Hänkin, samoin kuin Minna Canth, Juhani Aho ja yleensä hänen aikalaisensa, joutuvat jatkamaan meillä 1880-luvun realismin kehittymistä 1890-luvun uusromantiikaksi.
Vähimmän tekee sen Minna Canth, sillä kuolema katkaisee hänen kirjallisen kehitysviivansa. Mahdollisesti hän olisi myöskin ollut liian realistinen henki mennäkseen aivan syvälle suureen tuntemattomaan. Mutta spiritismi herättää jo hänenkin mielenkiintoaan, tolstoismin elämäntotuudet hänkin jo tunnustaa omikseen eikä hän ole enää viime aikoinaan kaukana Ellen Keyn syventämästä pohjoismaisesta naiskäsityksestä, kuten joku sanomalehti-kirjoitus osoittaa. Terve järki tekee pitkin linjaa vararikon, jättäen tilaa tunteelle, tunnelmalle, omalletunnolle, ja sitä tietä vihdoin vaistolle, vieteille, aavistuksille ja aina eteenpäin yhä salaperäisemmille ja itsetiedottomammille sielun-ominaisuuksille.
Minna CanthinAnna Liisa, Juhani AhonHeränneitä, Arvid JärnefeltinHeräämiseni, kaikki ne ovat aivan yhden-aikaisia, kaikki osoittavat ne uuden tuulenkäännöksen merkkejä suomalaisessa kirjallisuudessa.
Juhani Aho menee jo Minna Canthia pitemmälle, ei kuitenkaan vielä uskonnolliseen tunne-elämään asti, jonka hän ikäänkuin tahallaan jättää Arvid Järnefeltin asiaksi. Järnefelt jatkaa vain sitä viivaa, jonka edelliset ovat alottaneet. Heitä ei siis suinkaan voi pitää kansallisen realismin alkajina meillä, sillä se alkoi jo Aleksis Kivestä, joskin niin suuri ja merkitsevä osa heidän tuotannostaan sattuu sen kukoistuskauteen. Pikemmin voi sanoa kansallisen uusromantiikan heistä alkaneeksi.
Järnefelt, jolle kaikki »kansallinen» on siinä merkityksessä vierasta ja vastenmielistä kuin se on outoa Tolstoille ja koko nykyaikaiselle sosialismille, joutuu kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta hänkin tätä tietä ainakin eräänlaisen kansallishengen haarautuman palvelukseen: maalle kaupungista, luontoon kultuuri-elämästä, yksinkertaiseen moninaisesta käy koko ajansuunta 1890-luvulla, niin käy myös Suomen taide ja kirjallisuus. Tässä valaistuksessa on meidän helpompi ymmärtää myös Arvid JärnefeltinHeräämistä.
Mutta mitä on palaaminen luontoon muuta kuin luonnolta aina uusien alojen valloittamista? Mitä usko muuta kuin tiedon edellä-kävijä, mitä tunkeutuminen ihmis-sielun itse tiedottomiin maailmoihin muuta kuin juuri niiden tekemistä meille itsetietoisiksi?
Tältä kannalta on meidän helpompi ymmärtää sekäAteistiaettäIhmiskohtaloita.
Järnefelt on saanut kyllänsä ihmis-sielun älyllisten puolien erittelystä. Häntä eivät tyydytä enää ne verrattain helpot voitot, joita elämän pintailmiöiden tarkasteluun pysähtyvä järki saavuttaa. Aina syvemmälle hän tahtoo tunkeutua, aina ominaisemmin eläytyä ihmis-sielun harvoihin suuriin alkutekijöihin. Mutta siellä eivät kelpaa enää eksaktisen tieteen ja kauniin taiteen suurmiehet hänen ohjaajikseen ja opettajikseen. Siellä kelpaavat vain ihmiskunnan suuret aavistajat, profeetat ja uskontojen perustajat toiselle tietä neuvomaan. Ja silloin nousee kalpean Natsarealaisen haamu hänen sielunsa silmien eteen, ihmisenä, ei jumalana, hienostuneena, herkistyneenä, sormenpäihinsä saakka henkisenä ylimyksenä, miehenä, joka kulkee kautta maailman kuin ei sen loka ollenkaan koskisi hänen kantapäitään, uneksijana, jonka sisällinen näkemys on niin voimakas, että kaikki ulkonainen siitä höyhenen tavoin takaisin hervahtaa. Onko mahdollista, että sellainen ihminen on todella elänyt siis? Kuinka on mahdollista, että hän vieläkin on niin vähän tunnettu oikealta opiltaan ja inhimilliseltä olemukseltaan?
Näin käy ymmärrettävämmäksi meille myösMaria, tuo pieni, siro kirja, joka aikoinaan herätti niin ansaitsematonta suuttumusta. Näin ymmärrämme me hänen tolstoisminsa, joka ei ole vailla esteettistä viehätystään, näin ylimalkaan hänen kristillisiin näkökantoihin kallistumisensa.
Muu seuraa sitten itsestään. Pahaa ei ole pahalla vastustettava:Samuel Cröell. Lihan himot ovat tyysti tukahdutettavat:Puhtauden ihanne. Itsekieltäymys on kaiken ilon lähde:Helena,Veljekset. Maa kuuluu kaikille:Maa-emon lapsia,Veneh'-ojalaiset. Järnefelt seuraa uskollisesti suuren slaavilaisen patriarkan jälkiä, istuttaa pala palalta hänen käytännöllistä ja tietoperäistä viisauttaan suomalaiseen maaperään. Askeetti itsensä suhteen, individualisti kansan ja esivallan suhteen, ateisti kirkon opin suhteen, kristitty oman sydämensä kammioissa: niin on Tolstoi, niin on hänen suomalainen oppilaansa Arvid Järnefelt.
Sellaisena on hänellä epäilemättä arvaamaton merkityksensä suomalaisessa hengen-elämässä.
Seisoen alusta alkain sen kukkuloilla hän on myös kirjallisuutemme ainoa johdonmukainen maailmankansalainen. Hän kehittää sen individualismin, jonka oireita me Oksasesta saakka olemme seuranneet, sen viimeiseen ja ainoaan johdonmukaiseen lopputulokseen, nimittäin henkiseen anarkismiin. Hän vie pisimmälle myös sen elämänkielteisen piirteen, joka kristin-opin ja pietismin mukana tullen ammoisista ajoista on muodostunut yhdeksi suomalaisen kansallishengen perus-ominaisuuksista, ja antaa lopullisen muodon sille passiivisen resignatsionin opille, jota Juhani Aho taiteilijana niin järkähtämättömästi toteuttaa. Maakysymys saattaa hänet nykyaikaista sosialismia koskettamaan, jonka kanssa hänellä tolstoistina on useita muitakin yhtymäkohtia, ei kuitenkaan siinä hänen oppinsa peruspykälässä, että yhteiskunnan uudistuksen on yksilön omasta sisällisestä uudistuksesta lähdettävä.
Puhtaasti kirjallisessa suhteessa hän merkitsee aina enempää siirtymistä mielikuvista käsitteihin, maalailevasta, realistisesta esitystavasta aatteellisen ja samalla uusromantisen runouden maailmoihin.
s. 9/6 1866.—Hellaassa (1890), Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiasta vuosilta 1595—1635 (1901), Iltapuhteeksi, I-II (1892, 1896), Reservikasarmista (1892), Juho Vesainen (1893), Tuokiokuvia Kuusamon matkalta (1894), Kaarlo IX:n jäämerenpolitiikka I-II (1894—95), Aikansa lapsipuoli (1895), Anna Fleming (1898), Margareta (1898), Lahjoitusmailta (1900), Tuomas piispa (1901), Kustaa Eerikinpoika (1903), Saaristossa (1903), Onnen aalloissa (1904), y.m.
Vähitellen, noin parinkymmenen vuoden kuluessa, valmistuu meidän kansallinen realismimme, alkaen 1870-luvun alusta, jatkuen aina voimakkaampana kautta 1880-luvun ja puhjeten vihdoin täyteen kukoistukseensa 1890-luvun taitteessa, jolloin se jo on saanut suoranaistakin tukea samanaikaisista europalaisista virtauksista. Ensin yksitellen ja hajallaan, sitten yhteisessä suljetussa rintamassa, esiintyvät meidän realistiset kirjailijamme, pyrähtävät kuin keskinäisestä sopimuksesta Pariisiin ja palajavat jälleen takaisin toteuttamaan omalla kotoisella pohjallaan, mitä on toteutettavissa noista uusista vapaan ajatuksen ja terveen järjen kritiikin herättämistä taiteellisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä. Palajavat ja liittyvät J.H. Erkon veljen Eero Erkon v. 1890 perustamanPäivälehdenympärille niin lujasti ja mieslukuisasti, että heitä sen mukaan voisiPäivälehden piiriksinimittää, erotukseksi niistä myöhemmistä kirjallisista kyvyistä, jotka syntyvät heidän antamastaan sysäyksestä ja joiden yhteisenä nimenä silloin olisinuorsuomalaiset kirjailijat.
Päivälehden kirjallisen piirin huomattavimpia edustajia on Santeri Ivalo (Ingman), Minna Canthin, Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin keralla nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä esitaistelijoita, keveän, pakinoivan tyylin ja sittemmin suurpiirteisen historiallisen romaanin varsinainen kehittäjä ja viljelijä suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Nuorsuomalaisuuden liike, yhtä vähän kuin aikoinaan suomalaisuuden, ei suinkaan ollut alkanut pääkaupungista, jossa, kuten Arvid Järnefeltin yhteydessä olemme huomauttaneet, suomalaisuudella ylimalkaan oli vielä niin heikko ja niin sanoaksemme tietopuolinen jalansija. Sen pesäpaikat olivat kaukana maaseudulla, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Viipurissa, joiden silloiset nuorsuomalaiset voimat olivat ryhmittyneet asianomaisten äänenkannattajiensa,Savon,Keski-SuomenjaViipurin Sanomienympärille. Varsinkin tuli Kuopio, Snellmanin kaupunki, suomalaisuuden vanha valtalinna, Minna Canthin ja Ahon-veljesten kautta myöskin nuorsuomalaisuuden lujimmaksi esivarustukseksi.
Pääkaupungissa oliValvoja, Kirjallisen kuukauslehden jatko, ollut ainoa, joka pitkin 1880-lukua oli suomenkielisellä taholla ylläpitänyt vapaamman ajatuksen ja europalaisemman katsantotavan pyhää tulta. Mutta vasta Päivälehden kautta ne molemmat saivat keskitetyn kärkensä pääkaupunkilaisessa ja siis korkeimmassa suomalaisessa sivistys-elämässä.
Ei ollut Päivälehden piirin, yhtä vähän kuin yleensä nuorsuomalaisuuden vika, että tuo kärki näin terävästi tuli kohdistumaan juuri entisten Kirjallisen kuukauslehden miesten edustamaa »vanhaa» suomalaisuutta vastaan (20 tai 30 vuotta vanhaa!), jonka pääpylväinä tähän aikaan jo seisoivat, paitsi muita, »suomalaiset kirjailijat» Yrjö-Koskinen ja A. Meurman. Suomen kansallishenki tarvitsi nuorentumista, uudistumista, ja se käytti ajanhengen herättämiä kirjallisia kykyjä aseinaan. Ei voitu elää ikäänsä Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella, saati sitten kirjallisella perinnöllä. Kansallisuus-aate yksin ei voinut riittää enää uuden, esiin-astuvan polven mieliä innostamaan. Täytyi tulla maahan uusia aatteita, polttavia päivänkysymyksiä, ellei mieli suomalaisen sivistys-elämän vajota itsetyytyväiseksi, kansallisromantiseksi umpivedeksi, jonka suhteen vähänkin kyvykkäämmän nuorison asema olisi ollut yksinomaan kielteinen, epäilevä, arvosteleva ja—irvistelevä.
Me olemme ennen, Minna Canthin yhteydessä, nähneet, minkä kirjavan paljouden uusia, myönteisiä elämän-arvoja nuorsuomalaisuuden herätys toi tullessaan. Tämän liikkeen kriitillinen kärki kääntyi, kuten luonnollista, kansalliseen romantiikkaan. Mutta sen uudesta-luova ja vanhaa-virkistävä mahti esiintyi pian kaikilla elämän aloilla, lähinnä taiteen ja kirjallisuuden, sitten etenkin työväen-kysymyksen. Näiden kaikkien vapaamielisten ja kansanvaltaisten pyrkimysten keskustaksi muodostuiPäivälehti.
Sen piirin varsinaisena, taistelevana sanomalehti-kykynä, ainaisena, väsymättömänä päivänkysymysten pohtijana, Santeri Ivalolla on kunniakas sijansa maamme sivistyshistoriassa. Samalla hän saa aikaa laajalle kaunokirjalliselle toiminnalle.
Ivalo alkaa realistisella ylioppilas-novellillaHellaassa, jonka vilkkaat kohtaukset ja mehevä, havainnollinen esitystapa heti herättävät huomiota. Mutta varsinaisen kirjailijamaineensa hän perustaa kahdella kokoelmalla pieniä kertomuksiaIltapuhteeksi, joiden lisäksi tulevat samaan keveään tyyliin kerrotut kuvauksetReservikasarmistajaTuokiokuvia Kuusamon matkalta, viimemainitut kuitenkin sangen vakaviakin sisällykseltään.—Tätä voidaan pitää Ivalon kaunokirjallisen tuotannon ensimmäisenä, realistisena kehityskautena.
Hänellä on nyt sana vallassaan, tekotapa sormiensa päissä. Hänen silmänsä ympäröivään elämään nähden on harvinaisen terävä, hänen kielensä rikas, hänen tyylinsä taipuisa, selvä ja havainnollinen. Erikoisesti silmiinpistävänä piirteenä esiintyy hänen herttainen, luonnollinen huumorinsa, joka ei ole vailla ivankaan ilkamoivaa otaa, jos niin tarvitaan. Hän on kehittänyt huippuunsa tuon vaivattoman, pakinoivan kirjoitustavan, jonka edeltäjinä suomenkielisessä kirjallisuudessa me ennen olemme Samuli S:n ja Juho Reijosen tavanneet, sekä samalla suorittanut tuon hänen aikalaiselleen taiteilijapolvelle tavallisen kiertokulun Pariisista Kuusamoon. Hän on nyt sanalla sanoen täyskelpoinen realistinen kirjailija kiireestä kantapäähän.
Toisen kehityskauden me voimme katsoa alkavaksiJuho Vesaisesta, hänen ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanistaan, vaikka teokset eivät seuraakaan toisiaan tässä aikajärjestyksessä. Ivalokin on joutunut aikansa uusromantisen henkäyksen taikapiiriin. Hänenkin silmänsä on kääntynyt taaksepäin: onpa hän jo ennen historiantutkijana tottunutkin menneiden aikojen vaiheita tarkastelemaan. Ja silloin hänen silmänsä on kiintynyt pohjalaisten ja vienan-karjalaisten vanhoihin heimosotiin, kostoretkiin viliseviä virtoja pitkin, kalvan-karkeloihin metsäisten kannasten yli, jotka näitä taistelevia erämaan-asukkaita toisistaan erottavat.Juho Vesainenelävöittää ne kaikki eteemme todellisella karjalaisella väririkkaudella, todellisella pohjalaisella pontevuudella ja jylhyydellä. Itsessään romantinen aihe on siinä käsitelty niin realistisesti ja luonnontuoreesti ja kuitenkin niin runsaalla ja kantavalla mielikuvituksella, ettemme epäile käyttää siitä sanaaklassillinen.—Hän on nyt samassa kehityskaudessa kuin Juhani AhoLastujensajaPanunsapäivinä. Hän on päästänyt mielikuvituksensa valloilleen ja samalla ruvennut pyrkimään niihin »harvoihin viivoihin», jotka realistisen taiteen klassillisesta ja vielä enemmän romantisesta taiteesta erottavat.
Taikka toisin sanoen: hänkin on löytänytmonumentalisentaiteen syntysanat.
Mutta hänen suuri tilintekonsa nykyisen ajan kanssa on vielä tekemättä. Ja hän kirjoittaa 2-osaisen yhteiskunnallisen romaaninAikansa lapsipuoli, AhonYksin-kirjan ja JärnefeltinIsänmaanjälkeen koko Päivälehden piirin rohkeimpia ennätyksiä, kenties tänäkin päivänä vielä kirjallisuutemme virkein ja virkistävin yhteiskunnallinen todellisuuden-tarkastelu.
Aho, alunpitäen individualistina, oli tehnyt tilinsä nykyisen ajan kanssa yksilöllisen sielunerittelyn alalla. Järnefelt, alussa kansallisten ja yksilöllisten ristiriitojen välillä kamppailevana, oli kuvannut kokonaisen aikakauden aatteellisen ilmakehän. Ivalo, jota heihin nähden tahtoisinyhteiskunnalliseksikirjailijaluonteeksi nimittää, ottaa asian omalta kannaltaan ja antaa meille läpileikkauksen silloisen suomalaisuuden murroskaudesta yhteisten pyrkimysten, harrastusten, askareiden, sanalla sanoenkansalaistoiminnanalalla.
Ivalo ei yhteiskunnallisena kirjailijana suinkaan seiso yksin kirjallisuudessamme. J.H. Erkko ja Minna Canth pitävät siinä seuraa hänelle. Mutta siinä, missä J.H. Erkko tahtoo sytyttää, innostaa ja lämmittää, missä Minna Canth muuttaa, parantaa ja mullistaa, siinäkuvaaIvalo objektivisesti ja kylmäverisesti, ranskalaisen koulun läpikäyneellä taiteella taiteen vuoksi. Siksi onkin hänenAikansa lapsipuoltameidän realistisen yhteiskunta-kirjallisuutemme korkeimmaksi huipuksi katsottava.
Epäilemättä se on kritiikkiä olevia oloja vastaan, kuten myös Minna Canthin yhteiskunnalliset näytelmät ovat. Mutta tekijän tapa esittää asioita ei ole agitaattorin, joka asettaa taiteensa sen taikka tämän aatteellisen tarkoitusperän palvelukseen. Itsestään ja aivan luonnollisesti, henkilöiden luonteista ja niihin liittyvistä tapahtumista, kasvaaAikansa lapsipuolessaesiin se kriitillinen elämänkuva, jota tekijä tarkoittaa. Että se samalla on sangen myrkyllinen, todistaa vain, että hänen alkuperäinen, harmiton huumorinsa nyt on pistäväksi pilkaksi muuttumassa. Ja että hän sen kohdistaa kokonaiseen aikakauteen, todistaa, että hän nyt on saavuttanut sen henkisen yli-otteen, jolla hän, itse taiteellisena syrjästä-katsojana, saattaa tämän pääkaupunkilaisen sivistyspiirin monivivahteisia muotoja käsitellä.
Aikansa lapsipuolikuvaa sitä astetta valtiollisen suomalaisuuden kehityksessä, jolloin pelkkä puhdas ja uhrautuvainen innostus ei riittänyt enää, jolloin täytyi ruveta askelittain valloittamaan alaa silloiselta ruotsinmieliseltä puolueelta, pitämään silmällä jokaista virkapaikkaa ja taistelemaan suomalaisen kansallisuuden vahvistamiseksi myös koko taloudellisen elämän järeällä tykistöllä. Se oli siirtymistä Snellmanista Yrjö-Koskiseen, romantiikasta realismiin, unelmien ja ihanteiden innostavista maailmoista kylmään, karuun todellisuuteen. Ylioppilaspiireissä, puhtaan kansallisen romantiikan viimeisissä mohikaaneissa, tuo muutos tuli enimmän tuntumaan. Siellä se merkitsi siirtymistä isänmaallisten maljojen äärestä hiljaisiin lukukammioihin, poliittisesta agitatsionista läksyihin ja tutkintoihin, veloista verkaan, penningittömästä kielenpieksännästä hyväpalkkaisiin valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin mahti-asemiin. Näin kuitenkin ainoastaan niille miekkoisille, jotka ajan merkit oikein tajusivat, jotka osasivat ottaa vaaria tuulen suunnista ja niiden mukaan myös oman purtensa suunnittaa. Toiset, jotka eivät sitä ajoissa älynneet, vaan jäivät liian kauan nuoruutensa romantisilla ihanteilla ratsastamaan, sortuivat auttamattomasti ajan vyöryvien vankkurien alle. Tällaista »aikansa lapsipuolta» Ivalo on yllämainitussa teoksessaan ottanut kuvatakseen.
Tämän vastakohdaksi hän asettaa oikean aikansa lapsen, järkevän ja itsekkään, pyrkijän ja kiipijän, aatteettoman, ihanteettoman pikku-minänsä palvelijan, jonka silmässä on sama »kylmä kiilto» kuin on aikansa lapsipuolen mielestä koko aikakaudessakin. Helposti huomaa, kenen puolelle tekijän myötätunne kallistuu jamiksise sille puolen kallistuu. Romantikko—Juuso on hänen nimensä—on kuitenkin kaunis luonne kaikessa horjuvassa, epäkäytännöllisessä aatteellisuudessaan, Heikki—hänen vastakohtansa—vähemmän kaunis, siksi että hän on mies ilman mitään suurempaa, sytyttävää päämäärää, joka hänen pienen itsekkäisyytensä aateloisi ja oikeuttaisi. Että tekijä on juurinäinnämä vastakohdat valinnut, on erittäin luonteenomaista sekä Päivälehden piirille että koko meidän realistiselle kirjailijapolvellemme. Realismi on heissä pinnalla, romantiikka uinuu syvemmällä heidän sydämissään. Realistinen aika, jonka lapsia he ovat ja johon he itsekin katsovat kuuluvansa, näyttää heistä rumalta ja runottomalta menevän, haihtuvan, romantisen aikakauden rinnalla, jota he ovat liian viisaita takaisin toivotellakseen, mutta joka kuitenkin kietoo heidän sydäntään omituisella, salaperäisellä ikävällä.—Johtuvat jälleen mieleen Ahon »vanhat valkamat» ja »rykirannat». Juuso ja Heikki, ne ovat Ivalon suuressa yhteiskunnallisessa läpileikkauksessa voitettu vanha ja voittava uusi aika.
Monta katkeraa totuutta lausuu tekijä siitä suomalaisuuden kehitys-asteesta, jota Heikki edustaa, samalla monta sarkastista sanaa siitä, miten silloisessa suomenkielisessä Helsingissä yleinen mielipide luotiin ja sen kanssa kamppaileva uppiniskainen yksilö kaikkien taiteen sääntöjen mukaan hiljaisesti ja »kivuttomasti» teilattiin. Lienee julkinen salaisuus, että hänen mielikuvitustaan tässä, kuten Minna Canthin hänenSylvissään, on ollut eräs tunnettu tositapaus, Churberg-juttu, kannustamassa. Tekijän ansioksi lankeaa, että hän on sen niin kokonaan mielikuvitukseensa sulattanut, antanut sille oman personallisen kehityskautensa ja maailmankatsomuksensa ääriviivat ja mennyt itse ajanhengen syntyihin syviin, asettamalla Juuson yksilöllisen elämäntarinan suomalaisuuden suurten kultuuri-taistelujen yhteyteen. Hän on täten luonut teoksen, jolla on pysyvä sija meidän kirjallisuudessamme.
Juho VesainenjaAikansa lapsipuolikuuluvat Ivalon klassilliseen kehityskauteen.
Tämän jälkeen luisuu hän, samoin kuin Aho, Järnefelt ja koko kirjallinen aikakausi hänen ympärillään, yhä syvemmälle romantiikkaan. Taikka oikeammin: hän jakaa kirjailijapersonallisuutensa kahtia, käyttäen sen realistisen puolen sanomalehti-työhön ja kansalaistoimintaan, sen romantisen puolen taas historiallisiin romaaneihinsa ja kertomuksiinsaAnna Fleming,Tuomas piispa,Margareta,Onnen aalloissaj.n.e., joilla hän vakiuttaa asemansa suomenkielisen historiallisen romaanin perustajana, välillä aina realistisemmankin kuvauksen, kuten kokonaisen kokoelmanSaaristossa, pirauttaen. Hän on yhä edelleenkin realistisin henki meidän realistisesta kirjailijapolvestamme, se, joka uskollisimmin on todellisuuden vankalla pohjalla pysynyt ja jonka romantiikka kenties juuri sentähden näyttää vähimmän kirjallisuutemme myöhäisempään, uusromantiseen kehitykseen vaikuttaneen.
Näytelmäkirjailijanakin on Ivalo, samoin kuin Aho ja Järnefelt, esiintynyt, vieläpä viettänyt pari sievää voittoaJuho Vesaisella, jonka vilkas toiminta ja väririkkaat kuvaukset eivät kiellä itseään näyttämölläkään, sekäLahjoitusmailla, huomattava etupäässä sen väkevän todellisuuden-tunnun tautta, jolla tekijän on onnistunut tehdä eläviksi meille nuo jo historiaan kuuluvat karjalaisten talonpoikain kärsimykset.
Realismi ja romantiikka kulkee Ivalon myöhäisemmässä tuotannossa rinnakkain, yhtymättä yhteiseen suureen solmukohtaan, kutenJuho VesainenjaAikansa lapsipuoliolivat. Tämä tapahtuu kuitenkin eräissä pienemmissä historiallisissa kertomuksissa, joissa hän erinomaisella elävyydellä ja klassillisilla viivoilla kuvaa uutis-asukasten korven-elämää, esiraatajain ryskettä Suomen salomailla. Saman luonnon-tuoreuden ja yksinkertaistuttavan tyylittelyn voimme me katsoa myöskinMargaretassayhtyneen.
Ivalon aseman suomenkielisessä kirjallisuudessa määrää toiselta puolen Aho, toiselta puolen Järnefelt. Hänellä ei ole Ahon uneksivaa, utuista mielikuvitusta, yhtä vähän kuin Järnefeltin syvällistä sielun-erittelyä. Mutta hänellä on vankemmat todellisuus-vaistot kuin heillä kummallakaan, hänen havainnollinen esitystapansa kumpuaa suoraan tämän maan ja tämän maailman kamarasta. Arvattavasti juuri siksi hän niin helposti suorittaa 1890-luvun mystillisen, uusromantisen virtauksenkin, antamatta sille sen enempää sijaa tuotannossaan kuin että hän siirtyy historiallisen kertomuksen alalle, jota ennen häntä vain sattumalta joku suomalainen kirjailija oli ohimennen tai dilettantin tapaisesti koskettanut. Tähän jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat unohduksen helmaan vaipuneet.
Vasta uusi, realistisempi tekotapa, jota Ivalo edustaa, saattoi historiallisen kirjailemisen meillä Yrjö-KoskisenPohjan piltinja Juho ReijosenTuulivaaralaistenjälkeen uudelleen korkeamman taiteen kannalta mahdolliseksi.
s. 17/11 1866.—Runokokeita, Emmalan Elli (1885), Elämästä (1889), Ristiaallokossa (1891), Väljemmillä vesillä (1893), Prosper Mérimée (1895), Brand (Ibsen, 1897), Nykyaika (1898-99), Runoja (1899), Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901), Lehtolapsi (1905), Testamentti y.m. kertomuksia (1905), Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä (1908) y.m.
Ei ainoastaan kirjallisuuden, vaan myöskin kaikkien muiden taiteiden aloilla esiintyy nuorsuomalaisen herätyksen elahyttävä, uudesta-luova henki meillä: musiikin, maalauksen, kuvanveiston, näyttämötaiteen ja lopuksi arkkitehtuurin. Kaikkien niidenkin aloilla voitaisiin kenties näyttää samoja kehitys-asteita, osoittaa samoja ajanhengen ja kansallishengen hedelmällisiä yhtymiä, kuin kirjallisuuden. Mutta sehän ei ole meidän asiamme. Riittäköön siis vain viittaus siihen, miten realismi kirjallisuudessamme vastaa samanaikaista realistista suuntaa myös kuvaamataiteiden ja näyttämötaiteiden tekotavassa, miten jälleen sen pyrkimys tyylittelyyn ja monumentalisuuteen on yleinen koko nuoren taiteilijapolven keskuudessa, samoin, miten kansallisen realismimme maalaileva kirjallinen esitystapa 1880-luvulla on yhteydessä varsinaisen maalaustaiteen erikoisen nousun kera samalla vuosikymmenellä, ja 1890-luvun uusromantinen tunnelmarunous jälleen saman-aikaisen säveltaiteen varsinaisen kukoistuksen kanssa. Mikään ilmiö luonnon, yhtä vähän kuin ihmishengen historiassa, ei seiso irrallaan. Kaikki yhtyvät, kaikki liittyvät toisiinsa lujaksi, elimelliseksi kokonaisuudeksi.
Ei ole sattuma, esim. että kansallinen romantiikkamme oli niin suuressa määrin omiaan suomalaisia kirjailijoita juuri runopukuiseen muotoon houkuttelemaan, ei sattuma sekään, että realistinen aika meillä oli niin edullinen suorasanaiselle kirjallisuudelle, eikä jälleen sattuma, että realismin ohimentyä ja uusromantisen aikakauden alettua myöskin varsinainen laulurunous meillä taas uuteen eloon raikahtaa. Muodon vaihtelut vastaavat tässä suhteessa uskollisesti vaihteluja ajanhengen sisällyksessä, jonka jälleen määräävät saman-aikaiset ilmiöt koko Europan tieteellisessä, taiteellisessa, valtiollisessa, yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, sanalla sanoen henkisessä ja aineellisessa ilmakehässä. Nuorsuomalaisen herätyksen jälkeen ei suomenkielinen kirjallisuus enää hetkeksikään lakkaa ottamasta vaikutuksia samanaikaisista yleismaailmallisista virtauksista. Sen kehitys vastaa kirjallisuuden kehitystä kaikkialla suurissa sivistysmaissa, sen ilmiöt liittyvät siihen kansallista suurempaan kokonaisuuteen, jota meidän on tapana yleis-inhimilliseksi maailmankultuuriksi nimittää.
Kasimir Leino on meidän realistisen aikakautemme ainoa varsinainen laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.
Hän on sitä jo niin varhain kuin ensimmäisestä teoksestaan:RunokokeistajaEmmalan Ellistä, harvinaisen luonnontuoreesta ja kansanomaisen kielen raikastuttamasta maalaisnovellistaan. Romantisia aineksia on olemassa, kuten kaikissa hänen polvensa kirjailijoissa, mutta selvästi huomaa, minnepäin tekijän pyrkimys jo tähtää ja miltä älylliseltä pohjalta hänen runoutensa kohoaa. Sisältyyhän jo kokonainen kirjallinen ohjelma tuohon pieneen runoonLukijalle, jolla hänRunokokeensaalottaa:
»Luonnon kaiken tutkijalle ain' on yhden arvoinen, onko vuokko, onko kielo vaiko ruusu kaunoinen.»
Luonnontutkija harrastaa kaikkea, jatkaa tekijä, hän tarkastelee ja tutkii, sillä hän tahtoo saada selville sen eri ilmaukset. Luonto on suuri, taivas on suuri, monet piilevät ihmeet niissä, kuitenkin on ihmis-sydän ja sen tunteet niihin verrattavat. Ja siksi, joka pyrkii ihmis-sydämen ja ihmis-sielun ongelmoita selittämään:
»ei se etsi lauleluja mainemiesten yksistään».
Siis jo näin varhainpsykologisen estetiikanhenki, joka ei tutki taidetta mieskohtaisen mielihyvän taikka mielipahan tunteita silmällä pitäen, ei myöskään aseta mitään ennen määriteltyjä kauneuden mittapuita sille, vaan käsittelee sen ilmiöitä ennen kaikkea sielullisina, inhimillisinä todistuskappaleina. Ikävä kyllä, ei sellaistaluonnontieteellistäarvostelijaa, jota Kasimir Leino tässä itselleen toivottelee, suomenkielisen kirjallisuuden kentällä silloin vielä ollut olemassa. Taikka ehkä oikeammin: hauska hänelle, sillä tätenpä oli juuri hänellä tilaisuus tulla meillä tuon toivomansa, nykyaikaisen kritiikin ensimmäiseksi uran-uurtajaksi.
Näyttää jo hetken siltä kuin hänkin, kuten koko aika hänen ympärillään, saisi suorasanaisessa muodossa parhaiten sanotuksi, mitä hänellä on sydämellään. Silla hänen seuraava teoksensa onElämästä, kokoelma realistisia kertomuksia, joista eräät, kuten esim.Härmänmäkeläisten markkinareissu, kuuluvat tämän suunnan luonteenomaisimpiin ennätyksiin. Itä-Pohjanmaan runsas, sointuva kansankieli, maalais-elämän ja maalaispsykologian syvä tuntemus, tarkka, yksityiskohtainen tekotapa, kaikki antavat lukijan aavistaa tulevaa »aikansa lasta» eikä »lapsipuolta» s.o. suorasanaista eikä runomuotoista kirjailijaa. Pienet, siellä täällä ilmenevät vienon, herkän ja runollisen tunteen pilkahdukset vain vielä väittävät vastaan tätä olettamusta.
Kansankielen käytäntö oli silloisen uuden suunnan peruskysymyksiä. Realistinen kirjailija johtui siihen tietysti aivan suorastaan, ja kun useimmat uuden suunnan miehistä olivat kotoisin Itä-Suomesta ja Pohjanmaalta tuli realismin nousu meillä merkitsemään juuri näiden maakuntien murteiden ylitse-vuotavaa vivahdusrikkautta kirjallisuudessamme. Ei ollut ihme, jos suomalaisen kirjakielen vanhat viljelijät, erittäinkin ne, joiden kielellinen pohja oli Länsi-Suomi, alkoivat huolestuneina pudistaa päätään tälle, heidän mielestään, raakalaiselle synonyymien paljoudelle, tälle kuvaavien, kansanomaisten, deskriptivisten ja onomatopoetisten sanojen purkautuvalle kevät-tulvalle, joka välitti Lönnrotin sanakirjasta yhtä vähän kuin jo vakiutuneesta, hiukan akateemisesta ruotsinkielen runtelemasta, kreikan ja latinan pohjalle rakentuvasta tyylitaidostakaan. Jos kuka tahansa nuori mies saattoi »porhaltaa» Pariisiin, panna »karvareuhkan» päähänsä ja harjoittaa mielensä mukaista kielellistä vallattomuutta, niin kuinka silloin oli käyvä suomalaisen isänmaan ja sen isiltä-perityn kansallisromantisen viljelyksen? Sitä ei ollut sallittava eikä todellisen isänmaanystävän suinkaan sopinut katsoa ristissä käsin sitä.
Ainakaan A. Meurman ei voinut sallia sitä. Ja kun hän ei myöskään ollut tottunut ristissä käsin istumaan, milloin hän näki jotakin hänelle pyhää ja kallista loukattavan, nousi hän tuohon sangen epäkiitolliseen taisteluun vasten koko nuorta, esiin-astuvaa kirjailijapolvea. Tässä taistelussa, jota aluksi käytiin »vanhojen» suomenmielisten äänenkannattajassaUudessa Suomettaressa, sittemmin vuoden 1890-n jälkeen myös »nuorten» omassa äänenkannattajassaPäivälehdessä, ansaitsi myös Kasimir Leino ensimmäiset kannuksensa kirjallisena kriitikkona ja poleemikkona.
Nykyään, jolloin kirjallisuutemme kehitys jo on sangen toisille urille suuntautunut, voimme me katsoa tuota taistelua jotenkin objektivisesti, sivistyshistoriallisena ilmiönä, jonka syyt me ymmärrämme ja jonka seuraukset, kuten tavallista, ovat omiaan asiaa monelta uudelta näkökannalta valaisemaan.Periaatteellinenvoitto jäi tässä mieltäkiinnittävässä »kielikiistassa» epäilemättä nuoren polven puolelle: kenenkään kirjallisuuden viljelijän ei meillä pistäne päähän enää evätä kansankielen oikeutta kirjakielen alituisesti pulppuavana, ikinuorena alkulähteenä. Muttakäytännössäjuuri silloinen nuori polvi itse, etupäässä Juhani Aho ja Kasimir Leino, edellinen proosan, jälkimmäinen runomuodon alalla, piankin rajoittavat, kehittävät, seulovat ja siivilöivät suomenkielensä siihen määrään, että sen moitteetonta siloutta vastaan ei itse Meurmanilla ole myöhemmin muistuttamista. Se itsetietoisesti valikoiva,tyylitteleväpyrkimys, joka 1890-luvulla astuu suomenkieliseen kirjallisuuteen luonnollisena seurauksena sekä yleensä muuttuneesta ajanhengestä että eritoten realismin tuomasta runsaasta aines-varastosta, tuli tässä mitä menestyksellisimmin vaikuttamaan myös puhtaasti kielellisen tekotavan täsmällistymiseen ja kiteytymiseen kirkkaaksi, selväksi, klassilliseksi.—Sentaistelun meillä voi jo todellakin pitää aikoja sitten loppuun suoritettuna.
Samoin on oikeastaan niiden yleisten kirjallisten ja esteettisten taisteluiden laita, joissa A. Meurman ja Kasimir Leino aikoinaan peistään taittelivat. Teoreettinen voitto jäi niissäkin nuoren polven puolelle, sitäkin helpommin, kun se puoli ei koskaan ollut Meurmanin vahvimpia eikä hän itse mikään esteetikko. Mutta käytännössä siirtyy Päivälehden kirjallinen piiri, yksi toisensa jälkeen, kuten jo ennen olemme nähneet Ahon, Järnefeltin ja Ivalon yhteydessä, yhä kauemmaksi siitä realismista ja naturalismista, joka juuri oli ollut A. Meurmanin silmätikku.Panunjälkeen ei hänen, yhtä vähän kuin muidenkaan vanhan romantiikan miesten, tee enää pahasti mieli leimata esim. Juhani Ahoa »lantakirjailijaksi», kuten ennen.—Nämäkin taistelut voi siis jo hyvällä syyllä katsoa aikoja sitten loppuun suoritetuiksi.
Toisin on niiden aatteellisten taisteluiden laita, joissa silloisen nuoren ja vanhan polven uskonnolliset ja siveelliset maailmankatsomukset törmäsivät vastakkain ja jotka myöhemmin olivat omiaan niin moneen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen erimielisyyteen johtamaan. Niiden alun olemme jo nähneet Oksasessa ja Yrjö-Koskisessa, niiden kiristymisen inhimillisenä todistuskappaleena me voimme pitää esim. Arvi Jänneksen runoaInhuuden ihantelijalle, jonka hän Minna Canthin kirjallista tuotantoa vastaan linkoaa, niiden täytenä sodanlieskana taasPäivälehdenjaUuden Suomettarenleirien yhteen-iskemistä 1890-luvun alkuvuosina. Edellisen yksilöllis-luonnontieteellinen, jälkimmäisen kansalliskristiilinen kanta seisoo kumpikin vielä koko suomalaisessa kansansielussa jyrkästi, joskaan ei aina johdonmukaisesti, vastakkain.—Meidän ei ehkä olisi tarvis mainita, että juuri nämä olivat myös Kasimir Leinon ja A. Meurmanin kirjallisten taisteluiden syvemmät, aatteelliset alkutekijät.
Psykologinen estetiikka on johdonmukainen seuraus luonnontieteellisestä maailmankatsomuksesta. Ja senpä Kasimir Leino korkealle kuuluttaakin käänteentekevässä lyyrillisessä runokokoelmassaanRistiaallokossa, jonka hän julkaisee Pariisista palattuaan. Yhdessä AhonYksin-kirjan, JärnefeltinIsänmaanja IvalonAikansa lapsipuolenkanssa se on silloisen nuoren polven suuria ohjelmajulistuksia.
Sen erikoisuus on siinä, että se on—lyyrillinen.
Mutta se oli aikoinaan ennen-kuulumatonta lyriikkaa suomalaisessa kirjallisuudessa, uutta sekä muodoltaan että sisällykseltään. Muodoltaan siksi, että suomenkieli ei runomuotoisena ollut koskaan ennen kaikunut sillä keveydellä, vapaudella ja siroudella, sisällykseltään taas siksi, että kukaan laulurunoilija meillä ennen häntä ei ollut eritellyt sielunsa vaihtelevia liikkeitä niin terävästi, käsitteellisesti, itsetietoisesti ja yksityiskohtaisesti. Se oli realistin tekotapa sovellutettuna runomuotoiseen esitykseen, mitä laulavimman poljennon kannattama runollinen tunne yhtyneenä järjen jäiseen, murtelevaan mietiskelyyn.
Musset on se nimi ranskalaisesta kirjallisuudesta, joka Kasimir Leinon ohella mieleen juolahtaa, aivan kuin Ahon tämän-aikaisia teoksia selaillessa Maupassant.
JoRunokokeissaoli Kasimir Leino nykyaikaisena vapaa-ajattelijana esiintynyt. Tuossa kauniissa runossaSunnuntainahän jo oli ylpeästi tunnustanut, että maailman avaruus oli hänelle armaampi kuin kirkon kolkkous, luonnon hiljaisuus rakkaampi kuin virret messu-rahvaan. RunossaKaksi vaaliahän taas yhtä ylpeästi oli arvioinut totuuden etsinnän sen löytämistä korkeammalle, taistelun edestä vapauden jalommaksi sen omistamista. Vielä hän oli runossaTotuutta huudatantanut katkeran, varoittavan opetuksen sille, joka meillä vaatii
»totuutta toimeen, elämään, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta käytökseen»,
sekä vapautta tieteen, aatteen, sanan ja uskonnon. Meillä ei ole niinkuin muilla, selittää tekijä, tälle intoilijalle yksinkertaisesti: meillä ei saa olla vapaa, meillä ei saa aatettaan paljastaa, meillä ei suvaita elämäntotuutta, meillä on oma usko ja vakaumus kansan kauhistusta, suora puhe loukkausta ja seuran pahennusta. Mistä apu sitten? Kasimir Leino on joRunokokeissaanliian suuri epäilijä uskoakseen J.H. Erkon tavoin paljoakaan hyvää kansanvaltaisen kehityksen siunauksista. Tuossa huomattavassa runossaHengen tasavaltahän jo oli asettanut vastakkain yksinvaltiaan tyrannin sorron ja sen sorron, jota valtaan päässyt kansa harjoittaa, sekä tullut jälkimmäisen suhteen siihen sangen pessimistiseen tulokseen, että
»oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet lyö vangiksi aattehet».
Siksi tunnustautuukin tekijä vain »hengen tasavallan», vain »älyn yksivallan» tahtojaksi ja taistelijaksi.—Siis melkein Björnsonin oppi »toisesta taikka toisesta roskaväestä», Ibsenin henkisellä ylimyksellisyydellä ja »kansanvihaajan» katkerilla mielipiteillä höystettynä.
Varmaan on Kasimir Leino, samoin kuin Minna Canth ja Juhani Aho, tähän aikaan saanut tuntuvia vaikutuksia norjalaisesta kirjallisuudesta.
Ristiaallokossatulee lisäksi vapauttava ranskalainen vaikutus, jonka ilmassa yllämainitut aatteelliset ainekset tekijän sielussa täyteen kukkaansa puhkeavat. Hän on nyt jo esteetikkona Tainen ja Brandesin oppilas, tuottavana kirjailijana etenkin Musset'n ja Mérimée'n harras ihailija: edellisen romantinen, sydäntä-hiukaiseva ja sentään niin realisella voimalla vaikuttava idealismi, jälkimmäisen viileä, koskematonnolime tangere-taide ovat tulleet hänen kirjallisiksi johtotähdikseen. Mutta ranskalainen vaikutus eiRistiaallokossasuinkaan esiinny sellaisenaan, vaan aivan omaperäiseksi ja itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna.
Tekijä on nyt jo täydellisesti vakuutettu luonnontieteellisen maailmankatsomuksen oikeudesta. Milloin hän siitä puhuu, putoelevat hänen sanansa kirkkaasti ja varmasti kuin jäätikarit:
»Nimiä vain on jumala ja luonto, olemus yksi, eri silmin nähty, ihmisten töit' on kirkko, dogmi, oppi, ihmisten lailla harhateitä käypi, ikuista vaan on maailmoiden mahti, ikuiset lait ja niiden vaarin-otto.»
Sama ajatuksen kylmäverinen tosiasiain merkitseminen voi muuttua hänellä myrkylliseksi ivaksi, milloin hän näkee tältä luonnontieteelliseltä pohjaltaan nousevien totuuden, oikeuden ja ihmisyyden ihanteiden joutuvan tappiolle ympäröivässä elämässä. Ja hän näkee niin käyvän aina, sillä: Kasimir Leinon runouden pohjavirta on, samoin kuin Kaarlo Kramsun, syvimmältä sisällykseltään traagillinen, vaikka se hänellä vuoroin eleegiseksi kauneudeksi, vuoroin pistäväksi pilkaksi soinnahtaa.—Mutta nehän juuri ovat synnynnäisen romantikon tunnusmerkilliset ominaisuudet!
Kasimir Leinon runoudessa esiintyy sama sielullinen kahtia-jako, minkä ennen olemme Juhani Ahon ja koko sen polven miehissä havainneet, ristiriita pään ja sydämen, järjen ja tunteen, realismin ja romantiikan välillä. Se suorastaan sankarillinen taistelu, jota he edellisen puolesta käyvät jälkimmäistä vastaan sekä ulkopuolella itseään että omassa olennossaan, on kirjallisuutemme kenties rohkaisevin ja riemastuttavin eetillinen ilmiö, jolla varmaan on oleva pitkä kantovoima koko suomalaisen kansallishengen vastaiseen kehitykseen.
Aatteellisesti onRistiaallokontekijä täysi realisti, täysi uuden ajan mies, totuutta hehkuva, vapautta vaativa, aina pyrkivä ja aina—epäilevä.Myrskylintunahän tahtoo laulaa, voitollisen, dityrambisen tunteen virsiä hän myös eräitä virittää:Mun vuodenaikani ei ole syys,Jos tohdit ja tahdot,Tuommoinen tyttö on mieleeni mun,Mi orjuutta, se kurjuuttaj.n.e. MuttaYksin ollessakäy hänen mielensä sangen surulliseksi: hän huomaa epäilijän vaaran, hän tuntee ivan ilkamoivan odan jäytävän elämänjuurtaan. Ja silloin voi entisyyden eheä usko kangastaa hänelle niin utuisen ihanalta, että hän puhkeaaPäivän laskiessaliikuttaviin säveleihin lapsuus-onnen pilvettömille maailmoille. Kuitenkaan hän ei vaivu niihin. Hän eitahdovaipua niihin, hän tahtoo tuntea olevansaParantumaton: kokoelman ja kenties koko Kasimir Leinon tuotannon syvimmin traagillinen sielun-purkaus. Silloin hänen sielullinen hätänsä voi pukeutua niinkin epätoivoisiin säkeihin kuinSurutonna suolla sorsa, jossa hän syyttää kohtaloa sen kauneimmista antimista hänelle:
»Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen?» j.n.e.
Toisia avuja olisi hänen mielestään tarvittu täällä: mielen malttia, kovaa luontoa, vanhan mieltä, valhe-kieltä. Silloin hänkin olisi käynyt »tietä tarvottua», syönyt kiltisti »ennen syötettyä», ollut sekä »mieleen mahtimiesten» että »ikiriemuks isänmaalle».—Muuten hän ei yleensä suinkaan tahtoisi vaihtaa kohtaloaan noiden elämän-kylläisten, itseensä tyytyväisten kanssa, joiden symbolin hän näkee esim.Valtion syöttiläässä. Heitäpä vastaan hän myös mestarillisen pilkkarunonsa »Kunnon mies» linkoaa. Yhdessä toisen, ei vähemmän mestarillisen, satiirin kanssa »Kallihin kansan vuoksi!» pitäisi sen tänäkin-päivänä seisoa kultakirjaimilla piirrettynä jokaisen sivistyneen suomalaisen sydämessä.
Eräät kauniit, objektiviset elämänkuvat, kutenHuutolaistyttö kehdon ääressä,Nukkuvalle tytölle vuoristossa, samoin historiallinen runosikermäValdolaisistaviittaavat joVäljemmille vesille, Kasimir Leinon seuraavaan runokokoelmaan.
Ristiaallokonsyvästi tunteellisessa alkurunossa hän oli lausunut liikuttavimman hyvästi-jättönsä lapsuutensa romantiselle taika-maailmalle.Väljemmillä vesillähän on suorittanut saman kehityksen kuin Juhani AhoLastuissaan: tunnelma, tuo nykyaikaisen ihmisen oljenkorsi, on tullut vapauttajana ja pelastajana sekä romantisen tunteen ruusuista että jäytävän järjen okaista, hänen kielenkäyttönsä saavuttanut sen marmorisen kauneuden, jota esim. tunnelmarunot sellaiset kuinHän,Vuoden vaihteella,Syksyinen mieliala,Talvitunnelma,Kuin huolivi kuutamon kultainen vyöy.m. todistavat.Elämän laulu, kirjan kannattava runosikermä, on tämän tyyntyneen, voitollisen tunteen ja ajatuksen hymni maailmankaikkeuden myönteisille voimille, kaiken yksilöllisen tragiikan ohitse ja yläpuolitse. Joskus voi vielä joku katkera, vihlaiseva runo, kutenMa olen kuin siipehen ammuttu lintutaiOnnetonhänen pakahtuvasta povestaan singahtaa. Mutta muuten vaeltaa hän jo niillä jäisillä jyrkänteillä, missä yksilöllinen elämän-tuska sulaa yhteen maailmankaikkeuden siintävien, ilottomien ja suruttomien ilmakehien kanssa.
Kasimir Leinon kehitys käy edelleen samansuuntaisesti kuin koko hänen miespolvensa, mutta omalla tavallaan. Kauneus tulee hänenkin ainoaksi uskonnokseen, kuten Juhani Ahon, tunnustaapa hän jo täysin helleenistä kauneus-palvelusta, kutenPakanallinen uni,Ma lepään rannalla ruohikossay.m. tunnelmapalaset hänenRunoissaantodistavat. Historialliseen kirjailemiseen hänkin kääntyy, kuten Ivalo, sommitellen suuren näytelmänsä Nuijasodan ajoiltaJaakko Ilkka ja Klaus Fleming. Uusromantiikan mystillistä virtausta hänkin koskettaa, kuten Arvid Järnefelt:Etsijän palaus,Erakon unelma. Mutta yleisen suunnitelmamme mukaan viehättää meitä tällä kertaa enimmän se kausi kunkin kirjailijan kehityksessä, jossa me näemme suurimman sisällisen taistelun oman kirjallisen ja aatteellisen maailmankatsomuksen saavuttamiseksi tapahtuvan. Siis vähemmän taistelun tulokset sellaisinaan.
Siihen on myös ylläoleva esitys koetettu keskittää, seuraten siinä suhteessa ainoastaan tekijän omaa osviittaaRunokokeista, jossa hän asetti taistelun edestä vapauden korkeammalle kuin sen saavutuksen, totuuden etsinnän hänelle kalliimmaksi kuin sen löytämisen, ja merkiten lopuksi hänen asemansa suomalaisessa kirjallisuudessa J.H. Erkon hiihtämän ladun suoranaisena jatkajana, nuorsuomalaisen runouden ensimmäisenä europalaisena viljelijänä ja edustajana.
s. 9/4 1862.—Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886), Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895), Tukkijoella (1899), Kauppaneuvoksen härkä (1901), Pieni elämäntarina (1903).
Jokaisessa ajassa on toisia, jotka seisovat sen eturintamassa, toisia, jotka taempaa seuraavat ajan aatteiden temmellystä, pysytellen niiden ulko- taikka yläpuolella. Usein saattaa edellisten riveistä tapahtua siirtymisiä jälkimmäisten riveihin, usein myös päinvastoin joku aikakauden syrjästä-katsovista hengistä innostua itse taistelun tuoksinaan osaa ottamaan. Taiteen alalla saattavat molemmat suhtautumiset ajanhenkeen, tietysti riippuen yksilön omasta sielullisesta kehityksestä, tulla yhtä menestykselliseen käytäntöön.
Kaikki ne nuorsuomalaiset kirjailijat, joista on edellä ollut puhe, Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Santeri Ivalo ja Kasimir Leino, ovat kuuluneet yllä-mainitussa suhteessa niihin, joissa 1880-luvun ja suureksi osaksi myös 1890-luvun henki meillä on voimakkaimmin humahtanut, jotka ovat ajalle leimaa antaneet ja tuntuvasti sekä henkiseen elämäämme ylimalkaan että erikoisesti kirjalliseen kehitykseemme uraa-uurtavasti vaikuttaneet. Samaa ei suinkaan voi sanoa Teuvo Pakkalasta, niin luonteenomainen ilmiö kuin hän muuten onkin meidän kansalliselle realismillemme ja niin läheisesti kuin hänen tuotantonsa liittyykin sen nopeaan nousuun, kukoistukseen ja kenties vielä nopeampaan ylimenoon uusromantiseksi tunnelmarunoudeksi.
Teuvo Pakkala seisoo aina hiukan taempana. Hänellä on oma oululainen maaperänsä, jonka hän perinpohjin tuntee, terävä realistinen havaintokykynsä, jota hän suurella taituruudella käyttää, ja ennen kaikkea hilpeä, kansanomainen huumorinsa, joka hänelle heti ystävällisen lukijapiirin lahjoittaa. Mutta hänessä on myös alusta alkaen jotakin pehmeämmin ja kotoisemmin uneksivaa kuin ehkä kenessäkään hänen aikalaisessaan, metsälampea, josta vain vaikeasti joku pieni lähteen-suoni mereen lirisee, yksinäisen tuvan ikkunaa, joka ei mielellään tahdo maailman-akkunaksi avartua. Se estää häntä aikansa aatteisiin syvemmin innostumasta, se rajoittaa hänen kirjallisen kehityksensä ääriviivat ahtaammalle kuin muiden hänen miespolvensa edustajien, mutta auttaa häntä myös tällä rajoitetulla alalla eräisiin huomattaviin, itsenäisiin ennätyksiin, jotka eivät ole taiteen yleistavaraa. Ylimalkaan saattaa kuitenkin sanoa hänestä kirjailijapersonallisuutena, että hän kuuluu niihin ajan-ilmiöihin, jotka syystä tai toisesta eivät saa kyllin ilmaa henkisten siipiensä alle, eivät pääse täyteen mittaansa kehittymään.
Hän alkaa raikkaana realistina. Hänen ensimmäinen kuvauksensaLapsuuteni muistojaviehättää vilkkaalla, eloisalla esitystavallaan, suurella todellisuuden-tunnullaan ja poikkeuksellisella sanarikkaudellaan. Toinen kuvausOulua soutamassajatkaa näitä erinomaisia ominaisuuksia, vieläpä laajenee väririkkaaksi, kansanomaiseksi epopeiaksi siitä vuosisatojen kehittämästä itäpohjanmaalaisesta sivistyspiiristä, jonka tervanpoltto tervahautoineen ja tervaveneineen, koskenlaskuineen ja käynteineen maakunnan ainoassa satamakaupungissa oli, ja on osaksi vieläkin, Kainuun erämaihin muodostanut.Vaaralla, sarja hiukan irrallisen juonen puitteisiin pujoteltuja, mutta sitä mehevämpiä ja suurella impressionistisella voimalla vaikuttavia kuvauksia Oulun työläis-elämästä, päättävät tämän ensimmäisen ja kenties onnellisimman kehityskauden Pakkalan kirjallisessa tuotannossa.
Elsa, edellisen suoranainen jatko, osoittaa syvän henkisen muutoksen hänessä tapahtuneen. Tekijä ei esiinny siinä enää naivina, kansanomaisena kertoilijana ja kuvailijana, joka kasaa sattuvan todellisuuspiirteen toisensa selkään nauttien vain kielensä kukkivasta runsaudesta ja ympäröivän elämän luonteenomaisesta esittämisestä. Hän valikoi, hän tyylittelee, hän erittelee vaikutuksensa ja yhdistelee, hän on nyt varma, itsetietoinen taiteilija, joka siivilöi hänen kauttaan kulkevat, tuhantiset elämänkuvat, pyrkien syvempään, sisällisempään totuuteen kuin minkä pelkkä ulkopuolinen todellisuuden-tarkastelu voi tarjota hänelle.Elsaon Teuvo Pakkalan ehein taideteos, herkän, lämpimän, intiimin taiteilijahengen hedelmä, joka tässä on antanut meille klassillisimman, yleispätevimmän sisällyksensä.
Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen. Hänkin tekee nyt hänen ajalleen tavanmukaisen toivioretken Pariisiin, kuitenkaan Juhani Ahon taikka Kasimir Leinon tavoin sen samalla lämpimästi läikähtelevään ja kylmästi kriitilliseen ilmakehään syvemmin sukeltamatta.Elsa,Vaaralla, ja jo ennen niitä,Lapsuuteni muistojaovat vakiuttaneet hänen maineensa, lapsuuden sielun-elämän erinomaisena tarkastelijana ja kuvaajana. Samaa uraa jatkaa hänen seuraava teoksensaLapsia, sisältäen monta todellakin omaperäistä ja älykästä havaintoa tuosta useimmin liian ylimalkaisesti ja liian yksiviivaiseksi käsitetystä maailmasta. Teoksen erikoisuus on se, että se ei suinkaan ole Topeliuksen tapaan lapsista lapsille kerrottu, vaan lapsista aika-ihmisille, muistuttaen siinä suhteessa eräitä nykyaikaisen tanskalaisen kirjallisuuden ilmiöitä.
Tunnettu näytelmäTukkijoella, Suomen Kansallisteatterin suurin yleisö-menestys, vaikka ei suinkaan taiteellinen saavutus, perustuu oikeastaan vielä vanhemmille kokemuksille: tekijän tuoreelle maalais-elämän tuntemukselle, jota hän jo kuvauksellaanOulua soutamassaoli osoittanut. Paitsi sitä välttämätöntä tyylittelyä, jonka näyttämö jo sellaisenaan aina vaatii kirjailijalta, ei teos tuo paljonkaan uusia lisiä Pakkalan jo kiteytyneesen luonnekuvaan. Hetkisen hän näyttää nyt oireita uusille urille suuntautua: pikkukaupunkilaiseen ympäristöön sijoitettu ilveily ja yhteiskunta-satiiriKauppaneuvoksen härkäilmestyy. Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle.
Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa. Hän kirjoittaa paksun romaanin, nimeltäPieni elämäntarina, syventyen siinä erään omituisen naisluonteen ongelmiin, samalla ensi kerran korkeampaa, sivistynyttä sielun-elämää käsitellen. Teos on kaikesta päättäen mitä uutterimman työn kunnioitusta-herättävä taideluoma, täynnä sattuvia, välähteleviä yksityiskohtia ja harvinaisella hartaudella kiinnipysyvä kerran kaiutetuissa alku-äänissään. Silmin-nähtävää on, että Teuvo Pakkalaankin tässä kehityskaudessaan on tarttunut sama monumentalisen taiteen pyrkimys, jonka jo ennen olemme Juhani Ahossa (Panu,Kevät ja takatalvi), Santeri Ivalossa (historialliset romaanit) ja Kasimir Leinossa (Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming) havainneet. Mutta hän ei myöskään ole tahtonut uhrata mitään entisestä impressionistisesta elävyydestään. Näin on tekotavasta ja koko teoksestakin muodostunut mitä mieltäkiinnittävin impressionistisen ja monumentalisen taiteen yhtymä, joka voisi tarjota aihetta monelle esteettiselle mietelmälle, mutta joka jyrkkine ylimenoineen voi lukijaan kenties ensi hetkessä vaikuttaa hiukan oudosti ja vieroittavasti.
Teuvo Pakkalan merkitys meidän kirjallisuudessamme on nähdäkseni ensi sijassa siinä, että hän tuo siihen erään uuden ympäristön: vanhan merikaupungin, jonka elämää hän käsittelee hienolla taiteellisella maulla ja ymmärryksellä. Sitten siinä, että hän jälleen tuo siihen erään toisen ympäristön, tuon merikaupungin takaisen maakunnan, kaikessa raikkaassa, alkuperäisessä tuoreudessaan. Ja lopuksi siinä, että hän rehellisellä itsekritiikillä yrittää laajentaa tätä alaansa eri suuntiin, saaden aikaan huomattavia tuloksia, jotka tosin eivät näytä antavan mitään uusia sysäyksiä yleiselle kirjalliselle kehityksellemme, mutta jäävät epäilemättä merkitsemään eräitä kansallisen realismimme itsenäisimmin suoritettuja haarautumia.
Ulkonaisen todellisuuden-tarkastelun vievät meillä huippuunsa n.s.kansankirjailijat, joiden luku on legio meidän kansallisen realismimme kukkiessa parhaillaan.
Nimitys on typerä, mutta nähtävästi jo niin vakiutunut, että sitä on käytettävä, jos mieli tulla ymmärretyksi. Jos joku kirjailija taiteellisessa muodossa saa meille kerran jotakin arvokasta sanotuksi, on esteettisesti jotenkin yhdentekevää, onko hän kotoisin kansan »syvistä» tai korkeista kerroksista. Kenen pistäisi päähän nimittää esim. Maksim Gorjkia kansankirjailijaksi? Mutta samoinhan on myös monien muiden taidesanojen laita: niiden käytäntö riippuu niiden tuottamasta hyödystä ja mukavuudesta eikä useinkaan niiden sisällisestä totuudesta.
Kenties on tässä oleva myös eräs toinen huomautus paikallaan. Me käytämme sanoja realismi ja romantiikka, vaikka tiedämme, että niillä ei ole mitään puhdasta vastaavaisuutta todellisuudessa. Toisin sanoen: ei ole olemassa realistista taiteilijaa ja taideteosta, jossa ei samalla ole romantisia aineksia, ja päinvastoin. Nuo nimitykset ovat silloin käsitettävät ainoastaan siinä ymmärteessä, että toiset taikka toiset ainekset silloin näyttävät olevanvoiton puolellaasianomaisessa taiteilijassa taikka taideteoksessa. Niidentasapainoataas olen merkinnyt sanalla klassillinen.
Olen koettanut edellisessä osoittaa, miten koko kirjallisuutemme kehitys Elias Lönnrotista Minna Canthiin saakka on alituista siirtymistä romantiikasta realismiin. Tämän kehityksen klassillinen tasapaino-kohta on Aleksis Kivi, sen realistisen voittopuolen tuovat Päivälehden piirin miehet mukanaan, mutta sen äärimmäisen loppupisteen muodostavat suomalaiset kansankirjailijat. On nimittäin yleisenä sääntönä pidettävä, että taiteellisten suuntien, samoin kuin kaikkien henkisten liikkeiden ja virtauksien, aina täytyy mennä äärimmäisimpään yksipuolisuuteensa, ennenkuin niiden vastavaikutus,reaktsio, on odotettavissa.
Realismin vastavaikutus meillä tuli olemaan kansallinen uusromantiikka.
Olemme nähneet, miten se jo esiintyy Päivälehden piirin miehissä, Juhani Ahossa, Arvid Järnefeltissä, Santeri Ivalossa ja Kasimir Leinossa, joista jokainen käy läpi koko tuon mieltäkiinnittävän ääniasteikon realismista klassisismin kautta uuteen romantiikkaan, kukin omalla tavallaan, yksi täydellisemmin, toinen epätäydellisemmin luonnollisesti. Tällä siirtymisellä on syvät juurensa koko ajanhengessä ja koko suomalaisen kansallishengen saman-aikaisessa kehityskulussa, samoin kuin oli ollut edellisellä siirtymisellä romantiikasta realismiin. Mutta realistisen taidesuunnankin täytyi ensin sanoa viimeinen sanansa, ennenkuin suomalaisen kirjallisuuden kehitys jälleen voi uusille urille ohjautua.
Se jäi meillä suomalaisten kansankirjailijain sanottavaksi.
Päivälehden piirin miehet, niin uskollisina realisteina kuin he kukin kirjallisen uransa alkavatkin, sentään vaistomaisesti, kaikista taideteorioistaan huolimatta, valikoivat ja tyylittelevät vaikutuksiaan, tekevät yhteenvetoja ja katsovat ympäröivän todellisuuden ilmiöitä »temperamentin läpi». Epäilemättä tekevät sitä myös jossakin määrin kansankirjailijat, sillä sen tekee tietämättäänkin ja tahtomattaankin jokainen, joka kirjallista taikka taiteellista työtä ylimalkaan harjoittaa. Mutta he tekevät sitä edellisiin nähden niin vähäisessä määrässä, että juuritaiteellisen temperamentin puutettavoi pitää yhtenä heidän tunnusmerkillisimmistä ominaisuuksistaan. Ja juuri siten he tulevat merkitsemään meidän kansallisen realismimme viimeistä johtopäätöstä.
Jos kerran ulkonainenhavaintooli kaiken kirjallisen toiminnan lähtökohta, niin olihan parempi, että siihen sekoitettiin niin vähän mielikuvituksen aineksia kuin mahdollista. Jos kerran todellisuus olikuvattavasellaisenaan ja jätettävä lukijan omaksi asiaksi siihen sisältyvän maailmankuvan muodostaminen, niin olihan aivan oikein ja kohtuullista, että tuo kuvaus ainakin oli niin yksityiskohtainen kuin mahdollista. Ja jos vielä kuvauksen tuli ollaobjektivisen, yleispätevän ja eksaktisen kuin konsanaan luonnontieteen järkkymättömien tuloksien, niin olihan suorastaan toivottavaa, että tekijä sekoitti siihen niin mitättömän osan omaa personallisuuttaan kuin mahdollista. Oikeastaan olisi ollut paras, jos hänellä ei mitään omaa personallisuutta olisi ollutkaan, vaan hän ollut yksinkertainen heijastus-kuvastin, ilman tahtoa, tunnetta ja inhimillisiä myötä- tahi vasta-ajatuksia. Se olisi ollut realistisen kirjailijan ihanne ja korkein perikuva. Mutta koska sellaista ei voinut mikään todellisuus synnyttää—yhtä vähän kuin ylimalkaan mitään puhtaiden käsitteiden vastaa vaisuuksia—oli siihen ainakin pyrittävä, peitettävä oma personallisuutensa, jos jumala ehkä onnettomuudeksi olikin sellaisen asianomaiselle kirjailijalle lahjoittanut, ja siirtää kaikki syvempi yksityis-ilmiöiden seulominen, valikoiminen ja yhdisteleminen (s.o. kaikki syvempi taiteellinen toiminta) lukijan asiaksi. Oli selvää selvempi, että tätä tietä, jos sitä olisi johdonmukaisesti seurattu, ei olisi tultu taideteoksiin, vaan—aineskokoelmiin.
Kansan-elämän kuvauksella on aina ollut mitä tärkein ja miltei yksinvaltias asemansa suomenkielisessä kirjallisuudessa. Jos muistamme, että kansallinen romantiikka, jonka luonteenomaisimmat ennätykset tosin ruotsinkielellä tapahtuivat, jo oli ollut pyrkimystä luontoon, kansaan, maan sydämeen, poispäin kultuurin kukkuloilta, pois kaiken hienostuneisen, sievisteleväisen, epäkansallistuneen ja epä-isänmaallistuneen seura-elämän kahleista, takaisin »muikkuihin ja kaljaan», kuten Runebergilla, niin muistamme myös, miten koko kansallinen liikkeemme oli perustunut tuolle samalle romantiselle pyrkimykselle. Virran mukana seurasi tietysti maan syntyvä, suomenkielinen kirjallisuus. Eihän ollut olemassa paljoa muuta suomenkielistä ympäristöä kuin suomenkielinen talonpoikainen kansa itse isiltä-perittyine tapoineen ja vuosisatojen muodostelemme sielun-liikkeineen. Siihen oli tutustuttava, sitä oli kuvattava ja siitä kirjoitettava. Mitä merkitsi yksilön oma sisällinen sielun-elämä tuon suuren kansansielun rinnalla, mitä hänen tärkeimmätkin sisälliset tapahtumansa tuon suuren, kansallisen pyhän asian rinnalla, jolle oli kaikki uhrattava? Tieten taikka tietämättään johtui jokainen suomenkielinen kirjailija siten heti ajan kansallisen aatteen palvelukseen. Runoilijat palvelevat sitä sytyttävillä ja innostavilla säkeillään, suorasanaiset kirjailijat kansan-elämän kuvauksillaan. Aika ei suinkaan ollut eikä voinut olla edullinen millekään yksilöllisemmille sieluntunnustuksille.
Ei myöskään kansallinen realismi. Sillä senhän opinkappaleita juuri on, että tekijän oma personallisuus ei saa ollenkaan esiintyä, että kuvauksen tulee olla ulkopuolisen ja yleispätevän, sekä sen esittämien henkilöiden todellisuudesta suoraan temmattuja, ympäristönsä koneellisia tuloksia. Niin ovatkin kaikki ihmiset luonnollisesti, mutta realistinen katsantokanta jättää tässä suhteessa huomioon ottamatta, että mekaaninen maailmanjärjestyskin kätkee itseensä erään äärettömyyden, jonka salaperäisen tuntemattomuuden myös täytyy saada sille kuuluva sijansa sitä tulkitsevassa taiteessa ja kirjallisuudessa. Tuon äärettömyyden voi kukin ihminen havaita välittömimmin omassa sielussaan. Mutta realismi ei suinkaan ollut omiaan kääntämään kirjailijan silmää sisäänpäin, vaan ulospäin. Siksi huomaammekin myös kansan-elämän kuvauksen alalla, miten tosin lakataan kansaa ihannoimasta, mutta tyydytään aina enemmän ja enemmän sen ilmiöiden ulkopuoliseen tarkasteluun sekä niiden mahdollisimman tarkkaan ja totuudenmukaiseen esittämiseen. Eri asteita tässä suhteessa merkitsevät Aleksis Kivi, Pietari Päivärinta, Juho Reijonen, Juhani Aho. Siitä vieläkin pieni askel eteenpäin, ja ollaan suomalaisissa kansankirjailijoissa.
Hehän juuritunsivatkansan-elämän paremmin kuin kukaan, koska olivat itse sen lapsia, syntyneet, kasvaneet ja kehittyneet keskellä sitä. He kaiketi, jos ketkään, saattoivat olla sen puhtaitaheijastajiajakuvastajia, koska heidän oma sisällinen ja ulkonainen elämänsä oli pelkkää kansan-elämää, koska he eivät tunteneet muuta kuin sitä ja olivat siten täydellisesti vapaita kaikista vieraista, häiritsevistä vaikutuksista. Kuka taisi paremminkansankielenkuin he, sen eri-murteisen, tuhatvivahteisen kielen, joka oli kaikkien todellisten realistien ylin ihastus ja paras taistelu-ase? Kuka paremminmaalatapaperille koko meidän maalaisympäristömme, jos vain osasi kastaa kynän mustetolppoon ja asettaa järjellisiä lauseita jäljekkäin? Kaikki ajanmerkit olivat edulliset kansankirjailijain esiintymiselle.
Olihan sitäpaitsi jo yksi suuri, tunnustettu kansankirjailija olemassa:Pietari Päivärinta.
Nyt tulee niitä tukuttain. Ja on huomattava, että he kaikki nyt kirjoittavat suorasanaista, samoin kuin Lönnrotin ja siis kansallisen romantiikan aikaiset kirjailevat kansanmiehet kaikki olivat olleet runomuodon käyttäjiä. Siinäkin siis sama siirtyminen romantiikasta realismiin, minkä ennen olemme koko ajan yleisessä hengessä ja suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa havainneet: siirtyminen kansanrunoilijoistakansankirjailijoihin. Minkä Suomen talonpoikainen kansa ennen oli laulanut ilmi itseään Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Olli Kymäläisen, Antti Puhakan y.m. kautta, sen se nyt puhuu Kauppis-Heikin, Santeri Alkion, Heikki Meriläisen, Nestor Niemelän, Eero Sissalan y.m. suulla. Toiset heistä kohoavat jo hyvin korkeaan taiteesen. Toisten pääasiallinen merkitys on heidän käyttämänsä kansankielen alalla, jonka kautta he koko uudemman kirjakielemme kehitykseen vaikuttavat virkistävästi, elähyttävästi. Kaikki he omalta osaltaan tuovat uusia lisiä suomalaisen kansanhengen psykologiaan.
Varsinaisten kansankirjailijain ja Päivälehden piirin välillä seisoo jälleen joukko ilmiöitä, kuten Kalle Kajander, K.A. Järvi, Juhani Kokko y.m., kaikki erinomaisia suomalaisen kansan-elämän ja kansanpsykologian tuntijoita ja kuvaajia. Rajamerkit tässä, niinkuin yleensä kirjallisella alalla, ovat sangen häälyviä. Ratkoohan jo esim.Kauppis-Heikkiuseimmat kansankirjailijain luonteenomaiset rajat itsetietoisella, Juhani Ahon koulussa käyneellä taiteellaan. Niiden käytäntö riippuu siis samasta kuin taidesanojen ylimalkaan: ne ovat suuria yhteenvetoja, jotka tulkitsevat kirjallisen kehityskulkumme sisällistä totuutta, mutta tekevät väkivaltaa monelle ulkonaiselle todellisuus-ilmiölle.
* * * * *
Realismi oli meillä ollut suorasanaisen kirjallisuuden kehitykselle mitä edullisin. Ainoa runon-muodon käyttäjä, jonka se oli pinnalle kohottanut, oli Kasimir Leino. Eräät, kutenValter JuvajaSeveri Nuormaa, kumpikin monen kauniin sävelen kaiuttajia, eivät syystä taikka toisesta näytä tuossa kylmässä, ankarassa ajassa saavan kyllin ilmaa siipiensä alle. Heidän käy niinkuin Teuvo Pakkalan; he eivät saa oikein kiinni ajastaan. Toiset kulkevat vanhan romantiikan kahleissa, jotka ainoastaan J.H. Erkko on ollut kyllin väkevä murtaakseen, toiset hukkuvat Kasimir Leinon tuomaan järkeilyyn ja käsitteellisyyteen. Kuitenkin on 1890-luvulla selvä pyrkimys takaisin runomuotoon havaittavissa. Suorasanaisista kirjailijoista vie sen pisimmälle Juhani Aho, jonkatunnelmarunousjarytmillinen proosajo ennustavat jälleen uuden romantisen ajan koittamista.
Kaikki kirjalliset vaikutukset ulkoapäin ovat omiaan sitä edelleen kehittämään. Ruotsissa on realismi tehnyt täydellisen vararikon: itse sen päämies August Strindberg meneeInfernonkauttaDamaskukseen. Nerokas kolmikko Fröding, Levertin, Heidenstam kohottaa ruotsinkielisen laulurunouden korkeammalle kuin se on ollut milloinkaan ennen, heidän rinnalleen astuu lyyrillisen proosan ja lentävän mielikuvituksen mestari Selma Lagerlöf, jonkaGösta Berlingin satutekee syvän vaikutuksen myös tälläpuolen Pohjanlahtea, ja Ellen Key kohdistaa yhteiskunnallisen nais-vapautumisen takaisin naisen sisällisimmän, naisellisimman vaisto-elämän viljelyyn. Kaikkialla käy henkinen liike ulkoa sisäänpäin, yhteiskunnallisesta yksilölliseen, järjestä tunteesen, ulkonaisesta havainnosta tunnelmaan ja mielikuvitukseen. Norjassa on Ibsen itse jo kääntynyt syvästi mystilliseen, symbolistiseen sielunkuvaukseensa: pitkät yksilölliset erämaan-taipaleet erottavatNooranjaJohn Gabriel Borkmanintekijät toisistaan. Knut Hamsun, Vilhelm Krag, Jörgensen, Obstfelder, kaikki etevimmät norjalaiset ja tanskalaiset nuoret henget kantavat uhrinsa tälle uudelle romantiikalle. Sama henkinen ilmavirta käy kautta maailman. Saksassa kehittää Friedrich Nietzsche suvereenisen yksilöllisyyden ajatuksen, jonka täydellisin tähän-astinen ilmestysmuoto lienee Goethen korkeaan koskemattomuuteen soinnutetussa personallisuudessa havaittavana, syvästi haltioituneeksi, profeetalliseksi runoudeksi:Näin puhui Zarathustra. Italiassa tunnustautuu Gabriele d'Annunzio vanhan latinalaisen hengen ja uuden romantisen kauneus-uskonnon hartaimmaksi kannattajaksi ja itse Ranskassa, kirkkaassa, heleässä Ranskassa, on ajan sisäänpäin-kääntyvä suunta löytänyt edustajansa Paul Verlainessä ja koko symbolistisessa runoilijakohortissa. Näiden henkisten johtotähtien alla, joista jo ennen Juhani Ahon yhteydessä on huomautettu, purjehtii esiin myös 1890-luvun suomenkielinen uusromantinen kirjallisuus.
Sama on asianlaita ruotsinkielisellä taholla maamme kirjallisuudessa, jossa kehitys Runebergin ja Topeliuksen kansallisesta romantiikasta oli vienyt Karl A. Tavaststjernan edustamaan realismiin, johon kuitenkin vielä monet vahvasti romantiset ainekset sisältyvät, sitten hänenLaureatuksensajaDiana-sonettiensa kautta Bertel Gripenbergin välkkyvään, uusromantiseen runouteen sekä aikakauslehtiEuterpenedustamaan esteettiseen maailmankatsomukseen.—Miten lähekkäin maamme suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kehitys vielä viime aikoihin saakka on kulkenut, osoittavat m.m. sellaiset tosiseikat, että Gustaf von Numersin nerokas näytelmärunous, jota on vanhan kansallisen romantiikkamme viimeisenä kajastuksena ruotsinkielisellä taholla pidettävä, sai ensimmäisen tulikasteensa suomenkielellä, hänen ystävänsä ja yhteisrunoilijansa Kaarlo Bergbomin johtamassa Suomen Kansallisteatterissa.
Aika onesteettinen, jos se sitä ennen oli olluteetillinen,kaunotieteellinen, jos se sitä ennen oli ollutluonnontieteellinen. Minne tahansa taivaanrannalla katsoneekin, on romantisen kauneuden pyhä lippu realistisen totuuden yhtä pyhän viirin paikalle pystytetty. Ei kuitenkaan niin, että olisi palattu takaisin vanhaan romantiikkaan, vaan niin, että nousten realistiselta pohjalta koetetaan etsiä ja löytää kaunista koneellisestakin maailmanjärjestyksestä.
* * * * *
Ajan tahti käy yhä nopeammaksi, »hidas» suomalainen veri virtaa yhä kiihkeämmin. Entisen nöyrän, vaatimattoman pianissimon sijasta soittaa suomenkielinen kirjallisuus pian sangen ylpeässä, uhmailevassa fortissimossa, jota myöskin ympäröivät valtiolliset olosuhteet ovat omiaan kaikinpuolin kasvattamaan ja kehittämään: ensin 1890-luvun taantumus, sitten vuosisadan taitteen sortovuodet, jotka astuvat salpana koko heränneen suomalaisuuden ja nuorsuomalaisuuden sekä juuri heräämässä olevan sosialismin eteenpäin-ryntäävien voimien tielle. Mutta pato synnyttää aina tulvan, sorto sitä väkevämmän vapaus-vaatimuksen.Suurlakkoon tämän kasvavan, paisuvan, kauan pidätetyn valtiollisen mielen-myrskyn suuri loppupiste. Ja on omituista nähdä, miten ennen niin hiljainen suomenkielinen kirjallisuus tämän mullistavan ajantaitteen kahden-puolin uskollisesti maan yleistä mielialaa heijastaa. Jos se oli laulanut kansallisen romantiikan ja puhunut kansallisen realismin aikoina,huutaase nyt täyttä kurkkuaan, ikäänkuin tahtoisi se huutaa ilmi koko kansallisen vihamme, suuttumuksemme, tuskamme ja häpeämme. Olkoon sen sisällys muuten kuinka rikkinäistä ja sekasortoista tahansa—samoin kuin on aika sen ympärillä,—todistaa se kuitenkin, että maa pursuu, että Suomi elää ja että se syöksee vastustamattomalla voimalla esiin uutta, rohkeata, suomalaisugrilaista rotuhenkeään.
Monissa muissakin suhteissa on koko aikakauden yleinen ilmakehä omiaan tuota tummapohjaista myrskypaatosta kasvattamaan. Kansallisen vapaus-vaatimuksen rinnalla käy yhtä voimakasyksilöllinen vapaus-vaatimus, jonka jo Minna Canth ja Päivälehden piiri aikoinaan oli kuin käärmeen korvessa kohottanut, ja joka siitä saakka, selvempänä taikka hämärämpänä, oli seisonut vastakkain vanhan, suomalaisen, kansalliskristillisen auktoriteettiuskon ja sille perustuvan kansanmoraalin kanssa. Jo luonnostaanelämän-myötäisenäja siiskirkon-vastaisena, se saa uutta vahvistusta siitä elämän-ilon, elämänhalun ja terveen elämän-nautinnon riemuitsevasta tarpeesta, joka on jokaisen nuoren, kuluttamattoman kansan nousulle ominaista. On mainittu joskus meillä sanatsuomalainen renässansi. Niissä sanoissa on enemmän totta kuin outo luulisikaan, sillä saapa mennä hyvin kauas kansojen nuoruuteen löytääkseen mitään vastaavaisuutta sille kuumeentapaiselle tuotannolle, joka meillä viimeisen kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa kirjallisuuden ja myöskin muiden taiteiden aloilla vallitsee. Mutta ei mitään kuumeentapaista tuotantoa ilman sen alla piilevää, vapaiden, itsenäisten yksilöiden kuumeentapaista,pakanallistaverenkiertoa. Suomalainen veri on todellakin joutunut liikkeesen. Ja se tahtoo ottaa osansa kaikesta kauniista, mikä ennen oli kielletty, kaikesta, mitä esi-isät olivat syntinä pitäneet ja juuri sen vuoksi tyydyttämättömänä pyyteenä niin väkevästi kansan nuoremman sydämeen kasanneet. Sanalla sanoen:elämänkoreudesta.
Ja niin tapahtuu, että suomenkielinen kirjallisuus, joka kerran oli köyhyyden, pettuleivän ja itsekieltäymyksen karuja hyveitä ylistänyt, nyt astuu aivan toisellaisten elämän-arvojen palvelukseen.Elämän täyteläisyystulee sen tunnus-sanaksi, voitollinen, dityrambinen sävel sen luonteenomaisimmaksi äänilajiksi. Kuuma,sensualistinen henkäyskäy yli suomenkielisen kirjallisuuden. Aisti-elämä, aisti-ilo,aistikultuuriastuvat ensimmäisen kerran suurina, tärkeinä elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Kristillisen maailmankatsomuksen tallaama, herjaama, häväisemäihmisluonto, joskin usein vielä raakana ja viljelemättömänä, ottaa sananvuoron suomenkielisessä kirjallisuudessa, vaatien siinä täysiä kansalais-oikeuksiaan. Yksilöllinen kauneus, yksilöllinen siveys,yksilöllinen totuuskulkevat koko nuoren polven yli näkymättöminä kylväjinä.
Kaikki tähtäävät samaan suureen päämäärään:hellenismiin.
Ei niin, ettei vastakkaisiakin pyrkimyksiä olisi ajassa havaittavana. Ateena ja Jerusalem taistelevat ylivallasta, eivät ainoastaan koko ajanhengessä, vaan myös usein yksityisissä taiteilijasieluissa ja kirjallisissa ilmiöissä. Asianlaita on sama kuin niiden romantisten ja realististen ainesosien, joista yllä on huomautettu ja joita me tuskin koskaan todellisuudessa tapaamme toisistaan aivan erillään. Päinvastoin on koko kirjallisuutemme kehityskulku Elias Lönnrotista viimeisiin joulu-uutuuksiin saakka nykyisen Suomen henkisessä läpileikkauksessa meillä nähtävänä. Toiset ilmiöt siinä kuuluvat menneisyyteen, toiset tulevaisuuteen, toiset ovat hetkellisempiä, toiset nykyisempiä. Mutta senerikoisuudeksijäävät ne ominaisuudet, jotka sen kaikista edellisistä aikakausista erottavat. Ja juuri niistä olen edellisessä tahtonut eräitä silmiinpistävimpiä luetella.
Mitä lähemmäksi suomenkielisen kirjallisuuden nykyisyyttä tullaan, sen enempi sen kehitys haarautuu, sen monipuolisemmiksi käyvät sen ilmiöt, sen kirjavammaksi sen yleisleima. Lisäksi tullut nuorenvenäläisen kirjallisuuden vaikutus, Gorjkin, Andrejewin y.m. on ollut omiaan sitä yhä enemmän kirjavoittamaan. Yhtyneenä entisiin skandinaavisen, saksalaisen, ranskalaisen, englantilaisen, italialaisen ja vihdoinklassillisenkirjallisuuden vaikutuksiin, se on omalta osaltaan ollut mukana muodostamassa sitä sekasortoista, kirkaisevaa, slaavilaista,byzantinistavaikutusta, minkä kirjallisuutemme yleisleima tällä hetkellä tekee ja joka jo näkyy sen mauttomista, mahdottomista kansikuvistakin.Barokkiolisi ehkä sen oikea mainesana, jos se enää yleensä lienee millään taidetermillä merkittävissä.
Näyttää ensi silmäyksessä mahdottomalta käydä tämän sekasortoisen kirjallisen aikakauden erikois-ilmiöitä ollenkaan määrittelemään tahi lajittelemaan. Mutta sen myöntäminen olisi sama kuin oman kriitillisen kyvyttömyytemme tunnustaminen, sillä juuri sitä vartenhan on entisyyden tarkastelu suotu meille, että me sen kautta saavuttaisimme edes jonkinlaisen yleiskatsauksen myös nykyisyyteen. Eiväthän senkään ilmiöt ole meille taivaasta tipahtaneet. Täytyyhän niiden kaikkien kasvaa maasta ja ajasta, täytyyhän niillä jokaisella olla luonnollinen selityksensä.