Yhdeksäskolmatta näytäntökausi, 1900-01.
Huolimatta tukalista valtiollisista oloista kesäkuu Helsingissä oli täynnä vilkasta, kansallista elämää. Silloin olivat suomalaiset lomakurssit ja niiden jälkeen 18, 19 ja 20 p. Kansanvalistusseuran toimeenpanema suuri laulu- ja soittojuhla, jommoista pääkaupungissa ei oltu ennen nähty ja johon läheltä ja kaukaa maan eri osista oli kerääntynyt tuhansia innostuneita kansalaisia. Ensimäinen mainituita juhlapäiviä on merkkipäivä Suomalaisen teatterin historiassakin. Päivä alkoi niin, että juhlayleisö varhain aamulla kokoontui senaatin torille, täyttäen sen reunasta reunaan. Laulu- ja soittokunnat järjestyivät Nikolainkirkon portaille, ja sitten tuhannet äänet soiton säestäminä lauloivat Jumala ompi linnamme, jota rukous seurasi. Sen jälkeen astuttiin juhlakulussa Kaisaniemen juhlakentälle, missä avajaispuhe pidettiin ja Maamme-laulu laulettiin. Niin oli juhla alotettu, ja näitä menoja lähinnä seurasiSuomalaisen teatteritalon peruskiven laskeminensille paikalle, missäSuomen Kansallisteatterinyt uljaana linnana suojaa ja turvaa kansallista näyttämötaidetta. — Seikkaperäisempiä tietoja tästä juhlallisuudesta annamme seuraavassa luvussa, kertoessamme teatterin rakennushistorian pääpiirteet.
Sille osalle yleisöä, joka maaseuduilta oli tullut lomakursseihin ja laulujuhlaan, Suomalaisen teatterin näyttelijätkin tahtoivat tarjota taiteellista nautintoa, ja siinä tarkotuksessa he 13/6-20/6 antoivat 12 näytäntöä, joiden menestys oli niin odottamattoman suuri, että kukin osakas sai 550 mk ja sitä paitse teatteri vuokraa 1,368 mk.
"Yleisö oli ihastunut ja kiitollinen", nti Silén kirjoittaa nti Bergbomille. "Salo varsinkin voitti paljon suosiota Kristityssä ja Johanneksessa [joissa hän täytti Halmeen sijan]. Lomakurssilaiset ihailivat Leaa ja Hannelea sekä Johannesta ja Tukkijokea. Samoin laulujuhlankin yleisö. Sitä vastoin Vasantasenasta ei erittäin pidetty, eikä Punaisesta laukusta ollenkaan."
Näinä muistorikkaina päivinä Bergbom-sisarukset olivat kaukana kotimaasta, Nauheimissa. Väsyneinä ja raihnaisina talven ponnistuksista he kesäkuun alussa olivat lähteneet ulkomaille. Berliniin he ensin olivat pysähtyneet ja siellä ollessaan Kaarlo oli sangen huonoissa voimissa, mutta kun he olivat päässeet Nauheimiin, Emilie ilmottaa hänen jo juhannuksen edellä melkoisesti virkistyneen.
Mitään merkillistä Emiliellä ei näy olleen kerrottavana Nauheimista, jossa sisarukset kylpivät ja joivat terveysvettä. Luonto rehevine kasvineen on kaunis, mutta he "kaipaavat vettä", se on merta taikka järveä. Hyvät tiedot laulujuhlasta ilahduttavat heitä, mutta enemmän he kuitenkin saavat surullisia uutisia, yksityisiä kuolemantapauksista y.m. ja yleisiä valtiollisista seikoista (asetukset julkisista kokouksista, venäläisten kaupankäynnistä ja venäjänkielen käytäntöönottamisesta virastoissa, useiden senaattorien eroamisesta ja kansalaisten kiihtyvästä eripuraisuudesta).
"Kyllä käsität", Emilie kirjoittaa nti Nevanderille, "kuinka vaikea minulla nyt on olla poissa kotoa. Eihän minun läsnäoloni mitään auta, mutta tuntuu ihan petokselta, kun nyt ollaan poissa. Kaarlo on siinä suhteessa levollisempi — hän on mielellään täällä, niin että hän pääsee kuulemasta kaikkia sekä tyhmiä että ilkeitä valituksia ja syytöksiä, jotka tietysti taas pääsevät lentoon."
Useimmat, jotka noina onnettomina vuosina matkustivat ulkomailla, ovat kai kokeneet sitä samaa mitä tässä kirjeenotteessa lausutaan. Toiselta puolen poissaolija tunsi sisässään jonkunlaista velvollisuudentuntoa olla mukana kansansa keskellä kärsimässä ajan onnettomuutta, toiselta puolen hän nautti siitä että oli kaukana surkeasta eripuraisuudesta. Omituista on että näistä tunteista, jotka eri aikoina saattoivat vallata samankin henkilön, edellinen oli pysyvämpi kiihkoluontoisessa sisaressa, jälkimäinen maltillisemmassa veljessä.
Heinäkuulla Emilie palasikin kotia, mutta Kaarlo asettui Birkenwerderiin. Sieltä hän kävi Berlinissä, johon Kansallisteatterin arkkitehti O. Törnqvist (Tarjanne) oli tullut teatterin konemestarin Jaatisen kanssa tilaamaan koneita uutta teatteria varten ja jossa tähän aikaan oli muitakin, opintomatkalle lähteneitä, teatterin jäseniä (Jalmari Finne ja rva Olga Salo). Näitä koskee Kaarlon päiväämätön kirje, josta otamme seuraavaa:
"Rakas sisar! Teatteriasiat ovat kehittyneet paremmin kuin toivoin, sillä Törnqvist oli paljon tarmokkaampi ja asioihin perehtyneempi kuin aavistinkaan. Hartwig huijasi kauheasti, ja jos olisin ollut yksin, olisi hän puhunut minut pussiin. Mutta Törnqvist oli luja. — — Jaatista seurasi eräs näyttelijä, joka oli riitaantunut [Kaivohuoneella esiintyvän saksalaisen seurueen johtajan] Klossin kanssa ja sentähden palasi Berliniin. Tämä on ollut meille oikea auttaja hädässä. Hän on hankkinut Jaatiselle pääsön teattereihin ja vienyt Törnqvistin toiminimen luokse, joka on parempi kuin Hartwig. — — Finne oli hyvin käyttänyt aikaansa ja tehnyt reippaasti työtä. Olkoon että hänellä on puutteensa, mutta minä pidän hänestä sen palavan rakkauden tähden, jolla hän antautuu tehtäväänsä. — — — Olen aikonut ottaa Probekandidatin [Koeopettajan] ensimäiseksi uudeksi kappaleeksi. Eihän se ole mikään mestariteos, mutta pitää sentään paikkansa. — — Finne ei ollut ihastunut [Rostandin] L'Aiglon draamaan, eikä rva Salokaan, joka myöskin on tullut tänne. Kuumuus Parisissa oli ollut murhaava. — Voin aika hyvin, kylven ja noudatan dieettiä. Kaarlosi."
Ennen kun alamme kertomuksemme syyskauden toimesta, annamme tässä taas luettelon seurueen jäsenistä sekä tietoja heidän palkoistaan:
Adolf Lindfors 5,200:- + l.([47] Rva Katri Rautio 4,200:-Benj. Leino 4,800:- + l. " Kirsi Suonio 2,600:-Axel Ahlberg 4,400:- + l. " Olga Salo 2,500:-Aleksi Rautio 4,200:- " Olga Leino 2,200:-Knut Weckman 4,100:- + l. " Mimmy Leino 1,900:-Kaarlo Halme 4,000;- + l. " Hilma Rantanen 1,800:-Emil Falck 3,000:- Nti Maiju Rängman 2,400:-Taavi Pesonen 3,000:- " Mimmi Lähteenoja 2,200:-Iisakki Lattu 2,500:- " Maria Wahlstedt 1,800:-Oskari Salo 2,500:- " Lilli Högdahl 1,600:-Hemmo Kallio 2,400:- " Tyyne Finne 1,500:-Otto Närhi 2,300:- " Alma Auer 1,200:-Kaarlo Keihäs 2,200:- " Cecilia Silén 1,600:-Evert Suonio 2,000:- (kuisk.)Pietari Alpo 1,600:-Eino Salmela 1,600:-Uuno Salmela 1,200:-J. Finne (ohjaaja) 2,600:-
Syyskausi alkoi (26/8) Murtovarkaudella y.m. ennen tunnetuilla näytelmillä. Ensimäinen uusi ohjelma tuli 21/9: K. Halmeen suomentama Otto Benzonin 1-näytöksinen näytelmäSattumiaja Jalmari Finnen suomentama E. Brieux'n 3-näytöksinen draamaLapsi, edellinen henkevä puhelukohtaus lääkärin ja nuoren tytön välillä, jonka Halme ja rva Rantanen luontevasti esittivät, jälkimäinen aviodraama. Sen jälkeen tuli huomattavampi premiääri: 29/9 näyteltiin näet Santeri Ingmanin 5-näytöksinen historiallinen näytelmäLahjotusmailla, jolla oli tavallista suurempi menestys, se näet esitettiin 12 kertaa. Yleisön mielenkiinnon kappale herätti vähemmän taiteellisena luomana — sillä tekijä osotti tässäkin että hän lahjoiltaan on kertoja eikä jännittävän näytelmän sommittelija — kuin historiallisena kuvauksena, joka tarjosi jokaisen huomattavissa olevia vertauskohtia nykyisiin oloihin. Lukuisista henkilöistä oli Lindforsin rappiolle joutunut herrasmies, Koironen, luontehikkaimmin esitetty.
Lokakuulta on ensin mainittava, että 10/10 Kiven syntymäpäivänä (jota teatteri ei ennen ollut viettänyt) muistettiin runoilijaa esittämällä Lea, jona ensi kerran ja menestyksellisesti nti Högdahl esiintyi; jälkikappaleet olivat Saimaan rannalla ja Helsingissä uusi laulunäytelmä Uunin takana. — Toinen merkillisempi uutuus ilmestyi ohjelmistoon 19/10, nimittäin Jalmari Hahlin suomentama Gabriele d'Annunzion 4-näytöksinen draamaGioconda, jolla siis kuuluisa italialainen runoilija esitettiin suomalaiselle yleisölle. Syy siihen että kappale ei mennyt enemmän kuin 4 kertaa, oli yhtä hyvin tekijän kuin näyttelijäin, joiden yleensä oli vaikea havainnollisesti esittää sairaloisesti hermostuneita luonteita. Salo oli Settala, Katri Rautio hänen vaimonsa Silvia, nti Rängman Gioconda, Weckman Cosimo Dalbo, Leino mestari Gaddi ja Olga Leino Sironetta. — Tässä kuussa tehtiin pari pikaturneeta, joilla näyteltiinViipurissa(12/10-14/10) Syteen taikka saveen (josta alempana enemmän) ja Luulosairas sekä Kullervo, kumpikin ohjelma kaksi kertaa, jaLahdessa(15/10) edellinen ohjelma yhden kerran, sekäTurussa(27/10-29/10) Tukkijoella 3 kertaa.
Syteen taikka saveenoli Santeri Alkion kirjoittama 1-näytöksinen huvinäytelmä, joka Helsingissä esitettiin ensi kerran 2/11, saaden tunnustusta eräistä sattuvasti kuvatuista luonteista. — Syyskauden arvokkain ensi-ilta oli 9/11, jolloin näyteltiin Jalmari Finnen suomentama Goethen murhenäytelmäEgmont. Näyttämöllepano oli kappaleen arvoinen, ja esityskin osotti tunnollista työtä. Halme oli olennoltaan ja näöltään, jollei juuri henkevyydeltään, oivallinen Egmont ja Leino ankaran jylhä Alba; Ahlberg näytteli Wilhelm Vaitolijaa ja Weckman Ferdinandia; vihdoin oli nti Högdahl sangen viehättävä iki-ihanassa Klaaran osassa, joskaan hän ei täydelleen kohonnut tehtävänsä tasalle. Kansankohtauksia oli hartaasti harjotettu, joten ne menivät sujuvasti, vaikkeivät saavuttaneetkaan korkeinta taiteellista loistoa. Yleisön innostuksen nosti huippuunsa loppukohtaus, jonka ihanteellista tunnelmaa Beethovenin musiikki, filharmonisen orkesterin esittämänä, vielä ylensi. Kappale annettiin 9 kertaa, mikä todistaa kunniakasta menestystä. — Marraskuun lopulta mainittakoon, että Talonpojan ritarillisuus silloin uusittiin, ja esiintyi siinä nti Tompuri Santuzzana, näyttäen intohimoisessa osassa odottamatonta voimaa ja varmuutta.
Lauantaina l/12 oli Seurahuoneella suuret arpajaiset Suomalaisen kansakoulun ystävien hyväksi. Ohjelman päänumero oli Mozartin Taikahuilu, jossa esiintyivät rva Adée Leander-Flodin, italialainen laulaja Gandolfi, Taavi Pesonen, nti Alma Auer, nuori laulun harrastaja Ilmari Florell[48] y.m. Sama ooppera esitettiin sitte 3/12 Arkadiankin näyttämöllä suureksi ihastukseksi yleisölle. Kohta sen jälkeen seurasi ensi-ilta (5/12), jolloin näyteltiin B. Leinon suomentama Max Dreyerin 4-näytöksinen näytelmäKoeopettaja. Tämä kuvaus saksalaisesta koulumaailmasta, jossa kirkollis-konservativisen hengen ahdasmielisyys paljastetaan, tarjosi näyttelijöille kiitollisia tehtäviä. Ansiokkaassa esityksessä osallisista mainittakoon Salo — Fritz Heitman, Lindfors — rehtori, Närhi — Störmer, Weckman Benefeldt, Leino — vanha Heitman, rva Olga Leino — Fritzin kihlattu. — Saksalaisen uutuuden jälkeen tuli 12/12, syyskauden viimeisenä, ranskalainenkin, E. Pailleronin 3-näytöksinen huvinäytelmäHiiri. Sen esittivät Ahlberg, nti Tyyne Finne, rvat Rautio, Suonio, Salo ja Mimmy Leino sujuvasti ja luontevasti, vaikkei kappaleella ollut pysyvää menestystä enemmän kuin edelliselläkään. Sitä suurempaa riemua herätti Charleyn täti uusittuna.
Johtokunnan kokouksessa 10/12 Bergbom ilmotti haluavansa lähteä muutamiksi viikoiksi ulkomaille, osaksi levähtääkseen, osaksi hankkiakseen dekorationeja uutta teatteria varten. Luultavasti matkusti hän yhdessä niitten näyttelijäin kanssa, jotka 17/12 ja 18/12Pietarissaantoivat kaksi näytäntöä: Uunin takana ja Luulosairas sekä Tukkijoella. Sittemmin hän jatkoi Berliniin, josta hän 30/12 kirjoittaa sisarelleen:
"Aiskyloksen Orestes-trilogia teki unohtumattoman vaikutuksen. Jättiläismäinen runoelma tuli inhimilliseksi, ja vaikka esityksessä paikottain havaittiin liiaksi inhimillistä heikkoutta, oli runouden mahti siksi suuri, että se sai unohtamaan puutteellisuuden. Luonnollisesti näyttelijät, joskin tekivät parastaan, eivät kohonneet runoelman korkeuksiin, mutta Louise Dumont oli kuitenkin traagillisen jalo Klytamnestra ja eräs pieni tuntematon nainen näytteli Elektraa semmoisella tuskan ja kostonhimon voimalla, että hänellä epäilemättä on tulevaisuus avoinna. Vahinko että näyttämöllepano oli niin köyhä ja, mikä on pahempi, niin tyylitön. Suurenmoinen loppu lähenteli sentähden parodiaa."
"Wilbrandtin tekemä Aristofaneksen Lysistratan laitos on sangen sukkela, mutta aivan liiaksi modernisoitu. Kun spartalaisten lähettiläät puhuivat Münchenin murretta erotakseen atenalaisista, oltiin jo hyvä matka Kauniin Helenan parodiamaailmassa."
"Olen nähnyt aika sievän 'Weihnachts-Märchen' (joulusadun). 'Miten pikku Elsa kävi hakemassa Jesuslasta'. Irene Mendelin on saava sen mukailtavakseen. Luonnollisesti vasta ensi jouluksi." — —.
Eräästä myöhemmästä, päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että Bergbom oli ajatellut käydä Parisissakin, mutta huomasi hän ajan siksi liian lyhyeksi. Hän oli sairastanut influensaa ja tahtoi parannuttuaan ainoastaan nähdä Björnsonin Yli voimain, ennen kun lähti paluumatkalle.
* * * * *
Tammikuulta, jolloin tavallisina päivinä Kiven muistoksi näyteltiin Kullervo ja Topeliuksen muistoksi Anna Skrifvars ja Saaristossa, on mainittava yksi uusinto nimittäin Elinan surma, jossa nyt Katri Rautio esiintyi Kirsti Fleminginä ja Tyyne Finne Elinana, sekä yksi ohjelmistolle uusi kappale, Shakespearen Loppiaisilta, jolle päähenkilön mukaan oli annettu nimiViola. Somasti näyttämölle pantuna ja vilkkaasti esitettynä ikiviehättävä huvinäytelmä menestyi hyvin. Tärkeimpien roolien esittäjät olivat: Ahlberg — Orsino herttua, nti Malm — Olivia, nti Högdahl — Viola, Lindfors — Topias Räihä, Kallio — Antreas Kälppäinen, Eino Salmela — hovimestari, Rautio — narri. Viola meni 8 kertaa.
Helmikuulla oli kaksi ensi-iltaa, joista ensimäinen (13/2) oli ehdottomasti merkillisempi. Silloin näyteltiin näet Elvira Willmanin suomentama Guiseppe Giacosan 4-näytöksinen näytelmäNiinkuin lehdet tuulessa. Tämä tosielämästä otettu perhedraama tarjosi näyttelijöillemme verrattomasti otollisempia ja kiitollisempia tehtäviä kuin syksyllä annettu Gioconda, ja samassa määrässä näytteleminenkin oli mieltäkiinnittävämpi. Oivallinen oli nti Högdahl Nennelenä, rva Salo äitipuolena, Weckman Tommy-poikana, Lindfors perheenisänä ja Rautio Massimona. Että kappale voitiin näytellä 7 kertaa, todistaa että se viehätti yleisöä enemmän kuin tavallisesti vieraat, uudenaikaiset kappaleet. Toinen, 4 kertaa esitetty, uutuus oli Pietari Alpon suomentama H. Sudermannin 4-näytöksinen draamaJuhannustulet22/2. Siinä esiintyivät pääosissa Oskari Salo ja Katri Rautio; Leino näytteli preussilaista maalaispatruunaa, Tyyne Finne Trude-neitiä, muita mainitsematta.
Tämän jälkeen tuli sarja kotimaisia alkuteoksia, joista ensimäinen oli Eino Leinon 5-näytöksinen näytelmä prologineenSota valosta, ensi-ilta 6/3. Teatteri oli pannut paljon työtä tämän Kalevalan ja raamatun ja ties minkä pohjalla rakennetun symbolistisen draaman esittämiseen. Laitokset ja puvut olivat komeat (pedonnaamareita oli tuotettu Berlinistä saakka ja arvattavasti oli Kalevan itsesäihkyvä miekkakin ulkomailta) ja näyttelijätkin puolestaan tekivät mahdollisensa, mutta kaikesta huolimatta oli näytelmän vaikutus sekava niinkuin sen sommittelukin. Esiintyjistä mainittakoon Ahlberg — Väinö, Halme — Ilmarinen, rva Rantanen — Louhi, nti Högdahl — Marjatta, Leino — Ruotus, rva Suonio — Ruoja, Rautio — Tapani reppuri. Vilkkaan fantasian luomana, lyyrillisen lennon kannattama kuvaelmasarja esitettiin 6 kertaa. — Lähinnä seurasi 20/3 ohjelma, joka käsitti 1-näytöksiset kappaleet: Kaarle HalmeenMestari Garp, Tuokon suomentama Philippe Gillen kirjoittama J. Castén säveltämä operettiSysikauppiaatja F. v. Suppén säveltämäTusina tyttöjä. Mestari Garp, tekijänsä kolmas näyttämöllä esitetty näytelmä, osotti edistystä ja oli sangen vaikuttava. Siinä näet todellisesti kuvattiin päähenkilön (Lindfors) sieluntaistelua, kun hänen tuli ratkaista, kumpi oli uhrattava: oman poikansa onni vai työväen puolesta esitetty palkankorotusvaatimus. Muuten mainittakoon vain että edellisessä operetissa oli Närhi poliisitoimiston sihteeri sekä rva Olga Leino ja Suonio sysikauppiaita. — Lastennäytäntönä annettiin 23/2 Uunin takana jaLumikki— 13 Jalmari Finnen järjestämää kuvaelmaa Grimmin sadun mukaan. — Kotimaisten uutuuksien joukkoon on myöskin luettava Aleksis Kiven murhenäytelmän katkelmaCansio, joka 27/3 näyteltiin yhden kerran. Tämä aiheutui siitä että Suomalainen kirjailijaliitto oli 23/3 viettänyt ylioppilastalolla runoilijan muistojuhlan, ja oli Jalmari Finne sitä varten harjottanut ennen esittämättömän kappaleen. Koska näyttelevät olivat teatterin jäseniä, on luonnollista että koetettiin Canzion vaikutusta oikealtakin näyttämöltä. Esiintyjistä mainitsemme Salon Canziona, Tyyne Finnen morsiamena, Kallion Claudion palvelijana. — Viimeinen kotimainen alkuteos oli Jalmari Finnen 4-näytöksinen "komediaharjotelma"Juhana herttuan hovissa, ensi kerran 10/4. Vaatimattomasti esiintyvä, muodoltaan runomittainen näytelmä ei tarkottanut historiallisen todellisuuden palauttamista, vaan kuvasi se usean rakastavan parin keskinäisiä tunneseikkailuja ja ristiriitaisia suhteita muinaisen komedian malliin. Esitys oli kyllä reipasta, mutta kappale meni vain kolme kertaa.
Kevätkauden loistavin premiääri tuli kaikkein viimeiseksi — yksi niitä, joita on ollut tapana sanoa virstapatsaiksi näyttämömme edistyksen tiellä. SofokleenAntigonenäyteltiin ensi kerran 17/4. Tri Kaarlo Forsman (Koskimies) oli jo vuosia ennen suomentanut iki-ihanan murhenäytelmän, mutta mitä sen esittämiseen tulee, oli Bergbom odottanut aikaansa. Hienotuntoisen tyylikkäästi näyttämöllepantuna ja kaikella huolella harjotettuna, vieläpä Saint-Saénsin kauniin musiikin säestämänä oli draama melkoiselle osalle yleisöä aavistamaton, syvätunnelmallinen ilmestys antiikkisesta kauneusmaailmasta. Katri Rautio onnistui erittäin hyvin jalona, ylevähenkisenä Antigonena, Axel Ahlberg niinikään Kreonina. Nti Högdahl oli oiva kainona Ismenenä, samoin kuin Leino oli mahtava sokeana Teiresias-tietäjänä; Kallio esiintyi vartijana ja sanansaattajana, Halme Haimonin osassa. Ihastunut yleisö huusi ensi-iltana Bergbominkin esiin ja täytti salongin kaikkiaan 10 kertaa. Lähinnä viimeinen näytäntö oli varta vasten koulunuorisolle tarkotettu, ja viimeinen annettiin alennetuin hinnoin. —
"Antigone oli ihana harjotettavaksi", Bergbom kirjoittaa 2/5 nti Hanna Birkmanille, "ja menee tavalla, joka tuottaa kunniaa teatterille. Rva Rautio on runoelmalta saanut siivet, jotka hän tarvitsee kohotakseen siitä ahtaasta sovinnaisuudesta, joka muuten niin usein sitoo hänet, kun on ylöspäin noustava. Ahlbergillakin on siinä hyvä, jotkut sanovat parhain päivänsä."
Huhtikuun lopulla, samalla aikaa kun Antigonea näyteltiin Helsingissä, tehtiin pikaturneeTampereelle ja Poriin. Kummassakin kaupungissa annettiin kaksi näytäntöä: Niinkuin lehdet tuulessa ja Juhannustulet. — Työkauden viimeinen näytäntö oli 27/5 (Tukkijoella).
Tänä keväänä oli teatterissa jälleen rettelöitä, jotka osaksi tulivat yleisönkin kuuluville, kun näet niiden johdosta sanomiin ilmestyi kysymyksiä ja selityksiä. Katsoen seikkaperäisen esityksen turhaksi, mainitsemme vain, että rettelöiden aiheena oli kysymys erinäisistä pykälistä näyttelijäin ja teatterin välisissä välikirjoissa sekä siitä että johtokunta oli päättänyt olla uusimatta välikirjaa erään näyttelijättären kanssa. Kun johtokunta oli neuvoskunnan hyväksymällä tavalla myöntynyt muutamiin näyttelijäin vaatimuksiin (esim. että kesäloma oli luettava kesäkuun 1 pstä elokuun 30 pvään), rauha palasi. Ainoastaan osaksi nämä rettelöt olivat syynä siihen, että seurueesta tänä keväänä erosivat: Kaarlo Halme, rva Hilma Rantanen, Uuno Salmela, Pietari Alpo sekä nti Maiju Rängman.
Tänä tilivuonna olivat tulot näytännöistä jälleen paljon pienemmät kuin edellisenä, jota paitse ei mitään apua kannattajilta peritty. Siitä johtui että tappio nousi 13,265:50 markkaan, ja voitiin siis ylijäämänä enää merkitä ainoastaan 4,167:62 mk. Siinä kokouksessa, syyskaudella, jolloin tilinpäätös esitettiin, valittiin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin: Kaarlo Bergbom, A. Almberg, E. Aspelin, O. E. Tudeer ja B. F. Godenhjelm, sekä varajäseniksi nti Emilie Bergbom ja E. N. Setälä. — Kannattajayhdistyksen neuvoskunnan jäseniksi valittiin rvt M. Eneberg, A. Stenroth ja H. Lilius, hrat P. Jamalainen, A. Renqvist, O. Törnqvist ja Edvin Castrén, sekä varajäseniksi rva H. Snellman ja hra Matti Äyräpää.
Näytäntöjä annettiin 171 ja niissä: 25 kertaaTukkijoella; 12Lahjotusmailla; 10 Egmont, Niinkuin lehdet tuulessa, Antigone; 9Elinan surma; 8 Charleyn täti, Viola; 7Lea, Uunin takana, Juhannustulet; 6Kullervo, Syteen taikka saveen, Sota valosta; 5Saimaan rannalla, Luulosairas; 4 Gioconda, Koeopettaja; 3Papin perhe, Saaristossa, Juhana herttuan hovissa, Sabinitarten ryöstö, Rouva Suorasuu, Jeppe Niilonpoika, Porvari aatelismiehenä; 2Ahab Israelin kuningas, Anna Skrifvars, Mestari Garp, Kristitty, Telefonissa, Talonpojan ritarillisuus, Lapsi, Saituri, Hiiri, Tusina tyttöjä; 1Murtovarkaus, Roinilan talossa, Kihlaus, Lumikki, Canzio, Kustaa Vaasa, Mustalainen, Taistelujen väliajalla, Laululintunen, Taikahuilu, Yhdistysjuhla, Sattumia.
Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 19 ja uusia 18 (kotim. 7).
Kolmaskymmenes näytäntökausi, 1901-02.
Olemme tulleet siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalaisen teatterin oli suotu astua omaan uuteen taloonsa ja josta alkaen sitä nimitetäänSuomen Kansallisteatteriksi. Nimenmuutos ei tapahtunut minkään virallisen julistuksen kautta, vaan niin sanoaksemme itsestään. Vaikka jo aikoja sitten oli tunnustettu, että tämä teatteri ansaitsi "kansallisteatterin" nimen, ja vaikka maaseuduilla kiertävien pienempien teatteriseurueitten perustaminen näytti tarjoavan riittävää aihetta merkitä pääkaupungissa toimivaa, vanhinta kansallista näyttämöä erityisellä nimityksellä, oli jostakin salaperäisestä vaistosta oltu sitä käyttämättä niin kauvan kuin teatterin täytyi tyytyä siihen kurjaan puuhökkeliin, joksi Arkadia vuosien vieriessä oli rappeutunut. Mutta niin pian kuin näyttämömme oli muuttanut uuteen asuntoonsa, oli uusi nimikin kaikkien suussa. Näyttää siis teatteriinkin soveltuvan sananlasku: Kyllä kylä nimen panee, kun mies talon tekee.
Kuinka talo tehtiin, siitä on nyt kerrottava.
Niinkuin tiedetään, Arkadiateatteri oli 1885 melkoisilla kustannuksilla korjattu, mutta puurakennusten tapaan se kymmenkunnan vuoden päästä jälleen näyttäytyi kovin ränstyneeksi. Varsinkin talvisaikaan se huonosti suojasi pakkasta ja tuulta vastaan. Sentähden on luonnollista että uudestaan alotettiin miettiä teatteritalon rakentamista, ja ensimäinen toimi, johon ryhdyttiin, oli koettaa saada tontti sitä varten. Siinä tarkotuksessa Arkadiayhtiö 1895 kääntyi kaupunginvaltuuston puoleen anomuksella, että tämä määräisi paikan uutta suomalaista teatterirakennusta varten pääkaupungissa, sekä ehdotti puolestaan, että siksi myönnettäisiin tarpeellinen ala joko Kasarmin- taikka Kolmikulmaista toria taikka Rautatientorin laidasta (pohjoispuolelta). Tämä oli liian rohkeasti ajateltu, varsinkin kun oli kyseessä laitos, jolle, niinkuin sittemmin hyvin tuli ilmi, vallanpitäjät eivät mitenkään olisi tahtoneet suoda sijaa keskikaupungilla. Rahatoimikamari, jonka lausunto asiasta valmistui maaliskuulla 1896, olikin sitä mieltä, ettei noita paikkoja voitaisi luovuttaa, ja ehdotti sen sijaan että yhtiölle tarjottaisiin vaihtoehtoisesti joko Arkadian tontti taikka tontit 8 ja 10 Ratakadun varrella, jota seutua silloin vielä pidettiin aivan syrjäisenä. Jälkimäiseen vaihtopuoleen Rahatoimikamarin silloinen puheenjohtaja valtioneuvos G. M. von Christierson vastalauseen muodossa vielä teki sen lisäyksen, että yhtiölle annettaisiin täysi määräämisvalta mainittuihin tontteihin, niin että se tarpeen tullen voisi ne myydäkin ja käyttää saamansa hinnan mahdollisesti sopivamman tontin lunastamiseen. Valtuusto ei kuitenkaan tähän myöntynyt, ja kun ei kumpaakaan paikkaa katsottu soveliaaksi, raukesi koko ehdotus. Sen jälkeen ajateltiin erinäisiä muita paikkoja, muun muassa sitä tonttia, jossa nyt ovat Tieteellisten Seurojen talo ja Brobergin yhteiskoulu, kahta tonttia Yrjön- ja Uudenmaankatujen kulmassa Kolmikulmaisen torin varrella sekä sitä paikkaa Katajanokalla, missä nyt on Norrménin talo; mutta eri syistä oli niistäkin luovuttava, mikä oli liian ahdas, mikä liian kallis taikka muuten epämukava. Nykyään, sitte kun teatterirakennus valmiina seisoo kauniilla, vapaalla paikallaan, saattaa väittää, että onni oli että mainitut aikaisemmat tuumat raukesivat tyhjiin. Mutta samalla on huomioonotettava, että lopullinen paikka vasta myöhemmin oli saatavissa sekä että uutta Töölön kaupunginosaa silloin tuskin oli ajateltu eikä ainakaan suunniteltu.
Näin tultiin vuoteen 1897, ja siitä oikeastaan alkaa Kansallisteatterin rakennushistoria. Itsestään ymmärrettävää on, että rakennussuunnitelmien välttämättömästi täytyi, niin sanoaksemme, heilua ilmassa niin kauvan kuin paikka oli määräämättä; toista oli kun tonttiasia tuli ratkaistuksi, silloin yritys pääsi vauhtiinsa. Se tontti, jolle teatteri sittemmin kohosi, muodosti keskiosan n.s. Villensaunan-aluetta, joka pohjoispuolella rajottui Kaisaniemen puistoon, etelässä Rautatientoriin, idässä Mikonkatuun ja lännessä valtionrautatien alueeseen. Alue (joka kaupungin virallisissa asiakirjoissa on merkitty: kortteli N:o 39 Apina) oli samoin kuin nykyinen Rautatientorikin aina 1840-luvun keskivaiheille enimmäkseen veden alla, ja ainoastaan pienemmät tontit Mikonkadun varrella olivat kuivaa maata. Todistuksena mainittakoon, että teatterirakennuksen perustamistöitä tehdessä lähellä sitä paikkaa, missä nyt on pääsisäänkäytävä Suomalaisen säästöpankin talon teatterinpuoleiseen rakennukseen, noin 2 metrin syvältä tavattiin venelaiturin ja pienen veneen jäännöksiä. Myöhemmin, 1850-luvulla, rakennettiin puheenaolevalle alueelle asunto- ja tallirakennuksia kasakoita varten, jotka rakennukset sittemmin tulivat toiminimi Sinebrychoffin haltuun ja joista Kaisaniemen puolella olevat uudistettiin ravintolana ja hotellina käytettäviksi. Semmoisina ne vielä lienevät useimpien keski-ikäisten helsinkiläisten muistossa. Ravintolarakennuksen itäisessä osassa oli n.s. "pianohuone", joka 1870-luvulla oli niiden amatöörilaulajain tavallinen kokouspaikka, jotka Suomalaisen oopperan loistopäivinä muodostivat sen etevän kuoron ydinjoukon. Saman kymmenluvun loppupuolella sekä 80- ja 90-luvuilla, jolloin Z. Topelius asui Koivuniemellä, runoilija kaupunkimatkoillaan säännöllisesti majaili pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Niinikään asui siellä mielellään Elias Lönnrot, kun hän — kuitenkin hyvin harvoin — tuli Sammatista Helsinkiin. Paitse näitä rakennuksia oli vielä olemassa eräs toisia pitempi, matala rakennus, jonka pääty ulottui lähelle Rautatientoria. Se muutettiin 1860-luvun alussa kylpylaitokseksi, joka tuotti alueelle sen nimen, ja jossa aikoinaan koko maassa tunnettu saksalainen vesilääkäri Evert varsinkin kesäaikoina vastaanotti ja hoiti sekä helsinkiläisiä että milloin mistäkin kauvempaa tulleita potilaita.
Vielä 1890-luvun keskivaiheilla oli alue mainitun omistajan hallussa, mutta oli se silloin tarjottu valtiolle lunastettavaksi, syystä kun oli julkisesti ehdotettu, että siihen rakennettaisiin kansallismuseo, jolle kauvemminkin kuin teatterille oli haettu sopivaa paikkaa. Senaatin päätös oli kuitenkin kielteinen, sillä perustamiskustannusten peljättiin nousevan kovin kalliiksi entisellä merenlahden pohjalla. Kun se tuli tunnetuksi, möi toiminimi Sinebrychoff koko alueen hra Julius Tallbergille, joka älykkäänä, tarmokkaana liikemiehenä ymmärsi sen suuren arvon ja suunnitteli sen käyttämistä erinäisiä rakennuksia varten. Tämä tapahtui 1896 v:n lopussa, ja sai siitä ennen muita tietää Rakennusylihallituksen silloinen päällikkö, vapaaherra Seb. Gripenberg, joka jo 1885 oli tehnyt piirustukset uutta suomalaista teatteritaloa varten ja joka senkin jälkeen oli kansallisen näyttämön uskollisena ystävänä innokkaasti harrastanut arvokkaan kodin hankkimista tälle laitokselle. Hänen päähänsä pälkähti, ettei sopivampaa paikkaa teatterirakennukselle ollut ajateltavissa kuin se alue, joka ehkä nyt oli saatavana, ja hän kysyi hra Tallbergilta, suostuisiko hän luovuttamaan juuri ostamansa alueen teatteritontiksi. Vastaus oli myöntävä sillä ehdolla, että lopullinen sopimus tehtäisiin jo tammikuulla 1897. Gripenberg esitti silloin asian muille teatterin ystäville, ja kun aika oli lyhyt, päätettiin viipymättä perustaa osakeyhtiö Villensaunan tonttien ostamista varten. Hrt F. K. Nybom, Birger Pentzin ja K. A. Wegelius ottivat kehottaakseen kansalaisia merkitsemään osakkeita, ja pian olikin 120,000 markan osakepääoma merkitty. Kun sittemmin senaatti 26/2 oli vahvistanut säännöt, piti "Osakeyhtiö Kaisaniemi" 8/3 perustavan kokouksensa, jossa johtokunnan jäseniksi valittiin vapaaherra Gripenberg (puheenjohtaja), S. Aejmelaeus ja K. A. Brander (Paloheimo). Johtokunta valtuutettiin ostamaan puheenaolevat tontit hra Tallbergin määräämästä hinnasta, 390,000 markkaa, ja se tapahtuikin kohta, joten rakennussuunnitelmat vihdoin saivat sen välttämättömän pohjan, jolla niiden toteuttaminen oli mahdollinen. Mutta jo sitä ennen oli tieto osakepääoman merkitsemisestä innostanut teatterin ystäviä ryhtymään toisiinkin valmistuspuuhiin. Ne näet kokoontuivat 21/2 Kämpin hotelliin neuvottelemaan, miten rakennusasiaa oli edelleen ajettava, ja kokous päätti asettaa toimikunnan sitä valmistamaan, ja tulivat sen jäseniksi: K. Bergbom, E. Aspelin, Seb. Gripenberg, B. Leino, I. Wilskman ja O. Törnqvist (Tarjanne). Toimikunta puolestaan ei vitkastellut, vaan oli sillä neljättä viikkoa myöhemmin (17/3) lausunto valmiina. Alussa oltiin asiaa harrastavissa piireissä hyvin erimielisiä siitä, kuinka suuri teatteri oli oleva. Toiset, joilla oli enemmän nuoruuden innostusta kuin kokemusta, vaativat että rakennus tehtäisiin niin tilavaksi, että siinä olisi 2,000 sijaa, toiset, jotka olivat olleet kantamassa niitä huolia, joita Suomalaisen teatterin ylläpitäminen menneinä raskaina vuosina oli aiheuttanut, arvelivat, että paljo pienempikin, ehkä 800-sijainen huone riittäisi. Toimikunta asettui näiden äärimmäisyyksien välimaille, joskin lähemmälle alempaa määrää, ja ehdotti, että teatterissa olisi oleva sijaa noin 1,000 hengelle, pääasiallisesti jaettuina permannolle ja toiselle parvelle, koska epäilemättä pitkinä aikoina juuri nämä kahdenlaiset sijat tulisivat olemaan suomalaiselle yleisölle otollisimmat. Muutoin ehdotettiin, että portaat ja käytävät tehtäisiin leveiksi ja mukaviksi sekä näyttämö samoin kuin katsomo ja ylipäätään koko rakennus nykyajan vaatimuksien ja kokemusten mukaiseksi. Toimikunnan ehdotukset hyväksyttiin niinkuin valmiista rakennuksesta näkyy.
Tänä samana keväänä kokoontuivat maan säädyt lakimääräisille valtiopäiville ja sisäänjätettiin eri säädyissä anomusesityksiä, että hallitus tehokkaasti avustaisi harrastuksia, joiden päämääränä oli hankkia uusi, ajanmukainen talo Suomalaiselle teatterille, ja saavuttikin tämänsuuntainen anomusesitys säätyjen kannatuksen. Tietenkin tämä vaikutti rohkaisevasti teatterin ystäviin.
Osakeyhtiö Kaisaniemi oli sillä välin, saatuansa osaa teatterirakennuksen ohjelmasta, alkanut miettiä miten sen ostama alue oli jaettava, niin että teatteri saisi mahdollisimman arvokkaan aseman sekä että muu osa siitä voitaisiin edullisesti käyttää muihin tarkotuksiin. Ennen kun ryhdyttiin kysymystä lopullisesti ratkaisemaan, pyydettiin kuitenkin arkkitehti Törnqvistiä kesällä käymään Ruotsissa ja Saksassa tutkimassa semmoisia teattereita, jotka laajuuden sekä ulko- ja sisäpuolisen tekotavan ja laitosten puolesta saattoivat meille esikuvaksi kelvata. Törnqvist suoritti tehtävän huokeasta matkarahasta ja esitti jo syksyllä matkansa tuloksena luonnospiirustukset teatterirakennusta varten, ja ne saavuttivat pääasiassa täkäläisten asiantuntijain hyväksymisen.
Kun näin kauvas oli päästy, katsottiin ajan tulleen perustaa yhtiö itse rakennusyritystä varten. Kutsumuksen merkitä osakkeita sellaiseen yhtiöön allekirjoittivat A. Almberg (Jalava), K. Bergbom, K. A. Brander (Paloheimo), Kaarlo Castrén, O. Donner, Eero Erkko, Jaakko Forsman, Seb. Gripenberg, K. G. Göös, A. V. Helander, A. Lilius (Listo), V. Löfgren (Lounasmaa), Otto Savander (Sarvi) ja Otto Stenroth, ja menestyi asia niin, että ehdotus säännöiksi voitiin kevättalvella 1898 jättää senaattiin, jossa ne vahvistettiin 29/4. Kun koko osakepääoma, 200,000 markkaa, oli täyteen merkitty ja 1/4 siitä suoritettu, "Suomalaisen Teatteritalon Osakeyhtiö" piti perustavan kokouksensa 29/7 ja valitsi johtokunnan jäseniksi Seb. Gripenbergin (puheenjohtaja), Kaarlo Castrénin ja A. V. Helanderin sekä varamiehiksi E. Erkon, A. Liliuksen ja O. Savanderin. Sitä paitse valittiin 6 henkeä, jotka yhdessä johtokunnan jäsenten ja niiden varamiesten kanssa muodostaisivat n.s. piirustusvaliokunnan ja semmoisena sai asiakseen hankkia ja hyväksyä lopulliset piirustukset. —
Tämä valiokunta päätti, että aluksi oli Törnqvistin luonnospiirustuksista hankittava ulkomaalaisen asiantuntijan lausunto, jonka nojalla ne voitaisiin yksin neuvoin teatterin johtajan ja kokeneimpien näyttelijäin kanssa tarpeen mukaan muuttaa ja täydentää, ja että sen jälkeen fasaadipiirustusten saamista varten kilpailu suomalaisten arkkitehtien kesken oli toimeenpantava. Professori Schroeter Pietarissa, joka oli rakentanut useita teattereja, tarkastikin, valiokunnan pyynnöstä, Törnqvistin ehdotuksen ja antoi siitä pääasiassa hyväksyvän lausunnon. Kun ehdotus sen jälkeen mainitulla tavalla oli täydennetty, asetettiin se perustukseksi fasaadikilpailulle, joka julistettiin lokakuulla 1898. Määräajan päättyessä 29/1 1899 oli palkintolautakunnalle, jonka jäseninä olivat E. Aspelin, E. Järnefelt, Seb. Gripenberg, M. Schjerfbeck ja J. Stenbäck, tullut 14 ehdotusta. Näistä palkittiin neljä,[49] mutta kumminkaan ei katsottu mahdolliseksi ottaa ainoatakaan käytettäväksi. Silloin kehotettiin Törnqvistiä koettamaan luoda fasaadi, joka paremmin olisi sekä palkintolautakunnan että piirustusvaliokunnan mieleen, ja hänen onnistuikin aikaansaada ehdotus, joka yleensä tyydytti vaatimuksia ja toiveita. Tämä kaikki vei runsaasti aikaa, niin että piirustukset vasta 1899:n lopussa olivat valmiit viranomaisten tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ensimäisestä oikeusasteesta, Rakennusylihallituksesta, suoriuduttiinkin helposti, sillä fasaadit hyväksyttiin siellä 19/1 1900; mutta sitten alkoivat vastukset — niinkuin aina milloin kaupungin viranomaisilla oli jotain tekemistä rakennusasian kanssa. Maistraatti nimittäin 3/2 kieltäytyi mitään hyväksymästä saamatta nähdäkseen erikoispiirustuksia. Kun nämä oli hankittu, maistraatti uudelleen käsitteli asiaa, teki useita muistutuksia ja lähetti piirustukset kuvernöörille myötäseuraavassa lausunnossa vastustaen niiden hyväksymistä. Kuvernööri toimitti sentään piirustukset senaattiin, joka ne lopullisesti hyväksyi sillä ehdolla, että rakennustyön johtajain tuli noudattaa viranomaisten vastedes antamia, valkeavaaran ehkäisemistä ja yleisön turvaamista tarkottavia määräyksiä.
Jo sitä ennen olivat työt rakennuksella alkaneet. Tammikuun viimeisenä päivänä 1900 oli näet ruvettu purkamaan vanhaa kylpylaitosrakennusta. Koko rakennuspuuhan ylijohtajana ja rahastonhoitajana toimi johtokunnan puheenjohtaja, ylitirehtööri vapaaherraSeb. Gripenberg, korkeimpana teknillisenä johtajana arkkitehtiOnni Törnqvist(Tarjanne), jonka myöskin tuli tehdä kaikki tarpeen vaatimat piirustukset ja laskelmat, sekä työnjohtajana rakennuspaikalla rakennusmestariNestor L. Eskola. — Ennen kun käymme kertomaan itse työn menosta, on kuitenkin mainittava mitä vastuksia ilmestyi vaikeuttamaan tonttikysymyksen lopullista ratkaisua. Esityksen selventämiseksi on tämän ohella nähtävänä Villensaunan alueen pohjapiirustus.
O.Y. Kaisaniemen hra Julius Tallbergilta ostama alue käsitti ainoastaan tontit n:ris 6, 8 ja 10, jota vastoin kaksi jälellä olevaa, toisten henkilöitten omistamaa, alueen koillisosan muodostavaa tonttia, edelleen jäi siitä erilleen. Teatterirakennuksen tuleva asema lunastetulla alueella oli alusta alkaen jotenkin selvä. Katsottiin luonnolliseksi, että se seisoisi vastapäätä torin eteläpuolella sijaitsevaa Ateneumia. Tästä johtui kuitenkin että rakennuksen pohja-ala tulisi ulottumaan tonttien n:ris 8 ja 10 rajaviivaan asti ja olisi jälkimäistä tonttia sentähden sen verran kavennettava, ettei sille mahdollisesti tulevaisuudessa pystytettävät rakennukset häiritsisi teatterirakennusta. Siinä mielessä päätettiin saman tontin itäpuolelta leikata 11 metriä leveä kaistale, joka joko yhdistettäisiin tonttiin n:o 8 taikka tulisi muodostamaan torilta puistoon vievän kadun ja siten tyydyttämään yleisesti tunnettua ja tunnustettua kulkutarvetta. Sen ohella oli vielä ajateltu, että tontti n:o 10 voitaisiin jakaa kahtia sekä että samoin pohjoinen osa tonttia n:o 8 erotettaisiin eri tontiksi, jollei teatteriyhtiö tahtoisi lunastaa koko tonttia.
Kaupungin viranomaiset ja jotkut niitä korkeammatkin mahtajat katselivat kumminkin karsain silmin koko alkuunpantua yritystä, joka ilmeisesti oli johtava siihen, että suomalainen teatterirakennus kohoaisi yhdellä kaupungin kauniimpia paikkoja ja päälle päätteeksi semmoisella, jossa se oli omansa ensi hetkestä vetämään jokaisen kaupunkiin saapuvan vieraan huomion puoleensa, ja siitä syystä mainitut tonttimuutokset kohtasivat odottamattomia esteitä ja veivät hämmästyttävän paljon aikaa. Houkuttelevin päämäärä vastustajille olisi tietenkin ollut saada kaikki menemään myttyyn, mutta vaikkei sitä enää voitu toivoakaan, niin olihan sentään mieluista ainakin hidastuttaa yritystä ja — tehdä kiusaa!
Kun asia tuli käsittelynalaiseksi kaupunginvaltuuston kokouksessa 29/3 1898, ehdotettiin aluksi sangen mukava tapa päästä hyväksymästä O.Y. Kaisaniemen suunnitelmaa. Päätettiin kysyä: oliko osakeyhtiö ja mistä hinnasta halukas kaupungille luovuttamaan ne Villensaunanalueen tontit, jotka sen hallussa olivat, sillä ehdolla että kaupunki sitoutuisi siellä maksuttomasti antamaan sijaa suomalaiselle teatterille? Tämän johdosta pidettiin yhtiökokous 13/4 ja tultiin siihen päätökseen, että yhtiö — syystä että teatterirakennus O.Y., jota kysymys lähinnä koski, ei vielä ollut perustavaa kokoustaan pitänyt ja rakennuksen suuruus ja muoto sentähden olivat lopullisesti määräämättä — ei voinut olla antamatta kieltävää vastausta. Tietysti oli päätöksen perustuksena sekin mainitsematta jäänyt syy, ettei luotettu viranomaisten asianharrastukseen, eikä siis tahdottu luovuttamalla tontteja, niin sanoaksemme, antautua heidän armoihinsa. Luonnollista ja varmaa on, että vastaus ei enentänyt vallanpitäjien suosiota rakennuspuuhaa kohtaan, sillä nyt riita tonttimuutoksista vasta alkoi, kestääkseen kaksi kokonaista vuotta.
Pitkällinen väittely ja kinastelu koski yksinkertaisesti seuraavaa: toiselta puolen tahtoivat tontti- ja rakennusyhtiöt mielensä mukaan määrätä teatterin aseman omistamallaan alueella ja myöskin heille edullisimmalla tavalla järjestää muun osan aluetta sekä kaupungilta saada raha-avustuksen, joka jossakin määrin vastaisi teatteria varten tarjottuja tontteja; toiselta puolen viranomaiset ensiksi (niinkuin jo tiedämme) eivät ollenkaan tahtoneet myöntää raha-avustusta, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän sopimattomia tontteja ja myöhemmin he tekivät raha-avustuksen riippuvaksi kaikenlaisista mahdollisista ja mahdottomista ehdoista. Vertaukseksi kannattanee muistuttaa, että Adlerbergin aikana, kun venäläinen teatteri rakennettiin, tälle ilmaiseksi luovutettiin kolme tonttia, jotka — yhteiseltä alaltaan noin 6,000 neliömetriä — ovat arvioitavat vähintäin 150,000 markkaan. — Tarpeetonta ja väsyttävää olisi yksityiskohdittain selostella kaikki eri ehdotukset ja sovittelut, jotka esitettiin ja hyljättiin, ennen kun lopullinen tulos valmistui; rajottukaamme seuraavaan pääasialliseen.
Vaikka valtuusto ensin oli vastustanut Christiersonin esittämää ajatusta, että kaupunki niin menettelisi, että teatterirakennusta edistettäisiin rahamäärällä, joka vastaisi tarjottuja, tarkotukseen sopimattomia tontteja, tultiin kuitenkin monen mutkan päästä sille kannalle, että arveltiin kohtuulliseksi myöntää 100,000 markan avustus, mutta oli sen suorittaminen riippuva seuraavista ehdoista: 1) että 11 metriä leveä kaistale tontin n:o 8 läntistä rajaa pitkin luovutetaan kaupungille katua varten; 2) että yhtä leveä kaistale teatterirakennuksen itäpuolella, ulottuva torilta puistoon asti, on jätettävä avonaiseksi; ja 3) että teatterin taakse, puiston rajalle, ei saa asettaa 13 metriä korkeampaa rakennusta. Mitä nämä ehdot tiesivät, selviää kun ottaa huomioon että muilla puiston rajalla olevilla tonteilla saadaan rakentaa 23 metrin korkuisia rakennuksia sekä että O.Y. Kaisaniemi luovuttamalla kadun, joka oli muodostava kaupungin asujamille tarpeellisen kulkutien, myönsi kaupungille vastalahjan, jonka arvo tuskin on 50,000 markkaa alempi. Kun kaupungin aulius itse asiassa ei ollut suurempi kuin tästä näkyy, niin luulisi kaikkien yhtyneen päätökseen, mutta kaukana siitä. Keskustelussa eräs tunnettu kirjailija muun muassa lausui, että viranomaisilla ei saattanut olla suurempaa mielenkiintoa suomalaisen teatterin rakentamiseen maan pääkaupunkiin kuin arabialaisen synagogan aikaansaamiseen Sörnäsissä (!), ja päätöstä vastaan esittivät hrat Lille ja Broberg vastalauseen, yrittääkseen myöhemmin, joskin turhaan, valitustietä saada se kokonaan kumotuksi.
Viimeisenä tonttirettelöiden jaksona on vielä merkittävä se vastustus, jonka synnytti teatteriyhtiön vaatimaton pyynti saada ulotuttaa rakennuksen etupuoli 5,5 metriä ulos torille. Pidettiin näet sopivampana että kulmatorneihin sijoitetut 2:sen parven portaat johtaisivat torille eikä kapeille sivukaduille, jota paitse semmoinen asema olisi edullisempi pääfasaadin vaikutukselle ja samalla myöskin avonainen tontinosa teatterin takana tulisi hiukan laajemmaksi. Kun suunnattoman suuri tori ei sen kautta mitenkään menettänyt luonnettaan, kun ei mikään kulkutie siitä kärsinyt ja kun vihdoin naapuritonttien puolelta asiaan oli suostuttu, luultiin ettei minkäänlaisia esteitä olisi olemassa. Mutta todellisuudessa muodostui tämäkin asia kovin pulmalliseksi, ja vasta runsaan ajan päästä saatiin myöntävä vastaus, johon sentään oli liitetty ehto, että naapuritonttien rakennukset eivät saisi olla 16,5 metriä korkeammat (s.o. puoli teatterin fasaadin korkeutta). Molemmat naapuritontit olivat silloin vielä O.Y. Kaisaniemen hallussa, ja myöntyi se kokouksessaan 19/3 1900 tähän käyttöoikeuden supistamiseen (rakennukset torin varrella saavat muutoin olla 23 metrin korkuisia). Valtuusto puolestaan vahvisti sitte 26/3 suostumuksensa, ja oli tonttikysymys siten lopultakin ratkaistu. Eikä se suinkaan tapahtunut liian varhain, sillä työt rakennusalalla olivat silloin jo kestäneet kaksi kuukautta ja olisivat olleet keskeytettävät, jos juttu olisi venynyt pitemmäksi. Vuotta ennen senaatti jo oli, puoltaen säätyjen anomusta, esittänyt, että Teatterirakennus O.Y:lle myönnettäisiin avustuksena 500,000 markkaa sekä lainana 300,000, josta olisi suoritettava 4 % vuotuismaksu — 3 % korkoa ja 1 % kuoletusta. Esitys hyväksyttiin korkeimmassa paikassa 1 p. heinäk. 1899, ja saman vuoden lopulla mainittu yhtiö osti O.Y. Kaisaniemeltä tontin n:o 8 220,000 markasta, joka hinta sentään myöhemmin alennettiin 200,000 markkaan.
Näin suoritettuamme yrityksen mutkallisen alkuhistorian voimme kertoa itse rakennustyöstä, johon, niinkuin ennen on mainittu, ryhdyttiin tammikuun viime päivänä 1900. Rakennuspaikka ei ollut suotuisimpia, sillä siinä oli pehmeitä maakerroksia keskimäärin noin 15 ja lähellä toria noin 17-18 metrin syvyyteen. Koko rakennus oli siis perustettava paaluille, jotka ylempien maakerrosten läpi lyötiin kovaan pohjaan asti, ja välttämätöntä oli, että paalujen päät, pysyäkseen mätänemättä, olivat 2 metriä maanpinnan, se on pohjaveden alla. Siitä johtui että koko rakennuksen alalle oli, ennen kun paalutus alkoi, kaivettava 2,5 metrin syvyinen kuoppa. Tämä esityö, jonka kautta 6,500 kuutiometriä maata nostettiin ja muutettiin entiseltä paikaltaan, oli 24/2 loppuun saatettu, ja oli siinä talvisen ajan tähden vain vähän tarvittu pumputa vettä. Kohta sen jälkeen ryhdyttiin paalutukseen, jossa käytettiin kahta höyrypaaluranaa eli "junttaa" ja kahta käsivoimalla liikkuvaa; pitemmät paalut olivat kaikki jatkettavat, koska ei yhden puun mitta riittänyt, ja paalujen koko luku oli noin 4,000. Minkälainen paalumetsä tässä on kyseessä, huomaa kun ajattelee, että (Kolhon liikemiehen P. Hyvärisen hankkimain) puiden yhteinen pituus on noin 60 kilometriä (se on Helsingin ja Porvoon välimatka) sekä että kova pohja, jolla paalut seisovat, on melkein niin syvällä kivijalan alemmasta reunasta kuin nelikerroksinen kivirakennus on korkea. Koko paalutustyö vei kolme kuukautta ja oli valmis 26/5. Sen jälkeen peitettiin paalujen päät, sitte kun ne oli asianmukaisesti tasotettu, betoonilla, joka noin 80 sentimetrin paksuisena muodostaa n.s. betoonikakun, joka kannattaa harmaakivistä perusmuuria.
Perusmuuria ja kivijalkaa rakennettaessa tapahtui 18 p. kesäk. 1900 (viime luvussa jo mainittu) teatteritalon peruskiven juhlallinen laskeminen. Kun näet laulu- ja soittojuhla oli avattu, kokoontui yleisö, alkajaislaulun ja -puheen virittämän tunnelman valtaamana, rakennuspaikalle, ja siinä puhujalavalle noustuaan — aamuauringon kirkkaassa valossa, sinisen taivaan alla, Kaisaniemen keväinen vihannuus taustana — suomalaisen näyttämön vanha, uskollinen ystävä Antti Jalava piti ylevämielisen juhlapuheen. Hän johti kuulijain mieleen kansallisen elämän monipuolisen nousun ja erittäin Suomalaisen teatterin synnyn ja kehityksen menneenä kolmena vuosikymmenenä, huomautti kansallisen näyttämön suuresta merkityksestä kansakunnan sivistyselämässä, varsinkin kansan kielen kohottajana, ja päätti seuraavin sanoin:
— — "nouskoon tälle paikalle se suomalainen runola,
"'Jossa Suomen suuret laulumiehet,Väinämöisen vöihin vyötettyinä,Näillä Suomen soivilla sanoillaSulokanteleita soittelevat!'
"Kotiutukoot siihen taiteen ja hyveen lempeät haltijat, jalostuttaen ihmisten sydämiä, jakaen heille virkistystä ja lohdutusta huolen hetkinä sekä herättäen heissä luottamusta tulevaisuuteen, jos se joskus alkaisi horjua! Nouskoon siinä Suomen kieli korkealle kaikumaan, ja asukoon siinä aina Suomen mieli!"
Sen jälkeen pantiin perusmuuriin, jotenkin sille kohdalle minkä yllä nyt on eteisen keskimäinen ovi, vaskinen lipas, jonka sisällä oli seuraavalla kirjoituksella varustettu hopealaatta:
"Ensimäistä yleistä suomalaista laulu- ja soittojuhlaa Suomen pääkaupungissa vietettäessä, tuhansien kansalaisten läsnäollessa, laskettiin Suomen Kansallisteatterin uuden kodin peruskivi 18 p. kesäkuuta vuonna 1900. Suomen näytelmätaiteen ystävät keräsivät pohjarahaston, Suomen valtio avusti suurella kannatuksella ja lainalla, pääkaupunki antoi apua alan hankkimiseen."
Lippaan muurasivat sitte perusmuuriin Seb. Gripenberg, Onni Törnqvist (Tarjanne), Katri Rautio, A. Almberg (Jalava) ja A. V. Helander, ja laski Gripenberg nostokoneen avulla mahtavan kivimöhkäleen kätkön päälle. Sen jälkeen juhlapuhuja toivotti yrityksen johtajalle, arkkitehdille, rakennusmestarille ja työväestölle onnea ja menestystä heidän tärkeässä tehtävässään ja ehdotti eläköönhuudon Suomalaiselle teatterille, johon kaikki läsnäolijat innostuneesti yhtyivät.
Katri Raution vielä lausuttua J. H. Erkon sepittämä juhlaruno, kuorot soiton säestämänä lauloivat Suomen laulun, jota kuullessaan yleisö seisoi paljain päin.
Juhlallisuuteen oli saapunut kaksi sähkösanomaa, jotka Jalava luki yleisön kuultavaksi:
(Nauheimista:) "Onnea työllenne. Kasvakoon taiteen hyväksi, isänmaan kunniaksi! Kaarlo ja Emilie Bergbom."
(Franzensbadista:) "Sairauden kautta estettynä personallisesti ottamasta osaa suureen isänmaalliseen juhlaan olen kuitenkin henkisesti sydämelläni luonanne. Eläköön usko tulevaisuuteen! Eläköön Suomi! Eläköön Suomen kansa! Ida Aalberg."
Näihin tervehdyksiin päätettiin kohta vastata ja samalla myöskin lähettää tervehdys rva Winterhjelmille, sitte kun kullekin vastaanottajalle erikseen oli kohotettu eläköönhuuto. Nämä Jalavan kirjoittamat sähkösanomat kuuluivat näin:
Kaarlo ja Emilie Bergbomille: "Suomalaisen teatterin luojalle ja johtajalle sekä hänen uskolliselle työtoverilleen lähettää uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö, heille innokkaan eläköönhuudon kohotettuaan, sydämellisimmän ja kiitollisimman tervehdyksensä."
Ida Aalbergille: "Kohotettuansa raikkaan eläköönhuudon Suomen suurimmalle näyttelijättärelle uuden suomalaisen teatteritalon peruskiven laskemisessa läsnä ollut yleisö lähettää Teille lämpimän ja kiitollisen tervehdyksensä."
Hedvig Raa-Winterhjelmille. "Kiitollisessa muistossa pitäen ensimäisen ladunhiihtäjän suomenkieliselle näytelmätaiteelle uuden suomalaisen teatterihuoneen peruskiven laskemisessa läsnä ollut juhlayleisö lähettää Teille, kohotettuaan Teille innokkaan eläköönhuudon, kunnioittavan ystävällisen tervehdyksensä. Eläköön Lea!"
Vihdoin kuorot ja soittokunnat virittivät Mamme-laulun, johon päättyi tämä juhla, jonka vertaista sivistyshistoriamme ei monta tiedä.
Jos luemme peruskiven laskemisjuhlankin valmistuspuuhiin, niin sen jälkeen ei enään ollut mitään estämässä työn tarmokasta jatkamista. Ja totta tosiaan oli kuin älyn johtama ihmiskäden voima nyt olisi tahtonut näyttää mihin se pystyy, niin nopeasti uuteen teatteritaloon kohdistetut unelmat ja suunnitelmat alkoivat silmiemme edessä toteutua. Kesällä 1900 valmistuivat näyttämöä ympäröivät muurit ja varustettiin tilapäisellä katolla, jonka suojassa talvella kupoolin rautakannattimet asetettiin paikoilleen. Kesällä 1901 nousivat kaikki muut muurit sekä rakennettiin samalla graniittifasaadi toria kohti. Niin reippaasti edistyttiin, käyttämällä milloin mistäkin tuotuja aineksia. Fasaadin vaalea graniitti on Uudenkaupungin tienoilta, ja sen koristukset on veistetty Pielisjärven vuolukivestä. Rakennukseen ja varsinkin näyttämön sisustamiseen tarpeelliset lukuisat ja mutkikkaat rautarakenteet ja konelaitokset saatiin enimmäkseen saksalaisista erikoistehtaista, syystä että kotimaassa oli vähän sellaisia tarjona, ja sieltä tulleet monttöörit johtivat niiden paikoilleenpanoa. Sitä vastoin ovat lämpöjohto- ja ilmanvaihdoslaitokset kotimaisia, Högforsin tehtaan tekemiä; ja muutoinkin käytettiin mahdollisuuden mukaan kotimaisia voimia. Siten suoritti koristusmaalari S. Vuorio, arkkitehdin osotusten mukaan ja hänen kanssaan neuvotellen, katsomon, lämpiön y.m. maalaus- ja koristustyöt, niihin luettuina myöskin ensi rivin lämpiön kauniit akkunamaalaukset. Näistä viimemainituista on erittäin merkittävä, ettei niiden kustannukset menneet rakennusrahastosta, vaan ovat ne lahjotuksia: keskimäinen ylioppilaskunnan laulajilta ja toiset erinäisiltä hankkijatoiminimiltä; piirustukset akkunamaalauksia varten ovat arkkitehti Eliel Saarisen tekemiä, jonka nimen Suomen mainio suomalaistyylinen paviljonki Parisin näyttelyssä 1900 oli tehnyt tunnetuksi. Sisustamistöihin käytettiin myöskin naisten keräämät rahat (katso ylemp. s. 102), jotka m.m. maaseuduilta lähetettyjen lisien kautta olivat kasvaneet noin 40,000 markkaan (ja joita rouvat I. Aspelin, M. Donner, H. Gripenberg, I. Palmén ja E. Rönnholm sekä nti Aini Nevander olivat hoitaneet). Niillä hankittiin kaikki katsomon ja parvien istuimet (20,000), ensi parven lämpiön (8,000) ja näyttelijäin huoneiden y.m. kalustot, jotka osaksi ovat alkuperäisten kotimaisten piirustusten mukaan tehtyjä ja semmoisina somia näytteitä ajan jalostuneesta taideteollisuudesta, suuri punainen matto näyttämölle ja vielä muutakin pienempää. Mainittuihin ja muihin sisustustöihin, alkaen sisäpuolisesta rappauksesta, tietenkään ei päästy käsiksi ennen kun koko rakennus oli saatu vesikattoon, ja se tapahtui vasta syksyllä 1901, mutta sitte niitäkin kiirehdittiin semmoisella vauhdilla, että jo vuoden 1902 alussa voitiin ajatella avajaisten viettämistä kevätkauden lopussa, huhtikuussa.
Koko, meidän oloihin katsoen suurvaltainen rakennusyritys, jota pitkälliset ja kalliit perustustyöt olivat vaikeuttaneet, ja johon kuului melkoinen määrä mutkikkaita, meillä ennestään tuntemattomia erikoistehtäviä, oli siis suoritettu ainoastaan 26:ssa kuukaudessa. Että tämä ylipäätään kävi mahdolliseksi, riippui tietysti useista suotuisista asianhaaroista, mutta kaikissa tapauksissa tulee siitä kiitos ensi kädessä johdolle. Vapaaherra Seb. Gripenberg, jonka ansioksi, niinkuin edellisestä tiedämme, on luettava, että vihdoin tontti saatiin rakennusta varten, valvoi väsymättömästi suuren puuhan menoa milloin mitenkin toimien sen hyväksi, arkkitehti Törnqvist puolestaan osasi lannistumattomalla tarmolla sekä taiteellisella kekseliäisyydellä ja luomainnolla niin hoitaa tehtäväänsä, että lukemattomat työläät erikois- ja detaljipiirustukset aina olivat valmiit oikealla hetkellä, ja oli hänellä tässä kohden taitavia avustajia arkkitehdeissä Yrjö Sadenius (Sadeniemi) ja Vivi Lönn, ja niinikään rakennusmestari Eskola harvinaisella voimalla, huolella ja valppaudella toimi itse työmaalla. Sitä paitse on erityisesti huomioonotettava, että työ tapahtui aikana, jolloin työväen olot olivat rauhallisemmat kuin muutamia vuosia myöhemmin, niin ettei työlakkoja eikä muita levottomuuksia sattunut, jotka olisivat hidastuttaneet sitä taikka enentäneet kustannuksia. Päinvastoin kuultiin kerrottavan liikuttavia kaskuja siitä, kuinka yksityiset työmiehet mielellään olivat mukana rakentamassa uljasta kotoa suomalaiselle näyttämölle.
Entäs yrityksen taloudellinen puoli: riittivätkö rahat? Siihen vastaamme toisella kysymyksellä: missä on se nykyajan vaatimuksia tyydyttävä teatteri, joka ei olisi tuottanut rakentajilleen ainoatakaan yllätystä laskelmiin nähden? Teatterirakennus-O.Y:llä oli alkuaan käytettävinään valtion myöntämä avustus, 800,000 mk (500,000 suoranaista avustusta ja 300,000 lainana), kaupungin myöntämä 100,000 mk sekä osakepääoma 200,000 mk eli yhteensä 1,100,000 mk; mutta kun tästä meni tontin lunastamiseen 200,000, jäi itse rakennukseen 900,000 mk, ja sen toivottiin riittävän. Toivo petti kuitenkin. Jos kustannusehdotusten tekeminen yleensäkin on pulmallista, niin on se sitä kaksinkerroin, kun on kyseessä erikoisrakennus, johon nähden maassa on vähän taikka ei ollenkaan kokemusta. Se selittää että nyt meillä, niinkuin säännöllisesti ulkomaillakin, missä nykyaikana uusia teattereita on rakennettu, laskelmat eivät pitäneet paikkaansa.
Vaikka koetettiin parhaimman mukaan säästää, niin että esim. johtokunnan puheenjohtaja ja jäsenet eivät saaneet penniäkään vaivastaan ja ajanhukastaan, että arkkitehti tyytyi noin puoleen siitä mitä hän voimassaolevan arkkitehtitaksan mukaan olisi voinut vaatia sekä että rakennusmestarin palkkakin oli kohtuullista alempi, huomattiin kuitenkin jo aikoja ennen kun rakennus oli valmis, että tuntuva lisä oli tarpeen, jotta voitaisiin hyvittää kaikki ne, jotka olivat rakennusta varten hankkineet mikä mitäkin. Mutta mistä se saataisiin? Osakkailta oli mahdoton pyytää enempää, sillä olivathan he jo antaneet 200,000 mk, mikä pääoma korkoineen päivineen oli mennyt. Luonnollisesti oli siis vielä käännyttävä valtion puoleen ja sitä ennen hankittava mitä välttämättömästi tarvittiin yksityisten teatterinystävien luoton avulla. Näin meneteltiinkin. Kun sitten anomus lisätystä valtioavusta oli tehtävä, oli vanhan hyvän (taikka pahan) tavan mukaan käytävä hallituksen jäsenten luona "kumartamassa", se on selittämässä asiaa ja pyytämässä kunkin asianomaisen suosiollista myötävaikutusta onnelliseen päätökseen. Muun muassa oli "kumarrusmatka" tehtävä silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin luo, sillä jos hän olisi asettunut kielteiselle kannalle, olisi kaikki ollut hukassa. Niinkuin jokainen helposti ymmärtää, ei tämä turnee teatterin hyväksi ollut mikään kadehdittava tehtävä, semminkin kun se sattui juuri vihkiäisjuhlan jälkeen, johon ei kenraalikuvernööriä eikä hallituksen jäseniä oltu kutsuttu. Uhrautuvaisena kuin ainakin Rakennus O.Y:n puheenjohtaja, vapaaherra Gripenberg, siihen kuitenkin mukautui. Hän meni kenraalikuvernöörin puheille ja esitti millä kannalla oltiin, että rakennus tosin oli valmis, mutta oli velkoja kasaantunut lähes 300,000 mk, joita ei voitaisi suorittaa ilman yleisistä varoista myönnettyä lainaa. Vastaus kuului niin, että kenraalikuvernööri olisi taipuvainen puolestaan myöntämään lainan sillä ehdolla että — senaatti hyväksyisi hänen ehdotuksensa poliisilaitoksen uudestaan järjestämiseksi!! Sitä paitse hän ei salannut, että olisi tehty oikeammin ja viisaammin, jos hänet olisi kutsuttu avajaisiin, "sillä", olivat mahtimiehen sanat kuuluneet, "teille olisi edullisempi että olisin ystävänne kuin vihollisenne". Gripenberg ei voinut muuta kuin myöntää, että huomautus todennäköisesti oli varsin oikea, mutta oli asia järjestäytynyt niinkuin tapahtunut oli hänen siihen mitään voimatta, ja sen sanottuansa hänen suotiin lähteä. Miten olikaan, myönnettiin sentään, kiitos olkoon senaatin harrastuksen, 280,000 markan laina — miksi hyväksi poliisilaitokselle, sitä emme tiedä. Lainausehdot olivat mitä suotuisimmat, kun näet teatteri vapautettiin korkojen suorittamisesta 15 ensimäisenä vuotena. — Mutta ei tälläkään päästy kaikista rahahuolista. Lopulta tarvittiin näet vielä 108,000 mk, jotka saatiin lainaksi Kansallis-Osake-Pankilta, joka koko ajan mitä auliimmin oli neuvoin ja teoin avustanut yritystä. Kaikkiaan olivat kustannukset siis nousseet 1,500,000 markkaan. Jotta pankki saisi saatavansa, muutettiin O.Y. Kaisaniemi siten että hrt E. Aspelin-Haapkylä, S. Gripenberg, V. Lounasmaa, K. A. Paloheimo ja G. W. Sohlberg lunastivat kaikki muut osakkeet, osaksi tasa-arvosta osaksi korkeammastakin hinnasta, ja sitoutuivat luovuttamaan koko yhtiön loppuvoiton, mikäli se nousi yli 6 % heidän omista osakkeistaan, velan vähentämiseksi. Niin on tapahtunutkin, joten O.Y. Kaisaniemi joku aika sitten hajotessaan on lyhentänyt mainittua velkaa 54,000 markalla sekä tarpeellisiin korjaustöihin teatterissa antanut 7,000 mk.
Näin olemme kertoneet kuinka uusi teatteritalo rakennettiin. Mitä siitä vielä on sanottavaa, jääköön siksi kun esityksessämme olemme tulleet siihen ajankohtaan, jolloin uljaan rakennuksen ovet ensi kerran avattiin yleisölle.
* * * * *
Bergbom-sisarukset lähtivät keväällä 1901 jo 7/5, siis tavallista varhemmin, ulkomaille ja oli heidän matkansa päämäärä aluksi Parisi. Siellä he viipyivät toista kuukautta ja viihtyivät erittäin hyvin. Oli nimittäin lämmin ja kaunis ilma, joten he vapaasti voivat nauttia parisilaisesta keväästä. Tämän kirjan tekijäkin oli silloin Parisissa ja asuen samassa pienessä hotellissa Odéon teatterin lähellä Quartier Latin'issa kuin sisarukset hän heidän kanssaan teki useita yhteisiä retkiä maailmankaupungissa. Niin käveltiin yhdessä Luxembourgin puistossa, tehtiin vaunumatka Vincennes'iin, oltiin käynnillä Emil Wikströmin luona, joka perheineen jo oleskeli viidettä vuotta Parisissa, juuri saamaisillaan valmiiksi suuren säätytalon otsikkoryhmänsä, ja syötiin sitten, kaikki yhdessä, ranskalaiset päivälliset klo 8 illalla, taivasalla boulevard St. Germain'in varrella. Sekä Kaarlo että Emilie näyttivät terveiltä ja iloisilta — he olivat ainakin näennäisesti vapautuneet surullisen raskaasta kotimaantunnelmasta ja jokapäiväisistä teatterihuolista. Kumminkin on tekijällä muisto yhdestä pikku tapahtumasta, joka kohta teki häneen painostavan vaikutuksen, vaikkei hän silloin aavistanutkaan, miten ennustava se todella oli. Eräänä iltana hän oli yhdessä Bergbomin kanssa klo 9-10 ajoissa palannut hotelliin, jossa kumpikin meni huoneeseensa. Vähän klo 10 jälkeen hänen mieleensä tuli kysyä jotakin Kaarlolta ja, luullen tämän vielä olevan ylhäällä, hän meni häntä tapaamaan. Kaarlo oli kumminkin jo pannut maata, mutta ovi ei ollut lukossa. Koska tämä tuntui omituisen varomattomalta oudossa hotellissa, oli aivan luonnollista kysyä: "Eikö sinulla ole tapana sulkea oveasi yöksi!" — "Ei ole, jos halvauskohtaus sattuisi, enkä voisi nousta vuoteelta, on parempi että ovi on auki!"
Nähtyänsä mitä teattereilla oli uutta ja tapansa mukaan tehtyänsä ostoksia teatteria varten sisarukset kesäkuun keskivaiheilla (siis oltuaan Parisissa 6 viikkoa) lähtivät Nauheimiin, jossa olivat olleet edellisenäkin vuonna. Sieltä Emilie 19/6 muun muassa kirjoittaa nti Aini Nevanderille viimeisestä Parisinmatkastaan — sillä viimeinen se tositeossa oli:
— "Sunnuntaiaamuna jätimme ihastuttavan Seine-kaupungin, ja kyllä Ranska kumminkin on ihana maa, väestö henkevämpi ja rakastettavampi kuin muut kansakunnat ja Parisi kaupunkien kaupunki. Saksalaista Biederkeit'iä, Tüchtigkeit'iä j.n.e. kunnioitan tosin suurimmassa määrässä, mutta minä rakastan ranskalaisten luonnonlaatua kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Lähdimme klo 8 aamulla, ja kun ilma oli kolea ja paha, jatkoimme yhtä mittaa väsymättä, vaikka tulimme tänne perille vasta keskiyön jälkeen. Täällä on koko ajan ollut sateista ja kylmää; Parisissa oli meillä lakkaamatta kirkas taivas ja päivänpaistetta, jollei oteta lukuun paria meluavaa ukkosilmaa, mutta sehän on ranskalaisen luonteen mukaista!"
Kaikesta päättäen Nauheimissa olo ei tällä kertaa muodostunutkaan tyydyttäväksi. Ilmat olivat epäsuotuisat ja Kaarloa vaivasi katarri kuumeineen. Sitä paitse ei mielikään pysynyt niin keveänä kuin Parisissa. Jo ennen lähtöä sieltä oli tieto saapunut heidän sisarensa, vapaaherratar Betty von Troilin, kuolemasta, sitte tuli ikäviä uutisia valtiollisista ja puolue-rettelöistä (esim. häpeällinen oikeudenkäynti Yrjö-Koskista vastaan) ja vihdoin teatterihuolet, joihin tällä kertaa kuului kaikenlaiset varustukset uutta näyttämöä varten. Muun muassa oli Grabovilta Tukholmasta tilattu uusia koristuksia, ja aikoi Kaarlo palata sitä tietä nähdäkseen kuinka työ oli edistynyt. "Ne [uudet koristukset]", Emilie kirjoittaa, "painavat meitä enemmän kuin tahdomme taikka uskallamme sanoa."
Kun Kaarlo oli "lukenut leivisköittäin sanomalehtiä ja kirjoja" ja ottanut täyden määrän (24) kylpyjä, sisarukset 18/7 lähtivät Nauheimista ja suuntasivat matkansa Amsterdamiin, sillä Kaarlolla oli suuri halu nähdä Hollantia, sen taidetta ja muuta kultuuria ja kansaa. Emiliellä oli tavan mukaan — vaikka hän jo edellisenä vuonna [1900] oli eronnut virastaan hypoteekkiykdistyksessä — suurempi kiire kotiin, ja hän erosikin 24/7 Brüsselissä veljestään matkustaakseen Berlinin ja Stettinin kautta Helsinkiin. Kaarlo sitä vastoin jäi vielä Brüsseliin, joka hänestä oli "kaikin puolin viehättävä", ja matkusti sitten "hitaasti" Kölnin, Hildesheimin, Goslarin, Schierken, Halberstadtin kautta Harzvuoristoon, johon Nauheimin lääkäri oli neuvonut hänet "jälkiparannuksille". Kotimaahan, johon hän, niinkuin tiedämme, surkean sekasorron tähden ei ikävöinyt, Kaarlo palasi vasta 24/8.
Tältä kesältä on meillä kaksi Bergbomin kirjoittamaa päiväämätöntä kirjettä nti Betty Elfvingille. Edellinen, Nauheimin olon lopulta, alkaa seuraavin sanoin:
"Rakas Bettina-ystävä. Kuinka virkistävää olikaan kuulla jotakin sinulta. Olemme viime aikoina tavanneet toisiamme niin pikimmältään, ettemme vuosikausiin ole saaneet tilaisuutta oikeaan 'passiar'iin', kuten tanskalaiset sanovat. Tuntuisi niin hyvältä saada puhua siitä, joka meitä kaikkia painaa, puhua tyynesti ja surullisesti niinkuin ihmisten sopii, jotka tietävät ettei välttämätöntä muuteta huutamalla, mutta että kestettävä on viimeiseen saakka. Me ymmärrämme toisiamme — siitä olen vakuutettu — tässäkin asiassa."
Muutoin koskevat molemmat Sprengtportenin oppilaita. Nti Elfving oli kirjoittanut, että kappaletta oli pyydetty näyteltäväksi Ruotsiin (arvaamme että Aug. Lindberg oli sitä pyytänyt). Kaarlolle tämä oli "yllätys, joka ei ollut sekottumattomasti iloinen", vaikka luonnollisesti sensuuri nyt vähemmän kuin koskaan sallisi kappaleen esittämistä Helsingissä. Hänen mielestään oli sentään myöntäen vastattava, mutta ennen kun käsikirjoitus lähetettiin, oli se tarkastettava ja erinäisiä lauseita muutettava, ne kun eivät sopineet ruotsalaisille. Tämä työ ei kumminkaan voinut tapahtua kirjeiden kautta, vaan oli heidän sitä varten yhdyttävä syyspuolella. Tuliko tästäkään mitään, sitä emme tiedä. Ei ainakaan näytelmää ole Ruotsissa esitetty. Mahdollisesti raukesi tuuma sentähden, että nti Elfving näihin aikoihin kuoleman kautta menetti sekä sisarensa että äitinsä.[50]
* * * * *
Viimeinen näytäntökausi Arkadiassa alkoi l/9 Murtovarkaudella ja muilla tunnetuilla kappaleilla, siksi kun 18/9 tuli ensimäinen uutuus, Jalmari Finnen suomentama A. Bissonin ja B. de Turiquen 3-näytöksinen huvinäytelmäHistoriallinen linna, joka Parisissa oli loistavasti menestynyt, mutta meillä eli vain kolme iltaa. Vetämättä vertoja Bissonin Herra ylitirehtöörille näytelmä myöskin tarjosi vähemmän otollisia tehtäviä; kuitenkin Weckman — Barrois, Kallio — Colombin, Närhi — Gabriac sekä nti Lähteenoja — Chloe, Olga Salo — rva Baudoin ja Olga Leino — Géneviève huvittivat katsojia. — Lähinnä sen jälkeen seurasi 25/9 Hamlet, uusittuna, ja nähtiin nyt niinkuin aina kuinka luotettava suosijapiiri klassillisella draamalla oli teatterin yleisössä. Se meni 8 kertaa. Päärooli oli niinkuin ennen Axel Ahlbergilla, mutta Ofeliana esiintyi Lilli Högdahl, näytellen "liikuttavasti ja kauniisti", sentään tyydyttämättä korkeita vaatimuksia. — Hamlet-näytäntöjen välissä ja jälkeen vieraili muutamina iltoina rvaKahilainen, esiintyen muun muassa pastorin rouvana Kuopion takana, ja teki hänen repäisevä komiikkansa entisen tapaista vaikutusta; nti Tompuri oli Lilli jaPaavo Ahlman[51] pastori Jussilainen. — Ohjelmistolle uusi Molièren huvinäytelmä,Scapinin vehkeilyt, annettiin, Jalmari Finnen suomentamana syyskauden toisena uutuutena 9/10, ja se synnytti salongissa mitä hilpeimmän mielialan. Lindfors oli oivallinen Scapin, ja kiitosta niittivät myöskin Falck — Argante, Närhi — Geronte, Kallio — Octave, Suonio — Leander, Tyyne Finne — Hyacinthe ja Olga Leino — Zerbinette. — Uusintona tosin mutta silti melkein uutena palasi Hauptmannin Hannele näyttämölle 16/10. Nuori säveltaiteilijaErkki Melartinoli näet, vasta kotiuduttuaan ulkomailta opintomatkalta, säveltänyt kappaletta varten laajan musiikin, joka R. Kajanuksen orkesterin esittämänä huomattavasti enensi sen vaikutusta. Hänen oli erinomaisesti onnistunut tavata näytelmän lyyrillinen pohjatunnelma (E. Katila U. S:ssa). Esittäjiäkin kiitettiin keitä tosipiirteisestä realismista, keitä hienotunteisesta tunnelmanvirityksestä;. Olga Leino oli Hannele, Lattu kyläräätäli, Närhi Hannelen isä, Salo Gottwald, nti Lähteenoja ja Pesonen köyhäinhuoneen väkeä.
Marraskuu alkoi kaksoispremiäärillä, 1/11 kun annettiin Jalmari Finnen suomentama E. Pailleronin 1-näytöksinen huvinäytelmäKipinäja kotimainen alkuteos, Jalmari Hahlin 3-näytöksinen näytelmäHeinäkuun helteessä. Miellyttävässä esikappaleessa nti Helmi Tähtinen[52] kokeili iloisena Antoinettena, saaden melkoista suosiota osakseen. Mitä taasen ohjelman pääkappaleeseen tulee, ei se paikallisväriä ja henkistä lentoa kaipaavana "taiteilijadraamana" ollut omansa mainittavasti viehättämään yleisöä; jo toisen illan jälkeen se katosikin. — Paljon suurempaa huomiota, joskaan ei pysyvää menestystä, saavutti Kasimir Leinon 5-näytöksinen historiallinen näytelmäJaakko Ilkka ja Klaus Fleming, joka 9-kuvaelmaisena oli niin laaja, että se riitti kahdeksi illaksi: edellisenä näyteltiin 5 ensimäistä kuvaelmaa ja toisena 4 jälkimäistä. Näyttämöllepano oli tavallisen huolellista, loistavaa ja aikakautta kuvaavaa, niin että se viehätti katsojia silloinkin kun toiminta — niinkuin varsinkin alkupuolella — tuntui pitkäveteiseltä. Näytteleminen oli hyvää etenkin pääosiin nähden; mutta monet sivuosat, joihin ei enää kehittyneitä voimia riittänyt, esitettiin luonnollisesti heikommin. Mainioita olivat erittäinkin B. Leino Ilkkana, joka innostuneesti näytteli pohjalaista talonpoikaissankaria, ja Axel Ahlberg Klaus Fleminginä; mainitsemme myös nti Lähteenojan noitana. Näytelmän ensimäinen osa annettiin ensi kerran 15/11 ja sitten vielä kaksi kertaa peräkkäin, jonka jälkeen toisen osan ensi-ilta oli 20/11 — kaikkiaan meni kumpikin osa 7 kertaa. Yleisö oli kyllä viehättynyt, mutta myöhemmillä kerroilla vähälukuinen. — Joulukuulla ei enää tullut uutta, vaan muun tunnetun muassa pitkiä aikoja kätkössä ollut oopperamainen Kultaristi, jossa laulajana esiintyiIivari Kainulainen.[53] —
"Tunnollista ja ahkeraa työtä teatteri on tehnyt viime syyskautenansakin", eräs arvostelija lausuu, "joskaan työ ei tunnu niin intensiiviseltä kuin ennen." Enemmän uutta olisi saanut ilmestyä, mainitaan sen ohella; mutta nyt niinkuin tavallisesti arvostelija ei tiennyt, miksi täytyi vähempään tyytyä. Bergbomin aikomus oli ollut esittää Björnsonin Yli voimain, mutta oli se lykättävä, kun tekijän vaatimaa palkkiota, 1,000 kruunua, katsottiin liian suureksi. Sittemmin runoilija alensi vaatimuksensa, ja kappale voitiin näytellä tammikuun lopulla.
Muuten saamme tietoja teatterista ja oloista Emilien kirjeestä BettyElfvingille 15/12:
— "Joulukuun 4 p. Kaarlo lähti jälleen tavalliselle joululevolleen; hän matkusti Berliniin, mutta palaa luultavasti uudenvuoden aatoksi. Kyllä hän tänä vuonna on ollut jotenkin voimissaan, mutta eihän joustavuus eikä voimat enään ole entisellään. Tammikuulla [todellisuudessa helmikuulla] Ida Aalberg on tuleva. Hän esiintyy Hedda Gablerina, Theodorana sekä vielä jossakin kolmannessa roolissa, joksi hän itse ehdottaa Orleansin neitsyttä, mutta siihen emme ole oikein taipuvaisia. Näytelmä on vaativainen näyttämöllepanoon nähden, emmekä nyt, kun jo seisomme toisella jalalla uudessa talossa, katso itsellämme olevan oikeutta heittää pois niin paljon rahaa kuin kaksi koristuskappaletta [Theodora oli toinen] vie. Jos hän kuitenkin pysyy lujana, täytyy meidän kai myöntyä. — Niin uusi talo! Se on nyt melkein valmis, ja me odotamme vain johtokunnan pyytämää ylimääräistä lainaa, mutta saa nähdä kuinka kaavan sitä on odotettava. Senaatti on tosin puoltanut sitä, mutta miten ratkaistaan kysymys Pietarissa? Suurella levottomuudella minä ajattelen muuttoa uuteen palatsiin; päiväkustannukset nousevat siellä niin kuulumattoman suuriksi, että pelkään teatterin tulojen olevan aivan riittämättömät. — Ja nyt, hyvä loppu tälle suruvuodelle. Jumala suokoon meille kaikille valoisampia, toiverikkaampia päiviä, mutta ennen kaikkea rehellistä tahtoa ja luottamusta. Nyt on kaikki pimeää ja raskasta. Vanha Yrjö-Koskinen uskoo kumminkin järkkymättömästi, että valoisampi aika on koittava, vaikkemme kenties itse saakaan sitä nähdä. Jumalan haltuun. Ystäväsi Emilie Bergbom."
Kaarlon matkalta on meillä yksi päiväämätön kirje, josta otamme seuraavat rivit:
"Armahani! Ei minulla ole paljon kerrottavaa. Olen levähtänyt ja rauhottanut kiihottuneita hermojani — sehän olikin matkani tarkotus. Teatterin suhteen on minulla ollut huono onni. Niin esim. odotin Kööpenhaminassa neljä päivää nähdäkseni Kuningas Learin n.s. Shakespearenäyttämöllä, jonka Perfall ja Possart ovat keksineet lukuisia dekorationivaihdoksia vaativia kappaleita varten. Ainoastaan tausta ja tehottomia (neutrala) kulisseja. Mutta kun tulin teatteriin, sain Learin sijasta nähdä kaksi Heibergin homehtuneimpaa voodevillea. Samoin petettiin minua edellisenä iltana Dagmarteatterissa, missä sain Kamelianaisen (!) Björnsonin uusimman draaman, Tora Parsbergin, sijasta. Täällä Berlinissä en ole nähnyt Hoop of Seegen (Siunauksen toivo), mutta kyllä Yli voimain. — — En ole saanut bysantilaisia reunuksia [Theodoraa varten]; paras lienee maalauttaa semmoisia, niin ne saa toivomuksensa mukaisiksi. — — Kaarlosi."
Emilien kirjeestä näkyy, että teatterin vanhat johtajat eivät suinkaan ehdottomasti iloisin mielin nähneet, kuinka lähestymistään lähestyi hetki, jolloin muutto oli tapahtuva. Kaikenlaiset huolet ja valmistuspuuhat, jotka se aiheutti, täyttikin näinä aikoina heidän mielensä enemmän kuin jokapäiväiset, "juoksevat" toimet.
Miten mainittujen huolten laita lieneekin, muodostui kevätkausi sangen värikkääksi, sangen huomattavaksi niin ohjelmiston puolesta kuin taiteellisestikin. — Vanhemmista kappaleista tammikuun alusta mainitsemme (Benj. Leinon hyväksi 10/1 ja Topeliuksen muistoksi 14/1 näytellyn) Regina von Emmeritzin sentähden, että nimiroolissa esiintyi Lilli Högdahl, joka nuori näyttelijätär, huolimatta vielä vakaantumattomasta taiteestaan, suorittaen yhä vaikeampia tehtäviä herätti yleisössä päivä päivältä suurempia toiveita. — Uuden vuoden ensimäinen uusi kappale oli kotimainen alkuteos, Väinö Andelinin kirjoittama 3-näytöksinen näytelmäMerimiehet(ensi-ilta 17/1), jonka monet yksityis- ja yhteislaulut O. Merikanto oli säveltänyt. Tämä merimieselämän kuvaus oli luultavasti aiottu kilpailemaan Pakkalan tukkimieselämän kuvauksen kanssa, mutta onnistuakseen ei näytelmän juoni ollut tarpeeksi yksinkertainen tai luonteva, eikä siinä ollut sitä kansanomaista huumoria, joka voittaa sydämiä. Etenkin laulujen ansioksi on luettava että se kumminkin meni 7 kertaa. — Toisena uutuutena tuli Björnstjerne BjörnsoninYli voimain1:nen osa, A. B. Mäkelän suomentamana, 29/1. Merkillinen aatedraama esitettiin — B. Leino Sangina, Katri Rautio hänen vaimonaan, Axel Ahlberg Brattina — hyvin tyydyttävästi ja herätti myöskin mielenkiintoa; mutta siitä että se meni vain kolme kertaa, näkee ettei se ollut otollinen suuremmalle osalle yleisöä.