3. Viron lyhyt vapaudenaika 24—25. 2. 1918.
Ensimmäiset kappaleet itsenäisyysmanifestia ilmestyivät katujen varsille ilmoitusseiniin ja kauppojen näyteikkunoihin iltapäivällä vahvistaen jo aikaisemmin päivällä kansanjoukkoihin levinneitä itsepintaisia huhuja Viron julistamisesta itsenäiseksi tasavallaksi.
Suuret ihmisjoukot keräytyivät lukemaan julistuksia. Lähelle päässeet lukivat niitä ääneen taakse jääneille.
Maapäivien vanhintenneuvoston helmikuun 24 p:nä 1918 päiväämä »Manifesti kaikille Viron kansalaisille» alkaa julistamalla Viron sen historiallisissa ja maantieteellisissä rajoissa siitä päivästä lähtien itsenäiseksi, demokraattiseksi tasavallaksi, jossa vain maapäivien valitsema Viron pelastuskomitea oli toistaiseksi oikeutettu käyttämään korkeinta valtaa. Nuori tasavalta oli oleva poliittisesti täysin puolueeton, josta syystä naapurivaltioiden toivottiin kohtelevan sitä sellaisena. Sotaväki oli ensi tilassa vähennettävä siihen määrään, joka oli tarpeen sisäisen järjestyksen ylläpitoon. Venäjän armeijassa vielä palvelevat virolaiset sotilaat oli kutsuttava kotiin ja vapautettava sotapalveluksesta. Lisäksi taattiin 1:o kaikille tasavallan asukkaille uskontoon, kansallisuuteen ja poliittisiin mielipiteihin katsomatta tasa-arvo lain ja tuomioistuinten edessä, 2:o kansallisille vähemmistöille kansallis-sivistyksellinen autonomia ja 3:o sanan-, paino-, uskon-, kokoutumis-, yhdistys- ja lakkovapaus, samaten yksilön ja kotilieden koskemattomuus. Poliittiset vangit tultaisiin heti vapauttamaan, ja ensi tilassa ryhdyttäisiin ajanmukaista lainsäädäntötietä vakiinnuttamaan kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuutta. Maakuntien, sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään bolshevikien keskeyttämää toimintaansa jatkamaan. Niiden alainen kansanmiliisi ja kansalaisten itsepuolustusjärjestöt sekä kaupungeissa että maaseudulla oli heti perustettava yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Päivän polttavien kysymysten, kuten maa- ja työläiskysymyksen sekä raha- ja elintarveasioiden, järjestämiseen ajanmukaisella tavalla ryhdyttäisiin heti, kun se suinkin kävisi mahdolliseksi.
Manifesti päättyy sanoihin:
»Viro! Seisot toivorikkaan tulevaisuuden edessä, jolloin voit vapaasti ja itsenäisesti määrätä ja johtaa kohtalosi! Ryhdy rakentamaan kotiasi, jossa järjestys ja oikeus vallitsevat, jotta voisit olla kelvollinen jäsen sivistyskansojen perheessä! Kaikki isänmaan pojat ja tyttäret, ryhtykäämme yhtenä miehenä kotimaan pyhään rakentamistyöhön! Esivanhempiemme hiki ja veri, jotka on vuodatettu tämän maan edestä, vaativat sitä, jälkeemme tulevat sukupolvet velvoittavat meitä siihen. Eläköön itsenäinen, demokraattinen Viron tasavalta! Eläköön kansojen rauha!»
Julistus herätti mitä erilaisimpia tunteita lukijoissa. Otettu askel tuntui virolaisista niin rohkealta, että sen onnistumiseen ei jaksettu uskoa. Satamasta päin kuului vielä bolshevikien kiväärien pauketta. Lännestä taas lähestyvien saksalaisten tykkien jyske kantautui kaupunkiin.
itsenäinen Viro! Vapaa Viron kansa! ne olivat ajatuksia, joiden toteutumista ei vuosisatojen kuluessa oltu uskallettu unelmoidakaan. Silloinen hetki tuntui siihen kaikkea muuta kuin sopivalta.
Nuoren tasavallan asema oli perin horjuva. Se seisoi huonosti varustettuna, vain pienen kantajoukon ympäröimänä, kahden hyvin varustetun, sille vihamielisen armeijan välissä. Tosin virolaisten rykmenttien edustajat olivat tammikuun 12 p:nä 2:sessa virolaisten sotilaiden kongressissa Tallinnassa asettuneet kaikista bolshevikien varoituksista ja uhkauksista huolimatta kannattamaan Viron julistamista itsenäiseksi. Mutta rykmentit olivat kaukana toisistaan, ilman lujaa yhtenäisyyttä ja keskellä bolshevikien suuria sotalaumoja. Sitäpaitsi oli tietämätöntä, kuinka suuri osa sotilaista enää, bolshevikien kiivaan agitatsionin jälkeen, oli valmis kannattamaan pelastustoimikuntaa.
Suurimmalle osalle omaa kansaa ajatus itsenäisyydestä oli vieras. Se ei ollut vielä päässyt tunkeutumaan kansan sydämeen. Vasta pitkät, katkerien opetusten kyllästämät väkivallan kuukaudet voivat tehdä vapauden ja itsenäisyyden Viron kansan enemmistölle elämän tärkeimmäksi kysymykseksi.
Itsenäisyysmiesten rohkea toiminta näyttää siis olleen todellista uhkapeliä. Mutta samalla se oli voimakkaan tulevaisuuden näkemyksen johtamaa työtä. Jos he eivät olisi tällöin epäröimättä ryhtyneet työhön — vetäen mukaansa vastahakoisetkin —, olisivat myöhemmät tapaukset tehneet Viron itsenäisyysaikeet tyhjiksi vuosikymmeniksi, ehkäpä ainiaaksi.
Itsenäisyysjulistuksen päivänä Tallinnassa harvat vain iloitsivat manifestia lukiessaan. Paljon enemmän oli niitä, jotka suoranaisella vihamielisyydellä suhtautuivat Viron itsenäisyysajatukseen. Ne olivat Viron venäläisiä, baltilaisia ja bolshevikeja, jotka pilkallisesti nauraen lukivat manifestia. Suurin osa kansasta ei tiennyt, mitä ajatella ja odottaa, ja odotti tylsällä uteliaisuudella tapahtumien kehittymistä edelleen.
Mutta pelastustoimikunta jatkoi kuumeisella kiireellä työtään. Oli päivänselvää, että jokainen minuutti oli kallis. Paljon saattoi riippua sen toiminnasta näinä muutamina tunteina. Päiväkäskyllään N:o 1 se kielsi itsenäisyysmanifestissa julistetun Viron puolueettomuuden säilyttämiseksi virolaisia sotilaita ottamasta osaa Saksan—Venäjän sotaan ja kehoitti kaikkia kansalaisia mahdollisuuksien mukaan estämään valtion omaisuuden maasta vientiä ja hävittämistä. Päiväkäskyllä N:o 2 seuraava päivä (25.2.) määrättiin kansalliseksi juhlapäiväksi, jona itsenäisyysmanifesti oli luettava kaikissa kirkoissa ja kouluissa. Päiväkäsky N:o 3 julisti tyhjiksi kaikki bolshevikien antamat käskyt yksityisomaisuuden takavarikoimisesta ja määräsi kaiken anastetun omaisuuden luovutettavaksi takaisin oikeille omistajille.
Väliaikaista hallitusta ryhdyttiin kiireesti panemaan kokoon. Pelastustoimikunnan päiväkäskyllä N:o 5 tämän Viron ensimmäisen hallituksen kokoonpano määrättiin seuraavaksi: 1. ministeristön esimies ja sisäministeriKonstantin Päts, 2. varaesimies ja oikeusministeriJüri Wilnis, 3. ulkoasiainministeriJaan Poska, 4. sotaministeriAnders Larka, 5. raha- ja valtiovarainministeriJuliann Kukk, 6. maanviljelys- ja elintarveministeriJaan Raamot, 7. kulkulaitosministeriFerdinand Petterson, 8. työ- ja huoltoministeriWillem Maasik, 9. sivistysministeriPeeter Pöldja 10. kauppa- ja teollisuusministerin salkkua hoiti aluksiKonstantin Päts, kunnes sittemmin tälle paikalle nimitettiin vakinaiseksiAugust Hanko.
Lähestyvien saksalaisten joukkojen komentajalle päätettiin ilmoittaa Viron julistautumisesta itsenäiseksi. Manifesti käännettiin saksaksi, ja sotaministeri ja tohtoriKoniklähetettiin Pääskylään jättämään sitä saksalaisille ja neuvottelemaan heidän päälliköittensä kanssa. He eivät saaneet kuitenkaan juuri mitään aikaan ja palasivat Tallinnaan ilmoittaen, että saksalaiset joukot marssivat seuraavana päivänä kaupunkiin.
Siitä huolimatta hallitus jatkoi juuri alkanutta toimintaansa. Kaduille järjestettiin lukuisat, asestetut patrullit, joista muutamilla oli konekiväärejäkin. Järjestys pysyi hyvänä. Mutta vain harvat tallinnalaiset saattoivat nukkua seuraavana yönä. Hurjia huhuja oli liikkeellä. Milloin kerrottiin bolshevikien aikovan yön kuluessa hyökätä kaupunkiin toimeenpanemaan verilöylyä. Milloin taas väitettiin varmalta taholta kuullun, että bolshevikien sotalaivat olivat saaneet käskyn ryhtyä yöllä pommittamaan kaupunkia. Suurten talojen asukkaat järjestivät kaiken varalta vartiomiehiä suojakseen. Pommituksen alkaessa oltiin valmiit piiloutumaan kellareihin.
Satamassa bolshevikit lastasivat myöhään yöhön saakka aluksiinsa kaikenlaista tavaraa: monenlaisia aseita, ampumatarpeita, kuljetusvälineitä, koneita, vaatteita, ruokatarpeita, kynttilöitä y.m.s. Kukin koetti ottaa mukaansa mahdollisimman paljon. Yleisen hämmingin vallitessa ei poiskuljetettavan tavaran valinnassa noudatettu pienintäkään johdonmukaisuutta. Yöksi punaiset vetäytyivät laivoihinsa, joilta he kuitenkin tekivät vielä aamupuolella hajanaisia yrityksiä rynnätä jälleen maihin. Suojelusjoukkojen konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät kuitenkin luopumaan sellaisista aikeista. Virolaisten puolelta laukaustenvaihdossa eräs koulupoika sai surmansa ja muutamia suojeluskuntalaisia haavoittui.
Bolshevikien alukset jäivät satamaan koko yöksi. Saksalaisten joukkojen saavuttua seuraavana päivänä kaupunkiin ne jättivät kiireesti sataman ja vetäytyivät kauemmaksi merelle.
Väliaikaisen hallituksen toimesta lähetettiin yön kuluessa upseereista kokoonpantu joukko-osasto Narvan maantielle, jota pitkin kerrottiin bolshevikeille saapuvan apujoukkoja. Yö kului kuitenkin täysin rauhallisesti. »Päewalehen» kirjapainossa väliaikaisen hallituksen ja muiden uusien valtioelinten päiväkäskyjen painattamista kesti koko yön.
Seuraavana aamuna kadut olivat jälleen jo varhain täynnä väkeä. Muutamat talot olivat liputetut, mutta useimmat niistäkin Saksan väreillä. Vain kolmen seurakunnan papit olivat totelleet määräystä kiitosjumalanpalveluksen toimittamisesta. Niiden kirkkojen kellot soivat juhlallisesti; muut vaikenivat synkkinä, suljetuin ovin.
Jo puolenpäivän aikaan 25 p:nä ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat kaupunkiin. Joskin väliaikainen hallitus sai vielä muutamia päiviä nimellisesti toimia, niin tosiasiallisesti Viron lyhyt vapaudenaika päättyi jo tällöin.
4. Saksalaisten joukkojen tulo.
Saksalaiset valtausjoukot olivat saaneet käskyn neljässä eri osastossa hyökätä Viroon ja valloittaa maan. Jo syksyllä 1917 Saarenmaalle saapunut Pohjoinen armeijaosasto valloittaisi Pohjois-Viron. 19:s nostoväkidivisioona kulkisi Riiasta meren rantaa pitkin pohjoiseen päin. 4:s ratsuväkidivisioona etenisi Moisakylän kautta Viljandia ja Paidea kohden. Kaakkois-Viron valtaus taas oli jätetty 6:nnen armeijan joukko-osastojen tehtäväksi.
Yksi eskadroona 6:nnesta armeijasta saapui Valkiin helmikuun 22 p:nä ja miehitti kaupungin. Se sai sotasaaliiksi m.m. 15 tykkiä ja vangiksi n. 2.000 sotilasta. Tarton baltilaisten pyynnöstä saksalaiset jatkoivat matkaansa pohjoista kohden jo 23 p:nä saapuen Tarttoon 24 p:nä klo 10,30 ap. lyötyään bolshevikit pienissä kahakoissa ja otettuaan heiltä suuren sotasaaliin 3.000 vangin kera.
Tarttoon ei ollut kylläkään saapunut tietoa siitä, että maapäivien vanhintenneuvosto oli julistanut Viron itsenäiseksi. Mutta kuitenkin bolshevikien poistuttua 22 p:nä Tartosta virolainen kaupunginhallitus oli ottanut vallan käsiinsä. Saksalaisten joukkojen saavuttua kaupunkiin Viron värit riistettiin sikäläisen raatihuoneen katolta, ja Saksan valtakunnan lippu nostettiin tilalle.
6:nnen armeijan joukko-osastot miehittivät verrattain helposti! Kaakkois-Viron. Vain Vörun luona sillä oli kiivas yhteenotto bolshevikien kanssa, joiden täytyi lopuksi kuitenkin paeta sekasorrossa. Saksalaisten joukkojen haltuun jäi suuri määrä vankeja ja varsin huomattava sotasaalis.
4:nnen ratsuväkidivisioonan etujoukot saapuivat Viljandiin jo 25 p:nä ja vielä samana päivänä Paideen, joista saatiin runsas sotasaalis, ja joissa aseet riisuttiin bolshevikien lisäksi myöskin 2:selta ja 4:nneltä virolaiselta rykmentiltä.
19:s nostoväkidivisioona kulki suurempaa vastarintaa kohtaamatta meren rantaa pitkin. Sen etujoukot yhtyivät 6:nnen armeijan ja Pohjoisen armeijaosaston etujoukkojen kanssa Pärnussa 25 p:nä. Siellä oleva 1.000-miehinen virolainen joukko-osasto sai aluksi pitää aseensa.
Pohjoinen armeijaosasto lähti 20 p:nä liikkeelle Saarenmaalta yli jään. 21 p:nä vallattiin, kuten aikaisemmin jo on mainittu, Haapsalu. Etenemistä jatkettiin sitten varmasti. Eteläpuolella Ristin asemaa ja Riisiperen aseman luona saksalaiset löivät vaivatta pakosalle bolshevikien hajanaiset laumat. 23 p:nä oli eräällä saksalaisosastolla kiivas taistelu Keilan luona Tallinnasta lähetettyjen työmiesten ja punakaartilaisten kanssa, jotka kuitenkin joutuivat lopuksi tappiolle ja menettivät paljon miehiä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi joutuneina. Keilan taistelun jälkeen Pohjoinen armeijaosasto saattoi vastarinnatta edetä Tallinnan luo, johon päätettiin marssia 25 p:nä.
Ensimmäiset saksalaiset joukko-osastot saapuivat Tallinnaan puolenpäivän ajoissa tullen toinen Baltiskin, toinen Pärnun maantietä pitkin ja suunnaten kulkunsa suoraa päätä Tuomiovuorelle. Samaan aikaan saksalainen lentokone liiteli kaupungin yllä.
Tallinnan baltilaisten riemu oli, kuten hyvin voi ymmärtää, rajaton. He vastaanottivat saksalaiset joukot hurraten. »Deutschland, Deutschland, über alles!» huutoja kuului sieltä täältä saksalaisten joukkojen marssiessa ohitse. Baltilaiset naiset riensivät sotilaiden luokse ja koristivat heidät kukin.
Synkkinä ja äänettöminä virolaiset ja nimenomaan itsenäisyysaatteen puoltajat tuijottivat kaupunkiin marssivien saksalaisten joukkojen suoriin ja jäykkiin riveihin. Miksi he olisivatkaan hurranneet? Saksalaisista joukoista he pelkäsivät Viron vasta julistetulle itsenäisyydelle paljon suurempaa vaaraa kuin bolshevikeista, näyttihän Saksan sotilaallinen mahti paljon pysyvämmältä kuin Venäjän neuvostovallan.
Vielä sen päivän Viron lippu liehui raatihuoneen katolla ja PitkänHermannin tornissa. Mutta kaksinhallitus ei kestänyt sen kauempaaTallinnassakaan. Saksalainen sotilasjohto otti senjälkeen kaiken vallanomiin käsiinsä.
Saksalaiset saivat Tallinnasta huomattavan sotasaaliin, josta mainittakoon kaupungin lukuisat tehtaat täydessä kunnossa suurine varastoineen, satamaan jääneet laivat, 24 lentokonetta, 38 autoa, 626 tykkiä, 25 konekivääriä, 10 miinanheittäjää, 38 veturia, 650 vaunua, 550 ajoneuvot y.m.
Tallinnasta ja Tartosta saksalaiset joukot jatkoivat etenemistään itää ja pohjoista kohden. Etujoukot valloittivat 26 p:nä Tapan kauppalan ja rautatienristeyksen.
Rakveresta mainitaan, että bolshevikien peräydyttyä 27 p:nä kaupungista luettiin siellä kansalaiskokouksessa manifesti Viron itsenäisyydestä suuren riemun vallitessa. Mutta jo seuraavana päivänä saksalainen joukko-osasto miehitti kaupungin. Kun saksalaisten päälliköltä tiedusteltiin, olivatko saksalaiset selvillä siitä, että Viro oli julistautunut itsenäiseksi, kerrotaan hänen myöntäneen sen, mutta selittäneen, että he eivät tunnusta sitä, ja lopettaneen: »Tällä hetkellä me tunnemme vain saksalaisen sotilasdiktatuurin.»
Etujoukot jatkoivat senjälkeen liikehtimistä Narvaa kohden. Mutta bolshevikit ryhtyivätkin kiivaaseen vastarintaan pakottaen vähälukuiset etujoukot peräytymään takaisin Rakveren luo odottamaan apujoukkoja. Päävoimien saavuttua eversti Johnin komennossa, joka oli saanut tehtäväkseen Narvan valloittamisen, eteneminen alkoi. Vihollinen yritti kyllä paikoitellen ryhtyä vastarintaan, mutta saksalaiset pakottivat sen aina suurin tappioin jatkamaan peräytymistään. Maaliskuun 4 p:nä klo 7 ap. saksalaiset valtasivat lyhyellä taistelulla Narvaa. Jo maaliskuun 5 p:nä koko Viro oli saksalaisten joukkojen hallussa.
Saksalaisten joukkojen saapuminen aloitti virolaisten historiassa aivan uuden ajanjakson, joten on syytä tarkata sen syitä sen lisäksi, mitä siitä on aikaisemmin mainittu, hiukan lähemmin.
On selvää, että Saksan hallituksella ottaessaan Viroa ja Liivinmaata koskevat määräykset Brestin rauhan ehtoihin ja miehittäessään nämä maat ei suinkaan päätarkoitus ollut, kuten valtakunnan silloinen valtakunnankansleri kreivivon HertlingTallinnan miehityksen jälkeisenä päivänä pidetyssä Saksan valtiopäivien istunnossa väitti: ihmisyyden nimessä miehittää nämä maat saksalaisella poliisivoimalla, jonka tuli »vain hankkia rauha ja järjestys rauhaa rakastavalle asujamistolle». Bolshevikien uhkaava käytös baltilaisia kohtaan tarjoaa kyllä tällekin väitteelle jonkinlaista tukea. Ei voitane pitää täysin rehellisenä kanslerin toistakaan lausuntoa samasta asiasta Brestin rauhansopimusta käsiteltäessä valtiopäivillä: »Me emme aio saada jalansijaa Virossa tai Liivinmaalla, vaan toivomme vain saavamme elää sodan jälkeen siellä syntyvien valtiomuodostusten kanssa hyvissä, ystävällisissä naapurisuhteissa.» Kuitenkin tämä selitys sisältää sangen kaksimielisen ajatuksen jättäen saksalaisille miehitysjoukoille vapaat kädet toimia kaikin keinoin sen päämäärän hyväksi, että Itämeren maissa saataisiin syntymään viime vuosikymmeninä arveluttavassa määrässä vaikutusvaltaansa menettäneen, verrattain harvalukuisen baltilaisen asujamiston ehdottoman ylivallan ja johdon alaisia Saksan vasallivaltioita.
Viron miehitysjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti vapaaherravon Seckendorff, puhui paljon suorempaa kieltä kuin valtakunnankansleri sotilasjohdon kokoon kutsuman n.k. Viron maaneuvoston juhlallisissa avajaisissa huhtikuun 9 p:nä. Hän sanoi silloin m.m.: »Saksalaiset joukot eivät tule jättämään Viroa, ne jäävät tänne pysyväiseksi suojaksi, ja niiden lukumäärää tullaan vielä lähipäivinä lisäämään.» Mutta saksalaisten teot miehityskuukausina osoittivat vielä paljon selvemmin, että »vain rauhan ja järjestyksen hankkiminen» ei suinkaan ollut kysymyksessä, mikä olisikin ollut perin uudenaikaista suurvaltapolitiikkaa: vuodattaa sotilaittensa verta pienen, vieraan kansan hyväksi.
Epäilemättä Saksan hallituksen aikomus oli liittää Itämeren maat tavalla tai toisella mahdollisimman likeisesti Saksan keisarikuntaan. Tämä ajatus ei sitäpaitsi ollut suinkaan uusi, joskin Saksan hallitusmiehet nyt ensi kertaa ryhtyivät sitä toteuttamaan. Jo aikoja ennen suurvaltain sodan syttymistä v. 1914 tunnetut saksalaiset historioitsijat ja filosoofit, niihin aikoihin tieteellisissä piireissä esiytyneen, pienten kansojen ja valtioiden pikaista katoamista ennustavan suunnan mukaisesti, koettivat osoittaa, että Itämeren maiden kansoille olisi onnellisinta liittyä saksalaisuuteen. Heidän mielestään niillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia edes kansayksilön elämään. Parasta niille itselleen ja maailman kulttuurille olisi muka, että ne asettuisivat mahdollisimman hyvään suhteeseen keskuudessaan asuvaan saksalaiseen sivistyneistöön ja antautuisivat kokonaan sen johtoon.
Toisaalta on helppoa ymmärtää, että virolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan tällaisesta saksalaisiin sulautumisesta. Varmana saaneekin pitää, että Viron kansa kykenee saamaan aikaan paljon huomattavampia sivistyssaavutuksia itsenäisenä ja vapaana kuin Saksan pienenä, siihen keinotekoisesti sulatettuna osana. Maailmansota on sitäpaitsi johtanut aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mainitut tieteelliset piirit odottivat. Se on synnyttänyt lukuisia, enemmän tai vähemmän elinvoimaisia uusia valtioita, joista ainakin muutamat jäänevät pysyväisiksi.
Mutta kiellettävissä ei ole sekään, että virolaiset kaikesta huolimatta ovat kiitollisuuden velassa Saksalle niistä sotajoukoista, joita se lähetti Viroon. Ilman niiden apua virolaiset eivät olisi onnistuneet karkoittamaan kotimaisia ja ulkolaisia bolshevikeja. Viron ainoa, paraikaa tällöin järjestettävänä ollut divisioona ei olisi kyennyt, vaikkapa se olisi pyrkinytkin siihen, ajamaan maasta suuria venäläisiä, lättiläisiä ja virolaisia kommunistisia sotalaumoja. Se, että virolaisilla rykmenteillä ja suojeluskunnilla ennen saksalaisten joukkojen tuloa oli omilla paikkakunnillaan valta käsissään, johtui vain saksalaisten joukkojen lähenemisestä, joiden edellä bolshevikit melkein aina peräytyivät kahden, kolmen päivän etumatkalla. Jos taas Viro olisi edelleen jäänyt bolshevikien haltuun, olisi sitä useampi suuresta horjuvien joukosta taipunut bolshevikien puolelle, mitä kauemmin bolshevikien valta olisi saanut jatkua maassa, ja vapautuminen heistä olisi käynyt yhä vaikeammaksi, lopulta ehkä mahdottomaksikin.
Virolaisten kiitollisuuden velka Saksan avusta on näin ollen eittämätön. Mutta yhtä varmaa on, että saksalaisten miehitysjoukkojen johdon olisi pitänyt menetellä toisin ja kohdella Viron väliaikaista hallitusta liittolaisenaan bolshevikeja vastaan. Sen kautta kansan luottamus olisi voitu voittaa saksalaisten puolelle.
Tällainen menettely ei olisi suinkaan merkinnyt voiton hedelmien hylkäämistä — sellaistahan ei voi vaatiakaan. Saksa olisi ainakin voinut hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja avunantonsa palkaksi ja samalla taata Viron baltilaiselle asujamistolle pysyväisesti lujan aseman maassa, joka sortoajan jälkeen oli saksalaisen suurvallan kukistuttua kohteleva sitä maankavaltajana.
Lyhytnäköisellä sortopolitiikalla saatettiin nyt kansan kiitollisuus muuttumaan yhä kiihtyväksi vihaksi. Viron kansa on tosin pieni, mutta jo maansa erinomaisen aseman vuoksi ainakin jossakin määrin merkityksellinen. Virolaisten luja ja kansan tajuntaan syvälle syöpynyt kiitollisuus olisi voinut olla tulevaisuuden Saksalle hyvinkin tärkeä. Samaan aikaan kuin kreivivon der Goltzhillityllä käytöksellään hankki Suomen kansasta Saksalle uskollisen ystävän, teki vapaaherrav. Seckendorfftodellisen karhunpalveluksen maalleen vapauttaen Viron kansan kaikesta kiitollisuudesta Saksaa kohtaan.
Epäilemättä suurin syy tähän turmiolliseen tulokseen joutumisesta lankeaa Viron feodaalihenkiselle, baltilaiselle aatelistolle, joka antoi maan oloja tuntemattomalle saksalaiselle sotilasjohdolle tarkoituksellisesti vääristeltyjä tietoja ja kiihoitti sitä väkivaltaiseen menettelyyn virolaisia kohtaan. Baltilaisten menettely on siltä kannalta ymmärrettävissä, että he tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyä vallassa ja olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet hylkimään virolaisten tahtoa ja toiveita. Mutta lyhytnäköistä se oli heidänkin kannaltaan katsoen. Se oli kokonaan rakennettu yhden korren varaan: jos Saksa voittaa maailmansodan. Missään tapauksessa se ei ole puolustettavissa. He pyrkivät kynsin hampain pitämään kiinni ylettömistä etuoikeuksistaan ja menettivät siten senkin aseman, jonka vapaa Viro olisi suonut heille kansan vanhana sivistyneistönä nuoremman, virolaisen rinnalla, jos saksalaisen miehitysajan surulliset tapaukset eivät olisi tulleet väliin tuhoten kaikki yhteistyön mahdollisuudet molempien kansallisuuksien väliltä.
Viron historialle vv. 1917—1919 antaa leiman kolmen sikäläisen, toisilleen vihamielisen ajatussuunnan epätoivon vimmalla käymä kamppailu vallasta: Viron isänmaallisen aineksen, baltilaisen aateliston ja bolshevikien kannattajien. Molemmat viimeksimainitut antoivat aivan yhtä vähän arvoa Viron kansan onnelle ja menestykselle pyrkiessään itsekkäihin tarkoitusperiinsä vieraiden pistimien avulla. Niille molemmille kelpasivat kaikki keinot, valhe ja petoskin, pelastamaan niille vähemmistöinä kuulumattoman ylivallan. Viron itsenäisyysmiehet seisoivat näiden kahden välissä aluksi aseettomina ja kykenemättä puolustautumaan kummaltakin puolelta uhkaavaa silmitöntä sortoa vastaan.
5. Saksalainen miehitysaika.
Saksalaisten sotilaiden ja virolaisen väestön välit eivät koko miehitysaikana muodostuneet kovin kireiksi. Maan väestöllä ei ollut mitään syytä vihata Saksan sotilaita, jotka taas puolestaan käyttäytyivät aina miehitysajan loppupuolelle saakka moitteettomasti. Mutta sitä vihamielisemmäksi virolaisten suhde kävi kiihkosaksalaisten baltilaisten aatelisten ja pappien tuhoisan vaikutuksen alaiseen miehitysjoukkojen johtoon.
Jo heti alussa sotilasjohto ryhtyi vihollisuuksiin. Ne virolaiset rykmentit, suojeluskunnat ja kansanmiliisi, jotka olivat miehitysjoukkojen saapuessa saaneet pitää aseensa, hajotettiin jo muutaman päivän kuluttua. Niiden aseet ja varustukset takavarikoitiin. Samalla lopetettiin siihen saakka vielä ainakin jossakin määrin työskennelleen Viron väliaikaisen hallituksen toiminta.
Seuraava askel oli se, että v. 1917 yleisillä vaaleilla valitut maakuntien sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet lakkautettiin. Ennenkin vallankumousta valituista kaupunkien valtuustoista saivat vain ne aloittaa toimintansa, joissa — kuten Tartossa ja Viljandissa — oli baltilainen enemmistö. Siellä, missä — kuten Tallinnassa, Rakveressa, Vörussa ja Haapsalussa — virolaisilla oli enemmistö, nimitettiin kaupungin asioita johtavan saksalaisen upseerin rinnalle baltilainen pormestari ja enemmistöltään baltilainen »Beirat». Niihin nimitetyt virolaiset pysyttelivät enimmäkseen erossa kaikesta toiminnasta. Maaseudulla kunnallishallitus alistettiin baltilaisten kartanonomistajien johtoon. Ritariston kokous — Ritterschaft und Landschaft — julistettiin maan ainoaksi lailliseksi edustajaksi. Kuitenkin kutsuttiin virolaisiakin sotilasviranomaisten kokoon käskemiin tilapäisiin kokouksiin, joissa pohdittiin maan yleisiä asioita. Yliopiston, oppi- ja kansakoulujen, tuomioistuinten ja virastojen saksalaistaminen alkoi hiukan myöhemmin. M.m. vain ne koulut saivat aloittaa toimintansa, joissa saksa oli opetuskielenä, tai joissa sitä opetettiin erikoisen paljon. Kansakouluihin määrättiin saksankielen tunteja, useita tunteja viikossa alimmillekin luokille.
Saksalaisten miehitysjoukkojen johto puolusti häikäilemätöntä menettelyään sillä, että kun se saapui maahan, ei siellä ollut minkäänlaista järjestystä eikä sivistystoimintaa, jotka bolshevikit olivat hävittäneet. Sillä oli niin ollen oikeus toimia harkintansa mukaan, asettaa sellaisia tuomioistuimia ja hallintoelimiä kuin he hyväksi näkivät. Se tahtoi aikaansaada järjestyksen maassa ja oli siitä syystä oikeutettu käyttämään siihen tarpeellisiksi näkemiään keinoja.
Pahin sorto kohdistui luonnollisesti virolaiseen sanomalehdistöön. Heti valtauskauden alussa oli lakkautettu useimmat virolaiset sanomalehdet, jotka olivat bolshevikiajan päätyttyä ehtineet julkaista vasta muutamia numeroita. Virolaisista vain »Tallinna Teataja» ja Tarton »Postimees» saivat luvan toistaiseksi ilmestyä. Mutta kaiken aikaa niiden asema oli äärimmäisen tukala. Sensoreina toimi kiihkeimpiä virolaisvihaajia baltilaisten joukosta. Puhumattakaan siitä, että sananvapaus oli äärimmäisen rajoitettu, tahdottiin virolaisia lehtiä pakottaa julkaisemaan baltilaisten kirjoituksia m.m. Itämeren maiden kysymyksestä ja vihanilmauksia länsivaltoja vastaan — joilta yksin virolaiset enää saattoivat toivoa pelastusta, ja joita kohtaan he sen vuoksi tunsivat suurta myötätuntoa — omina mielipiteinään saamatta mainita kirjoitusten todellista alkuperää. »Tallinna Teatajan» toimitus kieltäytyi suostumasta tällaiseen ehtoon, ja lehti lakkasi ilmestymästä. »Postimees» julkaisi erään näistä kirjoituksista, jonka ensin baltilaiset ja sitten niiden mukaan Saksan sanomalehdet referoivat muka virolaisten omana ja yleisenä mielenilmauksena tulevaisuuden toiveistaan. Tallinnaa varten perustettiin »Tallinna Teatajan» lakattua lahjottujen virolaisten avulla toimitettu »Tallinna Päewaleht»,joka nöyrästi totteli saksalaisten ja baltilaisten käskyjä esiytyen samalla muka virolaisten äänenkannattajana. Kansa pysytteli kuitenkin siitä erillään ja antoi sille sattuvan lisänimen »Juudaksen lehti».
Baltilaiset paroonit tahtoivat saada Viron hinnalla millä hyvänsä liitetyksi Saksaan. He ryhtyivät siinä tarkoituksessa keräämään allekirjoituksia saksalaisten miehitysjoukkojen johdolle jätettävään adressiin, jossa pyydettiin Viron liittämistä Saksan keisarikuntaan. Nimikirjoituksia kerättiin sangen häikäilemättömästi. Mutta tulos jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi: vain jotkut virolaiset olivat allekirjoittaneet adressin.
Adressissa lausutun toivomuksen johdosta saksalaisten miehitysjoukkojen komentaja päätti kutsua Tallinnaan koolle jonkinlaisen kansan edustajiston käsittelemään kysymystä maan kohtalosta. Tämä »Landesversammlung» kokoutui huhtikuun 9 p:nä, jolloin siihen kuului: 16 suurtilallista, 16 kunnanvanhinta, 5 pappia ja 10 kaupunkien edustajaa. Virolaisia oli vain kunnanvanhinten joukossa. Sittenkuin virolaisille edustajille oli selitetty, että kysymys oli vain Venäjästä irtautumisesta ja he olivat ilmoittaneet äänestävänsä yksityisinä henkilöinä ketään edustamatta, tehtiin seuraava päätös:
»Täten julkaistaan täydellinen, valtio-oikeudellinen päätös Viron julistautumisesta vapaaksi Venäjästä Venäjän hallituksen marraskuun 3 p:nä 1917 julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella ja vastaten Liivinmaan ja Viron ritariston edustajien tammikuun 28 p:nä 1918 Tukholmassa Venäjän lähettiläälle antamaa riippumattomuusjulistusta.»
Sittenkuin tähän oli päästy, saivat baltilaiset sotilasjohdon kutsumaan koolle n.s. Liivinmaan, Viron, Saarenmaan ja Riian kaupungin yhtyneen maaneuvoston Riikaan päättämään Itämeren maiden tulevaisuudesta. Jo tämän kokouksen kokoonpano osoittaa, mihin sillä pyrittiin. Siihen kuului virallisen ilmoituksen mukaan aatelisia 3 (baltilaisia), kartanonomistajia 13 (baltilaisia), kuntien edustajia 13 (9 virolaista ja 4 lättiläistä), kaupunkien edustajia 20 (13 baltilaista, 5 lättiläistä ja 2 virolaista), pappeja 7 (4 baltilaista, 2 virolaista ja 1 lättiläinen), Tarton yliopistosta 1 (baltilainen) ja Petserinmaalta 1 (lättiläinen). Siis 34 baltilaista, 13 virolaista ja 11 lättiläistä.
Maaneuvosto kokoutui Riiassa huhtikuun 12 p:nä. Virolaiset selittivät jyrkästi, että heillä ei ollut oikeutta päättää Viron kansan kohtalosta suuntaan eikä toiseen, koska kansa ei ollut valtuuttanut heitä siihen, vaan heidät olevain mahtikäskyllä määrätty saapumaan kokoukseen. Jos tahdottiin tietää Viron kansan mielipide sen tulevaisuutta koskevissa kysymyksissä, oli kutsuttava koolle Viron maapäivät, jotka olivat ainoa laillinen Viron kansan edustaja. Samalla he jättivät kirjallisen selityksen toimintansa perusteista. Turhaan baltilaiset koettivat pyynnöillä ja uhkauksilla saada heitä muuttamaan kantaansa. He jättivät kokouksen. Joskin maaneuvosto heidän lähdettyään päätti liittää Itämeren maat ja Viron saaret, jotka juhlallisesti ilmoitettiin irtautuneiksi Venäjästä, Baltian herttuakuntana, jolla oli oleva oma hallituksensa, ja joka personaaliunioonissa oli Preussin yhteydessä, Saksan valtakuntaan, niin se ei millään tavalla velvoittanut Viron kansaa.
Kärsittyään täten tappion baltilaiset paroonit keksivät uuden keinon päästäkseen päämääräänsä. He ryhtyivät keräämään nimiä Saksan keisarille lähetettävään adressiin, jossa kiitettiin saadusta avusta ja lausuttiin toivomus maan liittämisestä mahdollisimman läheisesti Saksaan. Erikoinen keskusvirasto perustettiin tätä varten lukuisine asiamiehineen kaikkialla maassa. Pääpyrintö oli saada mahdollisimman paljon allekirjoituksia. Kansaa koetettiin taivuttaa kehoituksin, lupauksin, vieläpä uhkauksinkin allekirjoittamaan adressia. Selitettiin m.m., että maaneuvosto oli jo lopullisesti ratkaissut kansan kohtalon, jota mikään mahti maailmassa ei muka enää voinut muuttaa. Kansan omassa vallassa oli vain adressin allekirjoittamisella lieventää saksalaista sotilasdiktatuuria, jota päinvastaisessa tapauksessa tultaisiin yhä tiukentamaan.
Suurta mieltenkuohua rahvaassa herätti se, että nimien kerääjille annettiin lupa kantaa ampuma-aseita, mikä oli kaikilta muilta kuoleman uhalla kielletty. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon, että kartanonomistajat harjoittivat alustalaisiinsa nähden painostusta saadakseen heidät allekirjoittamaan adressin, niin selviää, että Viron kansan omana mielenilmauksena näillä adresseilla ei ole mitään merkitystä.
Kaikessa virolaiseen väestöön kohdistetussa väkivallassa ja sorrossa noudatettiin suurta järjestelmällisyyttä ja suunnitelmanmukaisuutta. Mainittakoon tässä vain edellä esitetyn lisäksi, että vähäpätöisistä syistä kymmenittäin virolaisia kansalaisia vangittiin ja kuljetettiin kaukaisiin vankileireihin. Verrattain pienistä rikkomuksista sotilasdiktatuuria vastaan uhattiin kuoleman- tai pitkäaikaisilla pakkotyö- ja vankilarangaistuksilla. Saksalaiset upseerit vaativat paikoitellen siviiliväestöä, koululaisia y.m., tervehtimään heitä vastaan tullessaan. Katujen nimiä muutettiin saksalaisiksi j.n.e.
Kaiken aikaa Viron väliaikainen hallitus toimi salassa suurista vaikeuksista huolimatta. Vaikka saksalaisilla olikin vakoojia melkein kaikkialla, ei ainoakaan heistä päässyt tunkeutumaan Viron itsenäisyysmiesten piiriin.
Työtä oli hallituksella yllin kyllin. Oli koetettava pitää kansassa yllä luottamusta tulevaisuuteen, valmistettava maaneuvostoon kutsuttuja kunnanvanhimpia ennen Riian kokousta, taisteltava nimikirjoitusten keruuta vastaan adresseihin, huolehdittava »Eesti Päewalehestä», jota Viron väliaikaisen hallituksen toimesta alettiin huhtikuun 28 p:nä julkaista Pietarissa, sen kuljettamisesta Narovajoen ylitse Viron puolelle ja levittämisestä oikeiden tietojen antamiseksi tilanteesta koti- ja ulkomailla ja virolaisen vastarinnan järjestämiseksi. »Eesti Päewaleht» lakkautettiin kuitenkin bolshevikien toimesta jo kesäkuun 27 p:nä »vastavallankumouksellisen kiihoitustyön johdosta». Senjälkeen oli tyydyttävä kaikenlaisiin lentolehtisiin.
Kaikki tämä vaati paljon työtä. Joka askeleella ilmitulo oli uhkaamassa, mutta kaikki onnistui sittenkin suurin piirtein katsoen hyvin. Ainoaakaan kavaltajaa ei esiytynyt itsenäisyysmiesten riveissä. M.m. virolaisten kunnanvanhinten Riian maaneuvostolle jättämä memorandumi oli pääministeriPätsintyötä, vaikkakin siitä epäiltiin aivan toista henkilöä, joka siitä syystä sai virua useita kuukausia vankilassa.
Oikeiden tietojen toimittaminen ulkomaille oli kaikkein vaikeinta. Viro oli aivan täydellisesti koetettu erottaa ulkomaailmasta. Saksankin alamaisia estettiin saamasta oikeaa käsitystä maan oloista. Kun saksalaisia sanomalehtimiehiä saapui Viroon tutustumaan tilanteeseen, erotettiin heidät mahdollisimman tarkasti virolaisten yhteydestä. Vielä suurempiin varokeinoihin ryhdyttiin Saksan valtiopäivien edustajien oleskellessa samassa tarkoituksessa Virossa. Heidät onnistuttiinkin saada vakuutetuiksi siitä, että olot maassa olivat juuri niin kuin niiden ollakin piti.
Ennen kaikkien kulkuteiden sulkemista olivat väliaikaisen hallituksen ja maapäivien vanhintenneuvoston valtuutetutMarina, Menning, Piip, Pusta, VirgojaKullpäässeet maasta ja saapuneet maaliskuun alussa Tukholmaan sekä ryhtyneet antamaan tietoja tilanteesta Virossa länsivalloille. Virosta väliaikainen hallitus toimitti heille ilmoituksia tapahtumien kehittymisestä salateitse, useimmiten lahjottujen laivamiesten välityksellä. Lähettiläät jättivät Ranskan, Englannin ja Italian hallituksille Viron väliaikaisen hallituksen memorandumin, jossa niitä pyydettiin tunnustamaan Viron itsenäisyys ja maapäivien valitsema Viron väliaikainen hallitus ainoaksi lailliseksi mahdiksi Virossa ja takaamaan Virolle oikeus ottaa omien edustajien kautta osaa rauhankongressiin.
OikeusministeriJüri Wilmsinpiti myöhemmin liittyä tähän lähetyskuntaan. Mitään muuta tietä poistua maasta ei enää ollut tarjolla kuin Suursaaren kautta yli jäätyneen Suomenlahden. Huhtikuun alkupäivinä hän lähti parin urheilijan saattamana vaaralliselle matkalleen, eikä heistä senjälkeen kuultu enää mitään. Kaksi ja puoli vuotta luultiin yleisesti, että he ajomiehineen olisivat hukkuneet. Vasta joulukuussa 1920 tämä salaperäinen katoaminen sai osittaisen selityksensä, kunWilmsinja hänen toveriensa ruumiit löydettiin Helsingin lähistöltä eräästä yhteishaudasta Huopalahdesta. Miten ne ovat sinne joutuneet, ei ole vielä toistaiseksi lopullisesti selvitetty.
Viron ulkomaan lähetystö jatkoi yhä tarmokkaasti toimintaansa. Heinäkuun 3 p:nä lähetyskunnan keskusjohto julkaisi Kööpenhaminassa Saksan keisarilliselle hallitukselle osoitetun vastalause-kirjelmän saksalaisten mielivallan johdosta Virossa. Lähettiläiden toiminta länsivalloissa oli kuitenkin tärkeämpää. Sen tuloksista lähetystön johto saattoi ilmoittaa Kööpenhaminasta lokakuun 2 p:nä:
»Sen kautta, että Englannin, Ranskan ja Italian hallitukset ovat tunnustaneet Viron kansan itsemääräämisoikeuden kaikkein varmimmassa muodossa ja Viron itsenäisyyden de facto, on kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä noussut kansainväliseksi kysymykseksi, jota mikään yksityinen valtio, kuten Venäjä tai Saksa, ei saa ratkaista omien toivomustansa mukaan vastoin Viron kansan tahtoa.
»Kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä tulee lopullisesti ratkaistavaksi yleisessä rauhankongressissa, jossa Viron kansan tahto otetaan tarkoin huomioon, minkä Englannin, Ranskan ja Italian hallitusten selitykset vahvistavat.»
Mutta tällä välin sorto kotimaassa oli vain kiihtymistään kiihtynyt. Tavaton taloudellinen painostus ja täydellinen riippuvaisuus Saksasta saattoivat kansan hyvin vaikeaan asemaan. Maasta, jossa elintarveasiat eivät ennestäänkään olleet hyvällä kannalla, kuljetettiin suuria määriä ruokatarpeita Saksaan. Henkilökohtainenkin vaino oli lisäytynyt. Etupäässä ahdistettiin väliaikaisen hallituksen jäseniä ja muita huomattavia kansalaisia, joiden tiedettiin olevan salaisen, sorron kera yhä kasvavan vastarinnan johtajia tai vain uskaltaneen moittia saksalaista väkivaltaa. Toiset heistä kuljetettiin Liettuan vankileireihin tai Riian vankiloihin, toiset teljettiin tyrmään Virossa. Kesäkuun 11 p:nä pääministeriPätsvangittiin ja kuljetettiin Liettuaan. Niiden sijasta, joiden — kuten elintarveministeriRaamotin— onnistui tavalla tai toisella välttää vangiksi joutuminen, ahdistettiin heidän omaisiaan.
Mutta kuta silmittömämmäksi sorto kävi, sitä sitkeämmäksi salainen vastarinta muodostui. Ristiriita eri katsantokantoja edustavien suuntien välillä kärjistyi yhä enemmän. Ratkaisusta länsirintamalla, jossa par'aikaa käytiin vimmattuja taisteluja, jäi riippumaan, kumman puolen Virossa täytyisi lopuksi antaa perään.
Kesän kuluessa jännitys yhä kohosi. Syksyllä huhuja rauhattomasta mielialasta Saksassa alkoi liikkua Virossakin. Kerrottiin tyytymättömien kiihoitustyön hallitusta ja ylintä sodanjohtoa vastaan yltymistään yltyvän ja hallituksen vastaisen mielialan leviävän rintamajoukkoihinkin. Huhuttiinpa jo Saksan aseiden menestyksen länsirintamalla päättyneen kokonaan.
Tietoja rauhattomuuksista ja saksalaisten joukkojen peräytymisestä koetettiin kaikin tavoin estää tulemasta tunnetuiksi Virossa, kuten kaikissa muissakin miehitetyissä maissa. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta kertomukset niistä levisivät kulovalkean tavoin sorretun kansan keskuuteen. Ensimmäinen tunne, jonka ne virolaisissa herättivät, oli ilo. Siihen pyrki kuitenkin jo alusta alkaen sekoittumaan huolia tulevaisuudesta — uusista, entisen veroisista, ehkäpä suuremmistakin vaaroista.
Vallankumouksellisen hengen levitessä Saksassa yhä laajemmalle tapahtui hallituksen ja politiikan muutos. Syyskuun 30 p:nä keisari vapautti valtakunnankanslerivon Hertlinginvirastaan ja nimitti uuden hallituksen etunenään Badenin prinssin,Maxin.
Hallituksenvaihto aiheutti muutoksen miehitettyjen maidenkin kohteluun. Niissä luovuttiin entisestä jyrkkyydestä. Kansalliset sanomalehdet pääsivät jälleen ilmestymään. Sensuuria lievennettiin. Monet valtiollisista syistä vangituista vapautettiin. Poliittiset puolueet saivat jälleen ryhtyä toimimaan.
Virossa baltilaiset, jotka huomasivat tilanteen kääntyvän heille epäedulliseksi, yrittivät saada aikaan sovintoa virolaisten kanssa. Mutta kun he pysyivät kielteisellä kannalla Viron täydelliseen itsenäisyyteen nähden, josta virolaisten puolueiden johtajat pitivät jyrkästi kiinni, niin neuvottelut katkesivat.
Tapaukset Saksassa kehittyivät sitten nopeasti. Marraskuun alkupuolella puhjennut vallankumous johti lopulliseen ratkaisuun. KeisariWilhelm IIluopui marraskuun 9 p:nä kruunustaan, ja Saksa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous teki pikaisen lopun Saksan jo horjumaan ruvenneesta sotilasmahdista ja puolustuskyvystä pakottaen siten valtakunnan taipumaan häpeälliseen aselepoon ja sittemmin samanlaiseen rauhaan. Aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen tuli jättää m.m. Itämeren maat, kuitenkin vasta sitten, kun kansalliset joukot olisi ehditty järjestää ja saattaa puolustuskykyisiksi.
Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa. Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.
Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin hoitamaan hallitustehtäviä maassa.
6. Viron vapaussodan alku.
Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen pääministeriPätsinjohdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.
Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeriPätsosoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä epätoivoinen.
Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin — aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit, jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s. luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti: »Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan, Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin keskuudessa.
Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta. Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa tarkastelijassa hämmästystä.
Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko, jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa hallitusta.
Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin Tukholmaanvon Stryckinjohtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, ettävon Stryckselitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneenPoskanhallituksen ja puolibolshevistisenPätsinhallituksen asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta huolimattavon Stryckintoiminnan tulokset jäivät vähäisiksi. Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset olettivat.
Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa; niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten 25.000 miestä aseihin.
Mutta hallitus oli laskenut väärin. Vain jokunen mies saapui rykmenttien kokoutumispaikkoihin. PääministeriPätslausui muutamia kuukausia myöhemmin tästä: »Harha-askel oli se, että kuulutettiin vapaaehtoisten mobilisatsiooni. Luultiin, että kaikki rientäisivät intomielin pelastamaan isänmaata, mutta häpeäksi täytyy tunnustaa, että ketään ei tullut.» Muita ei ilmoittautunut kuin ylioppilaita, koulupoikia ja upseereja sekä jokin määrä sellaisia, jotka saksalaismiehityksen aikana olivat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon, ja joita nälkä ajoi sotapalvelukseen. Mutta viimemainittuja hallituskaan ei aluksi kyennyt auttamaan: muonaa ei ollut antaa sotaväelle. Tämä, samoinkuin tieto siitä, että hallituksella ei ollut rahaa, ei aseita, eikä sotatarpeita jakaa kokoon kutsumalleen armeijalle, vaikutti musertavasti miesten mielialaan ja sai useat ilmoittautumaan aikoneet kääntymään takaisin kotiin.
Kaiken lisäksi saksalaiset miehitysjoukot koettivat kaikin tavoin estää virolaisten joukkojen kokoamista. Saksan hallituksen edustajanA. Winniginkanssa oli pitkien neuvottelujen jälkeen Riiassa marraskuun 19 p:nä tosin saatu aikaan sopimus, jonka mukaan Viron hallitus tunnustettiin korkeimman vallan haltijaksi Viron kansatieteellisissä rajoissa ja saksalaisia sotavoimia kiellettiin sekautumasta maan hallitukseen ja hallinnollisiin asioihin. Mutta tämä sopimus, joka oli tosin pitkä edistysaskel saksalaisesta sotilasdiktatuurista vapautumiseen, jätti kuitenkin olot Virossa hyvin sekaviksi. Sähkölennätin, puhelinlaitos ja rautatiet jäivät toistaiseksi kokonaan sotilashallinnon alaisiksi. Tätä miehitysjoukot sitten käyttivät hyväkseen estäen virolaisten joukkojen kuljetuksen rautateitse rintamalle ja katkaisten virolaisen pääesikunnan sähkölennätin- ja puhelinyhteyden rintamajoukkojen kanssa.
Ne tykit, kiväärit ja ampumatarpeet, jotka saksalaiset olivat maahan tullessaan riistäneet virolaisilta rykmenteiltä, ja jotka heidän nyt olisi pitänyt luovuttaa takaisin, he tekivät käyttökelvottomiksi, möivät ne tai yksinkertaisesti kieltäytyivät luovuttamasta niitä. Heidän mainitaan rikkoneen ja hävittäneen m.m. 40.000 japanilaista ja venäläistä kivääriä. Riiassa taas kerrotaan myydyn virolaisten konekiväärejä polkuhinnasta, jolloin bolshevikien sanotaan olleen innokkaimpia ostajia. Tuntuu siltä kuin kaiken tämän takana olisi todellakin ollut, kuten virolaiset väittävät, halu osoittaa maailmalle, miten kykenemättömiä Itämeren kansat olivat itse puolustautumaan, kun saksalaisten joukkojen täytyi poistua maasta. Virolaiset joukot olisivat varmastikin aluksi jääneet aivan aseitta, ellei venäläisiltä joukoilta ja vallankumouspäiviltä olisi maahan jäänyt jokin määrä kiväärejä, joilla ensimmäiset, vähälukuiset komppaniat voitiin asestaa.
Aselepoehdoissa olevaa määräystä Itämeren maiden rajojen suojaamisesta saksalaiset sotilaat Virossa, niinkuin Lätissäkin, osoittautuivat haluttomiksi täyttämään. He pitivät itsepintaisesti kiinni sotilasneuvostojensa päätöksestä poistua maasta mahdollisimman pian. On täysin ymmärrettävää, että sotilaat, jotka uljaasti ja nurkumatta olivat neljän vuoden ajan olleet sodassa eri puolilla maailmaa, halusivat nyt vihdoinkin kotiin, kun sota joka tapauksessa oli menetetty. Mitä hyödytti taistella vieraan, vihamielisen kansan puolesta? Itsesäilytysvaistokin kai heräsi heissä vihdoin. Kun he olivat säilyneet kaikissa vaaroissa siihen saakka, niin he eivät luonnollisestikaan tahtoneet viime hetkessä menettää henkeään. Kotimaassa oli levottomuuksia, vallankumous. Koti ja perhe kutsuivat perheenisää suojakseen. Saksalaiset sotilasneuvostot antoivat julistuksia ilmoittaen, että vastoin tahtoaan Viroon tuodut sotilaat eivät halunneet muuta kuin jättää maan virolaisten haltuun mahdollisimman pian, ja kehoittaen kansaa rauhallisuuteen, jotta sotajoukot voisivat poistua maasta mahdollisimman nopeasti ja ilman yhteentörmäyksiä asujamiston kanssa.
Turhaan Viron baltilaiset piirit väliaikaisen hallituksen suostumuksella koettivat saada joukkoja taivutetuiksi lykkäämään lähtöänsä. Upseerit olisivat mahdollisesti suostuneet siihen, mutta sotilaat eivät millään ehdolla tahtoneet jäädä maahan kauemmaksi kuin se oli ehdottoman tarpeellista lähdön järjestämiseksi. Niinikään raukesi puuha saada Viron hallituksen varoilla pestattuja saksalaisia palkkajoukkoja jäämään maan turvaksi.
Aluksi väliaikainen hallitus voi lähettää rajoille siellä olevien saksalaisten joukkojen lisäksi vain hajanaisia suojelusjoukkoja, joiden taistelukunto oli sangen vähäinen. Samaan aikaan tehtiin kuitenkin työtä vakinaisen armeijan luomiseksi. Tarkoitus oli perustaa yksi kuusirykmenttinen divisioona. Sen komentajaksi nimitettiin kenraaliTönisson. Sittemmin näistä rykmenteistä muodostui kuitenkin kaksi divisioonaa, joista ensimmäinen kenraaliTönissoninjohdolla taisteli itäisellä ja toinen aluksi everstiLimberginja sittemmin everstiPuskarinjohdolla eteläisellä rintamalla.
Rykmenttien komentajiksi ja kokoutumispaikoiksi määrättiin: 1:nen rykm. — kenraaliPödder, Tallinna; 2:nen rykm. — everstiluutnanttiUnt, Tartto; 3:s rykm. — everstiKubbo, Vöru; 4:s rykm. — everstiluutnantti _Selma_n, Narva; 5:s rykm. — everstiluutnanttiReek, Rakvere ja 6:s rykm. — everstiluutnanttiPuskar, Pärnu.
Rykmenttien merkitys oli kuitenkin toistaiseksi mitätön. Vain 4:s rykmentti kykeni alusta alkaen ottamaan osaa sotatoimiin. Bolshevikien hyökkäyksen alkaessa oli siinä 82 upseeria ja 350 sotilasta.
Tilanteen äärimmäisen vakavuuden kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia tosiasioita, jotka on julkaistu Tarton »Postimeehen» N:o 277, marraskuun 2 p:nä 1920, kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»
»KapteeniLaretein, joka oli nimitetty Narvan suojeluskunnan päälliköksi, oli ensimmäisinä päivinä onnistunut koota 120 suojeluskuntalaista, niistä 85% paikallisten keskikoulujen oppilaita. Tämä luku ei kasvanut sen suuremmaksi. Narvan yhteiskunta, niin paljon kuin sitä oli, jäi veltoksi ja sivulta katsojaksi, alkoivatpa asukkaat vielä pyrkiä tekemisiin Venäjän kanssa keinotellen, tehden kauppoja ja valmistaen bolshevikeille tietä Viroon.
»Narvan Joensuussa luutnanttiRammelonnistui keräämään vain 18 miestä (niinikään melkein kaikki koulupoikia) — siellä oli tila niin ollen vielä huonompi.
»Kun viikkoa myöhemmin (marraskuun 21 p:nä) Narvassa ryhdyttiin muodostamaan 4:ttä jalkaväkirykmenttiä, niin Narvan yhteiskunta ei antanut rykmentille minkäänlaista tukea, kävi vain häiritsemässä rykmentin esikuntaa kysymyksillä: milloin on ryhdyttävä siirtymään Tallinnaan päin?!»
Viron baltilaisten edustajien pääministeriPätsinkanssa marraskuun 27 p:nä tekemän sopimuksen mukaan ryhdyttiin järjestämään baltilaisia, omien upseerien johtamia komppanioita virolaisen ylijohdon alla käytettäviksi yhteisessä taistelussa bolshevikeja vastaan. Tämä sovinto virolaisten ja baltilaisten välillä oli kuitenkin vain väliaikainen, eikä merkinnyt sitä, että viimemainitut olisivat tunnustaneet Viron väliaikaisen hallituksen. Maasta lähtevät saksalaiset joukot luovuttivat näille komppanioille, samoinkuin muillekin baltilaisten järjestöille, tarpeellisen määrän aseita ja ampumatarpeita, kun taas virolaisille joukoille ne eivät suostuneet antamaan mitään.
Bolshevikit valmistelivat hyökkäystä Viroon kaikella kiireellä. Saksalaisten miehittäessä Viron venäläisten mukana paenneet virolaiset bolshevikit, joilla ei siihen saakka ollut mitään varsinaista tehtävää ollut, järjestettiin nyt erikoisiksi virolaisiksi punarykmenteiksi. Niitä tuli olemaan neljä, mutta miesluvultaan ne eivät vastanneet tavallisia rykmenttejä. Sodan kestäessä niitä täydennettiin virolaisten puutteessa venäläisillä ja lättiläisillä, joten niillä lopulta oli tuskin muuta kuin nimitys virolainen. Vähälukuisten virolaisten lisäksi hyökkäävään armeijaan tuli kuulumaan suuri määrä venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä kiinalakiakin joukko-osastoja. Virolaisten bolshevikien johtajat, jotka muodostivat n.s. Viron työkansan kommuunin hallituksen, olivat nimellisesti hyökkäyksen takana, mutta tosiasiallisesti Venäjän neuvostohallitus yksin johti taistelua Viroa vastaan.
Poliittisista syistä bolshevikit kuitenkin väittivät, että heidän hyökkäyksensä oli vain Viron proletariaatin taistelua maan porvaristoa vastaan. Vieraiden sotajoukkojen osanotto salattiin joko kokonaan tai selitettiin niiden ottavan osaa sotaan vain virolaisten työläisten avuksi kutsumina. Tiedot Venäjän neuvostohallituksen aikeista miehittää Viro venäläisillä, lättiläisillä ja kiinalaisilla joukoilla leimattiin »häpeämättömäksi provokatsooniksi» ja »pahansuovaksi valheeksi». Ulkomaille levitettiin nyt ja myöhemminkin lentolehtisiä ja sanomalehtiä, joissa valheellisella tavalla selitettiin neuvostohallituksen suhdetta Viron vapaussotaan. Mentiinpä sodan kestäessä niinkin pitkälle, että huhtikuussa 1919 väitettiin neuvostohallituksen, kun Viron bolshevikien taistelu oli epäonnistunut, muka välttäneen viemästä sotajoukkojaan heidän avukseen, jotta ei antaisi Suomelle sodanaihetta (!).
Tosiasia on, että Viron sodassa ei ollut kysymys Viron työläisten, vaan bolshevistisen Venäjän valtakunnan eduista — entisen Venäjän alueen kokoamisesta. Tämän ohjelmankohtansa avulla bolshevikit hankkivat itselleen kannatusta tsaarinaikuisen Venäjän upseeriston ja virkamiehistön joukossa, joista monet liittyivät bolshevikeihin pitäen heitä parhaina välikappaleina uneksimansa Venäjän ennalleen saattamisen saavuttamiseksi. Tähän Venäjän imperialistiseen pyrintöön liittyi vielä yksi syy, joka kehoitti hyökkäämään Itämeren maiden kimppuun. Moskovan »Isvjestia» kirjoittaa siitä joulukuun 25 p:nä 1918:
»Liettua, Lätti ja Viro ovat poikkipuolin tiellä, joka johtaa Venäjältä Länsi-Eurooppaan, ja ovat sen vuoksi vallankumouksellemme esteeksi, ne näet erottavat Neuvosto-Venäjän vallankumouksellisesta Saksasta. Tämä erottava muuri on kaadettava kumoon, Neuvosto-Venäjän joukkojen on miehitettävä Liettua, Lätti ja Viro, Venäjän punaisen proletariaatin on voitettava itselleen mahdollisuus vaikuttaa Saksan vallankumouksen kehitykseen… Baltianmeren takaisin valloittamisella Neuvosto-Venäjä saisi mahdollisuuden tehdä helpommin kiihoitustyötä Skandinaavian maissa sosialistisen vallankumouksen hyväksi. Täten Baltianmeren tehtävänä olisi muodostua sosialistisen vallankumouksen mereksi.»
Nämä olivat Neuvosto-Venäjän tarkoitukset, kun se hyökkäsi Viron ja muiden Itämeren maiden kimppuun.
Taistelu Viron kohdalla alkoi marraskuun 25 p:nä, jolloin bolshevikit karkoittivat Pihkovasta saksalaisen sotilasjohdon siellä järjestämän, n. 4.000-miehisen venäläisen luoteisarmeijan. Osa hajalle lyödyistä joukoista matkusti junalla suoraa päätä Riikaan, kun taas toinen osa tulvasi Petserin kautta Viron alueelle ja peräytyi ryöstäen ja hävittäen Vörua kohden. Tämän joukon liikehtiminen herätti Viron hallituspiireissä suurta levottomuutta, aluksi suurempaa kuin bolshevikien, tunnettiin näet siihen kuuluvien ainesten vihamielisyys Viron Itsenäisyyttä kohtaan. Kaikista epäilyksistään huolimatta hallituksen oli kohdeltava luoteisarmeijaa liittolaisena, koska sillä joka tapauksessa oli sama vihollinen. Vihollisuuksia ei syntynytkään virolaisten ja luoteisarmeijan välillä; viimemainittu alistui sittemmin toistaiseksi Viron sotilasjohdon ylipäällikkyyden alaiseksi.
Luoteisarmeijan ja poistuvien⁻ saksalaisten miehitysjoukkojen kintereillä seurasi pieniä bolshevikijoukkoja, aluksi kaiken kaikkiaan vain 1 pataljoona 49:nnestä venäläisestä tarkk'ampujarykmentistä 4 kevyen tykin kera.
Vakavampi vaara uhkasi kuitenkin Narvan puolelta. Bolshevikit olivat jo 22 p:nä yrittäneet vallata sitä sillä kertaa kuitenkaan onnistumatta. Sille rintamanosalle bolshevikit olivat sitten keskittäneet suurempia joukkoja, ja vain Narvan suunnalla taistelutoimintaa aluksi olikin. Bolshevikit eivät hyökkäykseen ryhtyessään antaneet minkäänlaista sodanjulistusta tai muuta sentapaista selitystä, vaan lähettivät joukkonsa ilman muuta tuleen. Varsinaiset sotatoimet alkoivat marraskuun 28 p:nä.
Kaksi päivää aikaisemmin Narvan sotilasneuvosto oli päättänyt jättää kaupungin mahdollisimman pian ja lähtiessään räjähdyttää Narovajoen ylitse johtavat sillat siinäkin tapauksessa, että virolaiset joukot yrittäisivät pysyä asemissaan joen itärannalla. Kaupungin kohtalo oli siis jo etukäteen ratkaistu. Saksalaiset joukot eivät kuitenkaan ehtineet lähteä kaupungista ennen bolshevikien hyökkäystä.
Bolshevikien n. 2.000-miehistä hyökkäysjoukkoa vastassa oli 4:nnen virolaisen rykmentin lisäksi, josta yksi komppania oli Narovan itäpuolisissa juoksuhaudoissa, 100 miestä 405:nnestä saksalaisesta rykmentistä joen itärannalla, 400 saksalaista Narvan Joensuussa (Hungerburgissa), Narvassa 405:nnen rykmentin muut osat, jotka valmistivat lähtöä kaupungista, ja joen länsirannalla saksalaista tykistöä.
Klo 5.30 ap. bolshevikit avasivat tulen pattereistaan juoksuhautoja ja kaupunkia vastaan, jolloin Ivangorodin esikaupunki syttyi tuleen. Saksalaiset patterit vastasivat ampuen vihollisen asemia. Tunnin kestäneen tykistövalmistuksen jälkeen bolshevikien ketjut alkoivat lähestyä virolaisten ja saksalaisten asemia Jamburg—Narva maantien molemmilla puolilla. Vastustajien murhaava konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät lopuksi puolentoista tunnin taistelun jälkeen vetäytymään takaisin.
Tilanne kävi kuitenkin pian jälleen arveluttavaksi. Yöllä kaikessa hiljaisuudessa Narovan ylitse tulleet bolshevikijoukot hyökkäsivät klo 9 tienoissa saksalaisten patterien kimppuun, joiden luona oli vain vähäisiä puolustusvoimia. Apujoukkoja saapui kuitenkin ratkaisevalla hetkellä kaupungista, ja kiivaan ottelun jälkeen ne pakottivat bolshevikit peräytymään siitä huolimatta, että paikalliset punaiset koettivat saattaa apujoukot hämmennyksiin alkamalla yhtäkkiä ampua niitä selän takaa konekivääreillä. Bolshevikien mieshukan mainitaan olleen varsin suuren, kerrotaanpa, että vain harvat heistä olisivat onnistuneet pakenemaan takaisin Narovan itäpuolelle.
Saksalaisten patterit lakkasivat ampumasta klo 11 ap. bolshevikien jatkaessa juoksuhautojen, siltojen ja kaupungin pommittamista. Viimeisetkin saksalaiset joukot jättivät Narovan itärannan ja valmistautuivat lähtemään myöskin kaupungista. Niiden puolesta ilmoitettiin virolaisille, että kaikki sillat räjähdytettäisiin klo 4 ip. Sen johdosta virolainenkin komppania sai käskyn peräytyä ennen sitä joen länsirannalle. Lupauksestaan huolimatta saksalaiset kuitenkin räjähdyttivät sillat puolta tuntia ennen määräaikaa, joten kaikki virolaiset sotilaat eivät ehtineet joen ylitse siltoja pitkin. Osa toiselle rannalle jääneistä pelastui soutamalla venheillä poikki joen. Mutta muutamia sotilaita kahden konekiväärin kera jäi bolshevikien saaliksi.
Tällä välin bolshevikit olivat ottaneet haltuunsa Narvan Joensuun. Ruotsin sotalipuilla varustetut kuljetuslaivat laskivat joukkoja maihin sotalaivojen suojaamina. Kaupungin asukkaat, kerrotaan, tervehtivät saapuvia sotilaita pelastajinaan luullen heitä aluksi ruotsalaisiksi apuretkeilijöiksi, joiden tulosta bolshevikit olivat tarkoituksellisesti jo ajoissa levittäneet huhuja voidakseen nousta maihin kaikessa rauhassa. Saksalaisten komppanioiden peräydyttyä taistelutta bolshevikit saattoivat esteettömästi edetä merenrantaa pitkin päämääränä Narvassa olevien saksalaisten ja virolaisten joukkojen peräytymistien katkaiseminen.
Kun tieto tästä saapui, täytyi virolaisten luopua aikeestaan yrittää vastarintaa Narovan länsirannalla ja lähteä peräytymään saksalaisten jäljessä. Heidän onnistuikin hajoittaa bolshevikien etujoukko, joka yritti sulkea peräytymistien länteen. Hetkisen senjälkeen, kun virolaiset joukot olivat poistuneet Narvasta, miehittivät bolshevikit kaupungin vastarintaa kohtaamatta.
Sitä, millaisessa kunnossa Narvaa puolustaneet virolaiset joukot olivat, kuvatkoot muutamat tosiasiat, jotka on julkaistu aikaisemmin mainitussa »Postimeehen» kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»
»Marraskuun 27 p:nä aamulla oli rykmentissä (4:nnessä) n. 400 miestä, mutta yöllä, kun taistelu hyökkäävän vihollisen kanssa alkoi, jäi rykmenttiin vain 120 miestä — kaikki toiset olivat parin päivän kuluessa karanneet vieden mukanaan kiväärinsä ja ilmaisivat värinsä päivällä marraskuun 28 p:nä kokoutuen Kreenholmin ja Pæmurrun seutuville joukkioiksi, käyden velvollisuuksilleen uskollisiksi jääneiden sotilaiden ja suojeluskuntalaisten kimppuun ja ampuen heitä ikkunoista.
»Marraskuun 27 p:nä otti everstiReekinlähettämä suojeluskuntalaisjoukko vänrikkiToomelinjohdolla haltuunsa Narovajoen vasemman rannan Mustajoen kylästä Vasknarvaan saakka. Joukko oli 70-miehinen: 20 Jöhvistä, 50 Illukan kunnasta. Narovan rannalla joukko oli vartiopalveluksessa 5 päivää ilman, että sillä olisi ollut toisella puolen olevien punaisten kanssa kahakoita, vieläpä ilman laukaustenvaihtoakin. Mutta sitten Illukan miehet päättelivät nähneensä omalta kohdaltaan kyllin vaivaa isänmaan puolesta ja lähtivät (joulukuun 3 p:nä) omin luvin rintamalta.
»Petokset, joukkokarkaamiset, ampumiset selän takaa ja muut sellaiset ilmiöt toistuivat melkein joka päivä joulukuun kuluessa (myöskin myöhemmin, mutta vähemmässä määrässä), jolloin meidän sekä lukumäärältään että varustukseltaan, mutta myös moraalisesti heikot joukkomme askel askeleelta olivat pakotetut peräytymään.»
* * * * *
Bolshevikit olivat siten onnistuneet ensimmäisessä yrityksessään. Kysymys oli vain etenemisen jatkamisesta. On syytä, ennenkuin pitemmälle seurataan bolshevikien rynnistystä, tarkastaa hiukan, millaisin asein he aikoivat ihanneyhteiskuntaansa Virossa toteuttaa.
»Tööline» kirjoittaa siitä marraskuun 27 p:nä:
»Jo se tosiasia, että me lujasti pyrimme proletariaatin diktatuuriin,osoittaa, että meidän on kohdeltava vihollisiamme säälittä. – – –Meidän on hävitettävä luokkavihoiksemme maan päältä, vasta senjälkeenViron proletariaatti voi rauhallisesti ryhtyä luovaan työhönsä.»
Viron väliaikaisen vallankumouskomitean käsky N:o 1 mainitsee samasta asiasta:
»Porvarilliset ja muut neuvostoja vastustavat puolueet (radikaalit, menshevikit, Viron sosiaalidemokraattinen puolue, kaikenlaiset sosiaalivallankumoukselliset j.n.e.) julistetaan laittomiksi, niiden sanomalehdistö ja kaikenlainen toiminta kielletään, ja niiden johtohenkilöitä kohdellaan, samoinkuin vastavallankumouksellisia, kaikella vallankumouksellisella ankaruudella.»
Viron työkansan kommuunin hallituksen manifestissa taas sanotaan m.m.:
»Viron väliaikainen hallitus, kaikki sen agentit ja kannattajat, kaikki moisionomistajat ja papit, joiden kädet valuvat Viron työväen verta, ovat lain ulkopuolella ja suojattomia. Jokainen, joka vaatii Viron väliaikaisen hallituksen tai sen agenttien käskyjen täyttämistä, on heti paikalla ammuttava.»
Siihen, millainen se vapaus olisi ollut, jonka bolshevikit aikoivat Viron kansalle tuoda,Anveltviittaa kirjoittaessaan »Edasi» lehdessä maaliskuun 30 p:nä 1919:
»Se, että Viroon mentäessä neuvostot ja toimeenpanevat komiteat nimitettiin, eikä niitä annettu valita, tapahtui sen vuoksi, että vaaleilla, joiden ympäristöä emme vielä tunne, voi helposti meille vihamielinen aines, paronit ja heidän ystävänsä, päästä neuvostoihin, jotka vielä alkavat työskennellä meitä vastaan. Ja lopuksi periaatteena ei voikaan olla neuvostojen mahdin säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä, vaan tarkoitusperämme on kommunistien hallitus.»
Yllä siteeratut bolshevikien omat lausunnot osoittavat, millaisin asein, ja mihin päämääriin he pyrkivät. Heidän joukkonsa — murhiin ja ryöstöihin halukas rosvolauma — olikin sopiva tällaisen ohjelman toteuttamiseen. Sitä, mitä näissä lausunnoissa vielä mainitaan proletariaatin luovasta työstä, on pidettävä viimeisenä, surkeana jätteenä vallankumouksellisten aatteilla ja suurilla sanoilla kyllästetyistä palopuheista. Nykyinen Venäjän kurjuus on kyllin kaunopuheinen esimerkki tämän proletariaatin »luovan työn» laadusta.
7. Bolshevikien suuri eteneminen.
Narvan menetyksen jälkeen virolaiset olivat pakotetut askel askeleelta peräytymään. Se tapahtui aluksi suuremmassa määrässä vain itäisellä rintamalla, kun taas taistelut etelässä alkoivat varsinaisesti vasta hiukan myöhemmin. Bolshevikien tarkoitus näyttää olleen tunkea tieltään vähäiset virolaiset joukot heikentäen samalla vastustusta vihollisen rintamantakaisella ja joukkojenkeskisellä bolshevistisella kiihoituksella ja siten edetä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin saakka. Mainittavamman vastarinnan mahdollisuutta virolaisten joukkojen taholta he eivät näy ensinkään ottaneen laskuihinsa. Päinvastaisessa tapauksessa he olisivat varmastikin ryhtyneet paremmin järjestämään hyökkäystä, niin että sittemmin tapahtunut katastrofi ei olisi johtunut ainakaan huonosta etappilaitoksesta ja sotajoukkojen riittämättömyydestä pitkille rintamanosille.
Narvasta peräytyneen 4:nnen rykmentin oli aluksi määrä ryhtyä vastarintaan jo Repnikin kartanon luona, mutta yleisen masennuksen ja väsymyksen tähden se sai luvan peräytyä edelleen. Rykmentti sai lisäystä paikallisista suojeluskuntalaisista, mutta samaan aikaan se menetti vielä enemmän miehiä karkureina. Rykmentin tilanne oli erittäin tukala senkin vuoksi, että bolshevikit käyttivät hyväkseen virolaisten sotalaivain puutetta laskien mielin määrin laivoistaan maihin joukkoja virolaisten selkäpuolelle, jolloin muu ei auttanut kuin nopea peräytyminen, jos mieli pelastua saarroksiin joutumasta. Kummallakaan puolella ei voitu — eikä hyökkääjä erikoisemmin tahtonutkaan — muodostaa yhtenäistä rintamaa. Taisteltiin enimmäkseen teillä ja rautatien varsilla.
Marraskuun 29 p. on Viron sotahistoriassa huomattava siitä syystä, että panssarijuna Nro 1 valmistui silloin. Se oli suurella kiireellä kokoonpantu saksalaisten jättämistä vaununsirpaleista. Junassa oli yksi veturi, yksi vanhalla 3-tuuman tykillä varustettu vaunu ja seitsemän muuta, hiekkasäkeillä »panssaroitua» vaunua kivääri- ja konekiväärimiehiä varten. Miehistönä oli 70 vapaaehtoista. Uusia panssarijunia valmistui pian ensimmäisen jälkeen — sekä leveä - että kapearaiteisia. Ne ottivat osaa lukuisiin taisteluihin ja saavuttivat suuren maineen urhoollisuutensa ja hyvän onnensa perusteella.
Hallituksen oli pian luovuttava vapaaehtoisuusperiaatteesta sotaväen hankkimisessa. Niinpä pääministeriPätsilmoitti joulukuun 1 p:nä hallituksen julistaneen liikekannallepanon ja kutsuneen aluksi neljä ikäluokkaa lippujen alle. Samassa kuulutuksessa hallituksen ilmoitettiin saaneen ulkomailta aseita. Kunnallisten itsehallintoelimien käskettiin lähitulevaisuudessa hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät asiansa, joiden ohella niiden oli huolehdittava asevelvollisten ja sotavarustusten keräämisestä. Lopuksi ilmoitettiin hallituksen tulevan ryhtymään ankariin pakkokeinoihin niitä vastaan, jotka tavalla tai toisella jättäisivät täyttämättä annetut käskyt.
Virolaisten joukkojen lukumäärä oli joulukuun alussa seuraava: Vörussa — 3:s rykmentti: 20 upseeria ja 172 sotilasta aseitta ja varustuksitta; Tartossa — 2:nen rykmentti: n. 30 upseeria ja 100 sotilasta aseitta; Etelä-Virossa: 180 suojeluskuntalaista; Tallinnassa — 1:nen rykmentti: 51 upseeria ja 4 sotilasta; 1:nen ratsurykmentti: 150 sotilasta ja 8 hevosta; 1:nen tykistörykmentti: 18 upseeria ja 66 sotilasta; Rakveressa — 5:s rykmentti: n. 20 upseeria ja 166 sotilasta; Rakveren lähistöllä — panssarijuna N:o 1 n. 20 upseeria ja 60 sotilasta; Narvan rintamalla: 4:s rykmentti: 100 upseeria ja 466 sotilasta ja suojeluskuntalaista.
Pakkokutsuntainkin kautta rykmenttien miesluku kasvoi aluksi perin hitaasti. Kutsunnanalaiset piiloutuivat päästäkseen joutumasta rintamalle. PääministeriPätseräässä puheessaan mainitsi sattuneen sellaistakin, että Pärnusta kutsunnan kautta otetut sotilaat, kun heidät oli viety Narvan rintamalle, hankkivat hevosia ja rekiä ja ajaa hurauttivat kotipuoleensa takaisin. Uhkaus sotaoikeuden eteen asettamisestakaan ei auttanut mainittavasti, kun hallituksella ei vielä ollut voimaa panna tuomioita täytäntöön. Tilanne oli melkein epätoivoinen.
Vasta sitten, kun pääministeri ylittäen valtuuksiaan kutsui aseihin isänmaan puolesta kaikki ylioppilaat ja koulupojat, joissa isänmaallinen henki oli voimakkain, sai hallitus kipeästi kaivatun perustan jalkojensa alle. Asevelvollisten kutsunnat alkoivat menestyä hyvin. Sotilaallisen tilanteen kärjistyneisyyttä helpotti sekin seikka, että rykmenteille voitiin joulukuun alkupäivistä lähtien ruveta jakamaan aseita ja varustuksia Tallinnasta. Hallitus oli saanut Suomesta aseita ja lainan lähimpiä tarpeitaan varten.
Mutta kaikki tämä ei luonnollisestikaan voinut heti parantaa Narvan rintaman tilannetta, joka huononemistaan huononi. Bolshevikeilla oli siellä suuri ylivoima (n. 4.000 miestä 6 tykin, 1 panssarijunan ja 2 panssariauton kera). Harjoittamattomina rintamille vietyjen miesten mieliala oli kovin painunut. Narvan rintaman komentaja, kenraaliTönissonantoi joulukuun ensi päivinä käskyn vastahyökkäykseen ryhtymisestä nostaakseen sen kautta miehistön mielialaa. Mutta joulukuun 4 p:nä bolshevikit löivät hyökkäyksen takaisin koko rintamanosalla. Sen onnistumiseen alemmat päälliköt, jotka tunsivat joukkojensa mielialan ja olosuhteet, olivatkin alusta alkaen suhtautuneet epäilevästi. Yritys johti vallan päinvastaiseen tulokseen kuin oli toivottu: nopeaan peräytymiseen. Apujoukkoja ei ollut mistään saatavissa. Konekiväärejä oli vähän. Patruunavarastot olivat loppumaisillaan. Miesten mieliala kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin tappioin peräytymistä kesti.