Gustaf von Numers on syntynyt Vaasassa ja kasvanut samoilla ruotsalaisilla seuduilla, joilla hänen ensimäinen näytelmänsä toimii. Hän oli jo 40 vuotta vanha, kun hän Eerikki Puken kautta tuli kirjailijana tunnetuksi, mutta hänen kirjalliset taipumuksensa olivat kyllä olleet vireillä koulu- ja yliopistoajoilta saakka. Ilman enempää halua tieteellisiin pyrintöihin kuin luontaista kykyä käytännöllisiin toimiin ei Numers, jonka terveyskin oli heikonlainen, erilaisilla yrityksillään saavuttanut mitään vakavampaa asemaa, ennen kun hän 1882 antautui rautatien palvelukseen. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin itsekseen kirjoitellut milloin mitäkin runollista, mutta varsinkin draamallisia luonnoksia, niin että hänelle oli kokoontunut "melkoinen joukko keskeneräisiä teoksia". Näitä kyhäillessä oli Oehlenschläger ollut hänen ihanteensa, ja hän oli uneksinut Suomen historian esittämistä näyttämöllä sarjassa tanskalaisen runoilijan tapaan sommiteltuja näytelmiä. Oltuansa "ultraviikinki" hän oli, siihen aikaan kun häh esiintyi kirjailijana, Suinulan asemapäällikkönä Kangasalla suomalaisen ympäristön ja seuraelämän vaikutuksesta vähitellen asettunut yleisisänmaalliselle ja "jotenkin sosialistiselle kannalle".[91]
Eerikki Pukea Numers oli alkanut sommitella lyhentääkseen pitkiä iltoja Tuovilan (Toby) yksinäisellä asemalla Laihian ja "vanhan Vaasan" (Korsholman) välillä. Toivoen edes kerran saavansa nähdä jotakin kirjoittamaansa näytelmää näyttämöltä hän lähetti sen tarkastettavaksi Ruotsalaisen teatterin kirjalliselle avustajalle R. Hertzbergille, mutta pitkän odotuksen jälkeen hän sai käsikirjoituksensa takaisin ja sen mukana kirjallisen lausunnon, että kappaleesta korjaamallakaan ei tulisi mitään.[92] Eräänä iltana Numers Kangasalan Haralassa kertoi vastoinkäymisensä V. Löfgrenille (Lounasmaa). Tämä luki näytelmän ja pyysi sitte saada lähettää sen Bergbomille. Numers myöntyi, ja siitä alkoi hänen tuttavuutensa Suomalaisen teatterin johtajan kanssa. Lukiessaan näytelmän Bergbom huomasi, että tekijällä, huolimatta kaikesta kokemattomuudesta ja kykenemättömyydestä johdonmukaisesti kehittämään toimintaa, oli vilkas mielikuvitus ja lahja keksimään tehokkaita vastakohtaisuuksia sekä että vuoropuhelussa oli luonnollista eloisuutta ja lyhyyttä, jota draama vaatii, ja niin hän viehättyi yhteistyöhön, joka tosin ei kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta, mutta kumminkin tuotti kauniita hedelmiä. Käsitellen kyhäelmää epäkypsänä luonnoksena hän teki seikkaperäisiä muutosehdotuksia, antoi ohjeita ja viittauksia, ja niiden mukaan Numers kirjoitti uudestaan toisen näytöksen tai kuvaelman toisensa perästä kerran tai useammin, ja siten teos vähitellen valmistui. Näin syntyi se Eerikki Puke, joka tunnetaan näyttämöltä esitettynä ja painettunakin. Mahdotonta on kuitenkin määrätä toisen tai toisen osaa, sillä käsikirjoitukset ovat hävinneet, ja Bergbom antoi suureksi osaksi neuvonsa suullisessa keskustelussa, joko käyden Numersin luona Suinulassa taikka Numersin ollessa Helsingissä, ja — kaiken päätteeksi — kun ruotsinkielinen alkuteos oli valmis, loi Niilo Sala siitä sen sujuvan suomennoksen, joka nyt yksistään on arvosteltavanamme! Että tämä kertomus on sanasta sanaan tosi, vaikka Bergbom puolestaan luovutti kaiken kunnian Numersille, sen todistaa jälkimäisen kirjeet.[93]
Siten Numers (6/9 1887) ilmottaa saaneensa valmiiksi "Eerikki Puken uudet kuvaelmat" ja pyytää ensi "painoksen" konsepteja (mina konsepter af den förra "upplagan"), voidakseen puhtaaksi kirjoittaa koko teoksen. — Edelleen hän l/11 kirjoittaa: "Tahdon vaan sanoa, etten koskaan voi muuta kuin omistaa hra Tohtorille kunnian, jos kappale on onnistunut, sillä Teidän kritiikillenne olen minä rakentanut sen ja sitä ilman olisin kenties jäänyt seisomaan peräytyvälle (sackande) jalalle." — Viikko myöhemmin (7/11) Numers tuskin uskoo "ihmeellistä kunniaa", että Eerikki Pukea aiotaan näytellä; mutta niin myöhään kuin (28/12) on kysymys uusista korjauksista, jota paitse Numers kiittää Bergbomia viimeisestä keskustelusta: — "se teki minulle hyvää — luulin ennen että riittäisi koettaa kirjoittaa luonnollisesti, niinkuin vuoropuhelu todellisuudessa muodostuu, mutta tämä: että alottaa näytös hiljaisemmin ja sitte lisätä enemmän ja enemmän höyryä sekä antaa esiripun laskea, kun pannu on räjähtämäisillään — on antanut minulle paljon ajateltavaa tulevaisuuteen nähden — niinhän se on oleva ainakin näyttämöllä!"
Nämä viimeiset sanat osottavat ilmeisesti kuinka välttämättömästi Numers tarvitsi esteettistä ja näyttämöllistä "opastajaa" (vägvisare), joksi hän Bergbomia nimittää. Lounasmaa ei ollut tuntea kappaletta siksi Eerikki Pukeksi, jonka hän oli lukenut.
Eerikki Puken ensi-ilta oli 10/2, huone oli aivan täysi ja kappaleen menestys ehdoton. "Innokkaita käsientaputuksia ja esiinhuutoja kesti alusta loppuun saakka, ja viimeksi täytyi tekijänkin astua esiin näyttämölle." Näytelmä meni seitsemän kertaa peräkkäin. Eikä menestys ollut ansaitsematon, sillä joskin kappale on enemmän kansannäytelmä kuin varsinainen historiallinen draama, on siinä, Engelbrektin suurenmoinen kansanliike (1434) taustana, vaikuttava historiallinen tunnelma kannattamassa vapaasti keksittyä toimintaa, edelleen kuohui siitä meidän ajalle (huomaa, ennen sosialismia!) otollinen kansanvaltainen henki, niin että kuolevan sankarittaren, Kreetan, loppusanat: "Talonpoika — herra — yhdessä!" sisältävät teoksen aatteen, ja vihdoin ovat useimmat yhdeksästä kuvaelmasta sangen jännittäviä. Että Pohjanmaan tarmokkaan kansan kuvaus, yksityiset henkilöt ja joku toiminnan piirrekin on vähemmän realistista kuin romanttista Välskärin kertomusten tapaan ja näytti suoraan (jollei tietoisestikaan) johtuvan näistä, ei suinkaan vähentänyt viehätystä. Muutoin on näytelmässä paljo kiitollisia rooleja, joten näyttelijät olivat harvinaisen innostuneita tehtäviinsä. Rva Aalberg-Kivekäs oli rohkeamielinen Kreeta, Leino talonpoikaiskuningas Murkainen, Ahlberg Puke, A. Böök tuimapäinen Niilo, Weckman (erittäin onnistunut) Mauno, Falck tanskalainen kansanrääkkääjä Jürgen Jute, Vallenius hovimies Aksel Kurki, Saimi Svan elämän katkeroittama Leena, Sala ja Rautio kelpo talonpoikia — kaikki voimat hyvin käytetyt. Näyttämöllepanokin oli tehokas. Murkaisen avara pirtti, Puken kammio, mäntymetsä ja käräjäpaikka Vöyrin kirkon luona olivat somat niinkuin puvut, joita varten oli ohjeeksi otettu keskiaikaisten kirkkojemme kalkkimaalauksia.[94]
Kun Eerikki Puke 26/2 oli näytelty viimeisen kerran, tuli viikon loma sentähden että teatteri sisältä maalattiin Grahamin tulivärillä. Sitte uudelleen alkaneitten näytäntöjen väliin pistäytyi 10/3 ilta, joka erosi teatterin tavallisista. Näyttelijät, jotka innokkaasti harrastivat eläkerahastonsa kartuttamista, olivat näet siksi päiväksi toimeenpanneet arpajaiset ja naamiohuvit asian hyväksi. Voittoja oli lähetetty maaseuduiltakin ja Pietarista, ja yleisö osotti niin suurta osanottoa, että tilaisuus tuli kenties onnistuneimmaksi lukuisista samanlaisista, joita vuosien kuluessa järjestettiin. Sinä iltana myytiin varta vasten toimitettuNyyrikki-julkaisu, joka ilmestyi sekä suomalaisena että ruotsalaisena, kumpikin laitos käsittäen kaksi lehteä. Suomalaisessa oli paitse runollisia lisiä "Suomalaisen teatterin ohjelmalista vuosilta 1872-1888", ja ruotsalaisessa Kaarlo ja Emilie Bergbomille omistettu Z. T:n runoelma, jossa somasti palautetaan Suomalaisen oopperan muisto ja viitataan puhenäyttämön kansalliseen merkitykseen, kaksi Gustaf von Numersin antamaa kohtausta kahdesta valmistumattomasta draamasta "Hämäläisten taistelu" (Tavasternas strid eller Birger Jaarls dotter) ja "Alkibiades ja hermespatsaat" (Alkibiades och hermesstoderna), E. N(ervanderin) runoelma "Näyttämön lapset" (Scenens barn) y.m. Vähän myöhemmin (14/4 ja 19/4) Nervander, nojaten mainittuun Nyyrikin "ohjelmalistaan", julkaisi Finlandissa kirjoituksen "Onko Suomalainen teatteri kansallisteatteri?" jossa hän loi ensimäisen lyhyen teatterinhistorian luonnoksen. Samassa kirjoituksessa, joka luonnollisesti antaa myöntävän vastauksen asettamaansa kysymykseen, sanotaan muun muassa, että teatterin ohjelmistoon oli ollut otettuna 231 teosta, nimittäin 53 kotimaista, 100 suurempaa ja 52 pienempää ulkomaalaista puhekappaletta sekä 26 oopperaa.
Eerikki Puken jälkeen ei tullut uutta ennen kun 18/3, jolloin IbseninHelgelannin sankaritmeni ensi kerran. Ankarat talvipakkaset olivat Bergbomissa herättäneet uinailevan reumatismin ja hänen sairautensa hidastutti uusien kappalten harjottamista ja aiheutti senkin, että tämä mahtava, aiheeltaan viikinkiaikuinen, mutta aatteellisesti uudenaikainen draama, jonka jo Edv. Törmänen oli suomentanut ja jonka esittäminen sattumain kautta oli myöhästynyt, sittekin tuli näyttämölle olematta täysin kypsynyt. Ei edes rva Aalberg-Kivekäs, jonka taiteilijaluonteelle — se myönnettäköön kernaasti — Hjördiksen tapaisen sankarinaisen kuvaaminen tosin oli vierasta, tyydyttänyt muuta kuin puoleksi. Muista oli Leino Örnulfina paras ja sen jälkeen ehkä Weckman — Thorulf ja Falck — Kåre. Vaikuttavasta näyttämöllepanosta mainittakoon meillä ensi kerran nähdyt liikkuvat pilvet. Näytäntö uudistettiin neljä kertaa. — Toinen ilta 20/3 oli tavallaan juhlanäytäntö, sillä sinä päivänä täytti Ibsen 60 vuotta. Sen johdosta lähettivät kappaleessa esiintyjät tervehdyssähkösanoman runoilijalle ja samoin teki Bergbomkin. — Vähäpätöisempiä uutuuksia olivat: Salan suomentama A. L'ArrongenPuutarhurin tyttäret(Hasemanns Töchter), 4-näytöksinen huvinäytelmä 4/4 ja 1-näytöksiset huvinäytelmät Ernst Ahlgrenin (rva Benediktson)Telefoonissaja Hilda Aspin suomentama Paul HeysenVeljesten kesken, molemmat 18/4. Ensin mainittu, puoleksi ilveily puoleksi viaton tendenssikappale, esitettiin tavan mukaan sujuvasti. Lindfors oli mitä herttaisin puutarhuri ja Weckmanin sammaltava proviisori nauratti ja säälitti samalla kertaa, muita mainitsematta. Siiri Telefoonissa oli hupainen ingénuerooli, jota näytellessä Olga Finne varmensi jo vallottamaansa sijaa yleisön suosiossa.
Aivan näytäntökauden lopulla sattui vielä oikea merkkitapaus, uuden runoilijan ja uuden suuren draaman esiintyminen näyttämöllä, kunJ. H. Erkon5-näytöksinen "runoelma"Tietäjäensi kerran näyteltiin 20/4. Erkko, joka oli hyvin tunnettu nuoren Suomen etevimpäaä laulurunoilijana, oli hänkin, epäilemättä teatterin vaikutuksesta, viettynyt sepittämään draaman, jopa runomittaisen. Se oli jouluksi ilmestynyt painosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kunniapalkinnon saanut, kun Bergbom otti sen esitettäväksi. Eikä se ollut vähäinen tehtävä, raamatullinen aihe kun vaati kokonaan uusia koristuksia ja pukuja. Sitä innokkaammin johtaja puuhasi, ja näytelmä näyttäytyi niin ymmärtävästi, niin aistikkaasti näyttämölle järjestetyksi, että syvämietteinen runoelma sen kautta tuli melkoisesti nautittavammaksi ja vaikuttavammaksi. Miten havainnollinen olikaan vastakohta häviöön syöksevän pakanakansan ja valtaan nousevan Israelin välillä! Toiselta puolen aasialaisen velttohallitsijan turha loisto ja hekkuma sekä Baalin palvelus kultavasikkoineen ja tanssijattarineen, toiselta puolen köyhä, karaistua voimaa kysyvä telttaelämä aavikolla. Siinä jo kuvastui se ajatus, jonka runoilija oli tahtonut julkilausua kansojen tulevaisuuden ehdoista. Oliko Bergbom mainittavassa määrässä vaikuttanut näytelmän sommitteluun, on tuntematonta, mutta näyttämöä varten hän kumminkin oli tehnyt korjauksia jättämällä pois useita välikohtia ja vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä. Näin hän enensi draaman tehoa, ja etenkin se kohtaus, missä Bileam vasten tahtoansa siunaa Israelia, oli jylhän vuoristomaiseman, ryhmien aistikkaan asettelun ja ukkosilman kautta niin sanoaksemme vanhatestamentillisen mahtava. Olematta suorastaan näyttämöä varten kirjoitettu draama, kiitos olkoon näyttämöllepanon, menestyi se kuitenkin odottamattomalla tavalla. Erkko, joka itse kurkkutaudin tähden oleskeli Berlinissä, kirjoittaa siis syystä Bergbomille: "Tiedän ja tunnustan, että Teidän ansioksenne on luettava, jos Tietäjä näyttämöllä menestyy — olen aina ollut vakuutettu jalosta tahdostanne sekä nerostanne ja toivon, että ne tälläkin kertaa tuottavat parhaita seurauksia." — Päärooli Bileam oli Salan käsissä, ja hän täytti sen "sangen kiitettävästi" — se oli, saatamme nyt sanoa, nuoren näyttelijän, jonka ura oli oleva niin lyhyt, etevin luoma. Hän loi havainnolliseksi sen kuvan, joka lukijassakin syntyy tuosta jalosti ajattelevasta, mutta heikonlaisesta tietäjästä. — Draama esitettiin yhtä mittaa 5 kertaa.[95]
Toukokuulla teatteri niinkuin tavallisesti huonolla menestyksellä kilpaili kevään kanssa. Uudistuksina mainittakoon Ainamo, johon Bergbom oli lisännyt useita Schantzin sävelmiä, ja jossa Inez Borg oli Ainamo, Vallenius Pärtty ja Lilli Kurikka Pikku. Se meni kolme kertaa (viimeinen lastennäytäntönä) R. Kajanuksen orkesterin säestäessä, sekä Porvari aatelismiehenä, oivallisesti esitettynä, Lindfors nimiroolissa ja muiden muassa vasta-alkaja nti Salenius onnistunut Nicole. Kotimainen uutuus agronoomi Kust. Blåfieldin 2-näytöksinen ilveilyPollarin kievarissailmestyi 21/5, ja "yleisö oli ystävällinen sitä kohtaan", Emilie Bergbom kirjoittaa, "huolimatta kappaleen mitättömyydestä". Senkin jälkeen tuli vielä ohjelmistolle uusi F. ja P. Schöntanin 3-näytöksinen huvinäytelmäSabinitarten ryöstö25/5. Se oli tuota lajia saksalaisia sepustuksia, joita Kaarlo Bergbom sydämellisesti halveksi, mutta joita hän otti silloin tällöin yleisön huviksi. Viaton ja naurattava kun on, aikaansai kappale meilläkin tarkotetun vaikutuksen. — Viimeinen näytäntö oli 27/5, ja alkoi sen jälkeen kolmen kuukauden kesäloma.
Minna Canthin draama ei valmistunut täksi näytäntökaudeksi. Kirjeissään hän valittaa ettei kelvollista tahtonut syntyä. Joulun jälkeen hän hylkäsi kaikki ja alotti "ihka uudelleen"; maaliskuun alussa oli hänellä "kaksi näytöstä konseptissa". Hänen aikomuksensa oli silloin pusertaa aine kolmeen näytökseen tai neljään kuvaelmaan, jättää pois kaikki "teatterieffektit" ja ainoastaan panna painoa "sisälliseen totuuteen". Samassa kirjeessä (2/3), jossa nämä tiedot annetaan, on jälleen yksi noita kiihkeitä mielenpurkauksia, jotka ilmaisevat runoilijattaren tulisen luonnonlaadun. Hän arvostelee näet mitä ankarimmin Jonas Castrénia, "Savoa" ja koko nuorta puoluetta: "Kuinka kurjia meidän nuoret miehet ovat! Kuinka onnettoman kurjia! Mihin on kansasta kadonnut rehellisyys, vakavuus ja mielenlujuus. Ja minä kun yritin ruveta mokomien kanssa sovintoa hieromaan. En ikipäivinä. Tällä hetkellä ja uudelleen sanoisin tuttavuuden 'ylös'." — Pari kuukautta myöhemmin 9/5 Minna kirjoittaa Kaarlolle (edelliset kirjeet olivat Emilielle), että näytelmä "vihdoin ja viimein" oli valmis. Kuitenkin oli vain ensi näytös toiseen kertaan kirjoitettu — "mutta siihen olen jotakuinkin tyytyväinen, minusta ainakin tuntuu, että se on niin hyvä kuin nykyiseltä ihmiseltäni olla voi. Kun sitten seuraavat kolme luonnistuisivat samoin. Olisi se jo luultavasti tykkänään valmistunut, ellen olisi koko kevään täällä sairastellut." Niin näytelmästä, mutta kirjeen alussa ja lopussa hän oikein rukoilemalla rukoilee Bergbomia tulemaan teatterinsa kanssa syksyllä Kuopioon. Hänen henkinen ihmisensä, hänen sielunsa kaipaa Bergbomin seuraa, sillä Kuopiossa ei ole ketään, jolta hän voisi saada henkistä ravintoa; hänellä oli nyt elämänfilosofiansa valmiina, selvyyttä ja sisällinen rauha, ja nyt olisi työ alettava. — Tähän Bergbom vastasi 14/5:
(Helsingissä 14/5). "Hyvä ystävä! Eläköön Minna-rouva! Jo rupesin epäilemään, tulisiko enää mitään kynästänne, kun suureksi ilokseni sain kirjeenne. Siis todellakin valmis — tai ainakin niin valmis, että voi toivoa sen oikein valmistuvan. Valitettavasti en saanut mitään kuulla aineesta, tendenseistä, henkilöistä y.m., sillä tuskin on vanhasta enää mitään jäljellä. Mutta rauhotuin nähdessäni että olette tyytyväinen, silloin tiedän asian olevan hyvällä tolalla. Karttakaa nyt vain toiselta puolen Työmiehen vaimon yksipuolisuutta ja toiselta Salakarin välinpitämättömyyttä. Hupsu kuin olen — annan Teille neuvoja. Ei — kirjoittakaa oikein sydämenne pohjasta, kyllä siitä hyvää tulee."
"Jos ei aine siihen pakota, älkää tehkö hyökkäyksiä uskontoa tai kirkkoa vastaan. Teillä on jo kylläksi syytä tähän meidän nykyiseen klerikalismiin; se kasvaa vain kasvamistaan tuommoisten hyökkäysten kautta. Sitä ennustin — jos muistatte — jo pari vuotta sitten. Silloin ette uskonut — väititte vain vapaamielisen suunnan yhä enemmän voittavan alaa. Tuskin elätte nyt samassa illusionissa. Tietysti peruutan varotukseni, jos hyökkäykset kuuluvat asiaan. 'Hakkaa päälle' sitte Herran nimessä."
"Muuten on draamanne erittäin nyt tervetullut. Tietäjän ja Eerikki Puken perästä tarvitsevat näyttelijät vähän realismia, ja muualta sitä ei saada, sillä Björnson ja Ibsen eivät näy enää huolivan siitä, niin suuressa arvossa kuin muuten pidänkin Hansikasta ja Rosmersholmia. Omalta kannaltannekin on hyvin suotuisaa, että saatte jotain kunnollista toimeen nyt, sillä ainoastaan tositeoilla (eikä huutamisella) saa yleisön taivutetuksi. Tätä nykyä se on kovin vastahakoinen sekä realismille että radikalismille, mutta jos vaakaan viskaatte taas jonkun mahtiteoksen, niin kyllä se jälleen on kallistuva Teidän puolellenne. Siis, Minna-rouva, työhön ja voittoon."
"Tahdotte meidät Kuopioon jo tänä syksynä. Valitettavasti se ei käy päinsä, olemme jo vuokranneet Turun teatterin. Ja muutenkin — emme tule Kuopioon, ennen kun rautatie valmistuu. Matka on niin kallis; se nielee kaikki tulot. Totta on, Te olette ystävällisesti hankkinut vapaan 'veskyydin' Lappeenrannasta Kuopioon sekä myöskin takaisin. Mutta ensiksikin on hyvin ikävä tuolla tavalla pakottaa Teidät vastenmieliseen toimeen. Ja sitte — meitä on välistä ja erittäin viime kertoina laivoilla kohdeltu niin nöyryyttävällä tavalla tuon vapaan kyydin tähden ja siitä on aiheutunut niin monta rettelöä, etten tahtoisi sillä ehdolla käydä Kuopiossa. Tuommoinen kerjääminen on aina jotenkin alentavaista. Mutta kohta kun rautatie valmistuu, tulemme, ja tulemme — ainakin minun puolestani — hyvin mielellämme Kuopioon. Jos Ossianin sanoihin saa luottaa, se ei kestä kuin syksyyn vuoden päästä. — Silloin seuraa — toivokaamme niin — Ida Aalbergkin, joka ensi syksynä olisi estetty tulemasta."
"Kaiken tämän saatte sanoa Kiljanderille, mutta tarpeetonta on siitä puhua muille. Se luultavasti vahingoittaisi Aspegrenia, jos koko yleisö tietäisi että tulemme. Hän voisi syystä valittaa, että maaseutulaiset, vaikka hän on heitä varten perustanut teatterin, tilaavat itselleen toisen teatterin. Hänen yrityksensä on niin kiitettävä, ettei sitä saa lannistuttaa."
"Minä olen tänä keväänä ollut kovin sairas. Kylmät säät herättivätvanhan reumatismin ja kuukauden makasin jotenkin liikkumattomana.[Kaarlo mainitsee tuumineensa Emilien kanssa jonkun osan kesää kylpeäLappeenrannassa ja sieltä pistäytyä Kuopioon]. Ystävänne Kaarlo B."
Seuraavana päivänä, sen jälkeen kun Bergbom oli kirjoittanut tämän kirjeen, hän lähti ulkomaanmatkalle. Emilie jäi tällä kertaa kotiin ja otamme edellisen täydennykseksi pari kohtaa hänen tämänaikaisista kirjeistään Betty Elfvingille:
(18/5). — "Tämä vaivaloinen ja kirjava ('bråkiga och brokiga') vuosi lähestyy vihdoin loppuansa. Kylmä talvi on ollut kova mörkö sekä Kaarlolle että minulle, niin että me molemmat helmikuusta saakka olemme olleet raihnaisia, minä kuitenkin vähemmän kuin Kaarlo, mutta sentään niin että minun on ollut kovin vaikea kantaa suurta työtaakkaani. Jotakin olisi minun tehtävä terveyteni hyväksi tänä kesänä, mutta ei minulla vielä ole selvillä — mitä? Kaarlo lähti pari päivää sitten [15/5] ulos maailmaan, vähän ravistaakseen itseään. Mielelläni olisin matkustanut mukana, mutta kassani on tyhjä. Hän viipyy noin kuukauden — arvattavasti koko ajan Berlinissä, jos keisari [Fredrik III] saa elää, niin ettei teattereita suljeta. Hänelle on tärkeää nähdä jotain uutta ja hyvää ja siten raitistaa vaikutelmiansa. — Tampereen laulujuhlaan lähden luullakseni kahdeksi päiväksi virkistääkseni itseäni. — Turussa alkaa teatterimme 15/9. Olemme sangen levottomia sen johdosta, sillä Ida Aalberg ei tule mukaan. Hän on ollut koko kevään heikonlainen, niin että hän ei ryhdy palvelukseen ennen kun joulukuun 1 p:stä, siksi hän lepää." — (2/6). — "Huononlainen on tämä vuosi ollut. Tappiomme tekee noin 8,000 mk, johon tulee 6,000 mk viime näytäntökaudelta. Meidän täytyy siis välttämättömästi ajatella takauskirjoituksen toimeenpanemista syksyllä, niin ettei tämä näytäntökausi edelleen lisää vajausta. On julman vaikeaa aina tuntea tuon damokleenmiekan riippuvan yllänsä. Ruotsalaisella teatterilla on kaikkina näinä vuosina ollut noin 29 à 30 tuhannen markan takaus, samalla kun ei meillä ole ollut muuta kuin valtioapu." —
Vaikkei näissä kirjeissä siitä puhuta, on mainittava Emilienpäivän (19/5) vietosta, että silloin nti Bergbomia teatteriseurueen puolelta kunnioitettiin laululla, jonka sävelmä oli Karl Sjöblomin ja sanat Niilo Salan sepittämät:
Sa hetkeksi nyt rientos heitä,Luo katse työsi toukohon!Ain' uskollisna aatteen teitäSa kuljet, — riennät voittohon.Ja miss' on jalkas kerran käynyt,Niin sinn' on muisto kallis jäänyt.
Povessas leimuu innon liesiJa mieli uljas rinnassas,Ja kauvas, kauvas tähtää tiesi,Ei säiky silmäs uskaljas,Ja sydän jalo, kullankirkas —Se ohjaa työs ja elon virtas.
Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 127 ja niissä seuraavat kappaleet:
12 kertaa Orleansin neitsyt; 7Eerikki Puke; 6Nummisuutarit,Farinelli; 5Tietäjä, Postikonttorissa, Parjauksen kirous, Ei lempileikin vuoksi, Sota rauhan aikana, Puutarhurin tyttäret, Yhdistysjuhla,Ei ollenkaan mustasukkainen; 4Regina von Emmeritz, Saimaan rannalla,Reviisori, Rosmersholm, Helgelannin sankarit; 3Työmiehen vaimo,Ainamo, Hansikas, Faust, Porvari aatelismiehenä, Telefoonissa,Hardangerin harjulla; 2Lea, Murtovarkaus, Kyökissä, Roinilan talossa,Pormestarin vaali, Hamlet, Noora, Romeo ja Julia, Fritz ystävämme,Sabinitarten ryöstö, Kotikahakka, Lemmenjuoma, Mestari Patelin,Naimapuuhat, Veljesten kesken; 1Pollarin kievarissa, Pukkisen pidot,Kuningas ja katulaulajatar, Venetian kauppias, Kylänheittiö, MariaMagdalena, Jane Eyre, Luulosairas, Lääkäri vastoin tahtoansa,Kultaristi, Ensi lempi.
Näistä 51 kappaleesta oli 15 kotimaista ja 15 uutta (4 alkuperäistä kotimaista).
Seitsemästoista näytäntökausi, 1888-89.
Kaarlo Bergbom matkusti Berliniin Pietarin kautta, missä viipyi päivän, nähdäkseen Egmontin Venäläisessä teatterissa — se esitettiin keskinkertaisesti, paitse kansankohtauksia, jotka menivät "sanomattoman eloisasti". Päästyään Saksaan hän teki sen kokemuksen, ettei siellä koskaan ole oltava matkalla helluntaiaikana! Oli kuin koko maan väestö olisi ollut liikkeellä, joka asemalla sadottain meneviä ja tulevia, ja joskus sullottiin toisenkin luokan vaunut täyteen kolmannen luokan matkustajia, jotka eivät muualla saaneet tilaa. Ahdingon ja kuumuuden rasittamana Bergbom vihdoin tuli perille, ja asetuttuaan "vanhaan luolaansa" — Dresdenerhofin pieneen hotelliin Friedrichstrassen varrella, hän jo ensi iltana meni Deutsches Theateriin, nähdäkseen Don Carloksen. Kumminkin hän oli niin väsynyt, että näytäntö, huolimatta Kainzin nerokkuudesta, meni jotakuinkin hukkaan — hän "nukkui pari kuuroa sikeämmin kuin ukko B. (!)."
Vaikka Kaarlo tapansa mukaan kävi joka ilta teatterissa, oli hänellä taas muutakin mielessä. "Pääsyy miksi jään tänne", hän kirjoittaa Emilielle, "on se, että aion vakavasti suorittaa esitöitä Saksan kirjallisuushistoriaani. Minä tahdon välttämättömästi saada sen valmiiksi kahdessa vuodessa ja sentähden käydä siihen reippaasti käsiksi. En tiedä parempaa paikkaa kuin Berlin näitä esitöitä varten. Tarpeetonta on puhua tästä muille, sillä minulla on tuoreessa muistissa kirjallisuushistoriani, jonka lupasin kirjallisuuden seuralle, mutta josta ei mitään tullut. Luonnollisesti et tarvitse salata sitä Augustalta." — Tästä näkyy kuinka suuri halu Bergbomilla oli kirjoittaa jotain sen tieteen alalla, johon hän oli niin erinomaisesti perehtynyt; mutta hän ei aavistanut, että lähimmät vuodet tuottaisivat hänelle uusia huolia, jotka olivat omansa masentamaan työhalun ja -kyvyn.
Eräässä myöhemmässä kirjeessä (Norjan Gausdalista) Bergbom luettelee mitä hän tällä kertaa näki Berlinin teattereissa:
"Don Carlos. Journalisten. Kätchen von Heilbronn. Faust (hyvin mieltäkiinnittävä yksityiskohdiltaan, mutta yksityiskohdat tunkeutuivat melkein liiaksi esiin; Maahinen varsin onnistunut tulipunaisen höyryn kautta, joka kaikkialla nousi näkyviin; Margaretankin huone hyvin runollinen; näyteltiin oivallisesti, joskaan ei nerokkaasti). Macbeth (laitokset meillä yleensä paremmat, vaikka täkäläiset apukeinot suuremmat). Hamlet (Sommerstorf jotenkin heikko: professori eikä prinssi; tarpeettoman paljo otettu mukaan, esim. Fortinbras). Die Weisheit Salomons (Paul Heysen suuri draama, 'jalo ja tunnelmallinen'; ei sovi meille). Die Makkabäer (sanomattoman nautintorikas ilta, ei näyttelemisen tähden, joka harvoin nousi keskinkertaisuuden yli, vaan mahtavan, melkein valtavan runoelman vuoksi; miksei meillä ole Leaa? Kaarola? Hänellä ei ole innostusta, ja onhan hän sitä paitse poissa; Leino täyttäisi kyllä Judan roolin ja Sala sopisi Eleasariksi). Emilia Galotti (ei viehättänyt minua enemmän kuin ennenkään). Götz von Berlichingen (näyttämöllepanon riemuvoitto Deutsches Theaterissa). Kuningas ja talonpoika (viehättävä Lope de Vegan komedia, Halmin mukailema; Kainz ja Förster näyttivät sen oivasti; mutta valitettavasti meillä ei ole Kainzia, enkä siis uskalla luottaa että menestys meillä olisi sama kuin täällä). Der Verschwender (vanhanaikainen). Onkel Bräsig (näyteltiin hyvin ja miellytti minua; painamaton laitos, jota en voinut hankkia; meidän täytyy kai tyytyä Gossmannin laitokseen, joka meillä on; yleensä onkin yhdentekevä, minkä valitsemme, sillä eihän mielenkiinto niinkään kohdistu toimintaan kuin Reuterin luomiin henkilöihin ja jo romaanin kautta määrättyihin pääsituatsioneihin; nähtyäni kappaleen luulen Lindforsin sopivammaksi Bräsigiksi kuin Raution, joka on oleva oivallinen vanhana juutalaisena; Falck saa Havermannista kauan ikävöimänsä roolin, ja Pesonen on kuin luotu Jokumiksi). Die berühmte Frau (Schöntanin uusin komedia; paremmin sommiteltu kuin saman entiset kappaleet; myöskin sangen huvittava; roolit tuntuivat kiitollisilta, vaikka tietysti näkyi, että ne olivat kirjoitetut varta vasten esittäjille; mutta ajatusjuoksu, jos mahdollista, tavallista latteampi ja proosallisempi — jos se näetonmahdollista; protesti naisemansipatsionia vastaan mitä pöyhistyneimmän hyödyllisyyden kannalta). Sitä paitse 4 pikkukappaletta yhtenä iltana Schauspielhausissa. Yhdessä, Im Reiche der Mutter, sangen henkevä aate, mutta paha kyllä se ei ollut saatavissa. Näin pari pientä laulukappalettakin (latteita ja rivoja)."
"Vielä mainitsen ylioppilaiden esittämän 'Luther-spiel', nimeltä Luther ja hänen aikansa, Trümpfelmannin tekemä, kohtauksia Lutherin elämästä draamallisessa muodossa. Ansaitsee harkintaa. Kumminkaan emme ota (n.b. jos ylipäätään tahdomme ottaa Lutherin) tätä laitosta, joka on laadittu mitä vetisimpään Schiller-kaunopuhuja-mahtipontisuustyyliin, vaan jonkun toisen (Herrig on esim. kirjoittanut paremman). Ylioppilaat näyttelivät kovin huonosti, kaikki tehtävät kävivät heidän voimiensa yli. Wormsin valtiopäivät komediantapaista. Oopperoja näin; Aidan, Fra Diavolon, Turandotin (uusi, sangen sievä) ja Tellin (Mierzwinski, vieraana, miellytti minua yhtä vähän nyt kuin Pietarissa kolme vuotta sitten)."
Päivin Bergbom istui joko kirjastossa taikka kotona ja luki, tuskin käymättä muualla kuin teatterissa. Eikä elämä Berlinissä tähän aikaan ollutkaan mihinkään houkutteleva: vanha keisari oli juuri kuollut ja uusi keisarikin taisteli kuoleman kanssa. Tästä Kaarlo kirjoittaa:
"Muutoin oli mieliala raskas Charlottenburgissa kehittyvän murhenäytelmän tähden. Joka päivä tuli useita bulletineja tavan mukaan toinen toistaan masentavampi. Ei tiennyt pitikö toivoa elämää vai kuolemaa kovasti koetetulle. Ja niin raskaalta kuin hänen osansa näyttääkin, kenties oli hänen kohtalonsa sittenkin suopea. Nyt hän seisoo lempeänä, suloisena, rakkaana muistona kansojen lemmikkien joukossa. Kenties hänen rauhaisa, ystävällinen luontonsa ei olisikaan sopinut tähän armottomaan rauta-aikaan häikäilemättömine taisteluhaluineen. Jos Aleksanteri II olisi saanut lähteä varhemmin, olisi se ollut onneksi hänenkin muistolleen. Kanuunien ja sosialistien välillä ei välittävällä ja sovinnollisella mielenlaadulla suinkaan ole helppo tehtävä näinä aikoina."
Erkko kävi Bergbomia tapaamassa, vaikka hän nyt oli erään "ihmetohtorin" hoidossa Leipzigissä (se on entisen käsityöläisen Kuhnen parannuslaitoksessa, jossa käytettiin omistajan keksimiä parannuskeinoja, omituisia kylpyjä ja kasviravintoa). Hän tunsi itsensä paljon terveemmäksi ja näyttikin toisellaiselta kuin lähtiessään kotoa; kuitenkaan äänen käheys ei ollut kokonaan kadonnut. Runoilija oli hyvin iloinen näytelmänsä menestyksestä ja toivoi ensi vuonna itsekin näkevänsä sen näyttämöllä. Hänen veljensä Eljas Erkkokin oli Leipzigissä, kovin sairaana.
Keisari Fredrik III kuoli 15/6, ja nähtävästi Bergbom kohta sen jälkeen matkusti Kööpenhaminaan, jossa tänä kesänä oli suuri pohjoismainen näyttely ja aivan toinen tunnelma kuin Saksassa:
"Siellä oli kaikki iloista ja herttaista. Udstillingen ja Tivoli, Tivoli ja Udstillingen — siinä A ja O. Meidän osanottomme näyttelyyn hyvin köyhä, huolimatta Jaakko Ahrenbergin reklaameista. Käsityön ystävät esittelevät itsensä hyvin; muuten vaan vähäpätöisyyksiä, ei karakteristista meille eikä yleiseltä kannalta mieltäkiinnittävää."
Bergbom oli usein yhdessä neitien Stråhlmanin ja Pastellin (Suomalaisen teatterin puvuston hoitajan) kanssa, ja viime mainitun hän joka ilta kutsui teatteriin — "tahdoin osottaa hänelle jotakin huomaavaisuutta". Edelleen Lindfors ja Weckman[96] olivat Kööpenhaminassa. "Lindfors on kuin kotonaan. Käynnillä Fallesenin luona, käynnillä Emil Poulsenin ja Schramin luona, hankkii tänään piletin itselleen, huomenna Weckmanille, ylihuomenna Pastellille pääsyn vaatevarastoon j.n.e."
Kööpenhaminan teatterimuistoistaan Bergbom luettelee: "Erasmus Montanus (jonka veljekset Poulsen ja rva Phister näyttelivät hyvin; vahinko ettei [nti] Stenberg nähnyt tätä Nillaa). Näkymättömät (Olaf Poulsen verraton). Elverhöi (rva Hennings ainoa valokohta ylen ikävänä iltana; huudettu näyttämöllepanokin sangen jokapäiväinen ja keskinkertainen). Betyn holhoojat (ei juuri vaikuttanut paremmin näyttämöltä kuin lukiessa; Ada Nielsen varsin hupainen emansipeerattuna Ragnana). Under Snefog (Hostrupin uusin näytelmä; hyväntahtoinen, mutta hirmuisen leveä; näin sen toki tyydytyksellä, sillä siinä esitetään kappale tanskalaista elämää; yhteisnäytteleminen loistava). Muuten näin noita 1-näytöksisiä vähäpätöisyyksiä, jotka ovat välttämättömiä tanskalaiselle teatterille; niin myös baletteja: hyvin vähäisellä 'ylösrakennuksella'. — Löysin pienen E. Böghin vähäpätöisyyden, Laskiaispidot, josta aion tehdä Saimaan rannalla n:o 2. Meillä se ei kuitenkaan ole asetettava laskiaisiin, vaan jouluaikaan, jolloin meillä leikit, laulut ja tanssit ovat paremmin paikallaan. Annan Blåfieldin mukailla sen, kun aluksi olen laatinut suunnitelman (scenarium) ja määrännyt sopivat paikat lauluille." —
Augusta-sisarensa neuvosta ("hän on semmoisissa asioissa meitä molempia ymmärtäväisempi", Kaarlo kirjoittaa Emilielle) Bergbom päätti kesäksi asettua Norjan Gausdaliin. Matkustaen Kristianian kautta (jossa turhaan haki Ida Basilieria) hän saapui sinne kesäkuun viime päivinä. Ensimäisessä (päiväämättömässä) kirjeessä hän lausuu:
"Olen ollut täällä viisi päivää ja tunnen itseni erittäin voimistuneeksi ja virkeäksi. Tämä luonnon sanomaton tyyneys ja läpikuultava ilma vaikuttaa niin rauhottavasti hermoihin, että kaikki levottomuus häviää. Totta on — täällä on kylmä. Usein on yöllä ollut 2 à 3 astetta ja päivällä harvoin yli 8 à 10. Mutta tämä kylmyys ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä sentähden, että se on niin kuiva ja siksi helposti siedettävä. Nyt kun kirjoitan, ovat sormeni kankeat kylmästä — se näkyy kai käsialastanikin — mutta siitä syntyvä tunne on paremmin miellyttävä kuin päinvastoin. — — Tutkiessaan minua tohtori antoi sen ikävän uutisen, että reumaattinen kuume ei ole ollut koskettelematta sydäntäni. Minun täytyy sentähden tehdä vuorikävelyni metoodillisesti eikä vaeltaa ympäri mieleni mukaan. Myöskin hän kielsi käyttämästä kovin kylmiä kylpyjä. Erehtyy helposti niiden vaikutukseen nähden — hän sanoi — syystä kun ne hetkellisesti virkistävät."
(11/7). — Ei vaan tule lämmintä. "Tahtoo kuitenkin joskus nähdä auringon, koska sanotaan olevan kesä. Vielä näkyy lunta siellä täällä vuorilla. Suomalaisia on koko joukko, mutta niiden kanssa minulla ei ole ollut tekemistä. Sitä enemmän norjalaisten kanssa, ja myöskin erään tanskalaisen kuuluisuuden, valtioneuvos Kriegerin kanssa. Ihmeellinen ilmiö. Hänellä on niin yksityiskohdittain selvillä kaikki olot miltei kaikissa Euroopan maissa, kuin hän olisi maan oma lapsi. Niin hän tuntee Suomenkin. Kuinka hyvin hän tietää kaikki, voit käsittää siitä, että hän kysyi minulta, miksi Montgomery lähetettiin Pietariin ja miksi Jonas Castrénin joukkue oli heikompi viime valtiopäivillä. Samoin hän tuntee kirjallisuuden. Hän tuntee Topeliuksen ei ainoastaan runoilijana vaan myöskin Luonnon kirjan ja Maamme kirjan tekijänä. Hän on ensimäinen, jonka olen tavannut, joka on lukenut Schybergsonin historian."
"Täällä on melkein mahdoton tehdä työtä. Huoneet ovat niin kylmät, että mieluummin istuu ulkona ja siellä tietysti työ ei suju. Othello [teatterilaitos] ei ole vielä valmis, vaikka alotin sitä Berlinissä. Lohdutin itseni sillä että se tarvitaan vasta helmikuulla, sillä Ida Aalbergin täytyy ensin tulla terveeksi." — —
Seuraavassa kirjeessä (14/7) Kaarlo puhuu kahdesta uutisesta, jotka oli nähnyt sanomissa, ja jotka eivät olleet iloisia. Johannes Brun oli syksyllä vieraileva Ruotsalaisessa teatterissa ja silloin hän arvattavasti näyttelisi loistoroolinsa, Bräsigin, ja Ida Aalbergista kerrottiin, että hän oli luvannut syyskuulla vierailla Bergenissä. Jälkimäisen tiedon Kaarlo kuitenkin käänsi siten parempaan päin, että hän toivoi taiteilijattaren — kun hän kerran oli terve — voivan lokakuulla esiintyä joitakuita kertoja Turussa.
Emilienkin kirjeistä annamme joitakuita otteita, kuitenkin jättäen sikseen teatteria koskevat pikku asiat, joita niissä nyt niinkuin aina oli runsaasti. Kerrottuaan viimeisistä näytännöistä, seurueen hajoamisesta kesälomalle y.m. hän mainitsee omaisten lähdöstä — Ossian oli ollut Helsingissä Tampereen edustajana valtiopäivillä — ja miten hän jäi yksin Helsinkiin. Hänellekin olisi kylpymatka ollut tarpeen, mutta eri syistä hän tuli siihen päätökseen, että hän tänä suvena pysyisi virassaan, niin että hän tulevana kesänä voisi pyytää pitemmäksi ajaksi vapautta. Kesäkuulla hän kuitenkin kävi laulujuhlassa Tampereella ja heinäkuun alussa Kuitiassa. Tuosta juhlasta ynnä muusta hän kirjoittaa (11/7):
"Laulujuhla oli erinomaisen onnistunut, kaikki oivallisesti järjestetty, mutta ihana ilma ja juhlakentän harvinainen asema ansaitsevat toki suurinta kiitosta. Danielsonin juhlapuhe oli aivan loistava, mitä parhain sisällys, esitettynä selvästi ja painolla. Se teki suurenmoisen ja sydämeen tunkevan vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin ja — poissaoleviinkin. Nya Pressen ja Hufvudstadsbladet ovat ankarasti arvostelleet sitä. Dagbladetin moite oli tietenkin lievempi, mutta kuitenkin sanottiin, että 'semmoiset puheet luovatruotsalaisenkysymyksen,suomalaisenkysymyksen sijaan' j.n.e. Viikinkiläinen maaseutulehdistö on luonnollisesti veisannut samaa virttä ja koettanut vähentää Danielsonin sanojen vaikutusta, mutta sanottu on sanottu ja siemen heitetty, joka on itävä ja juurtuva. — [Sen johdosta mitä Kaarlo oli kirjoittanut terveydestään:] Jos sydämesi todella on viottunut, niin täytyy sinun ruveta hoitamaan itseäs paremmin kuin tähän saakka: sinun niin suuresti rakastamasi pitkät ja voimia kysyvät kävelyt eivät enää kelpaa. Kenties voi toki terveytesi vielä tulla entiselleen, jos vaan hoidat itseäsi huolellisesti. — Viime vuoden taloudellinen tulos oli niin huono, että olen aivan epätoivossa. Meidäntäytyytänä vuonna asettaa kaikki toisin. On oikein häpeä, ettemme tule paremmin toimeen. Kun tulet kotia elokuulla, niin on meidän yhdessä koetettava yksityiskohdittain tarkastaa joka määrä ja miettiä, kuinka meidän tulee säästää. Viivy nyt kuitenkin Grausdalissa täyteen kuusi viikkoa, niin että sinulla on todellinen hyöty sielläolostasi. Matka on kallis ja nyt sinulla on aikaa uhrattavana terveydellesi; kenties ei sovi yhtä hyvin toisena kertana. Riittäähän hyvin, jos tulet Helsinkiin elokuun 20 p:ksi. — Olen kiihkeästi ottanut osaa Björnson-Richterin juttuun; kuinka on asian laita ja mitä sanotaan siitä Norjassa, vasemmistolehdistössäkin? Täällä on luonnollisesti kaikki esitetty vastustajain puolelta ja tietysti on Björnsonin syyllisyys suuri, mutta onhan kai olemassa lieventäviäkin asianhaaroja? Käythän [Björnsonin luona] Aulestadissa, ennen kun matkustat? Tee se kaikin mokomin, rakas Kaarlo. Minusta tämä juttu on ollut niin kauhean ikävä, sillä nyt ovat Björnsonin monet vastustajat oikein saaneet jotakin jauhettavaa. Finland on oikein riemulla ottanut kaiken moitteen minkä se on löytänyt. Kirjoita tästä lähemmin. Ovathan sanomalehtemme kertoneet paljon, mutta hupaista olisi kuulla yksityisiä lauseita."
Kaarlon viimeinen kirje Gausdalista on päivätty 29/7. Siitä otamme seuraavat kohdat:
— "Kysyt Björnson-Richterin asiaa. Olen paljon lukenut ja paljon kuullut siitä, mutta täysin selvä se ei minulle ole, erittäinkään ei kronologia. Kaikki ovat myötäsyyllisiä ja tuntevat sen. Mutta juuri sentähden kukin koettaa vierittää syyn toisten päälle. Niin ollen on vaikea saada selvyyttä. Varsinkin kuin se, jonka esiintyminen monessa kohden on epäselvin (Richter itse), ei enää voi antaa selityksiä. Että Björnsonilla on suuri syy on tuskin kiellettävissä. Minun käsitykseni mukaan vähemmän sen epätarkkuuden vuoksi, jolla hän selosti Richterin kirjeen, sillä silloin hänuskoitäydellisesti esittäneensä Richterin ajatuksen. Mutta tämä häikäilemätön tuomitseminen, nämä kiukkuiset hyökkäykset, tämä asianajajan 'rechthaberei'jälkeenpäin!Olipahan itse kokenut että voi erehtyä. Miksi silloin toisen menettelyssä kohta olettaa huonoa tahtoa, eikä erehdystä. Miksi kohta huutaa: se on 'valhe', kun huomaa jotain vähemmän täsmällistä toisen sanoissa, vaikka itsekin on niin vähän tarkka. Kauhulla ajattelen sitä hetkeä, kun Meurman-Castrénilainen häikäilemätön taistelutapa on synnyttävä semmoisia riitoja meillä. Hyvää tahtoa asianomaisilta ei puutu — sen he ovat osottaneet."
"Torstaina päätän täälläoloni — olen silloin ollut 5 viikkoa. Teen sitte jalkamatkan Aulestadiin, jossa kai viivyn jonkun vuorokauden. Sen jälkeen olen luvannut Hamarissa käydä Kristoffer Brunin luona, johon olen täällä tutustunut. Kristianiassa en viivy kauemmin kuin että saan tietää, tuleeko Johannes Brun Suomeen vai ei. Jälkimäisessä tapauksessa koetan saada Setä Bräsigin jäljennöksen. Sitte kotia päin, jonne saapunen noin 11/8 (Kuitiaan)."
"On hämmästyttävää kuinka vähän me tarvitsemme kirjastoamme varten. Täällä on eräs pormestari Svanberg, yksi Göteborgin teatterin johtomiehiä, hänen mukaansa lasketaan siellä vuosittain 10,000 kruunua kirjastoon. Meillä ei mene 5,000 mk. Bergenin teatteri, joka kaikin puolin on köyhempi kuin meidän, käyttää siihen joka vuosi 7,000 kruunua. Totta on — klassillinen ohjelmistomme ei maksa mitään (eikä myös merirosvoutemme)." —
* * * * *
Elokuun lopulla Bergbom saapuiTampereelle, ja annettiin ensi näytäntö (Puutarhurin tyttäret) 1/9. Kaikkiaan näyteltiin siellä 9 iltaa — viimeinen 13/9. Tietysti oli puuha ja vaiva tavallinen, koska niin suuria näytelmiä kuin Eerikki Puke ja Venetian kauppias esitettiin ahtaalla näyttämöllä. Menestys ja tulot olivat hyvänlaisia.
Tältä ajalta on vain pari Kaarlon kirjekorttia säilynyt ja toisessa (3/9) kohtaamme lauseen: "Muuten on Krohnin hirveä kuolema niin masentanut minut, etten ole juuri muuta voinut kuin sitä ajatella." Sanat viittaavat surkeaan tapaturmaan, joka 28/8 säälimättömästi sieppasi uutterimmasta ja hedelmällisimmästä työstä yhden kansamme jaloimpia miehiä. Koko maassa herätti murhesanoma haikeaa surua ja kaipausta eikä suinkaan vähimmin teatteripiireissä. Tieteellisiin, kirjallisiin ja muihin hartaisiin sivistyspyrintöihinsäJulius Krohnoli myöskin yhdistänyt tehokkaan harrastuksen edistää näyttämöllisen taiteen kehitystä maassamme. Kansallisessa teatterissa hän näki yhden suomalaisen kulttuurielämämme toivorikkaimpia ilmiöitä, jonka asiaa hän aina oli valmis edustamaan ja puoltamaan, ja mitä vähemmän meillä oli ja on Julius Krohnin kaltaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan ansaitse vaan todella ovat osakseen saaneetkin kaikkien kunnioituksen, sitä katkerampi oli teatterin odottamatta menettää semmoinen ystävä.
Emilie puolestaan kirjoitti Kaarlolle, että hän ennen kun Ida Aalberg (2/9) lähti Norjaan, esiintyäkseen 10 kertaa Bergenissä, oli tältä saanut lupauksen, että hän lokakuun keskivaiheilla palattuaan matkaltaan näyttelisi muutamina iltoina Turussa. Tämä oli ilosanoma Kaarlolle, sillä silloin siellä voitiin näytellä ohjelmiston parhaita näytelmiä.
Tampereelta seurue näet muuttiTurkuun, jossa oltiin kuusi viikkoa, 16/9-31/10. Täällä esitettiin ensi kerran Edv. Törmäsen suomentama A. L'Arrongen 5-näytöksinen huvinäytelmäTohtori Klaus10/10; muutoin oli ohjelmisto vanhaa. Huoneet olivat hyvänlaisia, mutta kumminkaan ei onni ollut mukana, sillä Bergbom oli — emme tarkoin tiedä kuinka kauan, mutta nähtävästi 2-3 viikkoa — sairaana, kykenemättömänä työhön. Sillä aikaa Sala hoiti hänen virkaansa. Emilien ja nti Elfvingin kirjeenvaihdosta näkyy, että edellinen kävi Turussa ja hoiti Kaarloa, joka makasi Phoenix hotellissa.
Helsingistä Emilie kirjoittaa 28/10: "En tiedä oikein kuinka sinua kiittäisin, rakas Bettyseni, kaikesta suuresta ystävyydestäsi ja hartaudestasi, jota nyt taasen olet meille osottanut. Sinä olet kerta kaikkiaan niitä, jotka auttavat hyvinä ja pahoina päivinä, mutta minusta sinä olet hädässä uskollisempi kuin muulloin. Miten ikävä tänä syksynä Turussa olikin Kaarlon sairauden takia, säilyvät kuitenkin muistissani hupaiset hetkemme Phoenix-hotellissa oikeana valokohtana tuolta surulliselta ajalta." Ja nti Elfving puolestaan vastaa: "En koskaan luullut, että Phoenix voisi antaa minulle niin rakkaita muistoja." Kaarlo vihdoin kiittää sisartaan sanoilla: "Sydämellinen kiitos siitä mitä olet minulle ollut tänä kuukautena. Ilman sinua olisin ehkä vieläkin maannut ja kenties jäänyt tänne muitten jälkeen." —
Noin lokakuun keskivaiheilla Kaarlo oli jälleen työssä, joskin hän näytti heikolta. Samaan aikaan kun Kaarlo nousi sairasvuoteeltaan, Ida Aalberg palasi lyhyeltä mutta loistavalta vierailumatkaltaan, jolla hän oli (m.m. Noorana) ihastuttanut bergeniläisiä, ja hän näytteli Turussa viisi kertaa 17/10-26/10 (Ei lempi leikin vuoksi, Orleansin neitsyt ja Sota rauhan aikana). Viimeisenä iltana meni Tietäjä.
Helsingissäalkoivat näytännöt 4/11 ja 8/11 oli se merkillinen ilta, jolloin Minna Canthin uusi draama,Kovan onnen lapsia, esitettiin ensimäisen ja — ainoan kerran. Mutta ennen kun kerromme siitä ja sen seurauksista, on näytelmän syntyhistoriaan lisättävä muutamia piirteitä.
Kirjeessä Emilielle Minna 10/8 ilmottaa vielä vähän puuttuvan neljännestä (viimeisestä) näytöksestä. Hän oli kuitenkin kesällä niin "huvitellut ja laiskotellut", että hän helposti täydentäisi teoksensa ja sitte vielä kerran kirjoittaisi sen uudestaan hiukan muokkaillen "stiiliä".
"Tohtorilta olisin mielelläni tahtonut saada neuvoja tähän loppuun. Mutta ehkäpä ennätän sittenkin vielä. Raskas tämä näytelmä on ja surullinen. Ei siitä arvatenkaan tule mikään kassanäytelmä, sillä toista kertaa ei kukaan mene katsomaan. Itse olen kuitenkin jotensakin tyytyväinen, sillä siinä saan taas sanotuksi, mitä sanottavaa oli. Ja tappakoot minut taaskin kerran, sen ovat niin monta kertaa ennenkin tehneet. En välitä heidän laakereistaan enkä heidän miekoistaan, enpä edes loastakaan, jota päälleni heittävät. Jos kohta tuo ilettääkin, niin että täytyy sanoa: 'hyi!' Älkää peljätkö, ei siinä ole mitään hyökkäyksiä kirkkoa vastaan, vaikka kyllä erillaista uskonnollista elämää esiintuodaan." —
Kun Bergbom palattuaan Norjasta oli lukenut tämän kirjeen, kävi hän pikimmältään Kuopiossa antamassa neuvojaan. Tähän Minna viittaa, kun hän, 20/9 lähettäen kaksi ensimäistä näytöstä, kirjoittaa:
"Kaikki Teidän neuvonne olivat niin erinomaisen hyviä, Tohtori, vaikka ensin protesteerasin, kun olin saanut päähäni, että Matlenan piti tuleman hulluksi. Nuo hullut minua niin kovin viehättävät. Mutta kyllä se nyt kumminkin on parempi näin. Säästetään hulluus toiseen kertaan." —
Kolmas ja neljäs näytös tulivat Bergbomin käsiin lokakuun alussa ja noustuaan sairasvuoteeltaan hän kirjoittaa ensimäiset rivinsä Minna Canthille.
Hän on tyytyväinen korjauksiin. "Jaara on nyt erittäin onnistunut", ja Topra-Heikkikin on parempi, mutta häntä pilaa 'liiallinen sanatulva'. — "Hän sanoo saman asian ei kymmenen, vaan sata kertaa. Ja sitte tuo epätasaisuus hänen puhetavassaan. Välistä hän puhuu niinkuin työmies, jonka joka sana on veristä totuutta; välistä niinkuin sanomalehdenkirjoittaja, joka ei usko rahtuakaan siitä mitä hän kirjoittaa, mutta jolle maksetaan riviltä ja joka sentähden venyttää fraasejaan; välistä niinkuin hermostunut naiskirjailija, joka ei hänkään ajattele mitä kirjoittaa, kun vain saa puhua suunsa puhtaaksi. Mutta sitä loistavampi on Topran draamallinen puoli, ja niinkuin sanoin se on paljon voittanut draaman uudessa muodossa." —.
[Näytelmän nimestä, josta oli kauan neuvoteltu:] "Mutta nimi? Köyhiä? Sen hylkäsitte itse. Painon alla? Niin voi nimittää jokaista tragediaa. Välttämättömyyden alle jokainen ihminen sortuu. Ennen kun päivä koittaa? Hanna Ongelmia! Rautatien varrella? Liian rauhallinen. On kyllä tavallaan minun keksimäni, mutta en ajatellut sitä lopulliseksi. Kurjuuden keskellä? (Salan keksimä.) Kovan onnen lapsia? [rva Elisabeth Steniuksen keksimä.] Minusta paras. Topra-Heikki? Kahden syyn tähden hyljättävä. Ensiksi venäläisyyden tähden, toiseksi sentähden että se on eksyttävä, Silja, Antti ja Matlenakin ovat yhtä paljon päähenkilöitä kuin Topra-Heikki. Mutta kaikki ovat ne 'Kovan onnen lapsia'. Ettekö usko sitä parhaaksi?"
[Tämän jälkeen 15 eri muistutusta numeroilla merkittyihin kohtiin. Kaikki koskevat vuoropuhelua, sillä aika ei enää sallinut perinpohjaisempia muutoksia. Otamme näytteeksi seuraavat:] — (2) "Hirveän deklamatoorista! Muutamat liiottelut suorastaan hullutuksia! Esim. että rikkaat 'kiduttavat' köyhiä 'vilulla', niinkuin se ei olisi luonnon, vaan ihmisten syy. Ja sitte tuo retoorillinen paatos, joka — itsestäänkin jo moitittava — työmiehen suussa on kaksinkerroin onneton. Ensin 'sälyttävät', sitte 'kokoovat aarteita', sitte 'imevät verta', sitte 'ahdistavat', sitte 'tallaavat'. Kun repliikki oli loppunut, huusin Sillankorvan Sannan kanssa: 'Vai semmoiset pejoonit! No ei kiitetä!' Kolmas osa saarnaa riittää, ja jääkylmä retoorillisuus väistyy sydämestä tulleitten lauseitten edestä." — — (3) "Liikuttava lause, jollei onneton deklamatsioni sitä pilaisi. Mitä 'vuosituhannet' siinä tekevät? Eikä Ruohomäen isäntä ole niitä vuosituhansia 'pusertanut'. Ja sitte saarnata tuosta luultavasti hyvin tavallisesta isännästä ja vielä tavallisemmasta vallesmannista, että he köyhien 'veripisaroilla' ovat hankkineet itselleen 'valtaa ja kunniaa ja hekkumaa'! Aivan kuin puhuttaisiin Napoleonista tai Dshingiskanista." — — (14) "Hirveän pöyhkeilevää. On kuin kuulisi jonkun parodian Charlotte Birch-Pfeifferistä tai Dennerystä. Jättäkää nuo 'räjähtävät kivilinnat', 'järähtävä maa' ja tuo 'halkeava taivaan kansi'. Miksi semmoinen apparaatti siinä, missä uhkaava katse ja jylhä vaikeneminen tekee paljo suuremman vaikutuksen. Jos Topra ei voi hillitä sanatulvaansa, niin riittää lyhyt kirous." — — (15) "'Pöllö' riittää! 'Tarhapöllö' laimentaa, 'tyhmä kuin pässi' vielä enemmän."
Nämä muistutukset osottavat kuinka kehittymätön Minna Canthin kirjallinen aisti oli. Toiselta puolen hän ei ollut tyhmästi itserakas — sen näkee hänen vastauksestaan (22/10):
"Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Niin kyllähän Tohtori on oikeassa! Säälitti vähän kun täytyi ottaa pois nuo hyvät kolaukset kirkolle ja yhteiskunnalle, mutta eihän sitä auta katsoa. Tuo 1:nen kuitenkin — eikö se voisi jäädä? Olen saanut juuri ne sanat suoraan köyhäin omasta suusta, sen vuoksi en hennoisi antaa niitä pois." —
Ensi-ilta oli, niinkuin jo on sanottu (torstaina) 8/11 ja U. S. kertoo siitä seuraavaan tapaan:
"Kyllä oli odotettu mieltä järkähyttäviä kohtauksia, mutta ei sitä niin kauheita asioita sentään luultu nähtävän. Tappoja, varkauksia, murhapolttoja, hulluja, näkyjä, itkuja, kuolemankamppauksia, ruumiita, käsirautoja, vetotauteja ja kaikkea mitä vaan on hirmuisinta, saatiin eilen nähdä. Tulimme tästä kaikesta niin järkähytetyksi, ettemme ota nyt vielä lausuaksemme lopullista mielipidettämme kappaleesta. Jos tämmöisen näytelmän tarkotus on vain vaikuttaa katsojassa mielenliikutusta, ärsyttää äärimmäiseen asti itkuhermoja, niin on Minna Canth erinomaisesti onnistunut. Jos taas tarkotus on ollut painaa katsojan mieleen joitakin vakavia ajatuksia esim. työmiesten kurjuudesta, sopimattomuudesta keskeyttää rautatientöitä, niin olisi ehkä onnistuttu paremmin, jos näyttämölle olisi astunut selväpuheinen deklamaattori ja pitänyt asiasta valaisevan esitelmän. Näin ollen voi helposti saada vääriä käsityksiä, niinkuin kävikin, koska yleisössä aivan yleisesti liikkui semmoinen mielipide, että tekijä tarkotti oikeuttaa tapahtuneen varkauden, murhan ja murhapolton ja piti vain vääränä sitä että rikoksia ryhdyttiin rankaisemaan. Lieneekö väärinkäsitystä meidänkin huomiomme, että tekijä väittää köyhän työmiehen vihaavan kaikkea lakia, yksin omaisuuslakiakin?" —
"Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. — Hra Leino esitti rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella voimalla. — Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin sattuvasti: Jaaran — Sala, Antti Vaarasen — Rautio, Mehtolan — Weckman, Kunnarin — Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja — rva Rautio, Matlena — nti Salenius, Maiju — nti Finne. Nti Svan näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."
Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen. Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta taasen kuultiin ensi kerran — ja, saattaa väittää, ennen kuin todellisuudessa! — sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus — nekin vain liiaksi todellisia — sekä että rikokset eivät mitenkään esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien kärsivien hyväksi. — Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A. Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen, jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan seuraavin sanoin:
"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa, Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa tämän kappaleen enempi näytteleminen".[97]
Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä selostaa sanomien lausuntoja. — Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille:
(3/11). — "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja välttää seurustelua ja ponnistuksia." —
(20/11). — "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kunkaikkimuut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista, niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja kuolema." —
Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä, että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen herkkätuntoisuutensa.
(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n. 17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt, että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan — en edes kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut: Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni murtunut."
"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt, nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne — minulla valitettavasti ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."
Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle:
"Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutanut! Toisella puolen 'vanha Suomi', julmistuneena, heittelee kiviä, toisella puolen 'nuori Suomi' — viskaa lokaa." Sitte surkuteltuaan maata ja kansaa ja kehnoa nuorisoa, joka herättää enemmän epätoivoa kuin toivoa, kirjoittaja jatkaa:
"Olen pahoillani siitä että olen pannut Teidät näin pahaan pulaan. Mutta en ollenkaan epäile, että tästä teatterille pitemmältä ikävyyksiä seuraisi. Fennomanit eivät kumminkaan tahdo teatteriaan kukistaa ja nehän ne vastassa ovat. Viisainta oli sentähden panna kappale alas, vaikka siitä olisi ehkä rahallista voittoa tullutkin. Ikävä juttu tämä Teille oli, ymmärrän sen. Ja kuitenkin se tulevaisuudessa varmaan tulee olemaan kunniaksi. Sillä olettehan tämän kautta osottaneet olevanne vapaan edistymisen ystäviä, ei sortajia, jos kohta täytyykin mukautua painavien olosuhteiden vaatimuksiin."
"Minun tähteni älkää ollenkaan surko. Jos teen itseni mahdottomaksi kirjailijana, tulen ehkä ihmisenä sitä onnellisemmaksi. Sillä ei se toimi ole minulle ollut juuri ruusuilla tanssimista. Enkä minä ollenkaan häpeä sitä, että olen ollut niin naivi ja 'kuvitellut puhuvani totuutta', niinkuin Savo sanoo. — — Teidän tähtenne soisin niin mielelläni, että voisin kirjoittaa jotain oikein viatonta ja lystiä, Roinilan talossa n:o 2, yleisölle mieliksi. Mutta pelkään, ettei siitä mitään kunnollista tulisi, kun täytyisi siinä tapauksessa tehdä sielulleen väkivaltaa."
"Mutta nyt pari sanaa itse kappaleesta! Minkätähden se niin kamalan vaikutuksen teki? Onhan ihmisiä ennenkin vangittu, murhattu ja kuollut näyttämöllä? Ja kauheata halpuutta, pirullisia juonia on noissa entisen ajan kappaleissa, joita kyllä ihaillaan, paljon suuremmassa määrässä. — — Jos jotain voisi siinä suhteessa muistuttaa, on että olen tehnyt ihmiset liian hyviksi. Kun ajattelen, niin eihän siellä ole yhtä ainoatahuonoaihmistä, ja semmoisia olen kuitenkin noissa raukoissa tavannut äärettömän paljon, valitettavasti täytyy sanoa, että enimmäkseen juuri semmoisia. Mutta minä en hennonnut heitä semmoisina kuvata, en vaikka mikä olisi ollut." Edelleen hän viitaten tosiasioihin, Laihian murhapolttoihin y.m. väittää, ettei kuvaus ole liioteltu. Hän kiittää lämpimästi näyttelijöitä.
Tästä päättäen Minna Canth käsitti asian tyynesti ja järkevästi, jopa niin että hän, saatuansa kaksi päivää myöhemmin Bergbomin kirjeen, sepittää tälle lohduttavan vastauksen, ikäänkuin teatterin johtaja eikä draaman tekijä olisi ollut hylkivän arvostelun ja ankarien syytösten varsinainen esine:
(18/11). "Hyvä, rakas Tohtori! Ette saa sitä ottaa noin vaikeasti! Kyllä ymmärrän, miltä tuo kaikki tuntuu, ymmärrän sen koko laveudessaan. Vaan en minä sittenkään Teitä sääli, onnittelen päin vastoin. Jos tekin olisitte ahdasmielinen byrokraatti, tuommoinen pikku sielu, joka pelkää katsoa vaaraa vasten silmiä ja luulottelee, että kun haava pinnasta saadaan tukituksi, ei mitään hätää tule, — niin, jos olisitte liitossa niiden kanssa, jotka panevat sieluja kahleisiin, uskoen sillä tekevänsä hyvän ja otollisen työn — silloin todella Teitä säälisin ja surkuttelisin. Ja ihmettelisin, että Teidän kaltaisenne henki niin saattaisi alentua. — Sanotte, että häpeä on ainoa tunne, joka Teitä nyt valtaa. Min, jos häpeätte ihmisten kurjuutta, omien kansalaistenne tyhmyyttä ja halpamielisyyttä, olen minä mukana. Mutta ei siitäkään sentään huoli epätoivoon joutua." —
Vielä on tähän otettava Kaarlon toinen kirje Kovan onnen lasten haaksirikosta. Se on monessa kohden mieltäkiinnittävä, se valaisee asiaa ja kuvaa samalla kirjoittajaa itseään; kirjoitettu se lienee vasta joulunaikana, sillä Minna Canthin vastaus on vuoden viimeiseltä päivältä. "Hyvä ystävä! Vasta eilen oli minulla niin paljon rohkeutta, että uskalsin lukea Kovan onnen lapsia. En ole voinut tehdä sitä ennen, saamatta koko olentoani suunniltaan ja sen perästä vaipumatta tuohon tylsään epätoivoon, johon aina joudumme kun taistelemme välttämättömyyden kanssa. Vaan en nytkään käsitä paremmin kuin silloinkaan, kuinka ja miksi kaikki on käynyt niinkuin se todella kävi. Totta on — ei puuttunut varottavia enteitä. Yleisö on nyt yhtä sokeasti suuttunut tendenssikirjallisuuteen kuin se ennen oli siihen sokeasti mieltynyt. Myöskään pippuri ja arseniikki, jotka silloin olivat välttämättömiä aineksia jokaisessa ruoassa, eivät enää maita. Zola kuvailee nuoren neidon hurskaita unelmia ja Ibsen selittää 'det omöjliga möjligt' [mahdottoman mahdolliseksi]. Ne seuraavat yleisöä hallitsevaa virtausta. Että Kovan onnen lapsia sentähden loukkaisi suurta yleisöä, ei ollut odottamatonta. Mutta minä ajattelin — onhan vielä olemassa pieni sivistystä ja kirjallisuutta rakastava parvi, joka tietää erottaa sattumat todellisuudesta, sisällön kuoresta, runoelman muotikirjallisuudesta. Parvi, jota ei peljästytetä tuommoisilla sanoilla kuin 'reaktsionääri', 'pietisti', 'sosialisti', 'ateisti', parvi joka kammoo humbugia, joskin se pukeutuu kuinka vapaamieliseen, kristillissiveelliseen, kansanystävälliseen muotoon tahansa. Se parvi ihaili ennen Työmiehen vaimoa runoelmana ja tuomitsi sen aatedraamana humbugiksi. Odotin nyt: tuo parvi tuomitsee kai samoin Kovan onnen lapsia humbugiksi aatedraamana, mutta ihailee sitä runoelmana. Kuinka erehdyin! Kuinka erehdyin! Ei kukaan huomannut semmoisia mestarin tavalla piirrettyjä henkilöitä kuin Antti, Matlena ja Silja ovat, ei kukaan kiittänyt onneamme, että suomalainen kirjailija voi luoda jotain semmoista kuin koko ensimäinen näytös ja suurin osa kolmatta näytöstä. Ei! näyttää siltä kuin ei koko näytelmässä olisi ollut muuta kuin Villen kuolema ja Topra-Heikki."
"Villen kuoleman suhteen on minulla paha omatunto. Näin jo harjotuksissa kuinka vastenmielisen vaikutuksen se teki. Mutta pelkuruus esti minua pyytämästä muutoksia. Luulin huomaavani kirjeissänne kyllästymistä minun alinomaisiin muutosehdotuksiini, pelkäsin Teidän ymmärtävän minua väärin. Topra-Heikin suhteen taas ou omatuntoni puhdas. Siitä sanoin jo kesällä ajatukseni, vaikka Te ette voinut — ymmärrän kyllä miksi — ottaa sitä lukuun. Te tarvitsette aina malleja; jos ette saa niitä elämästä, niin otatte Te ne kirjoista (ja valitettavasti usein huonoista). Topra-Heikkiä varten ei elämänkokemuksenne antanut Teille mitään ohjetta, ei siis kummaa jos hän on tullut niin ontoksi ja valheelliseksi kuin hän on. Mutta kyllä se on kumma, että teos tuomitaan mestattavaksi yhden heikon kohdan tähden. Vanha Thorild jo tiesi että runoja tehdään ansioittensa eikä virheittensä tähden. Topra-Heikki ei ole ontompi kuin esim. Pater Hieronymus tai Daniel Hjort; mutta ei kukaan sentähden tuomitse Daniel Hjortia tai Reginaa huonoksi draamaksi. Jajossitte voisi olla niin varma siitä että Topran luonteen psykolooginen valheellisuus on pääperustuksena yleisön ankaralle tuomiolle. Mutta pahoin pelkään, pahoin pelkään, että aivan päin vastoin se hiukkanen todellisuutta, joka siinä on, se se on joka useimpia suututtaa."
"Moni on sanonut Leinon syyksi, että Kovan onnen lapsia sai semmoisen kohtalon. Minun täytyy kuitenkin puolustaa Leinoa. Hän ei näytellyt hyvin, se on totta. Mutta hän näytteli osansa juuri sillä tavalla ja siinä tunnelmassa, missä se on kirjoitettu. Roolin olisi voinut esittää paremmin; itseluonteeseenetevämpikään edustaja ei olisi voinut tehdä suuria muutoksia. Muuten esitettiin näytelmänne tyydyttävästi. Rautio oli verraton Antti, rva Rautio, Weckman, Böök ja Stenbäck hyviä Siljoja, Mikkoja, Kunnaria ja Ottoja. [Nti] Salenius oli moitteeton; samoin [nti] Finne, Falck, Lattu, Varala ja Pesonen. Sala oli epäselvä, mutta oliko se hänen syynsä? Jumalisuutensa on kuvattu niin räikeillä väreillä, että piirteet hukkuvat väritykseen. Antin tupa oli erittäin onnistunut. Tulipalon valo oli liian jyrkkä eikä ollut tilaisuutta toisena kertana korjata erehdystä."
"Muuten on kummallista nähdä, mihin lamaannustilaan olemme joutuneet tätä nykyä — ainakin ulkonaisesti. Kirjeessänne tuomitsette sitä hyvin ankarasti. En voi olla ihan samaa mieltä. Itse olette nähnyt mihin surkeihin johtopäätöksiin tullaan, kun kaikkia tarkastellaan ainoastaan kiihottuneen puoluevimman lasisilmillä. Aika on käsissä, että valtiolliset ja yhteiskunnalliset riidat saavat taas hiukan väistyä ja ihmiset oppivat kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin sanomalehtikiistoihin. Nyt olemme tulleet pois kaikesta kritiikistä; totuus uhrataan hyvän tarkotuksen alttarille ja kauneus saa istua ääneti, kun tendenssi pauhaa; tieteellinen aisti on melkein tykkänään hukkunut pedagogiseen dressyyriin ja kurjamaiseen utilitarismiin. Tiedän kyllä että vastustelette tätä. Mutta se surkea konkurssitila, johon olemme joutuneet henkisellä alalla, herättää kai Teissäkin miettimistä. Toivon puolestani, että tämä lamaannustila on tointumista kuumeen perästä, eikä mikään kuolon enne, niinkuin ennustatte. Hermot ovat liian paljon saaneet pauhata, sallittakoon nyt vähän sananvuoroa järjellekin. Sentähden on niin virkistävää lukea näitä uusia teoksia 'syvistä riveistä'. Erittäin Alkiosta toivon paljon. Hänellä on sekä kertojakykyä että psykoloogista voimaa. Ja hän on raitis, ja sitä juuri tarvitaan, ellemme tahdo henkisesti kuolla anemiaan (verenpuutteeseen). Hän on myöskin vapaa Päivärinnan siirappimaisuudesta, suuri ansio sekin, eikä sentähden ole joutunut kuivuuteen, niinkuin valitettavasti Juhani Aho viime aikoina. Oletteko Alkion Eevan lukenut, sitä kiitokseni etupäässä tarkottaa."
"Teatterista en voi juuri mitään hauskaa kertoa. Isku, jonka saimme kun Kovan onnen lapset murhattiin, on painanut kaikki niin alas, ettei oikea työhalu eikä luomisinto vielä ole palannut. Tarkotuksettomat pikkuriidat todistavat sisäistä tyytymättömyyttä." Lopuksi Bergbom tarjoutuu tulemaan teatterin kanssa Kuopioon näytäntökauden lopulla, jos kuopiolaiset tahtovat.
Vastauksessaan Minna Canth sanoo tietoa teatterin tulosta "ilosanomaksi" hänelle ja kaikille, joille hän on sen kertonut. "Unohtakaa, Tohtori, pois koko 'Kovan onnen lapsi'." Itse hän on kirjaansa (s.o. painettuun draamaan) "erinomaisesti tyytyväinen" ja Topra-Heikki on hänestä "parhain, luonnollisin ja todellisin henkilö, kappaleen hermo ja ydin". Hänkin on ihastunut kirjallisiin ilmiöihin "syvistä riveistä", oikein "hurmaantunut Korpelan Tapanista". "Nautin, itkin, nauroin sen ääressä. Siinä hehkuu vastaan tosirunoilijan henki — runoilijan, joka suoraa päätä polveutuu Kalevalan ja Kantelettaren laulajista." Ja kirjoittaja päättää lämpimillä uuden vuoden toivotuksilla.
Näin näytti isku menneen ohi jättämättä kirvelevää haavaa Minnaan. Sekä vanhoja että nuoria vastaan hän oli ennen pauhannut paljon kiihkeämmin, eikä hän sanallakaan moittinut Bergbomia, vaan päin vastoin ylisti häntä. Ja kuitenkin hän ajan tullen oli syyttävä juuri Bergbomia ja teatteria Kovan onnen lasten kohtalosta!
Kirjeessään Minna Canthille Bergbom mainitsee teatterissa tapahtuneen "tarkotuksettomia pikkuriitoja", jotka "todistavat sisällistä tyytymättömyyttä". Sanat viittaavat rettelöihin johtajan ja näyttelijäin välillä, jotka laadultaan kuuluivat siihen osaan teatterin elämää, joka, niinkuin ennen olemme lausuneet (II, s. 134), ei ansaitse historioitsijan huomiota. Että me kumminkin tällä kertaa hetken viivähdämme niissä, johtuu siitä että meillä on Bergbomin kädestä lähtenyt asiakirja, joka on suoraan sanoen klassilliseksi arvosteltava, siinä kun verrattoman ivallisesti luetellaan ne tyytymättömyyden syyt, jotka eivät ainoastaan syksyllä 1888 ilmaantuneet Suomalaisessa teatterissa, vaan ylipäätään milloin enemmän milloin vähemmän ärtyneen kroonillisen taudin tavoin jäytävät jokaisen näyttämöllisen yhdyskunnan perustuksia ja estävät sitä kohoamasta ihannevaltion kannalle. Asiakirja kuuluu näin:
Koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään järjestystä;
koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään sisällistä kuria;
koska Suomalaisen teatterin jäsenet, ja erittäinkin sen naiset, aina pakotetaan käymään ryysyissä;
koska Suomalaisen teatterin jäsenten mielestä palkat ovat niin väärin jaetut, että ne, jotka yritystä kannattavat, saavat huonoja palkkoja, ja päin vastoin ne, jotka ovat verraten toimettomia, nostavat suuria;
koska Suomalaisen teatterin jäsenet ovat rasitetut liikanaisella ja vieläpä tarpeettomalla työllä;
koska Suomalaisen teatterin jäsenille toiselta puolen ei anneta hyödyllistä työtä;
koska Suomalaisen teatterin edistyminen johtajan kautta estetään;
koska roolit aina jaetaan niin kelvottomasti, että suurin osa näyttelijöitä aina saa sopimattomia rooleja;
koska ohjelmisto aina on niin huonosti valittu, ettei se voiketään huvittaa;
koska teatterin jäsenet katsovat oikeudekseen jättää työnsä milloin tahtovat;
koska yksin puhtaaksikirjoitus on niin huonosti toimitettu, että johtajaa on ankarasti läksytettävä, kun hän päättää siitä mielensä mukaan;
koska ylipäätään tyytymättömyys on niin suuri ja yleinen, että jäsenet katsovat välttämättömäksi joka tilassa sitä osottaa;
niin ehdotan,
että Suomalaisen teatterin jäsenet kokoontuvat ja päättävät itse, kuinka teatterin asiat ovat hoidettavat niin: että tulee parempi järjestys; että tulee parempi kuri; että jäsenet saavat kelvollisia vaatteita; että oikeus vallitsee palkkoihin nähden; että työ vähennetään; että jokainen saa semmoista työtä, joka häntä huvittaa; että roolit jaetaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä; että semmoisia näytelmiä otetaan, jotka vetävät yleisöä; että etc. etc. etc. teatterin tulevaisuus nojaa tukevampiin pylväisiin kuin nykyiset.
Vaikka Bergbom ei olisi ollut se nerokas teatterinjohtaja mikä hän todellisuudessa oli, jollei hän olisi osannut ylevämmyydellään kestää sellaisia syytöksiä kuin hän kirjoituksessaan luettelee, emme kumminkaan luule että hän näinä aikoina oli niistä kärsimättä. Ollen ruumiillisesti heikko — taudin jälkeen Turussa — ja mieleltään katkeroittunut — Kovan onnen lasten onnettomuuden tähden — hän epäilemättä tuskalla havaitsi, että teatterissa oli hyvin vähän jälellä sitä yhteistyön iloa ja innostusta, joka muinoin oli saanut sen jäsenet tyytymään paljon vaatimattomampiin, paljon puutteellisempiin oloihin. Jopa hän eräästä kirjeestä päättäen (joka luetaan seuraavan luvun alussa) viettyi mielenpurkauksiin, joita hän jälestäpäin katui. Mitä itse asiaan tulee, yksityiseen taikka yleisempään tyytymättömyyteen teatterin pikku yhteiskunnassa, niin hän tiesi että säännöt merkitsevät vähän, milloin henki puuttuu. Samoin kuin yksityisessä ihmisessä, eritoten taiteilijassa, työhalu ja luomisinto vaihtelee, samoin se vaihtelee koko teatteriseurueissa. Kun ne näyttävät kadonneen, ei ole muuta neuvoa kuin siitä huolimatta ponnistaa eteenpäin — toivossa että tunnelma muuttuu ja innostus palaa ja elämän "ryysyt" unohtuvat. Mikäli olemme kuulleet, Bergbom juuri julkilausumalla tämän ja viittaamalla taiteeseen yhteisen harrastuksen ainoana päämääränä teki lopun kirjeenvaihdosta, josta yllä luettava asiakirja on yksi näyte. Ja todella kävikin niin että mielet vähitellen tyyntyivät, ja Bergbom sai vielä monesti teatteriväkensä innostumaan yhteistyöhön, joka tuotti suomalaiselle näyttämölle entisten vertaisia ja suurempiakin voittoja.