Tämä melkein pikkumaisuuksiin menevä tarkkuus palaavien rykmenttien ja yksityisten retkeläisten tavaroiden tarkastuksessa kotimaan matkan edellä herätti aikoinaan suurta harmia asianomaisissa, mutta se on kuitenkin koitunut heille itselleen hyväksi. Sen avulla voidaan näet todistaa suomalaisten apuretkeilijöiden kotimaahan kuljettamista suurista ryöstöomaisuuksista kertovat huhut perättömiksi.
Emissariaatti, jossa tohtoriKettunentyöskenteli yhden apulaisen kera, jatkoi toimintaansa huhtikuun 4 p:ään, jolloin Viron Avustamisen Päätoimikunta päätti lakkauttaa sen, koska se oli jo silloin menettänyt merkityksensä. Suomen hallitus oli sitäpaitsi lähettänyt Viroon senaattoriKairamonvarsinaisena poliittisena edustajanaan, joten siinäkään suhteessa emissaarilla ei enää ollut mitään tehtävää.
* * * * *
Hotelli St. Petersburgissa toimi vielä Suomalaisen Apuretkikunnan Tiedusteluosaston keskuskanslia, jonka päällikkönä vänrikkiSopanentoimi avustajinaan vänrikitÖhmanjaBergsekä eräs konekirjoittajatar.
Tiedusteluosasto, jolla oli kaksi haaraosastoa, toinen, vänrikkiSaarisenjohtama Narvan rintamalla, toinen, vänrikkiSulo Nykäsenjohtama etelärintamalla, oli verrattain hyvin järjestetty. Se lähetti tarkkoja tiedonantoja tilanteesta rintamalla ja sen takana paitsi Viron sotilasjohdolle ja Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikuntaan myöskin Suomeen, jonka viranomaisille oli oman maan turvallisuuden kannalta katsoen tärkeää saada ensiluokkaisia tietoja Viron rintamilta. Se oli siihen aikaan parhaiten järjestetty tiedusteluosasto Virossa.
Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto oli kaikkein suurin näistä kolmesta sekä henkilökunnaltaan että toiminnaltaan. Senvuoksi lyhyt kuvaus sen toiminnasta saakoon tässä sijan.
Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto perustettiin helmikuun 1 p:nä. Sen keskusjohto sijaitsi Tartossa suurimman osan toimintakauttaan talossa N:o 8 Jaakobinkadun varrella. Se jakautui 6 alaosastoon: esikunnan kansliaan, komendanttuuriin, valvontaosastoon, karttaosastoon, sanomalehtiosastoon ja propagandaosastoon.
Sillä oli sitäpaitsi kolme haaratoimistoa Valkin ja Vörun kaupungeissa sekä Ruhjan kauppalassa.
Toiminta-alue käsitti koko eteläisen rintama-alueen Riian lahdesta Pihkovaan saakka ja Peipusjärven rannan Oudovaan asti Näin laajalle alueelle ulottuvaa toimintaa varten tarvittiin tietysti suuri henkilökunta. Niinpä Eteläisen rintama alueen tiedusteluosastolla olikin palveluksessaan 100—140 henkilöä, joista upseereja 14, sotilaita 30, kanslianeitosia puolisentusinaa ja loput siviilihenkilöitä. Tulkkeja oli käytettävänä 5, jotka hallitsivat yhteensä kahdeksaa eri kieltä. Lukuunottamatta vänrikkiNykästäoli Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosaston palveluksessa vain kolme suomalaista, joista yksi adjutanttina.
Paitsi varsinaista tiedustelutoimintaa, jonka avulla hankittiin tietoja sekä Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunnalle ja suomalaisen tiedusteluosaston keskuskanslialle Tallinnaan että virolaiselle 2:lle divisioonalle, tiedusteluosasto toimitti eteläisen rintaman alueella kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Useita rintamantakaisia bolshevikien vakoojia ja paikallisia bolshevikijohtajia otettiin kiinni.
VänrikkiNykäsenjohtama tiedusteluosasto antoi kaiken kaikkiaan 105 raporttia bolshevikien rintamasta ja etenkin heidän asemastaan ja toiminnastaan sen takana. Nämä raportit, joista muutamia tärkeimpiä karttaluonnokset valaisivat, olivat usein hyviä. Niinpä sekä kenraaliWetzerettä tiedusteluosaston keskuskanslian päällikkö lausuivatkin kiitoksensa Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosaston toiminnasta.
Suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen suurimmaksi osaksi jo lähdettyä Virosta tiedusteluosastot jatkoivat toimintaansa, jotta keskeytystä niiden työssä ei tapahtuisi, jos uusi suomalainen apuretkikunta saataisiin aikaan. Kun sittemmin kysymys uudesta apujoukosta Suomen puolelta raukesi, sai koko tiedusteluosasto rintamalla toimivine haarajaostoineen huhtikuun lopussa käskyn lopettaa työnsä. Likvideerauksen tultua loppuun suoritetuksi myöskin Eteläisen rintama-alueen tiedusteluosasto toukokuun 10 p:nä lakkasi toimimasta.
* * * * *
Tässä yhteydessä on syytä kosketella hiukan posti- ja laivayhteyttä kotimaan ja vapaaehtoisten välillä.
Postinkulku oli yleensä koko retkikunnan ajan sangen epäsäännöllistä riippuen vaillinaisesta järjestelystä. Kotimaan sanomalehdet ja kirjeet tulivat asianomaisille vapaaehtoisille vanhentuneina — milloin ne ylipäänsä ollenkaan saapuivat perille. Tämä oli luonnollisesti osaltaan omiaan lisäämään rintamalla olevien joukkojen koti-ikävää.
Virossa oli suomalaisille vapaajoukoille myönnetty oikeus lähettää kirjeensä ja pakettinsa kenttäpostina, varustettuina vain »Kenttäposti» merkinnällä. Mutta vasta sitten, kun Suomenkin postihallitus valtioneuvoston kehoituksesta helmikuussa oli suostunut kuljettamaan tällä merkinnällä saapuneet lähetykset maksutta määräpaikkaansa Suomessa, saivat suomalaiset vapaajoukot Virossa tosiasiallisesti vapaakirjeoikeuden.
Päätoimikunnan Helsingissä sijaitsevan kanslian yhteydessä oli postitoimisto, jonka kautta posti Viroon ja sieltä takaisin kulki. Tallinnassa Suomen sikäläinen konsulaatti aluksi huolehti sekä Suomesta tulevan että sinne menevän postin edelleen toimittamisesta. Kun kuitenkin konsulaatissa tarpeettomasti vitkasteltiin tässä suhteessa, siirrettiin posti kulkemaan Tallinnan Etapin postitoimiston kautta. Sen kuriirit veivät postin Rakvereen, Narvaan. Tarttoon ja Valkiin sekä hakivat sen niistä.
Parhaiten tehtävänsä tasalla lienevät olleet rykmenttien omat postitoimistot, joissa ymmärrettävistä syistä ei vitkasteltu. Tallinnan Etapin postitoimiston toiminta sen sijaan oli etenkin alkuaikoina säännötöntä. Vasta myöhemmin se saatiin tyydyttävään kuntoon.
Laivayhteyttä Helsingin ja Tallinnan välillä välittivät VironAvustamisen Päätoimikunnan Viron hallituksen laskuun vuokraamatSuomen valtion jäänmurtajat »Silatsch» ja »Väinämöinen», jälkimmäinenmyöhemmin yksin.
Suomesta Viroon matkustettaessa komennustodistukset ja matkaliput oli viseerattava Päätoimikunnan kansliassa — joka aluksi sijaitsi nykyisessä Presidentin linnassa, sitten »Heimolan» talossa, sitten talossa N:o 21 Bulevardinkadun varrella ja loppuajan nykyisessä Stenmanin taidesalongissa, Länsi-Heikinkatu 10, siirtyäkseen myöhemmin syksyllä 1919 yhdessä apuretkikunnan intendenttuurin kera Suomenlinnaan — tai Viron konsulaatissa sekä senjälkeen Helsingin kaupungin komendanttihallituksessa. Tallinnasta lähdettäessä Suomeen sikäläinen suomalainen Etappi huolehti Emissariaatin avustamana matkalippujen viseeraamisesta.
9. Tallinnan suomalainen sotilaskoti.
Sotilaskodin johtajatar, neitiSandra Laihiakertoo:
Tallinnan suomalainen sotilaskoti ansaitsee mielestäni tulla edes jonkinverran tunnetuksi, onhan se ollut Viron apuretkikunnan jäsenille — ei pelkästään sotilaille — hiukan enemmän kuin tämäntapaiset laitokset tavallisesti ovat.
Tämä pieneksi aiottu, sittemmin olosuhteiden pakosta suureksi muodostunut koti pantiin pystyyn — voi melkein sanoa — käden käänteessä. Eräänä päivänä helmikuun alussa pastoriThure af Björksten, joka paria päivää myöhemmin matkusti rintamalle Pohjan Poikain mukana, ja silloinen Tallinnan etappikomendantti tulivat luokseni kertoen, että he olivat ajatelleet sotilaskodin perustamista Tallinnaan sekä pyysivät minun apuani sen kuntoon panemiseksi. Sanottiin, että se pitäisi saada valmiiksi parissa päivässä, vaikk'ei ollut edes huoneistoa tiedossa puhumattakaan kaikesta muusta, jota sellaiseen laitokseen tarvitaan. Lupasin tehdä parhaani.
Etappi hankki huoneiston, aloitimme puhdistustyöt, puhuimme asiasta tallinnalaisille ystävillemme ja suojelijoillemme, herra ja rouvaSlempelille(rouva suomalainen). He innostuivat asiaan, lupasivat avustaa ja saivat tallinnalaisen »Frauenverein» yhdistyksen ja useita yksityisiä henkilöitä asiaa kannattamaan. Tämän yhdistyksen ja yllämainittujen henkilöiden avulla saimme kodin todellakin kahdessa päivässä pystyyn.
Avustajamme hankkivat talouskalut sekä jonkinverran liinavaatteita ja rahalahjojakin, jotta voimme ostaa sen, mitä puuttui. Huonekalut sänkyjä lukuunottamatta saimme lainaksi. Sängyt luovutti meille Viron intendenttuuri, josta saimme myöskin patjat, tyynyt ja peitteet sekä jonkinverran lakanoita.
Siten jouduin johtamaan tätä laitosta, jonka katolla Suomen ristilippu viimeisenä koko Tallinnassa konsulaattiamme lukuunottamatta liehui muistuttamassa virolaisille sitä suurta urotyötä, jonka tämän kodin pojat olivat heidän hyväkseen tehneet.
Koti sijaitsi talossa N:o 21 Pikku Kompassikadun varrella kahdessa eri rakennuksessa käsittäen kaikkiaan parikymmentä pienenpuoleista huonetta. Kodissa olisi ollut paikkoja ainoastaan 50 hengelle, mutta kun rintamalta palaavilla ja sinne menevillä ei, enempää kuin Tallinnaan majoitetuillakaan sotilailla ollut muuta asuinpaikkaa koko kaupungissa, täytyi sinne väliin majoittaa jopa pariinsataankin henkeen. Tavallinen asukasluku oli melkein aina sadan vaiheilla.
Alussa oli ajateltu, että pojat itse hoitaisivat huoneittensa siivouksen y.m. tehtäviä, mutta käytännössä siitä ei tullut mitään, joten heille jäi lopulta vain perunain kuoriminen. Sekin suoritettiin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta vastenmielisesti ja vain pelosta, että kuorittujen perunain puutteessa seuraava ateria tulisi olemaan hapankaalikeittoa, sellainen näet oli rangaistus, joka kohtasi sekä »syyllisiä» että »syyttömiä». Muuten tässä ruo'asta puhuttaessa tahdon mainita, että pojat pitivät erittäin suuressa arvossa kokonaisia perunoita ja sian- tai naudanlihakastiketta, joita olikin ruokalistallamme melkein joka päivä.
Kodin henkilökuntaan kuului viisi henkeä, niin, johtajatar, isännöitsijä, keittäjä, siivooja ja hevosmies. Tallinnan Etappi suoritti henkilökunnan palkat.
Pieni kirjastokin oli kodilla. Siitä saamme kiittää joitakuita kustannusliikkeitämme sekä useita yksityisiä henkilöitä, jotka lähettivät kirjoja melko runsaasti. Sanoma- ja aikakauslehtiä saimme suoraan toimituksilta. Runsaasti saimme niinikään lahjoina erilaisia seurapelejä, jotka aina iltaisin olivat ahkerassa käytännössä.
Joka keskiviikkoilta toimeenpantiin yksinkertaisia teeiltoja, joihin tavallisesti kokoutui runsaasti sekä upseereja että sotilaita ja myöskin Tallinnassa olevia retkikuntaan kuuluvia siviilihenkilöitä. Jonkin kerran hallituksemme sikäläinen edustaja ja useat muutkin huomattavat valtiolliset toimihenkilöt kunnioittivat sotilaskotia läsnäolollaan.
Ohjelman hankkiminen tuotti alussa suurta hankaluutta, mutta pelastus tässä suhteessa tuli virolaiselta taholta, sotaministeriöön jättämääni anomukseen saada torvisoittokunta joka keskiviikkoillaksi sotilaskotiimme näet suostuttiin. Nyt meillä oli siis varmasti tiedossa ainakin teetä ja voileipiä sekä sotilasmusiikkia. Lisäksi oli aina vaihdellen viulunsoittoa, soololaulua, lausuntoa, puheita ja esitelmiä y.m.s. Vuorotellen suomalaiset neitoset ja ystäviemme tallinnalaisten rouvien tyttäret huolehtivat tarjoilusta näissä illatsuissa. Menojen korvaamiseksi kannettiin kupillisesta teetä ja voileivästä maksua yksi markka.
Kerran talvella, maaliskuun alkupuolella, järjestettiin tällainen teeilta suurenmoisesti »Estonian» konserttisaliin. TaiteilijaVäinö Solaoli tällöin hyväntahtoisesti luvannut uhrautua meille koko illaksi, eikä silloin oma pieni salimme tietystikään voinut tulla kysymykseen.
En saata tässä yhteydessä olla puhumatta pojistamme, varsinkaan, mitä heidän käytökseensä tulee.
Kuten jokainen arvaa, on järjestyksen pito laitoksessa, jonka vakinaiset ja tilapäiset asukkaat kuuluvat vapaajoukkoon, sangen vaikeaa, eikä sitä kaikista ponnistuksista huolimatta voi saada mallikelpoiseksi. Ylipäänsä kodin varsinaiset, s.o. Tallinnan Etappiin kuuluvat, asukkaat käyttäytyivät kaikin puolin kunnollisesti. Mitä taas tilapäisesti matkan varrella sotilaskotiin majoittuneihin tulee, jotka viipyivät muutaman päivän tai viikonverran, niin heidän esiytymisensä jätti paljon toivomisen varaa. Joukossa oli tietysti paljon mallikelpoisesti käyttäytyviä, mutta, ikävä kyllä, toisenlaisiakin oli. Joukkohan oli niin suuri, ja seurakunnan sanotaan olevan sekalaista Yhteistä kaikille oli kuitenkin se, että he olivat urhoollisia poikia.
Olin tekevinäni sen havainnon, että rintamalta palaava joukko oli aina vallattomampi kuin sinne menevä. Tämä huomioni ei kuitenkaan kohdistu suinkaan kaikkiin, oli näet paljon sellaisiakin, jotka rintamalta tullessaan sanoivat: »On niin hauskaa taas päästä kodikkaaseen ympäristöön ja kodin rauhaan.» Todella näki, että he nauttivat siitä. Sellaiset pojat palasivat aina uudelleen, kun vain suinkin rintamalta pääsivät pariksi, kolmeksi päiväksi sotilaskotiin lepäämään.
Erittäin hauskana ilmiönä tahdon vielä mainita, että pojat heti kodin tultuaan huomasivat tuoreet kukat, joita aina oli verrattain runsaasti, ja kiittävin lausein ilmaisivat mielihyväänsä.
Kevään tullen sotilaita alkoi palata rintamalta yhä enemmän. Toiset menivät lomalle, toiset olivat kokonaan vapautuneet. Tätä kotimaahan siirtymistä kesti koko kevään, kunnes sitten kesän alussa suomalaisten koko toiminta loppui, ja mekin saimme hajoittaa kotimme, jota parhaimpamme mukaan olimme koettaneet pitää hyödyllisenä ja tarkoitustaan vastaavana.
10. Oikeudenhoito.
Suomen vapaaehtoisten joukkojen sotatuomariksi nimitetty varatuomariK.H. Majantiekertoo oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa Virossa seuraavaan tapaan:
Kun Suomen vapaaehtoiset joukot lähtivät taistelemaan Viron kansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta kaiken yhteiskuntajärjestyksen vihollisia vastaan, oli luonnollisesti huolehdittava siitäkin, että joukkojen keskuudessa lain kunnioitus pysyisi vireillä, ja että mikäli oikeudenloukkauksia sattuisi, syylliset saisivat laillisen rangaistuksen.
Ei ollut kuitenkaan helposti ratkaistavissa kysymys, miten oikeudenhoito apuretkikunnan keskuudessa oli järjestettävä, koska asiaa arvosteltaessa yksistään lainopilliselta kannalta oli selvää, että Suomen laki ja oikeudenkäyntijärjestys ei voinut ilman muuta olla voimassa vieraalla maalla taistelevien vapaaehtoisten joukkojen keskuudessa. Toiselta puolen taas ei saattanut tulla kysymykseenkään, että joku retkikunnan osanottaja joutuisi rikoksesta tuomituksi Venäjän lakien ja venäläisen oikeusjärjestyksen mukaan, jotka olivat Virossa voimassa. Sen takia tehtiin retkikuntalaisten allekirjoittamiin välikirjoihin myöhemmin heidän suostumuksellaan sellainen lisäys, että he Virossa olonsa aikana olivat Suomen lakien alaisia. Viron hallituksella, joka oli pyytänyt suomalaisten avustusta, ei puolestaan ollut mitään muistutettavaa tällaista järjestelyä vastaan.
Retkikuntaa kiireen kaupalla koottaessa ja Viroon lähetettäessä ei kohta alussa oltu tilaisuudessa huolehtimaan oikeudenhoidosta sen keskuudessa. Vasta kun kenraaliWetzeroli määrätty suomalaisten vapaajoukkojen ylipäälliköksi, ryhdyttiin tammikuun lopulla järjestämään sotaoikeutta hänen esikuntansa yhteyteen. Viron Avustamisen Päätoimikunta nimitti varatuomariK.H. Majantienretkikunnan sotatuomariksi. KenraaliWetzerpuolestaan valtuutti niinikään hänet siihen toimeen ja määräsi sotaoikeuden puheenjohtajaksi everstiLindberginesikunnastaan ja muiksi jäseniksi kapteeniBrandersinEnsimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja luutnantitJokioisenja Parviaisen Pohjan Poikain rykmentistä sekä yleiseksi syyttäjäksi luutnanttiSundmaninesikunnastaan.
Sotaoikeuden kokouduttua ensi kerran helmikuun 6 p:nä puheenjohtaja, everstiLindbergasetti sotatuomarin vastattavaksi kysymyksen, katsoiko hän, että sotaoikeuden kokoonpano oli Suomen lain mukaan laillinen ja, ellei niin olisi, minkälaisen pätevyyden hän katsoi oikeudella olevan, sekä voidaanko hänen mielestään sotaoikeudessa noudattaa Suomen lakia.
Kysymyksen johdosta sotatuomari lausui seuraavaan tapaan:
Sotilas, aseellinen tai aseeton, joka on Suomen vakinaiseen sotaväkeen otettu, on, heinäkuun 16 p:nä 1886 annetun Rikoslain Suomen sotaväkeä varten mukaan, mainitun lain alainen sotilasrikoksista, joita hän tekee siitä päivästä alkaen, jona hän on vakinaiseen palvelukseen astunut. Jokaisessa erillisessä pataljoonassa tulee olla sotaoikeus, johon joukon päällikkö valitsee puheenjohtajan ja sotilasjäsenet, kun taas senaatin oikeusosasto asettaa sotatuomarin. Jos sotaoikeus on asetettava sellaisessa osastossa, jossa ei ole sotatuomaria, saa päällikkö määrätä jonkun tuomarinvirkaan pätevän henkilön sotatuomariksi.
Rikoslakimme määrää, että Suomen alamainen tuomitaan suomalaisten lakien mukaan rikoksista, joita hän on tehnyt Suomessa tai sen ulkopuolella, jos rikos on tehty Suomen kansalaista vastaan ja hänet sittemmin tavataan kotimaassa.
Kuten tiettyä, eivät joukot, joiden sotaoikeutena tämän oikeuden on toimittava, kuulu Suomen vakinaiseen sotaväkeen. Siinä suhteessa puuttuu siis edellytys tämän oikeuden laillisuudelle ankarammassa merkityksessä. Mutta tässä maassa ovat voimassa vihollisemme laki ja oikeusjärjestys, eikä voi tulla kysymykseenkään, että suomalaisten joukkojen keskuudessa niitä noudatettaisiin. Retkikunnan kunkin osanottajan kanssa tehtyyn välikirjaan on myös nimenomaan lisätty, että hän on Suomen sotalakien alainen, niinkauankuin hän kuuluu retkikuntaan ja oleskelee Virossa. Tämän sopimuksen nojalla ja eräänlaisen pakkotilan vallitessa voidaan katsoa, että sotaoikeus on oikeutettu huolehtimaan oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa Virossa Suomen lakia noudattamalla.
Monenlaiset vaikeudet, lisäsi sotatuomari, tulevat kuitenkin kohtaamaan sotaoikeuden toimintaa, etenkin tuomioiden täytäntöönpanossa, sillä sitä ei voida tehdä kotimaassa, joten esim. vankeusrangaistukset on kärsittävä Virossa. Tuntien, miten paljon huonommat vankilat ovat Virossa kuin Suomessa, joten oleskelu virolaisissa on suhteellisesti raskaampaa, sotatuomari oli sitä mieltä, että vankeusrangaistukset oli määrättävä lyhyemmiksi kuin mitä samasta rikoksesta tuomittaisiin Suomessa.
Sotaoikeus omaksui ohjeekseen edellä esitetyn katsantokannan.
Samassa istunnossa käsiteltiin yhtä kuolemantuottamusta ja yhtä murhaa koskevaa juttua ja kahta varkausasiaa.
Seuraava istunto oli määrätty helmikuun 14 p:ksi, mutta sairaustapauksen takia se voitiin pitää vasta maaliskuun 3 p:nä. Tässä istunnossa olivat läsnä samat oikeudenjäsenet kuin edellisessäkin paitsi, että luutnanttiJokioisentilalle oli määrätty luutnanttiKalervoPohjan Poikain rykmentistä, ja että yleisenä syyttäjänä toimi vänrikkiKettunen.
Käsiteltävinä olivat edellisestä kokouksesta lykkäytyneet asiat sekä lisäksi viisi varkautta, kaksi ryöstöä, kuusi karkaamista, kaksi kavallusta, yksi juopumusta ja kaksi varomatonta ampuma-aseen käyttöä koskevaa juttua.
Tähän päättyivätkin sotaoikeuden istunnot. KenraaliWetzerinesikunta hajoitettiin, jolloin sotaoikeuskin lakkasi toimimasta.
Oikeudenhoito retkikunnan keskuudessa ei voinut lähipitäenkään vastata niitä vaatimuksia, joita sille järjestyneessä yhteiskunnassa asetetaan. Oikeudenloukkaukset, joiden tekijöitä ei voitu saattaa rangaistukseen, olivat sangen tavallisia.
Retkikunnan sotaoikeudella oli kuitenkin epäilemättä suuri merkitys ei ainoastaan sen kautta, mitä se suoranaisesti sai aikaan, vaan myöskin yksistään jo olemassaolonsa vuoksi, koskapa tietoisuus siitä varmaankin pidätti monta, jolla oli taipumuksia siihen suuntaan, ryhtymästä rikoksen tekoon.
Jo sotaoikeuden ensimmäisessä istunnossa huomautettiin, kuten edellä on mainittu, että vankilat Virossa olivat huonot, itse asiassa ne olivat perin kurjat, niinkuin harvoja poikkeuksia ehkä lukuunottamatta yleensä niissä maissa, joissa venäläinen oikeuslaitos oli voimassa. Kun vallankumouksen yhteydessä m.m. Tallinnassa oli hävitetty pari vankilaa, niin suuri ahtaus vallitsi vielä jäljellä olevissa. Ruo'an valitettiin olevan sangen huonoa, ja makuusijoista oli suuri puute, samaten astioista.
Niin ollen ei ole kummeksittavaa, että vapauden puolesta taistelemaan lähteneet suomalaiset, milloin he rikoksen tai hairahduksen takia joutuivat vankilaan, eivät siellä viihtyneet, vaan lähtivät tuon tuostakin karkuun. Virolaiset vanginvartijat näyttivät yleensä suosivan tätä avuksi tulleiden veljien vapaudenrakkautta tai ehkä heillä ei ollut halua asettua vastahankaan, kun pojat osoittivat aikeita siirtyä väljemmille tiloille. Sattuipa sellaistakin, että vangittu ilmoitti vartijalle haluavansa käväistä ravintolassa aterioimassa, eikä vartijalla ollut sitä vastaan mitään muistutettavaa. Vanki tuli takaisin, jos tuli, tai jäi tulematta. Yhteen koppiin sullotut 6—7 suomalaista lähti eräänä yönä Tallinnan päävartiosta pakomatkalle särjettyään ovet, ja vasta sitten, kun miehet olivat pitkän matkan päässä, ampui vartija »kunnialaukauksen» heidän jälkeensä.
Vankiloiden viranomaisille eivät tällaiset vieraat luonnollisesti olleet kovinkaan mieluisia, ja kun Tarton vankilasta vihdoin vietiin pois viimeisetkin kaksi suomalaista, jotka olivat olleet vielä tavallista rauhattomampia, ilmaisi vankilanjohtaja sen johdosta peittelemättä suuren tyytyväisyytensä ja lähetti heitä asemalle saattamaan viisi rotevaa, pitkillä aseilla varustettua virolaista. Nämä kummastelivat suuresti, kun yksi ainoa hentorakenteinen suomalainen sotilas, jolla ei ollut asetta näkyvissäkään otti vangit vastaan.
Se tunnustus on annettava Viron viranomaisille, että he kyllä koettivat puolestaan parantaa olosuhteita suomalaisille vankiloissa, varsinkin senjälkeen, kun asiassa oli käännytty oikeusministerin puoleen, mutta vaikeudet olivat monessa suhteessa voittamattomat maassa vallitsevan sotatilan ja vankilain puutteen takia.
Kun suomalaiset joukot palasivat kotimaahan, jäi Viron vankiloihin vielä muutamia osaksi Viron armeijan palveluksessa olleita, osaksi suomalaisiin joukkoihin kuuluneita sotilaita, jotka Viron viranomaiset olivat pidättäneet pienempien rikosten tai hairahdusten tähden Näytti mahdottomalta jättää näitä virumaan vieraan maan vankiloihin odottamaan kunnes viranomaiset mahdollisesti ottaisivat heidän asiansa käsiteltäväkseen. KenraaliWetzermääräsi senvuoksi vapaaehtoisten joukkojen entisen sotatuomarin toimimaan vangittujen vapauttamiseksi, ja hänen onnistuikin saada kotimaahan lähetetyiksi ne suomalaiset, joiden tiedettiin olevan pidätettyinä.
Sotatuomari sai tässä toimessaan nauttia suurta avuliaisuutta viranomaisten puolelta. Vangitut toimitettiin heti pyydettäessä hänen kuulusteltavikseen, eikä viranomaisilla ollut mitään muistuttamista pidätettyjen vapauttamista vastaan, milloin sotatuomari oli sitä mieltä, että heidän voitiin katsoa sovittaneen tekonsa, kun he olivat olleet jo jonkin aikaa pidätettyinä.
On mielihyvällä Viron viranomaisten kiitokseksi mainittava, että suhde heidän ja vapaaehtoisten joukkojen sotaoikeuden välillä oli mitä parhain. Jo se seikka sinänsä, että maassa löytyi Viron valtiosta riippumaton oikeudenhoito, olisi saattanut synnyttää erimielisyyttä ja hankauksia. Mutta mitään sellaista ei sattunut.
Vapaaehtoisten joukkojen sotatuomarin palattua kotimaahan Suomen hallituksen edustaja Virossa, senaattori Kairamo otti valvoakseen virolaisissa vankiloissa edelleen pidätettyinä olevien suomalaisten etuja.
11. Sairashoito.
Sairaalaolojen järjestäminen Virossa toimivia suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja varten tuotti etenkin alussa suuria hankaluuksia, ja kauan kesti, ennenkuin ne saatiin edes tyydyttävään kuntoon.
Edellä on kerrottu, miten Suomen naiset omasta aloitteestaan päättivät auttaa veljeskansan hätää toimittamalla sen rintamajoukoille sidetarpeita ja suunnitellen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viroon. Kun sitten suomalainen apuretkikunta Viroa varten perustettiin, on luonnollista, että side- y.m. sairashoitotarpeiden valmistus ja lähetys Suomesta käsin suunnattiin tyydyttämään suomalaisten joukkojen tarpeita. Juuri haavoittuneiden ja sairaiden vapaaehtoisten tuskien lieventämisessä Suomen naiset suorittivat suurtyönsä Viron retken hyväksi.
Sairashoito oli Virossa vielä tähän aikaan kovin takapajulla. Huutava puute vallitsi rintama-ambulansseista ja sidetarpeista. Niinpä ensimmäiset suomalaiset haavoittuneet saivat itse sitoa haavansa nenäliinoillaan. Haavoittuneiden kärsimyksiä lisäsi vielä sekin seikka, että suomalais-virolaisten joukkojen nopeasti edetessä yhteys Tallinnan kanssa, jonne kaikki vähänkin pahemmin haavoittuneet oli kuljetettava saamaan lääkärinapua, kävi vaikeaksi ja epävarmaksi. Sama vaikeus oli myöhemminkin haittaamassa haavoittuneiden hoitoa. Pitkät matkat rintamalta lähimmälle rautatienasemalle huonoissa ajopeleissä tuottivat etenkin pahasti haavoittuneille suuria kärsimyksiä. Kuitenkin vain aniharvoin huolimatta vaikeista taipaleista talvipakkasessa kuultiin jonkun suomalaisen valittavan tuskiaan. Oli kuin vapaaehtoiset olisivat tehneet keskenään äänettömän sopimuksen kestää kaikki tuskansa päästämättä valituksen sanaa huuliltaan. Hammasta purren ja kärsimyksiään joskus hiljaisella kirouksella lieventäen haavoittuneet makasivat paareilla tai sellaisten puutteessa tikapuilla, sitten täyteen sullotussa reessä tai kurjilla vankkureilla ja lopuksi perin hitaasti eteenpäin matavan junan epämukavissa ja usein kylmissä saniteettivaunuissa. Monet haavoittuneista heittivät henkensä sairaalaan kuljetettaessa — silloinkin valittelematta.
Syy kaikkeen tähän kurjuuteen ei tietysti ollut se, että virolaisilta olisi puuttunut hyvää tahtoa. Tavaton puute vallitsi kaikista tarveaineista. Vapaussota oli vastikään mitä vaikeimmissa olosuhteissa aloitettu. Kaikkea puuttui: sairashoitohenkilökuntaa, siteitä, lääkkeitä, instrumentteja j.n.e. Ne, joita oli, jättivät paljon toivomisen varaa, etenkin puhtauteen nähden, johon suomalaiset olivat tottuneet kotimaan yksinkertaisimmissakin sairaaloissa. Virolaisista sideaineista kerrotaan tapauksia, jolloin niitä käytettäessä tavallinen haava alkoi märkiä, joten oli syytä epäillä niidenkin puhtautta. Niinpä suomalaisen hoidon hankkiminen suomalaisille haavoittuneille ja sairaille Viroon kävi erittäin toivottavaksi.
Kotimaassa oli alusta alkaen oltu kuumeisessa työssä avun antamiseksi sairashoito-olojen parantamiseksi. Kaikkia yllälueteltuja puutteita ei tosin voitu toivoakaan saada poistetuiksi, useathan niistä ovat sodan välttämättömiä seurauksia, joita vain vuosikausien järjestelytyö ja suurten rahasummien uhrausta vaativa valmistelu saattavat lieventää. Mutta joitakin helpotuksia voitiin sittenkin koettaa aikaansaada. Pohjan Poikain ambulanssi varustettiin alusta pitäen ajanmukaisesti. Sen henkilökuntaan tuli kuulumaan 3 lääkäriä, 7 sairaanhoitajatarta, 2 emännöitsijää ja 1 välskäri. Suomen Lääkintähallitus luovutti sille sellaiset ambulanssitarpeet, joita ei voitu muualta saada hankituiksi.
Helsingin naiset olivat ahkerassa työssä valmistaen suuria määriä erinomaisia sidetarpeita ja alusvaatteita haavoittuneita varten sekä hankkien lääkkeitä y.m.s. Siten he mitä suurimmassa määrässä helpottivat vaikeata tilannetta. He työskentelivät pääasiallisesti nykyisessä Presidentin linnassa, jossa suunnaton touhu vallitsi niihin aikoihin. Linnan suuri sali oli täpösen täynnä ahkeria työntekijättäriä. Siellä ommeltiin, kudottiin, parsittiin ja ennen kaikkea sidekangaspakkoja revittiin ja leikattiin sekä pyöritettiin siteitä noudattaen tarkoin puhtauden ehdotonta vaatimusta. Tarveaineet joko ostettiin tai saatiin lahjaksi. Valmiiden tavaroiden pakkauskin tuotti luonnollisesti paljon puuhaa. Mutta suurella innolla kaikki tehtiin, ja niinpä voitiin »Väinämöisellä,» tuon tuostakin lähettää suuret määrät eri tarveaineita Tallinnassa sijaitsevaan varastoon rintamajoukkoja ja sairaaloita varten.
Tämä helsinkiläisten naisten uhrautuva työ, joka tyydytti hyvin kipeän tarpeen, on sitäkin suurempiarvoista, kun kaikki suoritettiin vapaaehtoisilla työvoimilla, tavallisesti iltaisin, pitkän päivätyön jälkeen kodissa, virastossa tai konttorissa.
Näin valmistettujen sairashoitotarpeiden lopullisesta kohtalostaTallinnan varaston hoitajatar, neitiSandra Laihiamainitsee:
»Kun kaikki oli valmista ja suomalaiset vapaaehtoiset joukot palasivat kotimaahan, luovutettiin jäljelle jääneet lääkeaineet ja sidetarpeet virolaisille, eivätkä ne, jotka niitä sittemmin tulivat käyttämään, voineet aavistaakaan, minkä suuren rakkaudentyön tuloksia ne olivat.»
Samalla kuin ensimmäinen side- ja lääketarvelähetys saapui Tallinnaan, ryhdyttiin siellä puuhaamaan sairassijoja suomalaisille. Aluksi saatiin Tallinnan diakonissalaitokselta, joka on muutaman kilometrin päässä kaupungista, pieni huoneisto suomalaisia vapaaehtoisia varten. Sinne saatettiin sijoittaa kuitenkin vain 15—20 sairasta, mikä sotaretken jatkuessa kävi ennenpitkää aivan riittämättömäksi. Kun ei liioin tahdottu jättää suomalaisia haavoittuneita kokonaan virolaisen sairashoidon varaan, jolla oli tarpeeksi tekemistä omissakin haavoittuneissaan ja sairaissaan, ryhdyttiin Tallinnassa suomalaista sairaalaa varten hankkimaan suurempaa ja lähempänä rautatienasemaa olevaa huoneistoa.
Jo tammikuun 17 p:nä sairashoitotoimikunnan puheenjohtaja, tohtoriWintersaattoi ilmoittaa Päätoimikunnalle, että apuretkikunnan tarpeihin oli Tallinnassa saatu oma sairaalahuoneisto. Talo, johon suomalainen sotilassairaala sijoitettiin, baltilaisen aatelisklubin oma, on Tallinnan kauneimpia rakennuksia. Se sijaitsee sitäpaitsi sangen edullisella paikalla, Leveänkadun alussa, kaupungin keskustassa ja lähellä rautatienasemaa.
Oli heti ryhdyttävä puhdistamaan huoneita, jotka sotilasmajoituksen jäljiltä olivat siivottomassa kunnossa. Suomen Lääkintähallitus luovutti sairaalalle tarpeellisen irtaimiston, kuten instrumentit, sängyt, sänkyvaatteet, pöydät ja tuolit. Helsingin naisten valmistamat sidetarpeet ja alusvaatteet sekä heidän hankkimansa lääkkeet tulivat nyt erittäin hyvään tarpeeseen. Apuretkikunnan pääintendentti taas huolehti siitä, että rintamalla vaatteensa menettäneet haavoittuneet saivat sairaalasta uudet puvut ja jalkineet.
Alkuvalmistukset suoritettiin suurella kiireellä, niin että sairaala, jonka ylilääkärinä toimi alkuaikoina tohtoriA. Trouppja loppuviikkoina tohtoriaf Heurlinsekä ylihoitajattarena neitiEdit Koistinen, saattoi alkaa toimintansa helmikuun 1 p:nä, jolloin sinne siirrettiin diakonissalaitokselta siellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat.
Haavoittuneille ja sairaille oli varattu suuri ja valoisa sali, johon mahtui 50 vuodetta. Veneerisiä tauteja sairastavia varten oli pienempi huone, jossa oli 30 sairassijaa. Leikkaussali, sidehuone, ruokahuone ja kylpyhuone olivat rakennuksen yläkerroksessa, keittiö ja sairaalan henkilökunnan asunnot taas alakerroksessa. Henkilökuntaan kuului ylilääkärin ja ylihoitajattaren lisäksi yksi lääkäri, neljä hoitajatarta, taloudenhoitaja, emännöitsijä, muutamia sanitäärejä, joista kuitenkin vain kaksi jäi pysyväisiksi, muutamia virolaisia naisia keittäjättärinä ja siivoojattarina, yksi renki ja autonkuljettajat käytettävinä olevia autoja varten.
Pian alkoi Rakveren, Tarton ja Valkin sairaaloista sekä rintamalta saapua haavoittuneita ja sairaita uuteen sairaalaan, jolla kaiken aikaa oli yllin kyllin työtä.
Erinomaisen hyvältä haavoittuneista ja sairaista sotilaista tuntui päästä Tallinnan valoisaan ja puhtaaseen suomalaiseen sotilassairaalaan, jossa hoito ja ruoka olivat erinomaisia. Sairaista koetettiin siellä kaikin puolin pitää mahdollisimman hyvää huolta. Potilaille hankittiin sanomalehtien avulla säännöllisesti tuoreita tietoja kotimaasta. Kaikenlaisia seurapelejä oli heidän saatavissaan. Tallinnalaiset muistivat suomalaisia auttajiaan makeis-, kukka- ja tupakkalähetyksillä. Silloin tällöin kaupunkilaiset kävivät heitä tervehtimässä ja ilahduttamassa soitolla ja laululla. Haavoittuneet ja sairaat saivat myöskin jonkin kerran kuulla suomalaista musiikkia, m.m. vapaajoukkojen soittokunta kävi Tallinnassa ollessaan soittelemassa heille.
Sairaalan suomalainen hoito ja kotoinen tunnelma lienevät kuitenkin olleet potilaille arvokkainta — tupakan ohella! Tallinnan suomalainen sotilassairaala oli tehtävänsä tasalla. Se sai sekä suomalaisilta että ulkomaalaisilta, jotka kävivät sitä tarkastamassa, osakseen yksimielistä kiitosta erinomaisen kuntonsa vuoksi.
Kun ottaa huomioon haavoittuneiden vapaaehtoisten erittäin suuren lukumäärän, niin on helppoa käsittää, että Tallinnan suomalainen sairaala ei yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa sijaitsevan ja Pohjan Poikain Valkissa olevan sairaalan kanssa, joihin mahtui yhteensä n. 35 potilasta, saattanut tyydyttää apuretkikunnan sairassijojen tarvetta haavoittuneita varten puhumattakaan eri tauteja sairastavista.
Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.
Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.
Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.
Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan henkilökunnan keskinäisiä suhteita.
Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.
Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon kuulunut luutnanttiEmil Helleon pannut muistiin. Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.
Me suomalaiset tuotimme sairaalan henkilökunnalle paljon vaivaa. Etenkin sisaret olivat pahemmassa kuin pulassa. Mitä heikompi potilas, sitä vaikeampaa oli tulla toimeen hänen kanssaan. Niinpä eräänkin kerran muudan sisar oli aivan tuskastunut erääseen pahasti haavoittuneeseen suomalaiseen. Vapaaehtoinen ei osannut sanaakaan saksaa ja oli kaiken lisäksi hyvin itsepäinen, kuten me suomalaiset ainakin. On ymmärrettävää, ettei heikolla sairaalla milloinkaan ole ruokahalua. Mutta hoitajatar koetti tyrkyttää haavoittuneelle hiukan liemiruokaa. Suomalainen teki kovaa vastarintaa ja karjaisi vihdoin.
— Kun suomalainen kerran sanoo: ei, niin se on myös ei!
Kun nuo sanat käännettiin saksaksi, kauhistui hoitajatar niin, että oli pyörtyä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä järkähtämättömyyttä, jota kuoleva mies osoitti noilla sanoillaan. Vielä samana päivänä ylilääkäri tuli kysymään minulta, ovatko kaikki suomalaiset noin »eigensinnig». Näytin hänelle sanomalehdestä kohtaa, jossa ilmoitettiin suomalaisten vapaaehtoisten jatkavan itsepäistä etenemistään. Herra tohtori ei osannut muuta kuin hymähtäen sanoa, ettei sairashuone sentään ole mikään rintama. – – –
Sairashuoneessa helposti tulee huomaamaan miehen sisun. Suomalainen kesti hammasta purren tuskansa, jotka usein olivat hyvinkin suuret. Mutta annahan olla, että sairashuoneessa oli vaikka vain yksi ainoa venäläinen, niin kamala mylvinä oli talossa. Eräskin venäläinen upseeri huusi jo leikkaussalin eteisessä kuin pikku lapsi. Ja voi sitä elämää, kun hän joutui leikkuupöydälle sidottavaksi. Sensijaan suomalaisten suusta ei päässyt ääntäkään. Erästä suomalaista täytyi kuolettamatta leikata, mutta hän ei valittanut. Suomalaisen p—leen hän kyllä kuiskasi, mutta siinä olikin kaikki. Minulla taas oli tapana puida nyrkkiä sitä enemmän mitä kipeämmältä tuntui. Ylilääkäri, tohtorivon Hessetuumi kerran, ettei hän kunnialla selviydy minun nyrkistäni. Eräänä päivänä hän otti pihdit hyvin salaperäisen näköisenä. En itsekään tiedä, miten kaikki kävi, mutta korvapuustin tohtori sai ja hyvän saikin. En suinkaan tarkoittanut sitä tehdä, mutta se kävi kuin sähköllä. Perästäpäin hän kehui tahallaan ottaneensa hermolangan päästä kiinni saadakseen koettaa suomalaista sisua. – – –
Sekä virolaista että saksalaista kirjallisuutta oli tietysti potilaiden saatavissa. Monet vieraatkin toivat suuria pinkkoja kirjoja. Mieluisimpia vieraita olivat mielestäni baltilaiset neidit, jotka osasivat ilahduttaa sairasta. He toivat jos jonkinlaisia herkkuja ja makeisia. Kaiken lisäksi he osasivat puhua sellaisesta, josta potilaskin löysi virkistystä.
Muuten virolaisilla näytti olevan hyvin nurja käsitys meistä suomalaisista. Usein kuuli heidän purkavan kiukkuaan suomalaisten »saksalaismielisyyden» johdosta. Merkillisintä oli, että virolaiset alkoivat pitää kaikkia suomalaisia melkein saksalaisina. Tuo käsitys ilmeni sairashuoneen ulkopuolellakin. Ehkä se oli yhtenä syynä virolaisten kylmenemiseen suomalaisia kohtaan.
Haavoittuneille suomalaisille Viron sairaaloissa jutut suomalaisten sankariteoista rintamalla, jotka kulkeutuivat heidän korviinsa virolaisten sanomalehtien ja sotilaiden välityksellä, tuottivat suurta virkistystä ja tekivät tuskien ääneti kärsimisen helpommaksi. Kuuluivathan he samaan sankarijoukkoon, eikä heidän siis sopinut vaikeroida.
Kun sitten suomalainen apuretkikunta palasi kotimaahan, siirrettiin vielä jäljellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat vähitellen ensin Tallinnan suomalaiseen sotilassairaalaan ja sitten Helsingin sairaaloihin. Sittenkuin virallisesti vahvistettiin tieto suomalaisen apuretkikunnan päättymisestä, lopetti Tallinnan suomalainen sotilassairaala toimintansa huhtikuun 17 p:nä. Sen koko toimintakautena oli siellä hoidettu ja sen kautta Suomeen lähetetty puolisentuhatta haavoittunutta ja sairasta.
Helsingin sairaaloissa, etupäässä sitä varten varatussa osassa Koleraparakkeja, hoidettiin haavoittuneita sitten siksi, kunnes he kykenivät jättämään sairaalan tai siirtyivät kotipaikoilleen lääkärinhoitoon. Varsinaisen retkikunnan jo päätyttyä sen intendenttuurin oli jatkettava toimintaansa maksaakseen palkat, ruokarahat ja sairaalalaskut lääkärinhoidossa vielä oleville ja välittääkseen kaatuneiden omaisten ja retkellä työkykynsä menettäneiden eläkeanomukset Viron valtiolle.
Puhuttaessa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sairashoidosta ansaitsee sen yhteydessä toiminut Suomen Punaisen Tähden osasto tulla myös mainituksi. Sen toiminnasta neitiKarin Hannulakertoo seuraavaa:
»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin, johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita. Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti aloittaa työmme.
»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa, etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia, jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja levottomia.
»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle liittyäkseen everstiEkströminjoukkoihin. Ja jälleen viikon perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin sijaitsi. EverstiKalmoli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se lopuksi tapahtui.
»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä. Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista. Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua. Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan. Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.
»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista, milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille. Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri ohjasivat työtämme.
»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa. Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia, ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.
»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui. Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa, että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.
»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!
»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»
12. Retkikunnan viimeinen vaihe.
Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä joulukuun 23 p:nä 1918 tehdyn sopimuksen 2:sen kohdan mukaan suomalaiset joukot olivat velvolliset pysymään Virossa, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista». Kun siis Viron armeijan ylipäällikkö helmikuun 24 p:nä 1919 Viron itsenäisyyden vuosipäivän johdosta toimeenpantujen juhlallisuuksien aikana ilmoitti virallisesti, että Viron alue oli jo silloin kokonaan puhdistettu bolshevikeista, niin oli katsottava suomalaisten vapaajoukkojen omasta puolestaan täyttäneen sopimuksen ehdot.
Juhlallisuuksissa läsnä ollut Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtoriLouhivuorikääntyi siitä syystä vielä samana päivänä kenraaliLaidonerinja pääministeriPätsinpuoleen ilmoittaen, että jos virolaiset tahtoivat edelleen pitää suomalaisia joukkoja turvanaan Virossa, oli sekä Viron hallituksen ja Päätoimikunnan että Päätoimikunnan ja sen joukkoihin kuuluvien upseerien ja sotilaiden välillä tehtävä uudet sopimukset, koska suomalaisten puolelta kaikki aikaisemman sopimuksen ehdot oli jo täytetty. Molemmat puhutellut selittivät Viron yhä edelleen ehdottomasti tarvitsevan suomalaisia joukkoja avustamaan Viron armeijaa maan rajoille keskitettyjen venäläisten bolshevikijoukkojen hyökkäysten torjumiseksi ja lupasivat ottaa kysymyksen käsiteltäväksi hallituksen istunnossa.
Mutta kaikesta huolimatta Viron hallituksen kannasta ei tehty ilmoitusta Päätoimikunnalle. Osaksi lienee tähän vitkasteluun vaikuttanut se, että Viron perustavan kokouksen vaalit olivat edessä ja saattoivat aikaansaada suunnanmuutoksen maan politiikassa. Ainakin tätä on virolaiselta taholta väitetty varsinaiseksi syyksi. Tähän voidaan kuitenkin hyvällä syyllä huomauttaa, että vaikkapa perustavan kokouksen vaalien saatettiinkin otaksua kukistavan vanhan hallituksen, niin uudenkin hallituksen, mikäli se ei ollut oleva bolshevistinen. olisi täytynyt tunnustaa edeltäjänsä toimineen maan etuja silmällä pitäen pidättäessään suomalaiset joukot Virossa, jonka sotilaallinen ja sisäinen tilanne ei tällöin, helmikuun lopulla, vielä ollut suinkaan kehuttava.
Viron omassa sotaväessä oli maaliskuun 10 p:nä tosin jo yli kaksikymmentätuhatta miestä, joista n. 1.000 baltilaista ja 2.000 venäläistä. Asestuksena heillä oli m.m. 170 kevyttä konekivääriä, 240 konekivääriä ja 90 erisuuruista tykkiä. Samaan aikaan nousi suomalaisten vapaajoukkojen yhteinen lukumäärä vähän yli 2.000. Mutta siitä huolimatta suomalaisten merkitys ei suinkaan ollut niin pieni kuin vahvuusilmoituksia vertaamalla voisi päätellä. Sekä virolainen ja baltilainen siviiliväestö että rintamalla olevat joukot luottivat vielä tällöin enemmän harvalukuisiin suomalaisiin kuin omiin voimiinsa. Siitä on yllin kyllin esimerkkejä. Sitäpaitsi on huomattava, että bolshevikit tunsivat paljon suurempaa pelkoa pieniäkin suomalaisjoukkoja kuin virolaisia rykmenttejä kohtaan. Tieto suomalaisten läsnäolosta aikaansai bolshevikeissa haluttomuutta hyökkäykseen.
Varsin yleisesti oltiin Suomessa sitä mieltä, että Viron hallituspiirit sopimuksen uudistuskysymyksessä eivät menetelleet oikein niitä suomalaisia nuorukaisia ja miehiä kohtaan, jotka olivat saapuneet heidän vapauttaan ja maataan varjelemaan oman henkensä uhalla. Samalla virolaisten menettely saattoi heidän avustamisestaan huolehtivan suomalaisen toimikunnan ikävään asemaan, siihen näet kaikki moitteet vapaaehtoisten puolelta luonnollisesti kohdistuivat.
Mahdollisesti virolaiset laskivat — ja aivan oikein — voivansa vastausta mahdollisimman kauan viivyttämällä pidättää suomalaisia joukkoja Virossa vielä niin kauan, että heidän oma armeijansa ehdittäisiin saattaa kykeneväksi puolustamaan maan rajoja ja yhteiskuntajärjestystä ilman, että heidän tarvitsi myöntää Viron Avustamisen Päätoimikunnalle ja suomalaisille sotilaille uudesta sopimuksesta koituvia etuja. Pelättiin ehkä uusien sopimuksien teolla jouduttavan liian suureen riippuvaisuuteen Suomesta. Ainakin on varsin laajoissa piireissä saatu tämä vaikutelma Viron hallituspiirien menettelystä.
Suomalaiset joukot, joilla ei ollut tietoa Päätoimikunnan ja Viron hallituksen neuvotteluista, ymmärsivät silti omasta puolestaan jo täyttäneensä sopimuksen ehdot ja niiden edelleen Virossa pidättämisen olevan sopimuksen rikkomista. Tästä, kuten muistakin välikirjan lupauksien laiminlyönneistä, esim. palkkarahojen laadusta, vapaaehtoiset luonnollisesti syyttivät Päätoimikuntaa olematta selvillä siitä, että se puolestaan teki kaikkensa saadakseen Viron hallituksen tarkoin noudattamaan sopimuksen kaikkia kohtia.
Vapaaehtoisten palkat Viron hallitus oli luvannut maksaa Suomen rahassa. Mutta siitä huolimatta ne useimmiten suoritettiin Viron markoissa, jotka, vaikka pakkokurssin mukaan olivatkin samanarvoisia Suomen rahan kanssa, todellisuudessa olivat paljon huonompaa valuuttaa. Tämäkin kysymys, jota Viron valtio ei kireissä raha-asioissa ollen voinut tyydyttävästi järjestää huolimatta kaikista Päätoimikunnan vaatimuksista — Virossa palkat maksettiin Viron rahassa, jonka vasta Suomessa sai vaihtaa Suomen markoiksi, mikäli sitä palaavilla vapaaehtoisilla enää oli jäljellä — oli omiaan herättämään tyytymättömyyttä vapaajoukoissa. Näiden kahden sopimuksen rikkomisen aiheuttama tyytymättömyys yhdessä muiden seikkojen kanssa oli lähimpänä syynä suomalaisen apuretkikunnan hajautumiseen.
Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko palasi Päätoimikunnan suostumuksella kotimaahan maaliskuun 22 p:nä. Tarkoitus oli laskea se vain lomalle, jonka jälkeen sen piti uudestaan muodostettuna lähteä jälleen Viroon. Siitä ei kuitenkaan loppujen lopuksi tullut mitään. Pohjan Pojat riensivät vielä kerran tuleen pelastaen maaliskuun loppupuolella käydyillä, pitkillä ja kiivailla taisteluilla uhkaavaksi käyneen aseman Petserin rintamalla, jossa he suorittivat kolmannen suuren voimannäytteensä. Mutta halu päästä palaamaan kotimaahan kasvoi kasvamistaan senkin keskuudessa.
Samaan aikaan Päätoimikunta turhaan koetti saada selvyyttä kysymykseen, halusivatko virolaiset edelleen pitää suomalaisia vapaaehtoisia Virossa vai eivät. Ennen Pohjan Poikain paluuta Päätoimikunta maaliskuun lopulla laati omasta puolestaan luonnoksen uudeksi sopimukseksi Päätoimikunnan ja Viron hallituksen välillä. Mutta tämän sopimusluonnoksenkaan johdosta Viron hallitus ei antanut vastaustaan. Päätoimikunta olisi asiain kehityttyä tälle kannalle mieluiten kutsunut kotiin suomalaiset joukot, jotka olivat jo täyttäneet tehtävänsä. Kun kuitenkaan Viron asema ei vielä ollut luja, ja kun Viron hallituksen vastausta odotettiin päivästä päivään, ryhdyttiin Päätoimikunnan ja sotilaiden välillä tehtävän välikirjan luonnosta valmistelemaan. Vakava ristiriita syntyi tässä kohden kuitenkin Päätoimikunnan ja everstiKalminvälillä. Edellinen tahtoi pysyttäväksi aikaisemman toiminnan puitteissa, koska Suomen hallituspiireissä suhtauduttiin kielteisesti laajennettuun ulkopoliittiseen esiytymiseen. TohtoriLouhivuorikirjoitti tästä pääministeriPätsillemaaliskuun 24 p:nä m.m.:
»– – – Yhtäpitävä vastaus on kuitenkin se, mitä jo epäilin asiaa esittäessäni ja mistä myöskin kenraaliLaidonerillemainitsin, että me Suomessa emme ole yritykseen valmiit sotilaallisesti emmekä poliittisesti. Sotilaallisesti sellainen yritys on erittäin hyvin valmistettava, jotta se tulisi todella perille viedyksi. Sitä myöskin kenraaliLaidoneralleviivasi. Poliittisesti se ei voi tapahtua ilman ententen suostumusta. Kantaansa Venäjän kysymykseen ei entente ole määrännyt, ja niinkauvankuin se ei ole tapahtunut, ei entente salli enempää Viron kuin Suomenkaan tähän yritykseen ryhtyä.
»Syynä, miksi olen ottanut vapauden mainita ylläolevasta Herra Pääministerille, on se seikka, että everstiKalm, joka komentaa nykyään Virossa olevaa ainoaa suomalaista rykmenttiä, on sitä mieltä, että kaikesta huolimatta olisi Pietariin rynnättävä, Pohjan Pojat Virosta käsin ja pari vapaaehtoista joukkuetta Suomesta käsin. Asianlaita on näet se, että nyttemmin se ehto, jolla suomalaiset vapaaehtoiset tuotiin Viroon, on täytetty, kun Viro on puhdistettu bolshevikeista. Niin ollen suomalaiset vapaaehtoiset katsovat itsellään olevan oikeuden palata kotiin, ellei heidän kanssaan tehdä uutta sopimusta, minkä he voivat hyväksyä. Huomattava osa vapaaehtoisista on sellaista väkeä, ettei niistä ole juuri puolustusjoukoiksi, varsinkin, jos on oltava paikallaan, mutta täytyy heillä olla tehtävänään hyökkäyksiä, jolloin he ovat mitä parasta sotilasainesta. Niin ollen everstiKalmkatsoo, että hyökkäys Pietariin voisi pitää koossa hänen rykmenttinsä, mutta muuhun tehtävään se nykyisessä kokoonpanossaan tuskin ajan mittaan kelpaisi.
»Viron Avustamisen Päätoimikunta puolestaan katsoo, ettei se voi poiketa Suomen hallituksen kannasta, mitä tulee niihin poliittisiin päämääriin, joita suomalaisten vapaaehtoisten on suoritettava Virossa. Sillä niinpiankuin hallitus asettuu vastustamaan Päätoimikunnan toimintaa, täytyy sen loppua ja on Päätoimikunta pakotettu kutsumaan vapaajoukot pois Virosta.»
Jos Viro toivoisi edelleen suomalaista apua, oli Päätoimikunnan mielestä suomalaiset rykmentit täydennettävä uusien sopimusten perusteella, mutta ainoastaan käytettäviksi Viron puolustukseen. Se käy selville seuraavasta kohdasta Päätoimikunnan ehdotusta:
»Jos sotilaallinen tilanne Viron rajojen suojelemiseksi vaatii, olen velvollinen myöskin hyökkäämään Viron rajojen ulkopuolelle (ollen minulla oikeus ulottaa hyökkäys enintään 40 kilometriä Viron hallituksen määräämän Viron valtion rajan ulkopuolelle».)
EverstiKalm, joka arvosteli erittäin ankarasti tätä Päätoimikunnan välikirjaehdotuksen kohtaa sotilaalliselta kannalta, suunnitteli laajennettua avustustyötä. Hänen välikirjasuunnitelmansa alkaakin sanoilla: »Minä allekirjoittanut sitoudun täten palvelemaan Inkerin Vapaajoukkoihin kuuluvassa Pohjan Poikain rykmentissä Inkerin maan vapauttamiseksi bolshevikien vallasta seuraavilla ehdoilla: — — —.»
Viron hallituksen vastauksen viipyessä uuden sopimuksen teosta tilanne kävi yhä sekavammaksi. EverstiKalmtarjosi ilman Päätoimikunnan valtuuksia omaa sopimustaan rykmenttinsä upseerien ja sotilaiden allekirjoitettavaksi. Mutta vain pieni osa Pohjan Pojista taipui siihen. 1:nen ja 2:nen pataljoona palasivat molemmat lyhyen väliajan jälkeen melkein kokonaisuudessaan kotimaahan. Vain joukko upseereja ja osa tykistöä suostui jäämään uusilla ehdoilla everstiKalminpalvelukseen. Saatuaan tiedon tästä kaikesta Päätoimikunta kokouksessaan huhtikuun 7 p:nä päätti vapauttaa everstiKalminPohjan Poikain rykmentin päällikkyydestä.
Vihdoin huhtikuun 12 p:nä Viron sotilasedustaja Helsingissä ilmoitti tohtoriLouhivuorelle, ettei Viron hallitus voinut antaa vastaustaan Päätoimikunnan ehdotukseen uusien sopimusten teosta, ennenkuin perustava kokous kokoutuisi ja asettaisi uuden hallituksen.
Tämän johdosta tohtoriLouhivuorinoudattaen Päätoimikunnan päätöstä ilmoitti sähköteitse huhtikuun 12 p:nä Viron hallitukselle ja kenraaliLaidonerillePäätoimikunnan päättäneen hajoittaa suomalaiset vapaajoukot Virossa. EverstiKalminPohjan Poikain rykmenttiin kuuluneiden upseerien ja muiden henkilöiden kanssa tekemien sopimusten ilmoitettiin olevan mitättömiä, koska Päätoimikunta ei ollut valtuuttanut häntä siihen. Samaan aikaan Päätoimikunta valtuutti kansliapäällikkönsä, luutnantti Peltosen, ryhtymään kaikkiin toimenpiteihin Pohjan Poikain rykmentin kotiin kutsumiseksi ja sen omaisuuden luovuttamiseksi Päätoimikunnan haltuun.
Varsinaisesti tästä hetkestä alkaen erittäin valitettava riita Päätoimikunnan ja everstiKalminvälillä alkoi. Erimielisyyksiä oli tosin jo aikaisemminkin ollut, mutta vasta nyt ne pääsivät julkisuuteen. Sivullisesta tämä riita tuntuu kuitenkin perussyiltään hämärältä. Kaikista tiedoista päättäen Päätoimikunta ja everstiKalmperiaatteessa ajoivat samanlaista politiikkaa. Toiminta-ajasta ja -tavoista kylläkin oli havaittavissa erimielisyyksiä. Epäilemättä on tämän ristiriidan kärjistymistä pidettävä osittain myös sen puutteen syynä, ettei Päätoimikunnalla ollut alusta pitäen ketään suoranaista edustajaa everstiKalminluona ylläpitämässä hänen ja Päätoimikunnan välillä luottamuksellista suhdetta. Niinkauankuin suomalainen ylipäällikkö oli olemassa, ei Päätoimikunta kuitenkaan ollut voinut hänen ohitseen sellaista henkilöä asettaa.
EverstiKalminmielestä, kuten hän sanomalehtimiehille Helsingissä toukokuun alussa käydessään lausui, Viron avustaminen sille asteelle pysähtyneenä oli jäänyt keskeneräiseksi. Hän arveli, että suomalaisille joukoille olisi kuulunut sama tehtävä Virossa kuin saksalaisilla oli ollut Suomen armeijaa luotaessa, siis maan turvallisuuden tukeminen ja Viron armeijan opettaminen. Myöskin hän mainitsi sen kautta haluavansa saada suomalaisen vaikutuksen Virossa pysyväiseksi. Tästä syystä hän oli pitänyt koolla Virossa pienen joukon aikoen sen ympärille luoda yksityisesti kootuilla varoilla suomalaisen vapaajoukon.
Tässä suhteessa Päätoimikunnan ja everstiKalmintoiveet kävivät siis samaan suuntaan. Päätoimikuntakin puolestaan oli taipuvainen lähettämään uusia vapaajoukkoja Viroon maan turvallisuuden suojaksi. Mutta kun Viron hallitus ei voinut tai ei tahtonut tehdä uutta sopimusta, niin Päätoimikunta katsoi, että kaikki suomalaiset joukot oli saatava pois Virosta, eihän voitu jatkaa avustustoimintaa vastoin Viron hallituksen tahtoa. Yksityisiä, hajanaisia vapaaehtoisia suomalaisjoukkoja, joilla ei olisi mitään Viron hallitusta velvoittavaa ja Suomen hallituksen ja eduskunnan tukeen nojautuvaa edustusta, katsottiin retkeläisille itselleen turmiollisiksi ja Suomen asialle pikemmin vahingollisiksi kuin hyödyllisiksi. Olihan jo edellisen retkikunnan aikana nähty, miten vaikeaa Päätoimikunnankin arvovallastaan huolimatta oli ollut saada tehdyn sopimuksen ehtoja seuratuiksi. Kuitenkin Päätoimikunta päätti jatkaa uuden retkikunnan suunnittelua ja valmistelua siltä varalta, että Viron hallitus jälleen anoisi Suomesta apua ulkonaisten tai sisäisten suhteiden mahdollisesti muuttuessa virolaisille epäedullisiksi.
Huomiota herättää näin ollen se, että vaikka Viron hallitus ei siis suostunut Päätoimikunnan esityksiin suomalaisavun jatkamisen ehdoista ja kenraaliLaidonerinilmoituksen mukaan Viron armeijaan otettaisiin suomalaisia vain Päätoimikunnan suostumuksella, sai everstiKalmpyrkiessään perustamaan oman joukkonsa tukea Viron viranomaisilta. Vieläpä kenraaliLaidonersivuuttaen apuretkikunnan pääintendentin antoi everstiKalmillekäytettäväksi hänen rykmenttiään varten 100.000 markkaa. Tosin virolaisten puolelta ilmoitettiin tämän kaiken johtuvan siitä, ettei voitu ajaa maasta pois niitä, jotka olivat tehneet Viron hyväksi niin paljon kuin Pohjan Pojat. Kuitenkin voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että miksi virolaiset eivät voineet luovuttaa Pohjan Poikiakin pois, kun he kerran sopimuksen uudistuskysymyksessä katsoivat voivansa suhtautua Päätoimikuntaan ylläkerrotulla tavalla.
Kuten jo mainittiin, Päätoimikunta mahdollisen tarpeen varalta teki edelleen suunnitelmia uutta apuretkikuntaa varten, jota ulkoasiaimme johto oli pitänyt suotavana, sittenkuin Viron hallituksen edustajat olivat huhtikuun puolivälissä virallisesti anoneet sitä. Kuitenkin Päätoimikunta katsoi tarpeelliseksi saada retkikunnalle entistä varmemman takuun, nim. Suomen hallituksen, joka asettuisi tukemaan retkeä taloudellisestikin. Suomen hallitus oli suostuvainen tähän.
Niinpä huhtikuun 19 p:nä oli neuvottelu, johon ottivat osaa pääministeriIngman, rahaministeriCastrén, ulkoasiainministeriEnckell, senaattoriKairamo, tohtoritLouhivuori, IvalojaHolma, pankinjohtajaHonkajuurisekä ulkoasiainministeriön kansliapäällikköIdmanja osastopäällikkö vapaaherraWrede. Kokous asettui sille kannalle, että Viroa oli edelleen autettava sotilaallisesti. Retkikuntaa johtaisi edelleen Päätoimikunta, jonka kokouksissa sota- ja ulkoasiainministeriön edustajilla olisi puhevalta. Apujoukko käsittäisi yhden 3-pataljoonaisen rykmentin, jolla olisi Suomessa 1.000-miehinen reservi. Lisäksi Suomen ja Viron laivastot olisivat yhteisesti käytettävissä. Tämän ehdotuksen taakse Suomen hallitus asettuisi hoitaen siten tosiasiallisesti koko asian, hankkien siihen tarpeelliset varat ja huolehtien retkikunnan sotilaallisesta kunnosta.
Samaan aikaan tapahtui Päätoimikunnan keskuudessa sen kokoonpanoon nähden eräitä muutoksia, joista tärkein oli se, että tohtoriLouhivuoriluopui puheenjohtajan toimesta ja Päätoimikunnan jäsenyydestä huhtikuun 29 p:nä. TohtoriHolmavalittiin hänen tilalleen, mutta hänen seuraavassa heinäkuussa lopullisesti kieltäydyttyä ottamasta vastaan puheenjohtajan tointa joutui Päätoimikunnan siihenastinen varapuheenjohtaja, tohtoriIvalo, hoitamaan puheenjohtajan tehtäviä.
Silloista tilannetta Suomen ja Viron välillä tohtoriLouhivuorieräässä selonteossa huhtikuun 22 p:ltä kuvaa seuraavasti:
»Mainittakoon vielä, että mieliala Virossa on tällä kertaa Suomelleerittäin epäedullinen. Virolaiset itse väittävät sen johtuvan pääasiallisesti siitä, että osa suomalaisia joukkoja käyttäytyi viime aikoina sopimattomasti ryöväten ja juopotellen. Kun kuitenkin näihin ikävyyksiin otti osaa vain pieni osa miehistä, on kohtuutonta syyttää suomalaisia joukkoja siitä, semminkin, kun virolaiset, viivyttämällä vastausta uusiin esityksiimme, suoranaisesti aiheuttivat joukoissa tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Edelleen väitetään, että suomalaiset liikemiehet ovat koettaneet rikastua käyttämällä Viron valuuttapulaa hyväkseen ja tarjoamalla liian alhaisia hintoja, jos suomalaisia liikemiehiä tässä tarkoituksessa on päässyt Viroon matkustamaan, on se virolaisten syy. Päätoimikunta on nimenomaan juuri tällaista välttääkseen kieltänyt matkaluvan suomalaisilta liikemiehiltä, mutta virolaiset ovat antaneet sen niille samoille, joilta me olemme kieltäneet.
»Pääsyynä on, ja sitä eivät Viron lähettiläs ja Viron sotaministerin edustaja täällä eilisessä keskustelussani heidän kanssaan tahtoneet kieltääkään, se, että sosialistimme ovat tehneet Virossa kiihoittamalla epäilyksen alaisiksi suomalaisten tarkoitukset heidän avustaessaan Viroa. Eräs virallinen, salassa pidetty sähkösanoma, josta olen onnistunut saamaan tiedon, osoittaa, samoinkuin Viron eri ministerien ahkeraan tapahtuva seurusteleminen täkäläisissä sosialistipiireissä, samalla kuin välttävät niitä piirejä, jotka ovat Virolle annetun avun takana, että myöskin Viron hallitus, nyt eroavakin, on mukana Suomen apua vieromassa, kun sen tarve nykyhetkellä ei ole enää yhtä välttämätön kuin talvella. — Mainittakoon edelleen se mahdollisuus, että hraReitulee pääministeriksi, kuvaavana sille mielialalle, mikä nyt näkyy Virossa olevan vallalla. Tällä taustalla on meidän nyt asemaamme ja asioita arvosteltava.»
Se, että erinäiset virolaiset piirit olivat hyvin läheisessä tekemisessä Suomen sosiaalidemokraattien kanssa, ilmenee myöskin sosialistiedustajien lausunnoista Aunuksen retken johdosta sosialistien taholta tehtyä välikysymystä käsiteltäessä eduskunnassa. Niinpä kansanedustajaHelolausui tällöin, huhtikuun 19 p:nä 1919, suoraan m.m:.
»Tiedämmehän, että esim. virolaiset nykyään eivät ole lainkaan kiitolliset siitä avusta, minkä ovat meiltä saaneet. Onpa kuultu virolaisten lausuvan ilonsa siitä, että heidän suomalaiset auttajansa nyt ovat poistuneet.»
KansanedustajaKotonenlausui toisesta samanaiheisesta välikysymyksestä keskusteltaessa huhtikuun 29 p:nä m.m.:
»Näin me menettelemme ensinnäkin siitä syystä, että me, kuten jo viittasin, vakavasti epäilemme, ovatko rajantakaisista heimolaisistamme muut kuin ehkä jotkut määrätyt piirit ollenkaan halukkaat turvautumaan meidän apuumme, joka esim. Viron veljeskansallemme on käynyt yhtä kalliiksi kuin Suomen nimellekin (?!). Toinen syy vastustukseemme on se, että meidän käsittääksemme kansamme tulee tarkoin varoa ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin, jotka antavat itäiselle naapurille näennäistäkään aihetta nyt tai vastaisuudessa käydä kimppuumme.»
Sosialistiemme tiedonannot saavat yhä räikeämmän värityksen, kun tarkastaa edelläolevia lausuntoja Viron virallisten selitysten taustaa vastaan.
Toukokuun 15 p:nä 1919 eduskuntamme sai vastaanottaa seuraavan-sisäitöisen sähkösanoman:
»Suomen eduskunnalle, Helsinki.
Viron kansan tahdosta kokoutunut perustava kokous tervehtii sydämellisimmin Suomen veljeskansaa sen edustajain kokouksessa. Ikinä ei Viron kansa unohda sitä apua, minkä Suomen urhoolliset pojat sen vaikeassa taistelussa valtiollisen itsenäisyyden puolesta toivat. Viron kansa uskoo vahvasti, että ystävyyden siteet kahden veljeskansan välillä eivät koskaan katkea, vaan yhä hiljenevät ja syvenevät. Eläköön vapaa, itsenäinen, riippumaton Suomi!
Viron perustavan kokouksen nimessä sen esimiehistö.
PuhemiesRei.SihteeriMarina.»
Kaikenlaisten aikaisempaa Viron avustustyötä tarkoituksellisesti halventavien huhujen ja juttujen johdosta Päätoimikunta katsoi tarpeelliseksi julkaista huhtikuun lopussa sanomalehdissä seuraavan selityksen ja oikaisun:
»Koska sosiaalidemokraattisessa sanomalehdistössä ja viimeksi välikysymyskeskustelussa eduskunnassa on lausuttu väite, että sosiaalidemokraattien taholla alussa suhtauduttiin suopeasti Viron aseelliseen auttamiseen, mutta tästä luovuttiin, kun huomattiin, millaisia henkilöitä Viron vapaustaisteluun täältä läksi, on syytä huomauttaa, että Viron Avustamisen Päätoimikuntaan lupautuivat jäseniksi triJulius Ailio, triHannes Ryömäja prof.Väinö Voionmaa, mutta ilmoittivat he jo sille kokoukselle, jossa Viron Avustamisen Päätoimikunta asetettiin, että puolue ei sallinut heidän liittyä toimikunnan jäseniksi. Silloin vasta aloitettiin vapaaehtoisten värväystä, eikä vielä keitään vapaaehtoisia oltu Viroon lähetetty.
»Samalla Viron Avustamisen Päätoimikunta ilmoittaa, että huhut ryöstöistä ja muista tihutöistä, joita muka suomalaiset vapaaehtoiset Virossa olisivat tehneet, ovat sekä Viron viranomaisten antamien lausuntojen että Viron Avustamisen Päätoimikunnan toimeenpanemien tutkimusten mukaan perättömiä. Se, että väestö Virossa on erinäisillä seuduilla erittäin vastahakoisesti täyttänyt majoitus- ja muonitusvelvollisuutensa, on saattanut sekä suomalaisia vapaaehtoisia että Viron omaa sotaväkeäkin käyttämään pakotusta. Huhut ryöstöistä ovat osoittautuneet liioitelluiksi, sillä jokaisen joukko-osaston saapuessa on laivalla toimeenpantu tarkka virallinen tavarain tarkastus ja on palaavilta vapaaehtoisilta otettu, jotta estettäisiin kaikki mahdollisuuskin väärinselityksille, pois joku määrä aivan vähäpätöistä rihkamaa, mitä muutamilla sotilailla ja upseereilla on ollut mukanaan ja mistä on ollut syytä epäillä, että se olisi sotatoimien yhteydessä joutunut heidän haltuunsa. Tämä rihkama on ollut yleensä vailla kaikkea myyntiarvoa. Viidessä tapauksessa, jossa suomalainen upseeri on estänyt virolaisia tullimiehiä tarkastusta toimittamasta, on Viron Avustamisen Päätoimikunta hankkinut Suomen viranomaisilta avustusta tullitarkastuksen toimittamiseen ja on tarkastus osoittanut, että estämisen syynä upseerin puolelta on ollut turhanpäiväinen vastustelunhenki.
»Osa vapaaehtoisia on varsinkin paluumatkallaan käyttäytynyt juovuspäissään sopimattomasti, mutta on aivan väärin syyttää koko tuhansiin nousevaa vapaaehtoista armeijaa muutaman kymmenen kelvottoman toverin takia.
»Yhtään valitusta Viron sotilas- tai siviiliviranomaisten taholta suomalaisia vapaaehtoisia vastaan ei Viron Avustamisen Päätoimikunta ole saanut, joka sekin lienee osotuksena kotimaassa esitettyjen syytösten aineettomuudesta.»
Mahdollisuudet uuden retkikunnan aikaansaamiseksi huononivat tällä välin huononemistaan. Viron avustaminen oli Suomessa joutunut pois päiväjärjestyksestä. Aunuksen retki oli kokonaan syrjäyttänyt sen. Suuria määriä Suomen nuorisoa liittyi nyt tällä kertaa Aunuksen vapaaehtoisiin suomalaisiin joukkoihin tukeakseen aunukselaisia heidän vapaustaistelussaan.
* * * * *
Sittenkuin toukokuun keskivaiheilla, jolloin sotilaallinen tilanne oli muuttunut virolaisille jälleen erittäin epäedulliseksi, vastikään kokoutuneen perustavan kokouksen asettama, uusi,Strandmaninjohtama hallitus anoi apua Suomesta, näytti vapaaehtoisten saanti Viroon melkoisen vaikealta. Siitä huolimatta Päätoimikunta päätti koettaa saada Viron avuksi vaikkapa vain 500-miehisen, hyvin järjestetyn ja varustetun suomalaisjoukon sillä ehdolla, että Suomen hallitus yhä edelleen olisi suostuvainen kaikin puolin tukemaan yritystä. Sittenkuin Suomen hallitus oli suostunut Päätoimikunnan asettamiin ehtoihin ja myöntänyt tarpeelliset käyttövarat, ryhdyttiin uuden retkikunnan kokoonpanoon, joskin melkoisin epäilyksin. Apujoukon johtajaksi saatiin lupautumaan jääkärikapteeniKumlin, joka ryhtyi laatimaan luetteloa muista upseereista. Suomenlinnasta saatiin miehistön kokoamista varten kasarmi, joka pantiin kuntoon, ja jonne jo joitakuita vapaaehtoisiksi ilmoittautuneita sijoitettiin.