s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.—Novelleja ja Kertomuksia (1878), Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia (1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi (1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois (1895), Anna Liisa (1895).
Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja kirjallisella perinnöllä.
Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilmanentusiasmia. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata mukaansa suuret kansanjoukot.Romantinen hurmausoli kulkenut kautta Suomen niemen.
Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja puutteita niissä. Ajan henki käykriitilliseksi, aletaan arvostella ja irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää suomalaisuuden tienraivaajille.Totuustulee kaiken kirjallisen toiminnan tunnussanaksi,vapaa ajatusjavapaa sananiiksi välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii laajentumaankansainväliseksi.
Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden ensimmäistä suurta alkupistettä.
Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. kansalliseksi realismiksi.
Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden taidesuunnan—toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen—kultaista keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman taiteilijaluonteen asiaksi.
Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle kultuurille?
Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantistapyrkimystä luontoonoli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnontieteelliseen selittelyyn. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Silläkehitys-oppi, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinenluoja, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan avaruudessa. Samalla se oli ainoalaki, ainoa todellinen lainsäätäjä ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se »teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat jumalalliset ominaisuudet.
Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakintällätähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusihumaniteetinaika oli koittanut maailmassa.
Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista ollenkaan, vaan ainoastaantämäelämä jatämämaailma, jossa oli tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti kuin mahdollista. Uusielämän-ilon, uusi työn, terveyden ja toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi kuin mahdollista.Ateismin, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoenkäytännöllisen elämän, aineen ja hyödyn materialistiseen ja utilitaristiseen aikakauteen.
Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan ihmis-oikeuksiaan.Työväenliike, kaikista tähän-astisista yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa polttavimpana päiväjärjestykseen.
Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäinnais-vapautumisen. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään julkisen elämän aloille astumaan.
Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljättyeristystila, seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi, joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta, jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen: suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seuratanuorsuomalaisuuden.
Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron singahuttama salama, etenkinNooray.m. hänen yhteiskunnalliset näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan. Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nytajatella, mitä hän ennen on vain hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinenvalistuskaudenkirjailija.
Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissäänMurtovarkausjaRoinilan talossa, kumpikin KivenKihlauksenjaNummisuutarienkeralla, joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen. Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan. Täällä oli jo maaperä suomalaisenyhteiskunta-näytelmänsyntymiselle.
Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja yksilöllistä vapauden-vaatimusta.
Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä langennut tien oheen.
Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin valitettavampi. KirjoittaessaanTyömiehen vaimon, Minna Canth taittaa peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa, mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.
Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään, täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän asiaansa isänmaassa ja maailmassa?
Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin olivat vielä terveet, niidentäytyiolla terveitä, niin totta kuin luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua avuksivaistomainen ihminenvastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa. Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti hänelle sitä tuoreempaa, terveempää,luonnollisempaaihmisyyttä, joka niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana. Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.
Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen, olivat mahdollisia vasta sitten kuinauktoriteetti-uskokaikessa laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti, joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään? Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisenperheenauktoriteetissa, jolle sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth kirjoittaaPapin perheen. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen, isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat, heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.
Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä, joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järkitodistaa, kun tunnemyöntääja vaistovaatiipastori Valtarin olevan väärässä, niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.
Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth eitahdositä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään puoleen, hänen isän-vaistoonsa, murtaa hänet sen pohjalta lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja—rakkaudessa.
Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.
Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja naisenrakkaus-elämään, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori, sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaaSylvin. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta. Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi, keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää. Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovatluonnon-vastaisia. Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi. Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.
Anna-Liisaon Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonkaPimeyden valtatässä esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.—Yhteiskunnan muuttamista tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön itseensä, vaatimuksena hänensiveellisestävapaudestaan, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.
Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. HänenNovellinsa, hänen suorasanaiset kertomuksensaKöyhää kansaa,Salakariy.m. käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi» niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku, jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim.Salakarija poloinenKauppa-Lopoherättivätkään aikoinaan!
Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän ajoi—Vapaita aatteitaoli hänen kirkollisvastainen, liian lyhyt-aikainen julkaisunsa—ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.
s. 11/9 1861.—Sipolan Aapon kosioretki (1883), Siihen aikaan kuin isä lampun osti (1883), Kievarin pihalla (1884), Muudan markkinamies (1884), Rautatie (1884), Papin tytär (1885), Hellmanin herra (1886), Esimerkin vuoksi (1886), Kuvauksia (1889), Helsinkiin (1889), Yksin (1890), Lastuja (1891), Uusia lastuja (1892), Papin rouva (1893), Maailman murjoma (1894), Heränneitä (1894), Lastuja III (1896), Panu (1897), Lastuja IV (1899), Katajainen kansani (1899-1900), Aatteiden mies (1901), Kevät ja takatalvi (1906), Tuomia (1907) y.m.
Sama ratkaiseva vaikutus, mikä norjalaisella kirjallisuudella oli MinnaCanthiin, tuli Juhani Ahoon ranskalaisella kirjallisuudella olemaan.
Aho jatkaa siitä, mihin Reijonen lopettaa. Hänen ensimmäiset kansanomaiset kertomuksensa,Kievarin pihalla,Hellmanin herra,Esimerkin vuoksi,Kun isä lampun osti, ovat tyypillisen kansallisen realistin, jonka vain hänen leveämpi, eepillisempi tyylinsä ja jo nyt yksityiskohtaisempi tekotapansa monista muista hänen silloisista aikalaisistaan erottaa. Että hän, yhtä vähän kuin hekään, ei suinkaan vielä ole vapaa romantisista aineksista, todistaaMuuan markkinamies. Kertomus on hänellä vain muuttumassa yhä enemmän kuvaukseksi, kieli aina kansanomaisemmaksi ja maalauksellisemmaksi.
Tämän kehityskauden huippu onRautatie, joka samalla lienee koko suomalaisen kansanomaisen realismin huipuksi katsottava. Koskaan ei suomalaista luontoa ja suomalaista kansan-elämää oltu vielä kuvattu näin yksityiskohtaisella tekotavalla. Suomalainen pappila herttaisine rovastineen ja ruustinnoineen, suomalainen torppa tuolla kaukana salon sisässä yksivakaisine ukkoineen ja akkoineen, Suomen huurteinen talvi ja sen paahtava kesäpäivä, erämaan rauha ja sen läpi vinkaiseva junan vihellys, kaikki astuu meidän eteemme tässä erinomaisessa kuvauksessa välittömästi, impressionistisesti. Juoni on jo kokonaan jäänyt sivuasiaksi, pääpaino siirtynyt mehevään, maalaukselliseen siveltimen-käyttelyyn.
Toinen kehityskausi alkaaPapin tyttärestä.
Juhani Aho joutuu nyt europalaisen vaikutuksen alaiseksi, ensin norjalaisen, niinkuin Minna Canth, sitten ja paljon perinpohjaisemmin ranskalaisen. Edellisen hän jo yllämainitulla teoksellaan sivuuttaa. Ellin, papin tyttären, sielullinen kehityshistoria, hänen yksilöllinen vapauden-vaatimuksensa, hänen personallisesti viehättävän ja voimakkaasti alkuperäisen maailmansa ahtaaksi aitautuminen, hänen liikuttava tyytymyksensä, talttumuksensa ja alistumisensa harmaan arkielämän välttämättömyyteen, avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei rakasta: ne ovat omiaan johtamaan mieleen norjalaisia mestareita. Elli on probleemi, jonka tekijä asettaa meille keskustelun alaiseksi. Harvinaisuutena Ahon tuotannossa on tämä kirkas, kaunis kirja jo tuon hänelle niin oudon käsitteellisen piirteensä ja puhtaasti yksilöllisen sielun-elämän erittelynsä vuoksi mitä huomattavin.
Mutta Aho ei ole luotu sielullisten ongelmien selvittäjäksi. Vielä vähemmän hän on luotu ratkaisemaan niitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, joille Minna Canth ja sittemmin J.H. Erkko tuotantonsa omistavat. Hän on siihen aivan liian suuri epäilijä. Kaikista edistys- ja valistuskauden kuohuvista kysymyksistä hän valitsee vain yhden, tosin tärkeimmän ja syvimmän, sen, josta ei suorastaan pääse ohitse ja joka samalla tarjoaa hänelle suurimman runollisen liikkumis-alan: sukupuoli-kysymyksen. Sitäkään hän ei suinkaan kehitä yhteiskunnalliseen nais-vapautumiseen päin, kuten ajan henki oikeastaan vaatisi, vaan yksilölliseen kohtalokkaisuuteen: hänen naisensa eivät ole Martta-, vaan Maria-luonteita. Juhani Ahossa on alunpitäen hyvin vähän yhteiskunnallista. Hän onindividualistisyntymästään ja sellaisena oikeastaan luotu yksin eikä joukon kera kulkemaan. Hänen rakkaimmat henkilönsä ovat suuren luonnon lapsia, joiden syvästi eleeginen pohjavirta on juuri siinä, että heidän täytyy yhteiskunnan ahtaisiin rajoihin alistua.
Huomattakoon jo tässä, miten vierasta Ahon taiteilijaluonteelle kaikki traagillinen taistelu ja murtuminen on. Hänen henkilönsä eivät taitu mielellään, he taipuvat. Tyytyminen, talttuminen, sanalla sanoenresignatsioni, on jo näin varhain Juhani Ahon taiteen merkittävimpiä luonteenomaisuuksia.
Pidettäköön silmällä myös erästä toista piirrettä. SekäRautatieettä tuo pieni, klassillinen tarinaKun isä lampun ostikuvaavat kumpikin kahden vastakkain törmäävän ajan murroskohtaa: edistyksen ja entisen lamputtoman, rautatiettömän korpi-elämän. Tekijä ymmärtää edellisen välttämättömyyden, mutta hänen taapäin-katsova silmänsä seuraa jälkimmäisen poistumista mitä suurimmalla myötätunnolla. Hänessä ei ole pisaraakaan valistuskirjailijaa, joka sen taikka tämän puolesta agiteeraa. Hän asettuu jo heti kirjailija-uransa alussa ympäröivän elämän ja sen ristiriitojen suhteen taiteelliseksi syrjästä-katsojaksi.
Mutta samahan on myös ajan realistisen taidesuunnan vaatimus tosin ei niin paljon Pohjoismaissa, vaan Ranskassa, jonkataide taiteen vuoksinyt tulee Juhani Ahon kirjalliseksi johtotähdeksi. Täytyykatsoa, voidakseenkuvata, ja täytyy katsoa syrjästä, voidakseen kuvata niin terävästi ja yleispätevästi kuin mahdollista. »Palanen todellisuutta, nähtynä temperamentin läpi»: sehän oli Zolan aikanaan mullistava määritelmä realistisesta taideteoksesta. Se on Juhani Aholle sitä helpompaa, kun hänelle tyynen, talttuneen taiteilijaluonteensa mukaisesti ei suinkaan pistä päähän mennä yksityiskohtaiseen todellisuuden-kuvaukseensa omia personallisia lisiänsä sekoittamaan. Hänestä tulee itsetietoinen,objektivinentaiteilija.
Enemmän kuin Zolan miltei tieteellinen, turhantarkka, tuhansilla yksityisseikoilla sangen raskautettu taide lienee häneen tässä kehityskaudessaan kuitenkin vaikuttanut Maupassant, nykyaikaisen ranskalaisen novellin mestari, kepeämpi taiteilijaluonteeltaan ja loistokkaampi tekotavaltaan, saavuttamaton, säälimätön yksilöllisen sielun-elämän ja ympäröivien olojen erittelijä, samalla suuri runoilija. Realismin sijasta ruvetaan heidän ynnä muutamien muiden ranskalaisten mestarien kerällä puhumaannaturalismista, jota voi pitää sen viimeisenä johtopäätöksenä. Juhani Ahon äärimmäinen askel tähän suuntaan on hänen seuraava kirjansaHelsinkiin.
Hän on nyt mahdollisimman kaukana kaikesta kansallisesta romantiikasta. Hän on nyt yksinomaan ja ainoastaan taiteellinen syrjästä-katsoja, huomioiden-tekijä, tarkastaja. Hänen esitystapansa on kemiallisesti vapaa kaikesta romantisesta tunteesta ja tunteellisuudesta. Myöskin mielikuvituksen osa taideteoksen luomisessa on supistettu vähimpäänsa. Aihe, nuoren ylioppilaan matka pienen sisämaan-kaupungin rannasta »Helsingin hämärään» asti, on taiteellinen mitättömyys. Pääpaino on kokonaan siirtynyt kuvauksen realistisille yksityiskohdille, tavalle,kuinkatuo aihe esitetään.
Juhani Aho joutuu nyt itse personallisestikin ranskalaisen ilmakehän vaikutuspiiriin. Pariisi on tullut kaikkien hänen aikalaistensa nuorten kirjailijain ja taiteilijain pyhiinvaellus-paikaksi. Ja hänen seuraava kirjansaYksin, tuo »Pariisin lokaviemärien» hedelmä, kuten sitä sen ilmestyessä kansallisromantiselta taholta kauhistuksella nimitettiin, on meillä tuon kirjallisen aikakauden luonteenomaisin muistomerkki.
Näennäisesti Aho menee tässä vielä pitemmälle naturalismiin kuin edellisessä teoksessaan. Mutta ainoastaan näennäisesti. Niiden, jotka tämän kirjan edustamaa naturalistista taidesuuntaa tuomitsivat, olisi pitänyt tuomita etupäässä hänen kuvaustaanHelsinkiin, jossa se esiintyy vielä järkähtämättömämmin johdonmukaisena. Mutta tuomion syynä ei ollutkaan niin paljon tekijän,tapakuvata kuinaihe, kuin eräs sen aiheen sivu-episoodi, jota hän kuvasi. Kirjan aiheuttama kiista ja suuttumus ei siis myöskään olluttaiteellinen, vaanmoraalinensyntysanoiltaan. Puhtaasti taiteellisessa suhteessaYksinmerkitsee, paitsi suurta edistystä tekijälle personallisesti, jo pientä palaamista taaksepäin naturalismin äärimmäisestä, ulkonaisesta todellisuuden-tarkastelusta. Juoni merkitsee jo enemmän, tekijän silmä on jo enemmän kääntynyt sisäänpäin, mielikuvitus ja sen mukanatyylittely, yksityisseikkain erottelu ja yhdistely, on jälleen päässyt oikeuksiinsa. Mestarillisten luonnonkuvausten yllä lepäävä herkkä, runollinen auer ja terävän, sivistyneisen sielun-erittelyn alta esiin pilkistävä, syvästi personallinen tunne-elämä takaavat tälle rohkealle, rehelliselle kirjalle aina pysyvän paikan meidän köyhässä psykologisessa kirjallisuudessamme.
Huomaa kaikesta, että puhdaskauneuson jo tulemassa Juhani Ahon taiteen johtotähdeksi, ei suinkaan vielä realistisen totuuden kustannuksella, vaan sinä kypsänä hedelmänä, joka hänelle hyvän ja pahan tiedon puusta keveästi putoaa.
Vielä enemmän on näin asianlaitaPapin rouvassa. Juhani Ahon teokset seuraavat toisiaan elimellisellä, miltei elämäkerrallisella välttämättömyydellä. Tekijä ei tee niitä huvin vuoksi eikä joutohetken ratoksi. Ne merkitsevät hänelle yhtä monta porraspuuta kohti taiteen korkeuksia, yhtä monta oman sielun-elämän ja maailmankatsomuksen kehitys-astetta.—Kirjan henkilöt ovat osaksi samat kuinPapin tyttäressä. Mutta toisakseen ne eivät kuitenkaan ole samat: on tullut lisäksi suuren runouden loisto ja läpikuultavuus.
Naturalistisen taiteen terävät ääriviivat ovat nyt pyöristyneet, luonnontutkijan vaarin-otot tekijän sisä- ja ulkopuolelta sulaneet yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Tekijä itse ei seiso enää ulkopuolella ainettaan, hän on sen keskellä, hän on sen keralla, hän on sen jokaisessa solussa ja sopukassa. Hän on toisin sanoen yhtä oman aineensa kanssa.Papin rouvaon Juhani Ahon realistisen kehityskauden suuri loppupiste ja samalla alku siihen uuteen, jota me tahtoisimme hänen klassilliseksi kehityskaudekseen nimittää. Kirjan miehinen päähenkilö on sama, jokaPapin tyttäressäpistäytyy Ellin kotona, vaeltava, valko-lakkinen ylioppilas, hiukan vanhan romantiikan sädekehää (Topeliuksen tapaan) kulmillaan. Mutta alkuperäisiltä aines-osiltaan hän on myös sama, joka kerran tuosta etäisestä sisämaan-kaupungista matkasi »Helsinkiin», sama, joka tunsi olevansa »yksin» europalaisen suurkaupungin vilinässä. Elli taas on tuon resigneeratun, syvästi eleegisen tunnesävyn hahmottelema naisluonne, saman, jonka me tapaamme kaikkialla Ahon teoksissa. Missään ei kuitenkaan voimakkaampana kuin tässä. Kirjan surumielinen loppusävel ei ole enää pelkkää resignatsionia, se on tärisyttävää, sydän-öistä epätoivoa, melankoliaa, joka lähentelee suurta traagillisuutta. Ellin sydämessä on todellakin suuri taistelo tapahtunut: hän on torjunut luotaan sen ainoan, jota hän rakasti ja joka yksin ehkä olisi voinut tehdä hänelle elämän elämisen arvoiseksi.
Yhtä paljon kuin henkilöiden sielun-elämä kiinnittää lukijan huomiotaPapin rouvassasen kesäisen luonnon värit ja viivat, jotka sitä säestävät niin herkästi, niin heleästi, niin tunnelmallisesti ja täyteläästi. Juhani Aho on palannut takaisin suomalaiselle pohjalleen, tullut täysin valmiina taiteilijana ja maailmankansalaisena. Suomen luonto on avannut ensin sylinsä hänelle, Suomen utuinen, tulvehtiva luonto, jolla tästä lähtien ei ole hänelle enää yhtään salaisuutta.
Juhani Aho seisoo nyt realistisen taiteensa korkeimmalla kukkulalla. Hänen huomiokykynsä on yhtä terävä kuin hänen tekotapansa joustava ja päivänselvä. Mutta hän kulkee jo korkeiden jumalien kosto povessaan: hän ei usko enää realistisen taiteen yksin-oikeutukseen, hän myöntää jo jotakin hyvää tulevan myös romantiikan Galileasta.
Se tekee hänet ensin hiukan epävarmaksi. Hän koettaa ensin realistista kansankertomusta aikaisimman kehityskautensa tapaan ja kirjoittaaMaailman murjoman, ikäänkuin muistona entisiltäRautatienajoiltaan. Mutta hän on jo ehtinyt liian kauas tyylittelyyn: siitä syntyy siro, muotokaunis salonkikertomus, jossa, paitsi sen taiturillista tekotapaa, kiinnittää kenties enimmän huomiota tekijän uusi, synkistynyt käsitys uuden ja vanhan ajan yhteentörmäämisestä.—Monet muutkin muistot entisiltä ajoilta heräävät hänen mielessään. Hänen silmänsä siirtyy kauas taapäin, siihen omituiseen uskonnolliseen liikkeesen, jota hän lapsena on voinut tarkastella omassa lähimmässä ympäristössään ja jonka jälkiä hän vieläkin tapaa kotiseuduillaan. Hän kirjoittaaHeränneitä, lyhyitä, runollisia kuvauksia uskonnollisen haaveilun alalta, nekin enemmän esteettiseltä herkuttelulta kuin syvältä sydämentaiteelta vaikuttavia.
On ikäänkuin ei Aho tähän aikaan vielä saisi kyllin ilmaa siipiensä alle. Hän ikäänkuin tunnustelee puoleen ja toiseen, mistä löytyisi se uusi ura hänelle, joka jälleen avaisi elämän ja hänen oman olentonsa lukkoon menneet ovet hänelle.
Mutta onhan hän jo löytänyt sen oikeastaan:Lastujaon se uusi taidemuoto, joka nyt vastaa hänen sisintä olemustaan.
Se ei ole nyt enää yhtä yksinkertainen kuin ennen, sillä hän on vapautunut kaikista dogmaattisista taideteorioista ja avannut sydämensä selkoselälleen koko elämän tulvehtivalle, tuhatvivahteiselle kauneudelle. Onpa hän itsekin pukenut muotoon oman uuden taiteellisen uskontunnustuksensa tuossa pienessä tunnelmapalasessaTeatterista tultua, josta en malta olla tähän eräitä karakteristisia kohtia lainaamatta.
Hän on ollut katsomassa Calderonin romantista näytelmääElämä on unelmaja siitä innostunut. »Onko mahdollista», kysyy hän kummeksien itseltään, »että uudenaikaisen realistisen kirjallisuuden teoriiat eivät olisikaan lausuneet viimeistä sanaansa? Olisinko erehtynyt ylenkatsoessani vanhoja klassikoita ja nauraessani romantiikalle?—koskapa tuo pilven takainen draama on minua liikuttanut?—koskapa olen koko illan sen kehittymistä jännityksellä seurannut ja koskapa sen runomitta vieläkin hyväilee korviani?»
Hän kysyy itseltään, onko tämä vain hetken vaikutusta. Ei, hän ei luule sitä. »Mielen muutoksella on syvempi psykolooginen perustus.» Ja hän jatkaa:
»Realismilla, sillä, joka kuvaa olot ja elämän ja ihmiset semmoisina kuin ne ovat, on oma viehätyksensä ja klassillisuudella omansa. Kun on virkeä aamupäivä, kun kadut ovat täynnä liikettä ja vilinää, ja kun menee itse virran mukana, niin sitoutuu silmä siihen, siinä löytää näkemistä ja sitä on huvitettu tarkastamasta. Mutta kun lähenee ilta, kun kadut ovat tyhjiä ja taloissa nukutaan, niin unohtuu edellinen mieliala ja sijaan tulee toinen. Haluaa lepoa, ajatukset irtautuvat askareiden ja toiminnan yksityiskohdista, elämän suuret, yksinkertaiset piirteet alkavat kuultaa läpi ja muodostua aatteiksi.»
Nyt hän tunnustaa molemmat, realismin niinkuin romantiikankin, yhtä oikeutetuiksi. Nyt tuntuvat turhilta hänestä kaikki riidat eri katsantotapojen välillä, eikä hän voi kyllin ihmetellä, »kuinka ihmisten näköpiiri voi olla niin ahdas, ettei hän näe ulkopuolelle oman, hetkellisen mielialansa rajoja!» Häntä oikein harmittavat nyt nuo realismin ijänikuiset taistosanat. »Puhtaitten, läpikuultavain aatteiden esittäminen ei kuulu, niin väitetään, sopivan nykyajan ihmiselle. Hän tahtoo nähdä kirjallisuudessa ihmisiä eikä ihanteita, hän tahtoo tutustua elämään eikä aatteisiin.» Ne väitteet tuntuvat hänen mielestään nyt tuiki jokapäiväisiltä. Eikö tuollainen väittäjä ole huomannut, »että hänellä on arkipäivän hyörinä ja tuulinen taivas, mutta että hänellä on myöskin sunnuntain mietityttävä rauha ja päänsä päällä sen totinen, tyyni sinilaki? Ja kuitenkin julistaa hän yhden aina oikeaksi, ja toisen vääräksi, ja arvostelee sen mukaan kaikki ja tahtoo saada sen muihinkin pakotetuksi.»
Juhani Ahosta tuleeklassillinenkirjailija.
Hän on saanut kyllänsä nyt pelkästä yksityisseikkojen erittelystä, hän pyrkii suuriin yhteenvetoihin, niinkuin muuten koko aika hänen ympärillään. Mutta kerran tultuaan tuntemaan kaiken verrannollisuuden hän ei suinkaan halua jatkaa synteesejään siihen saakka, että tuosta yksityisseikkojen kirjavasta moninaisuudesta, jota todellisuudeksi nimitetään, alkaisi sen syvempi totuus, s.o. »aatteet» ja »ihanteet» hänelle ilmestyä. Jos hän tähän saakka on ollut syrjästä-katsoja, on hän tästä lähtien vielä enempi. Jos hän tähän saakka on ollut epäilijä, on hän tästä eteenpäin täydellinen taiteilija-nihilisti. Usko realismiin oli hänen viimeinen käsitteellinen uskonkappaleensa. Tästä lähtien hän ei tunnusta muuta totuutta kuin omat hetkelliset mielialansa eikä muuta estetiikkaa kuin sitä, joka sallii hänen jokaista niistä vapaasti ja häikäilemättömästi heijastella.
Mutta tämähän on subjektivisen, lyyrillisen taiteilijan ohjesääntö. Niinpä kyllä, ja Juhani Aho löytääkin sitä seuraten suurenrunoilijanitsestään.
Tarkemmin sanoen:tunnelmarunoilijan. Sillä tunnelma tulee nyt hänen tuotantonsa vallitsevaksi pohjasävyksi, ei mikään dionyysinen, dityrambinen tunnelma tosin, vaan sangen viileä, plastillinen, eepillinen, sanalla sanoen:apollooninen, tätä Nietzschen erinomaista taidesanaa käyttääksemme.
Näin vapautuu Aho viimeisimmästäkin aatteellisesta tarkoitusperäisyydestään. Voipa sanoa, että hän pelkää sitä täs'edes taiteessaan kuin ruttoa, eikä ihmekään. Sillä onhan »aate» jo sellaisenaan niin suuri synteesi sille, joka on tottunut elämän tuhansia yksityisseikkoja tarkastelemaan, että se vaikuttaa häneen suorastaan yksipuoliselta ja vastenmieliseltä. Ja yksipuolinen tahtoo Juhani Aho kaikkein viimeksi olla.Kokoelämän, koko runsaan, äärettömän elämän hän tahtoo käsittää ja ymmärtää sekä tulkita sitä omassa taiteessaan yhtä myötätuntoisesti ja yhtä tasapuolisesti, olipa sitten kysymys sen valoista taikka varjoista, sen »oikeista» taikka »vääristä» mitalinpuoliskoista, tehdä taidetta tekemättä elämän pienimmällekään osalle sitä veristä väkivaltaa, jota »aatteet» ja »ihanteet» aina jo ihmisen omalle hetkellisemmälle sielunelämälle harjoittavat. Kaikkein vähimmän hän tahtoo olla väärintekijä omille tunnelmilleen, jotka ovat kullankalliit hänelle, joita hän nyt lyyrikon rakkaudella vaalii ja viljelee ja jotka nyt muodostavat sen väikkyvän hunnun hänen ja muun maailman välille, mikä estää hänet epäilijän tavalliseen raskasmielisyyteen ja melankoliaan tyysti uppoamasta.
Epäily ei suinkaan johda häntä Kaarlo Kramsun tapaiseen traagilliseen epätoivoon, vaan pikemmin helleeniseenkauneudenpalvelukseen, suomalaispakanalliseenkauneudenuskontoon.
Taikka kenties paremmin sanoen:luonnon-palvelukseen,luonnon-uskontoon. Sillä luonto, Suomen suuri luonto, tulee nyt Juhani Ahon taiteen korkeimmaksi ulkonaiseksi kultiksi, samoin kuin tunnelmat ovat tulleet hänen sisällisiksi hartaushetkikseen.
Ei kuulu tämän pienen »pikakuvan» puitteisiin toistaa pala palalta, lastu lastulta ja tunnelma tunnelmalta,mitenhän on tätä luontoa kuvannut, millä haavanlehden herkkyydellä hän on seurannut sen jokaista pienintäkin vivahdusta ja millä mestaruudella hän on sen viivat vetänyt, sen värit meille välkyttänyt. Pyhässä ja aressa, aamussa ja illassa, syksyssä ja keväässä, tuiskussa ja pakkasessa, kaikessa hän on nähnyt siinä ikuisen kauneuden väreilyn, kuullut korkean runouden huminan korvissaan. HänenLastunsaovat oikea, todellinenLuonnon kirja, oikea, todellinenMaamme-kirjakaikille Suomen kansalaisille. Kuka on kuullut kesäpäiväisen heinän ritinän niinkuin Juhani Aho? Kuka tuntenut tuoreen lumen tuoksahtavan, kuka nähnyt metsäpolunsillätavoin kankaita kierrättelevän kuin hän? Kenelle on kuiva puu korvessa niin kauniisti helähtänyt, kenelle ollut niin »tervetullut talvinen pimeä», kenelle kettu ja jänis jättäneet niin runolliset jäljet juostessaan? Ei kenellekään Suomen runoilijain seassa. Enkä tiedä ketään koko maailmankirjallisuudesta, joka voisi vetää vertoja Juhani Aholle luonnonkuvaajana. Meidän omassa kirjallisuudessamme jäävät kaikki siinä suhteessa varjoon hänen rinnallaan, Aleksis Kivi joutuu harvaviivaiseksi romantikoksi ja meidän ruotsinkieliset klassikkomme Runeberg ja Topelius vain vienosti soinnahteleviksi viiskielisiksi kanteleiksi tämän uuden, nykyaikaisen, täys-äänisen orkesterin kaikuessa, jolla Juhani Aho on suomalaista isänmaata kautta koko tuotantonsa, mutta eritoten juuriLastuissaan, ikuistanut.
On vaikea mainita esimerkkejä siinä, missä ei ole olemassa muuta kuin esimerkkejä.Kosteikko,kukkula,saarikomieliimme kangastuisi vaiIsien puunkojuurelle istuisimme?Kaksinkokalpeassa kuutamo-yössä ajelisimme vaiKorven kostonkolappalaisia maisemia ihailisimme? Paras, etten yritäkään luetella. Niitä on liian paljon, ne ovat kaikki tehtyjä samalla todellakin pakanallisella luonnontunteella ja tekotavan koskaan väsähtymättömällä taituruudella.
Juhani Ahon eläinlastut sietäisivät aivan oman tutkielmansa. Ne eivät ole lastentaruja Topeliuksen taikka Andersenin tapaan, ne ovat metsästäjän, ne ovat partasuisen luonnonpapin, jolle kaikki elää suorastaan inhimillistä elämää, panteistin, jolle hänen oma hartautensa tai oma huumorinsa kaikki luodut hänen ympärillään elävöittää. Olkoon sitten kysymysMullikastataiPienestä jäniksenpojasta,HulastataiHektor II:sta,Variksistatai kettu-repolaisesta, aina pysyy Ahon taide samalla korkealla tasapinnalla, aina esiintyy hänen eläinmaailmansa meille yhtä hauskana, yhtä humaanisena. Niiden huippu on kentiesHyveen palkka, tuo mestarin ylemmyydellä piirretty ja vallittu kettu-filosofia, joka tarkasti määritellyn taideteoksen puitteisiin kätkee niin paljon epäilijän iloa ja pakanallisen nautiskelijan hymyilevää maailmankatsomusta.
Luonto on tullut Aholle pelastajana ja vapauttajana. Hän on liian selkeä ja kirkas henki vaipuakseen siihen sielulliseen mystiikkaan, joka 1890-luvulla kautta koko europalaisen kirjallisuuden puhaltaa.Hätä, lyhyt tunnelmakuvaus, lienee hänen syvimpiä pohjamittauksiaan tässä suhteessa, sekään ei aivan syvä. Samoin hän on liian suuri pakana tehdäkseen täydellistä ympäri-käännöstä Strindbergin taikka Jörgensenin tapaan: iva, intohimottomuus, blaseerautuminen ja vihdoin kylmä sarkasmi ja kyynillisyys ovat jo paljon lähempänä häntä, eikä niiden näytteitä suinkaan puutu hänen harvinaisen monivivahteisesta tuotannostaan. Onpa hänen pilkkansa, muuten purevimpia koko suomenkielisessä kirjallisuudessa, kohdistunut niinkin pyhiin asioihin kuin itse kansallisuus-aatteen ajajiin:Nuori sieluon siitä todistuksena. Kuitenkin sulaa iva hänellä tavallisesti hyväntahtoiseksi huumoriksi, tulkoon sitten puhe yhteiskunnanMallikelpoisistataikkaLiian suurista miehistä,Yhdistysten aikakaudestataiYrjö Antmanista ja kumpp:ista.Ihmisten yhteiskunnallinen hyörinä ja pyörinä esiintyy Aholle useimmiten enemmän tahi vähemmän naurettavana. Hän on siinäkin suhteessa täysi individualisti ja uskollinen omalle epäilevälle luonnonlaadulleen.
Tunnelmat eivät Aholta suinkaan ole sumentaneet hänen terävää ja kirkasta todellisuuden-tuntoaan, epäilijän pilkka ja sensualistin herkuttelu ei elämän ankarampia, yksinkertaisempia viivojakaan.Alakuloisuuden ylistyksenrinnalla saattaaUudisasukaserinomaisesti viihtyä hänen mielikuvituksessaan,MetsänneitojenrinnallaVilhelmiina Wäisänen, taikkaSasu Punainen.—Mutta sehän on jo sitä, mitä sanotaan universaaliseksi mielikuvitukseksi.
Luonnon-elämä, luonnon-ihmisten raadanta rahan-alainen herättää hänen vilpitöntä kunnioitustaan. Sieltäpäin katsottuna näyttää isänmaakin aivan toisellaiselta kuin tuolta pääkaupungista käsin, romantisen paatoksen tai romantisen ironian silmälasien läpi.Maan sydämeenhän pyrkii jo Pariisista palatessaan, maan sydämestä nousevat hänelleKatajaisen kansallisuutemmesyntysanat, jotka hän kahdessa isänmaallisessa lastukokoelmassa sortovuosina lähemmin kehittelee. Monen mestarillisen ajankuvauksen ohella sisältävät ne sellaisiakin voittoja vaikean poliittisen allegorian muodon yli kuin on esim. tuo yksinkertainen ja suurpiirteinen taideteosSammuta sinä, minä sytytän!Valitessaan sitkeän, taipuisan katajan passiivisen vastarinnan ja koko suomalaisen kansallishengen vertauskuvaksi osaa Aho epäilemättä yhtä syvälle erään suomalaisuuden osan luonteenominaisuuksiin kuin hän samalla on uskollinen omalle passiiviselle taiteilijaluonteelleen, jolle resignatsioni jo alunpitäen on ollut niin myötäsyntynyttä. Ainoastaan korkeampaa isänmaallista mahtipontisuutta tavoitellessaan hän vaikuttaa joskus oudosti ja vieroittavasti. Huomaa heti, että tässä hänen intohimoton eepillinen taiteilijaluonteensa asettaa vaikeasti ylikäyvän rajan hänelle.
Juhani Ahon luonnon-uskonnon, hänen uuden, kansanomaisen isänmaallisuutensa sekä siitä seuranneiden puolipakanallisten puolikristillisten tunnelmasarjojen tulos onPanu, hänen suuri romaaninsa kristin-uskon ja pakanuuden taistelusta Suomen sydänmailla, jolla hän, realismin entinen esitaistelija, jälleen tekee sovinnon kansallisen romantiikan kanssa, liukuen vähitellen yhä syvemmälle sen laajaan, lämpimään syleilyyn.
Mutta tätä, samoin kuin yleensä Ahon myöhäisintä tuotantoa, täysin ymmärtääksemme täytyy meidän nopeasti katsahtaa, mitä sillä välin oli tuolla ulkona maailmankirjallisuudessa ja koko europalaisessa hengen-elämässä tapahtunut.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus,aktsiota reaktsio. Kehitys-opin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja mekaanisen maailmanjärjestyksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa on jälleen kaikkialla maailmassa seurannut uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen, uusi uskon, toivon ja rakkauden aikakausi. Ihmiset ovat jälleen toistaiseksi saaneet kyllänsä yksityisseikkojen tieteellisestä selittelystä: he pyrkivät takaisin synteesiin, kokonaiskuvaan, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Taiteilijain silmä on ollut liian kauan tähdätty ulospäin: heidän tekee jälleen mieli katsoa sisäänpäin, oman yksilöllisen sielun-elämänsä salaperäisiin onkaloihin.
Eikä ainoastaan sisäänpäin, vaan myöskin taaksepäin. Edistys on ollut liian nopea, kaikki eivät ole ehtineet seurata mukana, ja jos ovatkin päänsä ja älyllisen olentonsa puolesta, on heidän sydämensä syvin kaipuu jäänyt kiinnitetyksi vanhaan, menevään ja murenevaan. Sinne jäi sittenkin niin paljon kaunista jäljellepäin, entinen aika oli sittenkin niin ehyt ja lämmin, iso-äidit olivat niin herttaisia ja hymyileviä, iso-isät niin lujia, viisaita ja voimakkaita. Heidän rinnallaan esiintyy nykyisen ajan ihminen niin tuiki hajanaisena, rikki-revittynä ja tyylittömänä.
Ihminen oli onnellisempi ennen: tämä pelottava epäily astuu äkkiä koko edistyksen ja valistuksen ajan tietoisuuteen.
Miksi silloin rehkiä ja raataa? Mitä varten pyrkiä ja ponnistella? Syvä surumielisyys valtaa mielet, toiset blaseerautuvat kokonaan, toiset käyvät kylmiksi ja kyynillisiksi.Fin de sièclenaika on tullut, vuosisata menee mailleen pilvien, peittämänä. On kuin koko ihmiskunta olisi väsynyt ja tahtoisi huoahtaa.
Silloin heräävät myös eloon kaikki vanhat uskonnolliset mielikuvat, ja uusi mystiikan, uusi salaoppien, henkien-manauksen ja tähti-ennustusten aika tuulahtaa läpi vuosisadan-lopun sivistyneimmän sielun-elämän. Katumuksen ja parannuksen hetki on tullut, ihmishenki tuntee jälleen tarpeen langeta polvilleen suuren, tuntemattoman maailmanhengen eteen. Turhaan varoittavat harmaantuneet valistuskauden sankarit, kuten Georg Brandes, tästä uudesta taantumuksellisesta virtauksesta, joka heidän mielestään on omiaan johtamaan suoraanobskurantismiin. Se tulee kuin tuleekin eikä jätä ketään koskemattomaksi.
Samalla tapahtuu muutos taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistinen totuus yksin ei riitä enää, syntyy pyrkimystyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvienyksinkertaistuttamiseen, värien sijastaviivoihin, silmänräpäyksellisen, impressionistisen totuuden sijasta pysyvään, vuosisatojen läpi seisovaan,monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää: Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Toiset etsivät vaikutuksia renässansin, toiset antiikin taiteesta. Eräille ei riitä enää sekään, vaan he menevät aina muinaisen Egyptin, Assyrian ja Intian alkulähteille. Sieltä vasta he löytävät ne »elämän suuret yksinkertaiset piirteet», joita Aho ikävöiTeatterista tultuaan. Tekotavankoristeellisuustulee kaiken tyylittelyn korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan taide on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, symbolistiseksi.
Juhani Aho seuraa ajan virran mukana, mutta omalla tavallaan. Se on hänelle sitäkin helpompaa, kun hänen silmänsä alunpitäen on ollut kääntynyt taaksepäin.Vanhat valkamatovat olleet aina lähempänä hänen sydäntään kuin uudet »rykirannat», eleeginen pohjatunnelma kaiken kauniin ja runollisen katoamisesta aina syvempi hänelle kuin järjen raikas riemu höyryn ja sähkön murtavien valtojen voittelosta.Hänenei ole tarvis mennä merta etemmä kalaan: ajan mystillisen tarpeen hän suorittaa omalta kohdaltaan luonnon-mystiikalla, ajan vaatimuksen romantisesta kauneudesta sukeltamalla syvällekalevalaisiinkauneusmaailmoihin, joista Jorman lempeä, sopusointuinen ihanne-ihminenPanussahänelle vähitellen seijastuu. Panu itse on hänelle turmeltunut nykyaika, pappi, hänen vastustajansa, silloinen tuleva aika, josta Aholla on meille vielä sangen vähän kaunista ja inhimillistä kerrottavaa. Kaunis on vain vanha ja menevä, kaunis on Jorma, kauniit Annikki ja Kari, jotka edustavat entistä, turmeltumatonta, kalevalaista,—Juhani Aho koskettaa nyt Elias Lönnrotia. Jorma on heimoa vanhan Väinämöisen,Panunkansallinen romantiikka sangen läheistä sukua sille, joka oli itseKalevalantekijän aikoinaan työhön innostanut.
»Ympäri käydään, yhteen tullaan», olisi Lönnrot todellakin voinut virkkaa Aholle, jos hänPanunilmestyessä olisi elänyt vielä.
Puhtaasti taiteellisessa suhteessaPanumerkitsee Juhani Aholle pitkää askelta kohti tyylittelyä, kohti valikoimista, kohti monumentalista tekotapaa. Hänen luonnonkuvauksissaan on nyt loisto, ennen-kuulumaton suomenkielisessä kirjallisuudessa, ja hänen kielenkäyttelynsä on saavuttanut sen hurmaavan koskemattomuuden leiman, joka on vain maailmankirjallisuuden suurilla mestareilla. Vähemmän mieltäkiinnittävä on teoksen juoni:kuvaajapyrkii jossakin määrin tekemään väkivaltaakertojalle, viehättävät yksityisseikat laajenemaan monumentalisen kokonaisvaikutuksen kustannuksella.
Vielä enemmän on asianlaita näin Ahon seuraavassa suuressa romaanissaKevät ja takatalvi.
Juhani Aho menee siinä aina syvemmälle oman olentonsa uumeniin. Hän ottaa nyt uudestaan käsitelläkseen sen uskonnollisen liikkeen, jota hänHeränneissäoli europalaisen taiteilijan silmällä ohimennen tarkastanut, ottaa katsellakseen sitä koko kansallisen herätyksen ajan yhteydessä ja tulee, oman muuttuneen olentonsa mukaisesti, nyt varsin toisellaisiin tuloksiin. Itse kansallinen romantiikka, jota hän äsken oliPanussaihannoinut, esiintyy hänelle nyt sangen köykäisenä niiden vieläkin harvaviivaisempien, ankarien ja niin sanoaksemmetalonpoikais-realistisienelämän-arvojen rinnalla, joita nuo vakavat, hartaat körttiläiset Suomen sydänmailla omikseen tunnustavat. Kansallinen herätys on tässä se esiin murtautuva uusi, josta Aholla, johdonmukaista kyllä, ei ole erittäin paljon kaunista kerrottavaa, pietismi taas se kansan oman olennon syvyyksistä kumpuava uskonvaatimus, jonka tekijä kohottaa kaikkea ajan käsitteellistä kultuuria korkeammalle.—Juhani Aho lyö nyt kättä Paavo Ruotsalaiselle ja hänen kauttaan välillisestiPanunkristilliselle papille, joka hänen edellisessä teoksessaan vielä oli jäänyt niin osattomaksi hänen taiteellisesta mielenkiinnostaan.
Tämä meidän kirjallisuutemme imponeeraavin yksilöllinen kehityskulku on sisäisellä välttämättömyydellä ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella tapahtunut.
Ahon kirjallinen tuotanto kulkee omia uriaan, seuraa omia lakejaan, aina yhteydessä ajanhengen kanssa, aina siitä juuri hänelle sopivat aines-osat itseensä sulattaen. Kansallisesta realismista ranskalaiseen naturalismiin, ranskalaisesta naturalismista uusromantiikkaan, uusromantiikasta vanhaan kansalliseen romantiikkaan, kaikkialla hän kuitenkin on sama, aina Juhani Aho, aina itselleen uskollinen, aina epäilijä, aina perus-olemukseltaan taiteilija. Niin paradoksilta kuin ehkä saattaa kuuluakin, on nimittäin juuri hänen viimeistä kehityskauttaan, jotaKevät ja takatalviedustaa, syvimmän epäilyn tuotteena pidettävä: epäilyn, joka kärjistyy itseensä, epäilyn, joka epäilee omaa oikeuttaan—Minna Canth oli kohottanut terveen järjen lipun suomenkielisessä kirjallisuudessa. Juhani Aho pystyttää sen kaiken järkeilyn äärimmälle jyrkänteelle, siihen, missä järki loppuu ja alkaa uskonnollinen tunne-elämä.
Tyylillisessä suhteessa on Ahon vaikutus suorasanaiseen kirjallisuuteemme ollut perinjuurinen. Ei voida kirjoittaa hänen jälkeensä niinkuin kirjoitettiin ennen häntä: sen totuuden on varmaan jokainen suorasanaisen muodon käyttäjä meillä tunnustava. Artistisesti enimmän hän on kenties vaikuttanut siihenLastuillaan, sisällisesti enimmänYksin-kirjallaan jaPapin rouvallaan. Mutta kaikella, mitä hän on kirjoittanut, on ollut yleistä makua puhdistava merkitys meillä, joskaan hän viivataiteilijana ei ehkä tule yhtä mullistavasti kuin kerran väritaiteilijana suomenkielisen kirjallisuuden kehitykseen vaikuttamaan.
s. 16/11 1861.—Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja (1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), Helena (1902) Elämän meri (1903), Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909) y.m.
Norjalainen ja ranskalainen vaikutus oli jo Minna Canthin ja Juhani Ahon kautta saanut pysyvän jalansijan »nuoren Suomen» henkisessä elämässä. Arvid Järnefeltin mukana tulee siihen kolmas suuri kirjallinen vaikutus, nimittäin venäläinen.
Ei kuitenkaan heti hänen kirjallisen toimintansa alkaessa. Miltä ilmansuunnalta hyvänsä lienevätkin hänen ensimmäisen suuren romaaninsaIsänmaankirjalliset lähtökohdat etsittävissä, esiintyy siinä yleis-inhimillinen kultuuri ja yleis-europalainen hengen-elämä niin eheästi ja itsenäisesti sulatettuna, että olisi varmaan sangen vaikeata käydä siinä minkään erikoisen maan antamia aines-osia lähemmin erittelemään. Päinvastoin kuin useimmat muut suomenkieliset kirjailijat saavuttaa Arvid Järnefelt juuri esikoisteoksessaan omaperäisen sielullisen ja kirjallisen kehityksensä korkeimman ennätyksen. Hän tulee kirjallisuuteemme täysvalmiina ja joka suuntaan tahkottuna taiteilijana, salamana kirkkaalta taivaalta, hienostuneimman henkisen viljelyksen hedelmänä, mitä suomenkielisellä kirjallisuudella yleensä lienee näytettävänä.
Komeammin ei kukaan suomalainen kirjailija vielä tähän päivään saakka ole »esikoinut». Muistuu todellakin mieleen sitä ajatellessa vertaus pyramiidista, joka on asetettu huipulleen seisomaan.
Isänmaanilmestyminen oli aikoinaan kirjallinen merkkitapaus, jonka vertaista meillä ei ole ollut Aleksis KivenSeitsemän veljeksenilmestyttyä. Se on yhä edelleenkin meidän paras kultuuriromaanimme, pään ja sydämen kultuurin, maailmankansalaisen katsantotavan jaloin tuote meillä, puhumattakaan siitä, että tällä, ei vain yllämainitussa merkityksessä, »pyramidaalisella» taideteoksella on 1880-luvun ja 1890-luvun taitteen suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma, yksinseisova ja vallitseva asemansa.
Sanalla sanoen: se on todellisenpääkaupunkilaisenkultuurin ensimmäinen suuri voitto meillä.
On ollut ennen Elias Lönnrotin ja Kalevalan yhteydessä puhe suomalaisesta korpikultuurista, Aleksis Kiven yhteydessä suomalaisesta kyläkultuurista. Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan. Me olemme nähneet myös, miten suomalaisuuden herätys ja siihen niin elimellisesti liittyvä kaikinpuolisen, kuumeentapaisen valistuksen ja edistyksen, Oksasen, Päivärinnan, J.H. Erkon ja Minna Canthin tulkitsema aika tulee ja särkee kaikki nämä vanhat, eheät suomalaiset sivistyspiirit, kylväen kaikkialle levottomuutta, ristiriitoja, kihisevää työtä ja toimintaa.Pääkaupungistayksin on suomenkielisellä kirjallisuudella ollut tähän saakka verrattain vähän sanomista. Mitä on Helsingissä, mitä on maan kirkkaassa ja valoisassa pääkaupungissa sillä aikaa tapahtunut?
Sielläkin on muodostunut oma suomenkielinen sivistyspiirinsä, tosin aivan nuori vielä ja vailla syvempiä suomalaisia traditsioneja. Se oli tullut vasta kansallisen herätyksen mukana, eikä kuten ennen mainitut suomalaisen sivistys-elämän muodot, ollut olemassa jo ennen sitä. Sama aatteellinen liike siis, joka tuolla maan sydämessä särkee ja pirstoo vanhoja, isiltä-perittyjä kokonaisuuksia, näyttää maan pääkaupungissa, kuten luonnollista onkin, ensimmäiseksi omaa positivista, uudesta-luovaa kykyään. Tosin täälläkin ainoastaan suomenkieliseen sivistys-elämään nähden, sillä särkihän kansallisuus-aate kylläkin väkivaltaisesti senruotsinkielisenkokonaisuuden, minkä Helsingin sivistys-elämä ennen sitä oli muodostanut.
Snellmanin oppi oli ensin opiskelevan yliopistonuorison sydämet sytyttänyt, ja olemme jo kirjallisellakin alalla nähneet siitä nousevan, paitsi Oksasta, kokoKirjallisen kuukauslehdenmainehikkaan miehistön, Yrjö Koskinen, Kaarlo Bergbom, Suonio ja A. Meurman etunenässä. Mutta vasta sitten kun suomenkielisistä kouluista rupesi sivistynyttä suomalaista maalais-nuorisoa yliopistoon virtailemaan, voitiin syvemmässä merkityksessä puhua pääkaupungin suomalaistumisesta. Heistä syntyi se nopeasti taajeneva armeija, jota Snellman ynnä hänen lähin pääesikuntansa tarvitsivat uutta suomenkielistä Suomea luodakseen. Helsingissä hakattiin, maalle lastut lentelivät. Mutta nuo suomalaisuuden suurmiehet itse olivat useimmat ruotsinkielisistä vallaskodeista, oppivat vain vaikeasti sen kielen, jonka asiaa he ajoivat, ja käyttivätkin monet ruotsinkieltä keskenään myöhäisimpiin elonpäiviinsä asti. Tunnettuahan on, että alkuperäiselle suomalaisuudelle oudoin heistä, Suonio, oli ensimmäinen, joka otti suomen kotikielekseen. Niinteoreettiseltapohjalta siis kohosi aluksi pääkaupungin suomalainen sivistyspiiri, niinakateemisetolivat sen syntysanat, niinkäsitteellinense kansallishenki, jonka lippua maan pääkaupungissa eräät professorit ja heitä sokeasti seuraavat, innostuneet ylioppilaat, eräät vanhat, kielensä muuttaneet virkamies-perheet ja harvat, talonpoikaiset nousukkaat romantisessa, haltioituneessa hurmauksessa liehuttivat.
Epäilemättä olisi se ollut myrskyä vesilasissa ilman suurta suomalaista maaseutua. Sillä sinnehän nämä kaikki pääkaupunkilaiset pyrkimykset sittenkin tähtäsivät, siellä oli näiden äänten kaikupohja, siellä tämän kuluttavan tulen toivottu raaka-aines. Ja sieltä saattaa Arvid Järnefelt myösIsänmaansapäähenkilön, Heikin, tähän teoreettiseen, akateemiseen, käsitteelliseen, sanalla sanoen aito-helsinkiläiseen ympäristöön.
Ei ole ihme, että hän aluksi tuntee itsensä siinä sangen oudoksi ja hämmentyneeksi. Hän on temmattu irti juuriltaan, Vuorelan vankasta talonpoikaisesta kantatalosta, viskattu vieraiden ihmisten keskeen, oloihin, joita hän ei tunne, ja sivistyselämään, joka kuohuu hänen päänsä ylitse. Monta kertaa hän on jo menossa umpisukkulaan, mutta pelastuu sen sisällisen työn avulla, jota hän alituisesti tekee, omaa tietään, omaa totuuttaan löytääkseen. Hän on murroskauden lapsi, jonka sydämen läpi käy ajan syvin ja valtavin ristiriita: ristiriita suomalaisen maaseudun ja vasta suomalaistumassa olevan Helsingin välillä, entisyyden ja nykyisyyden, vanhan ja uuden ajan, romantiikan ja realismin, pään ja sydämen välillä. Vuoroin pyrkii toinen, vuoroin toinen puoli voitolle hänessä, hän yrittää jo palata takaisin talonpojaksi, mutta ponnahtaakin siitä taas toiseen äärimmäisyyteen, hienoksi, kylmäksi, itsekkääksi helsinkiläisherraksi ja löytää vihdoin sisällisen eheytensä tunnustamalla myös entisen herkän, runollisen, hyväsydämisen olentonsa oikeuden. Maaseutu ja pääkaupunki, vanha ja uusi, vaistomaisesti tajuttu ja aatteellisesti herätetty isänmaallisuus, kaikki humahtaa hänen sydämessään yhteen, suureksi, sopusointuisaksi linnunlaulu-puuksi.
Heikin oma yksilöllinen kehityshistoria on jo suuri taideteos sellaisenaan, terävän ja samalla diskreetin sielullisen erittelyn tulos, varmaviivainen, kaunis-kajasteinen.
Mutta se yksin ei vielä riittäisiIsänmaataniin korkeaan asemaan suomenkielisessä kirjallisuudessa kohottamaan. Myöskin Juhani Aho on yksilöllisen sielunkuvauksen mestari, myöskinYksinjaPapin rouvakäsittelevät omalla tavallaan noita samoja sielullisia ongelmoita. Mestarillinenympäristökuvauson vasta Arvid Järnefeltin kirjan erikoinen luonteenominaisuus, pääkaupunkilais-ympäristön, kultuuri-ympäristön, koko aikakauden henkisen ilmakehän, jota ei kukaan ole hänen tavallaan vallinnut ja tulkinnut suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Hän piirtää suomalaisuuden ääriviivat tyvestä latvaan, talonpoikaisesta kansasta aina sen aatteellisiin johtajiin asti, asettaapa vielä tämän huimaavan rakennuksen huipulle itsensä J.V. Snellmanin, aikansa kruunaamattoman kuninkaan, maansa juhlimana, opetuslastensa ihailemana. Hän tuo esiin romantisen hurmauksen herättämän akateemisen suursuomalaisuuden, joka Arvi Jänneksen yhteydessä jo ennen on silmiimme vilahtanut, mutta hän ei jätä myöskään huomioon ottamatta sen vastavaikutusta, hiljaa hiipivää epäilyä, kritiikin, terveen järjen, sanalla sanoen senrealistisemmankatsantokannan tarvetta, jota m.m. Juhani Aho ennenPanuaansuomalaisessa hengen-elämässä edustaa. Kaikki virrat vierivät Arvid Järnefeltin suuressa mestariteoksessa mereen, kaikki henkilöt tuovat lisänsä ja heittävät oman valaistuksensa suomalaisen kansallishengen kehityshistoriaan. Saavat osansa sen ylioppilas-pessimismin ja sisällisen epätoivon oireet, joista olemme nähneet esim. Kaarlo Kramsun runouden pohjasävyn muodostuvan, ei jää osattomaksi myöskään vanhojen virkamies-perheiden hienostunut, joskin hiukan suppea ja eteerinen kansallisuus-käsitys, jolla ikävä kyllä ei kirjallisuudessamme ole ketään varsinaista edustajaa.Kokomaan,kokoaikakauden henkisen läpileikkauksen antaa Arvid Järnefelt meille yhdellä yrittämällä, koko suomalaisen Suomen ensimmäisistä kansakouluistaan ja sanomalehdistään tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen elämän päivänpaisteisille rintamaille asti. Laajemmin ei kukaan meillä ole suomalaista kansallishenkeä kuvannut, syvemmin ei kukaan kansallisuusliikettä tulkinnut ja käsittänyt.
Samaa yleistä merkitystä ei ole Arvid Järnefeltin myöhemmällä kirjallisella toiminnalla. Mutta sitä suurempi on niiden yksilöllinen mielenkiinto puhtaasti inhimillisinä todistuskappaleina.
Tapahtuu taite tässä kirkkaassa ja väkevässä hengessä, taikka niinkuin hän itse sitä nimittää:Heräämiseni. Häneenkin, kuten koko hänen aikakauteensa, iskee epäily mekaanisen maailmanjärjestyksen oikeudesta, hänenkin silmänsä kääntyy sisäänpäin, hänkään ei karta 1890-luvun mystillistä, uusromantista taidevirtausta. Hänelle, sivistyneen ajattelemisen ja selkeän sielun-erittelyn miehelle, käy se erittäin vaaralliseksi, sillä hän, joka jo käsitteellisemmän kirjailijaluonteensa tähden seisoo alunpitäen loitompana suomalaisesta maaperästä kuin esim. Juhani Aho, ei edes palajamalla samaan maaperään voi löytää siitä samaa rauhaa ja sopusointua. Luontoon hänkin pyrkii takaisin kultuurin kukkuloilta, kuten koko aika ja kuten aina romantiset aikakaudet, mutta hän ei voi pysähtyä sen ulkonaiseen, eipä edes sen sisäiseen kauneuteen, hänen täytyy mennä oman sydämensä yksinäiseen hämärään, tehdä tili itsensä ja omantuntonsa edessä siitä, kuka hän on, miltä pohjalta hän puhuu ja missä hänen älyllisen olentonsa juuret ovat. Leo Tolstoi tulee hädässä hänen turvakseen, ja hänen tilinsä päättyy kaiken korkeamman älyllisen kultuurin tappioon, terveen järjen kritiikin hylkäämiseen ja omantunnon, tuon salaperäisen ja ehkä juuri sen vuoksi »jumalalliseksi» katsotun sielunkyvyn asettamiseen kaiken inhimillisen toiminnan ylimmäksi tuomariksi. Kristinopin suorastaan taika-uskoista puolta, sen ihmeitä, ennustuksia, syntiinlankeemusta ja sovitusta, hän kuitenkin, samoin kuin Tolstoi, on liian viisas tunnustamaan. Mutta hän hyväksyy senmoraalin, hän tunnustaa Kristuksen ihanne-ihmisyyden, hänkin halkaisee luonnon kahtia ja johtuu sitä tietä hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, älyllisen ja aistillisen dualismiin. Toteutuu vanha sääntö hänen suhteensa: mitä korkeampi kukkula, sen syvempi laakso. Mitä korkeammalle hän ennen oli kohonnut esteettiseen, humaaniseen ja niin sanoaksemme ateenalaiseen kultuuriin päin, sen syvemmälle hän syöksyy nyt eetilliseen, spiritualistiseen, galilealaiseen. Kristittyä hänestä ei tosin tule siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nykyään tuhansissa kirkoissa käytetään, mutta kyllä syvemmässä merkityksessä, siinä nimittäin, että itsekieltäymys tulee hänen korkeimmaksi ihanteekseen, kärsimisen vaikea viisaus hänelle ylevämmäksi kuin nauttimisen vielä vaikeampi. Sanalla sanoen: hänestä tuleetolstoisti.
Pitkässä sarjassa teoksiaan, kutenAteisti,Ihmiskohtaloita,Puhtauden ihanne,Maria,Samuel Cröell,Orjan oppi,Veljekset,Helena,Elämän meri,Maaemon lapsiaj.n.e. hän nyt näitä uusia sielullisia kokemuksiaan lähemmin kehittelee, tekee tunnetuksi meillä Jasnaja Poljanan suuren profeetan oppia ja johtuu hänen mukanaan ajamaan yhteistä maa-omistusta y.m. yhteiskunnallisia kysymyksiä. Myötäsyntynyttä kirjallista kykyään hän ei voi kieltää taikka panna vakan alle, jos tahtoisikin, mutta helposti huomaa, että aatteellinen tarkoitusperä on puhtaan kauneuden sijasta muuttunut hänelle pääasiaksi. Samalla hän kadottaa meistä jonkun verran esteettistä mielenkiintoaan, joka kuitenkin aina jää kyllin suureksi, että nekin, jotka eivät suinkaan ole yksimielisiä hänen aatteellisista lähtökohdistaan, silti mielellään tutustuvat hänen taiteellisiin tuloksiinsa. Suuremmissa kokonaisuuksissa vaikuttaa hänen antamansa elämänkuva meihin joskus pakotetulta ja valmiiden aatteellisten kaavojen mukaan valetulta, joskin hänen terävä todellisuuden-tarkastelunsa ja meikäläisissä oloissa harvinainen sielun-erittelynsä niissäkin aina ilahduttavalla tavalla pulpahtaa näkyviin. Pienempiä tuntuu hän hallitsevan vielä täydellisemmin ja sisältävät hänen lyhyet kertomuksensa usein niin paljon subjektivisen tunne-elämän kyllästämääijäisyyden heijastelua, niin paljon läpikuultoista, merenkultaistapohjattomuuden päilyntää, ettei hänellä siinä suhteessa ole vertaistaan suomalaisessa eikä tietääkseni koko pohjoismaisessa kirjallisuudessa.