The Project Gutenberg eBook ofSuomalaisiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SuomalaisiaAuthor: Niilo E. WainioRelease date: March 14, 2017 [eBook #54359]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SuomalaisiaAuthor: Niilo E. WainioRelease date: March 14, 2017 [eBook #54359]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Suomalaisia
Author: Niilo E. Wainio
Author: Niilo E. Wainio
Release date: March 14, 2017 [eBook #54359]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kuvaellut
Niilo E. Wainio
Porvoossa, Werner Söderström 1897.
Suomi synnyinmaa.Mikael Agrikola.Kaarina Maununtytär 1-3.Kyrönmailla.Nuijamiesten marssi.Korsholmalla.Anna Liisa.Lechin luona.Hakkapeliittain marssi.Hovissa.Isä ja poika.Kerttu.Profeetta.Napuen kentällä.Pakolaisten palaaminen.Kaksi "Kaarlolaista", 1, 2.Antti Chydenius.Lauri herra, 1, 2.Vallesmanni.Aleksander II:n muisto.Juhlaruno.Väinön sanoja.Liittolaulu.Toivotus.
Suomi synnyinmaa.
Suomi synnyinmaa.Suomi synnyinmaa,Äiti hellin, kallihin,Pyhä, puhdas Pohjolassa,Sulle omistaaTyönsä kansas kaunoisinUuden päivän toiminnassa;Lapsiesi rakkausElosi on armaus.
Suomi synnyinmaa,Sulle poikas parahatPyhittivät työnsä ennen;Heitä noudattaaVielä nytkin tahtovat,Yhteisvoimin työhön mennen,Lapset laajat isien,Suku suuri urhojen.
Suomi synnyinmaa,Vapauttas väijymäänVihamies jos viekas saisi,Pyytäin orjuuttaa,Yksin mielin äitiäänTämä kansa puolustaisi,Ennen kävis kuolemaan,Kuin se suostuis sortajaan.
Suomi synnyinmaa,Kun sä vartut, vaurastut,Elämä kun uhkuvainenKasvos kirkastaa,Silloin kansas toipunut,Kaikki kansa SuomalainenRiemumielin hedelmänNähdä saapi työstähän.
Suomi synnyinmaa,Sinut Herra taivahanSulkekohon suojallansa,Että hältä saaSiunauksen runsahanToimillensa kaikki kansa,Niin ei huku päältä maanSuomen suku milloinkaan.
Mikael Agrikola.
Aina kun Suomen sointuvan kielenKuulen laulavan vapauttaan,Hartaus pyhä valtavi mielen,Muistojen templihin astua saan.Koitossa uuden aamunNäen kuin enkelin haamunSuomelle siunausta,Elämän innostustaTyöllä ja neuvolla tuottavan,Haamu on Mikael Agrikolan.
Hengen vainion perkaajaksiSoi sinut Suomelle kaitselmus,Uuden siemenen sirottajaksiSun teki uskonpuhdistus."Oppe nyt vanha ia noori,Joilla on Sydhen toori,Jumalan keskyt ia mielenIotca taidhat Somen kielen."Näitä opetti aapinen,Esikoiskirjasi kultainen.
Viisauden alku on Herran pelko,Kirjojen kirjassa seisoi niin;Siitäkin saatihin nyt jo selko,Saatihin selko ja riemuittiin.Suomeksi jo sitä kuuli,Vaikka monikin luuli,Tulkita ettei saakaan"Sanaa" kielehen raakaan.Mikael kumosi väitteen täänUudella Testamentillaan.
"Kylle se cuule Somen kielen",Lausuit sä Rukouskirjassas,"Ioca ymmerdhe caickein mielen";Kiitos sinulle lauseestas:Suomenkin turveskansaRukoilla JumalatansaKielellään jo nyt saattoi;Munkkien uskon se kaatoi,Ol' ajan uuden se sarastus,Koitti maallemme vapaus.
Kansan laps' olit, kansasi lempiTähtenä ohjasi toimintaas;Maan se ol' mahteja voimallisempi,Paavin se alttarit maahan kaas.Niinkuin päästetty jousiKansamme sorrosta nousi;Ilmaa uutta se henki,Töllihin pienosehenkiPääsi jo valoa taivahan,Toivo toi elämän armahan.
Ohjaaja kansamme huojuvan laivanOlit sä aikana myrskyjen;Rauhan miehenä viisaasti aivanOhjasit maatamme onnehen.Kansalles koetellulleRauhan tuotuas sulleKoitti se kaivattu hetki,Kun elon siunattu retkiPäättyi ja työmies toimistaanPääsi lepoa nauttimaan.
Aina luojaansa Suomi kiittääKun sai Mikael Agrikolan,Jonka uudistyöstä se niittääHedelmän saanut on runsahan.Nimensä kirkasna päilyy,Hartaassa muistossa säilyy;Missä on SuomalainenYksikin oikea vainen,Siellä sinua siunataan,Isä uskon, kielen ja maan.
Kaarina Maununtytär.
1.
Eerikki nuor' oli kuningas,Oli Sveain ja Gööttein valtias,Hän rakasti reipasta Ruotsiansa,Vaan riemuja rakasti enemmän,Sydämmen kiivaasti sykkivänKun tuns' elonintoa rinnassansa.
Lait sääsi hän uudet ja rattoisat,Sääs kaunihit kukkien markkinatPääkaupungillensa Tukholmalle.Ja porvarit kaunisti innoissaanKukilla, lehvillä huoneitaanMieliksi nuorelle hallitsijalle.
Nyt Eerikki lähtevi kaupunkiin,Miss' surut jo riemuilla surmattiin,Seurassaan uljaita on ritareita.Kukasta kukkahan veikatenJa neitojen ruusuja silmäillenHe noutavat herransa askeleita.
"Kas, tuollapa, herrani armollisin,Ruusuista ruusu on kaunihin;Se on kuni vieno umppunen vasta."Pian keksivi Eerikki neitosen,Ihamielin käypi hän äärehen,Jo hyväelee hän poskelle lasta.
"Mikä nimesi?" — Eerikki kuningasKysäisee, poski on hohdokas,Kun kukkasneitohon silmät jääpi."On Kaarina nimeni, kotoisinOon Suomesta, laps' olen korpraalin",Ja kullan kirkasna ään' heläjääpi.
Vaan äkkiä tappelun rähinää,Väkijoukon ääntä ja hälinääNyt alkaa kuulua torilta tuolta.Kas, kuinka se vanhus nyrkilläänSitä nuorukaista piekseekään!Ja kansa jo pitää kummankin puolta.
"Tie auki!" — Kuningas katsomaan,Käy paikalla rikosta rankaisemaan."Pois rauhanrikkoja tyrmään tuokaa!" —Ja Kaarina kuulee tuomion tään,Hän syöksevi armoa pyytämään:"Kuningas, isälle armoa suokaa!"
Sai armon vanhus ja tytärkin,He kuninkaan linnaan tuotihin.Näin Eerikki lausuvi tuomionsa:"Pääs lunnaiksi, vanhus, sä tyttäresJätät tänne, niin saat vapautes." —Hän ojensi ukolle kukkaronsa.
Näin kaunis Kaarina hovihinJäi riemuksi, lohduksi Eerikin,Ja tähtenä kirkkahinna hän loisti.Kun onneton kuningas huolissaanPääs lepäämään hänen helmoillaan,Hänen suukkonsa pois pahat peikot poisti.
2.
Tuvassa Pietari PentinpojanOn kuningas Eerikki kurja,Ruumiilta, sielulta riutuneena,Ja katse on kamalan hurja.
On yllänsä Pietarin sarkatakki,Omassaan niin oli verta."Jumala, antaos anteheksi,Oi, anna ees tämä kerta!"
Kuningas Eerikki käsistänsäNyt Stuurein verta pyyhki,Hän Pietarin tuvassa tekojansaKatuen itki, nyyhki.
Ja neuvotonna on kunnon kansa,Ei lääkkehet sairasta auta;Vaan päivän koitossa apuu joutuuJo kauniin Kaarinan kautta.
Hän yksin herraansa onnetontaNyt tuskista päästää voipi;Kuin hyvä enkeli ympärilläHän Eerikin askaroipi.
Ja vihdoin Kaarinan hellään helmaanPää sairahan hiljaa painuu.Hän eipä siinä nyt nukkuissansaVerikostoa aatelin vainuu.
"Eerikki kultani, nukkuos kauan,Niin terveeksi tulet taasen;Jumala syntisi anteeksi antaa,Luo henkensä kuninkaasen."
3.
Prinssi Gustaf ol' joutunut lassaOrvoksi maastansa, äidistään;Käydä ei sallittu Liuksialassa,Ei tulla äitiä tervehtimään.
Määrätty vihdoin paikka on, missäSaavat he kohdata toisiaan.Prinssi on syvissä miettehissä,Suuret on aikehet aivoissaan.
Kauan hän ollut on maanpakolaissa,Kurjuutta kyllin jo kärsinyt.Kirjoitettu on Ruotsin laissa,Hän että kruunun ois perinyt.
Mutta jo onni käy myötäiseksi,Isänsä surman hän kostaa saa,Ruotsin kun saa hän perineheksi, —Helposti hän sen nyt valloittaa.
Venäjän mahtava tsaari hälleSuo sotajoukon uhkean;Kun vain tuumalle miehevälleSais luvan äidinkin armahan!
Kaarina saapui ja helmahansaPrinssi vaipuvi riemuissaan;Äidin suukoista, aikeistansaToivon on säde katseissaan.
Tuumansa suuret hän selvittääpi,Aatteistaan ihan innostuu,Vaan niin kylmäksi Kaarina jääpi,Että jo poikakin oudoksuu.
"Haltuuni vain otan perintöni;Koston päivä on koittanut.Siunaa, äiti, mun pyrintöni,Niin on poikasi voittanut!"
"Ei niin, poikani! Houreet heitä!"Ankara katse on Kaarinan;"Karttaos valheen ja vilpin teitä,Aattehes moiset mä kiroan!
Maasi ja kansasko pettäjäksi,Poikani, sinut synnytin;Sitäkö varten Suomesta läksin,Että sen tsaarille jättäisin?
Jos olet oikea Ruotsalainen,Pyrinnöt moiset sä heitä pois;Muista, ett' äitis on Suomen nainen,Suomi ei vilppiä kärsiä vois!"
Prinssi on vaiheella lemmen ja vimman,On kova taistelu syömmessään;Viimein hän voiton saa ihanimman,Anteeksi pyytävi äidiltään.
Kyrönmailla.
"Jos ette muulla, aidan seipähilläJa nuijilla nuo joukot FleminginPäältänne torjukaa! — en tiedä, milläSen teette muuten." — Tämä vastausHuulilta Kaarle herttuan tuotihinRuotsista, ja se löi kuin leimaus.
"Kirotut olkoot nylkijät nuo kansan,Kätyrit Klaun", jo kuuluu murinaaJuurelta kirkon; "joka huovi ansanAnsaitsis kurkkuun, jotta rauhan saisVieraista verenimijöistä maa, —Tuot' entä jospa kerran ko'ettais?"
Kirkosta hurskas virrenveisuu kaikuu,Par'aikaa kansa siellä harrasnaRukoilee Jumalaansa, — niin jo raikuuTalosta Konttaan huudot sotaisat;On miesten mieli ylen karvasna:Vai vielä kimppuun käyvät, rosvoojat!
"Ei, nyt ei auta muu kuin kova tässä,Kuin herttua on meidän käskenyt.On talvi eessä, kansa nääntymässä,Jos linnaleiriä ei saada pois;Suupohjan sankareille viesti nyt:Se tulkohon, ken maansa vapaaks sois!"
Ja kansa kärsiessään huovein uhkaaKun kuuli Kyröläisten nousevan,Joukottain tarttui aseisinsa. — "TuhkaaMe tehdään sortajista! EteenpäinNyt miehet Ilmajoen, LapuanJa Kyrön! Taistoon, voittoon vierekkäin!"
Ol' oma liesi suojattava heidänJa kallis isäin luoma vapaus,Sydämet toivo täytti: voitto meidänTäytyy olla, totuus perii maan;Vain vapaus on elon armaus,Se sorron hallat saapi haihtumaan.
Suupohjan nuijamiehet urhokkaisetMasensi tosin Marski mahdillaan,Sortuivat monet toiveet uhkuvaiset;Vapauden aate vaan ei sortunut,Se suojaksi on jäänyt Suomenmaan, —Ei hukkaan isäin veri vuotanut.
Nuijamiesten marssi.
Tänne miehet, tänne,Miekat, nuijat käsissänne;Kuntoon vanhan jousen jänne,Joutuin aseisin!Kelle koti kallis,Ken ei sitä sortaa sallis,Vaan sit' turvaamaan on altis,Käyköön riveihin!Pois jo riisutahanSorron ies;Huovit hurjat Marskin pahanNiskoiltamme poistamahanTulkoon joka mies!
Suotta heikko huokaa,Syöden orjan kyynelruokaa,Tänne miekat, nuijat tuokaa!Pois jo heikkous!Ylen on tää elo kurja,Marskin valta vallan nurja;Ensin tulkoon taisto hurja,Sitte vapaus,Taikka käymme kunniallaKuolemaan,Niin saa meidän lipun allaPojat miellä puhtahallaPuoltaa vapauttaan.
Kellä mieli arka,Jos ken pelkuri on parka,Menköön! Kruunun sarkaOmpi edessään.Itku lasten, naisten,Pilkka huovein muukalaistenSoikoon miesten raukkamaistenKorviss' yhtenään!Vaan me emme tuotaKuulla vois.Oikeutees, kansa, luota;Lapses eivät itke suotta, —Sorto täältä pois!
Kansa kaikkialta,Kyröstä ja Lapualta,Ilmajoelta, LaihialtaKokoontukohon!Klaun on joukot tuollaVastassamme Hämeen puolla,Voittaa taikka kuollaMeidän mieli on.Sotaan samotkaammeVierekkäin!Oikeata asiaammeAjaa Herran nimeen saamme.Miehet eteenpäin!
Korsholmalla
Raskain, kiivahin askelinKaarle herttua asteleepi,Katsein tuimin ja leimuavinOven puolehen katseleepi.Pelko ja vavistus KorsholmallaSuuret ja pienet on vallannut,Tuomari sinne on saapunut,Hän, joka kostavi kuolemalla.
Paukkuu nurkissa pakkanen,Maat, meret talvinen vaippa peittää,Vaan kun herttua katsehenNimismiehien puoleen heittää,Niin hiki herroille otsaan saapi,Variksi huoneessa sangen käy.Vielä ei salamoita näy, —Voi, pian ilmi ne leimahtaapi!
"Kulkaatte kansan nylkijät,Korkean kruunun pettäjät, varkaat,Nyt tilit tehdähän selkeät!Vouti junkkari, vieläkö karkaatSuojaan Sigismundosi armaan?Vieläkö luulet sä pääseväsVanhoilla konnanvehkeilläs?Nytpä kiinni sä jouduit varmaan!
Joutuin kirjuri katso'osTarkoin kaikki tilit ja kirjat;Sitte, vouti, sun varastosKyllä tutkimme, rahat ja viljat". —Seisovat miehet kuin kekäleillä,Kirjuri laskevi hiessä päin. —"Kurjuutta Ruotsissa kyllä näin,Vaan enemmän sitä Suomessa teillä!
Voi sua, Suitian Klaus! Tään maanSaatoit sä turmion partahalle;Jumala ehti sun tuomitsemaan,Ennenkuin sain sinut telottajalle.Vallalla vääryys, vilppi on vainen,Kansa on sotihin sortunut,Maa on autioks joutunut,Itkevi kansani Suomalainen.
Kylläksi kurjuutta rahvas tääNoiden herrojen alla jo kärsi;Huovien joukkoja sai elättää,Vaikka itse se pettua järsi.Vaan nyt koittavi uusi huomen;Aatelisroistoista perkaan maan,Tuon lain kansoa turvaamaan,Maata ja kansaa kallihin Suomen"…
Näistä syvistä mietteistäänHavahti herttua astellessaanUlkoa kuuluvaan hälinään,Ja nyt pihalle katsellessaanHuomasi kulta Aadolfinsa,Kuusi-vuotisen aaluvanSuksilla vallilta laskevan, —Siitäkö rahvas haltioihinsa!
Lumi se tuiskuna tuprusi vain,Prinssi kun lappalaissuksilla laski;Tervehti äänin innokkainHäntä herra ja sotilaskin.Isän kasvoja ankaroitaHellä hymyily kirkastaa:"Mennä nyt nimismiehet saa,Huomenna jatkan tutkinnoita.
Rahvaan tulkohot lähetit,Ilmoittamaan valituksiansa!" —Muutamat nuijasankaritKlemetti Erkinpojan kanssaValtaherransa eteen astui.Kuullessa kansan kurjuudenHeltyvi mieli rautainen,Silmä jo ankaran Kaarlen kastui.
Kääntyen johtajan Klemetin,Venäläisvoittajan vankan puoleenLausuvi herttua herttaisin:"Älköön kansani vaipuko huoleen,Määrään verojen huojennuksenUskolliselle Suomellen,Varalle vihollislaumojenRakennan Pohjahan linnoituksen.
Olen vielä mä päättänyt myösAntaa kaupungin tälle maalle,Täyttää, Kustaa, mä tahdon työs;Muistoksi nimelles kunniakkaalleTähän sen määrään linnan luoksi,Isäni nimen ja vaakunanKaupungille mä lahjoitanMaakunnan uskollisuuden vuoksi".
Kuultuaan tämän kaikki kansaPihalla nyt käsin jäntevinNostavi ilmoille innoissansaPrinssin Kustaa Aadolfin.Siinä hän istuvi sankarin laillaLaps' punaposkinen riemuiten,Istuin on kansan rakkauden.Toivoa taasen on pohjan mailla.
Anna Liisa.
Anna Liisa, neito nuoriIstuvi ikävissään;Mieltä painaa kaihon vuori,Rauhoa ei saa missään.
Kulta kun lähti VenäjälleLaiska-Jaakon väkeen,Niin meni mieli melkeälle.Tuskin hänt' enää näkee
Lähtee talvi, lähtee kesä,Vaan ei Laiska-Jaakko.Saapa nähdä, Ryssien pesän,Revityksi hän saako.
"Ehkä kultani tulee vieläKotia kunnialla;Rinnallaan saan riemumielläSeisoa tellan alla".
Huu! Niin raivoo syksyn myrsky,Uksikin ulvahtaapi;Tuntuu tupahan tuulen tyrsky,Vieras kun majaan saapi.
"Kuinka kultani palajatkaanKotia tuolla lailla;Lähdithän suureen sodan matkaan,Onko jo rauha mailla?"
"Hiljaa, Annani, ettei kuuleKenkään tulostani;Mierolaiseksi ällös luule,Katsohan aarteitani!
Sinua, Anna, mä kaipaellenKarkasin Jaakon luota,Vaan enpä tuonne VenäellenRetkeä tehnyt suotta.
Katsohan uäitä kolikoita!Mennään muille maille;Päiviä nähdään ihanoita,Mitään jää et sä vaille!" —
"Voi sua, kultaa onnetonta,Voi sua pettäjätä!Siksikö valvoin yötä monta,Nähdä ett' täytyi tätä!
Vielä jos Anna Liisaas lemmit,Lähde jo Jaakon luokse;Vaan jos sitä sä tehdä emmit,Kainin korpehen juokse!"
Seisoi kuin tuomittu nuorukainen,Vihdoin hän nosti päätä;"Voittohon taikka kuoloon vainen,Tulkoon myrskysäätä!
Tahranneeksi mä sydäntäniTulin lempeni tähden;Pesemään nyt itseäniVeri-leikkiin lähden".
Mennessään hän aartehensaViskasi laattialle.Tunsi jo Anna sulhasensa:"Onnea voittajalle!"
Anna Liisa se uskollisnaAartehen kätki maahan;"Kun hän saapuvi voitollisna,Omansa jälleen saahan."
Anna kultaansa monta vuottaVartovi saapuvaksi,Aarre maassa makaa suotta,Neito käy kalpeaksi.
Vaan tuli viimein MoskovassaKulta puhtaaksi jälleen;Muistossa on hän kirkkahassaLohduksi lempijälleen.
Lechin luona.
Kuningas Kustaa AadolfNäin lausuvi miehilleen:"Ken tietä nyt raivaamahan,Kenen päiväksi tämän teen?On virta vuolas ja tuollaOn Tillyn kanuunat.Vaan emmekö joen yli pääseMe merien kulkijat!"
"Me saammeko?" — SuomalaisetHeti vastaavat yksin suin."Menkäätte! Mä luotan teihin!"Näin kuningas innostuin.Pian silta on valmis, se tehtiinSoidessa kanuunain,Ja kunniasoihdut tupruuSavun naamaan vastustajain.
Kuin kestihin Suomen miehetNyt hyppäsi sillallenJa lapiot käissä he ryhtyiHeti luontihin vallien.Tuo korpien raataja joukkoOsas käyttää aseitaan,Kun kumppani rinnalta kaatui,Kiivaammin luotihin vaan.
Ja tietä aukaista kelpaa,Tienraivaaja-joukon tään,Käy kuningas rannalla itse,Kanuunia lämmittämään;Ja meidän poikia lisää,Yli sillan jo ennättää,Vaikk' kasvoihin luodit vettäJa vertakin lennättää.
Pian valli on valmis, sen turviinJo toisetkin tulla saa —Ja hurraa! Tälläpä rantaaJo veikkoja ratsastaa.He voitonriemulla kertoo,Miten joen yli ratsut ui,Ja Tillylle luodin sääreenKuin ampua onnistui.
"Nyt hakkaa päälle!" kaikuuYli tykkien jyskehen,Ja Pohjolan pojat syöksyyKuin vihuri eellehen;Ja kunnon BaijerilaisetJo pyyhkivät pakohon.Ja valiojoukot TillynSai surkean tappion.
Kevät maass' oli kauniimmillaan,Hymyili aurinkokin,Kun sankarikuningas saapuiVihamiestensä leirihin;Ja kiitettyään JumalaansaHän kiittävi urhojaan:"Tää päivä on Suomalaisten",Hän puhkevi lausumaan.
Ja tuollapa kunnioittainRivit tietä antavat,Näet kumppanit kuollutta kantaa,Min posket on kalpeat,Ja rinnasta nuorukaisenVeri kastavi vieraan maan."Hän, veikkoset, ensimmäisnäRiens' sillalle juoksemaan".
"Tehkäätte sankarille,Te sankarit kunniaa!"Näin kuningas Kustaa AadolfSotajoukkoa komentaa,Ja lasketuin lipuin marssiiSotilaat ohi kuollehen.Tää päivä ol' Suomalaisten,Se päiv' oli voittojen.
* * *
Vaan Tilly se haavojansaPoteepi, on tuskissaan,Tuo Suomen noitien luotiNäet vielä on ruumiissaan;Vaan paljoa suuremman tuskanVanhuksen sielulle toiNuo "hakkapeliittain" huudot,Ne korvissaan yhä soi.
Ei voinut hän tuota kestää,Uros sortuvi sortajain;Näin paavien patsas kaatuiIhastukseksi uskovain.Jo painoi raskasna sangenIes sorron ja orjuuden;Taas hengitti kansat ilmaaElon, voiton ja vapauden.
Hakkapeliittain marssi.
Vainon suuri päivä koitti,Sotatorvehen jo soittiMeidän mies.Vihollinen meitä uhkaa,Lupaa tehdä turmaa, tuhkaa;Pois jo sorron ies!Sotaleikkiin käydä saamme,Vihollinen voittakaamme,Taikka itse kaatukaamme.Eteenpäin!
Alkaa tuima työ,Hakkaa päälle, lyö!Oikea on asiamme,Jumala on puolestamme.Hakkaa päälle, hakkaa päälle,Lyö!
Täällä taiston tuimin ryske,Täällä kanuunoitten jyske,Tänne vaan!Vastassamme rivit sankat,Kuulkaa, meidän miehet vankat,Nuo me murretaan.Missä taisto rajuin riehuu,Siellä meidän lippu liehuu,Sydän Suomalaisen kiehuu;Eteenpäin!
Onpa tuima työ,Hakkaa päälle, lyö!Oikea on asiamme,Jumala on puolestamme.Hakkaa päälle, hakkaa päälle,Lyö!
Hurraa, miehet, hurraa, voitto!Kuuluu meidän marssin soitto,Eteenpäin!Jo nuo rivit horjuu, vääntyyPelokkaina pakoon kääntyy.Näin se käypi, näin!Kuolemaan nuo paavilaiset,Pyhän uskon painajaiset,Vapauden vainolaiset!Eteenpäin!
Tuima oli työ;Hakkaa päälle, lyö!Oikea on asiamme,Jumala on puolestammeHakkaa päälle, hakkaa,Lyö!
Hovissa.
Hovissa suuren sotaherranOn iloa ja elämää,Kun alamaiset vielä kerranSaa nähdä vanhaa isäntää.He hovihinJo aikaisinSai kutsun tulla terveisille,Ja sanoma se iloisinOn noille kunnon ihmisille.
Salissa ryhmä ritareitaJa aaluvoita herrojen,Sodasta Saksan palanneitaSekaantui neitoin parvehen.He taistojaanJa voittojaanNyt kertoeli kaunokielin,Ja sankarkertomuksiaanOmaiset kuuli riemumielin.
Vaan kaikkein oli iloisinnaJa kaunosista kaunosinIsännän jalo tytär MinnaRinnalla nuoren ritarin.Mik' ihastus,Kun kihlausVieraille ilmoitettiin sitten!Mon' harras onnentoivotusLausuttiin suusta vierahitten.
Pihalla vanhat sotaveikotMyös kertoi urostöistähän,Kuin väistyi paavilaisten peikotPois tieltä joukon ryntäävän.Min meidän miesTapella ties,Ett' tulkoon vaikka paholainen,Niin, avita sun herran kies,Ei väistyä voi Suomalainen!
"Herroiksi silloin elettihin,Kun valloitettiin Saksanmaa;Jos kääntyi miesi, vaikka mihin,Sai viiniä ja silavaa.Ja kaunihinMe saaliinkinKotia Suomeen sieltä toimme,Hopeeta, kultaa säkkihinNiin paljo kuin vain kantaa voimme."
Maljoista miehet vierahistaOlutta juovat oman maan,Ja tarinoivat kanuunistaJa töistä sankarkuninkaan."Nyt Suomi onMyös arvohonKohonnut kautta poikiensa;Palkkansa myös se olkohonEdestä veriuhriensa!"
Vaan tuonne ihan peräpuoleenOn muuan vanhus joutunut;Vajonnut on hän suruun, huoleen,Iloihin hän ei suostunut."Kustantaa saaTää köyhä maaHerrainsa tuota koreutta,Ja rahvaan vaan he orjuuttaaKeskellä suurta komeutta".
Puheestaan ei nyt kukaan huoli,Pois tieltä moiset profeetat!Kas, tuolta tulee niinkuin nuoliRuotsista sanansaattajat!Ei ehdikäänNyt väistymäänPois tieltä vanhus, vaan ne heittiKumohon hänet kiitäissäänJa siihen lokaan, tomuun peitti.
"On kirje kuningattarelta!Kristiinan allekirjoitus."Säteilee valtaistuimeltaHerroille armo — lahjoitus.HäälahjaksiHän läänittiTaloja sata pitäjästä.Lahjoituskirja lausuvi:"Palkaksi työstä ylevästä."
Vaan ken on haava päässä tuolla,Hän, jota miehet taluttaa?"Oi, eihän mahda vanhus kuolla!"Näin kansasta mon' huudahtaa."Ei ennustaSe onnea!Käyvätkö toteen aavistukset,Kun ukko puhui sorrosta?"Rinnoista nousee huokaukset…
Isä ja poika.
Jo mailleen laskee päivä kesäinen,Ja tuulonenTyyntyypi metsälammen lainehilla;Kätkössä korven käki kukahtaa,Ja pienen uutishalmeen pientarillaJo kukkasetkin uneen nukahtaa.
Vaan vielä tuossa pirtin ovellaKäs' povellaIstuupi muuan vanhus harmaahapsi.Pihalla, kuusenkävyt lehminään,Juurella hongankantoin leikkii lapsi,Niin kirkas hymy sinisilmissään.
"Ainikki, etkö mitään huomaakaan?"Ja katsomaanYrittää vanhus, vaikk' on näkö poissa."Läks' Matti poika tuonne kartanoon,Isäsi läksi päivänä jo toissa;Kun ei vain oisi tullut turmioon!"
"Pian tulee isä kotiin!" — lapsonenKuusvuotinenTietääpi antaa toivon, lohdutuksen;Vaan sentään kuulevi hän kummakseenRinnasta isoisän huokauksenKohoovan, kun hän puhuu itsekseen:
"Voi, entä jos jäi herrain kynsihinTaas Mattikin!"Ja aatos siirtyi kolkkoon entisaikaan,Hän miten joutui maastaan, mannustaan,Paljasna perheinensä tähän paikkaanKeskelle kolkon, kovan korpimaan.
Hän joutunut ol' Saksan sotihin,Vaan kotihinOl' päässyt, talon saanut isältänsä,Vaan kauan onnen aik' ei kestänyt;Kun ei hän myynyt itsenäisyyttänsä,On korvessa hän pakolaisna nyt.
Iskulta turman tuntui määräys:On läänitysHoville talosi nyt kaikkinensa,Maa isiesi korpeen raivaama.Sua käskee kreivi kautta voutiensa,Oot orja, orja, ikeen vaivaama.
Hän vetos lakiin vapaaks päästäkseenJa oikeuteen,Vaan turhaan kaikki! Vihdoin vimmoissansaJo joutui voudille hän nyrkilläänLukemaan omaa aimo lakiansa —Ja sitte herrain tyrmää kärsimään.
Vaan silloin kohtalonsa kuitenkinOl' katkerin,Kun täytyi jättää oma koti armasJa kanssa perheen käydä mierohon.On antipala puhdasnakin karmas;Suruihin sortui vaimons' onneton.
Vaan viimein tänne korpehen hän pääs;Kai Luoja sääsHänelle tämän sopen tyyssijakseen.Ei tänne löytänehet sortajat,Ei saaneet heitä herrat ruoskiakseen,Rauhassa eli korven raatajat.
Useinpa kyllä jälttä petäjänSai leipähänMiniä toimelias sekotella,Mut laajeni se halme kuitenkin,Elettiin Ahdin, metsän antimella;Vanhuksen oli ilta onneisin.
Vaan kerran tänne herrat osuivat,Nuo sortajat,Olivat karhunpyyntiretkellänsä.Jo tarkastettiin uudisasutus,Jo lausueli vouti mielissänsä:"Kreivillä maahan ompi oikeus."
Sai Matti sitte kutsun hovihin,Ja kovinkinJa tarkoin verot siellä kirjoitettiin. —Ja mitähän on nyt taas asiaa?Nuo maksut sentään aina suoritettiin;Niit' aiotaanko vielä korottaa?
Aatteistaan vanhus äkin heräjää,Laps' äännähtää:"Jo katso, taatto, isä tulee tuolla!"Ja kotiin saapuu äiti, veikkokin."Hei, nyt ei tarvis enää surra, huolla!"Huudahtaa Matti, astuin esihin.
"Kuulkaatte kaikki omat rakkahat,Me vapahatOlemme kautta Kaarle kuninkaamme!On herrain sortovalta päättynyt;Me Suomalaiset saamme pitää maamme,Niin kuningas on selvään säätänyt.
Kun saavuin kreivin hoviin, määräsiMun veroniTuo kurja vouti kahdenkertaiseksi;Vaan silloin, silloin tuli pelastus,Minusta näytti ihan ihmeheksi,Näin äkkiä kun koitti vapaus."
Ja vielä kertoella Matti ties:Tul' kruunun miesHovihin, kirjat kovat muassansa:Takaisin läänitykset avarat,Vapaaksi, itsenäiseks Suomen kansa!Ne kruunun säädökset ol' ankarat.
Olisit nähnyt naaman herrojen!Mä säälienJo milt'en silmäelin voutiparkaa.Hän vuorostaan kai saapi taivaltaaPiankin mierontiellä kruunun sarkaa,Ansaitun palkan pahuus viimein saa.
"Siis vapaat, vapaat, kiitos JumalanNyt ollahan!"Huudahtaa äiti, lapset innoissansa.Hartaana nousi taatto seisaallenJa lausui: "vapaa olkoon Suomen kansa!"Aurinko kultas kasvot vanhuksen.
Kerttu.
"Kerttu joutuu kyöpelihin",Toiset nuoret ilkkui;"Kyllä vielä kostan teille!"Silmät kierot vilkkui.Kerttu käypi mustan koulun,Luvut lujat taitaa;Kulkee öisin kirkkomaassa,Vaan ei tietä kaitaa.
Kerttu hornaan ratsastaapiJuhannuksen yönä,Ihmisiä vahingoittaaHänellä on työnä.Kertun maine yhä kasvaa,Hän on suuri noita;Sielunsa myi saatanalle,Hänt' ei moni voita.
Hyvä rouva kirkkoherranKäypi sairahaksi;Ei oo tauti taivahasta,Pahain panemaksiVaimot vakaat vakuuttavat.Kerttu auttaa voisi,Kenenkään kun tietämättäHänet luokseen toisi.
"Tule Jeesus, ilman herra,Tänne tarvitahan,Kipeät surelemahanHurmat hautomahan."Luvut lujat Kerttu lukeeTähän tautiin liikaan;Rouvan jättää häijy henki,Siirtyy pahaan piikaan.
Paha piika poteissansaRouvan raukeuttaLähtee luoksi esivallan,Etsein oikeutta.Noidan tahtoo roviolle,Niin hän terveeks saisi;Ehkä väistyis häijyläinen,Jumal' armahtaisi.
Selvä laki, oikeushanVallitseepi maassa;Tuomarit nyt päätään vaivaaJutuss' solmukkaassa.Jumala ja Ruotsin lakiAnkaruutta vaatii,Ja sen mukaan tuomarikinPäätöksensä laatii.
"Noita-akka roviolleHornankonstein tähden,Hyvä rouva julkirippiinKirkkoon kaikkein nähden."Jumalalle kunniaksiHäijyn hengen saastaSekä juonet pimeydenPeratahan maasta.
Profeetta.
Taas vanha templi UnikankareellaOn sanankuulijoista täyttynyt,On kunnon kansa taivaan lohdukkeellaSydäntään virkistämään yhtynyt.Löys viimein arvon rouvat penkkeihinsäJo kauan kiisteltyään sijoistaan,Jo hartautta saivat sieluihinsa,Kun esipappi nousi saarnaamaan.
Ruokonsa unilukkari jo nouti,Herättää jolla alkoi nukkujat,Ne, jotka täällä unta vetää jouti,Vaikk' kuulemahan sanaa saapuivat."Se joka händäns ymbärinsä käändäOn autuas", niin pappi todistaa;On kirkko täynnä laulavata ääntä,Oi, niin se lohduttaa ja — nukuttaa!
Yht'äkkiä nyt kirkon käytävälleOlento kummallinen ilmestyi,Jo kaikkein katseet kääntyi yhtähälle,Kovasti hienot naiset säikähtyi.On hiukset pitkät, parta polviin asti,Rääsyinen puku, vyönä nuora vain;Nuo silmät säihkyvät niin tuikeasti,Kun katselee hän kansaan tuijottain.
"Kuulkaatte!" — lausuu hän nyt selkeästi,"Kuulkaatte kansa kaikki Gomorrhan!Synneissä elätte nyt ylpeästi,Rankaisee teidät Herra taivahan.Pappinne saarnaa vainen rauhaa, rauhaa,Vaan eipä rauhaa maassa olekaan.Pasuuna tuomion jo kohta pauhaa,Te helvettihin ratki tuomitaan!"
On kuulijat ja pappi kauhuissansa:"Herralta onko tämä varoitus?"Jo heräjääpi horrostansa kansa,Jo tuli monen mieleen katumus."Armahda Herra, vihasi pois heitä!"Näin toiset huokaa, mutta useatSanovat: "et sä säikähytä meitä.Pois täältä moiset kierot profeetat!"
"Se oli vainen hullu pappi parka";Pian tapahtuma leikiks lyötihin.Vaan monen mieli oli kauan arka,Se entä jos ol' merkki kuitenkin…Niin, olihan se hullu pappi vainen,Mutt' toteen kävi pian ennustus:Muistaapi aina kansa Suomalainen,Mik' oli isonvihan kauheus.
Napuen kentällä.
Vanhan Kyrön vainiollaKyntää maamies peltoaan,Rauhallisna kesäpäiväKääntyy mailleen laskemaan."Joko ruuna kotiin kaipaa,Vai mik' olikaan nyt syy,Keskivakohon kun tuossaÄkkiä näin pysähtyy!"
Kyntömiesi kumartuupi,Auraa aikoo tarkastaa;"Mikä kumma auran tiellä?Katso vanhaa kanuunaa!"Kummituksen lailla maastaTuijottaa se avosuin."Mitä tehdä tuolla?" — miettiiMiesi ensin oudoksuin.
Vaan jo tiesi, mitä tehdä:"Pojat tulkaa auttamaan!Löysin täältä vanhan aarteen,Tulkaa, talteen otetaan!"Melkein hartahina miehetNostaa löydön nurmellen,Isonvihan inhat ajatMuistuu heille mielehen.
Talvi oli silloin maassa,Talvi pitkä, lohduton;Sodan viima kansan niittiMilt'ei sukupuuttohon.Uupuneena, viluissansaVärjyi silloin Suomenmaa;Tuoni oli valtiasna,Valta sen ol' kamalaa.
Tässä päätti vainolaistaMeidän miehet tervehtää;Uljas Armfelt innoissansaRivejään jo järjestää.Pieni joukko verrattunaVihollisten laumoihin,Vaan on miestä joka miesi,Sekin maksaa jotakin.
Kolme päivää pakkasessaMuurin lailla seistä saiSiinä meidän pieni joukko."Myötätuulta tulla kaiVenäläiset tänne aikoo,Mutta kyllä käännetäänTuuli heille vastaiseksi,Kunhan miekkaa mitellään."
Tuolta tulee laajat laumat,Herra meitä auttakoon!Tässä arpa heitetähän;Joka miesi asentoon!Säästetään vaan luotejamme,Kunnes niistä jokainenVarmaan löytää miekkosensa,Vihollisen sydämmen!
Nyt, nyt! Herran kanssa! SyöskääNiinkuin tuisku talvisään! —Luodit lentää, miekoin, peitsinEteenpäin nyt rynnätään.Vihollisten rivit horjuu,Joukot kaatuu, pakenee;"Voitto voitto!" — SotamiehetMeidän puolla huutelee.
Vaan oi, kohta voiton äänetValituksiin vaihtuvat;Uuden päivän armaat toiveetHaudan yöhön haihtuvat.Viekas vihollinen pääsiSalaa meidän selkähän;Missä meidän ratsuväki?Senhän piti estämän…
Kuolonvimmoin, kaatuenkinMeidän miehet taistelee,Vaikka maansa menneheksiSelvästi he havaitsee.Verissään ja haavoissansaIskevät he vielä vaan;Kunnialla kuolemahan,Orjaksi ei milloinkaan!
Mailleen meni viluissansaPäivä lyhyt talvinen,Yö jo peittää hunnullansaKentän kolkon, hurmeisen.Pakkanenkin armahtaapiUhreja nyt taistelun,Vaimentaapi viimallansaTuskat kansan ruhjotun.
Pitkä ompi pohjan talvi,Ei sen luulis loppuvan,Pitempi aik' isonvihan;Luullut ei ois virkoovanSuomen enää sorron altaUuteen eloon ensinkään.Ja — nyt näät, kuin rauhan mies käyPeltoansa kyntämään.
Eipä ole Suomen kansaLuotu kesken kuolemaan,Elää se, jot' ei voi kaataaEdes isovihakaan.Uusi polvi tämän tuntee;Isiänsä mainitenPojat vievät sotamuistonKotiansa iloiten.
Pakolaisten palaaminen.
Hiipii perhe pakolainenMetsän laitaan arkaillen."Jokohan on vainolainenMennyt mailta taistojen?" —Rauniot ei vastaa heille,Vieno kuiske viidakonHaihtuu tuonne ilmanteilleYli vanhan vainion.
Mutta missä pellot, missäKodin kaunis lakeus?Pelloiss' isäin kyntämissäNuorta metsää, asumusJok' on sutten ahnahitten;Kolkko kotiseutu on,Mutta mieli palaavittenVielä kolkompi auoton.
Eipä kuulu vainolaista;Mennyt on jo vietyään,Mit' ol' ottaa arvokkaista,Tuleen sytytettyään,Mit' ei voinut myötään viedä."Napueen jäi hautoihinIsä, mieroon me, — en tiedä,Kuinka henkiin jäätihin."
Äidin puhe nyyhkytystä,Siitä itkee tytärkin;Lasna pakoon hävitystäJoutui maihin vieraisin,Tuskin muisti kotiansa;Veikot viimein puhkeaaLausumahan innoissansa:"Tämä siis on meidän maa!
Kirves käteen, kuokka toiseen,Työhön eestä synnyinmaan!Aura isäin vainioiseen,Omaks niin se voitetaan.Perintömme, äiti, näytä!Onko kotipelto tuo?Lemmelläsi mielet täytä,Sepä rintaan voimaa luo!"
Äiti parka askeleitaanJouduttaa, niin päästihinErämaasta ääreen keitaan,Juureen vanhan temppelin.Niinkuin leski murheellisna,Raastettuna seisoi se;Ilomielin, voitollisnaAstui nuoret sisälle.
Templi täyttyy vähitellenKansaa köyhää palaavaa;Virsi kaikuu värähdellen,Herran sana virvoittaa,Nääntyneille voimaa uuttaLuo se mieliin lohdullaan:Herra käyttää ankaruutta,Vaan ei hyljää kuitenkaan.
"Herra, siunaa meit' ja auta!"Tää ol' kaikkein huokaus.Pian kansanlemmen kauttaElpyi elon armaus,Uudet kodit rakennettiin,Aineen, hengen vaurastusTosi työllä saavutettiin, —Jälkimailman siunaus.
Kaksi kaarlolaista.
1.
Joukossa kuuluin "sinisten"Mainittiin kesken veikkojenUseinkin kahta Suomalaista.Kun luodit tuiskui tuiriiimmin,Vierekkäin aina nähtihinNää kaksi kunnon kaarlolaista.
Jo nuorna Skoonen sodissaOl' Pekka sodan opissa,Läks' itse sinne Pohjanmaalta;Vaan Hämeen Matti kodistaanVaadittiin arpaan kolmikkaan,Ei näyttänyt hän sotilaalta.
Ollessaan Kaarlen leirissäHe nähtiin aina yhdessä,Toistensa kaksi vastakohtaa;On Matti jörö jättiläs,Ja Pekka pieni, lystikäs,Mutt' aina asiat hän johtaa.
Leirissä leikiks lyödähän,Kun pitkän Matin tekevänHavaitaan sotatemput väärin.Hän ei oo siitä ollakseen,Astuilee vainen verkalleen,Iloitkoot toiset mielin määrin.
Vaan kerran kummat nähtihin,Kuohahti veri hidaskin,Kun pilkkas häntä Ruotsalaiset.Nyt tarttui Matti kanuunaanJa alkoi sillä huitomaan, —Tulipa aimo tanssiaiset!
"Huut, venska huut!" — hän karjasi,Niin että leiri kaikasi, —Kuninkaan niin näk' takanansa.Jo Matti työtään kauhistui,Vaan kuningas ol' hymysuin,Puolusti Pekka veikkoansa.
Mutt' toinen leikki leikittiin,Kun Narvan luona voitettiinArmeija suuri Venäläisten.Molemmat miehet hiessä päinLöi, iski, pisti vierekkäin,Rivissä rientäin ensimmäisten.
Kun iskivät he parhaillaan,Kuningas kiiti ratsullaanOhitse lumituiskun lailla.Vaan voi, jo ratsu kompastui,Kuningas ojaan vajoutui, —On saapastaan ja miekkaa vailla.
Pian miehet ehti auttamaan,Hevosta Matti nostamaan,Jalastaan Pekka saappaan antaa.Pääs, Matin miekka kädessään,Nuor' leijona taas iskemään,Uus hepo häntä taistoon kantaa…
2.
Kun Fredrikshallin vallillaKukistui Ruotsin leijona,Myös haihtui henki sotainen,Ol' mennyt aika Kaarlojen.
Ja rauha UudenkaupunginVihdoinkin aikaan saatihin;Pääs sodan alta Suomenmaa,Uus aika alkoi sarastaa.
Kotihin pääsi Mattikin,Pää harmaa, käynnin horjuvin;Sai nähdä sentään synnyinmaan,Ennenkuin ehti kuolemaan.
Kotona kaikki toisin nyt,Tääll' oli sota telminyt;Ja sodista hän virkkaa ties,Tää vanha kaarlolainen mies.
Kun loimus talvi-iltoinaTakassa aimo valkea,Kertoili "setä" lapsillenSatuja Kaarlen urhojen.
Hän kertoi, kuin läks' astumaanKymmentä vastaa yksi vaan,Kun henki nuoren leijonanInnosti koko armeijan.
Voitosta miten voittohonRiennettiin kuin hääviettohon,Kuin kaukomaihin marssittiin,Ja vilut, näljät kestettiin.
Vaan mainitessaan PultavaaPoskelle kyynel herahtaa."Rukous silloin jätettiin,Sentähden myöskin kävi niin…"
Ei paeta Matti osannut,Niin oli hänkin joutunutVangiksi tsaarin Pietarin, —Heit' oli luvuin tuhansin.
Vanhuksen ääni kolkko onKun kertoo, juhlasaattohonKuin tsaari vangit MoskovaanVei ylpeillessään voitostaan.
"Ken lukee tuskankyyneleet,Joit' ovat vangit itkeneetAroilla suuren VenäjänJa Siperian synkeän? —
Kiitetty isäin Jumala,Kun toi mun vielä kotia!" —Hän kyynelsilmin lopettaa,Karskisti takkaan tuijottaa.
Viel' yksi viesti tuotihin:Jäi Pekka lumituiskuihinLaelle Norjan tuntureinKanss' Suomen viime soturein.
Saapuissa surusanomanNäin kuultiin Matin lausuvan:"Pois minäkin jo himoitsenLuo kaarlolaisten henkien."
Antti Chydenius.
Mennyt oli Ruotsin mahtavuus,Laskeutui sen päivä Pultavalla;Vaan nyt koitti jälleen aika uus:Toimella ja työllä rauhaisallaKorjatahan vanhat vahingot,Sotain vauriot.
Mutta eihän sankar'aaluvainSovi tehdä kodin pikkutöitä!Väitti toiset mielin urhokkain,Pilkkaellen rauhan pyrinnöitä."Myssyt" näin ja "hatut" toisiaanSätti ainiaan.
Kaikkein huulilla ol' vapaus,Orjina vaikk' oltiin puolueiden;Häilyväinen oli hallitus,Hämmennys suur' oli käsitteiden.Mistä selvittäjä saadahanVyyhdin sekavan?
Kaukaa salomailta SotkamonIlmestyi nyt papinpoika nuori,Astui neuvospöytään valtion,Vyyhdit sekavaiset selväks suori,Tunnussananansa valistus,Tosi vapaus.
"Senkötähden täällä pidetäänSorron alaisena Suomenmaata,Siinä uskossa kun eletään,Ettei erämaita pyytää saataViholliset saaliinhimoiset? —Oivat aattehet!"
"Maalle vapaus vain suotakoon,Niin se pian elpyy eloon uuteen;Kukin, min voi, myyköön, tuottakoon,Varmaan vie se kansan varakkuuteen."Päivän selvä oli ajatus, —Voitti valistus.
"Jos ei pääse kansan toivehetKoskaan kuuluville hallituksen,Niin ei poistu maasta puuttehet." —Ajain asiata valistuksenSai Chydenius näin kansallenPainovapauden.
Vielä mursi hän myös kahlehetHengen vanhan ahdasmielisyyden,Uskonvapauden siemenetKylvi aikana hän itsekkyyden.Uuteen päivään katseen kääntää tiesSelvä Suomen mies.
Aikakaus ei tosin kyennytTäysin oivaltamaan aatteitansa,Mutt' on siemenen hän kylvänyt,Josta heelmää nauttii Suomen kansa.Hengen kylvömiesten kaunistusOn Chydenius.
Lauri herra.
1.
"Oi kuinka onkaan ihanaaHovissa olo — hurmaavaa!"Ties kotiin tullen Lauri herra."Charmant, charmant!" — hän ranskaksiInnoissaan vielä huudahti,Ol' ainakiMiehessä miestä toisen verran.
Näet nuori kreivi hovihinOl' päässyt oivaan oppihin,Harjoittamahan aateluutta."Ma chère maman, et arvaakaan,Hovissa Kustaa kuninkaan,Niin loistokkaan,Kuin näkee paljo suurta, uutta!"
"LumoojakuninkaaksihanUseiden kuulin sanovanHerraamme ylen armollista.Hän on niin hieno, lempeä,Suur'aatteinen ja henkevä,Niin etevä,Näet silmistään sen loistavista.
Hän isäin sankarmaineesen,Voimalla Vaasain, KaarlojenRuotsimme vanhan vielä nostaa.Hän kukistaa nuo puolueet,Jotk' ovat maata hallinneetJa raadelleet, —'Hatuille', 'myssyille' hän kostaa.
Hän kaavat muinaisaikojenJa vanhain uskontaikojenPoistaapi, kaikki uudeks luopi.Ja uuden ajan valistusJa hengen tosi vapausKuin tenhousOnnellisuuden maahan tuopi."
"Hovista kerro jotakin!"Näin äiti silmin kiiltävin.Nyt kaskun kertoi Lauri herra:"Matkalla kerran Haagaan päinKuningas kulki vieressäin,Hän virkki näin:'Josp' oisi kyllin rahaa kerran!'
'Mä tiedän, missä rahaa ois',Mä lausuin, 'kunhan vainen voisSen aarteen kätköstänsä kaivaa.''Sanoppas, missä, veikkonen!' —'Lippaassa kuningattaren…Ei, vaikenen,Kun puhua ei maksa vaivaa.'
'Älähän huoli, hankipasSe mulle!' — vastaa kuningas,Ja pian tuli lipas meille.Siin' oli kultarahoja,Noin viisitoista tuhattaTukaattia. —Näin pääsin,maman, onnen teille.
Nyt olen,ma chèreäitini,Kuninkaan Kustaan suosikki,Pian hoviviran otan vastaan.Mä kiiruhdan nyt Tukholmaan,Mua riennä, äiti, siunaamaan"…"Onneksi vaan!"Otsalle suutel' äiti lastaan.
2.
"Tään sodan kuningas on alkanutLakia vastoin, maamme saattanutJalkoihin sodan ihan ilman syyttä.Me emme tottele lainrikkojaa,Vain onnetuutta hänestä saa maa,Etsimme Katariinan ystävyyttä.
Tuo tapahtuma luona PuumalanVain juoni oli Kustaan kavalan;Hastfehrin miehet siellä sukkelastiNimessä venäläisten alkoivatTään sodan, rajan takaa ampuivat;Näin puoltaa Kustaa maataan hurskahasti!"
Leirissä hiipii henki kapinan,Jo salaa öisin kokoonnutahan,Ja Pietarin jo teitä kirjeet kulkee.Lujasti uskoo liitto Anjalan,Ett' tulee Suomi hyvään turvahan,Kun Katariina syliinsä sen sulkee.
"Minäkö vielä tuonne leirihin!"Näin Lauri herra kasvoin kalpe'inHuudahtaa ihan kauhistuksissansa."Niin huonot siellä varustukset on,Saa terveyskin siellä vaurion;Mä olen täällä armaan äidin kanssa."
"Kreiville kirje!" — "Käsky sotaan kai!Sprengtporten kirjoittaapi. — Vai niin, vai!No, kyllä teen mä käskettyä työtä.Oi, äiti, maani tahdon pelastaa,Minulle onnen ovi aukeaa…Mä lähden oitis! Äiti, hyvää yötä!"
"Jos vangiksi vain saamme kuninkaan,Niin silloin ollaan herrat Suomenmaan,Ja uusi aika alkaa Pohjolassa."Näin Anjalassa salaa tuumittiin;Vaan eipä käynyt otus satimiin,Hän on jo Tanskaa vastaan sotimassa.
Jo täytyi Lauri herran pakohonKanss' onnenonkijoiden joukkionArmoille Katariinan synnyinmaastaan."Mun miksi laitoit, äiti, hovihin,Ja miksi pettäjöitä kuuntelin,Maan jotka vieroittivat kuninkaastaan?"
Sanoma Anckarsvärdin murhatyönKun saapui, niinkuin huntu synkän yönOis kaikki peittänyt, niin tuntui juuri.Ei ollut Kustaa valapattoinen,Vain uhri nurjan ajan, valheisen.Tää aikakaus ol' valapatto suurin.
Vallesmanni.
Arvon vallesmanni se kamarissaanAstuvi painavin askelin;Sangen ompi herra nyt suutuksissaan,Pohja jo siintävi pullonkin.
"Oi, voi näitä vaivoja virkamiestenMaassa suomalaismoukkien;Vallattuuden mä ruoskalla selkään piestenJuuritan mielestä junkkarien."
Kunnon vallesmanni se pamppuansaKatsellessahan lohdun saa,Kamariin niin astuvi peloissansaMaamies, nöyrästi kumartaa.
"Kas niin! Siinä yksi on kiusanhenki",Herra miettivi äkeissään."Mikä lempo villitsi moukan senki,Mikä on riivannut kansan tään?"
Uupuneena taistoissa tuhoisissaMaa pääs Venäjän helmoihin;Nyt ei huolta, asuvi PietarissaKeisari suurin ja mahtavin.
Turhaan Snellman peistänsä heiluttaapi,Kaikkihan maassa nyt oivasti on;Talonpoika rauhassa elää saapiTurvissa viisahan hallinnon.
Vaan on tuokin tolvana lauluillansaKapinanhenkeä lietsonut;Kuinka käykään, jos heräjää tää kansa,Kun hyvin juuri on nukkunut!
Ruotsin laki voimassa onhan vielä,Entä ne oorderit salaiset…Vallesmanni kolkolla ompi miellä:Tepsivät nyt vain lääkkehet!
"Mitte, mitte lurjus sä kechta laula?Kylle mine sun oppeta!Mine hakka kochta sun poikki kaula,Jos et viisujas loppeta."
Kaino runolaulaja kansan mielenTulkinnut vain oli lauluillaan,Vaikeroinut sortoa Suomen kielen,Siitä nyt joutuvi vastaamaan.
Kansan henki heräsi horrostansa,Laulut intoa mieliin loi;Jakoi esivalta nyt palkintojansa,Pamppu kun miehen seljällä soi.
Aleksander II:n muisto.
1894.
"Mittaaja vallan jalon ruhtinaanVoi vainen kansan tosi onni olla";Ei hallitsijan istuin milloinkaanVahvistu taistoin verivainiolla,Ja kansanlempi päärly kallihinKruunussa keisarin on varmaankin,Loistonsa säilyttää se kauimmin.
Suurvaltiaan sait, Suomi, kruunuhunKalliimman lemmenhelmesi sä panna,Ja ansaitsi hän rakkautes sun,Se tieto ikikunnianas kanna!Hänelle kun sä muistopatsaan loitVelvollisuutes vainen täyttää ko'it,Osoitit lempes, niinkuin parhain voit.
Sun sopii muistaa tänään, Suomen mies,Mlk' kohtalosi ilman häntä oisi.Sun maasi nukkui, moni luul' kenties:Ei koskaan enää noustakaan se voisi."Kuolleena syntynyt tää kansa on,Reunalla ainakin on turmion",Näin ilkkuikin jo moni kunnoton.