— Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräysNordensvanille.
Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti, että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn. Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.
Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään. Loput työnnettiin pistimin salmeen.
Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.
Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä. Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa yhden kanuunan.
— Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.
— Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka sojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.
Verisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun samalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia kanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän. Kolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten kimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet tanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta ja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita makasi pitkin tietä ja tienvieriä.
Fieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä venäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä vielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki yritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan malttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan yhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin tieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.
Aurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui taistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla tiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja saavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli, sytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta. Mutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja kuinka lopen näännyksissä väki oli — olihan se syömättä ja lepäämättä ollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, — hän huomasi vastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu, jatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.
Väsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä. Silloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli mahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja missä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun kaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä olikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki oli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon kera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä veneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet — sehän oli sunnuntaipäivä — kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta omia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet ilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja pitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten rikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho päätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri suunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten hän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän oli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän vastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen jälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli rynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen oli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata itselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista sataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa vihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa menettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.
Noin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin näillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin hukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä sieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli auttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan korpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi kerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen määräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen armeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He, puuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa kotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista vähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin joka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.
Mitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana, päätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.
Sydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista, etsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä vankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon ummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha ruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä. Sotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä Fieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta raskaaseen uneen. —
Aamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan portaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen, katseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa. Mutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui. Tuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa asekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita. Kaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt vihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet. Luutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat haavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti Brunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli mahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt eilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa pohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti päämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan aamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.
Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan, marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon jääkärien joukko.
— Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon etunenässä astuvalle korpraalille.
Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä savonmurteella kertoa:
— Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä, että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään…
— Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!
— No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme voineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän virauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan meneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä jäsenillä.
— No, ja sitten?
Korpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa löylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet ja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon. Nämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua pamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja ampuivat yhteislaukauksen tungettelijoita kohti. Sitten vaatteet kainaloon ja yli pellon päinvastaiselle suunnalle. Ryssien kuulat olivat vinkuneet korvissa, mutta onnellisesti he olivat päässeet metsään ja seisoivat nyt tässä ehein nahoin ja kylpeneinä miehinä, paitsi niitä kahta vartijana seissyttä, joiden naamataulusta kyllä näki, etteivät he olleet päässeet löylystä osallisiksi.
Ympärillä seisovat nauroivat ja Fieandtinkin silmässä vilahti veitikka.
— Kyllä te olette aika jalleja! hän sanoi ainoastaan, mutta äänessä oli lauhkea sävy.
Hän kiipesi satulaan ja marssi pohjoista kohti alkoi. Tie oli kuivaa ja aurinko paistoi leppeästi pilvettömältä taivaalta. Väkisinkin haihtui alakuloisuus ja äreys Fieandtin mielestä. Hän hymähteli itsekseen tuolle saunajutulle. Olivatpa nuo aika jukuripäitä! Hätäkös oli olla sellaisen joukon etunenässä, vaikka väliin selkäänsäkin sai. Kuinka armailta näyttivätkään taas nämä karut maisemat. Nuo kivikkokankaat, kääkkyräpetäjät ja sitkeät katajat, ne aivan kuin nyökkäsivät päätä ja sanoivat, ettei tässä ole mitään hätää, tämä maa ei voi kuulua muille kuin suomalaisille, ja sillä hyvä.
Huomaamattaan Fieandt kaivoi taskustaan piipun ja laittoi sen palamaan. Kun takana marssivat sotilaat näkivät, miten molemmin puolin everstin päätä alkoi pöllähdellä täyteläisiä savupilviä, he nyökäyttivät toisilleen merkitsevästi päätään:
— Vaari alkaa jo olla ennallaan.
Lisätodistuksen tähän he saivat Perhossa, johon yövyttiin ja jossa eversti lämmitytti itselleen saunan.
Metsiin eksyneitä miesjoukkoja saapui yhtä mittaa. Kun illalla Yliveteliin ehdittäessä toimitettiin uusi tarkastus ja väenlasku, oli riveissä jo toistatuhatta miestä. Lopullinen tappio oli alun neljättäsataa miestä.
Mainitun pitäjän Tunkkarin kylään Fieandt pysähtyi. Hän hävitti Perhojoen yli vievän sillan ja rakennutti puolustusasemat joen äyräälle. Kun hän oli tarkastanut varustuksensa ja paikoilleen asetetut tykit, jotka kaikki oli saatu Karstulasta pelastetuksi, hän sytytti piippunsa ja läjäytti tyytyväisenä pamppuaan saappaankorkoon. Nyt sai Vlastov taas tulla, jos hänellä käpälät syyhyivät. Tässä sitä taas koeteltaisiin voimia.
Kyösti Wilkuna
Rantasalmen triviaalikoulussa oli koko talven 1788-89 jatkettu lukuja ja tehty hiljaa ja uutterasti henkistä kylvöä maassa vallitsevasta sotatilasta ja rajakahakoista huolimatta. Mieliala oli tosin pitkin tätä lukuvuotta ollut hiukan levoton ja hermostunut tuossa sydänmaan syrjäisessä opinahjossa, jossa savolaisten vallasperheiden pojille annettiin tieteiden alkeita; vähän väliä oli sinnekin asti saapunut kuulumisia Etelä-Suomen monenlaisista oudoista ja jännittävistä tapahtumista. Kuningas oli tullut sotajoukkoineen maahan julistaen sodan Venäjää vastaan, ja Rantasalmen koulussakin, joka oli lähellä itäistä rajaa ja saattoi siis helposti joutua tapausten pyörteeseen, oli jo uneksittu loistavista voitoista ja suurista sotatöistä. Mutta niitä ei ollut sitten kuulunutkaan. Päinvastoin saapui viestejä sisäisistä hankauksista Ruotsin ja Suomen sotaväessä, puoluevehkeilyistä ja toimettomuudesta. Kuningas oli — niin kerrottiin — lähtenyt äkkiä kuin paeten Suomesta pois, sotajoukko oli jäänyt joutilaana asemilleen ja vähitellen oli vakaantunut se käsitys, ettei siitä sen enempää rytäkkää synnykään. Rantasalmella siis jatkettiin lukuja, pidettiin loma ja alettiin kesällä 1789 taas uusi lukukausi.
Mutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä koulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen jymy oli tullut liian lähelle — Savonkin rajoilla jo tapella jytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä viestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita kyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi tuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen painostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat päättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun, joka uhkasi joutua sodan jalkoihin.
Pienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta eri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi veneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta kaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta palaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja maan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista — nyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen kysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä. Savon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä, Suur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan maata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria eikä kotoa ollut saatu lähtölupaa… ehkä vielä saadaan…
Näistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin päivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin oli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita, nahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan etäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko ja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle Malm Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja tunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas, mutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa hautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän tapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä päätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat veneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui heidän luokseen rannalle ja virkkoi:
— Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että minä en nyt vielä tulekaan kotiin…
— Hä… tännekö jäät, vai…? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet koulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä reppunsa hakeneen toverinsa ympärille. — Aiotko todella lähteä sotimaan?
— Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion tarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.
— Kotonasi käymättä…?
— Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja yksin, vastasi nuori Malm harkitusti. — Isänmaa tarvitsee nyt poikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin. Soutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy tästä etelään…
Ja hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen soutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas Malmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.
* * * * *
Näin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena tarjokkaana "Kustaan sotaan", puolustamaan Savoa vihollisten hyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi — olihan hän ikäisekseen roteva ja miehekäs — ja lyhyen harjoitusajan perästä hän jo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan suuremmissa taisteluissa — jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa — hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla, Parkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta urhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni — lukumies kun oli eikä vailla tuttavia upseeripiireissä — sodan lopulla luutnantiksi. Kotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin päällikkönsä.
Tämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut enää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä virkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi kutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm Malm sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään kotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina vuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta sotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla vilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen päätöksensä jäädä sotilaaksi — olihan poika itse uransa valinnut.
Hän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia nahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden hilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli hiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa niukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi, ikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin Julkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan asti.
Mutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena Savon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt sota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli ylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen komppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.
Kustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen tehtävä.
Malm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä — vakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt. Maalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli hiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava joukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana virrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm totteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli peräydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin kunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi tilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista vastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves käsiksi ylivoimaiseen viholliseen.
Tämä tapahtui Jynkän rannalla, vähän etelään päin Kuopiosta. Malmin ja Dunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta ja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen myöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut esimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli Duncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa jäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla, jolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja ennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen kylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta vaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin hän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti sen pysähtymään… Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa melkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.
Savon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi — niin kuin Suomen pääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla — esimiestensä käskystä pitkin talvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää maakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä lamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski arveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi poikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt jättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja heidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama tietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä kaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja kiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää singottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla tarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin, ymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä asui sama suru ja sama kiukku.
Mutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen, — viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti osaa, — ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti tunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä ja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen välillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä tuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan keskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet miehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja surut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät myös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm Pulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:
— Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.
— Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja siinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja harrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti, etteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.
— Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä miehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa palkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.
— Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni salaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.
Pulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen päälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja vastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä Pohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin peräytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden kuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko — huhtikuun viimeiset ja toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä —, täytyi marssia lumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo huonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit keveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon keveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä yölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen jälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä kapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään — ensimmäisten joukossa hän johti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.
Valitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon, ainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei voitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille maille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä, jonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti aseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja, vielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen soturi, mutta mihin hän vain ehti — taikka mihin hänen tiedettiin olevan tulossakin, — siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät herrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan vihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin. Iisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan ison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien talonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat taistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti aseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt pitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli riennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.
— Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet savolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään painuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.
Kuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja ruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä sitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä varastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri kulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri saarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut kovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan pilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen karkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio kierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin taisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen puolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne koonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko Pohjois-Savo oli taas vapaa.
Kun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä otsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli koettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin pelastuksesta ja virkkoi:
— Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.
— Miksi niin? kysyi Malm kummissaan.
— Minä olen palvellut vihollista, koettanut sen aikana tehdä parhaani. Nyt on parasta, että kaikki valta keskittyy yksiin käsiin, yhden miehen vastuuseen.
— Onko se välttämätöntä?
— On. Autan sinua tietysti.
Niin tuli kapteeni Malmista joksikin ajaksi Kuopion maaherrakin. Ja hän oli maakuntansa ihailluin ja rakastetuin mies, kun hän myöhään tänä valoisana toukokuun iltana, pantuaan pienemmän osaston ajamaan Varkauteen väistynyttä vihollista edelleen takaa ja järjestettyään väkensä lepotiloille, ratsasti rakkaaseen Julkulanniemeensä tervehtimään syntymäkotiaan ja kotiväkeään, omaa, hiljaista maataloaan, jonka hän nyt oli pelastanut vihollisten käsistä. Siellä hän pitkästä aikaa taas nukkui vuoteessa — kotoisessa vuoteessa! Hänen sydämensä riemuitsi — sillä itsehän hän oli tämän onnenhetken hankkinut.
Mutta ennen maata menoaan hän lähetti Sandelsille, joka vielä viipyiPohjanmaalla, pikaviestin:
— Nyt voit tulla joukkoinesi takaisin Savoon! Tie on selvä ja eväitä on täällä riittävästi!
Onnellisen alkukesän kapteeni Malm vietti tänä sotavuonna Savossa.
Se oli herkeämättömän toiminnan aikaa. Milloin hän pienellä partiojoukolla kuritti pökerryksistään selvinnyttä ja Savoon takaisin työntyvää vihollista Mikkelin tienoilla, milloin hän kahakoi Joroisissa, milloin ystävänsä Dunckerin kanssa partioi kaapaten rohkeasti kuormastoja, pakottaen vihollisen liikkumaan varovammin. Mutta koko ajan hän sai sisukkaasti taistella kotiseutunsa puolesta, jota hän rakasti ja joka luotti häneen.
Kotiseudun puolustusta edisti kapteeni Malmin tärkeä toimintaPohjois-Karjalassa, johon hänet loppukesällä komennettiin.
Sandelsin johtaman Savon pääarmeijan asemaa Toivolassa, Kuopion pohjoispuolella, uhkasi näet idästä päin, Joensuun suunnalta, lähenevä uusi vihollisjoukko, jota vastassa oli aluksi vain Tiaisen johtamia vapaaehtoisia talonpoikaisparvia. Tämä vaara oli nyt torjuttava ja kapteeni Malm sai parin-, kolmensadan savolaisen jääkärin avulla hoitaa koko tämän sivustan.
Se oli puolustustehtävä, mutta Malmin luonteelle ominaista oli, että hän kohta siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Ja samoin oli hänelle ominaista, että hän täälläkin innostutti talonpoikaisen rahvaan, joka jo aikaisemmin oli noussut aseisiin, mukaansa vihollista maasta häätämään. Jo pelkkä huhu, että Malmin kapteeni oli tulossa avuksi, sai sadat aikaisemmin epäröivät talonpojat tarttumaan aseisiinsa. Ja vaikka tämä harjaantumaton väki taas täälläkin sotki hänen suunnitelmiaan, oli sen luottamuksellinen mukanaolo kumminkin hänen menestykselleen ratkaiseva.
— Olipa harmi että talonpojat malttamattomuudellaan säikyttivät viholliset perääntymään, ennen kuin me ehdimme panna ne kierrokseen, valitti aina urhea ja seikkailuvalmis luutnantti Bonsin eräänä aamuna Pielisen joensuulla Malmille, kun he jääkäreineen ehtivät venäläisen kenraali Aleksejevin leirille, jonka tämä edellisenä päivänä, juuri ennen Malmin saapumista, oli kiireessä tyhjentänyt lähtien paljon suuremmalla joukollaan pakosalle Tohmajärvelle päin. Talonpojat olivat ruvenneet liian aikaisin ampumaan ja Aleksejev oli luullut Malmin jo saapuneen.
— Olihan se harmi, myönsi kapteeni. — Hänen reipas suunnitelmansa oli ollut saartaa viholliset ja sulkea ne loukkuun siihen joensuulle. Mutta hän ei tahtonut liiaksi moittia talonpoikia ja suunnitteli jo mielessään tapahtuneen erehdyksen muuttamista menestyksekkääksi tempaukseksi. — Mitähän, jos ajamme viholliset rajan toiselle puolelle ja siirrämme sodan sinne, — miksi meidän koko ajan pitäisi omassa maassamme tapella!
— Tehtävämme oli puolustusluontoinen ja osastomme on pieni, vastasiBonsin epäillen esimiehensä lennokkaan ajatuksen onnistumista.
— Mutta talonpoikien avulla joukkomme kasvaa ja he ovat taistelutuulella. Vihollinen taas on hätäännyksissään ja pakenee — annetaan vauhtia!
— Annetaan vain, hitto soi! innostui nyt luutnanttikin asiaan. — Olisipa se kunniakasta, jos päästäisiin rajan taakse, näytettäisiin pääarmeijallekin hyvää esimerkkiä.
— Ja autettaisiin sitä. Takaan, että viholliselle tulee kiire Savosta, jos me vain ryntäämme Etelä-Karjalaan!
— Mutta silloin saamme kyllä pitää kiirettä — vihollinen kokoaa voimiaan. Miehet marssimaan, jääkärit ja talonpojat!
— Juuri niin, levätään sitten voittajina tai haudassa!
Malmin päätös synnytti mahtavan innostuksen hänen pienessä joukossaan, joka nyt yhdessä talonpoikien kanssa lähti rientomarssissa vihollisen jälkeen. Yhteenlaskettuina heitä oli noin 600 miestä, talonpojilla oli sadan vuoden ikäisiä kiväärejä ja karhupyssyjä olallaan ja ainoastaan kaksi tykkiä heillä oli mukanaan. Aleksejevilla sitä vastoin oli puoliväliin toista tuhatta miestä komennossaan, oli ratsuväkeä, oli runsaasti tykistöä, mutta hän tunsi sittenkin maan horjuvan jalkainsa alla Malmin talonpoikaispartioiden parveillessa hänen ympärillään. Hän ei tiennyt paljonko niitä oli, mistä ne tulivat ja milloin ne hyökkäsivät, ymmärsi vain, että näillä Malmin pojilla on puhti pohkeissa ja piru mielessä. Siksi hän perääntyi. Ensin Tohmajärvelle, jossa hän kokosi vartiostot ympärilleen, ja sitten yhtä painoa Pälkjärvelle, — Malmin sissit ja jääkärit koko ajan kintereillään.
Siellä — lähellä Venäjän silloista rajaa — hän pysähtyi hetkeksi huokaisemaan ja siellä syntyi elokuun 9. p:nä 1808 taistelu. Malm hyökkäsi näet empimättä ja viipymättä, vaikka tiesikin joukkonsa vihollista paljon heikommaksi; hän luotti vihollisen säikähdykseen ja ystäväinsä talonpoikien hurjaan sisuun ja järjesti ovelasti miehensä kahta tietä ryntäämään ajaen heti aluksi muutaman vihollisosaston suohon.
Pälkjärven kirkon seutuvilla kehittyi ja keskittyi taistelu kuumimmaksi; sitä kesti runsaasti kuusi tuntia. Mutta Malm ei hetkeksikään laskenut miestensä hyökkäysintoa laimenemaan eikä siis päästänyt joukkonsa pienemmyyttä näkyviin. Hän seisoi tyynenä, teräväsilmäisenä ja valppaana keskellä kuulasadetta ja johti taitavasti eri osastojaan yhä eteenpäin, niitä iloisesti kannustaen. Ja saman lujan uskon hän valoi apulaisiinsakin.
— Vihollinen on saatava omalle puolelleen rajaa, hän huudahti Bonsinille, joka miehineen ryntäsi hikipäin pistin ojossa kirkonmäkeä puhdistamaan.
— Ja se saadaan, vastasi luutnantti varmasti.
Ja se saatiin. Menetettyään kolmatta sataa miestä ja ison osan kuormastoaan Aleksejev vetäytyi sekasortoisine joukkoineen kirkolta ja pakeni suoraa päätä rajan yli.
— Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm riemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen huokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat rupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. — Tekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!
— Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. —Mutta emme kai jää tähän?
— Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle ja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.
— Lähdetäänkö heti?
— Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota pikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!
Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.
Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat, verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella, Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt, pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.
Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen ja huusivat:
— Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!
— Hän on jo tuolla metsän reunassa!
Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.
Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä. Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä "Savon joukko" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin taistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa. Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot, Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain — uusi yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti vanha into — he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin varustautuneena heitä vastassa joka taholla.
— Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.
Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän vastasi:
— Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti — eteenpäin, mars!
Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin tuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle, jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi. Mutta toinen seinä oli aina sen takana…
Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle. Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet tantereeseen.
— Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. — Nyt on tie auki, kohta se voi taas olla tukossa.
Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti tottelemaan:
— Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut, totelkaa, perääntykää!
Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä.Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:
— No, totteletteko, vai…!
Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti toteltu.
Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan — siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.
Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon poikiaan.
Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena, yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä, joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään palkintoja, — olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.
Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua "kapteeniaan" tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:
— Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian tiedän…
Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.
Santeri Ivalo
KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN
Kello oli vasta neljä aamulla, kun toisen prikaatin adjutantti, luutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka hän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen. Aurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat vielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä. Joka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita ja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset, joiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei näkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa kimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.
Kaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin eilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen marssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat yöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien upseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä kirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin kenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet lähitaloihin.
Luutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen sirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan pöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja päivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi suurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli tuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja rehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään hänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä yleensä armeijassa sanottiinkin.
Kun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä ja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi. Hän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli nähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä Porvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne vihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt perääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä kertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin selkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta vieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin haihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti tiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä, majuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt mitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia askelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä kerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.
Mitähän tämä kaikki merkitsi — jos nyt unet yleensä mitään merkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen kuukauteen saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä mitään — tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä äitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun jälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa sekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli sitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa majurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali v. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. "Piakkoin tavataan siis Etelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona", oli veli lopettanut kirjeensä.
Päämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut tieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua Lemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään Ramsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut kirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.
Hänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten, joka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan alkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja pörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen apeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy. Hän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko olemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle tuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään, pörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine kiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli pölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän neekerin kuin kiinalaisen näköinen.
Tästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin rykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta. Hänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti sellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että hänestä väkisinkin täytyi pitää.
Niin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan kiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin parhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.
Kun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana juhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn luo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:
— Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja kaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen, ilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin sallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä pidän sinusta äärettömästi.
He olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa vakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein todenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja… ja…
— Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.
— Ei, ei mitään sellaista, vaan — se kolmas on taskumattini, oliQvanten väittänyt.
Mutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä kolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan sen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista korviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja päivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään rohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta rumuudestaan.
Niin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen jäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä lähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja kotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin Etelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella todenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat huutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä innostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan oli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen talonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista talonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä saataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor — se "kaksileukainen aasi", se "taikinapää" ja "mätisäkki" ja mitä kaikkia nimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin — kuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen. Niin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli taputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut heitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen niistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut sydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin Hämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin tuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja taistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia perässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi kaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan tuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä, että oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. — Qvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:
— Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa tapellaan.
— Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.
— Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, — sitä tuskin kukaan armeijassa epäilee.
He istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen johdosta hän virkkoi:
— Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu vihdoinkin kirje veljeltäni.
Qvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes vihdoin sai sanotuksi:
— Kuule, veli, tuota noin… ehkä on parasta, että sinä lakkaat odottamasta sitä kirjettä.
— Kuinka niin? kääntyi Ramsay äkkiä toverinsa puoleen ja Qvantenista tuntui, että hänen terävä katseensa tunkeutui ihan hänen sielunsa pohjaan.
— Niin vain että… hän sammalsi ja koetti välttää tuota katsetta.
— Että… että veljeni on kaatunut?
— Niin… siellä Lemun taistelussa.
Qvanten huokasi helpotuksesta, että se viimeinkin tuli sanotuksi. Asia oli nimittäin niin, että samalla kertaa kuin päämajaan oli saapunut tieto Lemun taistelusta, oli tullut myöskin ilmoitus majuri Ramsayn kaatumisesta mainitussa taistelussa. Kukaan ei olisi ollut halukas ilmoittamaan asiasta luutnantti Ramsaylle, kun tiedettiin, miten syvästi veljekset olivat toisiinsa kiintyneet. Mutta jonkunhan se oli kuitenkin tehtävä ja lopuksi velvoittivat upseeritoverit siihen Qvantenin, koska hän oli nuoren Ramsayn lähin toveri. Monta päivää oli Qvanten poloinen pureksinut tuota katkeraa palaa ja miettinyt sanoja ja tapaa, millä hän soveliaimmin ja hellävaraisimmin ilmoittaisi tuon asian. Sitä hän oli illallakin miettinyt koko ajan, kun he vierekkäin nurmikolla maaten juttelivat ja odottelivat unta. Mutta hän ei ollut löytänyt sanoja, kunnes asia nyt vihdoinkin kuin vahingossa pulpahti esiin.
Nähdessään, kuinka Ramsay painoi päänsä käsiin ja kuinka hänen hartiansa tärähtelivät sisäisestä tuskasta, hän alkoi kuitenkin katua ja soimata itseään tomppeliksi, aasiksi ja jos miksi. Nythän oli taistelu edessä ja hän, pöllöpää, oli ajattelemattomasti mennyt masentamaan toverinsa mielen, jonka tänään olisi pitänyt olla ehyt ja intoa täynnä. Eikö hän hyvin olisi voinut odottaa vielä esimerkiksi seuraavaan päivään.
— Tuota… sellaista on huhuttu, mutta saattaahan tieto yhtä hyvin olla perätönkin, hän alkoi neuvottomuudessaan peruutella.
— Ei, veljeni on kaatunut, olen siitä nyt aivan varma ja… ja siitä olen myöskin varma, että olen itse tänä päivänä seuraava häntä, sanoi Ramsay vakavasti ja kohotti päänsä.
Hän oli kukistanut mielenliikutuksensa eikä hänen suurissa silmissään näkynyt jälkiäkään kyynelistä.
— Mutta kuinka… mistä sinä sellaista sait päähäsi, hölmistyiQvanten.
Sydämessään riehuvasta myrskystä huolimatta täytyi Ramsayn taas hymyillä, sillä niin hullunkuriselta Qvanten näytti, kun hän tukka pörröllään, silmät renkaina ja suu auki tuijotti häneen.
— Näin veljeni juuri vähän ennen kuin heräsin, ja hän kutsui minua seuraansa, Ramsay vastasi.
— Mutta kuulehan, alkoi Qvanten innokkaasti, — ei uniin ole luottamista. Naiset niistä välittäkööt! Eikä sekään pidä yhtään paikkaansa, että sotilas aamulla ennen taistelua tietää muka kuolemansa. Revonlahden taistelun edellä olin sellaista itsessäni tuntevinani, mutta en silti saanut naarmuakaan. Niin että saat olla aivan varma —
Hänen sanatulvansa keskeytti kiivas musketinpauke, joka kuului siltä kohtaa, missä Lapualle johtava tie sukelsi metsän suojaan. Kirpeinä ja terävinä räiskähtelivät laukaukset aamuraikkaassa ilmassa ja puiden välistä pöllähteli näkyviin ruudinsavupilviä. Siellä oli etuvartiossa Karjalan jääkäreitä everstiluutnantti Aminoffin johdolla.
Toverukset kavahtivat jalkeille ja samassa alkoivat rummut päristä ympäri leirialuetta. Unisia pörröpäitä kohosi joka puolella näkyviin ja tuota pikaa vallitsi kirkon lähistöllä vilkas liike ja hyörinä. Kiireessä sotilaat haukkasivat kylmän aamiaisensa, sen jälkeen armeija asettui suureen neliöön, jonka keskellä seisoi päällikkökunta ynnä mukana olevat sotapapit ja hartaina kaikuivat virren sanat:
Minä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee.
Tasan kello seitsemän päättyi lyhyt jumalanpalvelus ja joukot aloittivat heti marssinsa kohti Lapuaa. Etumaisena kulki ratsuväki ja sitten neljäs prikaati, jonka muodosti viisi pataljoonaa savolaista jalkaväkeä sekä Savon jääkäreitä. Näiden jäljessä ajaa jyristi tykistö. Sitten seurasi toinen prikaati, jonka muodostivat Döbelnin kuuluisat porilaiset. Hämäläisistä ja uusmaalaisista kokoonpantua kolmatta prikaatia seurasi jälkijoukkona turkulaisten muodostama ensimmäinen prikaati.
Tuhannet askelet tömisyttivät maata, sakeana pilvenä kohosi tiestä pöly, jonka keskeltä välkehtivät soturien kaluunat ja pitkät pistimet, ja riveistä kaikui reipas sotilaslaulu.
Ammunta, joka oli ajanut jalkeille Ramsayn ja Qvantenin, taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Siellä oli ollut vain venäläinen tiedustelujoukko, jonka etuvartio oli heti ajanut käpälämäkeen. Etuvartijoina toimineet Karjalan jääkärit olivat saaneet vahvistuksekseen eskadroonan rakuunoita sekä yhden kolminaulaisen tykin ja he marssivat nyt armeijan kärkijoukkona kohti Lapuaa.
Viimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman prikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua ohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin nähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan vihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta tällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi raskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle ja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden seppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään upseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva hänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka hän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa saattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen saakka.
Reippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli komppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi häneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli äkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän kääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua. Miehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä vanhaa sotilaslaulua:
Poijat ne marssi Weikselin poikki verinen miekka vyöllä. Eikä ne venäläistä pelänneet päivällä eikä yöllä.
Qvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille, että hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja äkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka neito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota kunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia kädestä ja kuiskasi:
— Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen aivan varma, että hän rakastaa sinua.
Qvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia sanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin sanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa kättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle, minkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle prikaatin etupäähän.
Kapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se sukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti kostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi kävi ilma.
Kahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan puoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua kiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa, jotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä. Sotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa raivata metsää puhtaaksi.
Mutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin upseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa, mitä etupäässä tapahtui.
Hänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat rapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma olisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin. Arvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin puhdistaa metsää vihollisista.
Tultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasiAdlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsastipäinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuriTujulinille:
— Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät.Viekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.
Muutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset kavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa, hajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät eteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön etuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.
Savolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin. Mutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi heidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja. Laukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja kanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita näkyi tuolla ja täällä.
Tavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Eversti Döbeln tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän saisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.
— En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet, vastasi Adlercreutz. — Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin olkoon menneeksi.
Ramsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.
Kuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu ja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.
Vasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja yhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu miekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen, jotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.
Rauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja esitti asiansa.
— Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. — Vai pitäisi meidän jättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan tänne.
Hän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon univormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen seisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja puiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt tiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen raivauksen.
— Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. — Jos me väsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.
Hän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle puolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa Savon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.
Ramsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa juttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka se oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan vallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa marssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla elonkorjuutalkoihin.
Ammunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle mäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.
Tuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella maaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta laaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka heinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen harjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia viljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli hopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita taloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi maalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja tuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän keskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu kirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin tuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella äärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat havumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.
Yksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa katsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä laakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves aseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan, paljon kärsineen, lempeän äidin kasvot — äidin, joka sanattomin ilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten rintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti musketinpiippuja. "Me tahdomme voittaa ja me voitamme." Upseerit lukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen heijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa olento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin käsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan, mutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä olevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen viljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän maan ääriltä — se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan ja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen sotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti suomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten pääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli lähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat omiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille asuinsijaksi.
Sotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi kenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava toimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi kaikki tieltään.
Sillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.
Kohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä venäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier vastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta kummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi jyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla jännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien toisiaan.