Samana päivänä kun Bergbom kirjoitti tämän kirjeen, hän lähti kotimatkalle, jolla aikoi viipyä noin kaksi viikkoa. Ensiksi hän pysähtyi Müncheniin.
Pari päivää myöhemmin 9/8 Sala kirjoitti Emilie Bergbomille:
— "Ja minä jäin tänne. Yksinäiseltä tuntuu nyt tää äsken niin iloinen asuntomme. Ilo olikin kokonaan tohtorin ansio. Samoin kuin kaikkikin. Pianokin ikävystyi seuraani ja läksi tiehensä. Alabalkongilla sentään soittavat sitraa, vieläpä minun lempisäveliänikin. Muun muassa erästä valssia, johon olen kerrassaan lumoutunut. Sitä käytettiin Uudessa apulaisessa, ja tuo sävel soittaa minulle Björk paran sieluntaistelua. Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide. Täynnä muistoja jos jollekin suunnalle. — Olen väliin suomennellut 'La mer'-näytelmää. Ei luista työ entistä vauhtia. On kuin vetäisi kivirekeä sulalla maalla." — —
Vielä pari päivää, ja Sala kirjoitti uuden pitkän kirjeen Emilie Bergbomille, ja kaksi päivää siitä, siis 13/8, niinikään Kaarlo Bergbomille, ja nämä kirjeet olivat — hyvästijättöjä! Ne olivat täynnä ihailua ja kiitollisuutta vastaanottajia kohtaan ja täynnä syytöksiä kirjoittajaa itseään kohtaan, mutta vaikka hän hyvin käsittää minkä suuren surun hän on heille tuottava, hän ei voi luopua jo St Denis'sä, epätoivonhetkenä, tehdystä päätöksestään erota elämästä — se ajatus on hänessä kasvanut pakottavaksi velvollisuudeksi. Niin hän kirjoittaa ja ilmottaa viimeiset toivomuksensa, viimeisen tahtonsa jälkeenjäävään omaisuuteensa y.m. nähden.[148]
Sen jälkeen puuttuu seikkaperäisiä tietoja. Säilyneistä kirjeistä ja sähkösanomista näkyy vain, että Sala 15/8 ampumalla itsensä pani täytäntöön päätöksensä! — Talon emäntä sähkötti Emilie Bergbomille, että Sala oli sairastunut ja kysyi Kaarlon osotetta. Kaarlo oli vielä Münchenissä, ja siellä saavutti hänet kamala uutinen Berchtesgadenista, joka pakotti hänet kohta palaamaan sinne. Hän oli siis läsnä maahanpanijaisissa.
Seuraava tieto on Berlinistä, josta Kaarlo 27/8 kirjekortilla ilmottaa sisarelleen: "Olen taas niin paljon terveempi, että jaksan matkustaa — tulen niin pian kuin suinkin voin."
Kaarlo ei näy jaksaneen kirjoittaa, miten tämä viimeinen, todellinen "surmanisku" häneen vaikutti; mutta tuskin voimme kuvitella hänen sielunsuruansa liian suureksi, ja varmaankin juuri se sai hänet ruumiillisestikin sairaaksi. Bergbom-sisarukset olivat todella sydämestään kiintyneet Niilo Salaan, tuohon lahjakkaaseen, hienotunteiseen mieheen, jonka pyrkimys edistyä taiteessaan oli niin harras, joka jo monta vuotta oli ollut Kaarlon luotettavana avustajana, ja josta hän oli toivonut itselleen seuraajaa. Hänen poismenonsa olisi joka tapauksessa ollut kova isku, mutta tietysti se näin äkkinäisenä, mielisairauden aiheuttamana itsemurhana oli kaksinkerroin järisyttävä. Että näet teko oli taudista johtunut, on sitä varmempi kuin vainajan lääkärit sekä Wienissä että Parisissa edeltäkäsin olivat sanoneet semmoisen lopun olevan pelättävissä.
Myöskin näyttelijänä Sala oli kohonnut teatterin etevimpien joukkoon.
"Hänen ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eivätkä viehättäviä", sanotaan U. S:n muistosanoissa,[149] "mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareita varten hänessä ei ollut kylliksi monivärisyyttä. Mutta totuutta hän haki taiteessaan ja löysikin useimmiten. Hän ei lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vain olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, ei näyttänyt liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Hän oli suora suomalainen taiteilija ja rakasti suomalaista taidettansa palavasti."
Mikä sija hänellä oli seurueessa, huomaa yksistään siitä kun luettelemme osan hänen pääroolejaan: Bileam (Tietäjä), Eurysakes, Daniel Hjort, Faust, Hamlet, Brutus, Mortimer, Rosmer, Tesman. Lisäksi tulee hänen ansionsa näytelmäin suomentajana, jona hän, niinkuin ennen on mainittu, oli harvinaisen etevä. Työtoverina ja ystävänä hän koko näyttelijäkunnassa oli saavuttanut yksimielisen kunnioituksen ja rakkauden.
Aika olisi jo ryhtyä kertomaan syyskauden työstä, mutta ennen kun siihen käymme käsiksi, katsomme parhaaksi loppuun suorittaa esityksemme Minna Canthin asiasta, joka kaikeksi onneksi ei venynyt niin pitkäksi kuin Numersin juttu. Se näet päättyi, kun pari kirjettä kummaltakin puolelta oli vaihdettu. Tästä kirjeenvaihdosta teemme tässä otteilla taikka selostamalla selkoa, sillä "asian" tärkeys on yhtä suuri teatterin historiassa kuin kummankin asianomaisen elämäkerrassa, eikä siltä puutu yleistäkään merkitystä.
Bergbomin ensimäinen kirjoitus oli muodoltaan enemmän julkaistavaksi ajateltu lausunto kuin kirje, ja kuului pääkohdiltaan seuraavasti:[150]
"Minna Canthille."
"Minna Canthin sotajulistus sisältää niin monta ristiriitaisuutta siihen nähden mitä hän ennen on sanonut, niin monta tarkottamatonta erehdystä ja myöskin joitakuita tahallisia väärennyksiä, että omatuntoni kehottaa minua arvostelemaan sitä. Valitettavasti en voi sanoa, että se 'huvittaa minua'. Mutta katkerakin kalkki on tyhjennettävä. Koska en rakasta haastattelijoita enkä sanomalehtiväittelyä, käännyn suoraan sen henkilön, Minna Canthin itsensä, puoleen, jota asia koskee."
"Kun minä tammikuulla neuvottelin Minna Canthin kanssa Numersin ja minun keskinäisestä selkkauksesta, hän neuvoi minua juuri siihen 'kohteluun', jota hän nyt moittii. Hän sanoi: luopukaa kaikista rahavaatimuksista, mutta vaatikaa, että saatte olla mukana määräämässä kappaleen kohtaloa. Niin olen tehnyt. Kun Numers sitte tahtoi päästä sopimuksesta Suomalaisen teatterin kanssa ja ehdotti, että johtokunta 'polttaisi' hänen kuittinsa, vaadin minä, että hän ensin suorittaisi asiansa minun kanssani, ennen kun johtokunta päätti jotain hänen kappaleestaan. Johtokunta oli aivan samaa mieltä kuin Minna Canth ennen, nimittäin että minulla oli oikeus vaatia joku sopimus Numersin puolelta. Yhdessä kohden todellakaan en noudattanut Minna Canthin neuvoa. Hän arveli että minun sitä paitse tuli vaatia, että nimeni mainittaisiin myötätekijänä. Tarkottaako hänen moitteensa tätä yksityiskohtaa?"
"Kun Minna Canth julkilausuu katkeran mielensä sen menettelyn johdosta, joka kohtasi Kovan onnen lapsia, on hän täysin oikeassa. Hänelle tapahtui silloin huutava vääryys. Mutta vääryyttä ei soviteta vääryydellä. Yksityiskohtiin nähden on hänen esityksensä harhaanvievä. Hän sanoo: 'ilman mitään selityksiä'. Mahdollista on, että minä ensimäisessä kirjeessäni, kiihtynyt kun olin, ainoastaan purin tunteitani kertomatta asiaankuuluvia tosiseikkoja, mutta sittemmin olen kyllä tehnyt sen. Jos Minna Canth on unohtanut nämä yksityiskohdat, voin mielelläni raitistan hänen muistoansa. Ensimäisen näytännön jälkeen oli kiihtynyt mielentila vallalla. Joukko ylioppilaita uhkasi viheltää, ja Jalander-vainaja lähetti minulle sanan, että hän asettuisi semmoisen mielenilmaisun etupäähän. Poliisimestari oli muka kieltävä kappaleen, jos vihellys tapahtui. Edelleen sain kirjeen, jossa vaadittiin kappaleen näyttelemisen lakkauttamista. Luonnollisesti oli johtokunnalta kysyttävä, ja sen jäsenet olivat silloin: Jaakko Forsman, V. Löfgren, A. Almberg, K. F. Wahlström ja minä."
"Forsman oli sitä mieltä, että näytteleminen oli kohta lakkautettava. Jos vihellystä ja muita mielenosotuksia tapahtuisi, tulisi teatteri siitä kärsimään, ehkä sen olemassaolokin joutuisi vaaraan. Sitä paitse hän moitti, että kappale ollenkaan oli otetta ohjelmistoon. Hän nojasi ei ainoastaan huomattaviin vanhempiin suomenmielisiin, vaan myöskin n.s. nuoren puolueen jäseniin."
"Löfgren ei voinut yhtyä Forsmaniin. Teatterin velvollisuus oli esittää niin arvokas kappale kuin Kovan onnen lapsia. Mutta järjellistä olisi olla näyttelemättä sitä tätä nykyä. Seuraukset sen esittämisestä olisivat arvaamattomia ei ainoastaan teatteriin vaankoko maahankatsoen, koska hyvin oli tiettynä, miten asianomaiset ruotsinmieliset tekivät voitavansa Pietarissaasettaakseen fennomaanit ja nihilistit yhdenvertaisiksi. Tekijätär ei saattaisi tuntea itseään loukatuksi. Olihan hänelle osotettu hyvä tahto esittää kappale. Olihan Kalle Ahokin ymmärtänyt syyt, miksi johtokunta ei ottanut Epäilijää ohjelmistoon — kyllä kai Minna Canthkin käsittäisi vaikean aseman vaatimuksen."
"Almberg puhui samaan suuntaan kuin Löfgren."
"Minä sanoin etteivät Forsmanin todistukset olleet pätevämpiä kuin Löfgrenin. Vihellysuhkaus ei pelottanut minua. Semmoisia uhkauksia lausutaan helposti, mutta niitä ei toimeenpanna yhtä helposti. Mutta jos vihelletäänkin — mitä sitten? Poliisimestari kieltäköön kappaleen. Me olemme silloin väistyneet väkivaltaa, mutta ei pelkurimaisesti jättäneet Minna Canthia pulaan. Neroa kohtaan ei saa käyttää selkäsauna-menettelyä. Tiesin kyllä että kappale oli herättänyt suuttumusta. Olin kuullut sekä 'vanhojen' että 'nuorten' lauseita. Olihan niin kohtuullisesti ajatteleva mies kuin Th. Rein kovasti moittinut minua siitä, että olin ottanut kappaleen. 'Sehän on suora kehotus varkauteen.' Mutta tämä kaikki todisti minusta vain, että kappaletta oli edelleenkin näyteltävä. Kiihotuksessa oli kokonaan väärin käsitetty tekijää, ja väärinkäsitys voisi ainoastaan siten haihtua, että yleisö saisi uudestaan tarkastaa teosta. En kieltänyt että tekijätär itse osaksi oli syypää väärinkäsitykseen, mieltynyt kun oli melodramaattisiin lauselmiin, jotka herättävät hämmennystä. Lisäksi tulee Leinon onneton taipumus alleviivata näitä lauselmia. Mutta se oli sivuseikka. Pääasiassa oli Kovan onnen lapsia yhtä lämpimästi tunnettu kuin nerollisesti suoritettu taideteos. Löfgrenin olettamusta, että Minna Canth tyynesti suostuisi kappaleen lakkauttamiseen, katsoin hyvin naiviksi. Olin varma siitä, että se syvästi loukkaisi häntä. Vertaaminen Kalle Ahoon oli sopimaton. Epäilijä oli kyvykäs mutta epäkypsä oppilaanteos, Kovan onnen lapsia valmis taideteos. Sitä paitse Kalle Aho oli mies, siis ymmärrysmotiiveista riippuvainen. Minna Canth taas oli nainen ja siis etupäässä kuuliainen loukatun tunteensa neuvoille."
"Wahlström ei ollut nähnyt kappaletta, mutta katsoi huomautukseni päteviksi. Kuitenkaan hän ei tahtonut ehdottomasti puoltaa kantaansa, hänestä kun oli vaarallista liian jyrkästi asettua yleistä mielipidettä vastaan."
"Loppuäänestys vei keskustelunmukaisesti siihen päätökseen, että kappaleen näytteleminen oli lakkautettava."
"Minä lausuin silloin ennustuksen: 'Me tulemme kerran katkerasti katumaan tätä päätöstämme. Silloin on tämä 'yleinen mielipide', jota me nyt niin sokeasti väistymme, yhtä sokeasti hyökkäävä päällemme. Se on oleva ansaittu rangaistuksemme.'"
"Kun Minna Canth mainitsee Thérèse Raquinin, hän valitsee onnettomasti esimerkkinsä. Eihän Thérèse Raquin ole mikään tendenssidraama niinkuin Kovan onnen lapsia. Ja jos tahtoisi Zolan draamasta etsiä jotakin tendenssiä, niin on se aivan sopusoinnussa sen kanssa mitä Minna Canth sanoo 'sovinnaiseksi moraaliksi'. (Lukekoon kuinka hänen mestarinsa Georg Brandes sentähden kurittaa Zolata.) Kovan onnen lapsia jälleen on suora vastalause tätä moraalia kohtaan ja suora kehotus ottaa se tarkastuksen alaiseksi".[151]
Sitten seuraa kysymys Papin perheen näyttelemisestä, jonka johdosta Bergbom muistuttaa, että kappale oli esitetty kansannäytäntönä, vaikka sitä ei sen koommin oltu näytelty, syystä kun Sala oli matkustanut pois — minkä Minna Canth kyllä tiesi, vaikka katsoi mukavimmaksi tekeytyä tietämättömäksi. U. S:n arvosteluja Bergbom ei lukenut, oli vain kuullut että niissä oli moitittu klassillista ohjelmistoa ja vaadittu sijaan modernia draamoja Minna Canthin laatuun. Ennen Minna Canthin sotajulistusta hän ei tiennyt mitään siitä, että "arvostelija" oli päinvastaiseen suuntaan moittinut Papin perheen esittämistä kansannäytäntönä.[152] Minna Canth tiesi sangen hyvin, että Bergbom yksin määräsi ohjelmiston ja että hän ei siinä antanut kenenkään johtaa itseään. Ainoat poikkeukset ovat Epäilijä ja Kovan onnen lapsia, mutta niihin nähden hän oli kyllin selvästi lausunut mielensä. — Muutoin olivat Minna Canthin toivomukset ja määräykset kappaltensa esittämisestä (niinkuin useilla esimerkeillä todistetaan) olleet niin ristiriitaisia, että Bergbom vastedes vaatii selviä tietoja ja ohjeita, ovatko ne suomalaisessa teatterissa näyteltävät vai ei.
[Minna Canthin lauseen johdosta, ettei hän välittänyt siitä mitä ihmiset sanovat.] "Eiköhän tämä ole harhaluulo? — — Yksistään tämä haastattelu todistaa Minna Canthia vastaan. Eräs kronikoitsija on kerran kolmatta vuotta sitten, ei edes arvostelussa, vaan kyhäilemässään följetongissa unohtanut mainita Minna Canthin nimen. Se antaa hänelle riittävän aiheen elämänsuunnan muuttamiseen. Voiko ajatella suurempaa arkatuntoisuutta siihen katsoen mitä 'ihmiset sanovat'."
"Mitä kirjailijoita on Minna Canthin mukaan ruotsalainen yleisö kohdellut niin 'hienosti' ja 'hellästi'. Onko se Snellman, jota tämä yleisö on vihannut, häväissyt, ristiinnaulinnut, myrkyttänyt? Onko se Topelius, jota tämä yleisö on herjannut, parjannut, ja valheilla kietonut? Onko se [Fredr.] Cygnaeus, joka yhtä suuressa määrässä on saanut osansa tästä ivasta, joskaan ei täysin tästä vihasta? Taikka, ymmärränkö ehkä väärin Minna Canthia. Kenties hän ei tarkotakaan ruotsalaista yleisöä ylipäätään, vaan ainoastaan Ruotsalaisen teatterin ruotsinmielistä nurkkakuntaa. Mitkä ovat ne kirjailijat, joita siellä on niin 'hellästi' ja 'hienosti' kohdeltu? Onko se G. v. Numers, jonka Eerikki Puke lähetettiin takaisin ja jonka Skjalf on kokonaisen vuoden maannut teatterin kätkössä, ilman että tekijälle on edes ilmotettu näytelläänkö se vai ei? Onko se Gabriel Lagus, jota 'Uuden apulaisen' johdosta kohdeltiin niin hyvin, että hän sanoi ettei hän koskaan tahtonut olla tekemisissä sen teatterin kanssa? Onko se Minna Canth, jonka Työmiehen vaimo, sitte kun vuosi vuodelta oli luvattu esittää se, oli pistetty paperikoriin 'ilmottamatta syitä'. Onko se [K. A.] Tavaststjerna, joka esimerkkinä siitä törkeydestä, jolla häntä kohdeltiin, julkisesti on kertonut, että hänelle annettiin kieltävä vastaus kun hän pyysi itselleen köyhää vapaapilettiä? Onko se [John] Less, joka niin loukkaantui hänelle 'Öfverdrift' kappaleen kenraaliharjotuksessa osotetusta ylenkatseellisesta välinpitämättömyydestä, että hän vihoissaan poistui teatterista eikä ollut saapuvilla ensimäisessä näytännössä? Vielä kerran — kutka ovat nuo kirjailijat?"
"Mutta — Minna Canth ehkä huomauttaa — te ymmärrätte väärin ajatukseni. Minä tarkotan sitä persoonallisesti 'hienoa' ja 'hellää' kohtelua, jota olen kokenut Ruotsalaisen teatterin piirissä. Onnettomasti sokaistu! Ettekö te käsitä mikä on syynä tähän 'hellyyteen', tähän imarteluun? Oletteko te koskaan näissä ihmisissä, kun on ollut kysymys muusta kuin suunpieksämisestä, huomannut muuta kuin yhden syvän, todellisen vaikuttimen — vihan kansallista kulttuurityötä kohtaan. Kun nämä ihmiset imartelulla, salaviittauksilla koettavat erottaa Teidät, erottaa Ida Aalbergin, erottaa Lindforsin tästä työstä, he kyllä tietävät mitä he tekevät. He surmaavat kaksi vihollista yhdellä iskulla. Sillä mikä merkitys on Minna Canthilla kirjoittaen lainakirjastoruotsia? Ei mikään! Taikka mikä merkitys on Ida Aalbergillä näyttämöllä puhuen Janakkalan ruotsia? Ei mikään! Mutta toiselta puolen. Mitä merkitsee Suomalainen teatteri ilman suomalaisten kirjailijain, ilman suomalaisten taiteilijain yhteistyötä? Ei mitään! Kerrassaan ei mitään."
"Asialla on koomillinenkin puolensa. Operettipapat Uudessa teatterissa 'hienosti' ja 'hellästi' suojellen kotimaista kirjallisuutta minun raakalaisuuttani vastaan. Uskooko Minna Canth itse tähän irvikuvaan?" —
"Lukiessani mitä olen kirjoittanut huomaan unohtaneeni muutamia ei aivan vähäpätöisiä seikkoja:"
"Minna Canthin esityksestä saa sen käsityksen kuin Suomalaisen teatterin johtokunta nyt olisi sama kuin kappalta näyteltäessä. Edelleen Minna Canth viisaasti salaa, että minä kaksi kertaa olen ehdottanut Kovan onnen lasten uudestaan ottamista ja vakuuttanut hänelle, että yritys ei kohtaisi vaikeuksia. Molemmat kerrat Minna Canth on sitä vastustanut. Totta on että minä samalla kertaa ehdotin korjailua, mutta tietysti kappaleen omaksi hyväksi. Minun ehdottamani muutokset (meluamisen vähentäminen toisessa näytöksessä, perhesurkeuden rajottaminen kolmannessa, Rinaldo Rinaldinimaisuuden poistaminen Topra-Heikistä) perustuivatkaikkienarvostelijain lausuntoihin ja olivat sitä paitse helposti toimeenpantavat. Miksi Minna Canth ei hyväksynyt tarjomustani, on minulle tänäkin hetkenä epäselvää. Eikö hänen ylpeytensä sallinut muutosten kautta näennäisesti myöntää vastustajain olleen oikeassa? Eikö hän tahtonut alistaa näytelmäänsä sen kylmähkön vastaanoton alle, jonka se mahdollisesti olisi saanut yleisön puolelta? Vai pitikö hän marttyyriutta edullisempana? En tiedä."
"Uskallanko pyytää, että Te pidätte tämän kirjoituksen säilössä.Nytolen päättänyt vaieta Teidän ja Numersin hyökkäyksiä kohtaan. Miksi näitä julkisia korvapuusteja häväistyshaluisen roskaväen mielenylennykseksi ihmisten välillä, jotka kuitenkin ovat tahtoneet toisilleen hyvää. Mutta ei kukaan voi vastata huomispäivästä. Etten minä kauemmin ole se, joka on seisovaainoankansallisen dramaattisen _taide_laitoksen etupäässä, tiedän parhaiten itse. Olen palvellut aikani. Numersin päätös mieluummin antaa viheltää itselleen Arpen luona kuin menestyä minun kanssani, Lindforsin ylimeno ruotsalaiseen teatteriin, Minna Canthin päätös tehdä samoin, Ida Aalbergin selvästi lausuttu päätös noudattaa esimerkkiä — nämäyhden aikuisettosiasiat todistavat, että sekä kirjailijoilla että taiteilijoilla on minuun verraten siksi eroavia käsityksiä taidekysymyksistä, että siitä ei mitenkään voi koitua hyvää kotimaiselle taiteelle. Onhan näin ollen ajateltavissa, että ryntäys minua vastaan muodostuu niin laajaperäiseksi, että minuntäytyyjulkilausua kantani. Antoihan Nya Pressen tunnussanan, Numers, Päivälehti, Minna Canth ottivat sen kohta korviinsa. Toisia tulee kai jälestä. Nämä hyökkäykset aion rauhallisella omallatunnolla pistää taskuuni. Mutta onhan mahdollista että minua puolustetaan tavalla, jota en voi hyväksyä.Silloinvoin tulla pakotetuksi julkisesti esiintymään. Silloin minä luonnollisesti mielelläni käyttäisin semmoista tässä kirjoituksessa, joka valaisee asiaa ja sopii julkisuuteen."
"Vielä toinen pyyntö. Jos Minna Canth jatkaisi näitä hyökkäyksiään julkisuudessa joko suoraan taikka haastattelijan kautta, on hänellä tietenkin oikeus siihen, ja tiedänhän kuinka innostunut hän 'kurittavana naisena' on sentapaisiin rangaistussuorituksiin. Mutta eikö sekä oikeus että järki vaadi, että hän jättää Numersin pois leikistä? — — — Paras todistus, että minä suon hänelle hyvää, on se etten puhu. Luulen että Minna Canth voi noudattaa esimerkkiäni — n.b. jos hän todella tahtoo Numersille hyvää."
Paitse sitä yhtäjaksoista käsikirjoitusta, josta olemme ottaneet edellisen, on olemassa irtonaisia lehtiä, jotka nähtävästi sisältävät lisiä samaan kirjoitukseen. Niistä otamme seuraavat rivit itse pääasiasta — Minna Canthin luopumisesta:
"En tahdo mitään lausua sisällisistä vaikuttimista, jotka ovat aiheuttaneet päätöksenne ruveta ruotsalaiseksi kirjailijaksi, sillä niitä en tunne, ja kenties ovat ne Teille itsellennekin epäselviä. Siihen ainakin viittaa välttelevä eikä selvittävä lause: 'se huvittaa minua'. Onhan kieltämätöntä että nykyajassa käy vahva virtaus kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen, ja selvää on että hyökyaallot nyt ovat tulleet tänne. Arvattavasti tämä virtaus on vaikuttanut Teihin. Totta on, että Te keväällä, Lundegårdin esitelmän jälkeen, kovasti moititte niitä skandinavilaisia kirjailijoita, jotka olivat luopuneet kansanvaltaisuudestaan. Kuitenkin saattaisi olettaa tämän esimerkin tarttuneen. Mutta Te unohdatte yhden asian. Ne työntävät pois veljiä kääntyäkseen veljien puoleen. Te työnnätte pois oman maan lapsia kääntyäksenne vieraitten puoleen, vieraitten, joilla ei koskaan ole ollut muuta kuin ivaa ja ylenkatsetta sitä kansaa kohtaan, jota Te muinoin rakastitte".[153]
"Persoonallisesti toivotan Teille menestystä ja säikytän kiitollisessa muistossa monet onnelliset hetket, jotka olemme yhdessä eläneet. Luulette että Teitä tullaan vainoamaan luopumisenne tähden. Sitä en usko. Joku etäällä seisova, joka samoin kuin Te itse rakastaa suuttumuspaatosta, on kenties käyttävä sitä lausetapaa, johon viittaatte. Ne jotka olivat asioitten perillä, olivat valmistetut. Ainoastaan yhtä minä toivon. En tuomitse abstraktisesti jokaista luopumista, voin pitää oikeutettuna ja luonnollisena, että 'minä poltan mitä muinoin rakastin ja rakastan mitä muinoin poltin'! Mutta otettakoon tämä askel silloin silmälläpitäen koko elämänkehitystä, mennyttä ja tulevaa, eikä noudattaen vaikutusta, jonka synnyttävät hetken mieliteot ja hetken — oikut."
Minna Canthin vastaus on päivätty 21/9. Se on kolmatta arkkia pitkä ja sisältää asiallisen ohella paljo turhaa väittelyä.
Alku kuuluu näin: "Kunnioitettava Tohtori! 'Sotaa' en ole julistanut, enkä sotakannalla seiso, en Suomalaista teatteria enkä Teitä vastaan. Minut on ajettu pois Suomalaisesta teatterista ja minä — olen lähtenyt, siinä kaikki. — Minua koetettiin kivittää kuoliaaksi — pakenin vaan niin kauas, ettei kivet minuun sattuisi. Luonnollinen itsesuojelemisen halu! Etten voi olla erittäin kiitollinen teatterille, kun minut näin ylenkatseellisesti sieltä potkaistiin pois, sitten kuin innostuneena olin parhaat voimani sille uhrannut, lienee päivän selvää. Mutta intressiäni Suomalaiseen teatteriin en siltä ole menettänyt. Ja yksityisesti Teitä kohtaan ja Emilietä kohtaan on kiitollisuuteni yhtä lämmin kuin se ennenkin on ollut, vaikkakin olisin suonut, että teatterinjohtajana joskus olisitte menetelleet hiukan toisin."
Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa", kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena dramaturgina mahdottomaksi — se totuus kävi minulle lopullisesti selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä. — — Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin, läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. — Rein taas itse minulle selitti, että — — hän lukiessa oli saanut vallan toisen käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen alaspanemista. — Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa. Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen 'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."
"Tohtorin mielestä siinä on minulle tarpeeksi hyvitystä, että kappale yhden kerran näyteltiin. — Voin hyvin sanoa, että minulta meni Kovan onnen lapsiin kahden vuoden työ ja vaivat. Minun mielestäni olisi kohtuus kumminkin vaatinut, että minulle olisi hiukan palkkaakin työstäni maksettu. Sitä ei otettu kysymykseenkään. — Nyt selitetään, että teatteri suhteessaan kirjailijoihin on 'affääri', ja elleivät kirjailijat valvo etujaan, niin syyttäkööt typeryyttään." [Tämä viittaa Matin kirjeeseen U. S:ssa, jossa oli sanottu, että teatterin täytyy ajatella omaakin etuaan.] "Käsitykset 'fennomania' ja 'svekomania' eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, ettei meistä tule venäläisiä. Siihen vaaditaan, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksi. Se hituinen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä Länsi-Euroopan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan." —
"Suomi on ja pysyy äidinkielenäni. Sillä kielellä tulen edeskinpäin kirjoittamaan, sen mukaan kuin fennomaanisten johtajain poliisitoimi suinkin sallii. — Ne ovat merkinneet minut 'turmiolliseksi kirjailijaksi'. — Tiesin, että tämä askel, jonka otin, kipeästi koskisi Teihin ja Emiliehen. Se tieto pani minut kauan epäilemään ja raskaalta se vielä nytkin tuntuu. Mutta minulla on velvollisuuksia myöskin itseäni kohtaan." — Sitten taas Meurmanin ja Yrjö-Koskisen hyökkäyksistä häntä kohtaan. U. S:n huomautus, miten teatterin johtaja oli avustanut häntä ja Numersia, herätti halun koettaa tulla toimeen omilla voimilla. —
"Elkää siitä loukkaantuko, Tohtori, että näin sanon! Iloinen olisin, jos joskus se päivä vielä koittaisi, että voisimme yhdessä taaskin työskennellä ja minä taaskin saisin Teidän neuvojanne hyväkseni käyttää."
"En voinut Teitä pitää solidaarisena noitten kirjoitusten kanssa, sillä olittehan silloin Parisissa. Minusta tuntui kuin olisi meitä kirjailijoita pidetty kuin koiria, joita, kun luupala annetaan suuhun, niin potkaistaan syrjään (!)" —
"Olen puhunut Teille suoraan ja avonaisesti. Ikävä olisi, jos juopa tämän kautta vaan laajenisi välillämme. Varsinkin kun elämä on niin lyhyt." —
Bergbomin vastaus (3/10) näyttää, että hän tahtoi välttää väittelyä ja ylipäätään kaikkea, joka ei koskenut pääasiaa:
"Kunnioitettava Rouva! Kiitän Teitä kirjeestänne. Sydämeni heltyi nähdessäni, että ihmisinä vielä olemme ystävyksiä, vaikka olot ovat niin surkeasti vierottaneet meidät toisistamme. Niin — sekä olot että me itse. Tietysti minullakin on ollut vikaa. Te viittaatte siihen. Luultavasti olen liian omavaltaisesti noudattanut ainoastaan omaa ajatussuuntaani enkä tarpeellisella varovaisuudella katsonut, oliko se myöskin niiden, joiden kanssa olin tekemisissä." — —
"Oikeassa olette. Tarpeetonta on riidellä kaikista pikkuerehdyksistä ja pikkuvirheistä, joita mahdollisesti on tehty niin toisella kuin toisella puolella. Voihan muisto pettää, puhumatta siitä että saman henkilön ajatukset eri aikoina ovat erilaiset. Niin eivät Reinin sanat Teille ja minulle ole ristiriidassa keskenään. Toista hän minullekin puhui nähtyänsä, toista luettuansa draamanne."
"Vielä vähemmän ovat entinen kiittävä arvosteluni ja myöhemmät korjausehdotukseni Kovan onnen lasten suhteen ristiriitaiset keskenään. Nytkin Topra-Heikki on minusta 'draamallisesti loistava ilmiö'. Mutta silloin kuin nytkin väitin Teidän yksityiskohdissa antaneen hänen puhua kieltä, joka ei tunnu luontevalta. Tuon sanan 'Rinaldo Rinaldinimaisuus' otin jostakin arvostelusta, koska se selvästi, vaikka ehkä liian jyrkästi, osotti mitä tarkotin. Tietysti en sillä sanonut, että Topra-Heikki olisi niin surkea henkilö kuin Rinaldo Rinaldini, taikka tahtonut vertailla Teidän taideteostanne Vulpiuksen raakaan kyhäelmään. Ottakaamme sitte toinen esimerkki, joka ei voi Teitä loukata, se kun on kirjallishistoriallisen sankarin teoksesta. Valtaavana, vaikuttavana ja ikimuistettavana ilmestyy viime vuosisadan vallankumouksen paatos Schillerin Kaarle Moorissa. Mutta emmekö olisi kiitolliset, jos tekijällä olisi enemmän sitä taiteellista malttia, joka häneltä (niinkuin Teiltäkin) puuttuu. Mutta — arvelette kai — koska itse myönnätte, että muistutuksenne koskee sivuseikkaa, miksi ehdotatte muutosta, joka on minulle vastenmielinen, eihän teokseni arvo riipu siitä. Totta sanotte — ei suinkaan sen arvo, mutta sen menestys, erittäinkin sen menestys näyttämöllä. Sen hyväksi tekijä rauhallisella omallatunnolla saattaa tehdä pienen uhrin."
"Kiitollinen olen Teille siitäkin, että koskettelette erästä 'kohtuuden' puutetta, johonminä yksinäniolen syypää. Kun draamanne sai niin armottoman kohtalon, tahtoivat samat miehet, jotka sen ohjelmistosta karkottivat, kuitenkin maksaa Teille tavallisen palkkion. Minusta se tuntui niin loukkaavalta, että Teidän puolestanne panin jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Käsitän nyt kuinka ajattelemattomasti, jopa väärinkin tein olettaessani Teidän välttämättömästi katselevanne asiaa samalla tavoin kuin minä. Onnekseni voin korjata ainakinsenerehdykseni. Myötäseuraavan vekselin lähetän sitä varten." [Teatteri suoritti nyt 600 mk tekijäpalkkiona Kovan onnen lapsista.]
"Yksi kohta kirjeessänne teki minuun syvästi surullisen vaikutuksen: Tuo pintapuolinen, miltei kevytmielinen arvostelu maamme asemasta. Onko Snellman siis elänyt ihan turhaan tässä maassa, koska nekään henkilöt, jotka (niinkuin Te) ovat henkisesti istuneet hänen jalkojensa juuressa, eivät ole paremmin häntä ymmärtäneet. Onneton, jos se mitä kirjoitatte olisi totta, niin koko entinen kirjallinen toimenne olisi ollut suorastaan turmiollinen ja parasta olisi, että Te polttaisitte kaikki teoksenne Murtovarkaudesta alkaen Kauppa-Lopoon asti. Mutta pahin seikka on, ettette usko mitä kirjoitatte. Jos tosiaan uskoisitte, että meidän svekomaanimme valtiollisista syistä tarvitsevat tukea, niin olisitte tietysti antanut draamanne — Arpelle."
"Asian laita on toinen. Politiikasta tässä ei ole kysymystä. Ei hituistakaan. Mutta ei edes kulttuurisvekomaniasta. Kysymys on tämä:Pitääkö tässä maassa muukalaisvallan vai oman kansan hengen vallita?" — —
Jo 6/10 Minna Canth sepitti vastauksen, ja ääni oli siinä muuttunut.Siitäkin vielä pari otetta:
"Rakas Tohtori! Te kokootte tulisia hiiliä minun pääni päälle! Jos olisitte pitkittänyt vihaanne ja ollut 'orimlig', niinkuin tapanne on silloin kun suututte, jos olisitte repinyt sillat pois minun jälkeeni, niin helpommin olisin kulkenut sitä tietä, jota lujasti olin päättänyt kulkea. Nyt kun sydämenne niin pian jälleen heltyi ja Te olette minulle hyvä niinkuin ennenkin, on minun niin vaikea — niin hirmuisen vaikea. Eikähän ole asia kuitenkaan muuttunutheidänsuhteensa, herrojen Koskisen ja Meurmanin. Minulla ei ole mitään takeita siitä, etteivät he pitkitä vainoansa edeskin päin." — —
"Viha antaa voimaa ja kuntoa — ystävyys heikontaa ja lamauttaa. Viha vapauttaa, ystävyys kahlehtii — siinä totuus, jota näinä aikoina olen saanut kokea (!)" — —
"Yksinomaan Ruotsalaista teatteria varten sitä en suinkaan tee, päin vastoin tähtään minä työlläni paljoa kauemmaksi. Minä tahdon saada mainetta ja tunnustusta laajemmalta, omassa maassa ensin, sitte muualla. Se on ainoa keino, jolla voin kukistaa vastustajani täällä. Sitten vasta kun voin saada näytelmiäni ulkopuolella oman maan rajojen näyteltäviksi, voin ehkä olla varma siitä etteivät Koskiset ja Meurmanit enää minulta Suomalaisen teatterin ovia sulje (!)"
"Tulin kovin hämilleni noista 600 mk:sta, jotka minulle lähetitte palkkioksi Kovan onnen lapsista. — — En enään anna sille ajatukselle sijaa, että Suomalainen teatteri tahtoisi vain tehdä hyviä affäärejä kirjailijain hiellä ja väellä. Minua hävettää, että olin niin valmis semmoista uskomaan." — —
"Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille jaLeinolle — vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."
Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä "luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien, noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. — Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä — myönnettäköön kernaasti — usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä — eikä suinkaan yksistään hänen näytelmänsä — olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan. Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen — samalla kun myöskin on merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä, ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla? Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavatainaankaraa vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei, hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten "vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin, voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa, Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.
Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi kypsynyt.[154] Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa, niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton, hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin "vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e. Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi, turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla — ei aatteittensa voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua sanaakaan — vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja lähinnä skandinavilaisille näyttämöille — niin hän luuli — meni Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. — Kysyä saattaa, oliko Minna Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa ruotsinkielisiäkin (Numers!).[155] Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin "hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth kirjoittaa näytelmää — ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten. Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan Minna Canthilta — suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin palvelukseen!
Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia. Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä, jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustustaheidänteoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme — osaksi myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen — järjestään läheisesti liittyivät nuoriin ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen, eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.
Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa, pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.
Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmänSylvi, jossa hän käsitteli tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa. Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa". Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa täydellisesti pettivät. —
Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin perheellä — "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun huvinäytelmäLiittolaiset, joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä, Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S:ssa. — Suurempaa huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty, ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen huvinäytelmäKansanedustaja Leveau. Nimiroolia esitti taidokkaasti Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges, Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. — Syyskuun viimeisessäkin ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinenVieraita odottaessa. Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli niistä miellyttävin.
Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti 26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:
— "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta, kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. — Tästä tulee käänne teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva, ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi puhuttelee Kasimir Leinoa. — Taloudellisessa suhteessa vuosi on alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle — 'lippu luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." —
Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmäUkkosilma, jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin esitettiin etevästi: Marfa — nti Stenberg, Varvara — Katri Rautio, Dikoi— Falck, Fekluska — nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo haihtunut.
Tuli sitte teatterin _20-vuotisjuhla _13/10, joka keräsi täyden huoneen juhlapukuista yleisöä. Juhlatunnelman sytytti ohjelman suoritus, se kun oli niin kokoonpantu kotimaisista aineksista, että siinä kuvastui menneiden vuosikymmenien tulos. Esitettiin näet: Tietäjä (II), Murtovarkaus (III), Vieraita odottaessa, Kuopion takana (II) ja Nummisuutarit (II) — yksi näytös kultakin etevimmältä suomenkieliseltä draamakirjailijaltamme. Näytännön loputtua yleisö mitä innostuneimmin osotti kiitollisuuttaan Kaarlo Bergbomille, jolle eläköönhuutojen kaikuessa näyttämölle ojennettiin kolme laakeriseppelettä. Yhdessä, teatterin ystävien antamassa, luettiin seuraava nauhoihin painettu kirjoitus:
Kaarlo Bergbomille 1872-1892.
Sulle, joka taiteen uuden, ennen tuntemattoman,Suomenmaahan istutit ja kukkivaksi loit,Laakerseppeleen me tarjoamme tämän vihannanPalkkioksi kaunihista minkä meille soit.Halpan' ällös pidä meidän lahjaa, vaikka välehenLehti sen on kuivunut ja maahan varissut —Kuvavaan se seppeleen on paremman ja ikuisen,Jonka kansan rakkaus on päähäs kietonut.
Toisessa oli kirjoitus:
Kaarlo Bergbomille, Uuden työalan raivaajalle suomalaisille naisille.
Suomen Naisyhdistyksen jäseniä.
Vielä antoi Bergbomille seurueen jäsenten puolesta kukkasvihon nti Emilie Stenberg. Myöskin Emilie Bergbomille osotettiin lämmintä kiitollisuutta ja ojennettiin hänellekin komea kukkasvihko. — Näytännön jälkeen yhtyivät teatterin johtokunta ja jäsenet yhteiseen illanviettoon arkadian lämpiöön. Siinä tilaisuudessa Bergbom puhui lämpimiä muistosanoja manalaan muuttaneiden muistoksi, joita jo oli monta, nimittäinVilho, Lundahl, Korhonen, Törmänen, Duncker, Holm, Böok, Hahl, Tervo, Kallio, Hilda Asp ja Sala; A. Almberg puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä samalla myöskin Hedvig Raa-Winterhjelmin kunniaksi ja professori Tudeer esitti teatterin nykyisten jäsenten ja tulevaisuuden maljan.
Huolimatta yleisön kylmäkiskoisuudesta teatteria kohtaan — tänä syksynä se sentään oli hyvin ymmärrettävä, sillä katovuoden tähden oli taloudellinen ahdinko maassa tavattoman suuri — jatkettiin työtä väsymättömällä innolla. Siten voitiin 19/10 ensi kerran esittää merkillinen uutuus, E. Tammisen suomentama SchillerinWilhelm Tell. Nytkin johtaja oli oikein arvostellut joukkonsa voimat. Niinkuin tietty on, ei tämä mainio näytelmä niinkään vaadi yksityisiä suuria kykyjä kuin sitä että lukuisat esiintyjät ovat harjotetut hyvään yhteisnäyttelemiseen, ja siihen Bergbom olikin pannut pääpainon. Suurin, innostava vaikutus lähti kansankohtauksista. Yksityisistä mainittakoon: Leino, joka Wilhelm Tellinä oli voimakas ja reipas; Falck, arvokas ja vaikuttava vanhana Attinghausenina; Halme, sangen onnistunut Stauffacherina, rva Järnefelt, joka oli etevimpiä vanhana onnettomana naisena. Näytelmä meni yhtä mittaa kuusi kertaa ja seitsemännen toisena joulupäivänä. —
Vielä suurempaa huomiota herätti lähinnä seuraava uusi kappale, sillä se oli kotimainen alkuteos, ruotsalaisena runoilijana mainehikkaanKarl A. Tavaststjernansepittämä, Juhani Ahon suomentama 4-näytöksinen näytelmäUramon torppa.[156] Tämä kansanelämän kuvaus ansaitsikin mielenkiintoa ei ainoastaan tekijän tähden eikä aiheenkaan tähden, joka oli otettu paljon lukijoita saaneesta ja väittelyä synnyttäneestä romaanista "Kovina aikoina", vaan sen vuoksi että näytelmä oli varsinkin toiseen ja kolmanteen näytökseen nähden etevästi sommiteltu. Ensi-iltana 9/11 ahdinkoon täysi huone seurasikin jännityksellä toiminnan dramaattista, tärisyttävää kulkua, ja vaikka neljäs näytös oli vähemmän tyydyttävä, oli yleisvaikutus tavallista repäsevämpi ja puhkesi esiin voimakkaissa suosionosotuksissa näyttelijöitä ja tekijää kohtaan. Näytelmä, jossa ehdottomalla realismilla kuvataan tosielämästä otettuja luonteita, nälkäajan kärsimyksiä ja rikoksia, oli jos mikään omansa Suomalaisen teatterin esitettäväksi, ja näytteleminen tyydyttikin korkeita vaatimuksia. Että Leino oli hyvä Kalle Pihlinä saattoi edeltäkäsin arvata, mutta erityistä huomiota ja iloa herätti Hemmo Kallio toisena pohjalaisena, Lehtimaana. Hän loi tästä petetystä, nälän näännyttämästä ja uskonnollisessa heikkopäisyydessä kauheaan murhatekoon juohtuvasta miehestä elävän yksilöllisen, myötätuntoa herättävän kuvan. Etevä oli niinikään nti Sainio Anna Mellilänä ja rva Järnefelt Johannana (joksi tekijä turhaan oli toivonut Ida Aalbergin rupeavan). Vähemmän onnistuneita olivat Ahlberg kapteeni Thoreldina ja rva Rautio hänen vaimonaan, mutta molemmat ovat näytelmässäkin epäselvästi kuvattuja. — Uramon torppa, joka veti teatteriin paljon ruotsalaistakin yleisöä, meni syksyllä Helsingissä 9 ja kaikkiaan näytäntökautena 21 kertaa. Tehtiin näet pari pientä vierailuretkeä, joilla se esitettiin ensin kaksi kertaa 12/11-13/11 Tampereella ja sitten yhden kerranHämeenlinnassa23/11 ja kaksi kertaaViipurissa26/11-27/11. Sen ohella annettiin kummassakin viimemainitussa kaupungissa yhden kerran Liittolaiset.
Joulukuun ohjelmistosta on paitse Venetian kauppiaan uusintoa (5 kertaa) mainittava kaksi uutta kappaletta. Toinen oli Hanna Aspin suomentama IbseninVillisorsa(9/12), joka meni vain kaksi kertaa. Nimiroolia, Hedvigiä, näytteli somasti Olga Poppius; muuten esitti Ahlberg Hjalmar Ekdalia, Leino tukkukauppias Werleä ja Rautio vanhaa Ekdalia kokeneesti. Nuoremmista esiintyi Närhi Gregers Werlenä, Halme Rellinginä ja nti Lähteenoja varsin todellisena Gina Ekdalina.[157] — Toinen uutuus oli Z. Topeliuksen satunäytelmäPrinsessa Ruusunen(30/12), jota varten E. Melartin oli säveltänyt musiikin. Tämä kappale herätti tietenkin suurta ihastusta lapsimaailmassa ja meni kaikkiaan näytäntökautena 13 kertaa. Esiintyjistä huomaamme vain syksyllä tulleen ntiHelga Coranderin, joka oli suloinen prinsessa, kokkipojan Olga Poppiuksen ja valon haltiattaren rva Raution. Esikappaleena annettiin Laululintunen, rva Anni Kaslin vieraana.
Jos luetaan pois uudenvuodenpäivän Nummisuutarit, täytti viime mainittu ohjelma koko tammikuun alkupuolen. Ensimäinen uutuus oli Anni Levanderin kääntämä A. L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmäArmeliaita rouvia15/1, joka meni vain kaksi kertaa. Sitte tuli kolme kotimaista alkuteosta yhteen kasaan. Huomattavin niistä oliKalle Ahon3-näytöksinen draamaBertha Brander[158] 18/1, jonkunlainen Noora-toisinto — iloinen, kevytmielinen Bertha (Olga Poppius) kääntyy vakavuuteen ja eroaa sulhasestaan Bruno Lundgrenista (Weckman) alkaakseen uutta elämää — mutta menestys oli heikko. Sen jälkikappaleena annettiin M. Vuoren 1-näytöksinen huvinäytelmäPappilan tuvassa, joka oli vaatimattomampi, mutta vuosikausiksi jäi ohjelmistoon. Se esitettiin Savon murteella. Kolmas alkuteos oli G. v. Numersin 1-näytöksinen huvinäytelmäUusi pirtti(Nystu'dansen), jonka tekijä jo 1891 oli luovuttanut teatterille. Se meni kolme kertaa. —
Kirjeessä Pappilan tuvassa kappaleen tekijälle (29/1) Bergbom lausuu siitä seuraavaa:
"Surut, sairaus ja — pakkanen ovat minut niin masentaneet viime aikoina, etten suorastaan ole jaksanut kirjoittaa Teille, vaikka olisin tahtonut onnitella Teitä näytelmänne hyvästä ja ansaitusta menestyksestä. Pappilan tuvassa on suuresti huvittanut yleisöä; koko aikana naurettiin sydämen pohjasta ja hienommatkin tuntijat ovat tyytyväisiä. Oivallinen pikkunäytelmänne jää epäilemättä ohjelmistoon. Vaikka aihe ehkä on lainattu, voitte täydestä syystä katsoa sitä alkuperäiseksi, kun henkilöt ovat niin peräti omituisia."
"Onneksi oli rva Kahilaisella sekä taitoa että rohkeutta näytellä Leenaa niin hyvin kuin hän sen teki. Leveällä huumorilla ja samalla kertaa niin luontevasti. Teillä olisi varmaan ollut iloa nähdessänne häntä. Myöskin Rautio [Aaro] oli kerrassaan hyvä. Lattu oli luonteva, mutta ei puhunut sujuvasti Savon murretta. Muutkin osat suoritettiin moitteettomasti."
Helmikuu alkoi huomattavalla premiäärillä, kun 1/2 annettiin K. von Gutzkovin murhenäytelmäUriel Acosta, mutta aika oli niin nurja, ettei tämä aatteellisesti merkillinen, jännittävä kappale esitettynä neljänä iltana kertaakaan koonnut edes hyvänlaista huonetta. Nimiroolin Ahlberg näytteli kylläkin intohimoisesti, mutta myöskin osalta totuntatapaan deklamoiden; rva Salolta, Judithina, oli toivottu enemmän lämpöä; Leinon Ben Akiba oli mieltäkiinnittävää, taitavaa työtä. — Runebergin päivänä (Vänrikki Stoolin kuvaelmia, Saimaan rannalla ja ylioppilaslaulua) oli huone kumminkin täysi. Oikea myötätuuli tuli toki vasta kuun lopulla, kun näyttämölle ilmaantui uusi, suuriarvoinen alkuteos, nimittäin J. H. Erkon 5-näytöksinen "runo"Aino.[159] Tämä merkillinen näytelmä, jossa Erkko — laulajana ja ajattelijana samalla kertaa — on luonut tähän saakka kauniimman ja arvoltaan pysyvimmän runoelman, mikä Kalevalan pohjalle on rakennettu, saavutti harvinaisen menestyksen ensi-illasta, 24/2, alkaen, jolloin runoilija oli myrskyisten suosionosotusten esineenä. Se meni näet tänä keväänä Helsingissä 11 kertaa ja maaseudulla 8, siis yhteensä 19. Tämä on sitä oudompi kuin kappaleessa, niinkuin aineestakin voi päättää, on vähän toimintaa ja runsaasti lyriikkaa, joka ylipäätään näyttämöllä on huonossa huudossa. Mutta ei mikään sääntö poikkeuksetta! Erkon lyriikka on tässä niin sulavaa ja henkevää, että se vastustamattomasti lumosi yleisön. Kumminkin on kiitos annettava esittämisellekin, sillä näyttämöllepanon ja näyttelemisen ansioksi on luettava, että runoelman hieno tunnelma säilyi puhtaana ja pääsi vaikuttamaan täydellä voimallaan. Erittäin on vilpitön tunnustus myönnettävä Olga Poppiukselle, joka oli unohtumattoman lempeä, puhdas viehättävä Aino, ja Leinolle, joka Väinöönsä osasi niin yhdistää erilaiset piirteet — mahtavan päällikön voiman ja valon sankarin ylevyyden ja virkeyden, mutta myöskin valtaan päässeen tunteen tuottaman heikkouden ja kokeneen miehen tyyneyden vastoinkäymisessä — ettei hän kertaakaan vajonnut ylhäisestä olemuksestaan. Niiden ohella onnistuivat toisetkin: Halme — Jouko, rva Kahilainen — Pohjolan emäntä, Saimi Järnefelt — Sinikka, Weckman — Kirri ja Rautio — vanha Jouko.
Vasta 15/3 tuli uusi ohjelma: H. Sudermannin 4-näytöksinen draamaKoti, joka vuoden vanhana oli jo siksi kuuluisa, että se meillä esitettiin samaan aikaan kummassakin teatterissa. Magdaa (joka sittemmin tuli yhdeksi Ida Aalbergin loistorooleja) näytteli rva Rautio, esityksessään painostaen enemmän ja onnistuneemmin tyttären- ja äidin- kuin loistavan maailmannaisen-piirrettä. Leino esiintyi everstinä, Ahlberg pastori Heffterdinginä, Franck v. Kellerinä, nti Kunnas Mariana. Valvojassa O. Relander vertasi toisiinsa teatterien esitystä ja tuli hän jotenkin samaan tulokseen kuin aikoja ennen E. Nervander, että näet ruotsalaiset näyttelijät osottivat enemmän rutiinia, kuvasivat paremmin hienoston elämää, mutta suomalaisten käsitystapa oli syvempi, tunne lämpimämpi. — Ensi-illan menestys oli hyvä, mutta seuraavat kolme huonetta olivat kumminkin huonoja.
Samoin kuin edellisenä vuonna oli tehty Elinan surmaan nähden, Bergbom nytkin teki pikaturneen näytelläkseen mieltäkiinnittäviä uutuuksia. Siten annettiinKuopiossa17/3-19/3 Aino kaksi ja Uramon torppa yhden kerran sekäMikkelissä21/3-22/3 kumpikin näytelmä yhden kerran. Puhdas voitto oli 1,300 mk — "nätti summa kyllä!" niinkuin teatteripiireissä oli tapana lausua Laululintusesta lainatuin sanoin. — Bergbom kävi siis itse Minnan kaupungissa, mutta tällä kertaa entiset ystävät eivät edes tavanneet toisiansa. Erääseen kirjeeseen Mikkelistä Emilielle Kaarlo on pannut seuraavan jälkikirjoituksen: "Minnaa en tavannut. Hän tahtoi kohdata minut, mutta minä epäsin (afböjde)."
Helsingissä annettiin 5/4 vielä yksi kotimainen alkuteos, nimittäin näyttelijäKaarlo Halmeen5-näytöksinen näytelmäPurimossa. Kappaleeseen oli niinkuin vasta-alkajan kokeeseen ainakin koottu paljon henkilöitä ja effektikohtauksia, jotka jälkimäiset olivat enemmän tuskastuttavia kuin jännittäviä laadultaan. Näytteleminen oli tavallisuuden mukaan realistisen voimakasta, ja esittivät päärooleja Ahlberg (rustmestari roisto), rva Rautio (edellisen uhri, Hilma), Weckman (Roope). Näytelmä meni vain kaksi kertaa.
Sen jälkeen sanottiin hyvästi pääkaupungille ja lähdettiinTurkuun, jossa ei oltu käyty pitkään aikaan. Siellä annettiin 12/4-7/5 13 näytäntöä. Ohjelmisto sisälsi mitä viime aikoina oli parasta näytelty: Elinan surma (3 k.), Aino (2 k.), Uramon torppa, Wilhelm Tell, Koti, Prinsessa Ruusunen[160] y.m. Tavaststjernan draama, jolla alotettiin, ei kuitenkaan tuottanut 400 mk enempää, mutta Aino seuraavana iltana antoi 800 ("nätti summa kyllä", Kaarlo kirjoittaa Emilielle), ja Elinan surma meni melkein loppuunmyydylle huoneelle (yli 1,000 mk). Ylipäätään menestys oli hyvä, kun alkuun oli päästy. Kaarlolla oli tietysti puuhaa, niinkuin aina; mutta näyttää hänellä silti olleen aikaa nähdä muitakin ihmisiä. Niin hän esim. kirjoittaa: "Betty Elfving on sama vanha, kelpo Betty kuin aina. Olen joka päivä hetken ollut hänen luonansa."
Turusta seurue muuttiViipuriin, jossa 5/5-28/5 näyteltiin 12 iltana. Siellä alotettiin Ainolla. Bergbom oli lähettänyt "Ainolaiset" muitten edellä Viipuriin, ennen kun viimeiset näytännöt Turussa oli annettu. Kun sitte kaikki olivat saapuneet sinne, Bergbom valittaa yleisöä kylmäksi, "erittäin turkulaisten intoon verraten". Huoneet olivat huonoja. Elinan surma herätti sentään täälläkin "innostusta niinkuin muualla". Lopputulos oli siksi hyvä, että palkat ja laskut suoritettiin ilman apua Helsingistä. — Viimeisessä näytännössä esitettiin Elinan surma kolmannen kerran. Päivä, toukokuun 28, oli muistorikasLeinolle, jonka 20:nes vuosi teatterin palveluksessa silloin umpeni. Kun näytännöt teatterin puolesta olivat päättyneet, antoi seurue omasta puolestaan vielä pari näytäntöä Viipurissa ja sen jälkeen lähti osa näyttelijöitä vielä kauemmas itäänpäin, kesäkuulla vieraillakseen paikkakunnilla, joilla ei koskaan oltu käyty. Siten annettiin 2/6-7/6 neljä näytäntöä Käkisalmessa, 11/6-15/6 yhtä monta Sortavalassa ja 17/6-18/6 kaksi Pitkässärannassa. — Bergbom puolestaan ilmotti sisarelleen aikovansa tehdä "baltilaisen turneen", s.o. matkustaa Inkerin ja Viron (Tarton, Räävelin) kautta Helsinkiin. Hänen teki mieli kerran nähdä noita seutuja. Noin 10 p. kesäk. hän toivoi olevansa kotona.
* * * * *
Päättyneen näytäntökauden lopputulos oli taas huonompi kuin lähinnä edellisinä vuosina. Vajaus kasvoi melkein kaksi vertaa suuremmaksi, se kun tilivuoden lopussa teki 18,852:04 mk. Syynä oli se, että Helsingissä ylipäätään oli näytelty niin huonoille huoneille.
Näytäntöjä annettiin kaikkiaan 126 ja niissä 21 kertaaUramon torppa; 19Aino: 13Prinsessa Ruusunen; 9 Wilhelm Tell; 7Pappilan tuvassa; 6Elinan surma, Liittolaiset, Koti; 5Vieraita odottaessa, Uusi pirtti, Saimaan rannalla, Mustalainen, Venetian kauppias, Laululintunen; 4Nummisuutarit, Kuopion takana, Berta Brander, Ukkosilma, Uriel Acosta; 3Murtovarkaus, Kansanedustaja Leveau, Fritz ystävämme, Armeliaita rouvia; 2Runebergiana, Purimossa, Villisorsa, Elämä on unelma, 1Papin perhe, Tietäjä, Lea, Remusen kotiripitykset, Voimakkaita naisia, Parjauspesä.
Näistä 33 kappaleesta oli kotimaisia 17 ja uusia 13.
Tämän näytäntökauden ohjelmistossa näyttäytyy huippuunsa kohonneena se kehitys, jonka 14-vuotista kulkua olemme tässä kertomuksemme jaksossa seuranneet. Kansallisen näyttämötaiteen kehittäminen muodosti toisen puolen Bergbomin harrastusta, toisen puolen kansallisen draamakirjallisuuden elähyttäminen. Mitä edelliseen tulee, oli jo ennen saavutettu yhtä huomattavia ja huomattavampiakin tuloksia, mutta jälkimäiseen katsoen oli nyt päättyneen työkauden ohjelmisto verraton ennätys. Koko toinen puoli ohjelmistoa käsitti näet kotimaisia kappaleita ja näistä olikuusiuusia, alkuperäisiä näytelmiä — niiden joukossa Aino, jonka arvo on pysyvää laatua, ja Uramon torppa, joka kansankuvauksena vetää vertoja parhaimmille mitä meillä on kirjoitettu. Mutta vielä paremmin kuin tästä, näkyy kansallisen ohjelmiston kehitys siitä, että 126 näytännöstä esitettiin 79:ssä kotimaisia koko illan näytelmiä, ja sitä paitse muissa näytännöissä viisi kotimaista pikkukappaletta yhteensä 20 kertaa. Jos laskemme nämä 20 pikkukappaleen esitystä vastaavan 5 kokonaista näytäntöä, joka ei suinkaan ole liiaksi — koska tavallisesti 3 pikkukappaletta muodosti yhden ohjelman — niin tulemme siihen päätelmään, ettäkaksikolmatta osaanäytännöistä oli ohjelman puolesta kansallisia! Että ulkomaalainen ohjelmisto, joka esitettiin viimeisessä kolmannessa osassa näytäntöjä, oli laadultaan arvokasta, sitä tarvitsee tuskin mainita. Olihan siinä edustettuna Schiller, Shakespeare, Calderon, Sheridan, Gutzkow vanhemmista ja Ibsen, Jules Lemaitre, Ostrowski, Sudermann y.m. uudemmista.
Kun ajattelemme lähtökohtaa, kun muistamme miten 21 vuotta ennen oli todistettu suomalais-kansallisen näyttämön mahdottomuutta muun muassa sillä väitteellä, että suomenkielistä draamallista kirjallisuutta ei ollut olemassa, niin on myönnettävä, että tulos oli suurenmoinen. Liiottelematta saattaa sanoa, että Suomalaisen teatterin ohjelmisto kansallisen aineksen runsauteen nähden tänä vuonna voitokkaasti kilpaili suurten kulttuurimaiden näyttämöjen kanssa, sillä onhan tunnettu, että Théâtre français on ainoa, joka koko vuoden tulee toimeen omalla, ranskalaisella. Näyttäähän siltä että Bergbomilla oli täysi syy olla tyytyväinen; mutta kumminkaan emme luule hänen liioin iloinneen tästä menestyksestä. Olihan juuri tähän aikaan sattunut seikkoja, jotka suoraan lausuivat hänelle: tähän saakka, eikä edemmäs! Juuri nyt olivat Numers ja Minna Canth vetäytyneet pois Suomalaisesta teatterista, ja lopussa oli yhteistyö Bergbomin ja heidän välillään, yhteistyö, joka oli kantanut niin kauniita hedelmiä kotimaisen ohjelmiston hyväksi. Niinikään olivat Ida Aalberg ja Adolf Lindfors luopuneet yhteistyöstä hänen kanssaan, ja edellinen keräsi juuri tänä keväänä omaa suomalaista seuruetta, millä hän aikoi syksystä alkaen ensin näytellä Helsingissä ja muualla kotimaassa ja sitten ulkomailla. Me tunnemme jo Bergbomin luonteenlaadun ja tiedämme kuinka hän myöntäen jokaiselle hänen vapautensa pidättäytyi ketään tuomitsemasta. Mutta vaikka hän vaikeni, tunsi hän syvästi mitä tämä merkitsi sille tehtävälle, jolle hän oli elämänsä uhrannut. Se merkitsi, että lahjakkaimmat voimat, jotka olivat seisoneet hänen rinnallaan, eivät olleet omakseen ottaneet kansallisen näyttämötaiteen asiaa, vaan erosivat siitä ajaakseen takaa omia mielitekojaan. Kuinka riemukasta olisikaan ollut, joskaikkiolisivat pysyneet yhdessä, jos kaikkia olisi sama päämäärä innostuttanut! Ei, niin ei saanut olla. Kyllä on siitä huolta pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti.
Viiteselitykset:
[1] Pienen, nykyään harvinaisen lentokirjasen nimi on:"Luettelo seuranäytelmiksi sopivista kappaleista sekä neuvoja seuranäytelmäin toimeenpanemiseen", Helsingissä 1879. — Bergbomin arvostelun mukaan olivat neuvot "makalöst praktiska" (verrattoman käytännöllisiä).
[2] Berliniläinen kirjakauppias (ei tanskalainen, niinkuin sanotaan II s. 200).
[3] Alexander Strakosch, s. 1844 Unkarissa, oli ensin etevä näyttelijä (Sonnenthalin oppilas) ja sitten, rammaksi tultuaan, kuuluisa lausunnon opettaja. Hän toimi Lauben apumiehenä ensin Leipzigin ja myöhemmin Wienin Stadttheaterissa.
[4] Näyttelijä Arthur Lundahl kuoli Tampereella 24 p. heinäk. 1879.
[5] Nti Börjessonin kirjoittama 2-näytöksinen ruotsalainen näytelmä, jonka Kaarlo oli ehdottanut otettavaksi nti Avellania varten ja jonka hankkiminen tuotti Emilielle paljon vaivaa, syystä kun se oli painamaton.
[6] Ylioppilas K. Oronstedt, pankinjohtajan vapaaherra J. Cronstedtin poika, oli alkanut innokkaasti harrastaa suomenkieltä ja kirjallisuutta. Ainoa hedelmä, joka ennätti kypsyä, oli Beaumarchais'in mestariteoksen Sevillan parturin suomennos. Se oli näet valmiimpi kuin Emilie luuli. Keväällä 1880 se esitettiin Suomalaisessa teatterissa ja ilmestyi sittemmin painettuna. Vuosi tapaturman jälkeen pystyttivät Keuruulaiset vainajalle muistopatsaan Kangasjärven Kangassaareen. Siinä on paitse nimeä ja kuolinpäivää kirjoitus: Kansalaiselle kansalaiset.
[7] Nimipastori, sitten provasti Herman Roschier oli Bergbom-sisarusten äidin serkku. Hän oli 1864-79 suomalaisten siirtolaisten saarnaaja Itä-Siperiassa.
[8] Eräässä toisessa kirjeessä mainitaan muutaman hienosti sivistyneen naisen Tukholmasta nähtyään Parjauspesän lausuneen: "Jos suomalaiset vain kävelisivät paremmin, niin olisivat he kerrassaan meitä etevämpiä näyttämöllä."
[9] Alkuteos_, Den lilla Finskan, julinteriör i en akt_, on painettu Morgonbladetin ensi numeroihin s.v.
[10] Nervander, joka näki näytelmän kummassakin teatterissa (ruotsalaisessa se päättyi niin varhain, että hän ennätti Arkadiaan siksi kun siellä alettiin), on eri kirjoituksessa (Mbl. 12/2) verrannut esityksiä toisiinsa. Asettamatta nti Aalbergin Juliaa erittäin korkealle katsoo arvostelija kuitenkin hänen luomaansa "sievää, iloista, vapaata kuvaa" etevämmäksi kuin nti Wesslerin esittämää, joka kyllä oli "tyylikkäämpi", mutta samalla värittömämpi ja vähemmän uskollinen runoilijan luomaan verrattuna. Hra Agard, jonka kiitollisimpiin rooleihin von Dann luettiin, oli tietysti parempi ja arvokkaampi kuin Leino, joka oli sekä kokematon että nuori tähän tehtävään. Axelin esittäjät, Arppe ja Ahlberg, olivat molemmat heikkoja, eroten toisistaan siinä että edellisen lausunta oli parempi, jälkimäinen lämpimämpi esityksessään. Mitä vihdoin kokonaisuuteen tulee, oli se sävyltään runollisempi ja hienompi ruotsalaisella näyttämöllä, mutta suomalaisella tuli rauhallisen ja onnellisen kodin lämpö enemmän tuntuviin.
[11] Pikku piirteenä mainittakoon, että tarantellatanssin, jonka Ida Aalberg esitti niin tulisesti, oli hän harjotellut aikanaan koko maassa tunnetun rva Alina Frasa-Ahreniuksen johdolla. Tämä kuittasi 14/4 8:sta harjotustunnista à 3 mk. yhteensä 24 mk.
[12] Tarkottaa Nervanderin käsitystä Nooran luonteesta, jonka hän on esittänyt erityisessä pitkässä kirjoituksessa.
[13] Kun neiti Aalberg toisessa näytöksessä lankee polvilleen Krogstadin eteen, hän tuskin menettelee tekijän tarkotuksen mukaan. Ibsen, joka pienimpään saakka ohjaa näyttelijän liikunnot, olisi varmaankin maininnut sen, jos hän olisi sentapaista ajatellut. — Kun Rank lausuu: "Minun loppuni on tulossa", terottaa näyttelijätär Nooran sydämettömän repliikin "Teidänkö?" lisäämällä "Vai niin", joka tekee kohtauksen vielä vastenmielisemmäksi.
[14] Salanimien ja merkkien takana piilevistä tunnemme vain kaksi: "Ernst" oli tämän kirjan tekijä ja "Ignotus" (jota moni luuli J. V. Snellmaniksi!) A. Hagman. Nervander esiintyi nimettömänä.
[15] Merkitty "Spartacus", mutta nähtävästi naisen kirjoittama.
[16] Kaunis kolmatta palstaa käsittävä puhe on painettu U. S:ssa 24/4.
[17] Venäläisen teatterin oopperanäytännöt alkoivat 30/3 ja annettiin ensiksi Faust täpötäydelle huoneelle!
[18] Kokous pidettiin 11/4 ja oli siinä saapuvilla noin 50 henkeä. Valmistelevat laskelmat olivat Bergbomin, Faltinin ja Saltzmanin tekemät. Enemmistö hyväksyi ehdotuksen kaksikielisestä oopperasta, jota vastaan yksityiset suomenmieliset ilmaisivat tyytymättömyytensä, heistä kun oopperan kieli olisi pitänyt olla yksistään suomi.
[19] Vaillinki nousi yli 30,000 mk; mutta se ei tuottanut suurta huolta teatterin ystäville, sillä johtaja N. Kiseleff suoritti sen omista varoistaan.
[20] Painattamisoikeuden suomennoksiinsa Törmänen oli myynyt Hämäläisen omistajalle A. W. Lindgrenille, joka 1878 oli alkanut julkaista (sittemmin O. Y. Hämäläisen jatkamaa) näytelmä-kokoelmaa_, Suomalainen teatteri-kirjasto_, johon seuraavina vuosina painettiin 20 suomalaisella näyttämöllä esitettyä kappaletta — useimmat Törmäsen kääntämiä.
[21] Emme ole saaneet käsiimme näiden vuosien pöytäkirjoja, jotka luultavasti sisältävät seikkaperäisempiä tietoja.
[22] Wendla Katarina Rautio, s. 10/2 1864 Pietarissa, oli mekanikko Sven Bengtssonin ja Gustava Karolina Wallinin tytär ja kävi ensin Pietarin ruotsalaisen kirkkokoulun sekä sitten Hämeenlinnan ruots. tyttökoulun.
[23] Tästä lähtien emme enään niinkuin edellisinä vuosina ota tilinpäätöstä tekstiin, vaan painatamme eri vuosien tilinpäätökset yhteen jaksoon teoksen loppuun.
[24] Merkitä ansaitsee, että nti Aalberg ei suinkaan ensin ollut halukas esiintymään. Rva Seebach oli kovin ollut asiaa vastaan ja pelottanut nuorta näyttelijätärtä. Opettajatar olisi mieluummin nähnyt hänen näyttelevän saksan kielellä kuin suomen, joka muka voisi suututtaa tulisia unkarilaisia!
[25] Tarkottanee sitä että Ida Aalbergin ja Leinon [Kööpenhaminassa] poissaolon tähden täytyi harjottaa toisia täyttämään heidän sijansa. — Leino oli opintomatkallaan kolme kuukautta ja liittyi jälleen seurueeseen marraskuulla, Porissa. Hänen kotipitäjässään, Lapualla, kerättiin arpajaisten kautta neljättäsataa markkaa näyttelijän matkakustannuksiin.
[26] Brahejuhlan proloogin sepitti Wilho Soini.
[27] "Der Fechter von Ravenna" oli rva Winterhjelmin toivomuksesta käännetty suurella kiireellä suorasanaisesti, sillä runomittaiseen suomentamiseen ei ollut aikaa. Emilie Bergbom sai syyskuun lopulla eri henkilöitä jakamaan työn keskenään: "K. Suomalainen otti kääntääkseen 1:sen näytöksen, Slöör 2:sen ja ehkä 3:nnen, Soini 5:nnen ja kenties 4:nnen; V. Löfgren lupasi ainakin pitää huolta siitä että 4:jäskin tulisi suomennetuksi." Tietysti joku sitten tasotti kieltä.
[28] Ainoastaan ohimennen muistutamme tässä, että Finsk Tidskrift katsoi sopivaksi uuden vuoden ensi numerossa niin loukkaavasti puhua rva Winterhjelmin vierailusta, että hänen miehensä K. A. Winterhjelm katsoi syytä olevan lähettämässään kirjoituksessa puolustaa häntä ja myöskin suomalaista puoluetta. Morgonbladet (2/3) on ottanut koko Winterhjelmin kirjoituksen ja julkaisee samalla myöskin Peranderin hyvästijättöpuheen.
[29] Kirjeessä Bergbomille Kiljander kertoo jo ennenkin kirjoittaneensa pikkukappaleita, jotka kuitenkin olivat joutuneet tulen saaliiksi. Niin olisi arvattavasti tämänkin käynyt, jollei Minna Canth olisi sen pelastanut. Tekijä antoi Bergbomille täyden vallan tehdä korjauksia, jota valtaa tämä tietysti käytti kappaleen hyväksi.
[30] Julkaisu, jonka ruotsalainen nimi oli:Tomten. Den 2:dra Februari 1881, käsitti 21 sivua ruotsalaista ja 14 suomalaista tekstiä. Teatterihistoriallista oli siinä:Cendrillon, Z. Topeliuksen Ida Aalbergille omistama runoelma;Tvänne minnesblad, Emlekylin (E. Nervander) muistelmia Aleksis Kivestä ja yksityisistä pidoista Kaarlo Bergbomin kunniaksi 1869 Lea näytännön jälkeen;Till Evelina Alma Fohström, tz'n (K. Hertzbergin) käännös laulajattarelle omistetusta italialaisesta runoelmasta;Afsked från Ida Aalberg, saman käännös unkarilaisesta runoelmasta;Tili Naëmi Ingman, ?:n sepittämä;Tili Lydia Lagus, Emlekylin kirjoittama 14/9 1873;Rouva H. O. WinterhjelmilleSuomalaisen teatterin jäseniltä, V. Soinin laatima runoelma (kts. s. 70);Neiti Ida Aalbergille2/1 1880 (kts. s. 41).