— No ei sieltä teiltäpäin nyt enää muuta apuväkeä tule?
— Ei ole tiedossa, vastasi Räsänen sävyisästi ja pistoksesta suuttumatta.
— Taisi tulla tarpeeksi teillekin silloin viime kerralla?
— Tarpeeksi tuli.
Se myönnytys erehtyneen puolelta sulatti sydämistä jään, sen he molemmat tunsivat, vaikkei siitä sen pitempään puhuttu. Mutta heidän rinnakkain eteenpäin hiihtäessä saapui heitä vastaan hiestynyt suksimies, jonka kasvoilta säteili vilpitön ilo. Hän kertoi huohottaen vakoilemalla saaneensa selville, että Savonlinnan joukko oli, muutamassa Pyhäjärven saaressa päiväkauden levättyään, lähtenyt palaamaan takaisin. Savolaiset olivat saaneet vihiä siitä, että karjalaiset olivat varustautuneet lujaan vastarintaan, eivätkä he senvuoksi uskaltaneetkaan nyt hyökätä metsäkannaksen taa.
Roponitsa ja Räsänen katsahtivat pikaisesti toisiinsa, ymmärsivät heti toisensa mietteet ja heidän mielensä tuntui herahtavan äskeistäkin sulemmaksi. Kotvan kuluttua Roponitsa virkkoi:
— Jos näin varamme pidämme, eivät vainon miehet ehkä tule tänne toistekaan. Ja jos yhdessä pysymme…
— Yhdessä pysymme, se on minunkin sanani, vastasi Luukas siihen innolla, ikäänkuin hän koko ajan olisi tahtonut saada juuri tuon sanan toverilleen lausutuksi.
Ja rinnakkain hiihtivät he murrokselle ilmoittamaan kotikulmalaisilleen tuon iloisen sanoman.
Santeri Ivalo.
"Eevert Horn on jaloimpia sankari luonteita, joita minkään maan historia voi näyttää."
K.P. Ignatius.
"Kustaa Hornin johdolla kehkeysi Suomen armeija valiojoukoksi, joka siihen aikaan ei löytänyt vertojaan kuuliaisuudessa, rohkeudessa ja kestäväisyydessä."
K.F. Ignatius.
"Kustaa Horn on minun oikea käteni."
Kustaa II Adolf.
Kankaisten Agneta-rouva asteli hiljalleen laajan puiston käytävää yhdessä kälynsä, Lepaan Kaarina-rouvan kanssa. Nurmikolla vaahterain ja ikivanhain tammien välissä juoksentelivat heidän tyttärensä kukkia poimien ja kentältä puiston reunalla, jossa pojat kävivät leikkisotaa, kuului melua ja hurraamista. Kun molemmat armot ehtivät käytävän päähän, tapasivat he Agneta rouvan vanhimman pojan, kahdeksantoistavuotiaan herra Henrikin, joka pikkupoikain leikkiä seuraten oli istahtanut matalalle kivipenkille ja jutteli vilkkaasti poikien opettajan, mestari Sigfrid Aaron Forsiuksen kanssa. Nuorin Kankaisten vallasväen perillisistä, nelivuotias Kustaa, oli jäänyt ison veljen luo, seuraten jakamattomalla mielenkiinnolla taistelua, jota Eevert ja Klaus veljien johdolla kävivät alustalaisten poikasista kokoonpannut, puumiekoilla, pienillä lipuilla, rummuilla ja katajaselkäisillä jousilla varustetut armeijat. Kentän keskellä oli kivistä ja turpeista kyhätty Viipurin linna, jota Klaus-veli parhaillaan puolusti Eevert-veljen hurjia hyökkäyksiä vastaan.
Rouvat istuutuivat kivipenkille, jonka mestari Forsius jätti heidän käytettäväkseen, ja kiintyivät seuraamaan linnan vallotusta. Viisitoistavuotias, tanakkatekoinen ja päivän paahtama Eevert kapusi juuri poikiensa etupäässä ylös linnan muurille, Klaus-veljen turhaan kokiessa torjua hänen rynnäkköään.
"Voi, voi, mimmoinen hurjapää tuo Eevert on!" puhkesi Agneta-rouva valittamaan. "Minulla on ainainen pelko, että hän taittaa vielä niskansa noissa leikeissään tai hurjilla ratsastusretkillään."
"Elkää peljätkö, äiti, mestari Sigfrid ilmaisi äsken meidän horoskooppimme ja sen mukaan tulee Eevertistä kuuluisa sotapäällikkö", virkkoi Henrik-herra, kalpean ja hienon näköinen nuorukainen, jonka ulkomuodosta ja koko olemuksesta näki, että hän oli harrastanut enemmän opiskeluja kuin poikain sotaisia leikkejä. Hänellä olikin perinpohjaiset tiedot ja hän oli ehtinyt käydä jo ulkomaillakin tietojaan kartuttamassa.
"Todellakin, mestari Sigfrid?" kääntyi Agneta-rouva tuon vaatimattoman oppineen puoleen, joka ahtaammissa piireissä oli jo tunnettu astroloogisista tiedoistaan ja ennustajataidostaan. "Oletteko tosiaan tähdistä lukenut tiedon Eevert-pojan tulevaisuudesta?"
"Moniahta päivä sitten muodostin horoskoopin kaikille teidän armonne pojille", vastasi opettaja, "ja kuten herra Henrik sanoi, ilmoitti Eevertin horoskooppi loistavan sotapäällikön uran. Vaikka hän ei näytäkään elävän vanhaksi, ehtii hän kuitenkin arvossa ja kunniassa kohota sangen korkealle ja hänen elontiensä yhtyy hyvin läheisesti kuninkaalliseen elontiehen."
Agneta-rouvan kasvoilla näkyi äidillisen ilon ja ylpeyden ilme, kun hän käänsi katseensa Eevertiin, joka nyt linnan vallattuaan seisoi hajasäärin muurilla ja huusi alhaalla oleville pojille:
"Olkoon tämä nyt Narvan linna ja olkaa te ryssiä ja koettakaa vallottaa tätä meiltä suomalaisilta. Mutta minä sanon jo etukäteen, että siitä ei tule mitään."
Ja uudelleen yltyi taistelun meteli pienen leikkilinnan ympärillä.
"Mutta katsopas tuota", kuiskasi Kaarina-täti ja kälyään kylkeen nyhjäisten osotti pientä Kustaata, joka jännittynyt ilme totisilla ja kalvakoilla kasvoillaan sekä sieramet laajentuneina henkeä pidättäen seurasi taistelun menoa. Näkyi selvästi, kuinka hänen hento vartalonsa värähteli ja lihakset jännittyivät, kun hän hengessään koetti auttaa jotakin taistelevista.
"Jos kenestäkään, niin hänestä kai myös tulee sotilas", jatkoiKaarina-rouva.
"Hänen horoskooppinsa osottaa rataa, joka vie vieläkin korkeammalle ja kauemmas kuin Eevertin", kuiskasi mestari Sigfrid. "Mainio sotilas hänestä tulee, vaikka minä niin mielelläni soisin hänestä oppinutta, sillä hänellä on niin terävä pää. Mutta minkä kohtalojen herra on tähtiin kirjoittanut kunkin osaksi, se pitää paikkansa."
"Minun pikku Kustaani!" puhkesi äiti sanomaan hellästi ja ojensi kätensä saadakseen Kustaan syliinsä, mutta tämä oli niin koko sielullaan kiintynyt taisteluun, ettei hän huomannut äitinsä kutsuvaa liikettä.
"Hän on aina niin kalpea ja totinen", virkahti Kaarina-täti.
"Se on kenties perintöä siitä, että hän on syntynyt vankilan muurien sisällä", sanoi äiti ja huoahti menneiden päivien surullisille muistoille.
Sotapäällikkö ja valtaneuvos Kaarlo Henrikinpoika Horn oli syyttömästi joutunut epäluuloisen Juhana-kuninkaan vihoihin ja saanut istua vankeudessa sekä loppujen lopuksi häväistynä käydä mestauslavalle, missä hänet kuitenkin armahdettiin. Hänen vankeusaikanaan oli Örbyhusin linnassa, jonne Agneta-rouva oli seurannut miestään, syntynyt heidän nuorin poikansa, Kustaa. Tästä johtuvaksi luuli äiti sen miettivän ja totisen, miltei raskaan ilmeen, joka usein oli nähtävänä hänen nuorimpansa muutoin niin älykkäillä kasvoilla.
Tällä välin oli Kustaa-pojan jännitys noussut korkeimmilleen. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja yhtäkkiä lähti hän kuin nuoli livistämään linnotusta kohti. Äiti huusi häntä nimeltä, mutta taakseen katsomatta jatkoi hän matkaansa ja katosi yhdessä mylläkässä temmeltävien poikien keskelle. Täti ja mestari Sigfrid purskahtivat nauramaan, mutta äiti pyysi hätääntyneenä Henrikiä juoksemaan jälestä ja tuomaan Kustaan pois, ettei hän siellä suurempain keskellä loukkaantuisi.
"Entäs mitä te olette tähdistä lukeneet hänen osalleen, mestariSigfrid?" kysyi täti nyökäten päätään Henrikin jälkeen.
"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura", vastasi oppinut opettaja yhä yhtä suurella vakuutuksella.
"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi vuoksi", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.
"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain", vastasi Agneta-rouva.
Meteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan hajaantua.
"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle", myhähtiKaarina-täti. "Mutta tuollahan tulee herra veljenikin."
Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.
"Sinä pikku karkulaiseni!" torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.
Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta hänen puolisonsa oli kotoisin.
"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?" kysyi herra Kaarlo nuorimmilta pojiltaan.
Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat, pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin:
"Eivätpä saaneet ryssät Narvaa, kun minä tulin Eevertille avuksi."
Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Sinä pieni kenraali", sanoi isä hymyillen ja taputti Kustaata päälaelle.
Sen jälkeen lähti seurue, rattoisasti jutellen, astelemaan puiston halki kohti harmaakivistä, ylväästi kohoavaa päärakennusta.
* * * * *
"Kas, kas, kuinka kiiltäväksi sinä olet sen taas saanut", virkkoi kenraali Eevert Horn sotamiespalvelijan ojentaessa hänelle rintahaarniskan. "Sinä olet kaikin puolin kelpo poika, Eerik, ja minä teen sinusta varmasti kartanovoudin, jahka me täältä vihollismaasta kerran pääsemme kotiin. Itsepäinen visakallo sinä tosin olet, mutta sehän kuuluu kai asiaan, sillä muutenhan meitä ei suomalaisiksi tunnettaisikaan."
Juureva ja leveäotsainen sotamies, aito hämäläistä mallia, hymyili niin että hänen päivettynyt naamansa jakaantui kahtia korvasta korvaan. Hän ojensi herralleen tuuheatöyhtöistä kypäriä, jonka hän oli yhtä huolellisesti kiillottanut, mutta tämä ei ottanutkaan sitä vastaan, vaan alkoi sen sijaan päästellä irti juuri kiinnittämäänsä rintahaarniskaa.
"Hittoako minä rupesin näiden alla ennen aikojani hikoilemaan", lausui hän, "nythän on vielä monta tuntia rymäkän alkamiseen. Menen tavallisessa puvussa Jaakko-herran luo ja sinä saat kulettaa nuo varustukseni sotajoukkojen yhtymäpaikkaan Kaprion tiellä. Puen ne siellä sitten liikkeelle lähdön hetkenä päälle. Mutta missä viipyvät lipullispäällikköni?"
Hän astui teltan ovelle ja heitti silmäyksen ruotsalaissuomalaisen sotajoukon leirialueelle.
"Ahaa, tuolla ne jo tulevatkin", virkkoi hän itsekseen ja jäi katselemaan edessään leviävää eloisaa taulua. Vasemmalla lepäsi matalain rantojensa välissä leveänä ja liikkumatonna Olhavanjoki. Pitkin rantaa oli teltta teltan vieressä ja niiden välissä kuhisi kirjavanaan sotilaita. Toisia pulikoitsi joessa ja sieltä kuului mäikettä ja iloisia huutoja. Etempänä rannalla puuhasi taas osa sotilaita suurten lauttojen kimpussa. Niillä oli illan tullen tehtävä valehyökkäys itäistä kaupunginosaa vastaan, samalla kuin pääjoukko länsipuolella varustautuisi rynnäkköön. Kääntäessään katseensa joesta oikealle, aukeni hänen eteensä laaja vainio, jonka kaurapellot ja kaalipenkit sotamiesten hevoset olivat syöneet putipuhtaiksi tai tallanneet jalkoihinsa. Peltojen takana luikerteli monia mutkia tehden Novgorodin kaupungin muuri lukuisine tornineen, joista välkehtivät vartiain piilukeihäät. Sen takaa näkyivät tiheän autereen verhoamina kirkkojen tornit ja kullatut kupoolit. Kaikki kaupunginportit olivat visusti suljetut, mutta muurien takaa kuuluva taukoamaton kohina ilmaisi, että tuon vanhan kauppakaupungin sisuksissa oli eloa ja kuohuntaa.
"Helteinen päivä, hyvät herrat, mutta yö meille taitaa tulla vielä helteisempi", lausui Horn alapäälliköilleen, jotka hikeä otsaltaan pyyhkien pysähtyivät hänen eteensä.
"Ensi yönä siis käydään penkomaan tuota ampiaispesää?" kysyi HenrikkiMaununpoika Spåre, viitaten kaupunkia kohti.
"Niin on tarkotus", vastasi Horn.
"Mielelläänpä nämä laiskan päivät jo jättääkin", arveli Spåre. "Kaksi viikkoa on tässä helteessä jo lojuttu, ainoana työnä kortinpeluu. Tympäistä alkaa jo sekin, varsinkaan kun ei ole millä siinä lomassa kaulaansa kastaisi. Senkin puolesta minä olen hyvin taipuisa tunkeutumaan tuonne kamasaksain pesään, sillä arvatenkaan siellä ei ole puutetta oluesta eikä viinistä."
"Votkaa siellä on aivan varmasti", naurahti Horn ja kehotti upseereja astumaan teltan suomaan siimekseen.
Lukuunottamatta nuorta Klaus Kristerinpoikaa, joka oli Hornin sukulainen Joensuun haarasta, olivat kaikki nämä upseerit esimiestään iäkkäämpiä, suorasukaisia sotilaita alemman aateliston piiristä. Huolimatta siitä, että he vanhasta tottumuksesta suhtautuivat hyvin tuttavallisesti nuoreen esimieheensä — Eevert Horn oli vasta kolmikymmenvuotias — tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin suurta kunnioitusta. Sillä paitsi että Horn kuului maansa ensimäiseen sukuun, oli hän kokonaisella sarjalla loistavia voittoja ehtinyt jo taata itselleen loistavan sankarimaineen. Samalla oli hän iloisen luonteensa, oikeudentuntonsa ja lempeytensä takia koko sotajoukon suosiossa.
Kun upseerit olivat istuneet, antoi Horn heille ohjeensa. Heidän tuli viedä osastonsa yksitellen ja huomaamatta ensimäisen metsäsaarekkeen taa Kaprion tielle. Siellä tarkastaisi hän joukot sitten myöhemmin illalla. Puoliyön lähestyessä ryhdyttäisiin yleiseen rynnäkköön.
"Ja nyt juomme maljan aseidemme menestykseksi", lopetti Horn ja kohotti viinisarkan, jommoisen Eerik hänen viittauksestaan oli täyttänyt kullekin upseereista. "Olkoon tämä esimakuna siitä juhlasta, mikä teitä odottaa tuolla muurien takana."
Kun maljat oli tyhjennetty, nousi Horn, sitoi miekan vyölleen ja astui ulos. Upseerien lähtiessä takaisin leiriä kohti nousi hän ratsunsa selkään ja käyten ajaen suuntasi kulkunsa sitä komeata telttaa kohti, joka seisoi etempänä joen rannalla ja jonka huipulla liehui Ruotsin lippu. Siinä piti majaa hänen kahta vuotta nuorempi sankaritoverinsa ja hyvä ystävänsä, koko sotajoukon ylin päällikkö Jaakko de la Gardie. Kun Horn lähestyi telttaa, ilmestyivät sen oviaukkoon nuoren sotamarsalkan päivän paahtamat, luisevat kasvot.
"Kas, siinähän sinä jo olet, Ivergorn", huudahti de la Gardie, käyttäen ystävästään tuota armeijassa käytäntöön tullutta venäläistä nimenväännöstä. "Mutta katsohan, mitä tuo on?"
Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.
"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme."
"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan.Mainiota!"
"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä", huomautti Horn heidän telttaan astuessaan.
"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään. Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon tukalampaa kuin avoin taistelu."
"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta", arveli Horn. "Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei oikein tyydytä kovakouraista sotilasta."
"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin että villat pölisee."
"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian päälle!"
"Käyköön niin! Maljasi!"
He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet. Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta. Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa, milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin suhteessa jalon sankariparin.
Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.
"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod on päivän koittaessa meidän", lausui de la Gardie lopuksi.
"Se on oleva meidän", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään vakuuttava ilme.
"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan", lisäsi de la Gardie.
He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin tunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen. Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa. Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen. Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas ympäristöön.
"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!" huusi Horn suomalaisilleen. "Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen meitä."
Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat tulipalot valaisivat.
Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle. Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi, päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.
Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli hyvin vähän toiveita — sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta kokemuksesta —, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen yllä järjestystä… Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista, jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas tukasta puoleensa.
"Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!" karjasi Horn.
Kun sotamies ei mielinyt totella, suhahti Hornin miekka huotrasta ja välkkyi miehen pään yllä. Säikähtyneenä jätti tämä saaliinsa ja mutisten, niska kyyryssä vetäytyi syrjään.
"Paikalla ulos pihasta!" ärjäsi Horn skotlantilaisille ja kun he alkoivat kiroilla, etteivät he muka tottele muita kuin omaa päällikköään, lausui Horn lyhyen komentosanan miehilleen, jotka seuraavassa tuokiossa ratsastivat nurin joukon skotlantilaisia. Muutamat näistä saivat surmansa ja toiset syöksyivät kadulle.
"Se on Ivergorn, Ivergorn", huusivat pihaan paenneet kaupunkilaiset, heittäysivät polvilleen, ojentelivat käsiään Hornia kohti ja peittivät hänet kokonaisella siunausten ja kiitosten tulvalla. Niin, niin, kyllä he olivat kuulleet Ivergornin lempeydestä, kuinka hän oli monesti pelastanut turvattomia sotamiesten käsistä.
Horn lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja, jätti portille osan miehiään vartioiksi, ettei pihaan pääsisi uusia väkivallantekijöitä, ja riensi sitten eteenpäin sille suunnalle, jonne uudet avunhuudot häntä kutsuivat…
Päivän valjetessa kohtasi Horn sotaveikkonsa de la Gardien torilla, jonne torvet kutsuivat hajaantunutta sotajoukkoa.
"Onnittelen sinua tästä uudesta helmestä voittojesi sarjassa!" lausuiHorn toverinsa kättä puristaen.
"Yhtä kirkkaana helmenä loistaa tämä sinun omien voittojesi rivissä, sillä sinäpä ensimäisenä tunkeusit kaupunkiin", vastasi de la Gardie. "Sitäpaitsi ei helmemme ole vielä aivan valmis."
Hän viittasi linnoitusta kohti, jonne osa sotaväkeä sekä kaupungin ylhäisimmät henkilöt olivat onnistuneet sulkeutumaan. Pitkin muurin harjaa näkivät he hiljalleen etenevän joukon messupukuisia pappeja, etupäässään metropoliitta Isidoras. Laulaen messua kantoivat he korkealla suuria pyhimysten kuvia, joiden jalokivet ja kultaukset kimaltelivat nousevan auringon säteissä.
"Katsopas, ne aikovat aidata meidät tänne ulkopuolelle", sanoi Horn. "Mutta ennen iltaa me olemme siellä sisällä, vai mikä on sinun mielipiteesi?"
"Niin, ennen päivän laskua pitää meidän lippumme liehua tuon suurtornin huipussa."
He ratsastivat kumpikin taholleen, ryhtyäkseen valmistelemaan lopullista rynnäkköä.
* * * * *
Kun eräänä heinäkuun päivänä v. 1615, siis neljä vuotta Novgorodin valloituksen jälkeen, siirrymme Pihkovan muurien edustalle, Peipusjärven kaakkoiskulmaan, leviää silmäimme eteen sangen eloisa taulu. Lujia vallituksia, telttoja, kuormavankkureita, hevosia ja miehiä näkyi kaikkialla niillä avarilla kentillä, jotka ympäröivät kaupunginmuureja. Patterit suitsuttivat yhtä mittaa tulta ja savua ja helteinen ilma värisi taukoamattomasta kanuunain jyrinästä. Useampaan kertaan oli tämän pitkällisen sodan aikana koetettu jo Pihkovaa vallottaa, mutta aina yhtä turhaan. Muutamia viikkoja sitten oli Eevert Horn, joka pari vuotta aikaisemmin oli korotettu sotamarsalkan arvoon sekä samalla nimitetty useiden valloitettujen linnojen ylikäskynhaltijaksi, tuonut jälleen sotajoukon Pihkovan edustalle. Vähän myöhemmin oli itse kuningaskin, nuori Kustaa Aadolf, saapunut leiriin oppiakseen sotataitoa noiden mainioiden kenraalien, Hornin ja de la Gardien, johdolla. "Venäläistä täytyy pitää lämpimänä, tarjota rauhaa toisella ja miekkaa toisella kädellä", oli kuningas sotajoukon katsastuksessa lausunut ja kaupunki oli suljettu lujan piiritysrenkaan sisään. Ja päivä päivältä lähenivät nyt piirittäjäin patterit kaupunkia, samalla kuin heidän tulensa kävi yhä tuhoisammaksi.
Uteliaasti silmäili tätä Pihkovan edustalle leviävää näyttämöä se nuori aatelisjunkkari, joka parin seuralaisen saattamana hiljalleen ratsastaen läheni pitkin Narvan tietä. Hän oli puettu yksinkertaiseen, mutta siroon ja aistikkaaseen kenttäpukuun ja sivulla riippui raskas lyömämiekka. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan oli vakava ilme, vaikka hän näyttikin vielä sangen nuorelta. Ehdittyään leirialueen sisälle pysäytti hän ratsunsa erään sotilasryhmän luo ja tiedusti, missä sotamarsalkka Hornia saattoi tavata. Sotilaat ilmoittivat sotamarsalkan olevan teltassaan ja neuvoivat, missä se oli löydettävissä. Nuorukainen jatkoi matkaansa ja tultuaan asianomaisen teltan edustalle hyppäsi hän satulasta ja jättäen ratsun seuralaistensa huostaan astui kursailematta sisään.
Teltassa istuivat Horn ja de la Gardie kumartuneena Pihkovan pohjapiirustusten yli, jotka oli levitetty pienelle pöydälle heidän väliinsä.
"Nyt minulla on se selvillä", huudahti Horn kiihkeästi. "Jos se pannaan täsmällisesti toimeen, niin Pihkova on ennen huomisiltaa meidän. Katsohan…"
Tuntiessaan käden olkapäällään käännähti hän äkkiä, kavahti ylös telttatuoliltaan ja huudahti hämmästyneenä:
"Quid, puer Gustavus!"
"Ego ipse", vastasi nuorukainen hymyillen.
He syleilivät toisiaan, minkä jälkeen Horn de la Gardie'hin kääntyen lausui:
"Tämä on nuorin veljeni Kustaa, minun rakas oppilaani entispäiviltä ja senpä vuoksi kielelleni herahtivatkin heti latinalaiset sanat."
"Tunsin heti ulkonäöstä", sanoi de la Gardie ja puristi voimakkaastiKustaan kättä.
"Niin, entinen oppilaani, sillä minäpä se isämme kuoltua toimin pikku Kustaamme ylimpänä koulumestarina. Mutta nyt pystyisit sinä varmaan vuorostasi opettamaan minua, sillä olethan jo vuosikausia ollut ulkomailla tietoja ammentamassa. Annahan kuulua, missä kaikkialla sinä olet tiedonpuun hedelmiä poiminut?"
"Viimeksi olen opiskellut Tübingenin yliopistossa", vastasi Kustaa, "ja sitä ennen vietin joitakin aikoja Rostockissa ja Jenassa. Mutta sitten päätin tulla jälleen sinun kouluutettavaksesi."
"Aiot siis sotilaaksi. No tervetuloa joukkoomme, kyllä täällä mies tappelemaan opetetaan. Mutta et kai Saksasta ole suoraan tänne tullut?"
"Ei, tulen Suomen kautta. Viikon päivät viivähdin vanhoilla leikkitantereilla Kankaisissa."
"Ah, ne Kankaisten leikkitanteret", keskeytti hänet vanhempi veli heltyneenä. "Oliko vielä ehyenä se leikkilinnoitus siellä puiston ulkosyrjällä? Muistatko kun sinä kerran tuon korkuisena juoksit sinne auttamaan minua venäläisiä vastaan?"
"Muistan kyllä ja entisellään oli linnakin, vaikka hiukan masentuneena. Istuin sen vallilla ja siinä syttyi minuun vahva kaipaus päästä tänne sotakentälle."
"Sinä tulit siis nyt todellisuudessa auttamaan minua moskovalaisia vastaan. Niinpä tervetuloa vielä kerran. Mutta kuinka voivat omaisemme siellä kotona?"
"Veljemme ja sisaremme lähettävät sinulle rakkaimmat tervehdyksensä ja ennen kaikkea tietysti sinun Margareettasi. Kas tässä on häneltä kirje. Hän voi hyvin, samoinkuin pikku Kustaa."
Sillä aikaa kuin Eevert-veli syventyi hehkuvin poskin lukemaan nuoren vaimonsa kirjettä, alkoi de la Gardie kysellä Kustaalta ulkomaan kuulumisia.
"Ja nyt te siis aiotte jäädä tänne meidän asekumppaniksemme", virkkoi de la Gardie lopuksi.
"Niin, ainakin jonkun aikaa olen aikonut viipyä täällä", vastasiKustaa, "mutta suoritettuani täällä niin sanoakseni alkeiskurssinsotataidossa, olen päättänyt mennä Alankomaille Oranian prinssiMoritzin kouluun."
"Kas siinä teette oikein", huudahti de la Gardie, "minä olen käynyt saman koulun ja menestyksestäni soturialalla saan hyvin paljon kiittää Oranian Moritzia."
Heidän puhelunsa keskeytyi, sillä samassa lennähti teltan esivaate syrjään ja sisään astui pitkän solakka nuori mies, jolla oli kotkannenä, vaaleat hiukset ja sinisissä silmissä uljas säihky. Hänen polussaappaansa olivat vahvan pölykerroksen peitossa, josta päättäen hän juuri tuli pitemmältä ratsastusretkeltä. Herrat teltassa kavahtivat seisoalleen ja kumarsivat tulijalle, jonka Kustaa heti ensi silmäyksellä tunsi kuninkaaksi.
"Olen tehnyt ratsastusretken ympäri kaupungin ja koettanut keksiä jonkun heikon kohdan, josta voisi yrittää rynnäkköä, mutta turhaan", lausui kuningas tyytymättömällä äänellä. "Niin ollen meidän täytyy tyytyä jatkamaan piiritystä, kunnes kaupunki heltiää kuin kypsä omena kantimistaan."
"Teidän Majesteettinne, sallitteko minun esittää keinon, joka toimeenpantuna saattaa Pihkovan avaimet Teidän Majesteetillenne ennen huomisiltaa?" lausui Eevert Horn, joka tuskin oli malttanut kuunnella kuninkaan sanoja loppuun.
"Todellako, todellako?" huudahti kuningas leimuavin silmin. "Jos puhut totta, niin… mutta annahan meidän ensin kuulla suunnitelmasi."
Kaikki kumartuivat nyt kartan yli, Eevert Hornin ryhtyessä innokkaasti selvittämään suunnitelmaansa, joka oli seuraava: "kaupungin eteläisen portin edustalla oli vielä aukko piirityslinjassa. Sinne piti nyt ensi yön aikana asettaa vallinkaivajia ja näille suojelusjoukko, mutta ainoastaan mahdollisimman pieni. Nähdessään päivän valjetessa heidän vaarallisen puuhansa, nähdessään vartiajoukon pienuuden ja nähdessään lisäksi, että meidän leirimme on vielä unen vallassa, herää heissä vastustamaton halu tehdä uloshyökkäys. He tekevät sen äkkiarvaamatta, meidän vartiajoukkomme peräytyy taistellen tähän metsikköön saakka, siellä on väijyksissä suurempi meikäläinen joukko, joka yhtäkkiä ympäröi uloshyökkääjät ja ottaa heidät vangiksi. Heiltä riistetään nopeasti puvut ja muut varustukset, meidän miehemme pukevat ne ylleen, nousevat heidän ratsuilleen ja lähtevät meikäläisten ahdistaessa peräytymään takaisin kaupunginporttia kohti. Perille tultuaan valtaavat he portin, meillä on leirissä kaikki valmiina nopeaa hyökkäystä varten ja… loppu selviää kyllä itsestään."
"Mikä nerokas tuuma!" huudahti kuningas. "Ja kuitenkin niin yksinkertainen. Oikea Kolumbuksen muna!"
"Mutta salliiko Teidän Majesteettinne meidän yrittää sen toimeenpanoa?"
"Että josko sallin? Teillähän, hyvät herrat, täällä on toimeenpanovalta, minähän olen vain teidän kuuliainen oppilaanne ja palan halusta päästä mukaan huomiseen leikkiin."
"Siinä tapauksessa minä otan vapauden asettaa vallinkaivajat pimeän tultua työhön", sanoi Horn. "Itse asetun sitten aamun tullen pienen joukon kanssa heitä vartioimaan."
"Mutta ole varovainen, sillä sinun henkesi on minulle kalliimpi kuin koko Pihkovan kaupunki", varotti kuningas.
Tätä sanoessaan kiintyi hänen katseensa ensi kerran Kustaa Horniin. Evert-veli ehätti esittämään hänet ja Kustaa kumarsi syvään, ilmottaen samalla tulleensa tarjoamaan miekkaansa hänen majesteettinsa palvelukseen. Kuningas katsoi likinäköisillä silmillään häntä hetkisen ääneti ja tarkkaavasti, ojensi sitten kätensä ja lausui:
"Teistä on kehittyvä suuri sotapäällikkö, minä näen sen ja toivotan teidät tervetulleeksi joukkoomme. Veljessänne tässä teillä on oivallinen opettaja."
Tämän jälkeen kyseli kuningas yhtä ja toista Kustaan opinnoista ja ulkomaanmatkoista. Hän tuli yhä tyytyväisemmäksi nuoreen sotilastarjokkaaseen ja taputtaen häntä olkapäälle lausui lopuksi:
"Todellakin, minä toivon teistä hyvin paljon."
Kun huomisen yrityksen valmisteluista oli lähemmin sovittu, varotti kuningas vielä Hornia huolehtimaan omasta turvallisuudestaan, minkä jälkeen hän de la Gardien seuraamana lähti teltasta. Kustaa Horn, jonka sydämen nuori kuningas oli ehtinyt jo vallottaa, teki hiljaisessa mielessään lupauksen pysyä elämänsä loppuun uskollisena tuolle miehelle, sillä hänpä jos kukaan, päätteli hän, kykeni kohottamaan isänmaansa valtaan ja kunniaan.
Oli vielä täysi pimeä ja Kustaasta tuntui, että hän oli ihan juuri saanut unen päästä kiinni, kun häntä joku ravisti hereille. Teltassa paloi kynttilä ja hän näki vuoteensa vieressä vanhemman veljensä, jonka kanssa hän oli kotikuulumisista ja lapsuuden muistoista jutellut pitkälle sivu puolen yön.
"On jo aika lähteä liikkeelle", sanoi Eevert. "Niin, niin, veliseni, täällä täytyykin tottua spartalaisiin tapoihin."
Kustaa näki teltassa muutamia upseereita, joiden keskellä Eevert-veli juuri pukeutui sotamarsalkan asuunsa.
"Eiköhän olisi viisaampi ottaa yksinkertaisempi puku", huomautti eräs upseereista. "Tuo marsalkan asu vetää liiaksi puoleensa vihollisten luoteja."
"Minä yhdyn samaan neuvoon", sanoi Kustaa, "sillä juuri kun sinä herätit minut, näin minä jotakin sellaista, joka kehottaa sinua olemaan varuillasi."
"Hmh, ja mitä sinä sitten näit?"
"Siitä en ole itsekään selvillä, sillä äkillinen herätys rikkoi unikuvan. Mutta jotakin hyvin selvää ja kohtalokasta se oli ja sinä olit sen keskuksena. Tunnen vieläkin mieleni raskaaksi sen johdosta."
"Tiedäthän, että joka untaan uskoo, se varjoaan pelkää", vastasi Eevert iloisesti. "Minä tunnen mieleni niin keveäksi ja kirkkaaksi kuin olisi tämä hääpäiväni huomen. Siksi tahdonkin pukeutua sotamarsalkan asuuni."
Teltan edessä odotti viiskymmenmiehinen joukko, jonka etupäähän veljekset asettuivat, lähtien ääneti ratsastamaan määrätylle paikalle. Siellä olivat vallinluojat täydessä työssä. Aamu alkoi valjeta ja sotamarsalkan käskystä pantiin vartiojoukon hevoset kentälle liekaan. Miehet asettuivat pienissä ryhmissä sinne tänne loikoilemaan tai pelaamaan, että syrjästä katsojalle kaikki näyttäisi niin huolettomalta kuin suinkin. Keskustellessaan veljensä kanssa piti Eevert lakkaamatta silmällä kaupunginmuuria.
"Ne ovat panneet merkille tämän nousemassa olevan varustuksen", sanoi hän, "ja kaikesta päättäen siellä on jotakin tekeillä."
Kustaa käänsi myöskin katseensa kaupunkia kohti ja näki vilkasta liikettä muureilla, joita ensimäiset auringonsäteet juuri alkoivat punata. Samassa pudotettiin eteläportin edessä oleva laskusilta alas ja jykevät portin puoliskot lennähtivät auki. Pitkä jono ratsumiehiä suoltui ulos portista, levittäysi laskusillan yli tultuaan rintamaksi ja alkoi täyttä karkua kiitää puolivalmista patteria kohti. Mutta Eevert Hornkin oli jo satulassa, komentaen pienen joukkonsa rintamaan patterin eteen. Vallinluojain käski hän kiiruimmiten vetäytyä metsikön takalaitaan.
Kustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot törmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän ratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa kannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti vihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen ja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse häneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.
"Suojelkaa sotamarsalkkaa, hän on haavoittunut!" huusi Kustaa miehille.
Itse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat viholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan. Hän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi, mutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä väijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan kaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä myttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien avuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä pakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput pelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän takanaan.
Päästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi veljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa. Polvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän elämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät ja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin, joilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun karehtinut.
Kun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin päin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin unen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:
"Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala tietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin menettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on meille pyhä."
Leiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat vainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat lähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat perässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli kädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana kohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo selvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle ruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.
* * * * *
Vasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset Kankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin tuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä ylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa lippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen muistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan, Margareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa II Adolfia seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.
Vuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon, päättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme Eevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli valtiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta ensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien siten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä ikuistanut.
Tällöin oli nuorin veli, Kustaa Horn, viettänyt kaksi vuotta Alankomaissa, missä hän Morits Oranialaisen johdolla taisteli espanjalaisia vastaan. Kohta Eevertin kuoleman jälkeen oli hän raskain mielin jättänyt Pihkovan leirin ja lähtenyt takaisin ulkomaille. Kokonaista neljä vuotta viipyi hän Oranian prinssin koulussa. Sen jälkeen matkusteli hän vielä Ranskassa ja Italiassa, yhä vain opiskellen ja täydennellen oivallista kielitaitoaan, mistä hänellä myöhemmin soturina ja valtiomiehenä tuli olemaan suurta hyötyä. Kun hän tämän jälkeen kuudenkolmattavuotiaana palasi kotiin, oli hänellä vankka opillinen perusta, jolle saattoi rakentaa suuren tulevaisuuden. Ja nopeasti, aste asteelta, hän tämän jälkeen alkaakin yletä, päätyen kuninkaan ensimäiseksi mieheksi.
Palvellessaan aluksi hovissa kuninkaan kamariherrana voitti hän vilpittömällä ja suoralla luonteellaan sekä syvillä tiedoillaan hallitsijansa täyden luottamuksen ja ystävyyden. Senpä vuoksi uskoikin Kustaa Aadolf hänet asiamiehekseen ryhtyessään kosimaan prinsessa Maria Eleonoraa Berlinin hovista. Horn saattoi asiat onnelliseen päätökseen, minkä jälkeen hän everstiksi kohotettuna seurasi kuningasta Puolan sotaan. Rigan vallotuksessa haavoittui hän vaikeasti, mutta piti siitä huolimatta paikkansa, kunnes taistelu oli ratkaistu. Urhoollisuutensa johdosta lyötiin hänet ritariksi. — V. 1624, siis kahdenneljättävuotiaana, nimitettiin hänet valtaneuvokseksi ja vuotta myöhemmin sai hän koko Suomen armeijan ylipäällikkyyden. Sellaisena oli hän suomalaisineen mukana monessa loistavassa voitossa, johtaen m.m. Wallhofin voitokkaassa taistelussa vasenta siipeä. V. 1628 nimitettiin hänet sotamarsalkaksi sekä samalla Liivinmaassa olevan Ruotsin armeijan ylimmäksi päälliköksi.
Kun Kustaa II Adolf kesällä 1630 purjehti sotajoukkoineen Saksaan, yhtyäkseen kolmikymmenvuotiseen sotaan, marssitti Horn suomalaisen sotajoukon Liivinmaalta maitse Stettiniin, jossa hän yhtyi kuninkaaseen. Hän oli lähinnä kuningasta korkein päällikkö ja Ruotsin armeijan siirtyessä hiljalleen etelää kohti voitti hän yksinään useita tappeluita. Niin tuli vihdoin kuuluisa Breitenfeldin päivä, jolloin kummankin sotivan puolueen pääarmeijat koko Europan jännittyneen huomion esineinä seisoivat vastakkain.
Pienen talonpoikaistuvan pöydällä paloi kaksi kynttilää. Pöydän reunaan nojaten seisoi kuningas, kädessään paperi, johon hän oli merkinnyt taistelusuunnitelman ja joukkojen sijoittelun huomista päivää varten. Hänen ympärillään seisoivat ylimmät päälliköt, Horn, Banér, Åke Tott, Teuffel, Hepburn, Baudis, Torstenson. Kuningas oli juuri lopettanut selonteon taistelusuunnitelmasta, oli hetkisen vaiti ja lausui sitten, siirtäen katseensa paperista Horniin:
"Huomisen taistelun menestys lepää ennen kaikkea sinun hartioillasi, rakas Horn. Minä olen uskonut sinulle vasemman siiven johdon ja taistelussa riippuu miltei kaikki siitä, jaksaako vasen siipi säilyttää asemansa sillaikaa kuin oikea hyökkää. Mutta sen vuoksi minä olenkin valinnut juuri sinut, sillä minä tiedän, että sinä olet kuin luotu pitämään paikkasi."
"Minä kiitän Teidän Majesteettianne tästä luottamuksesta ja huomispäivä saa osottaa, että minä olen sen myöskin ansainnut", vastasi Horn, lisäten leikillisesti: "Onhan suomalaisten pääominaisuuksia itsepäisyys, sanotaan, ja nytpä se kerrankin pääsee täysiin oikeuksiinsa."
Kaikki naurahtivat ja kuningas sanoi:
"Ja tämän itsepäisyytesi vahvistukseksi olen minä vasemmalle siivelle määrännyt suurimman osan suomalaisista härkäpäistä, jota vastoin oikealle siivelle ikäänkuin sen teräksi, tulevat ainoastaan Stålhandsken ja Åke Tottin suomalaiset rakuunat."
Tämän jälkeen piti kuningas pienen puheen huomisen taistelun merkityksestä ja mitä mahdollisuuksia se oli avaava heille ja protestanttien asialle, vakuuttaen luottavansa oikeuden ja totuuden voittoon, lopetettuaan puheensa huomispäivän tunnuslauseeksi määrätyllä "Jumala kanssamme!" puristi hän voimakkaasti jokaisen läsnäolevan kättä, minkä jälkeen he kaikin lähtivät ulos. Joukot olivat yöpyneet taivasalle suunnilleen siinä järjestyksessä, mikä heillä tuli olemaan huomisessa taistelussa. Päälliköt hajaantuivat kukin joukko-osastonsa luo, paitsi Horn, Banér ja Teuffel, joita kuningas pyysi seurakseen kuluttamaan yön hetkiä. Hänkin oli päättänyt viettää yönsä ulkona vaunuissaan, jotka oli pysäytetty rintaman keskustaan. Mutta häntä ei nukuttanut ja hän kaipasi puhekumppaneita.
Oli kostean lämmin ja pimeä syyskuun yö. Joka puolelta kuului pimeän keskeltä ratsuhevosten rauskutusta sekä etäämpää leirin laiteilta vahtien yksitoikkoiset huudot, joita seurasi aina vilkas koiranhaukunta läheisestä Wolken kylästä. Yltympäri pilkotti leirinuotioita, mutta niiden punertavat liekit eivät kyenneet hajoittamaan sankkaa pimeyttä. Kuninkaallisten vaunujen lähellä paloi niinikään nuotio, jonka ääressä makasi joukko henkivartioita. Neljä heistä seisoi vaunujen ympärillä ääneti ja musketteihinsa nojaten.
"Mitä kätkee tämä äänetön, pimeä ja lämmin yö helmassaan?" virkkoi kuningas, kun kukin heistä oli vaippaansa kääriytyen sijoittunut omaan nurkkaansa. "Tuntuu kuin tuon pimeyden kohdussa olisi jotakin suurta syntymässä."
"Varmaankin, sillä synnyttäähän tämä yö suuren voiton TeidänMajesteetillenne", sanoi siihen Banér.
"Voiton meidänasiallemme", oikasi kuningas. "Niin, sitä minä en lainkaan epäile. Mutta haluaisinpa tietää, onko keisarillisten leirissä käyty levolle yhtä hyvällä omallatunnolla ja yhtä suurella voitonvarmuudella kuin täällä."
"Heidän omantunnon rauhastaan en mene takaamaan, kun muistan Pasevallin ja Magdeburgin kohtaloa samoinkuin lukemattomia muita heidän konnantöitään", arveli Teuffel, "mutta voitonvarmoja he ainakin ovat, sillä siksi lujaan on vuosikausien menestys juurruttanut sen heihin."
"Kunnes huomispäivä antaa sille auttamattoman kolahduksen", lisäsi kuningas. "Mutta mitä miettii Hornimme, vai onko hän jo vaipunut unettaren helmoihin?"
"Hm, minun ajatukseni askartelivat menneissä tapauksissa", vastasi Horn. "Mieleeni palautui niin elävänä se ilta Pihkovan edustalla, jolloin minä ensi kerran näin Teidän Majesteettinne ja joka oli samalla viimeinen ilta minun veljeni elämässä."
Tämän johdosta siirtyi nyt keskustelu Venäjän sodan vaiheisiin sekä yleensä entisiin taisteluihin. Hornin ajatukset ja mielikuvat kulkivat jälleen omia teitään, sitten kuuli hän enää toisten äänet kuin jostakin kaukaa sumun keskeltä ja lopulta lakkasivat ne kokonaan kuulumasta. Hän oli nukahtanut.
Kun hän havahtui, oli jo harmaa aamuhämärä. Kuningas seisoi hänen edessään, käsi hänen olkapäällään ja hymyili hänen hämmästykselleen. Sillä kesti moniaan silmänräpäyksen, ennenkuin hän käsitti, että hänen edessään seisoi kuningas eikä Eevert-vainaja, jonka hän juuri oli nähnyt sotamarsalkan asussaan kumartuneena hänen ylitseen, ravistavan häntä olkapäästä ja sanovan: "On jo aika lähteä"! Hän kohosi nopeasti seisoalleen ja toivotti hänen majesteetilleen hyvää huomenta sekä onnea päivän suurelle tehtävälle. Sitten vaunuista laskeutuessaan ajatteli hän, oliko tämä kenties hänen viimeinen päivänsä, koska Eevert-veli, joka vaelsi vainajain valtakunnassa, oli häntä kiirehtinyt. Mutta Eeverthän oli hymyillyt hänelle ja ollut iloinen, se tiesi elämää ja kutsui häntä tänään voittoon. Hänen rinnassaan sykähti eloisasti ja vielä kerran toivotettuaan kuninkaalliselle ystävälleen onnea sekä saatuaan vastaan samanlaisen toivotuksen lähti tuo vasta yhdeksänneljättävuotias sotamarsalkka reippaasti astelemaan sammuvien nuotioiden ja matkaan valmistuvien sotilasryhmien välitse omalle siivelleen.
… Maa tärisi ja ilma aaltoili valtavasta jyrinästä, jota taukoamatta oli kestänyt jo lähes kaksi tuntia. Ajatukset kylmän kirkkaina ja sydän tasaisesti lyöden istui Horn raudikkonsa selässä oman suomalaisen nimikkorykmenttinsä edessä vasemman siiven kärjellä. Hänen takanaan ja oikealla kädellään aina keskustan tulta syökseviin kanuunoihin saakka istuivat hänen miehensä jäykkinä ja liikkumattomina satulassa, valmiina iskemään vastaan vaikka itse paholaista tai käskyn saatuaan tuulispäänä karahuttamaan eteenpäin. Rivit olivat suorat kuin viivottimella vedetyt ja iloisesti hulmusivat vinhassa tuulessa rykmenttien liput.
Kiinnittäessään katseensa oikealle näki Horn pölyn ja ruudinsavun läpi, jota Breitenfeldin kylän yli puhaltava tuuli lennätti vasten ruotsalaista rintamaa, tummien joukkojen kiitävän tuulispään nopeudella oikeaa siipeä kohti. Jopas viimeinkin lähtivät pappenheimarit rynnäkölle, ajatteli hän ja kuuli miesten takanaan arvelevan, että siellä isketään yhteen ja että kyllä Stålhandsken pojat niiltä käpälät kuumentavat.
"Entäs kun meidän vuoromme tulee saada vyöry vastaamme, kykenettekö tekin kuumentamaan heidän käpälänsä yhtä komeasti kuin Stålhandsken pojat?" kysyi Horn.
He sitä vasta kykenevätkin, huusivat miehet, kunpa ne nyt vain tulisivat tai kun päästäisiin tässä itse hyökkäämään. Ja pitkin näitä jäykkiä rivejä levisi intohimoinen taistelukiihko ja sapelinrämistely. Se tuntui tarttuvan hevosiinkin, jotka levottomina kuopivat maata ja pärskähtelivät.
"Malttakaahan hieman, pian tulee teidänkin vuoronne", rauhotti heitäHorn.
Baudis lennätti täyttä karkua Hornin luo ja pyysi lupaa saada rykmentteineen hyökätä saksilaisten avuksi, jotka tuonnempana vasemmalla olivat taistelussa keisarillisten oikean siiven kanssa ja olivat jo pahasti joutuneet sekasorron valtaan.
"Ei, siihen minä en anna suostumustani", vastasi Horn. "Meidän on pysyttävä koossa noiden varalle", ja hän viittasi Tillyn johtamaa keskustaa kohti, joka sankkana muurina seisoi vielä alallaan kummun rinteellä.
Itsekseen kiroillen palasi Baudis joukkonsa luo. Mutta Horn tähysteli yhä Tillyn pelottavia, tiheitä neliöitä. Yhtäkkiä alkoivat niiden tavattoman pitkät peitset huojua ja liput siirtyä eteenpäin. Kuin suunnattoman suuri rautainen jyrä läheni tuo panssaripukuinen raskas rintama Ruotsin armeijan keskustaa. Mutta Torstensonin nahkatykit purkivat kidastaan ehtymättä tulta ja kuolemaa ja hetken kuluttua yhtyivät takana olevat musketöörit samaan leikkiin. Tillyn rautaiseen rintamaan syntyi suuria aukkoja ja epäröiden pysähtyi tiheä keihäsmetsä. Vielä kerran yrittivät neliöt eteenpäin, mutta yhä murhaavammaksi kävi ruotsalaisen keskustan tuli. Neliöt pysähtyivät uudelleen, peräytyivät ja lähtivät marssimaan oikealle.
Horn ei ollut uskoa silmiään. Kuinka saattoi vanha varovainen Tilly menetellä noin ja jättää vasemman siipensä oman onnensa nojaan? Aukko keisarillisten rintamassa kävi hetki hetkeltä yhä suuremmaksi. Oliko kuningas huomannut tämän? Kaiken varalta lähetti Horn kiiruusti sananviejän ilmottamaan siitä kuninkaalle.
Tillyn jalkaväki jatkoi matkaansa ohi Hornin joukkojen ja kävi saksilaisten kimppuun, jotka moniaan hetken kuluttua oli lyöty hajalleen ja täydessä paossa. Kohta on meidän vuoromme ja meidän on Jumalan nimessä säilytettävä paikkamme, kunnes kuningas oikealla siivellä on selviytynyt Pappenheimista, ajatteli Horn.
Baudis lennätti, tällä kertaa yhdessä Callenbachin kanssa, jälleenHornin luokse ja vaati päästä hyökkäämään Tillyn joukkojen kylkeen.
"Ei, meillä on vielä suurempi syy kuin äsken pysyä alallamme", vastasi Horn lujasti ja siihen saivat nuo kiihtyneet upseerit tyytyä. Kun he olivat poistuneet, komensi Horn koko vasemman siiven kääntymään jonkun verran vasemmalle. Tuskin oli tämä manöveri saatu kunnolla suoritetuksi, kun pölyn ja ruudinsavun keskeltä tulivat näkyviin Tillyn joukot. Syntyi pelottava yhteentörmäys. Huutoja, kirouksia, aseiden kalsketta, hevosten korskuntaa ja kuolonvoihkauksia. Horjumatta iski Hornin johtama joukko vastaan ja raivoisina kajahtelivat telmeen keskeltä suomalaisten "hakkaapäälle!" huudot. Mutta vihollisten paino oli ylen suuri, heitä vastassa kun oli keisarillisten koko keskusta ja oikea siipi. Hiljalleen luisui ruotsalais-suomalainen armeija ylivoimaisen vihollisen painosta takaperin ja siellä ja täällä syntyi aukkoja, joista vihollinen pyrki murtautumaan läpi. Mutta kaikkialla, missä vaara oli suurin, oli Horn läsnä. Hän järjesti uudelleen sekasortoon joutuneet rykmentit ja tukki alituisilla joukkojen siirtelyllä uhkaavat aukot. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa sai hämminkiin joutuneet nopeasti malttamaan mielensä ja hänen järkkymätön rohkeutensa innosti sotilaat äärimmäisiin ponnistuksiin.
Yhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat samaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin, piikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma miltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä suomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä kestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan olleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta sivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon toisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman siiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja keisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun Tillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat vallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui tuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan. Hujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä, joka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi epätoivoiseen itkuun. —
Kuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen aamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja kiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän oli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven kärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:
"Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan minä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun oikea käteni!"
Pitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun voiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen pimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.
* * * * *
Lützenin kuuluisassa taistelussa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä kaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti Breitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän Hornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena valloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan voittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta saavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen velvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten kateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua Bernhardille — suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä vastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten kanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion. Koettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn vangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri ja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista kahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes hänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.
Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui Calais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.
Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen. Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651 ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p. toukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin kreivillinen suku.
Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat hänelle nimen "lempeä." Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa, sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa, jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.
Kyösti Wilkuna.
Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa. Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.
Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset tunteneet omakseen.
— Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: — Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä saarimaassa väkeä pestaamassa.
— Mitähän se nyt täällä? — kysyivät hänen ympärillään seisovat soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää, kenellä jalka.
— Sepähän pian nähdään…
Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat. Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:
— Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu kenraali!
— Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. — Hei, "hakkaa päälle" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua, Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen ollut erossa!
Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin päin ja huusi:
— Hurratkaa pojat! — juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.
Iloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään tarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen häntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:
— Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? — kerro toki Kustaa! Miten pääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa oudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä rantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa Aadolfin "oikea käsi", Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki, Nördlingenin onnettomassa taistelussa, johon hän ei olisi tahtonut antautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi. Senjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella huomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää vuotta, suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt kuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan oli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan kautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut Englantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan sotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.
— Täällä nyt ollaan, — sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. —Mutta entäpä sinä, — teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä.Lensitkö liian lähelle tulta?
— Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin siitä välittämättä mukana koko päivän, — siitä ei kuulu haava pitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta tähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä; siksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa, katsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, — yhtä hyvinhän voisin käväistä kotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt tulit… jäätkö talveksi tänne?
— Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla melkein käskevästi. — Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja otan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan vuotta kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain vihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt minulle kertoa kaikki…
— Monen vuoden tapaukset?
— Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja tappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot, — itsehän olet ollut koko ajan mukana.
— Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein yhteen menoon. Mutta kertoa siitä — ei tule mitään!
— Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi — silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee, mutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä… vielähän sinulle malja maistunee?
— Sen pahempi, ei se lakkaa maistumasta…
— Malja seurassa on terveydeksi, — kyllä täällä saamme ajan kulumaan!Siis jäät?
— Jään, kunnes käpälä korjaantuu.
— Niinpä alotamme huomenna. Näkemiin!
Rantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät näin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti, viettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa saksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra, hankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään mukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt vanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo spartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän varoja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta, ennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, — kannu siihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi hän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä olikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi. Sillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta maailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi, aseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa ja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin, missä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan, joiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua. Jo silloin saavutti nuori "teräskäpälä" maineen urhoudellaan ja neuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen uskonsotaan alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä ensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden kotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä. Aina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina soturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä punoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille, jotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä syöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön johdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina äärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse tavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan ensimäinen lovi vihollisen rintamaan, — heidän silloin kiljaisemansa sotahuuto "hakkaa päälle!" oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.
Sillä se "hakkaa-huuto" kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää pitkin, läheni, iski…!
Ensimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja hurjaluontoinen päällikkö itse, — sellaisena häntä ihailtiin ja rakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli ratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut Frankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain taattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa seljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, — sitä oli Horn ihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta. Sellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä, Breitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin roturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten tuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut rynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan suomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista "hakkuuttajaansa" noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske kuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä. Jos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai hävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten kiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet liikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät rajuilmana mäkien yli, — silloin oli "rautakoura" omalla alallaan! Eikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa taholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.