The Project Gutenberg eBook ofSuomalaiset Viron vapaussodassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomalaiset Viron vapaussodassaAuthor: Vilho HelanenRelease date: January 17, 2025 [eBook #75127]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISET VIRON VAPAUSSODASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomalaiset Viron vapaussodassaAuthor: Vilho HelanenRelease date: January 17, 2025 [eBook #75127]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suomalaiset Viron vapaussodassa
Author: Vilho Helanen
Author: Vilho Helanen
Release date: January 17, 2025 [eBook #75127]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISET VIRON VAPAUSSODASSA ***
language: Finnish
Kirj.
Vilho Helanen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan.11. Viime vuosien tapahtumat Virossa.1. Venäjän vallankumous ja Viro.2. Bolshevikien valtakausi.3. Viron lyhyt vapaudenaika 24—25.2.1918.4. Saksalaisten joukkojen tulo.5. Saksalainen miehitysaika.6. Viron vapaussodan alku.7. Bolshevikien suuri eteneminen.
1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu.2. Apuretkikunnan alkuvaiheet.3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta.4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia.5. Tanskalainen apuretkikunta.6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta.7. Pääintendenttuuri.8. Apuretkikunnan muut virastot Virossa.9. Tallinnan suomalainen sotilaskoti.10. Oikeudenhoito.11. Sairashoito.12. Retkikunnan viimeinen vaihe.
1. Siirto Tallinnaan.2. Rintamalle.3. Ensimmäinen taistelukausi 8.1.—14.1.1919.4. Toinen taistelukausi 16.1.—18.1.1919.5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.
1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa.2. Ensimmäinen taistelukausi. (Valkin valloitus).3. Toinen taistelukausi. (Taistelut Valkin eteläpuolella jalepohetki Valkissa).4. Kolmas taistelukausi. (Koikylän taistelu ja eteneminenRiika—Pihkova viertotiehen).5. Neljäs taistelukausi. (Marienburgin valloitusretki).6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe. Lepoaika Valkissa,viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen.Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.
Esipuhe.
Esillä oleva, Suomen virolaisille heidän vapaussodassaan antamaa apua kuvaileva teos on kirjoitettu Viron Avustamisen Päätoimikunnan aloitteesta ja kannatuksella.
* * * * *
Vielä nykyäänkin tiedetään sekä Suomessa että Virossa hämmästyttävän vähän Viron suomalaisesta apuretkikunnasta, sen vaiheista ja merkityksestä. Ainakaan Suomessa tämä valitettava seikka ja sen aiheuttamat umpimähkäiset, usein hyvinkin väärät ja kohtuuttomat arvostelut eivät voi johtua halusta väheksiä retkikunnan merkitystä — onhan se kaikkine puutteineen ja erehdyksineenkin itsenäisen Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suurtyö, — vaan pikemminkin siitä, ettei ole ollut olemassa mitään yhtenäistä kokonaisuutta käsittelevää kuvausta suomalaisesta avunannosta Esillä oleva teos pyrkii poistamaan tämän puutteen.
Kerrotut tapaukset ovat niin lähellä kirjoitusaikaa, ettei niiden merkitystä ja kantavuutta vielä toistaiseksi voida kokonaisuudessaan oikein arvostella. Lisäksi on osoittautunut nykyoloissa mahdottomaksi hankkia aineistoa kaikilta tarpeellisilta suunnilta. Historiallista objektiivisuutta ei niin ollen luonnollisestikaan ole voitu saavuttaa. Tekijän on täytynyt alun pitäen tyytyä antamaan vain yksinkertainen kuvaus niistä Suomen kansan uhrauksista, jotka saivat aikaan ja muodostavat suurenmoisen suomalaisen apuretkikunnan. Jos kuvaus päätarkoituksensa ohella voisi lisäksi vakuuttaa joitakuita virolaisia suomalaisen avunannon epäitsekkyydestä ja toisaalta herättää maassamme ja retkikuntaan osaaottaneissa enemmän ymmärtämystä virolaisia ja heidän vapaussotaansa kohtaan, olisi sen tarkoitus täydelleen saavutettu.
Teoksen loppupuoli on suureksi osaksi laadittu enemmän yhteenliitettyjen muistelmien kuin yhtäjaksoisen esityksen muotoon — pitäen kuitenkin silmällä kuvauksen yhtenäisyyttä. Tämä on johtunut siitä, että Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon taisteluja koskeva virallinen aineisto on valitettavasti erittäin niukka, joten toisenlainen muoto tämän rykmentin toiminnasta kerrottaessa ei ole ollut juuri mahdollinenkaan. Sen mukaisesti on pidetty parhaana noudattaa samaa menettelytapaa myöskin kuvattaessa Pohjan Poikain rykmenttiä — sitäkin suuremmalla syyllä, kun siitä ilmestynee eräiden sen osanottajien toimesta toisensuuntainen, sitä yksinomaan käsittelevä teos. Valittu kuvausmuoto on sitäpaitsi katsottu varsin hyväksi elävöittämään lukijalle suomalaisten vapaaehtoisten vaiheet. Retkikunnan upseerien ja sotilaiden antama runsas avustus on tehnyt mahdolliseksi sen noudattamisen.
Siteerattujen asiakirjojen sanamuoto on säilytetty ennallaan, mikäli se suinkin kielen kannalta on ollut mahdollista. — Viron rajojen sisällä olevista paikkakunnista on teoksessa käytetty virolaisia nimiä, ellei jokin toinen muoto ole vakiutunut suomalaiseen käytäntöön. Tällöin on kuitenkin nimen ensimmäistä kertaa esiytyessä mainittu sulkujen sisällä yleisessä käytännössä ollut saksalainen nimi. Viron rajojen eteläpuolisista paikoista on käytetty saksalaisia nimiä. — Tekstiin liittyvät, sotavoimien sijoitusta ja lukumäärää osoittavat taulukot on laadittu Viron pääesikunnan operatiiviosaston tietojen mukaan.
* * * * *
Tässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat antaneet käytettävikseni hallussaan olevia, retkikuntaa koskevia asiapapereita, muistelmia ja valokuvia, ja virolaisia viranomaisia Helsingissä ja Virossa, jotka hyväntahtoisesti ovat sallineet minun tutustua virolaisten sotilasarkistojen papereihin. Ennen kaikkea olen kiitollisuuden velassa Viron Avustamisen Päätoimikunnan ensimmäiselle puheenjohtajalle, tohtoriO.W. Louhivuorelle, Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komentajalle, everstiluutnanttiMartin Ekströmille, Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan komentajalle, jääkäriluutnanttiBror Erik Hannulalle, ja Pohjan Poikain 2:sen pataljoonan komentajalle, jääkäriratsumestariGustaf Svinhufvudille, jotka ovat hyväntahtoisesti tarkastaneet teoksen käsikirjoituksen eri osat ja sen ohessa tehneet erittäin arvokkaita huomautuksia, sekä Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalle, tohtoriSanteri Ivalolle, ja sen jäsenille, jotka ovat suoneet minulle tukea työssäni.
Helsingissä lokakuun 19 p:nä 1921.
Vilho Helanen.
I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan.
Viron nykyään 1 1/2-miljoonaisen kansan alkuvaiheet ovat olleet samat kuin muidenkin suomalaisten heimojen, jotka muodostivat yhteisen, Laatokan ja Väinäjoen välisellä alueella asuvan kantasuomalaisen kansan. Yhteissuomalaisen ajan päätyttyä nykyisten suomalaisten esi-isät alkoivat siirtyä pohjoisemmaksi, kun taas virolaiset ja liiviläiset asettuivat pysyväisesti Suomenlahden eteläpuolelle. Liiviläiset asuttivat Kuurinmaan rannikon, jolla vain pieniä tähteitä enää on jäljellä tästä kansasta. Virolaiset ottivat haltuunsa Pohjois-Liivinmaan, Viron ja läntiset suuret saaret.
Virolaisten ja varsinaisten suomalaisten olot eivät vielä lähinnä seuraavana aikana paljon eronneet toisistaan. Molemmat kansat elivät jakautuneina suurempiin ja pienempiin yhdyskuntiin ilman lujaa kokonaisuutta ja hankkivat elatuksensa maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Turvakseen he rakensivat lukuisia, lujia maalinnoja toisiaan ja ulkonaisia vihollisia vastaan, joista viimemainituista skandinaavialaiset viikinkiretkeilijät tähän aikaan olivat vaarallisimmat. Kostaakseen näiden tekemiä hävitysretkiä virolaisetkin vuorostaan purjehtivat Tanskan ja Ruotsin rannikoille polttaen ja ryöstäen rantakaupunkeja ja -kyliä. Tänä itsenäisyysaikanaan virolaiset olivat vielä vilkkaassa yhteydessä Suomenlahden takaisten heimolaistensa kanssa. Sitä todistaa m.m. se, että heitä oli mukana myöskin karjalaisten Ruotsiin tekemällä suurella kostoretkellä v. 1187, jolloin Sigtunan kaupunki hävitettiin.
Maansa suotuisan aseman vuoksi virolaiset saivat jo varhain ryhtyä taisteluun naapurikansoja vastaan sen omistamisesta. Viikinkiretkeilijäin jälkeen novgorodilaiet yrittivät saada maata valtaansa siinä kuitenkaan pysyväisemmin onnistumatta. Vakavampi vaara uhkasi virolaisia saksalaisten taholta, etenkin senjälkeen, kun heitä oli kauppiaina ja munkkeina asettunut Riianlahden rantamille ja ryhtynyt sieltä levittämään valtaansa pakottaen vähitellen, sitkeiden taistelujen kautta, liiviläiset alamaisuuteen ja vastaanottamaan kasteen. He olivat v. 1201 perustaneet Riian kaupungin Väinäjoen suuhun valtansa tueksi ja vuotta myöhemmin hengellisen ritarikunnan uuden uskon levittämiseksi Itämeren pakanamaihin.
Sittenkuin lättiläiset olivat melkein vastarinnatta taipuneet uusiin oloihin ja liiviläisetkin vihdoin v. 1208 lopullisesti kukistuneet, tuli virolaisten vuoro. Sotataitoisilla saksalaisilla ritareilla oli vielä apunaan suuret määrät liiviläisiä ja lättiläisiä, kun taas virolaiset eivät nytkään, vaaran hetkellä, yhtyneet voimakkaaksi kokonaisuudeksi, vaan taistelivat maakunnittain, yksi tai pari-kolme kerrallaan.
Turhaan he koettivat estää vihollista tunkeutumasta maahan. Askel askeleelta heidän oli vimmatusti taistellen peräydyttävä. Virolaisten kohtalo ratkaistiin Paalan kiivaassa taistelussa syyskuun 22 p:nä 1217, jolloin Sakalan maakuntalaisten urhea päällikköLembitkärsi suurine joukkoineen ratkaisevan tappion. Sotaa kesti kuitenkin vielä 7 vuotta, ennenkuin uljas kansa taipui vieraan ikeeseen.
Tanskalaisiakin joukkoja saapui sodan kestäessä Viroon saksalaisten taistelua johtavan LiivinmaanAlbert-piispan kutsusta. He nousivat kuninkaansaWaldemar II Seierinjohdolla maihin Räävelin rannikolla, valloittivat Lindanisan maalinnan ja rakensivat sen tilalle v. 1219 kivilinnan, jota kansa alkoi kutsua Tallinnaksi, s.o. Tanskan linnaksi. Tanskalaiset valloittivat vielä pohjoisosat Harju- ja Virumaasta. Ruotsalaisetkin yrittivät jo tähän aikaan saada jalansijaa maassa, Läänemaalla, mutta urheat saaristolaiset saapuivat silloin suurin joukoin hätään joutuneiden avuksi ja karkoittivat vihollisen.
Saavutettu menestys aikaansai kuvaamattoman innostuksen koko Viron kansassa. Kaikkialla noustiin vieraita sortajia vastaan. Tanskalaiset suljettiin Tallinnaan, ja saksalaiset, jotka riitelivät keskenään virolaisten maan jakamisesta, karkoitettiin linnasta toisensa jälkeen. Vihdoin kuitenkin Albert-piispan onnistui saada riitaisuudet lopetetuiksi ja saksalaisten yhteinen rintama virolaisia vastaan lujitetuksi. Virolaisten oli kaikkialla peräydyttävä. Elokuun 15 p:nä 1224 Albert-piispa saapui saksalaisine, liiviläisine ja lättiläisine joukkoineen Tarton luo, jonka täytyi urhoollisen puolustuksen jälkeen antautua. Se ryöstettiin ja poltettiin perustuksiaan myöten. Pian senjälkeen viimeiset vapaat virolaiset sortuivat Valjalan lujan linnan kukistuessa.
Voittajat ryhtyivät järjestämään maan oloja mielensä mukaan. Entisten maalinnojen tilalle rakennettiin luostareita ja kirkkoja tai lujia kivilinnoja, joiden ympärille Saksasta tulleet kauppiaat ja käsityöläiset rakensivat myöhemmin korkealla kivimuurilla ympäröityjä kaupunkeja. Tarton viereiselle pyhälle Taaranmäelle Tarton ensimmäinen katolinen piispa rakennutti v. 1241 komean tuomiokirkon, jonka jylhät rauniot keskellä kaunista Tuomiovuoren puistoa ovat vieläkin kaupungin huomattavin nähtävyys.
Kun maan valloituksen jälkeen feodaalijärjestelmä pian levisi yli koko Liivinmaan, muodostui sinne kalparitarien, pappien ja porvarien lisäksi neljäskin saksalainen sääty, suurtilallisten vasallit He saivat myöhemmin läänityksensä eri tavoin perinnölliseksi omaisuudekseen, jolloin heistä muodostui herraskartanoiden l. moisioiden omistajaluokka.
Viroa, Liiviä ja Kuurinmaata kutsuttiin yhteisellä nimellä Liivin maaksi. Se laskettiin tästä lähtien nimellisesti kuuluvaksi Saksan keisarikuntaan, mutta sen, kuten muidenkin liittovaltion osien tähän aikaan, asema oli alusta alkaen hyvin itsenäinen. Kilpailu ylimmästä vallasta uudessa valtiossa alkoi melkein heti Riian piispan ja kalparitarien johtajan, n.s. ritarikunnan mestarin, välillä. Taistelu oli ajoittain hyvinkin kiivas. Lopuksi, monien vaiheiden jälkeen, se päättyi viimemainitun voittoon. Aikojen kuluessa Liivinmaan ritarivaltio sai sitten varmemmat muodot ja tuli näyttelemään huomattavaa osaa Itämeren maiden historiassa.
Voitettujen virolaisten asema oli alusta alkaen vaikea. He olivat menettäneet kaiken poliittisen vapautensa. Heidän oli sitäpaitsi suoritettava kalparitareille ja kirkolle kymmenyksiä ja tehtävä päivätöitä kaupunkeja, linnoja, luostareita ja kirkkoja rakennettaessa. Näistä satunnaisista työpäivistä muodostui sittemmin pysyväinen työvelvollisuus.
Sittenkuin herraskartanot tulivat vasallien omaisuudeksi ja he asettuivat vakinaisesti asumaan kansan keskuuteen rakennuttaen talonpojilla lukuisia, komeita herraskartanolta, huononi kansan asema suuresti entisestään. Talonpoikain tiluksia liitettiin väkivaltaisesti kartanon maihin, niiden omistajat ajettiin maantielle tai joutuivat moision alustalaisiksi. He köyhtyivät köyhtymistään verojen ja työpäivien vuosi vuodelta lisäytyessä. Pysyäkseen jotenkuten hengissä onneton rahvas oli pakotettu lainaamaan viljaa ja työjuhtia herraskartanoista. Se joutui sen kautta moision velalliseksi, menettipä liikkumisvapautensakin. 14:nneltä vuosisadalta alkaen luettiin talonpojat jo pysyväisesti sen kartanon maihin kuuluviksi, jonka alueella he asuivat. Vain lyhyt askel tästä oli luonnollisesti siihen, että talonpoikia alettiin myydä ja lahjoitella erilläänkin maasta, ja että he menettivät oikeuden omistaa varallisuutta ja tehdä valituksia heidän osakseen tulleesta kohtelusta, joka vuosi vuodelta kävi yhä epäinhimillisemmäksi. Vallanpitäjät, joiden mielivallasta he olivat kokonaan riippuvaisia, eivät enää katsoneet heidän kuuluvan edes ihmisten joukkoon ja kohtelivat heitä sen mukaisesti.
Talonpoikaisväestön tila oli kaikkein kurjin Räävelin, Harjun ja Virun maakunnissa, joissa Tanskan kuninkaan saksalaiset voudit ja vasallit hätyyttivät kansaa mielensä mukaan. Epäinhimillinen kohtelu, jolla tuskin on muualla vertaistaan tämänkään julman ajan historiassa, synnytti rahvaassa mitä katkerinta vihaa. Se ei ennustanut hyvää vallanpitäjille. Estääkseen mellakoita Tanskan kuningas antoi v. 1315 Viron herttuakunnan talonpojat suorastaan vasallien omaisuudeksi, jonka elämästä ja kuolemastakin heillä oli oikeus päättää. Kun näitä valtuuksia käytettiin hirveällä tavalla rahvasta vastaan, aiheutti se yleisen kapinan Tanskan alueilla v. 1343. Harju- ja Läänemaalla parisentuhatta saksalaista ja tanskalaista sai surmansa. Hurjistunut kansa kulki herraskartanosta toiseen surmaten armotta kaikki, vanhat ja nuoret, miehet, naiset ja lapset, ja polttaen moisiot, kirkot ja luostarit.
Vapaustaistelua johtamaan valittiin neljä kuningasta, jotka keräsivät kymmentuhantisen armeijan, saivat voiton ritareista Tallinnan edustalla ja lähettivät avunpyyntöjä Suomeen ja Ruotsiin. Turun ja Viipurin linnanpäälliköt,Dan NiklinpoikajaPietari Joninpoika, päättivätkin tällöin omin päin kiiruhtaa heimolaisten avuksi ja ryhtyivät tarpeellisiin valmistuksiin. Tämä ensimmäinen suomalainen apuretkikunta ei kuitenkaan joutunut ajoissa Viroon. Sen oli palattava tyhjin toimin takaisin. Tanskan avukseen kutsumien kalparitarien oli sillä välin onnistunut vangittuaan petoksella virolaisten kuninkaat saada voitto johtajitta jääneestä armeijasta verisessä taistelussa Tallinnan luona. Muuallakin kapina kukistettiin v. 1344 erittäin julmasti. Kymmenien tuhansien virolaisten sanotaan tämän kapinan yhteydessä saaneen surmansa, ja jäljelle jääneiden asema kävi entistä paljon tukalammaksi. Tanskan kuningas möi senjälkeen Viron herttuakunnan saksalaiselle ritarikunnalle 19.000 markasta puhdasta hopeaa, ja samasta summasta kalparitaristo lunasti sen haltuunsa vuotta myöhemmin.
Mutta samalla kuin saksalaisten ritarien valta-alue Liivinmaalla näin laajeni, heikontui heidän asemansa yhä lisäytyvän sisäisen eripuraisuuden takia. Kaiken muun lisäksi leviävä tapainturmelus ja mukavuudenhalu toivat mukanaan haluttomuuden sotaan. Venäläiset, jotka olivat jo kauan ahnehtineet Itämeren rantamaita, päättivät nyt tehdä lopun rappeutuneesta ritarivaltiosta ja valloittaa Liivinmaan. Mutta kalparitarien mestarina sattuikin tähän aikaan olemaan voimakas ja kyvykäsWalter von Plettenberg, joka saatuaan kaksi suurta voittoa rajan ylitse hyökänneistä venäläisistä karkoitti heidät maasta, valloittipa v. 1502 Pihkovankin turvaten siten toistaiseksi ritarivaltakunnan.
Uskonpuhdistus alkoi näihin aikoihin levitä Liivinmaalle saaden nopeasti jalansijaa tähän aikaan vielä täysin saksalaisissa kaupungeissa, mutta hitaammin virolaisissa maalaisseurakunnissa. Katolisuus ei ollut kyllä milloinkaan syöpynyt virolaisen kansan tajuntaan, mutta vironkielisen raamatun puute ja uutta uskoa saarnaavien vironkielen taitamattomuus ehkäisivät uskonpuhdistuksen menestymistä rahvaan keskuudessa. Kun tämän lisäksi saksalaiset eivät sallineet virolaisten valmistautua papeiksi, niin ei ole ihme, että uskonpuhdistus virolaisten keskuudessa edistyi vain perin hitaasti, joskin varmasti.
Plettenberginloistavat voitot eivät kauaksi aikaa turvanneet maata venäläisten hyökkäyksiltä. KunIivana IV Julmalähetti v. 1558 Liivinmaalle 70.000 venäläistä, tataaria ja kalmukkia käsittävät sotalaumansa, niin nautintojen ja prameilun veltostamat saksalaiset eivät alussa yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan. He pakenivat lähestyvän vihollisen tieltä linnojen ja kaupunkien muurien turviin. Virolainen talonpoikaisväestö koetti muun suojan puutteessa etsiä turvaa petomaisilta vihollisilta metsistä ja soilta, mutta murhaajajoukkiot seurasivat pakolaisia sinnekin. Ne, joiden henki armosta säästettiin, myytiin orjiksi Venäjälle, jolloin maksettiin, kerrotaan, miehestä 10 ja naisesta 15 kopeekkaa. Linna toisensa jälkeen antautui ja hävitettiin. Vain Vastseliina puolustautui urhokkaasti joutuen kuitenkin 1 1/2-kuukautisen piirityksen jälkeen viholliselle. Heinäkuussa 1558 Tarttokin antautui ja ryöstettiin. Sen asukkaat vietiin orjuuteen Venäjälle.
Vihdoin kalparitarit olivat saaneet kokoon jommoisenkin armeijan, joka kohtasi vihollisen Valkin kaupungin lähistöllä, Härgmäellä, v. 1560, mutta kärsi täydellisen tappion. Elokuussa samana vuonna venäläiset pakottivat Liivinmaan lujimmin linnoitetun kaupungin, Viljandin, antautumaan.
Kalparitarien vallan tultua näin murretuksi muutkin naapurit kiiruhtivat saaliinjaolle, ja vaikka venäläiset olivat tehneet enimmän, jäivät he vähimmälle osalle.
Avuksi kutsuttuna Tanskan prinssi,Maunu-herttua, otti v. 1560 haltuunsa Saarenmaan, Läänemaan ja Kuurinmaan hiippakunnat. Ruotsin puoleltaJuhana-herttuaoli jo jonkin aikaa ollut puuhassa saadakseen haltuunsa Tallinnan kaupungin ympäristöineen, osaksi isänsä,Kustaa Vaasan, suostumuksella, mutta suurimmaksi osaksi omin päin, kuitenkin toistaiseksi tuloksetta. Nyt venäläisten joukkojen lähetessä Tallinnan kaupungin edustajat ja Harju- ja Virumaan ritarit muuttaen mieltänsä suostuivat tunnustamaan Ruotsin kuninkaan yliherruutta, jos heille Ruotsin puolelta taattaisiin varma turva venäläisiä vastaan. Vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut Erik XIV lähetti silloin v. 1561 Viroon enimmäkseen suomalaisista kokoonpannun sotajoukon. Maan hallinto uskottiin tällöin, kuten tavallisesti myöhemminkin Ruotsin valtakautena, suomalaisille aatelismiehille. KuuluisaKlaus Kristerinpoika Hornmäärättiin Liivinmaan sotajoukkojen ylipäälliköksi,Lauri Flemingmaan käskynhaltijaksi jaErik SlangTallinnan isännäksi. Seuraavina kuukausina ruotsalais-suomalaiset joukot ottivat haltuunsa useita Viron kaupunkeja ja linnoja. Venäjän haltuun jäivät vain Tarton hiippakunta ja Narva ympäristöineen. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin armeijaPontus de la Gardienjohdolla valloitti v. 1581 Rakveren ja Narvan. Jäljelle jääneet osat maata kalparitarien mestari luovutti Puolan kuninkaalle.
Taistelut Liivinmaalla eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Ruotsin, Puolan, Venäjän jaMaunu-herttuanarmeijat taistelivat vielä vuosikausia keskenään maan omistuksesta. Viron, Liivin ja Kuurinmaan linnat ja kaupungit siirtyivät kädestä käteen.
Jokainen maan isännäksi pyrkivä ryösti ja hävitti seutuja hirveästi. Talonpoikaisväestön kärsimykset olivat suunnattomat. Sotamiehet hävittivät talonpoikain kurjat hökkelit ja pienet viljelykset, jotka heidän oli onnistunut lyhyenä rauhan aikana saada jommoiseenkin kuntoon, ja surmasivat tai veivät vankeuteen kaikki käsiin saamansa asukkaat. Kokonaisia kaupunkeja ja kyliä muuttui soraläjiksi ja suitsuaviksi raunioiksi.Iivana Julmanjoukkojen kerrotaan kiduttaneen maan asukkaita niin kauhealla tavalla, että silminnäkijät kadottivat järkensä.
Venäläiset menettivät kiivaiden taistelujen kautta puolalaisille loputkin osuudestaan Liivinmaahan. Mutta tämä ei juuri nimeksikään helpottanut rahvaan asemaa. Yhtämittaiset hävitykset tosin lakkasivat. Mutta Puolan hallitus samalla vahvisti saksalaisten kaikki etuoikeudet antaen siten laillisen muodon virolaisten orjuudelle. Kaiken lisäksi alettiin maata pian mitä häikäilemättömimmin puolalaistaa ja kansaa käännyttää takaisin katoliseen uskoon. Tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta nämä vuodet olivat kuitenkin rahvaalle raskaat.
Ruotsin hallituksen yritykset parantaa virolaisten asemaa alaisillan alueilla menivät aluksi hukkaan saksalaisten aatelisten kiivaan vastarinnan vuoksi. Pitkällinen, etupäässä Liivinmaalla käyty kruununperimyssota Ruotsin ja Puolan kuninkaiden välillä 1600-luvun alkupuolella lisäsi vielä maan asukkaiden kärsimyksiä. Nälänhätä ja rutto täydensivät sodan hävityksiä aikaansaaden kuvaamattoman kurjuuden. Sotaonni kääntyi lopuksi Ruotsin puolelle. Ruotsalais-suomalaiset joukot valloittivat v. 1621Kustaa II Aadolfinjohdolla Riian ja v. 1625Jaakko de la Gardienjohdolla Tarton. Sittenkuin Ruotsin joukot olivat valloittaneet vielä joukon Kuurin- ja Lätinmaan kaupunkeja ja linnoja, täytyi Puolan Altmarkin rauhassa v. 1629 luopua osuudestaan Liivinmaahan. V:sta 1645, jolloin Tanskan hallussa siihen saakka ollut Saarenmaa liitettiin Ruotsiin, koko Liivinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan.
Valoisampi aika koitti nyt virolaisillekin vuosisataisen kurjuuden jälkeen. Silloinen ruotsalainen järjestys ja lainalaisuus pantiin vähitellen maassa, mikäli mahdollista, voimaan kaikista moisionomistajien vastusteluista huolimatta. Sen kautta Ruotsin hallitus hankki saksalaiset aateliset ja tilanomistajat vannoutuneiksi vihollisikseen, joiden vaarallisuus oli hädän hetkellä ilmenevä. Sekä ylempää että alkeisopetusta ryhdyttiin järjestämään pitäen silmällä virolaisenkin väestön tarpeita ja etuja.Kustaa II AadolfinNürnbergissä v. 1632 antaman käskyn mukaan avattiin yliopisto Tartossa. Yleinen sivistyksellinen ja aineellinen hyvinvointi pääsi alulle tänä rauhan ja järjestyksen aikana. Talonpoikaisväestön tilaa parannettiin huomattavasti kruununmailla, jotkaKaarle XI:n aikana toimeenpannun reduktsioonin kautta tulivat käsittämään 5/6 Liivinmaan viljellystä alueesta. Yksityistenkin herraskartanoiden omistajien täytyi lieventää alustalaistensa tilaa, jotteivät he olisi jääneet vallan työväkeä vaille. Erikoisilla laeilla koetettiin turvata talonpoikaisväestöä isäntien mielivallalta.
Mutta näin hyvissä merkeissä alkanut onnenaika loppui lyhyeen. V. 1695 täydellinen kato aikaansai hirvittävän nälänhädän koko maassa. Virossa ja Liivinmaalla sanotaan tällöin kuolleen n. 50.000 ihmistä. Rauha olisi nyt ollut kipeästi tarpeen, mutta sen asemesta syttyikin pitkällinen ja hävittävä Suuri Pohjan sota.
Sodan vaiheet ovat isänmaamme historiasta tunnetut. Narvan kuuluisa taistelu, jossaKaarle XIImuutamien tuhansien suomalaisten ja ruotsalaisten kera marraskuun 20 p:nä 1700 löi Narvaa piirittävän viisikertaisen venäläisjoukon täydellisesti, ei voinut pelastaa Ruotsin valtaa Liivinmaalla. Venäläiset saivat sittemmin Erastveren ja Hummulin taisteluissa voiton vähäisistä ja harjautumattomista Ruotsin joukoista, jotka oli jätetty maan ainoaksi turvaksi kuninkaan riennettyä pääjoukkoineen Puolaan, joten maa oli kokonaan suojaton vihollisen hyökkäyksiä vastaan.
Venäläiset hävittivät kaiken, minkä suinkin voivat, noudattaen siinä tsaarinsa nimenomaista käskyä. Kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien kevyet ratsujoukot kiitivät pitkin maata jättäen kaikkialle jälkeensä verisiä ruumiita ja suitsuavia raunioita. Niinpä venäläisten joukkojen päällikkö saattoikin melkoisella syyllä kirjoittaa tsaarille m.m.: »Koko Liivinmaa ja suuri osa Viroa on niin tyhjä, että nuo seudut ovat olemassa enää vain kartalla.» Kaupunkien vähäiset puolustusjoukot eivät pystyneet pysähdyttämään vihollislaumojen voittokulkua. Tartto antautui heinäkuun 14 p:nä 1704, sittenkuin sitä suojeleva ruotsalainen laivasto oli kärsinyt musertavan tappion Emajoella. Pian senjälkeen venäläiset valloittivat Narvankin.
SaatuaanKaarle XII:sta ratkaisevan voiton Pultavan taistelussaPietari Imuutti sikäli suunnitelmiaan, että hän päätti liittää koko Liivinmaan Venäjään. V. 1710 hänen joukkonsa valloittivat Riian, ja samana vuonna ruotsalaisvaltaa vihaavat saksalaiset aateliset luovuttivat taistelutta Tallinnan venäläisille. »Ruotsin hyvä aika» oli loppunut.
Täten tsaari oli yli toiveittensa onnistunut pyrkimyksessään hankkia valtakunnalleen »ikkunan» Eurooppaan. Merenranta Tallinnan ja läheisen birgittiiniluostarin välillä oli hänelle, kerrotaan, erikoisen mieluisa. Kaupungin lähistölle hän rakennutti itselleen pienen talon ja sen ympärille mahtavan puiston, jolle hän antoi nimen puolisonsa mukaan. Ihana Katariinanlaakso on nykyään suosittu kansanpuisto ja Tallinnan ympäristön kaunistus.
Virolaisen talonpoikaisväestön kärsimykset sodan kestäessä olivat suunnattomat. Maa oli autio. Nälänhätä raivosi kaikkialla. Hirveä »musta surma» saapui vielä täydentämään hävityksiä tappaen laumoittain ihmisiä ja tyhjentäen kokonaisia kuntia asukkaista. Useita kaupunkeja ja kyliä oli sodan kestäessä kokonaan kadonnut, m.m. Tartto, jonka asukkaat saivat kuitenkin myöhemmin luvan palata Venäjän vankeudesta kotikaupunkinsa raunioille. Herraskartanoidenkin omistajat olivat joutuneet perin vaikeaan asemaan. Heille oli jäänyt vain muutamia nälkiytyneitä orjia, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Talot ja viljelykset oli hävitetty. Kaikki henkinen viljelys oli lakannut ja jäi pysähdyksiin pitkiksi ajoiksi.
Kun sitten Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Viro ja Liivinmaa yhdistettiin Venäjään, osasivat saksalaiset aateliset hankkia itselleen palkinnoksi sodan aikana Venäjälle tekemistään palveluksista vahvistuksen kaikille entisille etuoikeuksilleen. Olot palautettiin sille kannalle, jolla ne olivat olleet ennen Ruotsin aikaa. Samalla kuin virolainen talonpoika painettiin entiseen kurjaan asemaansa, kohdeltiin saksalaista porvariakin säälimättömästi.
18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi. Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja lähteilleen.
Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä; talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia. Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.
Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.
Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi. Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin, jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen samalla silmällä omaa etuaan.Aleksanteri Iallekirjoitti v. 1819 maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.
Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden, että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis: talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen, julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet: työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä. Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä. Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä verisesti kuin kaikki edellisetkin.
VastaNikolai I:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.
Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa. Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.
Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla. Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden ja toivottomuuden poistajina:Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurtsekä hiukan myöhemminJannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobsony.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia» Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.
Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi VirossaAleksanteri III:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle, kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin, sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia »onnellistamaan» Viron kansaa.
Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kutenKonstantin PätsjaJaan Tönisson.
Kun sitten Japanin sodassa kärsittyjen musertavien tappioiden johdosta kaikkialla Venäjän laajassa valtakunnassa puhjenneen suurlakon avulla vapaus virkavaltaisuudesta oli hetkeksi saavutettu, avautui virolaisuudellekin uusia mahdollisuuksia. Ensimmäiset virolaiset poliittiset puolueet perustettiin. Vironkieli sai huomattavan sijan kansakouluissa, ja vironkielisten korkeampien opistojen perustaminen yksityisten varoilla sallittiin. Tällaisia kouluja ilmestyikin pian huomattavimpiin kaupunkeihin muodostuen heränneen virolaisuuden suuriarvoisiksi lähtökohdiksi. Joka taholla ryhdyttiin tarmolla työhön, ja askel askeleelta virolainen sivistys syntyi yhä vahvistuvan aineellisen hyvinvoinnin tukemana. Suurlakon mukanaan tuoma vapaampi aika muodostui kylläkin vain valoisaksi silmänräpäykseksi mustassa yössä. Uudet sortovuodet seurasivat sitä. Mutta vaikka poliittinen vapaus jälleen riistettiinkin Vironkin kansalta, niin vauhtiin päässyt edistys eri aloilla jatkui kaikessa hiljaisuudessa.
Kun sitten maailmansota syttyi johtaakseen lopulta virolaistenkin kohtalot aivan uusille, ennen aavistamattomille urille, oli Viron kansa ehtinyt sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut työorjuuden poistamisesta, hankkia itselleen jokaiselle itsenäiseen elämään pyrkivälle kansalle ehdottoman tarpeellisen sekä sivistyksellisen että aineellisen itsenäisyyden.
II. Viime vuosien tapahtumat Virossa.
1. Venäjän vallankumous ja Viro.
Virolaiset joutuivat ottamaan osaa vastikään päättyneeseen suurvaltain sotaan venäläisten riveissä. Hajallaan eri joukko-osastoissa heitä palveli sekä upseereina että sotilaina. Jo ennen Venäjän vallankumousta v. 1917 virolaiselta taholta anottiin lupaa koota heidät erikoisiksi virolaisiksi rykmenteiksi. Mutta tällöin vallassa ollut kiihkovenäläinen hallitus epäili tässäkin muutoksessa, josta epäilemättä olisi koitunut valtakunnalle vain etua, piilevän vaarallista separatismia ja antoi jyrkän kiellon. Viron kansan hartaan toiveen toteutuminen lykkäytyi näin ollen epämääräiseksi ajaksi. Virolaiset taistelivat pitkinä sotavuosina sitkeästi suuren Venäjän puolesta, joka siitä kiitokseksi hautoi kavalia tuumia koko Viron kansan tuhoamiseksi.
Kun sitten v:n 1917 vallankumous aloitti uuden ajan Venäjän ja siihen kytkettyjen vierasheimoisten kansojen elämässä syösten valtakunnan vuosien kuluessa yhä syvemmälle veriseen sekasortoon ja anarkiaan, koitti virolaisillekin poliittisesti vapaampi aika.
Voittonsa ensi huumeessa Venäjän nuori tasavalta tahtoi kohottaa korkealle vapauden lipun yli vuosisatoja sorretun valtakunnan. Sittenkuin uudet johtajat kauhukseen huomasivat menneensä niin pitkälle, että koko valtakunta oli saatettu hajautumistilaan, ei heillä enää ollut voimaa pakottaa vieraita kansallisuuksia entiseen nöyrään alistuvaisuuteen: tsaarin kera oli valtakunnan luja keskusjohto kukistunut, oli vaikeaa saada käskyjä täytetyiksi.
Tallinnaan, kuten kaikkiin muihinkin sotilaiden majoituspaikkoihin, perustettiin sotilas- ja työmiesneuvosto, joka oli etupäässä Tallinnassa olevien venäläisten sotilastyöläisten ja sotamiesten yhteinen edustajisto, mutta johon pian tuli kuulumaan virolaistenkin työmiesten edustajia. Kaikki sen julistukset ja ilmoitukset annettiin venäjänkielellä, joten sillä oli täysin venäläinen leima. Aluksi sosialivallankumouksellisilla oli siinä enemmistö, niinpä vielä toukokuun 13 p:nä 1917 mainitaan sen kokoonpanon olleen: 87 sosialivallankumouksellista, 58 bolshevikia, 29 menshevikiä ja 22 puolueetonta. Mutta sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi vasemmalle, bolshevikit saivat yhä enemmän valtaa Tallinnankin neuvostossa, kunnes he enemmistöksi päästyään kokonaan määräsivät sen toiminnan.
Viron, kuten muidenkin Itämeren entisten maakuntien, baltilaiset — nimitystä käytetään esityksessä Itämeren maiden saksalaisista asukkaista erotukseksi Saksan saksalaisista — olivat yhä edelleen ryhmittyneinä etupäässä aateliston johtajien ja edustajiston ympärille.
Virolaiset yhdistykset taas perustivat yhteisen keskusjärjestön, joka Eesti Liit-nimisenä muodostui pian huomattavaksi tekijäksi ja vähitellen virolaisten kansalliseksi edustajaksi. Siihen kuului aluksi virolaisia bolshevikejakin, jotka kuitenkin erimielisyyksien synnyttyä erosivat kokonaan liitosta ja lähestyivät venäläisiä sotilas- ja työmiesneuvostoja. Eesti Liit koetti jonkin aikaa työskennellä yhteisymmärryksessä sotilas- ja työmiesneuvostojen kanssa, mutta se osoittautui ajan mittaan mahdottomaksi. Päätehtäväkseen Eesti Liit oli omaksunut tarpeellisten uudistusten hankkimisen Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, ensi sijassa itsehallinnon toimeenpanon ja virolaisten maapäivien kokoonkutsumisen. Suurien ponnistusten jälkeen molemmat ehdotukset onnistuttiinkin saada hyväksytyiksi.
Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät. Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.
Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.
Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeriKerenskiantoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.
Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan. Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä. Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin tarkoitusperänsä.Tönissontahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»
Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita niiden puuhaajat.Kerenskillese sähkötti virolaisten rykmenttien kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä.Kerenskilieneekin jo ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli sallittava.
Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen everstiTönisson, muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917, kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän, silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4 jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria, kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista virolaista upseeristoa.
Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosiKerenskillekesällä rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen.Kerenskiuskoi vielä tällöin valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukistiKerenskinja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.
Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen bolshevikiAnveltlausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen armeijan sotimislakko.
Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella. Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää katastroofia.
Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti »työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman »vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta, ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan sotaa.
Tällainen ohjelma ei tietenkään ollut vaikuttamatta demoralisoituihin venäläisiin joukkoihin. Peräytyminen muodostui kaikkialla yhä enemmän suoranaiseksi paoksi rintamalta, jolta saapuneet joukot sitten mitä julmimmalla tavalla hävittivät ja ryöstivät omassa maassaan.
Saksalaiset jatkoivat yhä vaivatonta etenemistään. Jo elokuussa he vahasivat Riian. Tieto siitä synnytti Tallinnassakin tavattoman säikähdyksen, mutta asiantuntijain selitettyä, että saksalaiset saattoivat vasta 2—4 kuukauden perästä silloisissakin oloissa ehtiä Tallinnaan, mielet rauhoittuivat, ja elämä jatkui entiseen tapaansa.
Kun yleisen hajaannuksen vallitessa venäläinen rannikkolaivue ei ollut vartiopalveluksessaan, saattoi suuri saksalainen sotilasosasto syyskuun 29 p:nä esteettä nousta maihin Saarenmaalle. Sinne siirretty 1:nen virolainen rykmentti, joka — kuten muutkin virolaisen divisioonan joukko-osastot — oli säilyttänyt hyvän järjestyksensä, yritti uljaasti vastarintaa. Mutta venäläisten joukkojen hillitön pako ratkaisi nopeasti taistelun ja aiheutti virolaiselle rykmentille raskaan tappion: sen kaksi pataljoonaa tuhoutui miltei kokonaan. Kolmannen pataljoonan ja rykmentin esikunnan onnistui suuremmitta vaurioitta vetäytyä Haapsaluun. Saksalaiset miehittivät senjälkeen Saarenmaan, samoinkuin Muhusaaren ja Hiidenmaankin.
Saarten menetyksen johdosta säikähdys valtasi hetkeksi virolaiset bolshevikit. NiinpäH. Pöögelmannkirjoittaa sen johdosta »Kiir» lehdessä lokakuun 4 p:nä:
»Jokainen kysyy nyt itseltään ja toisiltaan: mitä tehdä? mitä on tulossa?
»Ei kannata salata, että tilanne on äärimmäisen raskas… Mutta on olemassa vielä sen lisäksi monia erityisiä seikkoja, jotka huomattavasti vaikeuttavat meidän maamme asemaa.
»Meitä on Venäjällä aina pidetty 'ulkomaalaisina, vieraana kansana', ja meitä on sen mukaan, kohdeltu. Se katsantokanta ja mielipide vallitsee vielä nykyäänkin yhdessä — ymmärtämättömässä — osassa sotaväkeä. Se ei tunne olevansa ensinkään velvollinen taistelemaan Saarenmaalla. Vielä enemmän: paikallisia tarpeita se ei saata millään tavalla yhdistää yleisvaltakunnallisiin intresseihin. Se on valmis kaiken täällä jättämään, vieläpä kaiken hävittämään luullen siten suojelevansa yleisvaltakunnallisia etuja.»
Mutta venäläiset bolshevikien johtajat eivät luonnollisestikaan surreet Viron saarien menettämistä. Sehän oli heille hyvä ase väliaikaisen hallituksen kukistamiseen, joka toistaiseksi oli heille pääasia. He jatkoivat yhä sotaväen kiihoittamista sodan jatkamista ja väliaikaista hallitusta vastaan. Porvarit ja »sosialisti-petturit» eivät muka voineet eivätkä tahtoneet tehdä rauhaa; vain bolshevikit saattoivat saada sen aikaan. He solmisivat rauhan, jonka kautta saataisiin syntymään työväestön vallankumous keskus- ja länsivalloissakin (!). Bolshevikien iskusanat ja löyhäperusteiset tulevaisuuden haaveet löysivät vastakaikua hajautuneessa armeijassa ja hankkivat heille yhä lisää kannattajia sen keskuudesta.
Venäjän väliaikaisen hallituksen asema oli kaikin puolin horjuva. Sen häilyväinen politiikka herätti suurta tyytymättömyyttä bolshevikipiirien ulkopuolellakin. Se jakeli jokaiselle vaatijalle lupauksia auliisti ottamatta ensinkään huomioon, kykenisikö se täyttämään niitä ja saamaan tahtonsa perille. Sen toiminnalla oli kokonaisuudessaan väliaikaisuuden leima. Kaikki vähänkin tärkeämmät asiat lykättiin Venäjän perustavan kokouksen ratkaistaviksi, sittenkuin se olisi saatu koolle.
Väliaikainen hallitus julisti, että Venäjästä oli muodostuva federatiivinen tasavalta, ja vieraille kansallisuuksille — m.m. virolaisille — jotka vaativat itselleen autonomiaa, annettiin sen mukaisia lupauksia. Suurin osa Venäjän silloisista puolueista oli kuitenkin vastustavalla kannalla koko federatsioonisuunnitelmaa vastaan, jolla ei niin ollen ollut juuri minkäänlaisia toteutumismahdollisuuksia. Kaiken lisäksi entiset venäläistäjä-virkamiehet jätettiin paikoilleen rajamaihin kaikista lupauksista huolimatta — ikäänkuin tulevaisuutta varten. Sekin oli luonnollisesti omiaan herättämään epäluuloa väliaikaista hallitusta kohtaan.
Kun Venäjän väliaikaisen hallituksen täydellinen kyvyttömyys kävi ilmeiseksi, kypsyi virolaisissa tuuma ottaa maansa asioiden johto omiin käsiinsä. Itsenäisyysajatus syntyi samanaikaisesti kahdella aivan eri taholla, niin, virolaisissa oikeistopuolueissa ja bolshevikeja lähellä olevissa sosialivallankumouksellisten vasemmistolaisissa saaden nopeasti jalansijaa virolaisessa sanomalehdistössäkin. Monet virolaiset bolshevikitkin olivat aluksi puoltaneet itsenäisyysajatusta, mutta luopuivat sittemmin siitä ja asettuivat jyrkästi kaikkia itsenäisyyspuuhia vastustamaan. He selittivät, että Viro ei tarvinnut itsenäisyyttä — kutenAnvelteräässä puheessaan v:n 1918 alussa selitti — koska muka 1:o kaikkein laajimmat kansalaisvapaudet vallitsivat silloin (bolshevikien valtakaudella) Venäjällä, joten itsenäisyys ei voisi tarjota mitään parempaa, 2:o lähitulevaisuudessa oli odotettavissa yleiseurooppalainen vallankumous, joka oli perustava yhden ainoan Euroopan tasavallan ja 3:o itsenäisyys olisi taloudellisesti vahingollinen Virolle. Samalla itsenäisyysliike selitettiin saksalaisten puuhaksi. Luonnollista on, että todellinen syy oli pelko vallan menettämisestä, olivathan bolshevikit maapäivien vaalissa joutuneet surkeasti tappiolle.
Vihdoin marraskuussa 1917 Venäjän bolshevikit katsoivat toiminta-aikansa tulleen. He toimeenpanivat uuden vallankumouksen, joka pyyhkäisi pois väliaikaisen hallituksen ja hankki heille ylimmän vallan koko valtakunnassa.
Samanaikaisesti marraskuun vallankumouksen kanssa venäläiset ja virolaiset bolshevikit yhdessä ajoivat asevoimin hajalle kesällä kokoutuneet Viron maapäivät ja siirsivät kaiken vallan Virossa omille sotilas- ja työmiesneuvostoilleen.
Seuraava askel oli se, että he lakkauttivat vasta valitut kunnalliset itsehallintoelimet ja asettivat niiden tilalle omat komissaarinsa, neuvostonsa ja toimeenpanevat komiteansa, joten vallankäyttö joutui kokonaan bolshevikien käsiin.
2. Bolshevikien valtakausi
Bolshevistisen kiihotuksen aikaansaamat raskaat tappiot Saksan rintamalla olivat kukistaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen. Mutta bolshevikitkaan eivät saaneet voittoaan helpolla hinnalla. Heidän oli ostettava se Brestin rauhalla, joka merkitsi Venäjän täydellistä antautumista voittajan armoille. Aluksi bolshevikit eivät olleet ensinkään halukkaita suostumaan Saksan ehtoihin, joiden ankaruus herätti heissä sekä ihmettelyä että suuttumusta. He olivat kaiketikin toivoneet lopettamalla sodan niin »vallankumouksellisella» tavalla pääsevänsä sodasta verrattain vähällä. Sota-asiain komissaariTrotskikoetti saada saksalaisia lieventämään ehtojaan silläkin tavalla, että hän ilmoitti Venäjän yksinkertaisesti luopuvan sodan jatkamisesta, mutta kieltäytyvän allekirjoittamasta rauhaa. Mutta kun saksalaiset antoivat silloin sotajoukoilleen käskyn ryhtyä uudelleen rynnistykseen, täytyi bolshevikien luopua tästäkin keinosta ja taipua maaliskuun 3 p:nä rauhaan, joka saattoi Venäjän taloudellisesti aivan riippuvaiseksi Saksasta. Itämeren maiden suhteen päätettiin, että maat länsipuolella viivaa, joka leikkaa Viron saaret, Riian y.m., irroitettiin kokonaan Venäjän valtakunnasta. Saksa sai oikeuden miehittää Lätin ja Viron saksalaisilla poliisijoukoilla, jotka viipyisivät niissä, kunnes näiden maiden omien asukkaiden toimesta yleinen järjestys olisi saatu vakiinnutetuksi. Kesällä 1918 Berliinissä tehdyssä lisäsopimuksessa bolshevikit suostuivat saksalaisten vaatimukseen, että myöskin Viro ja Lätti olivat lopullisesti irroitettavat Venäjästä. Täten siis bolshevikien valtakausi Virossa oli muodostuva sangen lyhyeksi. On kuitenkin syytä tarkata sitäkin hiukan lähemmin.
Bolshevikit aloittivat valtakautensa alussa tunnetun »yhteiskunnallistamisensa». Kartanot, tehtaat, työpajat, kaupat y.m. julistettiin »yhteiskunnan», s.o. bolshevikityöläisten ja -sotilaiden, omaisuudeksi ja alistettiin kaikenkaltaisten komiteani johdettaviksi, joiden jäsenet olivat useimmissa tapauksissa kansan hylkyainesta. Järkevät työläisetkin katsoivat suurella epäluulolla, myöhemmin katkeruudellakin näitä puuhia, joiden ainoana tuloksena oli taloudellinen taantumus ja suurten arvojen mieletön hävitys.
Lupauksia jaeltiin runsain käsin, mutta harvoin ne täytettiin. Viron perustavan kokouksen vaalien kohtalo tarjoaa hyvän esimerkin bolshevikien hallitusmiesten lupausten arvosta. Virolaisten puolueiden pyynnöstä suostuttiin vaalien toimeenpanoon perustavaa kokousta varten, jonka tuli päättää Viron kansan kohtalosta. Bolshevikit laskivat, että heidän kannattajansa tulisivat saamaan suuren äänten enemmistön, kun he verrattain vähällä vaaliagitatsioonilla olivat Venäjän perustavan kokouksen vaaleissa saaneet 39,9 % kaikista Virossa annetuista äänistä. He aloittivat heti hillittömän agitatsioonin hengenheimolaistensa hyväksi, kun taas toismielisten vaalitoimintaa koetettiin kaikin tavoin estää. Vaalitaistelua käytiin kummaltakin puolelta itsenäisyyskysymyksen merkeissä sangen kiivaasti. Kaikista bolshevikien ponnisteluista huolimatta heidän puolueensa kärsi huomattavan tappion. Vaalien tulos — melkein loppuun saakka laskettuna — oli, että bolshevikit saivat vain 35,3 %, kun taas itsenäisyyttä puoltavista puolueista suurimmat, työpuolue ja demokraatit, saivat yhteensä 55,3 % annetuista äänistä. Silloin bolshevikit kielsivät vaalien tulosten loppuun laskemisen ja julkaisemisen — perustavan kokouksen kokoon kutsumisesta puhumattakaan. Viron perustavan kokouksen kohtalo oli siis ensimmäisessä vaiheessaan sama kuin Venäjän perustavan kokouksen: bolshevikit estivät niiden kokoutumisen huomattuaan jäävänsä niissä vähemmistöön.
Julkinen sana oli aito-bolshevistisia vapaudenoppeja noudattaen kahlehdittu. Kaikki porvarillisten puolueiden sanomalehdet oli lakkautettu. Vain bolshevikien omat ja »Sotsialdemokraat» saivat ilmestyä. Kaikenkaltaiset kokoukset olivat kiellettyjä lukuunottamatta tietenkään bolshevikien omia.
Aikaisemmin on jo mainittu Viron maapäivien hajoittamisesta. Viimeisessä kokouksessaan, marraskuun 28 p:nä 1917, Viron maapäivät ottivat kuitenkin rohkean askeleen, ne julistautuivat silloin korkeimman vallan haltijaksi, jolla yksin oli oikeus antaa lainvoimaisia käskyjä ja asetuksia Virossa. Hajautuessaan ne vielä päättivät jättää valtansa käytön maapäivien vanhintenneuvostolle ja maa hallinnolle yhteisesti siksi ajaksi, jona ne itse olojen pakosta eivät olleet koolla.
Vanhintenneuvosto ja maahallinto eivät kuitenkaan voineet ryhtyä käyttämään tätä valtaa, kun bolshevikit isännöivät maassa venäläisten pistinten turvissa. Niiden jäsenten, samoinkuin muidenkin tunnetuimpien kansalaisten, nimet olivat vastavallankumouksellisiksi epäiltyjen listalla. Vallassa olijat pelkäsivät heidän puoleltaan salahankkeita bolshevistisen järjestelmän lopettamiseksi. Kaikista vaikeuksista huolimatta Viron sivistyneistön edustajat eivät kokonaan luopuneet toimimasta. Pysyäkseen tapausten tasalla he uskaltautuivat toistensa luo neuvottelemaan toiminnan mahdollisuuksista, ryhtyivätpä pitämään erikoisia kokouksiakin harkitakseen tilanteita.
Bolshevikit olivat marraskuun 3 p:nä julkaisemassaan ohjelmassa ilmoittaneet tunnustavansa kansojen itsemääräämisoikeuden »täydelliseen irtautumiseen saakka». Sittenkuin bolshevikit olivat päässeet valtaan, päätti Itämeren maakuntien aatelisto, joka yhä piti itseään näiden maiden ainoana oikeana edustajana, kokouksessaan marraskuun 30 p:nä julistaa Itämeren maakunnat Venäjästä irtautuneiksi ja pyytää Saksan hallitusta ottamaan ne sotilaalliseen suojelukseensa.
Baltilaisten edustajat koettivat senjälkeen saada virolaisten puolueiden johtajia yhtymään tähän päätökseen. Maapäivien vanhintenneuvosto kääntyi sen johdosta kaikkien virolaisten puolueiden puoleen — lukuunottamatta bolshevikeja, jotka olivat ilmoittaneet tulevansa kohtelemaan itsenäisyysmiehiä vastavallankumouksellisina — tiedustellen niiden mielipidettä saksalaisten joukkojen avuksi kutsumisesta ja Viron itsenäiseksi julistamisesta. Vain osa oikeistolaista Maaliit-puoluetta oli suostuvainen saksalaisten joukkojen avuksi kutsumiseen, muut asettuivat jyrkästi sitä vastaan selittäen, että saksalaisten avusta ei ollut odotettavissa maalle mitään hyötyä. Itsenäisyyskysymyksessä sen sijaan kaikki puolueet asettuivat yksimielisesti hyväksyvälle kannalle. Täten baltilaisten ja virolaisten suunnitelmat lopullisesti erosivat toisistaan.
Maapäivien vanhintenneuvosto ja maahallinnon jäsenet olivat jo jonkin aikaa pitäneet kokouksiaan Tallinnan »Sivistyneistön klubin» pienessä huoneistossa »Estonia»-teatteritalon viimeisessä kerroksessa. Sinne bolshevikivakoojat eivät olleet löytäneet tietä, joten tärkeät neuvottelut sujuivat häiriöittä. Koko ajan kaikkien demokraattisella pohjalla olevien virolaisten puolueiden edustajat ottivat osaa näihin kokouksiin, joilla siten oli laajempikin merkitys.
V:n 1918 alussa päätettiin lopullisesti ryhtyä toimiin maan vapauttamiseksi alkaen niiltä seuduilta, joissa bolshevikien valta oli heikoin. Alkamisaika ja -paikka jätettiin kolmimiehisen, vanhintenneuvoston helmikuun 19 p:nä 1918 valitseman Viron pelastustoimi kunnan ratkaistaviksi, jonka haltuun samalla uskottiin korkein valta maassa säännöllisten olojen palautumiseen saakka. Toimikunnan jäseniksi määrättiinK. Päts, J. WilmsjaK. Konik. On kuitenkin sangen epäiltävää, olisiko tämä toimikunta voinut saada aikaan juuri mitään maan puhdistamiseksi kaikkialla majailevista bolshevikirykmenteistä, ellei ulkonainen mahti olisi sekautunut asioiden kulkuun Virossa.
Viron asema ei näyttänyt sentään aivan toivottomalta. Mahtavat länsivallat olivat ilmoittaneet taistelevansa m.m. pienten kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Venäjä ja Saksakin olivat ilmoittaneet tunnustavansa tämän itsemääräämisoikeuden. Sitä silmällä pitäen vanhintenneuvosto maahallinnon ja eri puolueiden edustajien kanssa neuvoteltuaan päätti viipymättä julistaa maapäivät täysin suvereeniseksi valtiolliseksi mahdiksi ja lähettää edustajia ulkomaille hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.
Jo vuoden lopulla 1917 maapäivien edustajat olivat aloittaneet neuvotteluja Pietarissa olevien suurvaltojen lähettiläiden kanssa Viron tunnustamisesta itsenäiseksi.Jaan Tönissonjatkoi näitä neuvotteluja Helsingissä, josta hän punakapinan puhjettua siirtyi Tukholmaan.
Myöskin Itämeren maakuntien aateliston edustajat, paroonitSchilling, Stackelbergjavon Grünewald, oleskelivat Tukholmassa. He olivat siellä tammikuun 28 p:nä jättäneet aateliston aikaisemmin mainitun päätöksen bolshevikien lähettiläälleVorovskilleja muutamia päiviä myöhemmin Berliinissä Saksan hallitukselle.
Saksan hallitus suhtautui kuitenkin aluksi verrattain kylmästi baltilaisten ehdotuksiin ja avunpyyntöihin. Sisäpoliittinen tilanne omassa maassa ei kehoittanut ryhtymään valtauksiin, joita olisi ehkä ollut vaikeaa puolustaa Saksan tyytymättömien hyökkäyksiä vastaan. Liikenevät joukot tarvittiin lisäksi länsirintamalle, jossa taistelut kiihtyivät yhä. M.m. valtakunnan silloinen ulkoasiainministeriR. von Kühlmannoli sitä mieltä, että Saksan pitäisi rajoittua Viron saarten miehittämiseen. Mutta baltilaisten kiivas propaganda ja kuulumiset Itämeren maista saivat vähitellen aikaan muutoksen Saksan suhtautumiseen.
Bolshevikit vaikuttivat siihen suuresti. He alkoivat näet kiihkeästi vainota baltilaisia. Voimakkaan sysäyksen saksalaisavun lähettämiseen antoi Viron toimeenpanevan komitean tammikuun 27 p:nä julkaisema käsky järjestelmällisen baltilaisvainon aloittamisesta. Siinä sanottiin, että koska aatelisten keskuudessa oli saatu ilmi järjestö, joka puuhasi saksalaisia joukkoja maahan, keräsi sitä varten adresseihin nimiä ja toimitti saksalaisille tietoja bolshevikien sotajoukoista, niin ent. balttilaisesta moisionomistajaluokasta kaikki miehet 17 ja naiset 20 ikävuodesta alkaen julistettiin lainsuojattomiksi, jotka oli tavattaessa vangittava ja kuljetettava keskitysleireihin — pantiksi. Siihen, mikä kohtalo vangittuja odotti, viittaavat julistuksen loppusanat: »Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat kaihonneet.»
Tämän käskyn nojalla vangittiin suuret määrät baltilaisia naisia ja miehiä. Heidän asemansa verenjanoisten venäläisten bolshevikien keskellä oli niin vaaranalainen, että puolueettomienkin maiden konsulit Tallinnassa katsoivat olevansa pakotettuja pyytämään hallitustensa pikaista sekautumista asioiden kulkuun hirveän verisaunan välttämiseksi. Käskykirje herätti bolshevikien omissakin joukoissa ankaria vastalauseitapa kerrotaanpa virolaisten punakaartilaisten suojelleen vangittuja baltilaisia venäläisiltä matruuseilta. Se antoi Saksan hallitukselle mahdollisuuden hyvällä syyllä puolustaa omassa maassaan Itämeren maiden miehityksen laajentamista. Virokin päätettiin miehittää saksalaisilla joukoilla.
Tällä välinJaan Tönissonoli ryhtynyt Tukholmassa taisteluun baltilaisten siellä olevaa lähetystöä vastaan. Hän julkaisi helmikuun 2 p:nä suurvalloille ja Skandinaavian valtakunnille memorandumin osoittaen, että baltilainen aatelisto ei ollut oikeutettu esiytymään Viron valtiovallan laillisena käyttäjänä ja vielä vähemmin kutsumaan maahan vieraita sotajoukkoja, ja pyytäen niitä tunnustamaan Viron itsenäisyyden. Memorandumin johdosta Ranskan ja Englannin hallitukset ilmoittivat olevansa valmiit tunnustamaan Viron perustavan kokouksen de facto rauhankongressiin saakka.
Kotimaassa virolaiset olivat sillä aikaa päättäneet ryhtyä ratkaiseviin toimiin. Siitä huolimatta, että oli vaikeata valmistaa ja säilyttää tärkeitä asiapapereita kaikkialla läsnä olevilta bolshevikivakoojilta, vanhintenneuvosto antoi sitä varten valitsemalleen toimikunnalle laadittavaksi ehdotuksen itsenäisyysjulistuksen sanamuodoksi. Sen sisällön pääkohdista oli jo valmiiksi sovittu. Helmikuun alkupäivinä vanhintenneuvosto sitten kokoutui jälleen »Sivistyneistön klubiin», jossa shakkilautain ääressä istuen ehdotus käytiin läpi ja kohta kohdalta hyväksyttiin.
Mutta manifestin julkaiseminen tuotti arvaamattomia vaikeuksia. Kaikkien kirjapainojen ollessa bolshevikien hallussa ja tarkan valvonnan alla julistuksen painattaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Siitä valmistettiin muutamia jäljennöksiä, Tarttoa, Pärnua ja Haapsalua varten. Näitä vaarallisia papereita säilytettiin sitten bolshevikivallan viimeisinä päivinä saappaanvarsissa.
Bolshevikien johtajien keskuudessa Virossa hermostuneisuus oli vallalla. Saksalaiset joukot olivat alkaneet edetä Viroa kohden tahtoen siten pakottaa Venäjän rauhanneuvottelijat Brestissä taipuvaisemmiksi tekemään myönnytyksiä. Oli ilmeistä, että bolshevikien valta Virossa lähestyi loppuaan. Oli epätietoista, ehtisivätkö he edes päästä kaikkine tavaroineen pakenemaan saapuvien saksalaisten edestä Venäjälle. Hädän hetkellä he turvautuivat samaan keinoon joukkojensa taisteluinnon nostamiseksi kuin sittemmin samana keväänä Suomessa: omien joukkojensa pettämiseen. He väittivät valheiksi huhut saksalaisten joukkojen lähenemisestä, lakkauttivat »Sotsialdemokraatin», joka kertoi saksalaisten tulosta, »valheiden levittämisen vuoksi», ja selittivät lähenevien sotilasosastojen olevan vain virolaisten rykmenttien järjestämiä ja asestamia valkokaartilaisia. Jotta johtajat ehtisivät rauhassa paeta, lähetettiin saapuvia »hajanaisia valkokaartilaisjoukkoja» vastaan työmiehistä kokoonpantuja apujoukkoja punakaartilaisten ja sotilaiden vahvistukseksi, mutta punaiset joukot kärsivät pari musertavaa, veristä tappiota menettäen suuret määrät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina.
Lauantaina, helmikuun 23 p:nä, tilanne oli jo niin vakava, että bolshevikit katsoivat parhaaksi julistaa Tallinnan kolmeksi päiväksi sotatilaan. Etenkin määräaika herätti ihmettelyä ja epäilyksiä. Työläisjoukot alkoivat aavistaa pahaa. Vielä samana päivänä ilmestyi kaduille käsinkirjoitettuja julistuksia: »Toverit, olkaa valveilla!Anvelt, Kingisseppja muut aikovat pötkiä pakoon!» Mieliala kaupungissa oli jännittynyt ja työläisten keskuudessa katkeroittunut.
Seuraavana päivänä bolshevikijohtajat alkoivat paeta Tallinnasta. »Tööline»-lehden toimituksen, Tallinnan toimeenpanevan komitean, Viron sotilas- ja työmiesneuvoston ja punakaartin huoneistojen edustalla laatikoita ja paketteja lastattiin autoihin, kuljetettiin satamaan ja siirrettiin siellä odottaviin laivoihin, jotka täyttyivät kaikenlaisesta tavarasta. Autojakin nostettiin niihin Neuvosto-Venäjälle kuljetettaviksi. Yöllä virolaiset ja venäläiset bolshevikijohtajat itsekin siirtyivät asumaan laivoille.
Tilanne oli äärimmäisen sekava. Varmoja tietoja puuttui. Laajoissa bolshevikien vastustajienkin piireissä uskottiin yleisesti, että joukot, joiden lähestymisestä kerrottiin, olivat todellakin virolaisia, ja rukoiltiin niiden aseille voittoa.
Vanhintenneuvostolla ja pelastustoimikunnalla oli kuitenkin varma tieto saksalaisten joukkojen tulosta. Itsenäisyysmanifesti päätettiin sen vuoksi julkaista, jos suinkin mahdollista, ennen saksalaisten saapumista. Oli koetettava ehdättää Haapsaluun ennen saksalaisten tuloa sinne ilmoittamaan Viron julistautumisesta itsenäiseksi ja puolueettomaksi tasavallaksi.Juri WilmsjaKonstantin Pätslähtivät tässä tarkoituksessa Tallinnasta autolla Haapsalua kohden. Pitkin maantietä Tallinnaan päin pakenevat, hetki hetkellä yhä laajenevat, hajanaiset bolshevikien sotilas- ja punakaartilaisosastot eivät estäneet matkaa. Mutta 20 virstan päässä Haapsalusta virolaiset sotilaat pidättivät auton ja selittivät matkan jatkamisen turhaksi.
Saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin jo 21 p:nä klo 8 ap. Haapsaluun sijoitetun 1:sen virolaisen rykmentin päällystön ja saapuneiden saksalaisten joukkojen komentajan välillä tehdyn sopimuksen mukaan virolainen rykmentti oli sitoutunut olemaan ryhtymättä sotatoimiin saksalaisia vastaan ja saanut luvan toistaiseksi pitää aseensa sekä huolehtia saksalaisten joukkojen kanssa yhdessä vartiopalveluksesta ja järjestyksen ylläpidosta. Toistaiseksi virolaisten ja saksalaisten välit Haapsalussa eivät olleet kärjistyneet. Mutta itsenäisyysmanifestin julkaiseminen ei niin ollen voinut siellä tapahtua.PätsinjaWilmsintäytyi palata tyhjin toimin takaisin Tallinnaan.
Sittenkuin oli myöskin käynyt mahdottomaksi matkustaa Tarttoon julkaisemaan manifestia junien lakattua kulkemasta ja autolla-ajon tultua kielletyksi, kävi selväksi, että se oli tehtävä Tallinnassa hinnalla millä hyvänsä. SilloinWilmsesitti rohkean suunnitelman manifestin lukemiseksi »Estonia»-teatterissa vastapäätä punaisten päämajaa sunnuntaina, 24 p:nä. Sinä iltana siellä esitettävän näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen väliajalla teatterin ulko-ovet miehitettäisiin asestetuin vartioin ja puhelinjohdot katkaistaisiin. Samaan aikaanWilmsrientäisi kenenkään siitä edeltäpäin tietämättä näyttämön kautta esiripun eteen ja lukisi itsenäisyysjulistuksen.
Tämä rohkea suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta. Tapausten huimaavan nopea kehitys teki sen toimeenpanon tarpeettomaksi.
Sinä sunnuntai-iltana ei kenelläkään Tallinnassa ollut aikaa ajatella teatteria.
Sunnuntaina kaupungin kadut olivat jo aamuvarhaisesta tulvillaan kansaa. Tavallinen sunnuntairauha oli tipo tiessään. Kiihtymys oli yleinen. Aavistettiin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa.
Bolshevikivalta oli vielä sinä aamuna Tallinnassa täydessä voimassaan. Punakaartilaispatrulleja kulki pitkin katuja, kuten muinakin päivinä. Mutta yhä varmempia huhuja alkoi levitä kansanjoukkoihin bolshevikijohtajien siirtymisestä kalleimpine tavaroineen laivoihin. Pian saatiin jälleen nähdä suuria kuormia kuljetettavan tulisella kiireellä satamaa kohden. Pakokauhu sai yhä enemmän valtaa noiden vielä muutamaa tuntia aikaisemmin voitonvarmojen punaisten sotilaiden keskuudessa, jotka vasta nyt alkoivat uskoa, että tosi oli edessä. Kovia paukahduksia kuului sataman suunnalta: bolshevikit särkivät Naissaaren, Kakumäen ja Suuropin varustuksia. Niistä varastoista, joita ei ehditty tyhjentää satamaan kuljettaviin autoihin, bolshevikit jakoivat kaikille työläisiksi itseään sanoville kaikenlaista tavaraa, etenkin aseita ja ruokatarpeita.
Puolenpäivän ajoissa ensimmäiset salassa järjestetyt pelastustoimikunnan joukot ilmestyivät kaduille. (On muistettava, että Tallinnassa ei ollut ainoatakaan virolaista sotilasosastoa, johon pelastustoimikunta olisi voinut nojautua.) Paikoitellen, kuten Paksun Margareetan tornin ja Olavin kirkon y.m. luona, syntyi tulenvaihtoa vastapuolien patrullien välillä. Toiset kadut olivat punaisten, toiset pelastustoimikunnan joukkojen vallassa.
Itsenäisyysmiesten toimesta »Päewalehen» kirjapaino ympäröitiin asestetuilla vartijoilla, ja itsenäisyysjulistusta alettiin siellä painaa tilapäisvoimin, kun kirjapainon työmiehiä ei ehditty ensi kiireessä saada käsiin.
Suojelusjoukot aloittivat kaduilla hajanaisten punakaartilaisosastojen aseista riisumista. Tilanne oli kuitenkin niin sekava, että kansanjoukot klo 1:n ja 2:n välillä päivällä eivät tienneet, kenen käsissä valta kaupungissa varsinaisesti oli. Lopputulos näyttikin vielä aivan epävarmalta.
Käden käänteessä suojelusjoukot miehittivät Saksalaisen Luotonantoyhdistyksen ja Valtionpankin talot. Asestettuja bolshevikijoukkioita parveili kaikkialla ympärillä. Kun Luotonantoyhdistyksen talon eteen pysähtyneestä autosta avattiin konekiväärituli punaisia vastaan, hajautuivat he joka suunnalle huutaen: »Pirun valkokaarti on ulkona!» Ensimmäisten laukausten kajahdettua yhä uusia suojelusjoukkoja, reaalikoulujen oppilaita, ylioppilaita, näyttelijöitä y.m., riensi paikalle.
Pelastustoimikunta oli piiloitettu taistelun ajaksi erääseen syrjäiseen puutarhamajaan, jonka luo tilanteen hiukan selvittyä kolme konekiväärein asestettua autoa saapui noutamaan pelastustoimikuntaa Valtionpankin taloon johtamaan asioita.
Pelastustoimikunnan autoon asetettiin Viron sini-musta-valkea lippu, ja matka alkoi. Kulkue herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota katukäytävillä seisoskelevissa ihmisjoukoissa. Ei oltu selvillä, mitä nuo asestetut autot merkitsivät. Mutta nähdessään Viron kansalliset värit ihmiset alkoivat hurrata. Konekiväärinrätinä syrjäkaduilta sekautui eläköön-huutoihin. Valta oli silloin jo ratkaisevasti siirtymässä pelastustoimikunnan käsiin. Bolshevikit vetäytyivät pois kaupungista.