidennen roolinsa — eikä ole vähässä määrässä kiinnittänyt yleisön huomiota. — Elviran osa on se, jossa hän tähän saakka luullaksemme on onnistunut parhaiten. Kauniin koloratuuriaarian ensi näytöksessä hän lauloi luontevasti ja miellyttävästi ja äänen entistä raittiimpi heleys saa toivomaan pitkällisen epäterveyden vihdoinkin menevän ohi. Erittäin miellyttävä yllätys oli kuulla, kuinka hänen äänensä vaikuttavasti piti puoliaan yhteislaulukohdissa, niin ettei se edes kolmannen näytöksen finaalissa jättänyt toivomisen sijaa. Vaikka nti Ingman liikkuu luontevasti ja pehmeästi näyttämöllä, ei hän vielä kykene tyydyttävästi panemaan painoa situatsioonin erikoisluonteeseen taikka yksilöllistyttämään kuvattavaa luonnetta. — — Bruno Holmin debyyttirooli oli hänelle erinomaisen sopiva, se kun ei ainoastaan sallinut hänen italialaisen koulunsa esiintyä kauniissa valossa, vaan tarjosi laulajalle runsaasti tilaisuutta näyttää hienoa musikaalista aistiaan. Ilta illalta hän on ollut vapaampi vasta-alkajan ramppikuumeesta, joka alussa haittasi varsinkin fortekohtia; sitä vastoin hänen pianonsa jo ensi kerralla oli kaunis ja miellyttävä. Äännäntä on puhdas ja oikea, ja taiteellisesti pyöristetty esitys ilmaisee tyylin alkua. [Tehtyään erinäisiä yksityiskohtaisia muistutuksia, arvostelija jatkaa:] Se tosiasia että Holm jo ensi kerran esiintyessään on kyennyt eloisasti ilmaisemaan ne tunteet, jotka hän tahtoi esittää, herättää meissä mitä parhaimpia toiveita, ja kun hän suuremman tottumuksen kautta on saanut kuninkaallisemman ryhdin, vakavamman, ylpeämmän kävelytavan sekä oppinut hienommin vivahdetusti kuvaamaan espanjalais-ritarillista galanteriaa, niin on hänen Carlonsa oleva oikea kotimaisen lyyrillisen näyttämön koristus."
Ernani ilmoitettiin vielä kerran annettavaksi, mutta jostakin syystä näytäntö peruutettiin. Puolen toista viikon aikana ei annettu mitään oopperaa ja saivat tällä välin laulun ystävät esteettömästi ihailla Alma Fohströmiä kolmessa konsertissa (kaksi yliopiston juhlasalissa ja yksi Nikolainkirkossa). Sen ohella hän lauloi Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välillä; mutta kun hän 4/5 aamulla lähti opintomatkalle Italiaan, oli hän varmasti lupautunut lokakuulla esiintymään suomalaisella näyttämöllä. —
Viime mainittuna päivänä oli Arkadiassa jälleen merkillinen premiääri. Silloin esitettiin näet Meyerbeerin suuri oopperaRobert Paholainen. Navrátil nimiroolissa, Ida Basilier Isabellana, Lydia Lagus Alisana, Bergholm Bertramina jaRainer Vuorio[97] Raimbaultina. Huone oli täpötäynnä, menestys täydellinen ja lopussa huudettiin paitse taiteilijoita Bergbomkin esiin. Sunnuntaina 6 p. toukok. ooppera oli annettava toistamiseen ja näytäntö oli jo alkanut, kun tieto saapui, ettäRuneberg klo 2 1/2 i.p. oli vaipunut kuoleman uneen. Näytäntö lakkautettiin kohta. — Robert Paholainen näyteltiin sitte vielä viisi kertaa (8, 11, 13, 15 ja 18 p.) ja oli tulot lähinnä viimeisestä näytännöstä määrätty Lydia Laguksen hyväksi.
Taavi Hahlin arvostelusta otamme pääkohdat:
— — "Hyvällä aistilla oopperamme jätti pois 2:n ja 3:n näytöksen balettikohtaukset. Mutta joskin Robertin esitys tässä kohden oli puutteellinen, tarjosi soitannollinen osa, joka toki oopperassa on katsottava pääasiaksi, sitä suuremman nautinnon musiikinystäville. Suomalainen ooppera on onnekseen saanut uskoa Isabellan osan Ida Basilierille. Ne, jotka tuntevat laulajattaren kyvyn, tietysti eivät ole epäilleet hänen voivan kiitettävästi suorittaa tämänkin loistavan tehtävän, mutta hänen ehdottomimpia ihailijoitaankin lienee kumminkin yllättänyt se korkea taiteellisuus, johon hän tässä roolissa oli kohonnut. Mikä näyttämö tahansa voisi ylpeillä siitä tavasta, millä laulajatar esittää sisilialaisen, kunnioitukseen ja kuuliaisuuteen tottuneen ruhtinaantyttären muuttumista rakastavaksi, nuoreksi naiseksi, joka vuorottain kauhun ja lemmen valtaamana taistelee hurjaa, taikavoimalla varustettua rakastajaansa vastaan, ja vihdoin rukouksillaan rauhottaen hänen rajua intohimoaan saa hänet purkamaan lumouksen ja polvistuen henkensä uhalla alistumaan hänen tuomioonsa. Hyvin harkittu näytteleminen ja sen kanssa yhteensulanut lauluesitys vivahdutetaan hienosti toiminnan mukaan ja saavuttaa huippunsa 4:n näytöksen ihanassa kavatiinassa (armo-aariassa). Erittäin on meidän julkilausuttava ihastuksemme siitä aitotaiteellisesta älystä, jolla nti Basilier tässä kohtauksessa ymmärtää säästää äänivarojaan, niin että hän jatkuvalla kohoamisella situatsioonin korkeimpana hetkenä aikaansaa mitä sydäntäkouristavimman vaikutuksen. Niinkuin nti Basilier laulaa Isabellan osan Robertissa hän luultavasti ennen ei ole mitään laulanut, ja arvostelija on epätietoinen, onko Helsingissä mitään laulettu, joka niin korkeassa määrässä olisi ollut kypsyneen taiteellisuuden leimaamaa kuin tämä."
"Alisan osa on Lydia Laguksen käsissä, joka siinä ensi kerran on esiintynyt suuressa roolissa. Ja ilolla tunnustamme hänen onnistuneen erinomaisesti. Nti Laguksella on laaja ja voimakas, heleä mezzosoprano, ilmehikkäät kasvot ja näyttämölle erittäin sovelias vartalo. Äänen taiteellisessa kehityksessä hän kyllä ei vielä ole saavuttanut päämääräänsä, mutta kuitenkin hän jo voi sitä käyttää varsin tyydyttävästi. Äännäntä on varma, esitys innokas ja usein hyvin vivahdutettu, nojaten miellyttävään, luontevaan ryhtiin ja ilmehikkäisiin kasvojeneleisiin. Eräissä kohtauksissa laulajatar näyttää semmoista kykyä panna painoa olotilan luonteenomaisiin piirteihin, että ollaan oikeutettuja mitä parhaimpiin toiveisiin. Erittäin ansiokas on sekä laulu että näytteleminen 3:n näytöksen kohtauksessa Bertramin kanssa, kun tämä noustuaan Manalasta vaatii Alisalta vaitiolon lupausta. Tässä nti Lagus ylen viehättävästi kuvaa tyttöä, joka toiselta puolen pelkää Bertramin kauheita uhkauksia, toiselta puolen palaa innosta pelastaa Robert. Muistettava on niinikään loistava tapa, millä kolminlaulu (ilman säestystä) samassa näytöksessä ja suuri samallainen yhteislaulu 5:ssä näytöksessä suoritetaan; kunnia siitä tulee nti Lagukselle sekä hroille Navrátilille ja Bergholmille yhteisesti. Molemmat nämä kolminlaulut todistavat selvästi, että nti Lagus jo on niin pitkälle edistynyt laulutaiteessa, että hän kykenee esittämään tärkeitä oopperaosia." — —
"Hra Navrátililla Robert on uusi näyte hänen mainiosta kyvystään draamallisena laulajana. Hurja, turmelevien vaikutusten valtaan joutunut normannilainen ritari, jonka jalo luonto kuitenkin joskus pilkistää esiin, voittaa taiteilijan kauniin, ihannoitsevan esityksen kautta katsojain myötätunnon ja mielenkiinnon. Vilkkaalla osanotolla me 1:ssä näytöksessä näemme yhtä hyvin sankarin surun (kohtaus Alisan kanssa) kuin hänen peli-irstailunsa ja nautimme kumpaakin oivasti kuvaavasta musiikista. Tunnetun kauniin sisiliaanan Navrátil laulaa hienon musikaalisesti niinkuin hänen tapansa on, ja vallan kiitettävästi avustaa häntä tässä näytöksessä kööri, joka etenkin viimeisinä iltoina on eloisasti ja voimalla suorittanut vaikean osansa. Hra Navrátilin taipumuksesta ylipäätään ihannoimaan kuvattavansa johtuu luonnollisesti, että hänen Robertinsa 4:ssä näytöksessä, kun tämä taikavavalla nukutettuansa koko hovin tahtoo ryöstää Isabellan, ei näytäkään sitä uhmailevaa hurjuutta, jota olisi voinut odottaa voitonvarmalta rosvoritarilta. Mutta ei sitä pane pahaksi, kun kuulee lämpimästi ja tositaiteellisesti esitetyn herttaisen kavatiinan, joka käy prinsessan heräämisen ja sitä seuraavan kaksinlaulun edellä. Erittäin ansiokkaasti laulaja myöskin myötävaikuttaa molemmissa kolminlauluissa." — —
— — Arvostelija katsoo miellyttäväksi velvollisuudekseen tunnustaa melkoisen edistyksen, joka on huomattavana hra Bergholmin Mefiston ja Bertramin välillä. "Totta on että laulajan luonteenlaatu ei oikein sovellu draamallisen todenperäisesti esittämään näitä pahan perusjohteen ruumistuksia, jotka runoilijat ovat katsoneet hyväksi ajatella puoleksi filosoofisesti, puoleksi satumaisesti; mutta laulaja voi lohduttaa itseään sillä että harvalla näyttämöllä maailmassa on taiteilijoita, jotka täysin kykenevät esittämään näitä pirunrooleja. Kaikissa tapauksissa kuulee jälkimäisessä osassa harvoin sitä laulun jouduttamista, joka Faustissa ja joissakuissa muissakin oopperoissa häiritsee hra Bergholmin esitystä, ja muutamissa kohdin (esim. buffaduetin ja kohtauksen Alisan kanssa 3:ssa näytöksessä) hän laulaa ansiokkaasti. Onnellisin hetki on laulajalla kuitenkin (saman näytöksen 2:ssa kuvaelmassa) herättämiskohtauksessa luostarin ristikäytävässä. Hra Bergholmin miehekäs ääni pääsee siinä oikein esiintymään ja ilmaisee koko heleän raikkautensa — joka muuten tapahtuu yhteislaulu-kohdissakin."
"Raimbaultin osassa eräs nuori tenorilaulaja, hra Vuorio, astui ensi kerran näyttämölle. Ääni on vastaiseksi vähän harjotettu, mutta sillä on viehättävä heleys ja voima. Ballaadi 1:ssä näytöksessä näytti käyvän hänen voimiensa yli, mutta siinä kättentaputuspuuskassa, jolla yleisö palkitsi 3:n näytöksen buffaduetin, oli hra Vuoriolla runsas osa. Laulajan miellyttävä ääni ja näyttämölle soveltuva ulkonäkö näyttävät kehottavan jatkamaan opintoja."
"Erityisen kiitoksen ansaitsee aseairueitten kauniisti laulettu kvartetti 2:n näytöksen finaalissa sekä 'helvetinvalssi' ja suuri kirkkokööri viime näytöksen lopussa. Pääansio tästä tulee luonnollisesti hra Hrimalylle, oopperan kapellimestarille, ja se todistaa uudestaan kuinka kelvollinen hän on edesvastuulliseen virkaansa ja kuinka hartaasti hän tekee työtä tyydyttääkseen mitä häneltä toivotaan." — —
Viimeisissä näytännöissä esitettiin neljä eri oopperaa tunnetusta ohjelmistosta. Rykmentin tytär annettiin 21/5 ja 23/5, Ida Basilier nimiroolissa ja Passinen Toniona; Taikahuilu 25/5 (Bergholmin hyväksi), 27/5 ja 30/5 Ida Basilier Yön kuningattarena ja Lydia Lagus Paminana; Ernani 29/5 ja Sevillan Parranajaja 1/6. Tämä viimeinen näytäntö oli samalla Ida Basilierin hyvästijättö-ilta, ja ihastuttava Rosina oli senkin tähden muitten edellä innostuneitten suosionosotusten, esiinhuutojen ja kukkatervehdysten esineenä. Lopuksi täytyi Bergbominkin tulla näkyviin. Kumminkaan laulajatar ei ainiaaksi eronnut oopperastamme — hän oli luvannut vieläkin palata.
* * * * *
Täydentääksemme kertomustamme teatterin toimesta tänä kevätkautena on lopuksi huomio käännettävä puheosastoon, joka huhtikuun loppupuolella ja toukokuulla näytteli Pietarissa. Ensiksi Vilho samoinkuin edellisenä vuonna vuokrasi kauppapalvelijain klubin tilavan huoneuston, ja näytännöt alkoivat 22/4 Sirkan esittämisellä. Alku oli lupaava, m.m. siihenkin nähden että suuri, vapaamielinen venäläinen sanomalehti Golos oli sopinut suomalaisiin oloihin hyvin perehtyneen kirjailijan W. G(olovinin) kanssa, että tämä lehdessä arvostelisi suomalaisia näytäntöjä. Ensi illasta Golovin kirjoittikin seuraavaan suopeaan tapaan:
— — "Suomalaisten taiteilijain esitys oli yhteisnäyttelemisen puolesta erinomainen ja herätti paikottain äänekkäitä suosionosotuksia. Varsinkin miellyttivät rva Aspegren (Sirkka) ja nti Savolainen (eukko Fadet) sekä näyttelijöistä hra Törmänen yksinkertaisena, mutta hyväntahtoisena ja iloisena Didierinä. Hra Törmänen ei ole ainoastaan lahjakas näyttelijä, vaan myöskin oiva erinäisten näytelmien suomentaja. — Hra Leinokin oli sangen onnistunut Fadetten rakastajana (Landrin). Seurueen primo amorosona on hän vallan paikallaan — kaunis ulkonäöltään ja täsmällinen näyttelemisessään. — Semmoisen vaikutuksen meihin teki ensimäinen pintapuolinen tutustuminen Suomalaiseen teatteriin. Aikomus on antaa 8 näytäntöä, joihin saadaan tilata pilettejä. Huone oli kukkuroillaan: yli 300 katsojaa — kunnioitettava luku ensi illaksi. Väliaikoina kuultiin miltei yksinomaan suomea puhuttavan. Koristukset ja puvut sangen tyydyttävät pienelle teatterille".[98]
Samassa lehdessä kerrottiin, että Suomalainen oopperakin oli tulossa Pietariin. Huhu oli luultavasti saanut alkunsa siitä että Ida Basilier näinä päivinä saapui sinne. Laulajattaremme antoi 24/4 hovilaulajain-kappelin salongissa konsertin, josta sanomien arvostelut olivat hyvin kiittäviä. Aikakauskirjassa Russkoje Obosrenie esim. sanottiin, että "suomalaisen oopperan primadonna olisi koristus mille eurooppalaiselle oopperalle tahansa" ja että "hänen tuskin kuuluva pianissimonsa muistutti Kristina Nilssonia". Toiset laulajaiset olivat suomalaisessa P. Marian kirkossa — seurakunnan turvattomien lasten hyväksi — ja niissä esiintyi avustajana nti Anna Forstén Viipurista. Paitse näissä konserteissa lauloi taiteilijatar myöskin Suomalaisen teatterin näytännössä 29/4 Jeannetten häissä. Eräässä kirjeessä Morgonbladetiin sanotaan, että yleisössä nähtiin "ylhäisempienkin piirien" edustajia sekä venäläisiä, että laulajatar harvinaisen heleällä ja loistavalla äänellään ja huolellisella näyttelemisellään herätti kuulijoissa erinomaista huomiota ja kiitollista ihailua ja että hänelle innokkaitten suosionosotusten keskellä Pietarin suomalaisen naisyhdistyksen puolesta ojennettiin jättiläiskukkakimppu, joka kultaisen nauhakirjoituksen mukaan oli omistettu "Suomen ilolinnulle". Paitse laulukappaletta kuului ohjelmaan Lea ja Toinen tai toinen naimaan. Edellisessä teki nti Avellan mitä kauniimman debyytin täkäläisellä suomalaisella näyttämöllä, ja me kuulimme erään kolme vuosikymmentä keisarillisessa teatterissa toimineen etevän näyttelijän, joka, vaikkei hän osaa suomenkieltä, oli näytännössä läsnä, antavan sen mairittelevan lausunnon nti Avellanista, "että hän etevällä plastiikallaan ja viehättävällä lausumisellaan on edistyvä pitkälle". Mutta myöskin muut tämän illan esiintyjät, Pesonen Jeannetten häissä, Vilho, Lundahl, Leino y.m. toisissa näytelmissä saivat ansaittua tunnustusta. — Vilho kirjoittikin (30/4) samasta illasta: "Näytäntö oli sangen onnistunut. Yleisö aivan mieltynyt, eikä ainoastaan Jeannetten häihin." —
Samana päivänä kun Ida Basilier antoi kirkkokonsertin, oli Aksel jaWalborg näytelty. Siitä kirjoittaa W. Golovin Russkoje Obosreniessä:
— "Suomalaiselle seurueelle on annettava oikeudenmukainen tunnustus. Murhenäytelmä esitettiin ylipäätään varsin hyvin. Erittäin ihastuttivat meitä hrat Böök ja Lundahl Akselina ja Wilhelmina sekä rva Aspegren vaaleaverisen Walborgin roolissa. Vehkeilevänä munkkina menestyi Vilho sangen hyvin. Sankari, sankaritar ja munkki kuolevat aika tehoisasti näyttämöllä. Hra Leino oli täysin tyydyttävä arkkipiispana, ja hra Törmänen huvitti yleisöä yövahdin vähäpätöisessä osassa." —[99]
Toukokuun 2 p. annettiin Oma Toivoni sekä 5 p. Lääkäri vastoin tahtoansa ja Mustalainen. — "Tulot kahdesta ensimäisestä näytännöstä olivat 600 ruplaa yhteensä, Jeannette-illasta vähän yli 500 r., mutta kahdesta viimeisestä vain vähän päälle 300 yhteensä." Näin kirjoitti Vilho (9/5), lisäten että päiväkustannukset nousivat 150 à 160 ja päivärahat (lisämaksu näyttelijöille Pietarin aikana) viikolta 133 ruplaan. Seuraus oli että tulot eivät riittäneet palkkoihin, varsinkin kun kurssi oli perin alhainen, ja hän pyysi 450 r. puolikuunpalkkoja varten. Tästä näkyy että alkukin kääntyi huonoksi, ja yhä surkeammiksi Vilho paran kirjeet muuttuivat toukokuun jatkuessa. — Seuraavat kolme näytäntöä kauppapalvelijain klubin huoneustossa — Enon rahat (9/5); Viuluniekka (12/5); Orposisarukset ja Riita-asia (17/5) — eivät tuottaneet paljo muuta kuin päiväkustannukset. — "Tähän saakka 381 ruplan tappio", Vilho ilmoitti, ollen niin alakuloinen että jätti kokonaan kertomatta, että hän oli saanut laakeriseppeleen ja sen lisäksi "arvokkaan lahjan"; sitä vastoin hän mainitsi että näyttämö oli liian ahdas Maria Tudorille sekä että Björnsonin Konkurssi kyllä oli valmis, mutta nimi oli hänestä kovin "kamala". Hän oli toivonut saavansa vuokrata Mikaelinteatterin huokeasta hinnasta ja siten ansaita enemmän, mutta toivo petti, kun teatteria oli alettu korjata. — Sitte Vilho vuokrasi Buffateatterin, mutta kun oli etukäteen maksettava 200 rupl. eikä sitä voitu tehdä ennen kun rahoja tuli Helsingistä, ei 17/5 ja 28/5 välillä näytelty kertaakaan. "Théâtre Bouffessa", joka kaikkine päiväkustannuksineen maksoi 300 rupl. illalta ("siis se on kuitenkin halvempi kuin ennen muinoin kiviteatteri Helsingissä!" Vilho huomauttaa), annettiin kolme näytäntöä: 28/5 Lea, Natalia ja Nadeschda ja Mustalainen; 29/5 Remusen kotiripitykset, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Suuria vieraita; sekä 3/6 Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Yökausi Lahdella, Kihlaus ja Laululintunen. — Viimeistä näytäntöä varten Lydia Lagus oli tullut Pietariin ja aikomus oli ollut antaa Lemmenjuomakin, mutta kun erehdyksestä nuotit oli lähetetty Helsinkiin, oli tyytyminen yhteen ainoaan laulunäytelmään. Nti Lagusta tervehdittiin kyllä myrskyisesti; mutta silti eivät viimeiset näytännöt suurestikaan parantaneet asemaa. Vilho ilmoitti 2/6 vaillingin nousevan 2,088 ruplaan, johon tuli "niinkuin voita leivälle" kesäkuun palkat! Tosin oli suomalaisten kesken Pietarissa pantu toimeen jonkunlainen "subskriptsiooni" eli avunkeräys, mutta mitä se tuottaisikaan, oli varma että suurin osa tuota summaa oli lähetettävä Helsingistä. Vilho, joka nimellisesti vastasi kaikista veloista ja sitoumuksista, kärsi tietysti sanomattomasti. "Mitä tulee tehdä?" hän kirjoittaa. "Luotanko subskriptsiooniin? Odotanko apua köyhästä Suomesta? — Surkeus, surkeus. En kehtaa, enkä voi voivotella niinkuin pitäisi, mutta meidän naisemme sen sijaan itkevät joka kerta kun ovat puheillani. — Sinun huomattavaksesi tahdon mainita, ettäkaikkiminun toverini tässä kurjuuden tilassa ylipäänsä ovat käyttäytyneet hyvin kärsivällisesti, miltei jalosti." — Kun Helsingistä oli saatu 1,600 rupl. seurue 5/6 lähti kotimaahan, jossa työ jälleen oli alkava heinäkuun alussa Kuopiossa. Vilhon täytyi vielä jäädä muutamaksi päiväksi, siksi kun velat oli suoritettu.
Ennen kun eroamme siitä surkeasta episoodista, jonka tämä Pietarinmatka muodostaa teatterin historiassa, on mainittava yksi Vilhon kirje (22/5), joka vähemmän koskee hetken murheita kuin kirjoittajan käsitystä teatterioloista yleensä ja joka päättyy siihen, että hän ilmoittaa ehdottomasti — luopuvansa. Niistä syistä, jotka hän luettelee, on oikeastaan tärkein se, josta hän ennenkin oli valittanut, että useat seurueen jäsenet olivat unohtaneet tehtävänsä kansallisen merkityksen ja tahtoivat vain olla "artisteja"; toisista on yleiseltä kannalta huomattavimpana pidettävä ilmeinen kateus tai katkeruus oopperaa kohtaan. Vilhosta on ooppera verrattava madame Pompadouriin, puheosasto Narcisse Rameauhon(!), ja sama käsitys tulee kerran ilmi eräässä Kallion kirjeessä, jossa sanotaan oopperan syövän mitä draamallinen osasto ansaitsee. Tositeossa ei ole lainkaan oudoksuttava että seurueessa, joka vuosi vuodelta kierteli ympäri maata kaupungista kaupunkiin, heräsi jonkunlainen kateus pääkaupungissa loistelevaa oopperaa kohtaan, semminkin kun yleisön suosio jakaantui epätasaisesti, eivätkä laulutaiteilijatkaan tainneet olla näyttämättä, että he pitivät itseään yliluokkalaisina verrattuina näyttelijöihin. Tämä asianlaita oli varmaan omansa kypsyttämään Bergbom-sisaruksien ajatusta, jonka yhä useammin alamme kohdata varsinkin Emilien kirjeissä, että näet oopperan ylläpitäminen ajan pitkään oli mahdoton. — Mitä tulee Vilhon luopumisaikeeseen, niin ei siitä kirjeissä sen enempää puhuta. Luultavasti Kaarlo ystävällisellä kirjeellä rauhotti hänet.
Kertomalla Suomalaisen teatterin näyttämöllisen toimen vaiheet kevätkaudella 1877 emme läheskään ole tyhjentäneet ainettamme. On näet nyt luotava katsaus niihin seikkoihin, joihin jo ylempänä vuodenvaihteella lyhyesti viittasimme.
Johdannoksi otamme pari kohtaa Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (13/2). Paheksittuaan että ystävä on niin kauvan saanut odottaa kuulumisia häneltä, kirjoittaja jatkaa:
— — "Mutta miksi vaivaisinkaan sinua, osaaottavainen Bettyseni, kuulumattomilla huolillamme ja kärsimyksillämme. Olomme ovat sietämättömän vaikeat; ei voi enää selvästi ajatellakaan ja ymmärräthän kuinka tuhoisasti se vaikuttaa työvoimaan ja -kykyyn. Aina näyttelystä saakka (se on siitä kun matkustajaliike lakkasi) on meillä ollut kurjan kurjaa. Dagbladin y.m. alituinen toitotus Emmy Achtén liiottelusta on vähitellen tunkeunut yleisöön ja seuraus on että olemme näytelleet tyhjille huoneille.[100] Et voi käsittää kuinka lohdutonta tavasta on ollut; tulot eivät ole aina riittäneet päiväkustannuksiinkaan. Tämän sanon sinulle — älä anna muitten mitään tietää huolistamme. — Hugenotit ovat nyt jälleen elähyttäneet laimenevaa mielenkiintoa, mutta Navrátil (joka koko talven on ollut heikonlainen) ei jaksa laulaa rasittavaa osaansa useammin kuin joka 6 tai 8 päivä emmekä sentähden voi esittää oopperaa niin usein kuin pitäisi ja saada sitä loppuun näytellyksi ennen Achtéiden lähtöä. Ensi tiistaina he esiintyvät viime kerran; minä päivänä taasen Ida tulee, en taida tarkalleen sanoa, toivon kuitenkin tässä kuussa. — Koska luullakseni pieni yleiskatsaus asemaamme huvittaa sinua, tahdon mahdollisuuden mukaan selittää asiamme. Syksyn ja etenkin jouluajan tyhjät huoneet saivat meidät päättämään, että ooppera oli lakkautettava 1 p. kesäk., mutta koska emme luulleet tekevämme oikein, jos toimeenpanisimme päätöksemme ilmoittamatta sitä puolueelle, kutsuimme erinäisiä henkilöitä neuvotteluun ja esitimme heille surkean asemamme. Useimmat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan oopperan kuolemasta, vaan vaativat että ryhdyttäisiin suurempiin ponnistuksiin. Sen johdosta ja myöskin korkeammalta paikalta annettujen pienten viittausten vuoksi päätettiin, että teatterin tulisi anoa korotettua valtioapua ja sen ohella anomuksessa huomauttaa kuinka paljo huokeammaksi ja paremmaksi kaikki tulisi, jos molemmat teatterit näyttelisivät suuressa teatterissa, niin että siellä ylläpidettäisiin suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö. Nyt tästä paraikaa neuvotellaan; hallitus ei ole meille vastahakoinen, mutta Ruotsalaisen teatterin johtokunta näyttää keksivän kaikellaisia verukkeita asian estämiseksi, toisen toista viekkaamman. Arvatakseni juttu päättyy niinkuin viime kesänä, kun oli kysymys yhteisestä juhlanäytännöstä — me saamme kärsiä lukemattomia ikävyyksiä ja loukkauksia, ja lopuksi tulos on kuitenkin — ei mitään. Vaikea on tietysti se hetki oleva kun ooppera kuolee, mutta kumminkin odotan sitä jollakin tyytyväisyydellä, sillä nykyinen asema on ollut kauhea. Muista, oma Bettyseni, että minä puhun tähän tapaan ainoastaan sinulle — eihän minun sovi muita kohtaan olla näin avonainen. — — Kiitos, rakas ystäväni, kukkalähetyksistäsi;[101] ne ovat aina tervetulleita. Mitä viuhkoihin tulee, pelkään niiden olevan liian yksinkertaisia. Et voi uskoa kuinka hyvältä tavasta tuntuu, että ainakin sinä ystävyydessä olet mukana puuhissamme — kaikki ovat ystäviä kun asiat menee hyvin, harvat auttavat kun käy huonosti." — —
Helmikuun alussa tiesivät sanomat Suomalaisen teatterin johtokunnan kääntyneen hallituksen puoleen, anoen että tälle laitokselle (joka tähän asti oli saanut 16,000 mk vuotuista valtioapua — puolet orkesteria, puolet puheosastoa varten — samalla kun ruotsalainen teatteri oli saanut kaikkiaan 32,000 mk vuodessa) yleisistä varoista myönnettäisiin vuotuisena lisäapuna 16,000 mk, että tämä lisäys luettaisiin näytäntökausilta 1875-76, 1876-77 ja 1877-78 sekä että siis edelliseltä ja juoksevalta vuodelta saataisiin ennen saadun lisäksi yhteensä 32,000 mk, joka summa toivottiin saada kohta. Tämä anomus johti siihen, että n.s.fusiooni- eli molempien teatterien yhieenliittymiskysymystuli päiväjärjestykseen. Aivan uusi ei kysymys ollut, sillä tiedämmehän jo edellisestä että niissä piireissä, jotka ymmärsivät teatterien välillä alkaneen kilpailun turmiollisuuden ja käsittivät kuinka luonnotonta oli että valtio avustuksellaan ylläpiti tätä kilpailua, oli yksityisesti harkittu yhteistoimen mahdollisuutta näyttämöjen välillä; mutta vasta nyt se hallituksen alotteesta tuli vakavien neuvottelujen esineeksi. Senaatissa sanotaan etupäässä senaattorien Molanderin ja V. Haartmanin kannattaneen aatetta, ja lauantaina 17 p. helmik. kokoontui edellisen kutsumuksesta erinäisiä kummankin teatterin kannatusyhdistyksen jäseniä asiaa pohtimaan. Se muoto, jossa yhteenliittyminen tässä ensin ehdotettiin ja jossa ei ainoastaan suomenmieliset vaan myöskin hallituksen jäsenet ja tasapuoliset ylipäätään ajattelivat sitä mahdolliseksi, oli seuraava: suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö liittyisivät yhteen niin että kummallakin olisi oma johtajansa (regissöörinsä), joiden yli olisi asetettuna hallituksen määräämä intendentti. Koko talouden hoito, jota valtio kannattaisi melkoisella avulla, olisi yhteinen. Näytännöt annettaisiin Uudessa teatterissa, harjotukset olisivat Arkadiassa, jossa myöskin suomalainen puheosasto — joka olisi fusioonista kokonaan erillään — Helsingissä ollessaan saisi näytellä. — Kaikki Ruotsalaisen teatterin edustajat olivat kuitenkin ehdottomasti fusioonia vastaan, vetäen esiin kaikellaisia käytöllisiä vastuksia, jotka muka estivät sen toteuttamista; mutta jos fusiooni väkisin oli toimeenpantava, niin he katsoivat suotavammaksi, että molemmat puheosastot ryhtyisivät yhteistoimeen — suomalaisesta oopperasta he eivät tahtoneet mitään tietää. Turhaan osotettiin toiselta taholta, että vastukset olivat voitettavissa ja että suomalaisen puheosaston asettaminen ruotsalaisen rinnalle ei mitenkään vastaisi fusioonin tarkoitusta, sillä saattoihan edellinen, suomalaisen yleisön harvalukuisuuden tähden ainoastaan lyhyet ajat kerrallaan näytellä Helsingissä. Kolmannen fusioonimuodon professori L. Mechelin esitti kokoukseen lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolsi yhteenliittymistä, joka käsittäisi molemmat puheosastot ja yhteisen, kumpaakin kieltä käyttävän oopperan. — Kun tuloksettoman keskustelun lopussa hallituksen puolelta toivottiin, että seikkaperäisen suunnitelman laadinta uskottaisiin yhteisesti asetettavalle toimikunnalle, huomautettiin ruotsalaiselta taholta, että ruotsalainen kannatusyhdistys ei kaivannut fusioonia eikä siis myöskään tahtonut olla osallinen sitä suunniteltaessa. Silloin hallituksen edustajat sanoivat asettavansa toimikunnan, ja maaliskuun 1 p. saatiinkin tietää, että fusiooni-komitean jäseniksi oli kutsuttu Suomalaisen teatterin kannattajista professori O. Donner, tohtori K. F. Ignatius ja ylitarkastaja A. F. Laurell sekä Ruotsalaisen teatterin kannattajista professori L. Mechelin, hovineuvos W. Brummer ja kauppaneuvos N. Kiseleff.
Tämä toimikunta tarvitsi seitsemän(!) viikkoa tehtäväänsä. Sillä aikaa ja ylipäätään koko kevätpuolen vuotta vilisi sanomalehdissä kirjoituksia teatterikysymyksestä, milloin kunkin toimituksen laatimia milloin yksityisten lähettämiä. Jos pidetään edellisiä silmällä, ainoastaan Åbo Underrättelser asettui suoraan fusioonia vastustavalle kannalle; U. Suometar ja Morgonbladet sekä myöskin Östra Finland (Gabr. Lagus) ja Hufvudstadsbladet puolsivat ehdottomasti yhteenliittymistä muodossa: ruotsalainen puheosasto ja suomalainen ooppera, eikä vihdoin Helsingfors Dagbladkaan ollut yhdistymistä vastaan, vaan kannatti, tosin varovaisin sanoin, Mechelinin ensi kokoukselle ehdottamaa muotoa. Mitä toisiin kirjoituksiin tulee, suomen- ja tasamielisten tekemät puhuivat fusioonin puolesta, ruotsinmielisten kirjoittamat taasen vastaan. Mahdotonta ja tarpeetonta on lähemmin selostella tätä "artikkelien" tulvaa; ainoastaan jotkut valaisevimmat ansainnevat huomiotamme.
Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876. Teatterimme"; (3/2)[102] ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?" (23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.
— Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen. Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan, täytyi suomalaisuuden ystävien — hyvin tietäen ettei asia "kävisi itsestään" — ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet, pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko aina ollut näin?" — Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." — Sitten kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III:n perustama ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin harjottelevan:"En voi lausua kuinka se vaivasi minua."Näyttelijäin esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen;mutta en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin joka sanalle, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessäänruotsalaistanäytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin jörömäistä? Vastaus oli että perustettiinsuuri ooppera, ja laulun siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä ihastuksella. — Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut Helsingissä teatterin ensi vuosina — jopa niin, että arvostelu oli yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!' vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D. taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä — sen kautta että muistuttivat kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria, laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön lemmikiksi — hän täällä ainoastaanmuistuttikulttuuriteatteria. Ja yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'. Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera' — se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla. Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' — kun Arkadiassa esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide onkosmopoliittinen, yleismaailmallinen ilmiö!' — Perussyynä poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten taiteilijain kouluksi — ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. — Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovatsuomalaisen naisen kirjoittamia, ja enemmän kuin mikään muu se näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme. Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan, että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."
Jälkimäisessä ylempänä mainituista kirjoituksista todistetaan, että taide aina, milloin se on kukoistukseen noussut, on ollut kansallinen ja tullaan päätökseen, että meidänkin on kehittäminen kansammeomia henkisiä voimia. Suomalaisen näyttämön ansio on siinä että se kokoaa ja käyttää kotimaisia voimia, joskaan ei ohjelmisto ole ollut puhtaasti kansallinen, ja kun on tullut kyseeksi lauluosastojen yhteenliittyminen, on selvää että suomalainen ooppera on se, joka on julkisen avustuksen arvoinen. Puheosastot jatkakoot kumpikin toimintaansa. Ei kukaan tahdo häiritä ruotsalaisen puhenäyttämön olemassaoloa; suomalaiselle on luonnollisista syistä parempi vielä toimia vaihdellen eri paikkakunnilla.
Toisin katsottiin asiaa ruotsalaisella taholla. Niin esim. eräs nimimerkki L. H. D:ssa väittää, että Suomalaisen teatterin perustamisen tarkoitus alusta alkaen oli "tunkea tieltä ruotsalainen eikä asian valmistukseksi säästetty hyökkäyksiä ja artikkeleita puolueen lehdessä Uuden teatterin silloista johtokuntaa vastaan — — ei edes tavallista teatterihäväistystä unohdettu, vaikka silloin ei voitu puolustaa itseään millään siveellisyysverukkeella, vaan tyydyttiin pelkkään häväistykseen".[103] Hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että jollei maalla onneksi olisi ollut raha-asiain päällikköä, joka uskalsi asettua vastarintaan, ruotsalaista teatteria Helsingissä ei enää olisi olemassakaan(!). "Nyt on kysymys oopperoista." Ruotsalaisella teatterilla on hyvin lupaava ooppera, jolla on tulevaisuus, jota vastoin suomalaisella oopperalla on "kovin arveluttavia, jopa _melkein korjaamattomia _puutteita, siinä kun vähiä poikkeuksia lukuun ottamatta toimii dilettantteja, joilla on välttävä suomenkielentaito, rajoitetut äänivarat ja varsin epäiltävät taipumukset näyttämöä varten(!)" Tämä ooppera tarjotaan nyt ruotsalaisen sijaan ainoastaan sentähden, "että saataisiin oopperateksti suomennetuksi". Onko mitään järkevää välttämättömyyttä semmoisessa vaatimuksessa? — Kirjoittaja sanoo olevansa helsinkiläinen, joka hyvistä ja luonnollisista syistä mieluummin kuulee ruotsinkieltä näyttämöltä, eikä hän tiedä mistä syystä hallituksen tulisi ajaa suomenkielen asiaa(!) Fusiooni "valmistaisi ruotsalaisen näyttämön perikadon, sillä fusioonipuolue tulisi ehdottomasti semmoiseksi, että ne ainekset, jotka tietävät mitä tahtovat, helposti veisivät voiton niiltä, jotka eivät sitä tiedä, ja ennen kun vuosi olisi kulunut umpeen kiltit sovinnonystävät huomaisivat hämmästyksekseen, että yrityksen johto on solunut heidän käsistään".
Edellisiä kirjoituksia tärkeämpi on eräs pirteä sepitelmä Hufvudstadsbladetissa (12/4), joka suoremmin kuin yksikään toinen koskee kysymyksen ytimeen. Tekijä käyttää salanimeä "Åskådare" (Katsoja), mutta sekä esitys että sisällys todistavat, että se on Z. Topeliuksen kädestä lähtenyt. Otamme sen tähän täydellisenä, se kun kirkkaasti valaisee asiaa ja oloja.
Sotako vai rauha teatterikysymyksessä?
Tuleeko sota vai rauha?
Onko Gessler hirttävä Wilhelm Tellin vai Mefistofeles vievä Faustin? Onko Pamina seppelöittävä viisauden temppelissä vai Mykkä puhuvana nouseva Vesuviuksen laavasta?
Tätä nykyä sota on oopperasota, jota kaksi kapellimestaria käy armeijoineen. Toinen pyytää päästä toisen edelle pelottavissa varustuksissa. On oikea huutokauppa. Tuskin puhaltaa toinen taikahuiluun ennen kun toinen viheltää esiin tulta syöksevän vuoren. Tosin seisoo näkyvien päällikköjen ja armeijojen takana näkymättömiä, joskin varsin kuuluvia sotaakäyviä valtoja. Nyt on koeteltu välittää rauhaa jonkunlaisella eurooppalaisella konferenssilla. Sanotaan että pöytäkirjakin on allekirjoitettu. Mutta sangen epätietoiselta näyttää, tahtooko Korkea Portti tehdä rauhaa Montenegron kanssa. Jollei, niin tapellaan vielä muutamia vuosia, niin kauvan kuin rahat riittää, eikä kukaan välitä Euroopan rauhasta. Niin kauvan kun rahat riittää. Niinkuin tietty tarvitaan sotaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa. Teatterisodat eivät tee poikkeusta. Se jolla ensin on matti taskussa, se on voitettu. Ja vastustajansa kukistettuaan kaatuu tavallisesti voittajakin liiallisesta rasituksesta.
Ei ole hätää, vastaa joku: me kokoamme kannatusta, — 40,000, — 50,000, — 60,000. Aivan niinkuin sodassa. Kansalliskeräykset ovat tyhjentymättömät, niin kauvan kun innostus kestää. Mutta aika tulee, jolloin väsytään ja apulähteet kuivuvat. Silloin on rauha tehtävä tahtoi tai ei, ja puhe tunnetusta viimeisestä veripisarasta supistuu helpotuksen huokaukseen että saadaan olla rauhassa. Ja ratkaistava on sitten, onko kaikilla menetetyillä voimilla ja varoilla saavutettu muuta kuin kunniaa, jonka laatua Daniel Hjort niin sattuvasti kuvaa.
Voiko teatterisota kestää yhtä mittaa? Ei, se on tuiki mahdotonta, ja jollei mikään laimenna sotaakäyvien intoa, niin sen tekee rahakysymys. Mitä on voitettu?
Voiko hallitus lakkaamatta kannattaa kahta kilpailevaa teatteria? Yhtä mahdotonta. Ei mikään hallitus maailmassa voi avustaa kahta toisiaan vastaan sotivaa valtaa. Ja jos se sen tekee, on yleinen mielipide, huolimatta puolueväristä, nouseva sitä vastaan ja huutava: alas teatterit! Me tarvitsemme rahamme johonkin parempaan.
Siihenkö pyritään?
Hallitus on oikeutettu ja velvollinen määräämään rauhan. Se, joka ei tahdo tyytyä oikeamieliseen rauhanliittoon, käyköön sotaa omin päinsä — ja omilla rahoillaan.
Ja luullaanko että kannatusyhdistykset sittenkin voivat jatkaa sotaa! Paikallistuttakaamme tunnettu tarina. Susi ja ilves kiistelivät saaliista ja valitsivat karhun sovintotuomariksi. Karhu ratkaisi riidan tunnetulla valtiotaidollaan niin, että hän itse otti koko saaliin.
Aivan niin, sovintotuomari lähestyy hiljaa ja huomaamatta, hän on jo täällä. Hän rakentaa linnaansa tuolla Boulevardin varrella;[104] muurit nousevat päivä päivältä korkeammiksi, ja kiistelevät ystävät — lyhytnäköiset! — koettavat yhä edelleen kaikin voimin hävittää toisiaan. Kauniina syyspäivänä — taikka talvipäivänä — asuu sovintotuomari tuolla turvallisessa linnassaan ja nojaa toisiin mahtavampiin voimiin kuin molemmat köyhemmät riitaveljekset. Kun aika tulee, hän ottaa saaliin.
Vielä kerran: siihenkö pyritään?
Lienee viisasta olla lykkäämättä rauha kauvemmas.
Ja mikä on kohtuullisen rauhan perustus? Se että kumpikin sotaakäyvä valta tunnustaa toisen oikeuden elää ja kehittyä yhdenlaatuisilla elämänehdoilla. Joskin suomalainen näyttämö on talon nuorempi tytär, ei hän sentään ole oleva Tuhkimus. Jos ruotsalainen näyttämö onkin vanhempi tytär, ei hän sentään ole naimarajan takana. Kummankin täytyy saada elää — huolimatta vastapuolueen sanomista.
Sanomalehdistö on yksipuolisuudellaan kiihottanut sotaa. Ruotsalaiset lehdet ovat sitkeästi pyytäneet vaitiolollaan tappaa suomalaisen näyttämön. Suomalaiset lehdet kieltävät näyttämön merkitystä meillä ja käyttävät semmoista kieltä, että moni toisella puolen luulee sopimuksen oikean tarkoituksen olevan työntää ruotsalainen näyttämö tieltä, kun huomataan ettei se enää ole "tarpeellinen". Ja naapuri Boulevardin varrella pitää tätä kaikkea oivallisena.[105]
Nyt ehdotetaan yhteiselämää Uudessa teatterissa. Vastuksia ilmaantuu; mutta ei kuitenkaan vaikeampia kuin että ovat voitettavissa, jos molemmin puolin on hyvää tahtoa. Siinä on gordilainen solmu.
Sanotaan, että rauhankongressi ehdottaa ruotsalaista puhenäyttämöä, joka vaihtelee suomalaisen puhenäyttämön kanssa, ja lisäksi yhteistä oopperaa, joka vaihdellen laulaa kummallakin kielellä. Ehdotus on niin epäkäytännöllinen, että se alusta alkaen on menetetty asia. Joko se on harhaluuloa taikka tahallista, tekee se alusta alkaen fusioonin tyhjäksi.
Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa, vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi. Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta, herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.
Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.
Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi. Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta. Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka ruotsalaisessa oopperassa.
Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys, jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään näyttämö maailmassa — ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia apurahoja — voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti kokoonhaalituista kappaleista.
Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta suomenkielen eduksi.
Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka yhteinen johtokunta.
Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan esityön — nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa — osakseen, nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.
Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne voivat sopia keskenään.
Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä. Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä, kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä, hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme, voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari — palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.[106]
Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin. Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin H. D:ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, jasentähden on nytsaatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta saavutettu suuri kielteinen tulos". — Tähän Topelius viittaa kirjoituksensa alussa.
Topeliuksen lausunto herätti melkoista huomiota, ja seuraus siitä oli, että hänetkin kutsuttiin hallituksen asettaman komitean jäseneksi. Siinä hän sai aikaan semmoisen päätöksen, että komitea tarjoaisi yleisölle tilaisuutta ilmaista mielipiteensä, kummanko kahdesta fusiooniehdotuksesta se katsoi otollisemmaksi. Ehdotukset, jotka 23/4 julkaistiin sanomissa, olivat seuraavat:
Olemassa olevien voimien yhdistämisen kautta edistääkseen kotimaisen näyttämötaiteen kehittymistä, asiaaharrastavat ovat tehneet ehdotuksen (Litt. A.) teatterinkannatusyhdistyksen perustamiseksi seuraavan suunnitelman mukaan:
Litt. A.
1. Yhdistys perustetaan kolmeksi vuodeksi, lukien 1 p:stä heinäk. 1878, ja kannatuskirjoitus velvoittaa suorittamaan 100 mk vuosittain kultakin osakkeelta.
2. Sekä Uusi että Arkadiateatteri vuokrataan ja näytäntöjä annetaan kummassakin, Arkadiateatterissa kuitenkin vain poikkeustilassa etupäässä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Jälkimäistä teatteria käytetään parhaasta päästä harjotuksiin.
3. Yhdistys ylläpitää:
a) ruotsinkielisen puheosaston, johon otetaan näyttelijöitäRuotsista avuksi,b) suomenkielisen puheosaston | etupäässä kotimaisillac) yhteisen oopperan | näyttelijöillä.
4. Puhenäytäntöjä annetaan ruotsiksi noin kahta vertaa enemmän kuin suomeksi. Suomalainen puheosasto tullee kumminkin jonkun osan vuotta näyttelemään maaseuduilla. Oopperoita annetaan mahdollisuuden mukaan yhtä monta kummallakin kielellä.
5. Näyttämöllisen toimen lähempi johto uskotaan yhdelle yli-intendentille sekä kahdelle intendentille eli johtajalle yhdessä.
6. Yhdistyksen johtokunnan muodostavat:
a) hallituksen asettama esimies,b) yli-intendentti ja molemmat intendentit,c) kaksi jäsentä, jotka samoin kuin b-kohdassa mainitutkannatusyhdistys valitsee.
Koska toisaalta on väitetty, että yhdistys mieluummin oli perustettava toisenlaiselle pohjalle, esitetään tässä toinenkin sen mukaan laadittu ehdotus:
Litt. B.
Kannatusyhdistys ylläpitää:
a) ruotsalaisen puhenäyttämön, jab) suomalaisen oopperan; kuitenkin niin että erityisissätapauksissa voidaan antaa laulunäytelmiä ruotsiksi japuhenäytäntöjä suomeksi.
Suomalainen puhenäyttämö pysyy erillään, mutta saa lyhemmänajan vuotta tilaa Arkadiateatterissa, ilman että kuitenkaantämän puhenäyttämön ja kannatusyhdistyksen raha-asioitamitenkään sekotetaan toisiinsa.
Muissa kohdissa yhtä kuin edellinen ehdotus.
Yleisöä kehotettiin ennen toukokuun 1 p. Frenckellin [G. W. Edlundin] kirjakauppaan esiinpannulle listalle kirjoittautumaan osalliseksi kannatusyhdistykseen toista tai toista ehdotusta varten. — Kumpikin ehdotus edellytti avunsaantia yleisistä varoista.
Litt. A.-ehdotuksen puolelle merkittiin 28 osaketta (À 100 mk.); Litt. B.-ehdotuksen puolelle 214 ja huomattiin jälkimäisten kirjoittajain joukossa nimet: Emmy Achté, Ida Basilier, Alma Fohström, Naëmi Ingman, Lydia Lagus ja Emilie Mechelin (joka viimeinen kuitenkin oli pannut nimensä toiseenkin sarekkeeseen). Kirjoittajat kutsuttiin sitte kokoukseen 3 p. toukok. yliopiston fyysillis-matemaattiseen luentosaliin, ja valittiin Topelius kokouksen puheenjohtajaksi. Kokous päätti perustaa kannatusyhdistyksen yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista lauluosastoa varten ja asetti väliaikaisen johtokunnan, jonka jäseniksi tulivat: vapaah. G. v. Troil, vuori-intendentti W. Brehmer, professori O. Donner, yliopettaja A. F. Laurell ja kauppias F. v. Schantz sekä varajäseniksi tohtori K. F. Ignatius, lakit, kand. W. Eneberg ja protokollasihteeri B. Ahnger. Tälle johtokunnalle annettiin ensi asiaksi tehdä vuokratarjous ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle.
Noudattaakseen tätä päätöstä johtokunta laatikin ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle osotetun hakemuksen saada 1 p:stä heinäk. 1878 vuokrata Uusi teatteri, ja oli vuokratarjous paljoa edullisempi kuin ruotsalaisen kannatusyhdistyksen puolelta tehty, puhumattakaan siitä että pätevä takaus vuokran suorittamisesta oli hakemukseen liitetty (takaajat olivat: A. Ahlström, V. Löfgren, K. Elengren ja Augusta af Heurlin). Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että samantapainen vuokratarjous noin 10 À 13,000 mk. korkeampi kuin Ruotsalaisen teatterin tekemä jo varhemmin oli lähetetty samalle johtokunnalle, ja olivat sen allekirjoittaneet Suomalaisen teatterin kannatusyhdistyksen puolesta: K. Bergbom, K. F. Wahlström ja A. Almberg. Tämän tarjouksen ohella, missä sitouduttiin antamaan Ruotsalaisen teatterin näytellä 100 kertaa vuodessa, oli takauskirja, jonka olivat allekirjoittaneet samat takaajat kuin jälkimäisenkin. Koska nämä tarjoukset pääasiassa tarkoittivat samaa asiaa, on luonnollista että ennen tehdystä luovuttiin vastaperustetun kannatusyhdistyksen hyväksi.
Samaan aikaan kun hallituksen asettama toimikunta tarjosi yleisölle tilaisuutta esiintuoda mielipiteensä fusioonikysymyksessä, tuli teatteriasia valtiopäivilläkin keskustelun alaiseksi. Helmikuulla oli näet Iisalmen tuomiokunnan edustaja Pekka Kumpulainen esiintuonut anomuksen, joka pääosaltaan kuului näin:
"Hartain toivoni olisi, että hallitus, katsomatta muuhun kuin taiteen vaatimuksiin, ottaisi kotimaista taidetta suojellakseen, ja että ne varat, jotka nyt käytetään aseiden hankkimiseksi kahdelle kilpailijalle, käytettäisiin yhden ainoan tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ylen harvoin ilmaantuu suuremmissakaan kansoissa mies, jonka taito ja nero olisi verrattava nykyisen Suomalaisen teatterin johtajaan. Tätä onnen sattumaa meillä pitäisi käyttää, ja nöyrin pyyntöni arvoisalle säädylle olisi, että sääty suostuisi pyyntöön, että hallitus ottaisi sopivilla varoilla tukeaksensa yhtä ainoata kansallisteatteria, jonka toimet taiteellisuuden ja siveellisyyden puolesta olisivat uskotut edesvastauksenalaiselle miehelle. Ja jos tällainen yksi yhteinen kansallisteatteri hallituksen myötävaikutuksella toimeenpannuksi tulisi, sen vaikutus ja käytäntö toistaiseksi sovitettaisiin niin ja sillä tapaa: että puheosastossa käytettäisiin ruotsin- ja sitä vastoin oopperassa (lauluosastossa) suomenkieltä, joten molempain eri-ajattelevain kansanluokkain välillä kaikki riitaisuus poistetuksi tulisi ja niin kumpikin, ruotsin- kuin suomenkin, kieli toisensa suhteen edustetuksi ja tasa-arvoon saatetuksi. Paitse eräissä sattuvissa tapauksissa voi kummankin osaston tehtävät yhdellä kielellä ruotsiksi tai suomeksi kunkin eri tilaisuuden mukaan käyttää."
Yleisen Valitusvaliokunnan mietinnöstä otamme vain sen tiedon, että Suomalaisen teatterin puhe- ja lauluosastot yhteensä "viiden vuoden kuluessa olivat tulleet 80,000:en markan suuruiseen nimelliseen velkaan; mutta kun tästä summasta luettiin pois noin 25,600 mk, johonka määrään tarkkalukuisen ilmoituksen mukaan on olemassa vakuutta velkakirjoissa ja muissa vastikkeissa; kun sen lisäksi valiokunnalle annettujen tietojen mukaan vähintäänkin 28,000 mk näiden vuosien kuluessa Suomalaisen teatterin varoista oli käytetty matkarahoiksi kolmelle lyyrilliselle ja neljälle draamalliselle taiteilijalle sekä opetustuntien y.m. kustantamiseksi ja teatterivaattehiston y.m. ensimäinen hankkiminen oli vaatinut vähintäänkin 10,000 mk, niin ei voinut katsoa peräti suureksi todellista vaillinkia — — varsinkin jos otettiin lukuun sekin seikka, että Suomalainen teatteri oli saanut vähemmän yhteistä raha-apua". Mietintö päättyi ehdotukseen, että säädyt anoisivat:
"että ne rahamääräykset, joita valtio voi antaa näyttämötaiteen hyväksi meidän maassamme, armossa suotaisiin vastedes ehkä perustettavalle takausyhtiölle, joka ottaisi kannattaaksensa ruotsalaisesta puheosastosta ja suomalaisesta oopperasta yhdistettyä kansallisteatteria Helsingissä, jossa teatterissa kuitenkin erinäisissä tapauksissa myöskin lyyrillisiä kappaleita voitaisiin näytellä ruotsiksi ja puhenäytelmiä suomeksi." — Mietintöä seurasi kaksi vastalausetta, joista toinen Pippingsköldin allekirjoittama hylkäsi koko anomuksen ja toinen A. H. Chydeniuksen, A. A. Lindbergin, N. O. Nordenskiöldin, Frans Törnrothin ja V. Öhbergin tekemä samalla kun se niinikään hylkäsi anomuksen ehdotti, että säädyt lausuisivat "arvelevansa hallituksen menettelevän viisaimmin, jos se pysyisi mitään osaa ottamatta teatteri-yrityksiin". —
Mietintö aiheutti kaikissa säädyissä pitkiä keskusteluja, joissa puollettiin samoja vastakkaisia mielipiteitä kuin ennen sanomalehdistössä ja joihin nähden yleisesti soveltuu hra Ahlströmin lausunto Porvarissäädyssä, että "vaikka isä Jumala itse olisi esiytynyt puhujana, ei se olisi vaikuttanut asiaan". Huhtikuun 24 p. mietintö hyväksyttiin pappissäädyssä 17:llä äänellä 12 vastaan ja talonpoikaissäädyssä 37 äänellä 13 vastaan, mutta hyljättiin ritaristossa 53:lla 11 vastaan ja porvarissäädyssä 30:llä 9 vastaan.
Kaikki riippui siis ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön vuosikokouksesta, joka oli pidettävä 9 p. toukok. Jotkut kokemattomat ehkä toivoivat jotakin, kun muistelivat että yhtiön ensi §:ssä sanotaan sen tarkoituksena olevan etupäässä edistääkotimaistanäyttämötaidetta, että suuri osa niitä, jotka nykyään kannattivat suomalaista näyttämöä, oli ennen ollut ruotsalaisen kannatusyhdistyksen jäseniä ja että varsinkin valtiopäivillä usein oli lausuttu luonnollisena asiana että se kannatusyhdistys, joka tarjoaa korkeamman vuokran saa teatterin käytettäväkseen; mutta maailman menoon perehtyneemmät eivät antautuneet turhaan luuloon, että asia ratkaistaisiin puolueettomasti. Olihan tiettynä että ruotsikiihkoiset edellisinä kuukausina olivat ostaneet ja keränneet yhtiön itsessään arvottomia osakkeita puoluelaistensa käsiin ja todistihan ylempänä mainitun uuden ruotsalaisen kannatusyhdistyksen synty, että rahoja ei säästetty. Tositeossa kävikin niin, että vuokrakysymys ratkaistiin konsuli L. Borgströmin kirjallisen esityksen mukaan, jossa hän mainitsemattakaan fusioonipuuhista ehdotti, että yhtiökokous vuosiksi 1878-81 vuokraisi teatterin ruotsalaiselle kannatusyhdistykselle ja jättäisi johtokunnan asiaksi määrätä vuokran katsoen siihen kuinka yhtiön voimassa pysyminen vaatii. Ilman pitempiä väittelyjä ehdotus hyväksyttiin (615 osaketta 48 vastaan), ja niin oli fusiooniyritys rauennut!