»Suomi on tehtävä Amerikaksi, vapaaksi, väljäksi, viljavaksi.»
Ei edes merkantilismin, industrialismin, trustien ja miljardöörien merentakainen peto enää pelota häntä. Pyörikööt koneet! Nekin palvelevat vain ihmishengen kasvamista kohti korkeuksia. Pyörikööt dollarit! Nekin levittävät vain leipää miljoonille ja taas miljoonille.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana kansallisesta romantiikasta, jonka tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia oli ollut juuri köyhyyden ihannoiminen. Ne, jotka itse eivät koskaan olleet köyhyyttä tunteneet, saattoivat Runebergin suulla laulaa: »On maamme köyhä, siksi jää», ihailla pettuleivän siveellisesti kohottavaa vaikutusta ja ylistää niitä hyveitä, jotka selittämätön kaitselmus oli määrännyt ryysyissä kulkemaan ja »karstaisen kurkihirren» alla asumaan. J.H. Erkon suulla laulaa Suomen köyhä kansa itse. Siitä hänen myöhäisemmän runoutensa rohkea ote suoraan niihin elämän kouraantuntuviin realiteetteihin, joita vailla hänen mielestään eivät mitkään vapaan miehen hyveet eikä mikään todellinen henkinen hyvinvointi ole maassa mahdollisia.
Epäilemättä ollaan tässä jo hyvin kaukana myös entisestä paimenlaulajasta. Monen mielestä olisi hänen pitänyt ijäti pysyä sellaisena, jos hänen mieli olla uskollinen alkuaan niin hienolle, haaveelliselle luonteelleen. Mutta juuri sepä onkin J.H. Erkon suuruus, että hän uskalsi murtaa haaveensa, missä ne eivät vastanneet hänen tajuamaansa todellisuutta, ja etsiä aina uusia, aina voimakkaampia elämän-arvoja runsaan runoutensa ja kauas kiitävien unelmiensa esineiksi.Hänei koskaan jäänyt jäljelle ajastaan. Mutta niin ovat jääneet ne, jotka vielä tänäkin päivänä pitävät hänen paimenlaulujaan parhaimpana ja oleellisimpana osana hänen tuotannostaan.
Taiteellisen muodon kannalta merkitsee Erkko entisyyteen nähden ääretöntä vapautumista. Me näemme, kuinka raskaasti ja vaikeasti Oksaselta, samoin kuin Kiveltäkin, pieninkin yksilöllisemmän, intiimimmän sielun-elämän tunnustus ilmi työskenteleikse. J.H. Erkolta se käy kuin karkelo, jokainen vaikutus sulaa hänessä heti säkeiksi, jokainen mielenliike vaatii heti vastaavan ilmaisunsa. Erkko on ensimmäinen suomenkielinen laulurunoilija, joka kasvavasta nuorukaisesta viimeisiin elonpäiviinsä saakka uskoo itsensä kokonaan ja täydellisesti »epäpitkien rivien» houkuttelevalle haltiattarelle. Suomenkielen kirkkaus, sanontatavan selvyys ja täsmällisyys eivät tosin ole hänen vahvimpia puoliaan. Mutta muuten on hänen kielensä sangen tuoresta, sointuvaa ja sanarikasta, ja ottamalla runsaasen käytäntöön vanhan kalevalaisen runomitan hän vaikuttaa suoranaisesti sen kuilun poistamiseen, mikä aikojen kuluessa oli auennut vanhan ja uuden suomalaisen runouden välille. Että hänen oma personallisuutensa ynnä kirjallinen toimintansa kokonaisuudessaan taas oli omiaan tasoittamaan juopaa maalaisen ja kaupunkilaisen, kansanomaisen ja akatemiallisen, suoraan suomalaisen hengen lähteistä kumpuavien ja ruotsinkielisten y.m. esikuvien kasvattamien kauneus-arvojen välillä, lienee jo jossakin määrin käynyt selville edellisestä.
Hänessä on paljon Paavo Korhosta, paljon Oksasta, jonkun verran Kiveä ja Juteinia, vielä lisäksi pisara Ruotsin vallan aikuista hengellistä virsiseppää ja maallista tilapäärunoilijaa sekä kokonainen kauhallinen vanhaa Väinämöistä. Runebergia ja Topeliusta on hänessä vain sikäli, mikäli heissä itsessään on suomalaista. Maamme ruotsinkielinen klassillinen runous ei paina alas hänen itsenäisiä kehittymismahdollisuuksiaan, kuten esim. Oksaselle niin arveluttavassa määrässä oli käynyt: siitä pelastaa hänet nähtävästi hänen syvästi suomalainen, subjektivinen kanteletar-luonteensa. Omalta kansalliselta pohjaltaan kasvaa hänen runoutensa kuin hän itsekin, ruotsalaisen kultuurin ohitse, vaikka ei suinkaan sille vihamielisenä, viitaten kauas nykyaikaiseen, europalaiseen maailmankansalaisuuteen.
J.H. Erkko laulaa yhteen, missä muut erottavat. Ja jos meillä vielä joku kansallinen eheys olisi mahdollinen, olisi se epäilemättä vain sen kansallishengen kehityskauden pohjalta, jonka edustajana hän seisoo kirjallisuudessamme ja joka niin lujasti ja elimellisesti liittyy kansallisen romantiikan pilvettömään päivän-uskoon:
»kesken hankien ja jään kantaa henki tähkäpään.»
s. 22/12 1855 k. 26/8 1895.—Runoelmia (1878, 1887).
Niinkuin yksinäinen, jylhä vuorenkukkula seisoo Kaarlo Kramsu Suomen runoudessa. Hänen kielensä on kirkas ja kova, hänen tunne-elämänsä karu ja ytimekäs, hänen ajatusmaailmansa selkeä, voimakas ja harvaviivainen, hänen paatoksensa synkkä, teräsharmaa ja syvimmässä merkityksessä traagillinen. Hänen tuotantonsa—vain ohut runovihkonen, jonka hän sitten laajentaa—ei osoita mitään erikoista sielullista kehitystä. Hän tulee kirjallisuuteemme samana kuin hän sen jättääkin, valmiina muodoltaan ja sisällykseltään, ja on yksi sen kaikkein imponeeraavimpia ilmiöitä niin monessa suhteessa Aleksis Kiveä muistuttaen.
Mutta Aleksis Kivikin on vielä aivan lempeä ja päivänpaisteinen ilmiö Kaarlo Kramsuun verrattuna. Huumori, sukkela, vapauttava leikinlasku tulee Kivellä hänen myötäsyntyneen raskasmielisyytensä avuksi, luoden kultaisia päivänsäteitä hänen tuotantoonsa, samoin kuin epäilemättä myös hänen elonsa tielle, joskin tuo hyvän pään ja terävän älyn luoma puustavillinen ilotulitus hänellä milloin tahansa saattaakin sammua riutuvaan, liikuttavaan surumielisyyteen. Kaarlo Kramsun jumala ei ole suonut hänelle mitään sellaista sovittavaa sielunkykyä. Hänessä ei ole huumoria niin nimeksikään. Jos hän sellaista joskus yrittää, karskahtavat sanat heti kuin kaksi yhteenpurtua hammasriviä vastakkain. Kaarlo Kramsu on traagillinen ja ainoastaan traagillinen runoilija. Itse Kullervon tarina Kalevalassa—muuten Suomen kirjallisuuden traagillisin—vaikuttaa meihin vielä aivan hilpeästi, vilkkaasti ja värikkäästi sen kolkon, kaamean, aution ja, niin sanoaksemme,tyhjäntragiikan rinnalla, joka asuu Kramsun raudan-raskaiden, peljättävien rytmien alla ja nousee pinnalle niin pikimustana, niin sydän-öisenä, niin aamu-tähdettömänä hänen parhaissa runoissaan. Suomen kirjallisuudessa hän on ainoa laatuaan. Maailman kirjallisuudesta muistuu mieleen Edgar Allan Poe, jonka todellakinkaarne-siipinen runous on jonkun verran tälle suomalaiselle yölinnulle sukulaista. Mutta hänelläkin tulee jo liikkuvampi, vaihtelevampi mielikuvitus edes joksikin sovittavaksi, vapauttavaksi momentiksi. Sillä rikas mielikuvitus, luokoon se sitten mitä hirmukuvia tahansa, on jo sellaisenaan joku seurakumppani sille, jonka tie kulkee ehdottomassa elämäntyhjyydessä ja elämän-yksinäisyydessä. Kaarlo Kramsulla ei ole edes sitä lohdutusta. Hänen mielikuvituksensa on yhtä köyhä vivahduksista kuin on köyhä iloista ja suruista hänen tunne-elämänsä. Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään »runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.
Totisesti: suurempia runoilijoita on maailmassa elänyt, mutta ei ketään kolkommin, yksinomaisemmin traagillisempaa.
Jos suomalaisella runoudella ylimalkaan on oikeus kalevalaisen kansanhengen kerällä käyttää itsestään sanoja »soitto on suruista tehty», on Kramsun runoudella oikeus väittää olevansa tehty kivikovasta tuskasta ja jäytävästä jähmetyksestä. Samoin kuin Kivi, on Kramsu tuntenut sitä »kauhua tyhjyyden», josta hän puhuu runossaanEnsimäinen leivo, ihaillen tämän luonnon kevätlaulajan optimistista uskoa päivään ja aurinkoon, vaikka yöt ovatkin vielä »kylmät ja synkät», ja itselleen saman uskon voimaa toivottaen. Mutta Kivi ei ollut jäänyt siihen ikäänsä tuijottamaan, kuten Kramsu jäi. Hän oli täyttänyt mielensä, jos ei muulla, niin ainakin »ikävyydellä ja hämäryydellä», tuolla omalla kalvavalla, eleegisellä kaihomielellään, silloinkin kun hänen synkin hetkensä oli. Kramsulla ei ole sitäkään. Hänen runoutensa ei ole kaihomielinen ollenkaan. Sen taivas on aina sysimusta, niinkuin on hänen oma sydämensä sinä hetkenä, jolloin tuo harvasanainen elämäntunnustusOnnetonpuhkeaa hänen povestaan:
»Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie, mut synkempi vielä on eloni tie…»
Se on kummallinen runo, jonka epätoivoinen mieliala välittyy lukijaan taidekeinoilla niin vähäisillä, että hämmästyy, jos rupeaa niitä lähemmin tarkastamaan. Tämäntapaisia runojahan on sepitetty maailmassa tuhansittain. Kuka runoilija ei ole ollut »onneton», kenen elämä ei ole tuntunut syksyistä yötä synkemmältä! Mutta kun Kramsu sanoo:
»ma viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä»,
niin on siinä tunnelma niin pimeä ja pöyristyttävä, että me heti ilman mitään vastaväitteitä siihen antaudumme. Mistä se johtuu? Onhan itse vertaus taivaasta ja tähdistä mitä tavallisin eikä ole uutuudella pilattu runon kolmas ja viimeinen säejaksokaan, jossa tekijä pyytää luojaansa luomaan hänelle edes yhden tähtösen hänen yöhönsä, että hän voisi seurata sitä iloiten elonsa tiellä ja vielä kuollessaan katsoa siihen. Ei: se johtuu runonrytmistä, kuten aina Kramsun lyriikassa. Se on hänellä aina niin vaskisesti vakuuttava, että tarkoitettu tunnelma syntyy kuin itsestään.
Verratkaamme vain edelliseen esim. Wecksellin epätoivoisinta runoaJag midnattens barn, niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa avunhuudossaan. Sekin vaikuttaa itse asiassa valoisammin, sillä se vaikuttaa liikuttavammin: se on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä elämän korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys, kuolin-huuto, haihtuva pimeyteen. Mutta siinä on edes jäljellä elämän intensiteetti, tahto, joka eitahdokuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla tarrautuu hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole mitään sellaista. Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole toivottavampi kuin toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä huutaa, koska hänellä ei ole syytä juurinythuutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä on aina ollut yhtä toivotonta.
RunoOnnensa etsijäsoinnuttaa edelleen samaa mielialaa. Onni on etäällä, sitä kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on pitkä, polku kivinen, myrskyinen elämän sää. Mutta rientää täytyy, ei etsiä suojaa, ei levähtää. Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi sinne, kaikki saavuttaa kuolema, kun he tuskin ovat päässeet puolitiehen.—Joku toinen runoilija lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä
»ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläissään.»
Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy elää, täytyy ainakinkoettaaelää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan löydä sitä.—Tässä on runonOnnetonsubjektivisesti traagillinen tunnelma jo tulemassa traagilliseksi maailmankatsomukseksi.
Kaarlo Kramsu ei oikeastaan koskaan pääse siihen, sillä hän on sitä voidakseen aivan liian vähän älyllinen, tajuperäinen taiteilijaluonteeltaan.Joshän siihen pääsisi, olisi se epäilemättä jo eräs vapauttava ovi hänelle, sillä traagillinenajatteleminenon jo keveämpi kuorma yksilölle kuin pelkkä traagillinentunteminen, siksi että se siirtää yksilön mieskohtaisen elämäntuskan jo ikäänkuin hänen ulkopuolelleen, käytettävien käsitteiden jo paljon yleispätevämpiin maailmoihin, joissa kohtalon paino yhden sijasta monen hartioille jakaantuu. Kramsu koskettaa niitä maailmoita, mutta ei ulotu niihin: hänen runoutensa ei koskaan erotu käsitteelliseksi toivottomasta tunnelmapohjastaan.
Syvimmän traagillisen tunteen merkki on, kuten tunnettu, m.m. se, että se ei ole iloinen eikä surullinen. Ja aivan oikein, Kramsu ei jätä meitä tässä suhteessa ollenkaan epätietoisuuteen oman tunne-elämänsä syvimmästä pohjavirrasta. RunossaanHaihtumaton muistohän sanoo nimenomaan olevansa kokonaan epätietoinen siitä, onko se »iloinen vai suruinen». Hän tietää vain, että se seuraa häntä kaikkialle, että hän ajattelee sitä, jos hän puhuu muiden kanssa tahi muita kuuntelee. Jos päivä paistaa hänen tielleen, käy se kuin varjo hänen mukanaan, jos murhe saa häneltä silmän vettymään, ei syy ole yksin murheen, vaan »se on myös muiston syy». Eikä hän tahdokaan siitä erota, se on vanhentuva hänen kerällään. »Se minun on!» huudahtaa tekijä. Kukaan siitä ei tiedä mitään eikä saa tietää mitään, sillä—tekijä ei runon lopussakaan sano sitä.
Mikä voi tällainen muisto ihmisellä olla? Hyvä, ettei tekijä sano sitä, sillä juuri täten hän saavuttaa sen traagillisen vaikutuksen, jota yllä tarkoitimme.
Eikö sitten ole olemassa mitään lääkettä, mitään parannuskeinoa kurjalle kuolevaiselle hänen elämäntuskassaan? On, vastaa Kramsu runossaanLohdutus, on yksi, nimittäin: pullo. Mutta kun Kramsu sen sanoo, vaikuttaa sekin tässä yhteydessä yksinomaan traagilliselta. Jos Juteini sanoo: »Luonnon suuret lapsukaiset avaruuden alla», ja kutsuu heitä elämän nautintoon, niin hän käskee heitä sen tekemään »iloll' ihanalla». Jos Oksanen runoileeKerran viinikellarissa, niin heiluu hänellä toki »unten häilyvä parvi» vaahtoavien lasien yllä. Tästä kaikesta ei ole Kramsulla jälkeäkään. Koettaahan hänkinJuomalaulussaandityrambista säveltä virittää ja viinin tuottamaa riemua ylistää. Mutta kuinka väkinäiseltä, kuinka mielikuvituksettomalta se sävel hänellä tuntuukaan, ja juuri sen vuoksi—sitä traagillisemmalta. Siinäkin jää jäljelle vain: pullo, joka jo on »puolillaan». Nopeasti on se juotava pohjaan, sillä kohta on saapuva kuoleman yö, joka pullon pirstaa ja kantaa juojat pois elämän nautinnosta. Mikä keski-öinen mieliala! Näkee selvästi, että Kaarlo Kramsussa ei ole pisaraakaan hetken ihmistä, ei hiventäkään viinin hurmausta Anakreonin, Bellmanin taikka edes Frödingin tapaan. Hän ei ole mikään Lövborg, hänellä ei ole »viininlehviä hiuksissaan»,Hedda Gablerinsanoja käyttääksemme. Pullo on hänelle vain pullo ja viina vain viinaa: se ei hurmaa, se ainoastaan huumaa häntä.
Sentään hänkinHetken onnea(erään kolmannen juomalaulun nimi) ylistää, vaikka onnistumatta. Mutta ei ole kumma, ettei hän onnistukaan, sillä hän ei ole koskaan oikein vakuutettu siitä asiasta, kuten runoKoditon vapaustodistaa. Vapaudella ei ole enää paikkaa missään, ainoastaan juomapöydässä. Siinä vain rinta vielä nousee, aate lentää, vapaitten ääni soi miehekkäästi. »Mutta mik' on kumppanitten?» kysyy tekijä äkkiä katkerassa pilkassaan: he tuskin voivat seisoa enää! »Vapaat» ovat vääntyneet »viinan orjiksi», heidän intonsa sammunut, vapaus, jumalainen vapaus, kääntää selkänsä heille, ja on siis kokonaan koditon maailmassa.—Tässä on jo palanen Baudelaire-tunnelmaa: jäisen järjen kritiikki astuu räikeänä ja kirkaisevana keskelle naivia elämän nautintoa.
Koettaa Kramsu myös muita keveämpiä, epigrammaattisia säveliä koskettaa, kuten runoissaHyljätty,Jos ois,Sua lemmin,Rauhaton,Sydämenija jossakin muussa. Aina edelleen yhtä huonolla menestyksellä. Kramsun runous ei ole luotu leikkiä laskemaan, ei laulamaan viinin, eipä edes lemmen kunniata. Ainoastaan yksi hiukan onnistuneempi lemmenlaulu hänellä on, vaikka sekin vähäpätöisyys:Sanassaan pysyvä. Mutta muuten hän liikkuu näillä aloilla kuin karhu kaskesmaalla.
Hänellä on vain traagillinen tunteensa, hänellä on vain pikimusta, elämän-iloton pohjasävynsä. Hän tuntee sen itsekin ja lausuu eräässä näistä epäonnistuneista epigrammeistaan: »rumemmin äännä ei korppikaan». Aivan niin hullusti ei asianlaita tietysti ole, mutta totisesti ei Kramsu ole luotu tunteen eikä ajatuksen kevätleivona livertämään, kuten esim. J.H. Erkko. Hän on katsonut liian syvälle kumpaisenkin onkaloihin.
Mutta joku kannattaja, joku korkkivyö täytyy kuitenkin olla kuolevaisella, ellei hänen mieli mennä aivan umpisukkulaan. Kaarlo Kramsu on siitä selvästi itsetietoinen, kuten hänen runonsaAatteetkyllin osoittaa. Ja kun Kramsu sanoo: »aate», niin hän tarkoittaa sillä aina kansallisuusaatetta, tuota alkuperäisintä kaikista, joka on yhtä paljon tunteen kuin järjen asia, suorastaan veren ääni ihmisessä. Vain täten hän saattaa nimittäin pysyä traagillisella tunnelmapohjallaan, joka on hänelle ominaisin, sillä:myöskin kansallisuus-aate esiintyy Kaarlo Kramsulle traagillisena. Se juuri on sielullisesti mieltäkiinnittävää hänen isänmaallisissa runoissaan, sillä hän erottuu sen kautta kaikista muista kansallisen herätyksen trubaduureista. Toisille, kuten Oksaselle, Suoniolle ja Erkolle, puhumattakaan Runebergista ja Topeliuksesta, koittaa isänmaan päivä korkeana ja valoisana. Kramsulle se nousee Nuijasodan hurmekentiltä, Suomen sorretun, talonpoikaisen kansan kirous, pilkka ja uhka puhuvat hänen suunsa kautta.
Muuten hän omaksuu kansallisuus-aatteen sellaisenaan. Hän ei tuo siihen mitään älyllistä uutta, yhtä vähän kuin hän millään tavalla käsitteellisesti sitä kehittää. Aate on hänelle vain aate—niinkuin pullo on pullo—ilman mitään aatteellisia lisäselityksiä. Hänen siihen tuomansa uusi on kokonaan hänen traagillisen tunteensa asia, tässä tapauksessa rotutunteen. Ja sen kannalta hän kärjistää kansallisuus-aatteen, kaikesta päättäen sangen itsetiedottomasti,kansanaatteeksi vastaan muukalaista vallas-säätyä. »Herra» ja »talonpoika» seisovat hänellä vastakkain kahtena sovittamattomana valtana, joista jommankumman on maan päältä poistuttava.
Tältä pohjalta nousee hänen klassillinen mestarilaulunsaIlkka, toiselta puolen mallikelpoinen historiallinen ballaadi, toiselta puolen suomalaisen kansan-aineksen synkkä uhkalaulu, jonka rinnallaVänrikki Stoolin tarinatkalpenevat ihannoivaksi paraadirunoudeksi.Tässäollaan kerrankin keskellä suomalaista sodan-käsitystä: tässä eivät liput liehu eivätkä rummut pärise, tässä ei ole aikaa leikintekoon eikä karakterististen sotavanhusten kuvauksiin, tässä eivät »torpan tytöt» itke, eivät »sotilaspojat» eivätkä jalot Wilhelm von Schwerinit tee tarumaisia sankaritöitä. Tässä ei mennä soitellen sotaan. Tässä ei kaaduta »kentälle kunnian», vaan kuollaanhirsipuussa. Kaameinta kaikista on tekijän järkähtämätön ajatusjuoksu siinä, että hän ei pidä tätä ihmeenä ollenkaan. Hän sanoo aivan yksinkertaisesti:
»Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli—hirsipuussa.»
Ilkka ei ole Kramsulle ainoastaan Nuijasodan aikainen talonpoikaispäällikkö eikä yksityinen talonpoika Etelä-Pohjanmaan lakeilta: hän on koko sen Suomen suvun edustaja, jonka tumman, raskaan veren hän tuntee virtaavan suonissaan. Siksi hänen runonsa nousee kuin nyrkki, kuin hirsipuu, peljättävänä, hirmuisena koston-uhkana voittajille. RunossaanSantavuorihän sanoo sen vielä selvemmin julki kuolevan talonpojan suulla, alla kylmän, kimaltelevan tähti-yön. Ja kolmannessa suuressa ohjelmalaulussaanJaakkima Berends, sekin muodoltaan mallikelpoinen historiallinen ballaadi, hän täsmällistyttää mielipiteensä noihin pirullisiin, kamaliin sanoihin, jotka veristä vääryyttä kärsinyt talonpoika »paljain päin» ja kumartaen »maahan asti» yli koko Suomen viljelyshistorian linkoaa:
»Se on talonpojan työksi aina tullut Suomenmaass': minkä herra maahan syöksi, rakens' talonpoika taas.»
Jos J.H. Erkon myöhäisemmästä tuotannosta voidaan syyllä sanoa, että se asettuu yhteiskunnallisen kehityksen palvelukseen, voidaan Kramsun tämäntapaisista runoista väittää jo suorastaan yhteiskunnallis-vallankumouksellisensävelen niistä raikahtavan.—Hannu KrankkajaTaneli Luukkonenovat jo paljon kepeämpää tavaraa, vaikuttaen pääasiallisesti vain runomittaan puetuilta kohtauksilta TopeliuksenVälskärin kertomuksista.
Kuitenkin on hänen suhteensa koko Suomen historiaan toinen kuin ruotsinkielisten, kansallisromantisten runoilijaimme. JoKuoleva soturinäyttää kuin poleemisessa tarkoituksessa Runebergin saman-nimistä »vänrikkiä» vastaan kirjoitetulta: vieras on se maa ja vieras se kansa, jonka edestä hän henkensä heittää. JaTarinassaanhän sanoo nimenomaan: »kuin koirat herrainsa eestä ennen» ovat Suomen talonpojat käyneet taistoon ja kuolemaan.Huokaavat kentät,Nukkuva Suomi,Esi-isäin ääni,Unelma,Väinämöisen kantele, kaikki vahvistavat vain tätä traagillista mielialaa, jonka kirjalliset alkulähteet epäilemättä ovat Yrjö-KoskisenNuijasodastajaSuomen historiastaetsittävät. Vihan, koston, ja sen kerällä vapauden välkähdystä vartoo runoilija, vaikka sen jälkeen sitten suuri pimeys seuraisikin. Mutta välkähdystä ei tule. Mikä on syynä siihen? Eikö olekaan enää Suomen kansalle »kauniimpi orjan elämää kuolo hirsipuussa?»
Mutta entä sitten, jos välkähdys seuraisikin! RunossaanUusi aikahän sammuttaa viimeisenkin tähden aatteelliselta taivaaltaan. Urhot uhrataan, kansan parhaat kaatuvat aatteiden taistelussa, sitten käy esiin joukko »rauhaa suosivainen», jälleen »lait uudet laatii pieni henki», jälleen saadaan sama ahdas yhteiskunta, vaikka »kiilloitettu hiukan päältäpäin». Ja jälleen myrsky mylvähtää ja jälleen jatkuu sama kiertokulku: Kramsun epäily on häneltä viimeisenkin kannattavan voiman, hänen uskonsa kansallisen ja yhteiskunnallisen edistyksen hedelmiin, musertanut. Mitä jää jäljelle sitten? AinoastaanMustalaisenkohtalon koviin valtoihin alistuva, vaikka ei suinkaan silti niitä hyväksyvä oppi siitä, että:
»Kuihtuu kukka, kaatuu puu, linnunlaulu lakastuu. Niin käy elävitten.»
Kohtalo esiintyy aina murtavana valtana Kramsun runoudessa, niin hyvin personallisessa kuin isänmaallisessa. Hän on valistuskauden lapsi, joka on uskonsa lempeään kaitselmukseen kadottanut. Mutta hän on vielä siitä askel eteenpäin. Valistuskausi kääntää hänessä epäilyksen kärjen omaan sydämeensä, koskettaen viime vuosisadan lopun pessimismiä ja suorastaan henkistä nihilismiä. Täydellinen tyhjyys ammottaa hänen ympärillään, eikä hän ole kyllin esteettinen sielu täyttääkseen sitä edes millään traagillisen kauneuden uskonnolla.
Hän sortuu. Painuu takaisin yöhön kuin nyrkki, kuin hirsipuu, joka on hetkeksi kohonnut siitä.
s. 1/7 1848.—Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79), Lautphysiologische Einführung in das Studium der westfinnischen Sprachen (1877), Versuch einer Karelischen Lautlehre (1877), Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä (Suomi II, 14), Tutkimus Aunuksen kielestä (Suomi II, 17), Kielellisiä muistoonpanoja Kaakkois-Karjalasta (Suomi III, 3), Hirvenhiihtäjät (Runeberg, 1884), Neuvoja Suomen kielen opettajille (1886), Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1887) Muistoja ja toiveita (1889), Suomen partikkelimuodot (1890), Wörterbuch des Kola-Lappischen nebst Sprachproben und Grammatik (1891), Ensi tavuun vokaalit suomen, lapin ja mordvan sanoissa (1896) y.m.
Suomen isänmaallisen runouden juuret käyvät kauas taakse kansallisen herätyksen, vaikka se tästä perinjuurisesta henkisestä liikkeestä saikin luonnollisesti ennen-tuntemattoman vauhdin ja virikkeen. Mutta on aina muistettava, että kansallinen herätys alkuaan koski etupäässä maamme ruotsinkielistä vallas-säätyä, tapahtui suurimmaksi osaksi ruotsinkielellä ja saavutti ruotsinkielisen Snellmanin ja ruotsinkielisen Runebergin elämäntyössä korkeimman kukkulansa. Suomenkielisten runoilijain ei koskaan ole ollut tarvis jälkimmäisen tavoin »herätä» jonakin kauniina päivänä tuohon kansallisen hämmästyksen huudahdukseen: »olen suomalainen!» He ovat olleet sitä jo aikoja ennen kuin kansallisuus-aate oli kansalle julistettukaan.
Mutta isänmaallinen tunne, itsetietoisena, käsitteellisesti määriteltynä voimana, astuu Suomen runouteen oikeastaan vasta viime vuosisadan alulla, jolloin Juteini pukee sen noihin liikuttaviin, patriarkallisiin säkeihinArvon mekin ansaitsemmeja Kallio laulaa ihanan elegiansaOma maa, klassillisen niin muodoltaan kuin sisällykseltään, täyden rinnan täyteläisen tunnepurkauksen »rakkaita rantoja» muistellessaan. Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan, Kallion taas enemmän sitä ympäröivän luonnon ihanuuteen. Molemmat runot ovat siitä merkillisiä, että isänmaallinen tunne niissä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuinMaamme-laulussa, vaikka ne ovatkin niin paljon ennen sitä kirjoitetut. Puhtaasti suomalaisina isänmaallisina hymneinä ne olisivat aivan erinomaisesti sopineet kansallislauluiksemme, joita ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.
»Kansallisen» herätyksen jälkeen se oli jo liian myöhäistä, suomenkielinen isänmaallinen runous kulki ruotsinkielisen runouden vanavettä, missä se nimittäin ei, kuten Oksasen mahtavassa runossaSuomen valta, astunut poliittisesti itsetietoisen suomalaisen kansan tulkiksi vaatimaan sille isäntävaltaa omassa maassaan ruotsinkielisen vallas-säädyn uhallakin. Suomenkielisissä ylioppilaspiireissä kuohuva kansallinen mieliala tuli tämän runouden runsaaksi lähdesuoneksi, joka purkautui ilmoille eri osakuntien y.m. ylioppilas-yhdistysten toimittamissa albumeissa, muistolehdissä ja juhlajulkaisuissa. Sieltä ovat m.m. Kaarlo Kramsun isänmaallisen runouden syntysanat etsittävissä, mikäli hänessä nimittäin on juhlarunoilijaa. Suomen herääminen on yhteinen, aina uusi ja aina yhtä innostava aihe tälle runoudelle. Sieltä ottaa sen Suonio, sieltä ottaa sen J.H. Erkko, päästyään maan sivistys-elämän tasalle, ja antaa saman sävelen vieriä edelleen kautta kaikkien laulujuhlien, nuorisoseurojen ja kansan-opistojen. Alkaen Oksasesta tämä sävel saa kiihkeimmän kaikunsa 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa, tietysti silloisten tulisten ylioppilastaistelujen vaikutuksesta, mutta jatkuu kauas vielä nykyisempiinkin aikoihin, hälveten hiljakseen kesäisten nuorisojuhlien laululavoille ja toverikuntien käsinkirjoitettuun sanomalehdistöön.
Tämän runouden luonteenomaisimpia ilmiöitä onK.P.T:n marssi(»Jos sydän sulla puhdas on on…»), mutta sen huippuna on Arvi Jänneksen imponeeraavaa yövartio-huutoaHerää Suomipidettävä.
Sen sukulaisuus OksasenSuomen vallankera on helposti havaittavissa: sama tunnelma on kehitetty vain ylpeämmäksi ja itsetietoisemmaksi. Heräävästä Suomesta on tullut jalopeura, joka jos nousee, »maahan lyö» jokaisen, joka sitä »kieltävi, sortaa, syö». Kärsityn vääryyden tunto on tämän aste-eron aikaan saanut. Oksanen, joka itse seisoi niin lähellä maamme ruotsinkielisen vallas-säädyn kirjallisia ja kansallisia ihanteita, ei olisi koskaan voinut kehoittaa näin väkivaltaiseen vallankaappaukseen. Hän voi korkeintaan sanoa: »kelläs täss' ois äänen vuoro?» ja lingota tunnuslauseen »yksi mieli, yksi kieli», ollenkaan sen lähempiä keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi osoittamatta. Arvi Jänneksen aikaan on jo täydellinen kahtiajako maan suomenkielisen ja ruotsinkielisen sivistyneen säädyn kesken tapahtumassa. Hänvoipukea runomuotoon silloisten ylioppilas-puhujien leimuavan paatoksen jalopeurasta, jolla on jalopeuran oikeudet, jonka tarvitsee vain herätä ja käyttää kämmentään, ollakseen vapaa, suuri ja itsenäinen.
Oksasen isänmaallinen, sytyttävä sävel saa Arvi Jännekselläkansallisen suuttumuksen, suomalaisenpyhän vihansyvemmän kaikupohjan. Säkeet sellaiset kuin:
»Poikas myös, moni kunnoton, oi, pöyhkänä päätäsi tallaa…»
ovat jo hiukan sukua Kaarlo Kramsun synkälle, yhteiskunnalliselle säveleelle, kuitenkaan kärjistymättä tämän tuonen-tyyneen johtopäätökseen »herran» ja »talonpojan» vastakkaisista tehtävistä Suomen muinaisessa viljelyshistoriassa. Arvi Jännes on aivan liian leveä ja hyväntahtoinen luonne sellaista virttä virittääkseen. Kärsityn vääryyden tajunta voi iskeä tosin hänen isänmaallisesta tunnelmastaan esille sangen kansanvaltaisia sointuja, kuten:
»Kun kuka kansoa halveksuu, sortuvi niinkuni juureton puu, silloin on Suomessa huomen»,
kuten: mutta tästä on matka vielä pitkä Kramsun traagilliseen kansallisuuskäsitykseen. »Sortajat» ovat hänelle vain pilvi suomalaisuuden suuren päivän tiessä, joka on poistuva—ja varsin helposti poistuva—samassa silmänräpäyksessä, kun Suomen kansa todellatahtoosen poistuvaksi.
Myös Arvi JänneksenVäinölän lapset, tuo kaunis, sointuva, suomalais-ugrilaisen heimotunteen kannattama elegia, johtaa juurensa Oksaseen. Mutta tässäkin esiintyy Jännes edeltäjänsä kansallisen sävelen itsenäisenä kehittäjänä. Oksaselle olivat »surkeat sukulaisemme» Venäjällä olleet etupäässä varoittavina esimerkkeinä siitä, mihin »ominainen raakuus» olisi voinut Suomen kansankin viedä, ellei sillä olisi ollut onnea joutua ruotsalaisen kultuurin siunauksellisen vaikutuksen alaiseksi. »Äänisjärveen» ja »Vienansuuhun» saakka tosin hänkin suomalaisuuden mahdin ulottaa ja saattaa haltioituneena hetkenä sanoa: »sillä maalla sie oot vahti», mutta hänen toinen runonsaMeidän vieraissa käynnittodistaa kyllin selvästi, kuinka turha hänestä oli mitään uutta kultuuri-yhteyttä tältä pohjalta toivoakaan.
Jännes on jo paljon toivorikkaampi. Hänestä ei kaikki vielä olisi suinkaan mennyttä, jos vaan »heimoushenkeä» olisi. Sillä edellytyksellä voisi hänen mielestään vieläkin syntyä silta, joka toisi yhteen Aunuksen, Vepsän, Viron, Karjalan ja Kainuun: siis siinäkin suhteessa melkoinen laajennussuursuomalaisuudenhoukuttelevien haaveiden maailmassa, jotka juuri tähän aikaan olivat suomalaisuuden muun riennon keralla nuorten patrioottien povissa heränneet. »Suomen silta!» Mikä liikuttava kaiku vanhoilta ajoilta sisältyykään noiden kahden sanan tulkitsemaan kansallisen eheyden ikävöimiseen, ainoaan, mikä meillä ei ole perustunut kansalliseen kompromissiin, joskin ehkä pieneen, helposti ymmärrettävään itsepetokseen!
Edellisessä ei suinkaan ole jätetty huomioon ottamatta myöskään Oksasen »kansatieteellistä unelmaa», jossa hän jo niin varhain kuin vuonna 1847 lausuu tämän suursuomalaisuuden syntysanat, vieläpä sulkee sen piiriin, paitsi Suomea itseään, Vatjan, Perman, Aunuksen ja Ukrin, viisi sisarta, joiden kaikkien kaivattu sulho onvapaus. Kuitenkin osoittaa Oksasen myöhäisempi tuotanto niin selvää siirtymistä tästä kannasta, että Arvi Jänneksen suursuomalaisuus esiintyy jälleen aivan uutuuden voimalla suomenkielisessä runoudessa.
Arvi Jänneksen kolmas suuri isänmaallinen uskontunnustus onKarjala, jonka ensimmäiset iki-ihanat säejaksot epäilemättä ovat sen taiteellisesti pätevimmät, mutta jonka sielullisesti mieltä-kiinnittävimmän ytimen sen sangen subjektivinen keskiosa muodostaa. Paitsi Ruotsin lakia ja »puhdast' uskoa Lutheeruksen» suosittelee runoilija nimittäin siinä Raja-Karjalan kansalle koko oman kristillis-ihanteellisen maailmankatsomuksensa aseeksi elämäntaisteluun, silmin-nähtävällä poleemisella kärjellä 1880-luvun luonnontieteellistä maailmankatsomusta vastaan. Tässä juhlallisessa yhteydessä vaikuttaa polemiikki aivan toisella voimalla kuin runossaInhuuden ihantelijalle, jossa tekijä jälleen pukeutuu sotisopaan saman aikakauden kirjallista realismia kurittaakseen.
Arvi Jännes on runoilijana kansallisen romantiikan myöhäsyntyinen lapsi ja sellaisena epäilemättä paljon menneisemmän ajan ilmiö kuin esim. J.H. Erkko tahi Kaarlo Kramsu. Mutta hän alleviivaa tämän aatesuunnan puhtaasti fennomaanista piirrettä niin voimakkaasti, että hänen karjalainen profiilinsa jo sen vuoksi heti pistää silmään maamme kirjallisuushistoriassa.
Hänen mieskohtainen laulurunoutensa ei tarjoa samaa mielenkiintoa nykyaikaiselle lukijalle.
s. 24/12 1846.—Daniel Hjort (Wecksell, 1877), Hanna (Runeberg, 1880), Joulu-ilta (Runeberg, 1881), Vänrikki Stoolin tarinat (Runeberg, 1889), Shakespearen draamat (1877-1909) y.m.
Arvi Jännes oli leikannut parhaat kirjalliset laakerinsa isänmaallisen ja suursuomalaisen heimotunteen Tyrtaioksena. Paljon vaatimattomampi ulkonaiselta sävyltään on hänen aikalaisensa, samoin 1870-luvun miehen, Paavo Cajanderin isänmaallinen tunnelma, joka saa kantavimman ja klassillisimman muotonsa vertauskuvallisessa ballaadissaVapautettu kuningatar.
Senkin aihe on Suomen herääminen. Mutta sitä ei esitetä tässä toivottavana, vaan jo tapahtuneena tosiasiana. »Kuningatar», se on Suomen kansallishenki, joka kerran on hänkin ollut kaunis, kuulu »maan valtia ylhäinen», mutta joka nyt vangittuna rautaisten telkimien taakse vain joskus, vartioiden nukkuessa, uskaltaa laulaa yölle surujaan ja murheitaan. »Matkamies», joka linnan luokse saapuu, kuulee kuningattaren laulut, ihastuu ja laulaa jälleen kansalleen, on luonnollisesti Elias Lönnrot. »Runoruhtinas», joka nyt »keväisen ilman» (s.o. kansallisen herätyksen) hengähtäissä yli maan jälleen kanneltaan koskettaa, on Runeberg, ja se soitto, »ei ennen kuultu», joka nyt hänen kanteleensa kielistä salamoi ja jossa »urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi», onVänrikki Stoolin tarinat. Niiden aikaansaaman isänmaallisen innostuksen Cajander kuvaa seuraavilla haltioituneilla säkeillä:
»Ken tuost' ei hurmautuisi? Ken enää kylmäks jäis?Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?»
Mutta kuningatar on yhä vanki, vapauttajaa ei kuulu, yö on edelleen ainoa, joka ottaa vastaan murheet yksinäisen.
Mutta jo saapuu sankari, mies, jonka »kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii»: Snellman. Hänen äänensä soi ukkosena, hän ryntää sadan miehen voimin, hän murtaa linnan rautaportit, hän sortaa sen vartiat, hän käy »kuin rytö-metsän kautta», hän tervehtii maan äitiä jälleen korkeaan kunniaansa, hän taluttaa kuningattaren riemuavan kansansa eteen. Ja jälleen on kuin »laulua hellää ja vienoa» soisi ilmassa, »mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois».
Tämä kaikki on mitä suurimmalla runollisella kuvauskyvyllä esitetty. Paavo Cajanderille ominainen pehmeä, herkkä tunnelmahuntu kietoutuu kauniisti noiden itsessään runolliselle käsittelylle sangen epäkiitollisten tosiasiain ympärille. Muoto ja taidekeinot ovat saksalaisen romantiikan—aina »vuoren huipulla» olevasta linnasta saakka, joka »katsovi laaksohon»—samoin kuin hänen toisessa suuressa isänmaallisessa ballaadissaanRunolaulaja. Siinäkin on kysymys linnasta, vieläpä »isosta hovilinnasta», jossa pitoja uljaita pidetään, siinäkin on kysymys kansallisen hengen heräämisestä, jonka vanha kannelniekka saa aikaan kalevalaisella laulullaan, siinäkin on hetken hurmaus yhtä runollisesti esitetty ja siinäkin on loppu yhtä optimistinen ja päivänpaisteinen. Suomionherännyt Paavo Cajanderin sovinnollisessa, yleis-isänmaallisessa mielessä. Vain Arvi Jänneksen suomalais-ugrilainen heimotunne saattaa vielä sen laajemman, perinjuurisemman heräämisen toivosta haltioitua.
Huomattava on yksityisten vertausten—eikä siis vain yleisten vertauskuvien—klassillinen käyttö Paavo Cajanderilla, jossa suhteessa epäilemättä Runeberg on ollut hänen arvokas opettajansa. Laulajan vapiseva ääni esim. viimemainitussa ballaadissa alkaa virtensä kuin lintu, joka metsästä on tuotu häkkiin ja nyt siellä »säveltään visertääpi sydämin tykkivin». Ja hovilinnassa syntyy silloin tenho
»kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.»
Runolaulaja itse taas, joka nyt viedään huoneen ylimmälle sijalle, on siinä kaunis, »kuin hohtees' auringon satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on».
Siinä on jo Runebergin koruton, luonnontuores epiikka ympätty täydellisesti suomalaiseen kieli-runkoon, Runebergin ja eritotenVänrikki Stoolin tarinainvaikutus yleensäkin Paavo Cajanderin niukkaan runouteen on kieltämätön, joskin ainoastaan syvemmässä merkityksessä, siis ei jäljittelynä, vaan samansukuisen runoilija-hengen luontaisena kallistumisena kohti mestariaan. Kuvaava tässä suhteessa on tuo puhdas-viivainen historiallinen kuvaelmaScipio Africanus, jonka runomitta ja näennäinen tunnelmapohja on sama kuin Runebergin juhlallisimman »vänrikin»Döbeln Juuttaalla. Kuvaelman ulkonaiset puitteet ovat aivan samat kuin Runebergin runon monumentalisessa loppu-osassa: on yö, »on hirmupäivä päästy päähän», seisoo yksinäinen, miettivä mies keskellä kuoleman hävitystä, sotapäällikkö, joka tulkitsee tunteensa mahtipontisessa yksinpuhelussa. Mutta siihen loppuukin yhtäläisyys. Runeberg käyttää tilaisuutta lausuakseen von Döbelnin suulla julki vapaa-ajattelijan suoraselkäisen ja epäilemättä tekijän oman sydämen syvimmästä kumpuavan uskontunnustuksen. Cajander vienomman, eleegisemmän luonteensa mukaisesti antaa Scipio Africanuksen nähdä, Kartagon raunioita kauhistuessaan, jo senkin surumielisen tulevaisuudenkuvan, jolloin Rooman omat vahvat muurit murtuvat, jolloin sen oma kuulu kansa sortuu: »se Iliaan on kohtaloa vaan». Edellisen pystysuora-viiva on tässä muuttunut vaakasuoraksi, edellisen korkea, yksilöllinen paatos jälkimmäisen maailmanhistorialliseksi melankoliaksi kaiken katoavaisuudesta.
Kuitenkin: ellei Paavo Cajander olisi muuna kuin historiallisena ja isänmaallisena runoilijana esiintynyt, voisi hänen suomalainen runoilija-itsenäisyytensä juuri edellä-mainittujen esikuvien, saksalaisten romantikkojen ja Runebergin vuoksi, vielä joutua arveluttavasti kysymyksen-alaiseksi. Mutta hänen puhtaasti personallisista runoistaan—nekin yhtä niukat kuin on koko hänen kirjallinen tuotantonsa—henkii tunne niin harras, herkkä ja syvä, että hän siinä suhteessa meillä on vain Aleksis Kiveen verrattava. Mutta Kivi ei ole Cajanderille mikään esikuva, kuten Runeberg, kuten ehkä Uhland: hän ei tarvitse tällä pohjalla liikkuessaan sellaista, sillä hän liikkuu siinä kotoisimmassa ilmakehässään. Muistettakoon vain esim. tuota pientä, liikuttavaa runoaKuva, tekijän äidin muistolle omistettu. Taidekeinojensa karussa vähyydessä se muistuttaa jo Kramsua, mutta Paavo Cajanderille ominaista on sen lempeä, herkkä—ei kyynelherkkä—surumielisyys.
Voi Cajander joskus hilpeämmänkin sävelen raikahuttaa, kuten tuo uudemman kansanlaulun tapaan rakennettu runoOi, jos oisitodistaa. Mutta muuten on hänen personallisen tunne-elämänsä pohjana vieno, kaihomielinen valohämy. Sellaisena hän seisoo tietysti hyvin lähellä luontoa, ja tuossa hartaassa, sydämellisessä hymnissäSalomaa(vrt. KallionOma maa) yhtyvätkin useimmat puolet hänen ei aivan laajasta kirjallisesta yksilöllisyydestään. Siinä on syvä personallinen tunne liittynyt harvinaisen hienoon luonnontajuntaan, isänmaallinen mieliala sulanut eheäksi kokonaisuudeksi tekijän oman taapäin katsovan, menneitä muistelevan melankolian kera. Onpa mestarillinen kuutamokuvaus esim. tuo, kun tekijä sanoo korven keskellä nähneensä »punottain, ujostellen» kuin salon immen
»kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen,»
Yhtä kaunis on tuo Aleksis Kiven tapainen kuvaus tekijän mielialasta hänen jälleen päästyään armaan, tutun erämaansa ihanuuteen: hänen sielullaan on silloin pyhäpäivä, sen tupa on valkaistu, sen »työn tomut laastut pois», kaikki on tyyntä, vain rinta sykkää, »muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi».—Sama pyhä, suomalaisen sunnuntain mieliala onLeena-nimisen pienen ballaadin kannattava ominaisuus.
Muodoltaan miehekäs ja ytimekäs, sisällykseltään vieno ja lempeä on Paavo Cajanderin supisuomalainen runoilijaluonne, viitaten juuri tällaisena kauas kansallisen romantiikkamme kultakauteen: Lönnrotiin ja hänen aikalaisiinsa. Hän on tämän aikakauden vielä myöhäsyntyisempi lapsi kuin Arvi Jännes. Hänen runoudessaan ei näy vilahdustakaan edistyksen ja valistuksen myllertävästä voittokulusta kautta suomalaisen sivistys-elämän. Hän on sellaisena aatteellisesti vielä enemmän umpilampi kuin esim. Suonio, mutta hän antaa muutamille edustamansa entisyyden viivoille todellakin klassillisen täydellisyyden suomalaisessa laulurunoudessa.
Taitavana suomentajana,Shakespearen draamojen,Daniel Hjortin,Hannan,Vänrikki Stoolin tarinainy.m. kääntäjänä on Paavo Cajander, samoin kuin Arvi JännesHirvenhiihtäjientulkinnallaan, suuresti edistänyt suomenkielen kirjallista käytäntöä. Yleensä ei hänen runokielensä liikoja laulahtele, ollen alkutekstille uskollista, yksinkertaista ja korutonta. Mutta että se voi sitäkin, sen todistavat aina siellä täällä esiintyvät ihmeen-ihanat pälvipaikat, jotka ovat omiaan tekemään kenen tahansa nykyisen polven taiturillisemmistakin runosepistä aseettomaksi. Silloin soi hänen kielensä niin kullanpuhtaasti, että siihen hyvällä syyllä voidaan sovittaa hänen oma taiturillinen säkeensä runostaA. Oksaselle(tämän 60 vuotta täyttäessä):
»käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.»
s. 27/4 1855.—Kertoelmia (1885), Vaihdokas (1886), Uusia kertoelmia (1889), Suuteita (1891), Saarnoja (1891), Kotilukemista Herran päivinä (1895), Filip Melanchtonin elämä (1897), Kertoelmia ja kuvauksia (1900) y.m.
Kansallisen realismin kultakausi lähenee. Suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyy kuin taikasauvan iskusta epälukuinen lauma uusia, lahjakkaita kynänkäyttäjiä, joilla jokaisella on luonnon-tuoreen, kansanomaisenkuvaamisenkyky valmiina sormenpäissään. Kevätvirrat ovat lähteneet vieremään, kevätkosket kuohumaan. Verrattain onnelliset valtiolliset olosuhteet 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alulla vaikuttavat myös osaltaan tämän kirjallisen aikakauden päivänpaisteiseen äänilajiin. Vallitsee vireä toiminta kaikkialla henkisen ja aineellisen elämän aloilla. Suomalaisuus ei ole enää etäinen, pilventakainen asia, jota vain kansallisen romantiikan rohkeimmilla unelmilla voitiin lähestyä: se on tuossa jo käsin koskettavissa. Suomalainen isänmaa ei ole enää vain yksinäisten suurten miesten mielihaave, sitä ei ole tarvis enää Stenbäckin tapaan lähteä vain pietismin korpien ja harmaatakkisten körttiläisten povista etsimään: se lepää tuossa meidän edessämme, kaikkialla ja jokapaikassa, tyyninä järvinä ja kimmeltävinä kirkonkylinä, lempeinä lehtirantoina ja rauhallisina, tutunomaisina ihmisinä. Miksi käyttää niin paljonmielikuvitustaan, kun voi käyttää suoranaistahavaintokykyään? Miksi vetääviivojatietymättömään, epämääräiseen tulevaisuuteen, kun voi jo niin hyvällä menestyksellämaalatakirjavata, elämän-iloista nykyisyyttä? Värit anastavat voitollisen sijansa suomalaisten kirjailijain tekotavassa. Kansallisuus-aatteen antama sisällinen totuus on muuttumassa heille jo ulkonaiseksi todellisuudeksi. He seuraavat ajan virran mukana, he kääntävät huomionsa ulospäin, heistä tulee todellisuudenkuvaajia,realisteja.
Samalla muuttaa koko suomenkieli luonnettaan heidän käsissään. Se on ollut tähän saakka koko kansallisen entisyyden hengen mukana karua, yksivakaista, harrasta ja ytimekästä. Se muuttuu nyt vilkkaaksi, joustavaksi, sointuvaksi ja väririkkaaksi. Sen entinen spartalainen leima häviää uuden, niin sanoaksemme, ateenalaisen tieltä: suomalaisista kirjailijoista tulee kaunopuhujia. Sen sijaan, että ennen on ollut vaikea lausua tällä kielellä julki ajatuksiaan, käy se nyt helpoksi: kuka hyvänsä henkisesti vireä nuori maisteri tahi ylioppilas osaa pian sommitella sillä mukiinmenevän novellin tahi kansankertomuksen. Sanomalehtien alikerrat alkavat oikein tulvia niistä. Eikähän nuorella kirjailijalla tarvitse enää niin aivan monta ajatusta ollakaan. Pääasia, että hänellä on hyväsilmä. Muun kaiken, kuten luonnontuoreen kielen, ympäröivän kansan-elämän tuntemuksen ja eritoten kiitollisen, vielä väsähtymättömän lukijakunnan lahjoittaa heräävä kansallishenki hänelle. Hänen kirjallinen menestyksensä ei riipu niin paljon hänen suorittamastaan sisällisestä kehityskulusta ja sen muodostamasta yksilöllisestä kirjailijapersonallisuudesta, vaan hänen hilpeästä, rattoisastatekotavastaan, siitä, että hän uskaltaa käyttää silmäänsä ja kuvata ympäröiviä olosuhteita sellaisina kuin ne ovat s.o. sellaisina kuin ne todellakin hänen sielun-silmäänsä kuvastuvat. Miksi ei siis käyttää silmäänsä, miksi ei siis kehittää tekotapaansa, miksi ei siis luoda niin selviä ja todenmukaisia kuvia kuin mahdollista, isänmaalle iloksi ja oman kalliin suomenkielensä kaunistukseksi?
Kielenluustopeittyy toisin sanoen sen yhä pyöristyviin, yhä taitehikkaampiin _liha_skudoksiin, joiden alta outo tuskin enää Mikael Agricolan länsisuomalaista raamatunkieltä aavistaisikaan. Jo ennen, Lönnrotin ja Kalevalan kautta, olivat itäsuomalaiset kielimurteet tehneet ensimmäisen voitollisen rynnäkkönsä suomalaiseen kirjakieleen, kylväen uutta elämää, uusia kansanomaisia sanoja, uusia mielikuvia ja niiden kiteyttämiä kielimuotoja kautta koko runopukuisen kirjallisuutemme. Toinen rynnäkkö tulee kansallisen realismin mukana, kohdistuen tällä kertaa johdonmukaisesti suorasanaisen kirjallisuuden alalle. Sillä proosa on ajan luontainen kirjallinen muoto, samoin kuin runo oli ollut edellisten vuosikymmenien. Miksi kirjoittaa epäpitkiä rivejä, kun kerran voi kirjoittaa yhtä pitkiäkin? Jos kerran oli kysymys vain kuvaamisesta, ja varsinkin kansanelämän kuvaamisesta, niin jäi runopukuinen muoto jo itsestään tois-arvoiseen asemaan. Eiväthän suomalaiset kansanmiehet toki kuusmitalla puhuneet! Runebergin aika on mennyt, Aleksis Kivenkin aika on jo menemässä. Pietari Päivärinta, niin alkeellisesti ja patriarkallisesti kuin hän sen tekeekin, viittaa tietä eteenpäin aina realistisempaan kansan-elämän kuvaukseen.
Juho Reijonen on tämän aikakauden luonteenomaisia ilmiöitä.
Niitä on muuten hänen rinnallaan useampiakin. Niitä on nimimerkki Kah (K.A. Heman), niitä on nimimerkki Pii (Vilho Soini), jonkaKirjavia kuvia pölkkyjen historiastaviehättää pirteällä, tuoreella esitystavallaan, niitä on nimimerkki Samuli S. (Kaarle Suomalainen), jonkaNovelleissaniiden keveä, pakinoiva, niin sanoaksemme hiukan herrahtava tyyli heti kiinnittää lukijan huomiota. Niitä on vielä useampiakin. Yhteistä heille on uusi, eloisa tekotapa, joka samalla helppoudella taipuu nykyaikaisen kansankuvauksen, historiallisen kertomuksen, leikillisen pikkujutun taikka myös lyyrillisen tunnelmapalasen tulkintaan. Onpa historiallinen kertomus saanut jo pari varsinaista, kyvykästä edustajaakin: E.F. Jansson, jonkaHatanpään Heikki ja hänen morsiamensavielä tänäkin päivänä on mitä miellyttävintä kansan-lukemista, ja J.A. Bergman, tunnettu vilkkaasta Simo Hurtan aikoja käsittelevästä novellistaanNevalaiset. Edustavin heistä on kuitenkin Juho Reijonen jo siksi, että hän seisoo lähimpänä kansan-elämää ja samalla sitä ajan keskeistä taidekäsitystä, josta yllä huomautimme.
Ei niin, että hänkään vielä olisi mikään puhdas realisti, siinä merkityksessä, minkä tämä sana myöhemmin 1880-luvun lopulla saa. Hänkinkertoooikeastaan vielä yhtä paljon kuin hänkuvaa, tekijän oma personallisuus astuu hänenKertoelmissaanvielä usein hänen henkilöittensä ja lukijan välille selittelevänä, välittelevänä, ja jos tarvitaan, myös sovittelevana puhemiehenä. Tekijä tahtoo vielä sangen usein olla sukkela omien henkilöittensä kustannuksella, muistuttaen siinä suhteessa jonkun verran Samuli S:ää, jonka kanssa hänellä ilman äsken mainittua maalaista piirrettään olisikin useimmat yhtymäkohdat. Hänellä on vielä sangen paljon kansallista romantiikkaa veressään ja hän katselee suomalaista kansan-elämää vielä jonkun verran pappilan kuistilta, joka sivumennen sanoen ei olekaan huonoin paikka tämäntapaisten havaintojen tekemiselle. Hän voi vielä esim. keskellä pohjoiskarjalaista luonnonkuvausta ottaa vertauskuvansa DantenJumalaisesta näytelmästä, esittää romantisen juonen tuiki realistisella tekotavalla ja päinvastoin, hän pyrkii vielä tyylittelemään saamansa voimakkaimmatkin vaikutukset tuohon keveään, sujuvaan pakinamuotoonsa, ja hänen oman yksilöllisen kielensä ynnä hänen käyttämiensä kansanomaisten mahtisanojen ja lauseparsien välille on vielä siksi suuri juopa kiinnitetty, että hänen täytyy ne lainausmerkeillä varustaa. Tekijä ei tahdo täysin sulaa aineesensa: hän tahtoo pysytellä ikäänkuin pari vaaksan mittaa sen yläpuolella.—Kaikki nämä ominaisuudet eivät suinkaan ole tekijän kansallisesta romantiikasta johdettavia. Ne eivät ole enemmän realistin kuin romantikonkaan, vaantaiteellisen dilettantin, jolle taide ei ole mikään elämän-vaatimus, vaan joutohetken huvi. Ja myönnettävä on, että Juho Reijosessa on sangen paljon dilettantismia. Hän on yhtä paljontaiteenharrastajakuin todellinentaiteilija, kuten ovatkin ylipäänsä useimmat hänen aikalaisistaan. Kirjaileminen on käynyt helpoksi heille, siksi että se on siirtynyt tekijän ulkopuolella olevaksi asiaksi.
Mutta Juho Reijonen on erittäin lahjakas taiteenharrastaja. Hänellä on »silmää», hänellä on kieltä, hänellä on värejä, hänellä on itäsuomalaisen, s.o. savolaisen, pohjoiskarjalaisen ja itäpohjanmaalaisen kansan-elämän tuntemusta. Hän tekaisee tuollaisen klassillisen kansantyypin kuin kirkon kuudennusmies kertoelmassaKoskelan ukkosamalla näppäryydellä kuin hän sommittelee pitemmän, pirteän ja sattuvan kuvauksensaVaihdokas. Hän voi pyöräyttää tuollaisen viehättävän lastentarinan kuinEnsimäiset ystäväniyhtä havainnollisella ja humoristisella kynällä kuin eläintarinanMaisteriko vai kirkkoherra?, jossa uskollisen Mustin kokemukset ja mietelmät tämän maailman menosta ovat mitä elävimmin esitetyt. Hänen huumorinsa voi joskus kohota miltei Aleksis Kiven tapaiseen monumentalisuuteen, kuten tuossa pienessä mestarinäytteessäKaaperin kosinta, jossa suomalainen kansanomainen ja samalla sangen materialistinen käsitys rakkaudesta ja avioliitosta on todellisella taiturin ylemmyydellä hahmoteltu. Samaan huvittavaan aiheesensa, jota hänellä seurakunnan sielunpaimenena epäilemättä onkin ollut mitä paras tilaisuus tutkistella, tekijä palaa usein. Että salon kansan keskuudessa kuitenkin romantisemmatkin rakkaustarinat voivat syntyä ja sijaita, siitä on taas tuo raikas, runollinen kertoelmaLautta-Jussin tyttö, samoin kuinMuistelma Savosta, meillä todistuksena. Erikoisen huomion Reijosen tuotannossa ansaitsee historiallinen kertomusTuulivaaralaiset, jonka läpi pohjoiskarjalaisten heimosotien ja heimovihojen vinha tuuli tekijälle aivan odottamattomalla voimalla puhaltaa.
Juho Reijosen merkitystä suomalaisen kansanelämän kuvaajana täysin ymmärtääksemme täytyy meidän kääntää silmämme taaksepäin. Mitä oli ennen häntä—ja hänen aikalaisiaan—suorasanaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta olemassa? Oli Aleksis Kivi, oli Pietari Päivärinta. Samoin vielä suomenkielisen novellikirjallisuuden varsinainen alkaja K.J. Gummerus, jonka pääasiallinen merkitys kuitenkin lienee hänen toimittamansa kansantajuisen ja laajalle levinneenKyläkirjastonjaKyläkirjaston Kuvalehdenpiiristä etsittävä, samoin Theodolinda Hahnsson, jonka sujuvasti kerrotutKotikuusen kuiskehiay.m. kuitenkin vielä ovat kokonaan kansallisen ja kansaa ihannoivan romantiikan lapsia, lähinnä SuonionKuun tarinoitamuistuttaen. Heistä Juho Reijoseen on jälleen pitkä askel kohti kansallista realismia tapahtunut.
Se on tapahtunut ensiksikin henkilökuvaukseen nähden, joka Kivellä vielä on yleensä tyypillistä, suurpiirteistä, pääasiallista, Päivärinnalla samoin, vaikka hänen huomionsa jo onkin enemmän kohdistettu yksilöllisiin elämänkohtaloihin. Juho Reijonen on heidän rinnallaan jo täydellisesti pienten piirteiden mies: elämän tuhannet, vivahdukselliset sivuseikat vaativat jo hänen mielenkiintoaan osakseen, vaikka hän vieläkoetaakinpysyä pääpiirteissä, esittämällä meille yhtä usein kokonaisia elämäntarinoita kuin osia niistä. Mutta myös maisemakuvaukseen nähden on kehitys realismiin päin ottanut aika harppauksen eteenpäin. Kiven fantastinen ja Päivärinnan niin sanoaksemme »sankarillinen» maisema on Reijosella käynyt jo isosti yksityiskohtaisemmaksi. Se on saanut enemmän värejä, enemmän silmänräpäyksellistä eloa ja iloa olemassa-olostaan. Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon koristeellinen luonto laulaa ja välähtelee jo voimakkaasti kaikkialla Juho Reijosen tuotannossa.—Kielen kehityksestä samaan suuntaan on jo yllä ollut puhe.
Reijonen ja hänen aikalaisensa raivaavat tietä uudelle. He muokkaavat ja valmistavat sitä mehevää maaperää, josta kansallisen realismimme ihanimmat kukkaset pian tulevat puhkeamaan.
s. 15/8 1848.—Mestarin nuuskarasia (1881), Amalia ystävämme (1881), Hyvät markkinat (1882), Pukkisen pidot (1884), Postikonttorissa (1887), Pahassa pulassa (1889), Vieraita odottaessa (1892), Kumarrusmatka (1894), Sanny Kortmanin koulu (1902) y.m.
Idylliset, patriarkalliset pikkukaupungit pitkin meren ja sisävesien rannikkoja muodostavat aivan oman kultuuripiirinsä suomalaisessa hengenelämässä. Aikoja ennen oli maamme ruotsinkielinen kirjallisuus keksinyt tämän kiitollisen alueen, vaikka se romantisen luonteensa tähden ei koskaan tullut sen erikoisuuksia siinä määrin merkinneeksi kuin myöhemmin suomalainen. Jos muistamme että yksi kansallisen romantiikkamme syntysanoja oli aikakauden yleinen pyrkimys luontoon, niin ymmärrämme varsin helposti, että sen tunnustähtien alla kulkevan kirjallisuuden itsestään täytyi johtua maalais-elämän ja etenkin maata-viljelevän kansan ihannoimiseen. Olivathan nuo pikkukaupunkien ahtaat olot omituisine, usein naurettavine asukkaineen luonnollisesti varsin epäkiitollinen aihe esim. sellaiselle sankarirunoilijalle kuin Runeberg! Korkeintaan ne voivat tarjota pohjaa jollekin leikilliselle koulupoika-muistelmalle, kutenTulipalo, jolla hänkin on hiukan muistanut vanhaa vaasalaista ympäristöään. Topeliuksen suorasanaisessa tuotannossa on suomalaisella pikkukaupunki-elämällä jo isosti laajempi sijansa, vaikka hänkin synnynnäisenä romantikkona seisoo tässä tapauksessa vielä liian etäällä aiheestaan voidakseen siihen syvemmin antautua. Vanha Vaasa, Turku, Helsinki (sekin silloin pikkukaupunki) y.m. saavat kuitenkin kiittää häntä monesta runollisesta kajastuksestaan.
Mutta muuten on aika suomalaisen maaseudun ja suomalaisen maalaiskansan. Saara VacklininSatanen muistelmia Pohjanmaaltalienee ainoa muistomerkki viime vuosisadan alkupuolelta, joka realistisemmin pelastaa meille monta ehkä muuten jo unohdettua piirrettä suomalaisesta pikkukaupunki-kultuurista.
Suomenkieliset kirjailijat Lönnrotista saakka ovat tietysti vieläkin maalaisempia. Kalevala oli korpikultuurin, Kivi kyläkultuurin tuote. Maalainen on Erkko, maalainen Pietari Päivärinta. Kaarlo Bergbom on ainoa kaupunkilainen henki heidän joukossaan, mutta hänenkin tuotantonsa jää niin vähään, että hän ehtii vain pienen, silmänräpäyksellisen hahmokuvan silloisesta viipurilaisesta ympäristöstä pyöräyttää. Samuli S. on pikkukaupunki-kuvaajana jo paljon merkitsevämpi, ja hänellä, samoin kuin Juho Reijosellakin, on jo novelleja, jotka draamallisen kirjailijan kynällä piirrettyinä olisivat tarjonneet yhtä monta ilmielävää tyyppiä meidän näyttämöillemme kuin ne nyt tarjoovat lukijan mielikuvitukselle. Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy.
Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä sen aatteellisista tarkoitusperistä. Hän on saanut oman leiviskänsä hoidettavakseen, ja näyttää siltä kuin hän tajuaisi vaistomaisesti, että tuossa uudessa, murtavassa ajassa on yhtä paljon hänen omalle taiteilijapersonallisuudelleen vaarallista ja vihamielistä kuin siinä on hävittävää ja alasrepivää hänen rakkaalle pikkukaupunkilaiselle kultuuripiirilleen. Robert Kiljanderrakastaanimittäin sitä rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella huumorillaan käsittelee. Hänellä ei ole suinkaan halua ruveta sitä reformeeraamaan, sillä juuri siten hän kadottaisi ne klassilliset viivat, jotka vuosisatojen kehitys on piirtänyt häntä ympäröivään elämään ja jotka hänen mielestään kuitenkin kaikitenkin, kaikista sen inhimillisistä heikkouksista huolimatta, sulkevat sisäänsä niin paljon hyvää, lämmintä, turvallista ja tutunomaista.—Hänen suhteensa pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu yläpuolelle sitä.
Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo seympäristön eheys, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä. Tuollainen suomalainen, pikkukaupunkilainen yhteiskunta on täydellinen valtio valtiossa. Sen ylin huippu on pormestari, sen ministeristö on maistraatti, sen prokuraattori on viskaali, sen pappi on vähintään arkkipiispan vertainen suhteellisessa arvossaan ja kunniassaan. Jokainen tämän yhteiskunnan jäsen saa oman ympäristönsä tasolta katsottuna juuri yhtä moninkertaisen merkityksen kuin tämä yhteiskunta on pienempi tuota suurta yhteiskuntaa sen ulkopuolella. Sen lääkäri on kaiken tietopuolisen ja käytännöllisen lääketieteen auktoriteetti, sen rehtori kaiken pedagogiikan, sen kruununvouti on miltei kruunu itse ja sen postimestari vähintään—pääposti-tirehtööri. Sen järjestysvalta—pari kolme poliisia—merkitsee vähintään yhtä paljon kuin koko Preussin piikkikypäristö, sen kauppiaat, käsityöläiset, mestarit ja oppipojat yhtä paljon kuin kaikki Europan pankkiherrat taikka Amerikan öljy- ja teräskuninkaat. Jokainen heistä on tarpeellinen jäsen tässä hyvin-järjestetyn ja samalla sangen virkavaltaisen yhteiskunnan koneistossa, jossa ihmiset ovat ihmisiä niinkuin kaikkialla muuallakin, toiset vähän tuhmempia, toiset vähän viisaampia, toiset ehkä vähän parempia, toiset pahempia, mutta kaikki sentään sangen hupaisia, kun niitä Robert Kiljanderin humaanisella silmällä katselee. Onhan kaikkeus aina läsnä jokaisessa yksityiskohdassaan, koko ihmisyys jokaisessa edustajassaan. Tämä suuren taiteen tunnusmerkki tekee Kiljanderin hieman vanhanaikaisen, mutta samalla vanhanaikaisesti hienon ja miltei elegantin komiikan parhaassa merkityksessä klassilliseksi.
Ja tuolla yhteiskunnalla ovat omat sisälliset tapauksensa, jotka sitä kuohuttavat ainakin yhtä syvältä kuin sodat, vallankumoukset, työriidat ja luokkataistelut suuria valtioita sen ulkopuolella. Milloin on syynä siihenMestarin nuuskarasia, milloinAmalia ystävämme, milloinPukkisen pidot, milloin rettelötPostikonttorissa. Ja tuonkin yhteiskunnan sisällä taistellaan ja kärsitään, surraan ja iloitaan, kateus kutoo siellä juoniaan, rakkaus huntujaan, sääty-ylpeys istuu siellä vankasti valta-istuimellaan, sielläkin on pyrkijänsä, nousukkaansa ja ennen kaikkea peljättävä yleinen mielipiteensä, joka aina ankarana ja uhkaavana väikkyy poloisten ihmislasten yllä. Ei ole tarvis tiedustaa: »missä on nainen?» tämän yhteiskunnan seinien sisäpuolella. Hän on kaikkialla ja jokapaikassa, takana yksityisten tekojen ja julkisten tapauksien, ja hänenpä tähtensä voi moni tohvelisankari olla peijakkaanPahassa pulassa, kuten Kiljanderin ehkä kaikkein pirtein ja muoto-täydellisin huvinäytelmä todistaa. Tuiki koomillisia ovat tämän rakastettavan pienoispiirin henkilöt, jos he siirtyvät outoihin oloihin sen ulkopuolelle, varsinkin niin itsekkäässä tarkoituksessa kuinKumarrusmatka Helsinkiin. Parempi sitten, että he pysyvät vaikkaSanni Kortmanin koulunhenkisessä ilmakehässä, niin ahtaalta ja ummehtuneelta kuin se ehkä syrjäisestä saattaa tuntuakin.
Mutta tämän eheän, perinnäisen ympäristön särkee eteenpäin ryntäävä aika, ja jo viimemainitussa näytelmässä on jotakin särkynyttä, rikkonaista, joka todistaa tekijän entisen, klassillisen ympäristönsä keralla kadottavan osan myöskin omasta taiteellisesta varmuudestaan. Hän ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan kuin on kysymysperhepiiriensisällisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan. Mutta niin pian kuin uusijulkinen elämäniissä virkoaa, vaikenee hän vähitellen. Kansallinen herätys ei vielä sellaisenaan ollut pahemmin rikkonut hänen ympäristöään, siitä yksinkertaisesta syystä, että se romantisten alkulähteittensä mukaisesti ja ruotsinkielisestä sivistyneestä säädystä lähteneenä kohdistui lähinnä suomalaiseen maaseutuun. Niidenkin rauhoitettujen henkisten keitaiden häiritseminen, joita suomalaiset pikkukaupungit tähän saakka olivat olleet, jäi 1880-luvulla tapahtuvanyksilöllisenherätyksen asiaksi.
Robert Kiljanderin ikuinen kunnia on, että hän on tämän vaatimattoman, mutta ei silti vähemmän mieltäkiinnittävän kultuuripiirin säilyttänyt suomenkieliselle kirjallisuudelle.
Puhtaasti kirjalliselta kannalta on hänen tuotantonsa mitä huomattavin huolellisen ja täsmällisen tekotapansa vuoksi, joka ei ole vailla samaa hiukan vanhanaikaiselta vaikuttavaa elegansin piirrettä, mikä on koko hänen komiikkansa miellyttävimpiä ominaisuuksia. Epäilemättä se on tässä tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on ikäänkuin parirococonpuuderihiukkasta muistona menneiltä gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka edes tanskalaisessa merkityksessä. Pikemmin hän on sitten suomalainen, hiljaa hymyilevä ja joskus ääneenkin hymähtäväseurakoomikko, jonka sivistynyt, humaaninen silmä on samalla suuri »koiransilmä», joka kuitenkin vain poikkeustapauksissa voi koskettaa burleskia ja jolle realismin säälimätön todellisuuden erittely on yhtä vieras kuin romantikon maailmoita syleilevä synteesikin. Seisoen päättyvän romantiikan ja alkavan realismin ajan kultaisilla keskivaiheilla hän säilyttää parhaissa tuotteissaan erinomaisen taiteellisen tasapainon näiden välillä, laskee lujan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle ja levittää näytelmä- ja näyttämötaiteen harrastusta mitä laajimmalle juuri noihin samoihin seurapiireihin, joita hän on kuvannut ja jotka hänen jokaisen tuotteensa heti innostuksella omaksuvat. Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisenseuranäytelmän, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen.
Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: JuhoReijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen.