Suomen keskiaikaisia oikeuslaitoksia tarkastaessa tulee selvään huomanneeksi, kuinka hitaasti ruotsalainen oikeusjärjestelmä on edennyt ja juurtunut. Kun Ahvenanmaalla on jälkiä ikivanhasta gotlantilaisesta oikeuslaitoksesta, kun Suomen lounaisilla rannikkoseuduilla asuvilla heimoilla jo varhaisella keskiajalla oli pitäjänkäräjänsä, pitäjäntuomarinsa ja kansalliset laamanninsa, ovat Hämeen ensimäisiä ruotsintapaisia tuomareja vasta 1300-lopulla esiintyvät maakunnantuomarit, ja karjalaisilla alueilla näyttää ruotsalainen oikeuslaitos läpi koko keskiajan pysyneen tuntemattomana.[663]
Tämä ei kumminkaan voi merkitä sitä, että noilla kaukaisemmilla suomalaisilla alueilla olisi läpi koko keskiajan eletty ilman järjestettyä oikeutta. Lakia ja oikeutta on sielläkin epäilemättä ollut, vaikka sitä on käytetty toisella tavoin kuin lännessä.
Laajoilla suomalaisilla aloilla näkyy suntio sana alkuaan merkinneen suuremman piirin vanhinta eli tuomaria.[664] Myöskin kupias sana, joka virolaisilla alueilla on merkinnyt verosta vapautettua talonpoikaista päällysmiestä[665] eli työvoutia, tavataan Suomessa jo keskiajalta lähtien suku- ja paikannimien aineksena, joten mahdollista on, että täällä on ollut kupiaisiksikin kutsuttuja kansanvirkamiehiä.[666]
Hämeen ja Savon muinaisista kansantuomareista on pari asiakirjallistakin tietoa. Eräässä Hämeen laamannin tuomiossa keskiajalta (mahdoll. v. 1381) mainitaan Mäskälän ja Janakkalan käräjillä läsnä ollutta "sikäläistä" tuomaria, mistä päättäen Mäskälällä (Vanajalla) ja Janakkalalla olisi ollut pitäjäntuomari.[667]
V. 1422 taas mainitaan "Pietari Utriaista, Juvan kappelin tuomaria", siis talonpoikaista pitäjäntuomaria Savossa.[668] Tämä tiedonanto varmentaa kansanomaisen oikeuslaitoksen olemisen keskiajan Savossa, mutta savolaisen oikeuslaitoksen laatua ei siitä voi päättää.
Sakkotulot ovat läpi keskiajan olleet kaikkialla niin tärkeitä tulolähteitä kruunulle, että sakkojen tuomitsemisesta ja perimisestä karjalaisillakin alueilla varmaan on huolta pidetty valloituksen ensi ajoista saakka. Tätä puolta oikeudenhoidosta eivät alkuiset perhe- ja heimokuntaiset laitokset varmaankaan voineet täyttää. Senvuoksi oikeuslaitos Hämeessä ja varsinkin Karjalassa ja Savossa sai keskusvaltaisemman luonteen kuin lounaisessa Suomessa. Lännessä paikalliset oikeuslaitokset paikallisine virkamiehineen kykenivät ja sopivat käyttämään kruununkin oikeutta. Idempänä paikallinen oikeuselämä pysyi heimokuntaisissa kätköissään ja voudin täytyi alavoutiensa avulla itse pitää huolta kaikesta valtion oikeustoimesta ja hallinnosta. Karjalan ja Savon kihlak. tuomarit esiintyvät vasta myöhään ja ovat muukalaisia vieraan rahvaan keskuudessa.
Myöhemmän keskiajan käräjälaitos oli ulkopiirteiltään samanlainen kaikkialla maassamme. Sen päätunnnuksena olivat jokavuotiset talvi- eli laamanninkäräjät sekä niitä täydentävät kesäkäräjät, jonka lisäksi kihlak. tuomarien johdolla pidettiin paikallisia käräjiä parit vuodessa. Mutta yksityiskohdissa oli melkoinen ero lounaisten ja itäisten alueitten käräjäin välillä. Lounaassakin olivat linnanvoudin ja laamannin johtamat talvi- (ja kesä)käräjät keskuskäräjiä, joihin liittyi tärkeitä veronkantoja. Mutta vuoden muut käräjät olivat paikallisen kihlak. tuomarin johtamat, niinkuin näyttää pääasiallisesti oikeusasioita varten.
Toisin hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla. Siellä ei käräjälaitoksella ollut perusteena vanhempia paikallisia ruotsalaisperäisiä oikeustapoja, vaan koko käräjätoimi kehittyi erottamattomassa yhteydessä verotoimen kanssa, niin että kaikki veronkantotilaisuudet olivat käräjiä, kaikki käräjät veronkantotilaisuuksia. Karjalan käräjiä pidettiin alusta alkaen verottajan muodostamissa veropitäjissä ja niiden neljänneksissä, ja luultavasti oli Hämeessäkin asianlaita ollut sama (neljänneskuntain ruokaruotsi).[669]
Sillä tavoin saattoivat suomalaisten alueitten heimokuntaiset olot oikeuselämän alalla edelleenkin jatkua Ruotsin lain ja oikeuden vallitessakin.
Maanviljelijäin ja muiden alkutuottajain veroksi suorittamilla kulutustavaroilla, etupäässä ravintoon ja muonitukseen verojen kuuluvilla, oli mitä tärkein tehtävä keskiajan luonnonperäisessä talouselämässä, niin kuninkaan hovissa kuin yksityisen mahtimiehen kartanossa. Tällaisia veroja, joita vanhalla kotimaisella yleisnimellä kutsumme kinkereiksi, tavataan kaikissa keskiajan Europan maissa.
Samasta yleispätevästä syystä kinkerien historia kaikkialla on samantapainen. Kansain heimokunnallisella asteella ne syntyivät tilapäisinä ruoka- tai kestityslahjoina, mutta pian ne muuttuivat määrättyinä juhlina tai merkkiaikoina uudistuviksi säännöllisiksi "lahjaveroiksi" (lat. dona, Skandinaviassa giöf, skattgiafir). Hämärän alkuperänsä vuoksi tämäntapaisia veroja myöhemmin yleisesti kutsuttiin "vanhaksi tavaksi" (saks. Herkommen, engl. Customary Rents). Hiukan kehittyneemmissä oloissa havaitaan jo kahteen pääryhmään lajittuneita kinkereitä: toiset olivat matkaveroja eli "kestityksiä" (yökuntia), joilla kulkevia kuninkaita, heidän väkeään ja muita viranomaisia ravittiin ja ylläpidettiin, toiset olivat muonituksia, joita veronalaiset toivat verottajain linnoihin ja kartanoihin siellä käytettäviksi. Lukemattomat ovat tällaisten verojen muodot ja nimet, mutta niiden päämuodot ovat kaikkialla yksinkertaiset, keskiajan luonnontaloudellisia oloja vastaavat. Se oli suosittu muoto uusiakin tai tilapäisiä veroja otettaessa. Vihdoin enemmän kehittyneellä keskiajalla, valtio- ja talouselämän korkeammalle päästessä, koko kinkerilaitos alkoi hajota, joko siten että ne maaolojen muuttuessa hävisivät tai rahatalouden levitessä lunastettiin rahaverolla.
Tämäntapaisia veroja on muinoin käytetty frankkilaisessa valtakunnassa, jossa myöskin laajassa mitassa esiintyi roomalaisperäisiä lähettiläs- ja virkamieskestityksiä, vanhassa Saksan valtakunnassa, anglosaksilaisessa Englannissa, Ranskassa ja Italiassa.[670]
Mitä erikseen Englantiin tulee, niin näkyy anglosaksilaisilla kuninkailla olleen oikeus jokavuotisiin kestityksiin maakunnissa, mikä kestitys muuttui pysyväksi veroksi. Myöskin ylimyksillä ja kuninkaan virkamiehillä oli varhaisena anglosaksilaisena aikana kestitysoikeuksia. Yksityisoikeudellisellakin alalla oli tällainen kinkerijärjestelmä tavallinen siitä päättäen että "Domesday Book'issa" tavataan lukuisia yökunta-veroja. Muonitusverokin oli jo anglosaksilaisena aikana käytännössä "farmin" nimellisenä; farm (feorm, lat. firmæ) oli se elintarvemäärä, mikä tarvittiin veronsaajan talouden ylläpitämiseksi määrättynä aikana, yhtenä yökuntana tai viikkona tai 14 yönä. Peräisin tämä verotapa Englannissa oli niiltä ajoin, jolloin saksilainen tai keltiläinen päällikkö kokosi ja kulutti tulonsa kiertäen paikasta toiseen nauttien kussakin paikassa määrätyn ajan majoitusta ja ylläpitoa.[671]
Vielä myöhään keskiaikaan tämäntapaiset verot — varsinkin farmin luontoiset — olivat yleisesti käytännössä Englannin kartano- ja luostarialueilla, vieläpä kuninkaankin taloudessa. Niihin kuuluivat esim. jouluksi maksettavat kanat, pääsiäislampaat, -karitsat ja -munat, paaston ajan kalat, Martinpäivän vilja. Pohjoisessa Englannissa tapaamme pohjoismaalaiselle tutunomaisia veroja, sellaisia kuin "seat malt", "scate haver", "reek hens" ("savulta" maksettavat, kanat) vieläpä suomalaiselle tutun "mitta" nimisen viljaveron[672] — tässä ollaankin keskiajan kansainvälisellä alalla.
Kiertokauden kuninkaankinkeristä Skandinavian maissa Lehmann antaa seuraavan eloisan kuvauksen:
"Pikkukuninkuuden" ajoista asti pohjoisgermanilaisella kuninkaalla on ollut oikeus kestitykseen matkoillansa. Aluksi tuskin kenestäkään muusta suurtilallisesta poiketen, ilman pysyviä linnoja, ilman pysyvää hovinpitoa, ilman kuninkaallisen virkamiehistön monihaaraista laitosta, suorittaa hän hallitusoikeuksiansa personallisesti matkustamalla maakunnissaan. Niin suuresti esiintyy tämä matkaaminen hänen hallitusvelvollisuuksiensa pääosana rauhan aikana, että yfirferth ja yfirsókn sanat ovat hallituksen nimityksinä. Matkustukset ovat tervetulleita alamaisille. Matkoilla kuningas valvoo voutejansa, ratkaisee, myöhemmin tuomitsee riitoja, neuvottelee talonpoikain kanssa heidän käräjillään, suorittaa arvattavasti uhreja (blót veizla) pakanuuden aikana, tekee alotteita uudistuksiin. Vastavuoroon häntä kestitsevät talonpojat, joiden alueella hän seurueineen oleskelee.
Kestitysvelvollisuus on yleinen alamaisvelvollisuus, jota luultavasti lajiteltiin maatilain suuruuden mukaan. —
Kestityksen laatu, aika ja määrä olivat sen ohessa vanhemman kansanoikeuden mukaan tarkoin määrätyt. Kaikista kolmesta Skandinavian valtakunnasta on meillä todistuksia, että kuningas kävi kestityksellä joka kolmas vuosi. Norjasta tiedämme, kuinka suuri hänen seurueensa sai olla. Kaikkialla oli kestitys alkuperäisesti puhdas luontaissuoritus. —
Kestityksen edellytyksenä oli kaikkialla alkuperäisesti, että kuningas saapui personallisesti. Juuri sen vuoksi, että se oli korvaus hallitusvallan käyttämisestä, ei edusmiestä suvaittu.[673]
Lehmannin mukaan kuninkaankestitys kaikissa kolmessa Skandinavian maassa on ollut samantapainen kuin kristillisen ajan piispain kirkonvihkimyskestitykset.
Mitä erityisesti Ruotsiin tulee, on kuninkaalle suoritettava kinkeri (gingerd, gengärd) siellä ikivanhaa juurta. Maakuntalakien aikaan kinkereillä tarkoitettiin "elintarpeiden kokoamista kuninkaan nimismiehelle ja hänen tämän kokoamisen yhteydessä pitämiä kestejä".[674]
Tarkemmin katsoen Ruotsin kuninkaankinkerissä on havaittavissa vanhempi ja myöhempi muoto. Alkuaan kinkeriä suoritettiin määrätyssä tapauksessa kuninkaan läsnäollessa paikkakunnalla. Se oli siis kuninkaan omakohtaisesti käytettävä kestitys (gästning). Uplannin laissa on nimenomaan säädetty, että herrain, läänitysmiesten ja laamannien on itse huolehdittava elannostaan, milloin pitävät käräjiä. Ainoastaan Helsinglannin lain alueella oli kuninkaan sijasta kulkeva "konungsari" oikeutettu saamaan kestitystä (gengiard, veizla). Lisäksi on huomattava, että alkuperäinen Ruotsin kuninkaan kestitys sisälsi vain elatuksen, vaan ei majoitusta, sillä kuningas seuroineen piti majaa omissa kartanoissaan virkamiestensä luona, niinkuin jo Ynglinga-sadussa kerrotaan.
Myöhemmässä muodossa kinkeri sitävastoin jo oli pysyvä vuotuinen vero. Sellainen todennäköisesti on ollut Uplannin kinkeri, laissa mainittu karja- ja ruokavero, jota häradin tuli suorittaa 4 nautaa, kunkin kuuden talonpojan yhteisesti lammas sekä jokaisen talonpojan 4 parmasta heiniä sekä kanan; samaan ryhmään kuului myös viljavero (spanne mali, 1 panni ohria ja 1 panni maltaita).[675]
Kehittyneessä muodossa kuninkaankinkeri esiintyy nuor. Länsigöötanmaan laissa, minkä mukaan tämä vero oli määräaikana määrätylle virkamiehelle maksettava. Lakiin kuuluvassa liitteessä, joka on kirjoitettu muistoon vasta 1400-luvulla, mutta todennäköisesti sisältää itse lain aikaisia säännöksiä, annetaan hyvinkin tarkkoja tietoja laillisesta kinkeristä (laghagingærdh); m.m. oli sen kantamista varten asetettu erityinen virkamies, nimismies (næmdarmathr), jonka piirinä oli "skire". Kun vuotuinen lakimääräinen kinkeri täten näyttää Ruotsissa aikaisemmin kehittyneen Länsigöötanmaalla, on todennäköistä, että se verotustapa on saatu läheisiltä tanskalaisilta alueilta, missä se lienee kehittynyt aikaisemmin kuin muissa Skandinavian maissa.[676]
Vähitellen Ruotsissa ruvettiin ottamaan kinkeriveroja muitakin tarpeita varten. Etenkin näyttävät käräjäkestitykset jo vanhemmalla keskiajalla olleen tavallisia. 14. vuosisadalla tuli ylimääräisten kinkeriverojen (gärder, pålägg, impositiones) ottaminen tuiki tavalliseksi.
Kinkeriverot ja niiden tapaiset tilapäiset apuverot olivat vanhastaan maksettavat talollisluvun mukaan, siten että jokainen, jolla oli maata niin paljon, että häntä pidettiin talonpoikana, maksoi saman verran. Tällaisesta verotustavasta ei muinoin ollut suurempaa haittaa, koska silloisissa oloissa talojen tuotto yleensä oli yhtä suuri. Talojen ryhmittäminen "täysi-" ja "puoliverollisiin" näkyy kumminkin olleen jo varhain tavallista; siten saatettiin verokuormaa jonkin verran tasoittaa verollisten kesken.
Kinkeriverot olivat yleensä sen laatuisia veroja, että niitä saattoi suorittaa ainoastaan useampi talollinen yhdessä. Taloista senvuoksi muodostettiin määrätyn suuruisia ryhmiä eli verokuntia, joiden tuli suorittaa määrätty kinkeri. Veroa jakaessaan keskuudessaan saattoivat kinkerikunnan talolliset ottaa huomioon talojen erilaista maksukykyä, joka erilaisuus maanjakojen edistyessä tuli yhä suuremmaksi. Usein kuitenkin lienee jokainen talollinen joutunut maksamaan yhtä paljon, olipa hänen tilansa suuri tai pieni.
Säännöllisten, muuttumattomain verojen suorittamisessa kinkerikunnalla oli taipumus pysyä muuttumattomana. Verotuksen vakaantuessa kävi yhä vaikeammaksi muuttaa vanhoja verokuntia ja talolukuja. Jos alkuperäinen talo jakaantui, luettiin osat kuitenkin yhdeksi kokonaiseksi taloksi. Toisin sanoen, taloluvustakin tuli maaluku. Tällä tavoin Ruotsin "setting", joka alkuaan oli kinkerikunnan kuudennes s.o. talo, joka maksoi kuudenneksen kuuden talon yhteisesti suoritettavasta kinkeristä, vähitellen muuttui kiinteäksi veroyksiöksi; useimmiten setting melkoisesti poikkesi "taloluvusta", jonka mukaan uudempia kinkereitä suoritettiin.[677]
Kinkerilaitos on ollut käytännössä keskiajalla ja vielä kauemminkin myöskin itäisessä naapurimaassamme. Veroja vanhan Kiovan vallan alueella kannettiin kahdella tavalla: joko toivat alamaiset veronsa Kiovaan tai matkusti ruhtinas itse sitä keräämässä heimoilta. Jälkimäisellä veronkantotavalla oli nimenä "poljudje" s.o. "kansassa kulkeminen". On säilynyt Bysantin keisarin Konstantinos Porfyrogennetoon 10. vuosisadan puolivälissä laatima kuvaus tällaisesta venäläisen ruhtinaan poljudjesta. Ruhtinas läksi Kiovasta liikkeelle marraskuun alussa "koko Rusin kanssa" s.o. saattojoukkoineen, kulki veroa kantamassa severjanien, drevljanien, krivitshien ja muitten Rusille veroa maksavain slaavilaisheimojen luona ja vietti tällä matkallaan koko talven.[678]
Tässä näemme muinaisaikaisen verokiertueen alkuisessa muodossaan. Varmaankaan ei veronkokoaminen ollut Kiovan ruhtinaan kiertomatkan ainoa tarkoitus, vaan ruhtinas elätti väkensä ja suoritti hallitustehtävänsä tällä yksinkertaisella tavalla.
Jo varhaisemman keskiajan asiakirjoissa mainitaan Suomessa muutamia veroja, jotka ilmeisesti ovat luettavat pysyvään vuotuiseen, linnaan maksettavaan kuninkaankinkeriin.
Kirjeessään v:lta 1320 Maunu kuningas pyytää Suomen (Turun linnan) päällikköä lähettämään Tukholmaan ruisveron.[679] Eräästä asiakirjasta v:lta 1334 taas saadaan tietää, että Hämeessä siihen aikaan oli kultakin koukulta maksettava ja vietävä linnaan heiniä.[680] Välipuheessa, jolla Maunu kuningas v. 1340 luovutti Dan Niilonpojalle 4 vuodeksi Turun, Hämeen ja Viipurin linnat, luetellaan Suomesta ja Ahvenanmaalta kuninkaalle tulevain verojen joukossa voi, karja ja kuninkaan karpio.[681]
Verokappaleet, joita näissä asiakirjoissa mainitaan, ovat samanlaisia ruoka- ja muonaveroja, jotka Ruotsissa kuuluivat vanhimpaan kuninkaankinkeriin. Vv. 1320 ja 1340 mainittuja veroja sanotaan nimenomaan kuninkaalle kuuluviksi ja kuninkaalle lähetettäviksi; Hämeen heinätkin olivat linnaan vietävät. Tämä kaikki varmentaa sitä mielipidettä, että puheenaolevat Suomen verot ovat kuuluneet kuninkaankinkeriin, joka oli linnaan vietävä.
Tämä kinkeri näyttää alkuaan olleen samantapainen kaikkialla maassa ja pysyneen muuttumattomana läpi keskiajan; vielä uuden ajan alussa suoritettiin Hämeessä linnaan kultakin koukulta 1 kuorma "veroheiniä" (skattehö)[682] ja samaan aikaan oli kunkin Vehkalahden talonpojan vietävä Viipuriin linnaan 1 kuorma "veroheiniä".[683]
Kuninkaalle suoritettavan rahaveron kanssa, jota myöskin mainitaan v:n 1340 asiakirjassa, tämä kuninkaankinkeri muodosti pysyvän veron, jota uudenajan alussa kutsuttiin pääveroksi. Mutta jo vanhemmalla keskiajalla tapahtui pääveron veroesineissä muutoksia, niin että toisinaan rahaveroakin maksettiin kinkerillä (naudalla), toisinaan päinvastoin kinkeriä suoritettiin rahassa. Siitä varmaan osittain johtui se ero, joka on havaittavissa eri maakuntain pääverossa uuden ajan alussa, rannikkomaakunnissa kun maksettiin raskaita rahaveroja, jotka sisämaassa olivat paljoa vähemmät, Savossa varsin tuntemattomatkin.
1300-luvulla esiintyvät maassamme ylimääräiset kinkerit, joita nähtävästi kannettiin tavallisen kuninkaankinkerin tapaan. Niinpä on yleinen yhtäläisyys ilmeinen v. 1387 Jaakko Djeknille luovutetun apukinkerin ja Eerik Pommerilaisen tiliotteissa v. 1413 mainitun Ahvenanmaan vakinaisen ruoka- ja karjaveron välillä, kuten lähemmin näkyy seuraavasta:[684]
V:n 1387 apukinkeri V:n 1413 vero Ahvenanmaalla "savulta": "talonpojalta":
I panni maltaita 2 pannia maltaita 1 " rukiita 2 " rukiita 1 " kauroja 2 " ohria
1 kana 1 leiv. voitaI kuorma heiniä 1 " kaloja1 " halkoja 1/2 " silavaa1/2 markkaa rahaa 1/2 karitsaa
"20 savulta": 8 talonpojalta (nautakunnalta) 1 nauta 1 nauta 2 lammasta 2 lammasta 1 leiv. voita 1 hanhi 2 leiv. silavaa
Näissä veroluetteloissa ilmenevä erilaisuus johtuu osittain paikallisista omituisuuksista. Ahvenanmaalla maksettiin kaurain sijaan ohria, koska kauraa ei Ahvenanmaalla viljelty. Hanhien suorittaminen veroksi oli uuden ajan alussa yksinomaan Ahvenanmaahan ja Suomen lounaiseen ruotsalaiseen alueeseen rajoittuva tapa. Niiden ja kalain puuttuminen 1387 v:n listasta osoittanee, että tämä lista on kuulunut Suomen mantereen seutuihin, lähinnä kaiketi Turun linnalääniin. Huomioon ottaen nämä paikalliset eroavaisuudet käypi luettelojen yhtäläisyys ja vanhimpain kinkerien laatu yhä selvemmäksi.
Emme tiedä, tuliko v:n 1387 apukinkeri pysyväksi, vai jäikö se tilapäiseksi apuveroksi. Kuinka lieneekään, ylimääräisten kinkerien maksaminen näyttää jo 1300-luvun loppupuolella, ja vielä enemmän seuraavan sataluvun alkupuolella olleen yleinen vaiva maassamme. Tähän kuuluviin oloihin luo valoa Eerik Pommerilaisen v. 1419 Turun läänin asukkaiden valitusten johdosta antama kirje, jossa lausutaan:[685]
"Samoin tahdomme, ettei heille (talonpojille) panna mitään kinkeriä, kyyditystä tai kestitystä, paitsi kun niin on, että me eli rakas puolisomme Filippa itse olemme siellä maassa, eli meidän erityiset kirjeet siitä käyvät; mutta kun voutimme ratsastaa veroamme kokoamassa, että hän silloin niin ratsastaa ja toimittaa, ettei siitä koidu rahvaalle rasitusta ja vahinkoa."
Tässä kirjeessä ei ole puhe vanhasta kuninkaankinkeristä, joka tietenkään ei enään ollut silloin tällöin maksettava, vaan pysyvä vero. Kysymys on jostakin uudesta kinkeristä, jota oli ruvettu vaatimaan entisen veron lisäksi. Kirjeen sanoista päättäen oli laki tai perintötapa Suomessa sellainen, että tätä uutta kinkeriä oli maksettava ainoastaan kuninkaalle, ja vain silloin kuin hän itse oli käymässä maassa tai erityisesti sitä vaati. Muinaisen kuninkaankinkerin alkuperä oli unohtunut ja uusi kuninkaankinkeri alkanut kehittyä.
Mutta voudit ja muut herrat rikkoivat jo tätäkin sääntöä. Hekin olivat ruvenneet vaatimaan itselleen kinkerejä ja kyytejä, pääasiallisesti kaiketi käräjätilaisuuksissa. Tätä kasvavaa käräjäkinkeriä (nimismiesveroa) vastaan oli 1419 v:n kirje tähdätty, sitä vastaan se koetti talonpoikia suojella.
Saamme kuitenkin nähdä, että tämä suojelu jäi tehottomaksi.
Tähän lyhyeen esitykseen kuninkaankinkerin yleisestä kehityksestä Suomessa liitettäköön muutamia paikallisia piirteitä kinkeriveroista uuden ajan alussa, jolloin vielä keskiajan tavat tässä kohden näyttävät olleen vallalla.
Varsinais-Suomessa tavataan hyvin selviä jälkiä vanhasta kuninkaankinkeristä. Bolien mukaan suoritettiin ja oli Turun linnaan vietävä:
1 lehmä 2 lammasta 2 karitsa 2-6 kanaa
sekä Paraisissa ja Kemiössä lisäksi kultakin bolilta:
i hanhi 1 jänis
Muu osa V.-Suomen alkuperäistä kinkeriä tavataan uuden ajan alussa savuluvun mukaan suoritettavassa pääverossa, johon kuului verorahain lisäksi:
1 panni rukiita 1 " maltaita 1 leiv. voita, sekä heiniä (eri määriä eri seuduilta).
Näitä veroja katsottiin pysyväksi kruununveroksi kuten niistä käytetyt nimitykset "verolehmä", "veroruis" y.m. osoittavat. Vero (skatte)-liitettä käytetään kaikista muista mainituista verokappaleista, paitsi karitsoista ja jäniksistä; niitä kutsutaan "lahjakaritsoiksi" ja "lahjajäniksiksi", ja ne kuuluvat jo siitäkin päättäen toiseen veroryhmään (ks. päälukua "Lahjaverot").
Edellisestä näkyy, että V.-Suomen pääveroon uuden ajan alussa sisältyi melkein muuttamatta 1387 v:n verolista. Onpa mahdollisesti tässä myöhäisessä pääverossa sitäkin aikaisempain olojen muistoja. V:n 1387 säännön verot otettiin "savun" ja 20-savuisen verokunnan perusteella. Mutta Hirviluodon saarella (Räntamäkeä), Piikkiössä, Rymättylässä suoritettiin heinäveron korvaus, Paimiossa, Kemiössä ja Paraisissa itse heinävero "kokoverojen" perusteella, viimemainitussa pitäjässä 8 kokoveron yhdistelmän perusteella, mikä saattaa ajattelemaan, että kokovero- tai miesluku on laajemminkin ollut käytännössä heinäveron ja varmaan muittenkin näiden verojen maksamisessa. Siihen viittaa sekin seikka, että bolittain suoritettava karjavero pohjoisimmassa V.-Suomessa koottiin täysiverojen mukaan.[686]
Tästä tulemme siihen loppupäätelmään, että puheenaolevan veron maksuyksiönä on ennen v:n 1387 sääntöä käytetty kokoveroa tai että mainitussa säännössä käytetty nimitys "savu" ei ole muuta kuin toinen nimitys muinaiselle täysiverolle. V.-Suomen vanha kuninkaankinkeri tulee näin yhä enemmän Ahvenanmaan ja Ruotsin alkuperäisen kuninkaankinkerin kaltaiseksi.
Raaseporin läänissä maksettiin uuden ajan alussa neljänlaista kinkeriveroa, nim. veroviljaa ja -voita, bol-veroa, bol-kestitystä ja nimismiesveroa. Näistä kolme ensimäistä kuuluvat nyt käsiteltävään asiaan.[687]
(1) Kultakin veromarkalta maksettiin tässä läänissä linnaan seuraava ruokavero:
11 vakkaa "verorukiita"11 " "veromaltaita"11 " "verokauroja"7 naul. verovoita6 äyriä 8 penn. rahaa
Verokappaleet ja niiden nimitykset ovat samat kuin V.-Suomessa ja ovat pidettävät vanhan kuninkaankinkerin osana.
(2) Kinkerin toinen osa, joka pääasiallisesti sisälsi karjaveron, suoritettiin kultakin 20 veromarkkaa käsittävältä bolilta seuraavasti:
1 lehmä (ynnä "naudanparannusmaltaita")2 lammasta1 karitsa1 hanhi7 kanaa40 munaa1 leiv. 7 naul. kapakalaa14 naul. humaloita4 kuormaa heiniä(sekä joukko rakennus- ja tarveaineita)
Lehmästä ja lampaista käytetyt nimitykset "verolehmä" ja "verolampaat" ovat vanhan kuninkaankinkerin tunnuksia. Yhtäläisyys V.-Suomen karjaveron ja 1387 v:n säännön kanssa on muutenkin silmään pistävä.
(3) Paitsi yllämainittua kinkerikarjaa maksettiin boleittain vielä toinenkin kinkeri, "bol-kestitys" (bolgestning). Se oli melkoista huokeampi kuin karjavero ja verokappaleisiinsa sekä muihinkin seikkoihin nähden karjaverosta poikkeava. Mutta kun se ilmeisesti oli paikalliskinkeri, alkuaan paikalla nautittavaksi määrätty ruokavero, jota muualla vastaa "ruokaruotsi", on sen lähempi esittäminen lykättävä viimemainittua veroa koskevan esityksen yhteyteen.
Myöskin Porvoon läänissä tavataan sangen säännöllinen kinkerivero, johon kuului:[686]
(1) aikaisemmin vanhan "miesluvun", sittemmin tarkemmin määrätyn "veromarkan" eli "kokoveron" mukaan maksettavat "heinärahat";
(2) kokoveron mukaan maksettava kinkeri, nim.:
16 vakkaa (myöh. 1 panni) rukiita 16 " " maltaita 16 " " kauroja 16 naul. (myöh. 1 leiv.) voita 5 1/2 killinkiä silavarahoja 10 kpl munia (sekä lisäksi rakennusaineita)
(3) kymmenestä kokoverosta muodostetun nautakunnan suoritettava karjavero:
1 lehmä 2 lammasta.
Siis tutut tavarat vanhoissa tunnetuissa määrissään.
Viipurin läänissäkään ei vanha kinkerivero suurin poikkea läntisillä alueilla yleisestä muodosta.[689] Vero suoritettiin täälläkin osittain kokoveron, osittain nautakunnan mukaan. Täysiverolta meni:
1 panni rukiita 1 " maltaita 1 " kauroja 2 kuormaa heiniä 1 kana (tai 6 pennink. kanarahoja) voita niittyjen mukaan.
Poikkeuksia näiden eräin määrissä oli paljonkin, mutta runko oli kaikkialla sama.
Säännöllisempi oli koko linnaläänissä nautakunnittain maksettu karjavero, johon kuului:
1 lehmä (lisäksi "naudanparannuslampaita") 2 lammasta 2 sivua silavaa 1 leiv. voita ("nautavoita")
Näitä nautoja ja lampaita täälläkin kutsuttiin "veronaudoiksi" ja "verolampaiksi". Tärkeä on Karjalassa esiintyvä verojen jako talvi- ja kesäveroon. Talviveroon kuului etupäässä raskaita tavaroita: edellämainituista verokappaleista vilja, heinät, silava. Kesäveroon kuuluivat rahamaksut ja karja; siitä päättäen lienee kinkerikarja elävänä kuljetettu linnaan.[690]
Hämeessä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle näköjään sangen sekavaa neljänneskuntaveroa, jossa esiintyy päälle 30 erinimistä veroerää. Tämä moninaisuus johtuu suureksi osaksi siitä, että verokappaleita on käytetty vaihtoehtoisesti s.o. vero maksettu jollakin toisella verokappaleella kuin alkuansa; tämäntapaisia vaihtoveroja ovat jo nimistään päättäen erät sellaiset kuin "ohria tynnörikalain edestä", "ohria neljännesmiehenkalain edestä", "humaloita kirvesmiesten ja savityön edestä", "haukia tiilihalkojen edestä", j.n.e. Toinen syy Hämeen neljänneskuntaveron kirjavuuteen on se, että siihen on yhdistetty useita rakennus- ja tarveaineita sekä lahjaveroja, jotka eivät kuulu tutkittavana olevaan kinkeriveroon. Se, mikä täten jää jäljelle, on kinkerivero, joka on kokoonpantu meille jo tunnetuista osista.
Niinpä tapaamme tässä verossa ryhmän, jossa esiintyy muutanna "vero"-liitteisiä eriä. Niistä ensi sijassa mainittakoonveroheinät, joita maksettiin koukulta 1 kuorma. Nämä heinät oli vietävä linnaan, niitä siitä syystä joskus kutsutaankin "linnanheiniksi".[691] Tämä vero on ilmeisesti sama; jota jo v. 1334 Hämeessä maksettiin.
Toisia kinkerikappaleita olivat seuraavat neljänneskunnittain maksettavat erät:
3 kupoa "vero-olkia"2 (Lounais-Hämeessä 8) leiv. "verohumaloita"1 tynn. "vero-tynnörikaloja"6 kpl "verokanoja"100 kpl "veromunia"
Kuten näkyy on tähän ryhmään koottu vain sellaisia verokappaleita, joiden nimityksissä verokirjoissa on tuo vanhaa, pysyvää kuninkaan veroa merkitsevä "vero"-liite. Tällä perusteella voidaan nämä hämäläiset kinkerikappaleet rinnastaa muitten seutujen kuninkaankinkerin kanssa.
Kun muutamia näistä veroeristä, kuten "vero-oljet" Ylisessä ja Sääksmäen kihlakunnassa ja vero-tynnörikalat Hattulan kihlakunnassa, maksettiin koukun perusteella, on otaksuttavaa, että näitä veroja yleisemminkin on maksettu tuon vanhan veroyksiön perusteella.
Kokonaiseksi kuninkaankinkeriksi yllämainitut verokappaleet kumminkin ovat liian vähäpätöiset, ja luultavaa onkin, että pääosa kuninkaankinkeristä on vielä poissa, on etsittävä siitä neljännesmiehenverosta (bolmansränta), joka varsinaisena runkona sisältyi Hämeen neljänneskuntaveroon uuden ajan alussa. Tähän neljännesmiehenveroon kuului:
neljännesmiehen heiniä (i kuorma koukulta) 3 kupoa olkia (suurimmassa osassa lääniä koukulta) 1 punta "neljännesmiehen rukiita" 2 puntaa " ohria 2 " " kauroja 1 leiv. " voita 2-4 leiv. " humaloita 1 reki ("släde")" kaloja 1 leiv. " talia (vaihtoeht. 200 kynttilää) 2 kpl " lehmää 6 " " lampaita
Kun tämä selväpiirteinen vero esiintyy melkein poikkeuksettomana yli koko Hämeen läänin, niin on se omiaan antamaan meille sen käsityksen, että kyseessä on koko maakunnan kanssa yhdenaikaisesti sovittu ja siitä päättäen sangen vanha kinkerivero.
Kuitenkin on Hämeen verokirjain esittämässä "neljännesmiehenverossa" ilmeisesti pantu yhteen kaksi eri kinkeriä tai kahden kinkeriveron osia. "Neljännesmiehenveronkin" kappaleista nähdään joskus käytettävän "vero"-liitettä ("verorukiita", "vero-ohria", "verovoita").[692] Useat neljänneskuntaveron erät esiintyvät kahdesti tai kaksin kerroin. Siten on laita heinäin, joita sekä "veroheinäin" että "neljännesmiehen heinäin" nimellä maksettiin linnaan. Nimestä päättäen ne ovat eri veroja ja niin huomaamme asianlaidan alkuansa olleen. Jälkimäiset heinät kuuluivat "ruokaruotsiin" s.o. paikalliseen kinkeriin. Niinikään tiedetään kauroja ja lihaa ennen maksetuksi neljännesmiehelle kestitystä varten.[693] Lampaitten lukuun lienee laskettu myöskin "naudanparannuslampaat", jotka maksettiin verolehmän arvon lisäämiseksi. Tästä syystä neljännesmiehen karjavero Hämeessä onkin kahta (lampaisiin nähden kolme) vertaa suurempi kuin kuninkaankinkeri muualla. Edellisen perusteella voimme katsoa todennäköiseksi, että Hämeen neljännesmiehenveroon on sulanut yhteen osia vanhasta linnaan vietävästä kuninkaankinkeristä ja paikallisesta "ruokaruotsista".
Satakunnan kinkeriverossa tavataan erillisenä verokappaleenaveroheinät, joita oli maksettava 1 "kinkerikuorma" kultakin koukulta tai savulta. Ala-Satakunnassa maksettiin tämä vero, jolla oli nimenä kinkeriheinät (gingersds höö), Kokemäen kartanoon. Myöskin Ylä-Satakunnassa oli nimitys "kinkeriheinät" käytännössä, mutta täällä vero tavallisesti lunastettiin rahalla.[694] Perusteeltaan, määrältään ja tarkoitukseltaan tämä vero täydellisesti vastaa Hämeen "veroheiniä" ja lieneekin alkuperin niiden kanssa sama vero.
1540- ja 1550-luvuilla Satakunnassa sen lisäksi esiintyy erityinen kinkeri (gingärd) niminen vero, joka suoritettiin osittain koukun (Ala-Satakunnassa savun), osittain kolmanneskuntain (neljänneskuntain) mukaan.[695] Koukun tai savun mukaan maksettiin kaikkialta Satakunnasta:
1/6 pannia kinkerirukiita1/3 " " ohria1/3 " " kauroja2 naulaa " voita2 " " silavaa4 " " lihaa4 " " haukia8 kpl " kynttilöitä
Kolmanneksen (neljänneksen) mukaan taas oli suoritettava:
1/2 pannia kinkeripapuja 1 leiv. " suoloja 2 kpl " jäniksiä,
minkä lisäksi Ala-Satakunnassa tuli:
1-3 leiv. kinkerilohta 1-3 " " siikaa
sekä myöhemmin kaikkialta Satakunnassa:
2 kpl oluttynnöriä (ekeölträ) 3 " kansitynnöriä (spilträ)
Nimestään ja eristään päättäen sekä kun vero esiintyi samanlaatuisena yli koko maakunnan, ei ole epäilystä, etteikö tässäkin ole edessämme ikivanha kinkeri. Sillä näyttää kuitenkin tässä maakunnassa olleen muitten maakuntain oloista poikkeavat vaiheet.
V:n 1531 aikoina Satakunnan kinkeri esiintyy "laamanninkinkerin" nimellä.[696] Se ei kuitenkaan voi olla alkuperäinen laamanninkinkeri, koska erityinen laamanninpalkkaus Suomessa on kehittynyt vasta myöhemmällä keskiajalla. Ei se myöskään voi olla käräjäkestitys (nimismiehenvero), koska Satakunnassa nimismiehenvero esiintyy erikseen tämän veron rinnalla. Jääpi niin ollen jäljelle vain se selitys, että puheena oleva kinkeri v:n 1531 aikana on ollut laamannille luovutettu eli läänitetty kuninkaankinkeri tai ruokaruotsi.
Oli kuinka oli, niin esiintyy Satakunnan kinkeri uuden ajan alussa vaillinaisemmassa muodossa kuin niissä Suomen osissa, joita edellä olemme käsitelleet. Kinkeri on huomattavan pieni, ja siitä puuttuvat lehmä ja lampaat, joita jo olemme tottuneet pitämään tämän veron säännöllisimpinä tuntimina. Tämä oudostuttava seikka näyttää voivan saada selityksensä siitä, että Satakunnassa uuden ajan alussa (ennen v. 1545) suurin osa pysyviä kruunulle meneviä veroja suoritettiin rahaverona, jolloin kuninkaankinkerikin, joka oli pysyvän veron tärkeimpiä osia, joutui muutoksen alaiseksi. Sellainen muutos oli mahdollinen ja kruunun haluama varmaan siitä syystä, ettei Satakunnassa ollut sellaista suurelle miehistölle varustettua varsinaista linnaa, joka vaati suurien ruoka- ja muonavarain keräämistä; Kokemäenkartanon tarpeet näkyvät jo keskiajalla tulleen tyydytetyiksi lähiseutujen veronalaisten luonnossa suorittamilla töillä ja kinkeritavaroilla. Ainoastaan paikallinen ruokaruotsikestitys pysyi luonnossa suoritettavana sentähden ettei se ollut kruunun varsinaisiin tuloihin kuuluva, vaan kruununväen kiertomatkoilla nautittava vero. On senvuoksi hyvin mahdollista, että Satakunnan laamanninkinkeri on ollut laamannille läänitetty ruokaruotsi.
Savolaisetkin suorittivat linnaansa kinkeriä.[697] Siihen kuuluivat ennen kaikkea veroheinät, joita oli maksettava linnaan kultakin koko verolta 1 parmas (= 1/4 kuormaa). Tämä Hämeen veroheinäin kaltainen vero on varmaan kuulunut vanhaan kuninkaankinkeriin.
Alkuperäiseen kuninkaankinkeriin saattavat kuulua ne verokappaleet, joita neljänneskuntamiehet maksoivat Savonlinnaan. Lista, vaikka siitä lyhennämmekin kinkeriin kuulumattomia eriä, on kylläkin sisällysrikas:
2 pannia rukiita 1 punta ohria 2 puntaa kauroja 1 punta voita 1/2-1 1/2 leiv. humaloita 1 leiv. suoloja 2 " lihaa 2 kpl karitsoja 1 leiv. haukia 1 1/4-2 tynn. suolakalaa 12 kpl kanoja 12 " jäniksiä 25 " lintuja 100-120 kpl munia 90-100 " kynttilöitä
Näillä verokappaleilla on verokirjoissa nimensä toisilla neljänneskuntamiehestä, toisilla kinkeristä.[698] Yhteisenä nimenä koko tällä veroryhmällä oli myösruokaruotsi.[699] Kun myöskin veroheinillä oli ruokaruotsin toisintonimi, niin luulisi sen olevan jonkun linnaan vaaditun paikallisen ruokaruotsikestityksen. Sellaisesta ei kuitenkaan saata olla puhe, sillä linnaan maksettavan neljänneskuntamiehen veron lisäksi olivat myöskin paikalliset ruokaruotsit Savossa suuressa voimassa. Asia näyttää olleen sellainen, että Savossa kutsuttiin sekä linnaan vietävää että paikallista kinkeriä ruokaruotsiksi.
Tässä maakunnassa olikin käytännössä hyvin alkuinen kinkerijärjestelmä, josta kaikki kinkerit olivat lähtöisin. Kinkerien yhteisenä juurena Savossa näet oli neljänneskuntamiesten veropiireistään nostama vero, johon kuuluivat seuraavat kappaleet:
1 1/2-2 pannia ohria 1 panni kauroja 1-2 leiv. voita 1 " humaloita 1/2 " tuoretta kalaa 1/2 kpl jäniksiä 1 teeri 6 kpl munia 1/2 parmasta heiniä
Tästä verosta neljännysmies suoritti — näkyy siitä riittäneenkin tavaraa — osan linnaan ja osan nimismiehelle ja osan kulutti omain monien kestitystensä kustannuksiin. Linnaan suoritettavaa osaa sanottiin myös neljännysmiehen sopimukseksi (stadga), jolla vanhalla veronimityksellä ilmaistiin myöskin nimismiesverosta kruunulle tulevaa osaa ja yleensä sellaisia veroja, joissa saaja vain peri sovitun osansa rahassa tai määrätyissä verokappaleissa, mutta ei ollut tekemisissä veron perusteiden ja kantamisen kanssa. Sangen mahdollista on, että tätä alkuista menettelytapaa on noudatettu myöskin Viipurin läänissä ja Hämeessä. Eri kinkerien yhteen sulautuminen Hämeessä ja koko neljännesmieslaitos tulisi täten entistä enemmän valaistuksi.
Savon neljänneskuntamiehen verossa ei esiinny elävää karjaa. Ehkäpä oli karjasta puute tässä kaskiviljelyksen maassa tai oli järvien vuoksi vaikea kuljettaa karjaa linnaan. Puute korvattiin osittain lihalla, osittain kaloilla.
Yli koko Suomen on keskiaikana maksettu kuninkaankinkeriä eli linnakinkeriä. Se esiintyy niin aikaisin, se on niin Ruotsin kuninkaankinkerin tapainen, niin yleinen ja yhdenmukainen, että sitä on pidettävä ensimäisinä valloittajan täällä ottamina varsinaisina kuninkaan- tai kruununveroina.
Kinkerin alkuperäisenä tarkoituksena oli kuninkaan ja hänen väkensä ylläpitäminen. Sitä varten vero oli toimitettava kuninkaan linnoihin ja kartanoihin, mutta koska kuningas oli Ruotsissa, niin tähän veroon kuuluvia ruokatavaroita 1300-luvun alkupuolella ja varmaan aikaisemminkin lähetettiin kuninkaalle Ruotsiin. Keskiajan loppupuolella ja vielä myöhemmin on kinkeritavarain toimittaminen Ruotsiin tärkeimpiä kuninkaan ja Suomen voutien välisiä asioita. Melkoinen osa kinkeriveroja kumminkin kului kuninkaan linnain väen, ratsujen ja karjan ylläpitämiseen.
Linnakinkeriin kuului kaksi ryhmää verokappaleita, nim. varsinaiset ruoka- ja rehutavarat ja elävä karja. Karja suoritettiin yhteisesti määrätyiltä verokunnilta ja samalla tavoin muutkin kinkeriverot maksettiin. Veroperusteena käytettiin kaikkialla aikuiseen tapaan vanhaa talo- eli mieslukua tai sitä vastaavaa koukku-yksiötä. Veron kanto ja toimittaminen linnaan oli kokonaan jätetty verokuntain itsensä ja niiden veronkantomiesten ("lukumiesten", neljänneskuntamiesten) huoleksi. Sisämaan suomalaisilla alueilla on jälkiä hyvin alkuperäisestä verokuntain kinkeritoiminnasta.
Keskiajan kuluessa kinkerioloissa tapahtui suuria muutoksia. Uuden ajan alussa olivat tuotto-olot jo niin muuttuneet ja talouselämä siksi edistynyt, että alkuperäisiä kinkeritavaroita yleisesti vaihdettiin toisiin ja lunastettiin rahalla. Verottajalle ei enään ollut tärkeä saada määrätty tavara, vaan määrätty arvo. Myöskään ei kinkerejä enään käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, vaan niitä läänitettiin, käytettiin virkamiesten palkkoihin ja jos johonkin.
Keskiajan kinkeriverot voidaan historiallisesti jakaa kahteen suureen ryhmään siten että toiseen luetaan ne verot, jotka olivat vietävät ja suoritettavat linnoihin, kuninkaan ja kruunun tarpeiksi (varsinaiset kinkerit), toiseen taas ne verot, joita hallitusherrat miehineen kiertoretkillään itse saapuivat ottamaan ja tavallisesti myöskin paikalla nauttimaan (kestitykset).
Edelliseen, keskittyneeseen kinkerijärjestelmään kuului kuninkaan- eli linnakinkeri, jälkimäiseen eli paikallisiin kinkereihin taas "nimismiesvero" ja "ruokaruotsi".
Ruokaruotsilla tarkoitettiin keskiaikana pääasiallisesti linnaväen ja sen hevosten ylläpitämistä niiden kiertoretkillä. Nimismiesveron erityisenä tarkoituksena oli käräjälaitoksen ylläpitäminen. Nämä paikalliset kinkerit olivat toisistaan niin suuresti eroavia, että on syytä niitä käsitellä erikseen.
Käymme nyt etupäässä uuden ajan alulta säilyneitten verokirjain perusteella tarkastamaan ruokaruotsin esiintymistä Suomen eri maakunnissa.[700]
Varsinais-Suomen ruokaruotsista ei ole suoranaisia tietoja. V:n 1538 tileissä mainittu erä "rahaa syyssyötön edestä" on kumminkin varma merkki siitä, että ruokaruotsilla on sielläkin päin muinoin kuljettu.[701] Luultavasti on ruokaruotsi tässä maakunnassa sulautunut nimismiesveroon.
Raaseporin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa erityistäverokuntakestitystä(bolgestning). Kun tämän kestityksen ohella läntisellä Uudellamaalla samaan aikaan maksettiin "verokuntaveroksi" (bolskatt) kutsuttua, ilmeisesti linnakinkeriä edustavaa kinkeriä sekä nimismiesveroa, on syytä pitää bolkestitystä vanhana ruokaruotsina, jota alkuaan on suoritettu linnaväen kiertomatkoilla.
Verokuntakestitystä maksettiin kustakin verokunnasta seuraavat erät:
1 panni rukiita2 pannia maltaita3 " kauroja1/2 leiv. voita1/2 " silavaa1/2 " kuivaa lihaa1 lammas1 talvikuorma heiniä
Kokoonpano on tavallisen kinkerin ja osoittaa tämän veron tarkoituksena olleen sekä miesten että hevosten ylläpidon.
Tämä vero oli alkuaan yökunnittain nautittava. V. 1537 oli laamanni Eerik Flemingille läänitetty Raaseporin läänin bol-kestitys, 1 yökunta kussakin bolissa.[702] Mitä siihen tulee, että tähän kestitykseen näyttää kuuluneen vain yhden yön majoitus kussakin bolissa, niin on huomattava, että läänin verraten vähäisellä alueella oli 97 1/2 kestitysvelvollista bolia, joten niiden yhteenlaskettu kestitysaika tämän mukaan teki jo päälle 3 kuukautta (lisäksi tuli vielä läänin nimismieskestitys 48 yötä eli päälle 1 1/2 kuukautta). Kunkin verokunnan suoritettavan kestityksen vähäisyys osoittanee sitä, että kestityksen nauttijoita on ollut vähän tai että kestitystä on käyty nauttimassa vähin joukoin.
Uuden ajan alussa Raaseporin verokuntakestitys jo oli muutettu linnaan maksettavaksi veroksi.
Satakunnan ruokaruotsista ovat tiedot niukat. On kyllä suoranaisia tietoja siitä, että Satakunnassa on neljännesmiehillä ollut kestityksiä, vaan ei siitä, kelle nämä kestitykset kuuluivat ja miten ne olivat järjestetyt.[703]
Kuten jo on mainittu, näyttää luultavalta, että Satakunnan "kinkeri" eli "laamanninkinkeri" on vanha ruokaruotsi, joka tilapäisesti on ollut läänitetty laamannille. Läänittäminen laamannille on huomattava, sillä juuri ruokaruotsia vastaava kestitys oli Raaseporinkin läänissä 1530-luvulla läänitetty laamannille ja samoin oli v:n 1530 aikoina Hämeessä ruokaruotsi tai osa siitä luovutettuna tuomareille, joilta se palautettiin kruunulle.[704] On siis todennäköistä, että Satakunnassakin ruokaruotsin tapaista verotusta on käytetty, vaikka tietomme siinä kohden rajoittuvatkin muutamain yleisten yhtäläisyyksien havaitsemiseen Satakunnan ja muitten linnaläänien välillä. Kentiesi ei ruokaruotsi tässä läänissä ole mainittavasti päässyt kasvamaan samasta syystä, jonka vuoksi linnakinkerikin näyttää pysyneen pienenä, nim. koska itse linnatalous Satakunnassa pysyi vähäisenä.
Hämeen ruokaruotsista sitävastoin on riittävän selvät tiedot. Siitä puhuu seikkaperäisesti tunnettu v:n 1530 asiakirja, jossa kerrotaan linnanvoudin ja tuomarin kestityksestä nimismiestaloissa kolmilla käräjillä vuodessa, ja sen jälkeen jatketaan seuraavasti:[705]
"Kun nyt nämä käräjät ovat pidetyt ja vouti tulee jälleen kotia linnaan, silloin lähtee ruokaruotsi (rokarosan) liikkeelle ja se tapahtuu tällä tavoin, ensin jaetaan kaikki huovit (Svenne) kolmeen joukkoon ja niistä ottaa kukin maanvouti yhden joukon kanssaan kihlakuntaansa, ja silloin he makaavat ensin 1 yön kunkin nimismiehen luona kesäkäräjäin jälkeen ja perivät sakot, ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana, mutta syyskäräjäin ja talvikäräjäin jälkeen makaavat he yhden yön nimismiesten luona ja 2 yötä kunkin neljäsmiehen luona, ja silloin ottavat syöttöä (fodring) kunkin nimismiehen luona 1/2 puntaa kauroja 1 yönä ja 1 punnan kauroja kunkin neljäsmiehen luona 2 yönä."
Tämän itse elämästä otetun asiakirjan mukaan ruokaruotsi oli sangen runsas; todennäköisesti olivat kaikki linnan hevoset kiertueissa mukana samoin kuin kaikki huovitkin. Emme varmaankaan erehdy, jos katsomme, että kiertomatkan yhtenä tarkoituksena, ehkäpä tärkeimpinä, oli juuri linnan miesten ja hevosten ylläpitäminen. Perinpohjaiset kiertomatkat tapahtuivat syys- ja talvikäräjäin jälkeen, jolloin vierailtiin jokaisen neljännysmiehen luona kaksi yötä ja nimismiehen luona yksi yö; sellainen matka kesti kussakin kihlakunnassa kerrallaan 1 1/2-2 kuukautta, joten linnaväki näillä kahdella kestitysretkellään oleskeli mailla suuren osan talvikautta, vuosittain kolme neljä kuukautta. Kun muistetaan, että koko linnaväki vielä kulki voudin kanssa varsinaisilla käräjillä, johon meni aikaa toiset kolme neljä kuukautta, niin havaitaan, että linnaväki kulutti kiertomatkoihinsa suurimman osan vuotta.
Kesäkäräjäin jälkeen tapahtuvalla kiertueella linnan hevoset luultavasti eivät olleet mukana, koskapa linnan hevosia kesällä Hämeessä kuten muuallakin lienee pidetty laitumella linnan hallussa olevilla, osittain kaukaisillakin saarilla; siitä syystä varmaan kesämatkue jätti käymättä neljännysmiesten luona, kuten asiakirjastamme käy ilmi.
Voimme siten pitää varmana, että Hämeen ruokaruotsin tarkoituksena on ollut sakkojen perittämisen ohella ylläpitää linnan miehiä ja hevosia talvikuukausina, käräjäin välisenä aikana.
V:n 1530 asiakirja ei ole ainoa tietolähde Hämeen ruokaruotsista. Muissakin asiakirjoissa mainitaan maanvoudin kulkevan sakkoja kantamassa[706] ja kutsutaan nimismiesten sitä varten pitämiä kestityksiä sakkokestityksiksi.[707]
Kestitykset olivat Hämeessä etupäässä neljänneskuntamiesten pidettävät. Luonnollisesti oli neljänneskunnan talonpoikain suoritettava ruokaruotsin ruoka- ja rehuvarat. Sääksmäen kihlakunnan talonpoikain valituksissa 1530-luvun lopulta mainitaan neljänneskuntamiesten ottaneen (neljänneskunnalta) 10 rekeä kestitysheiniä.[708] Toisessa nähtävästi samaan asiaan kohdistuvassa, Hämeen rahvaan valituksia koskevassa asiakirjassa samoilta ajoilta mainitaan ruokaruotsiheiniä, "jotka muinoin kulutettiin neljänneskuntamiesten luona", tehdyn 5 kuormaa "talvikestitykseen" ja toiset 5 kuormaa "syksykestitykseen".[709] Tämänkin mukaan oli ruokaruotsiin kaksi pääkestitystä, talvinen ja syksyinen. Saamme myös tietää, että ruokaruotsiin kuului v. 1530 mainittujen kaurain lisäksi heiniäkin.
Vaan eivätpä miehetkään jääneet osattansa. Kuten jo ennen on huomautettu, on osa uuden ajan alussa linnaan suoritettavaa n.s. neljännesmiehenveroa monine muonatavaroineen todennäköisesti ollut aikaisempaa neljänneskunnissa nautittua ruokaruotsia. Hämeen verokirjassa v. 1539 mainitaankin selvään Tuuloksen neljännesmiehen rukiit (1 punta), voi (1 leiv.), lehmät (2 kpl) ja lampaat (6 kpl) suoritetuiksi "voudin kestityksen edestä",[710] millä tietenkin tarkoitetaan puheenaolevaa maanvoudin johtamaa ruokaruotsikestitystä neljänneskunnissa. Hämeen rahvaan v:n 1537-1545 vaiheilla laaditussa valituskirjassa ilmoitetaan, että neljänneskunnan 2 lehmän ja 6 lampaan sijasta ennen suoritettiin neljänneskunnasta neljännesmiehelle 10 leiv. "lihaa ja silavaa yhteensä".[711]
Näistä kaikista eristä alkaakin jo kokoontua seuraavantapainen vuosittain maksettava ruokaruotsi:
neljänneskunnalta: (koukulta:)
1 punta rukiita (1/2 pannia rukiita)10 leiv. lihaa ja silavaa (1 leiv. lihaa ja silavaa)1 " voita (2 naul. voita)2 puntaa kauroja (1 panni kauroja)10 kuormaa heiniä (1 kuorma heiniä)
Siinä ruokaruotsin alkuperäinen kokoonpano Hämeessä. Vero on, kuten näkyy, todennäköisesti suoritettu koukkujen mukaan. Kaikissa suhteissa se on säännöllinen kinkeri. Juuri näissä määrissään ruokaruotsierät tavataan neljänneskuntamiehen verossa yli koko Hämeen, sillä erotuksella, että lihan ja silavan tilalla uuden ajan alussa on 2 lehmää ja 6 lammasta — kuten luonnollistakin, koska vero nyt oli vietävä linnaan ja liha sinne mukavimmin kulki itse.
Hämeen ruokaruotsin loppuvaiheista vielä sana pari. Ensinnäkin v. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle ja hevosille se ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[712] Kun Hämeen vanhimmissa säilyneissä tilikirjoissa, jotka ovat 1530-luvulta, koko neljännesmiehen vero ja sen mukana myöskin vanha ruokaruotsi esiintyy kruunulle kannettuna verona, voimme siitä päättää, että ruokaruotsimatkat niihin aikoihin lakkasivat ja vero otettiin linnaan. Linnan hevoset elätettiin vastaiseksi talven yli osittain siten, että niitä jaettiin nimismiestaloihin. Niinpä v. 1545 oli yhdellä Ylisen kihlakunnan nimismiehellä 4, kahdella Sääksmäen kihlak. nimismiehellä 8 ja kolmella Hattulan kihlak. nimismiehellä 12 kuninkaan hevosta talven yli.[713]
Varmaan oli linnan hevosia kaikkiaan enempi kuin nämä 24. V. 1540 mainitaan niitä olleen 50.[714] Hämeen talonpoikain valitusten mukaan 1530-luvun loppuvuosilta ei Hämeenlinnan sääntönäinen hevosmäärä ollut 40 suurempi,[715] vaikka vouti oli ruvennut kulkemaan maakunnassa puolentoista sadan hevosen kanssa. Ruokaruotsi-kestityksen suuruudesta päättäen ei Hämeenlinnan hevosten luku keskiaikana ollut 40-60 suurempi.
Hämeen ruokaruotsista keskiajan lopulla on täten saatu tietää pääasiallisesti seuraavaa: Vuosittain syys- ja talvikäräjäin jälkeen läksi linnan miehistö maanvoutien johdolla pienempinä joukkoina läänin verokuntiin kiertomatkalle, jonka tarkoituksena oli sakkojen kokoamisen ohella hankkia ylläpito miehille ja hevosille muutamina talvikuukausina. Tätä varten suorittivat veronalaiset kulloinkin neljännesmiehelle, jonka luona kestitys tapahtui, tavallisen kinkerin tapaan kokoonpannun kestitysveron. Tämä tapa hävisi uuden ajan alussa, jolloin kruunu järjesti väkensä ja hevostensa ylläpidon osittain uudelle kannalle. Sen johdosta tuli vanha ruokaruotsi "neljänneskuntamiehen verona" maksettavaksi linnaan yhdessä vanhan linnakinkerin kanssa.
Porvoon läänin ruokaruotsista ei ole tietoja, mutta Karjalaan tullessamme joudumme ruokaruotsin luvatulle maalle.
Viipurin läänissä suoritettiin uuden ajan alussa vuosittain useampia ruokaruotseja. Hyväksi aluksi mainitaan pari samanlaatuista kestitystä, "kaksi suurta voudinkestitystä", nim. kevätkestitys ja syyskestitys, joita toisinaan kutsutaan myös syötöiksi (fodringar) tai kevät- ja syyskinkereiksi.[716] Olivatkin ne syöttöjä mokomia, sillä niitä kävi ottamassa 80 miestä "hevosineen ja tallirenkeineen", kuten Äyräpään kihlakunnan veroselityksessä v:lta 1551 mainitaan.[717] Kun Viipurin linnaväen lukumäärä oli noin kahta kertaa suurempi, näkyy näitä kestityksiä varten linnaväki tulleen jaetuksi kahteen joukkoon, joista toinen kulki Äyräpään toinen Lapveden kihlakunnassa.
Kestitys ja syöttö tapahtui neljäskuntamiesten ja nimismiesten taloissa, joissa kussakin oli tuota joukkoa ylläpidettävä 4, Lappeen kihlakunnan alueella kumminkin vain 3 yötä; myöhemmin ilmoitetaan Äyräpäänkin kihlakunnassa kummankin kestityksen pituudeksi 3 yötä paikassaan. Viimemainitusta kihlakunnasta on nimenomainen tieto, että nämä kestitykset maksettiin kevät- ja syyskäräjäin pitämistä varten,[718] josta päättäen näitä käräjiä pidettiin neljänneskunnittain, mikä muutenkin on tunnettua.[719] Lapveden kihlakunnassa kävivät kestitykset neljännesmiesten ja nimismiesten taloissa, mutta käräjiä näkyy pidetyn vain viimemainituissa; Säkjärvellä, Virolahdella ja Vehkalahdella eivät kestityksetkään näy käyneen muualla kuin nimismiestaloissa.[720]
Puheena olevat kestitykset ovat varsinaisia neljänneskuntakestityksiä. Niitä joskus kutsutaankin "neljänneskuntamiehen veroksi".[721] Nimismiesten esiintyminen kestittäjänä tuskin muuttaa asiaa, sillä ainakin Äyräpään kihlakunnassa nimismiehet olivat myöskin yhden neljänneskunnan neljännysmiehiä,[722] ja toimittivat kestityksen tämän neljänneskunnan puolesta.
Kestityksen vastaanottajana olivat "vouti" ja linnaväki. Voudilla tässä alkuaan on tarkoitettu linnanvoutia; asiakirjoissa mainitaan näiden kestitysten vastaanottajiksi "voutia" tai "voutia ja kirjuria", mutta toisten kestitysten vastaanottajaksi nimenomaan "ratsuvoutia".[723] Luultavasti kuitenkin linnanvouti saatuaan apulaisikseen ratsuvouteja on lakannut käymästä näillä neljänneskuntaretkillä samoinkuin hän vähitellen jätti neljänneskuntain käräjäin pitämisen toisten käsiin.
Myöskin tuomarit näkyvät Karjalassa kulkeneen syys- ja kevätkäräjillä ja nauttineen osaa kestityksestä. Ei ole kuitenkaan sanottu, että käräjät ja syötöt tapahtuivat yhdenaikaisesti. Eräistä tileistä päättäen tapa oli 1550-luvulla sellainen, että ensin kulkivat käräjäherrat ja vasta heidän lähdettyään saapui huovijoukko loppuja kestitysvaroja kuluttamaan.
Eräässä talonpoikain valituksessa kerrotaan, että Jääsken pitäjässä suoritti jokainen neljännyskunta kumpaakin kestitystä varten:[724]
6 tnr. olutta4 pannia rukiita leiväksi3 leiv. lihaa3 " voita3 " haukia3 " suoloja180 kpl kynttilöitä30 pannia kauroja6 kuormaa heiniä
ja lisäksi tuoretta kalaa niin paljon kuin Jumala antaa, sekä vielä syyskinkeriksi:
3 lammasta15 kanaa3 jänistä1 1/2 leiv. 6 naul. humaloita,
mutta että tätä veroa oli Niilo Grabben tultua Viipurin linnan isännäksi (Grabbe oli siinä virassa 1534-45) lisätty seuraavat määrät:
6 tnr. olutta120 kpl kynttilöitä2 puntaa rukiita1 1/2 leiv. lihaa1 1/2 " haukia10 puntaa kauroja6 kuormaa heiniä1 1/2 tnr. suolakalaa
sekä kevätkinkeriksi:
3 lammasta 1 leiv. 4 naul. humaloita.
Myöhemmissä verokirjoissa ilmoitetaan nämä kestitykset suoritetuiksi nautakunnittain, mikä epäilemättä oli alkuperäinen tapa. Kukin nautakunta suoritti kumpaakin kestitystä varten samanlaisen veron, jonka verokappaleet ja määrät olivat jokseenkin samat kaikkialla maakunnassa, kuten tarkemmin näkyy seuraavasta vertailusta:
Nautakuntain maksettava syys- ja kevätkestitys Karjalassa v. 1551.
Säkjärvi, Lapvesi, ÄyräpäänVirol., Vehkal. Taipale kihlak.
rukiita 2 kylm. 3 pannia 2 pannia maltaita 2 pannia 1 punta 1 punta humaloita 5 naulaa 1 leiv. 1 leiv. voita 1/2 leiv. 1 " 1 " puntalihaa 1/2 " 1 " 2 " puntakalaa 1/2 " 1 " 2 " suoloja 1/2 " 1 nelikko 1 " lampaita 1 kpl 2 kpl 2 kpl jäniksiä* 1 " 2 " 2 " kanoja 5 " 10 " 10 " kauroja 10 kylm. 10 pannia 2 punt. 2 karp.*** heiniä 3 parm. 15 parm. 20 parm. olkia 20 kupoa 60 kupoa 20 kupoa kynttilöitä 30 kpl 60 kpl 100 kpl lintuja — 5 " — suolakalaa — 1 nelik.** 1/2 tnr.
* maksettiin ainoastaan syksyllä.** lisäksi 100 lyhdettä "varsikauraa" syksyllä (1555).*** keväällä; syksyllä 2 punt. 1 karp.
Äyräpään kihlakunnan kestitys tässä vastaa jokseenkin tarkoin sitä määrää, johon Niilo Grabbe jääskeläisten kestityksen korotti, mistä päättäen korotus lienee koskenut koko kihlakuntaa, ehkäpä koko lääniä.
Olemme siis Viipurin läänissä uuden ajan alussa tavanneet Hämeen ruokaruotsin kaltaisen linnaväelle ja linnanvoudille kuuluvan kestityksen, joka suoritettiin nautakunnittain ja nautittiin neljänneskunnissa, siten että linnaväki jakautui kahteen joukkoon, joista kumpikin teki kiertomatkan kihlakunnassaan. Kestitys oli määrätty, kummallakin kerralla samansuuruinen, ja kesti yhtä kauan, 3-4 yötä, kussakin neljännysmiestalossa, niihin luettuina nimismiestalotkin. Vielä uuden ajan alussa linnanvouti lisäili tätä kestitystä.
Paitsi näitä kahta kestitystä, talvikäräjiä varten suoritettavaa tavallista nimismiesveroa ja kesäkäräjiä varten neljänneskunnittain suoritettua, mutta vain nimismiestaloissa kulutettua kesäkestitystä, suoritettiin Viipurin läänissä uuden ajan alussa yleisesti vielä erityinen kestitys ratsuvoudille hänen kulkiessaan kesällä kokoamassa sakkoja ja rahaveroja. Viimemainitun mukaan kutsuttiin tätä kestitystämargeld-syötöksi; myöskin nimitystä "kesäkestitys" nähdään tästäkin syötöstä käytettävän.
Äyräpään kihlakunnasta on tieto, että margeldsyöttö tapahtui kesäkäräjäin jälkeen, ja toinen tieto, että tätä syöttöä nautti 50 miestä ja 16 hevosta kussakin neljännesmiehen talossa 3 yönä, "kun veroraha kannettiin Laurin päivän aikana".[725] Lapveden kihlakunnassa tapahtui margeldsyöttö myöskin veronkannon yhteydessä, mutta täällä mainitaan myöskinhumalasyöttöä,[726] jota maksettiin, kun sakot kannettiin. Nähtävästi on humalasyöttö ollut sama kuin margeldsyöttö — niiden kokoonpanossa on tuskin mitään eroa —, vaikka kestitys jostakin syystä jakaantui kahteen käyntiin.[727]
Kaikki nämä kestitykset eivät ole keskiaikaisia. Jääsken pitäjäläisten valituksissa 1530-luvulta kerrotaan, kuinka näitä syöttöjä syntyi. Ratsuvoudilla, sanovat jääskeläiset, oli ollut erityinen palkka veronkantovaivoistaan. Mutta, kuuluu jatko, "muutamia vuosia sitten panivat voudit päällemme kestityksen, jota he kutsuvat ratsuvoudin kestitykseksi,[728] jota ei koskaan ennen ollut". Samaan aikaan myöskin Vehkalahden talonpojat valittivat, että "viidennen kinkerin syksyllä ovat tuomari ja vouti panneet päällemme nyt äskettäin samaten kuin Lapvedellä ja Jääskessä".[729] Nämä tiedot varmaan tarkoittavat syyskesällä tapahtunutta ratsuvoudin kestitystä; linnanväen vanhaa suurta syyskestitystä, johon oli yhdistynyt syyskäräjäin pitäminen, nämä ratsuvoutien keinottelut eivät varmaankaan koskeneet.
Savon kestitykset uuden ajan alussa jakautuivat kahteen ryhmään. Linnanvoudin kestityksiä eli käräjäkestityksiä pidettiin neljästi vuodessa nimismiesten ja kahdesti vuodessa neljänneskuntamiesten luona. Toisen kestitysryhmän muodostivat maanvoudiu kestitykset. Niitä suoritettiin neljänneskunnittain maanvoudeille neljät vuodessa, "ensin kun hän lähtee ottamaan rästejä, toisen kerran kun hän käy sakkoja perimässä, kolmannen kerran kun hän antaa merkkiä vero-ohrista ja heinistä[730] ja neljännen kerran kun hän kulkee sakkoja ja verokarjaa perimässä, kullakin kerralla 2 yötä".[731] Myöskin nimismiestaloissa kävi maanvouti kestityksellä neljästi vuodessa "kantamassa sakkoja ja vuotuista veroa" ja viipyi kullakin kerralla 1 yön. Näistä kestityksistä ilmoitetaan vielä, että ne tapahtuivat kaikki linnanvoudin pitämäin käräjäin jälkeen ja että maanvoudilla oli mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Luultavasti maanvoudin neljä sakko- ja veronkantokäyntiä neljänneskuntamiesten luona ja hänen neljä käyntiään samanlaisissa asioissa nimismiesten luona tapahtuivat samoilla kiertoretkillä ja olivat siis järjestetyt linnanvoudin kevät- ja syyskiertueitten yhteyteen.
Maanvoudin syksyinen kiertoretki syyskäräjäin jälkeen 18 hevosen kanssa oli todennäköisesti Savon ruokaruotsi.
Maanvoudilla oli mukanaan talvella 17 ja syksyllä 18 hevosta. Ne tekevät yhteensä 35 eli juuri koko linnueen hevosmäärän, joka liikkui voudin kanssa. Linnan hevoset jaettiin kahteen joukkoon, koska Savossa oli kaksi maanvoudin lääniä, ja nämä joukot kulkivat maanvoutien mukana kestityksellä, vieläpä niin että sama joukko kulki ensin yhdessä ja sitten toisessa maanvoudin läänissä. Kuten huomaamme oli Savon ruokaruotsi siis täysin samanlainen kuin Hämeen; varmaan on Karjalassakin ruokaruotsi alkuaan ollut tällä samalla tavalla järjestetty.
Eräässä asiakirjassa mainitaan nimenomaan Savon ruokaruotsin olevan syyskestityksen.[732] Toisessa asiakirjassa selitetääu, että linnanhevoset oikeittain olisivat kulkevat syötöllä neljäsmiesten luona ainoastaan kahdesti vuodessa, nimittäin kevätkäräjillä ja ruokaruotsikestityksellä syksyllä.[733]
Näitten alkuperäisten syöttöjen luku näkyy Savossa karttuneen samaan tapaan kuin Karjalassa.
Valituskirjassaan uuden ajan alulta Savon talonpojat ja neljännysmiehet valittavat pitävänsä neljännyskunnissaan vuosittain 4 kestitystä "hevosten kanssa", nimittäin "kevätkäräjät, 2 syyskestitystä ja syyskäräjäkestityksen".[734] Syyskestityksiä olisi siis ollut kokonaista kolme. Yksi niistä oli syyskäräjäkestitys, toinen vanha ruokaruotsi, kolmas nähtävästi se syksyinen kestitys, joka Savossa erään tiedon mukaan tapahtui verohumaloita kannettaessa syksyllä ja jota varten maksettiin aikaisemmin 9 tynnöriä olutta, myöhemmin enemmän.[735] Tämä kestitys oli ilmeisesti Lapveden kihlakunnan "humalakestityksen" vastine. Asiakirjoista ei käy selville, mikä ylempänä mainituista maanvoudin neljästä kestityksestä oli "humalakestitys", mutta tuntuu luonnolliselta, että humalakestitys oli sama kuin kesäkäräjiä seurannut maanvoudin kestitys.
Kaikkiin näihin maanvoudin kestityksiin ja vielä linnanvoudin syys- ja kevätkestityksiin neljänneskuntamiehen piti hankkia varat. Sekä nämä kestitykset että maksunsa linnaan ja muut veronsa neljänneskuntamies sai verokunnan asukkaitten suorittamista veroista, joista edellä on jo ollut puhe.
Linnanvoudin syys- ja kevätkestitykset olivat neljänneskunnan kestityksistä suurimmat. Savolaiset valittivat, että heidän piti näihin kestityksiin maksaa viljaa ja nahkoja kyökkimestarille, tallimestarille, kokille, kellarimiehelle ja "hollarille".[736] Niinikään saamme valituksista tietää, että Savossa — niinkuin Jääskessä — oli talonpoikain kumpaakin näitä kestityksiä varten aikoinaan ollut maksettava 6 tynnöriä olutta, mitä määrää sitten oli ylennetty.[737] Erityisesti vielä tiedetään, että Savossa kunkin kymmenmiehen tuli toimittaa neljäskuntamiehelle 3 leiv. tuoretta kalaa kevät- ja yhtä paljon syyskestitystä varten.[738]
Savon neljänneskuntakestityksistä eli ruokaruotsijärjestelmästä saamme seuraavan yleiskuvan.
(1) Talvikäräjäin pidettyä pitäjässä saapui neljänneskuntiin maanvouti puolen linnahevosjoukon (17-18 hevosen) kanssa 2 yönä kunkin neljäskuntamiehen luona syöttääkseen hevosia ja selvittääkseen sakko- ja veroasioita.
(2) Sen jälkeen tuli neljänneskuntaan itse linnanvouti pitämään kevätkäräjiä. Kestitystä kesti kolme yötä. Mukanaan linnanvoudilla olivat kaikki linnan 35 hevosta.
(3) Kevätkäräjäin jälkeen saapui jälleen maanvouti sakko- ja veroasioilleen, tällä kertaa ilman suurempaa hevosjoukkoa.
(4) Kesäkäräjäin pidettyä pitäjässä alkoivat neljännesmiesten syyskestitykset, joilla maanvouti kävi vaatimassa sakot ja humalaveron ja muut kesäverot tai verojen rästit.
(5) Syksymmällä linnanvouti piti neljäsmiestaloissa taasen käräjät (syyskäräjät) samalla tavoin kuin keväällä.
(6) Syyskäräjiä seurasi vihdoin ruokaruotsi, s.o. maanvouti mukanaan toinen puoli linnan hevosia (17-18 hevosta) piti kestitystä ja hoiti veroasioita 2 yökuntaa kussakin neljännysmiestalossa.
Näihin kestityksiin tai joihinkin niistä oli neljänneskuntain kymmenyskuntain alkuaan suoritettava 1 tynnöri olutta ja muuta särvintä sen mukaan; mutta myöhemmin järjestyi kestitysvarain hankkiminen niin, että neljäskuntamies kantoi piirinsä veroilta määrätyt verotavarat ja erät ja niistä toimitti kestitykset ja muut maksut.
Kokonainen sarja vanhoja paikallisia kestityksiä uuden ajan alulta tai keskiajan lopulta on edellisillä sivuilla liitänyt ohitsemme. Ne olivat erilaisia eri osissa maata, hävinneet tai häviämässä läntisissä osissa maata, mutta vielä suuressa kukoistuksessa Karjalassa ja Savossa. Joku osa näitä myöhäisen ajan kestityksiä oli vasta äskettäin syntynyt virkamiesten keinotteluiksi, mutta toiset niistä epäilemättä olivat paljon vanhempia ja itse tapa oli ikivanha, valtioelämän alkuisimpiin asteisiin kuuluva.
Näitten kestitysten joukossa on ruokaruotsiksi kutsutulla ollut erikoisempi luonne. Ruokaruotsilla tarkoitettiin linnaväen säännöllisiä kestityskiertueita linnaläänin verokuntiin linnan ja hevosten ruokkimista sekä sakkojen perimistä varten. Uuden ajan alussa tämä laitos esiintyy vielä tunnettuna Hämeessä, ja täydessä vallassa Karjalassa ja Savossa.
Suomalaisessa kansankielessä tällä kiertueella on jo vanhoina aikoina ollut nimenä ruokaruotsi. Länsi-Suomessakin, jonka historiallisista asiakirjoista ei tätä nimeä tavata, on se tunnettu vanhassa sananparressa:
täällä on ruotsi ruualla musta kansa murkinalla.
Länsi-Suomen kansan käsitystä muinaisesta ruokaruotsista ilmaisevat piispa Henrikin surmavirren tunnetut säkeet:
Jo kävi tässä ihmisiä, täss' on syöty, tässä juotu, tässä purtua pietty: ruoka-ruotsi, syömä-saksa kiertolaiset kelvottomat, joivat oluen kellarista, vettä viskasit sijahan, kakun söivät kammarista, kiven vierrytit sijahan, veivät heiniä laosta, heitit hieta'a sijahan, kauroja hevosen syöä saivat santa'a sijahan.
Historiallisen asiakirjan mukaan oli tämän laittoman ja väkivaltaisen ruokaruotsin ohella vielä uuden ajan alussa suuressa osassa Suomea käytännössä säännöllinen ja suostuttu ruokaruotsi. Sen syntymiseen ja kehittymiseen vaikutti kaksi tekijää, nim. linnalaitos ja ratsuväki.
Linnat tietysti tarvitsivat linnamiehistöä, varsinkin sellaiset linnat, jotka olivat suorastaan vihollisen suussa, kuten Viipurin linna ja myöhemmin Savonlinna. Tärkeää oli linnain miehitys kotoisissakin oloissa, sillä linnan isännyys merkitsi maakunnan isännyyttä, vieläpä usein itsenäistä valtiollista asemaa. Sen jälkeen kuin yleinen kansanaseistus oli lakannut ja kuningas- sekä ylimysvalta juurtunut, oli kaikilla suurherroilla, etupäässä kuninkaan ja valtakunnan tärkeimmillä virkamiehillä, aseellinen ratsujoukkonsa, joista koko valtakunnan asevoima pääasiallisesti riippui.
Varsin suureksi emme näitä ratsujoukkoja kumminkaan voi kuvitella, sillä sotahevosen ja ajanmukaisesti varustetun ratsumiehen ylläpitäminen oli keskiajalla kallis asia. Jonkunlaisen käsityksen tähän kuuluvista oloista keskiajan puolimaissa saa Maunu kuninkaan v. 1344 antamista säännöistä, joiden mukaan eri arvohenkilöt olivat oikeutetut ratsastamaan valtio-asioissa seuraavalla määrällä hevosia: piispa 30 hevosella, kuninkaan "virkamies" kuninkaan poissa ollessa 45, valtaneuvostoon kuuluva ritari tai "svenni" enintäin 12, valtaneuv. kuulumaton ritari 8, sam. svenni 6, "pienempi mies" 3 hevosella.[739] Nämä luvut varmaankin ilmaisevat siihen aikaan normalisia määriä. Kuninkaan "virkamiehellä" varmaan tarkoitettiin valtakunnan ylimpiä maallisia herroja, m.m. arvatenkin kuninkaan linnain vouteja. Vielä uuden ajan alussa näyttää joissakuissa Suomen linnoissa tavanmukainen linnaläänissä kiertävä huovimäärä olleen suunnilleen Maunu kuninkaan taksan mukainen. Savonlinnassa se oli 35. Viipurin linnan vakinainen hevosluku sitävastoin oli uuden ajan alussa harvinaisen suuri, nim. 150.
Linnueitten ja niiden hevosten ylläpitäminen oli keskiajan valtion tehtävistä tärkeimpiä. Eipä ihmettä, että Suomessakin siinä kohden ryhdyttiin erityisiin toimiin. Mitä ensinnäkin hevosiin tulee, niin oli niiden hoito kesällä kylläkin helppo: kruunun hevoset vietiin laitumelle, etupäässä saarille, joita linnoilla nähtävästi tätä tarkoitusta varten oli hallussaan, usein rajaseuduilla. Talvella sitävastoin tuotti asia vaikeuksia. Oli kaiketi hankala koota rehuvaroja linnaan riittävästi ja oli vaikea vedättää niitä linnaan linnaläänin kaikilta etäisiltä perukoilta. Mukavampaa oli panna talliruokinnan aikana, varsinkin sopivilla talvikeleillä, hevoset kiertämään maakuntaa, verokunnasta verokuntaan, jolla tavoin hevoset tulivat ylläpidetyiksi ja veronmaksajat pääsivät vähemmällä vaivalla. Se oli keskiajan yksinkertainen mutta käytännöllinen tapa ratkaista tuo tärkeä kysymys.