Hevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään rinnallaan ryntääville miehilleen.
* * * * *
Nämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet, joita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten, yhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla alituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan kertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä verestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit livahtaneet.
Mutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut mainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se katkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea roimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta mieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn, joka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa oli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:
— Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen kuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi tuossa kohtalokkaassa kahakassa?
— Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, — se muistohan se minusta onkin niin katkera.
— Pois, — hyökkäykseen?
— Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta rintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle sivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia kyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee tässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä odottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme rautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt olevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti. Ensiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla syöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta neliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan, jossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian liiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni väestään… Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan peräytymään…!
— Myöhemmin vasta saitte?
— Sitten — liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin kuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina väistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä yhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen etunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui, sydämeni vuosi verta, — kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen poikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät olleet ratsastaneet koskaan, — pian oli tanner, kuninkaan kaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen avuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa seljästä ohjasi "voittamattomansa" meitä vastaan. Mutta empimättä laskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, — se isku oli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä, kepertyi tantereeseen.
— Kosto sentään aina lievittää, huomautti Horn väliin.
— Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia, samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, — ajattelin, että nyt on kai siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten veroinen…
Taas istuivat soturit kauan ääneti mietteisiinsä vaipuneina ja unhottumaan pääsi nyt hopeainen viinikannukin. Horn yritti vielä keskustelua jatkamaan, virkahtaen:
— Seuraavana vuonna onnistuit paremmin, — muistan näet sinun silloin maanneen haavakuumeessa. Silloin sinut viimeksi näinkin, — missä ottelussa olit silloin ollut?
— Missä lienen pikkukahakassa, — ei sitä kannata tänään muistella.
— No niin, kerrot sen toisella kertaa. Riittäköön täksi iltaa Lützenin katkera muisto.
* * * * *
Toisena iltana kertoi Torsten Stålhandske toverilleen muiden muistojen ohessa senkin kahakan, josta hän oli saanut haavakuumeensa. Se oli tapahtunut Westfalissa, jossa ruotsalainen armeija piiritti Hameln'in linnaa. Suurenlainen keisarillinen lisäjoukko saapui linnalle avuksi ja sen hyökkäys oli torjuttava. Syntyi tuima taistelu, jossa Ruotsin väki, johon taas kuului melkoiseksi osaksi suomalaisia, näytti olevan heikommalla puolella. Taistelun alussa keisarilliset ylvästelivätkin ja lähettivät jo ennakolta vastustajilleen viestin, etteivät aikoneet nyt säästää heistä hengissä yhtään, joka vain vangiksi joutuu. Tämä oli tarkoitettu pelotukseksi etupäässä suomalaisille, joita keisarilliset kovasti vihasivat, nämä pienet ratsumiehet kun olivat tehneet heille niin monta kepposta.
Stålhandske oli nauranut saapuneelle viestille ja lähettänyt vastatervehdyksen:
— Emme aiokaan vangeiksenne antautua, se ei ole tapojamme. Emmekä armoa rukoile — sen saatte heti nähdä!
Taistelun alettua pian huomattiin, että ylivoimainen vihollinen kohdisti murhaavimman tulensa juuri Stålhandsken siipeä vastaan. Mutta esitetyn uhkauksen toimeenpanoa odottamatta tekivät suomalaiset ratsumiehet tavanmukaisen, hurjan hyökkäyksensä ja niinkuin tavallisesti taipuivat vihollisten rivit sen iskun edestä. Suomalaisten voitto oli ratkaiseva, joskin heidän päällikkönsä haavoittui. Sinä päivänä ottivat he vankejakin enemmän kuin koskaan ennen. Mutta näihin nähden ei menetelty niin, kuin vihollinen puolestaan oli uhannut, — kaikille henki säästettiin.
— Sillä kertaa, virkahti Horn vakavaksi käyneenä. — Aina et ole sinäkään ollut vihollisille yhtä armollinen.
— En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasiTorsten. — Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?
— Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin kuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin veriseksi teräskouraksi.
— Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja tosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö…
— Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn edelleen.
— Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain pienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani, ahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen eteensä… Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt minun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa puolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin marssia eteenpäin — edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan raastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa miehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä kuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin sadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös säälimättömäksi ja kovaksi.
Kustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja julmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta "laupiaan Hornin" nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan hän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön joukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten kesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa ryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän ruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka niinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä käsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua vaienneelle ystävälleen:
— Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja pelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin muuten kirkasta soturimainettasi.
Stålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:
— Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että paholaiset jo olivat viedä minut omanaan…?
— Mitä loruja? Viedä mistä?
— Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika huonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat kertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni ympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista erkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua pirun palvelijana.
— Itse et nähnyt sitä sarvipäätä haamua?
— En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en väitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet. Meitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä joka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni tila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin kylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä, ruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka olisimme nälkään kuolleet, — usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin. Täytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme ryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli todella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan tultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit, veriset, sotatapansa, — pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin turvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi osaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, — kaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.
— Sen tiedän. Mutta ovatpa suomalaisemmekin jo oppineet sen ryöstötaidon.
— Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja missä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto lujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa vihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu käsiimme, — silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan saalista itsekin, — sen palkinnon olemme ansainneet!
Karski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut kannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja väitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän yhä uudelleen vakuutti:
— Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli voittaa…!
Mutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan, joka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma varmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea äänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä ja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä kaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli hän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän tänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat, kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava tunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin tunnusti:
— Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo vuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni… minua tukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun naisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus silmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa… minä karkaan silloin kuin vavisten vuoteeltani… Mutta ei… elä usko, vanha veli, minun katuvan kovuuttani, se oli välttämätön…
Hän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja hoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti:
— Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin lähden. Se on silloin luontoni… se on sodan luonto!
* * * * *
Jouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli juhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa Hornin tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin tappelusta, josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä. Silloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia henkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet Horn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli Oxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä lapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä sotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli kodiksi muuttunut.
Hilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa, ja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta kun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli pyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin taas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista kaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi arkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja kankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja vilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat koonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja kuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona käydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli täytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun syntyminen ollut kuin helpoitusta.
Alunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma suomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi kuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he kunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään rautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti Stålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä sairastelemaan, — päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut miehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella, taas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen — ja uudelleen vihollista kohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet olivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon…! voittoon…!
— Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin ylhäinen puoliso.
— En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja taas vaatimattomammin.
— Isänmaan loisto ja kunniako siis oli tuona suurena kannustimena?
— Niin — tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä kannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään. Voitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin hurmaa ja huumaa. Voittoon — se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää, se valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa uskonkappale, se on hänen uskontonsa…
— Uskontonsa?
— Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras puhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en ajattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon vain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! — se on jalointa, ihaninta humalaa…!
Kertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että sidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun ponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja henkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun jännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli kertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet suonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta hiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan, syttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt se häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas vaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen katseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, — se yhtäkkiä ikäänkuin poltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen…
Neitonen ei ollut enää aivan nuori, — siksikö lie tuo uusi tunne tempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä salannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa keskustelemaan. — Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja huomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli tänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä myöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin kosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:
— Taisitpa saada siipeesi taas tänä iltana, Torsten veikko.
— Kuinka tarkoitat — siipeeni? kyseli Torsten arasti.
— Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen sydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin…
— Arvelisitko niin?
— Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli, että haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.
* * * * *
Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän, kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava parani pian aivan terveeksi, — uusi elämäntaival näytti taistelijalle olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, — ei auttanut nuorikonkaan häntä pidätellä — ja retkeili pian taas ratsuväkineen totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti niinkuin ainakin, — rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko puolustusvoimat.
Terveenä ja voimakkaana palasi Torsten Stålhandske tältä loistavalta Juutinretkeltään pieneen, saksalaiseen rannikkokaupunkiin, jossa hänen nuorikkonsa häntä levottomana odotteli. Siellä sai hän nyt jonkun aikaa viipyä, tehden sieltä vain pienempiä pikaretkiä Tanskan saariin. Mutta eräällä sellaisella vaarattomalla venematkalla yhytti sankari, joka lukemattomia kertoja oli pitkillä seikkailuretkillä tulisissa otteluissa katsellut kuolemaa kasvoihin, kohtalonsa. Hän, ratsumies, vilustui vesillä, palasi sairaana kotiinsa, laskeutui tautivuoteelle eikä siltä vuoteelta enää noussut. Hänen vaimonsa hoiti nyt kuumeen käsissä kamppailevaa "hakkapeliittaa", joka yhä houri uusista ratsastusretkistä, uusista, hurjista hyökkäyksistä. Mutta tauti oli kovempi "hakkaamaan" kuin vihollisen rauta, — se peri sankarista voiton.
Vieraalta maalta toi leski miehensä, jonka kanssa hän vain vuoden ajan oli ehtinyt olla aviossa, arkkuun suljettuna kotiin Suomeen, jonne he olivat uneksineet palaavansa rauhaisaa iltaa viettämään. Ilta oli tullut liian varhain.
Torsten Stålhandske haudattiin Turun tuomiokirkon lounaiskulmaan tehtyyn hautakappeliin, jossa piispa Rothovius piti hänelle ruumissaarnan ja professori Eskil Petreus hautapuheen. Siellä nähdään vieläkin hakkapeliittain päällikön makaava veistokuva ja siellä kertovat hänen kypäränsä ja haarniskansa vainajan sankarimaineesta.
Santeri Ivalo.
Kärsimätönnä ratsasti arkkiherttua Leopold, Itävallan mahtavan keisarin poika, suuren, mutta toimettomana lepäävän armeijansa rintamaa pitkin töyhtöpäisten kenraaliensa seuraamana. Oli kirkas kevätaamu, — maaliskuussa vuonna 1641 —, päivän säteissä kimaltelivat sakeain soturirivien teräshaarniskat ja päällikköjen vaskikypärät välähtelivät heidän liikkuessaan osastojensa edessä. Sotajoukko oli parhaassa kunnossa, mutta tyytymättömyyden pilvi varjosti sittenkin sitä tarkastavan nuoren ylipäällikön kasvoja. Koko pitkän rintaman ohi ratsastettuaan pysähtyi hän vihdoin hyvinvarustetun kuormaston kohdalle, kääntyi kenraaliensa puoleen ja tiuskasi:
— Miksemme siis hyökkää eteenpäin, miksi virumme tämän vuoripuron varrella? Miehet palavat taisteluhalusta, vihollinen pakenee edestämme… mitä hittoja me odotamme?
Kenraalit katsahtivat hiukan neuvottomina toisiinsa ja yksi heistä kävi keisarilliselle ylipäällikölle selittämään:
— Siellä on edessäpäin jotakin tilapäistä estettä. Solatie on tässä vuoristossa kapea, tien täytyy olla selvän, ennenkuin tällainen suuri armeija pääsee marssimaan.
— No tehtäköön siis tie selväksi, — mikä siinä pitelee?
— Neuburgin pieni linnakaupunki tässä lähellä. Solatie käy sen läpi ja sitä pitää vielä hallussaan pieni ruotsalaisjoukko.
Niin tunnusti arasti eräs arkkiherttuan puhuttelema kenraali. Ja toinen ehätti siihen selittävästi lisäämään:
— Mutta se ei voi olla kuin muutamain tuntien asia. Etujoukkomme piti raivata laakso puhtaaksi, vaan sen näkyy nyt täytyneen tuokioksi pysähtyä mainitun kaupunkipahasen kohdalle, jonka ohi, harmi kyllä, emme kiertämällä pääse.
— Siispä puhkaistakoon heti se este, etujoukon täytyy edetä! Pankaa airueet viemään siitä ehdoton käsky!
Torvet törähtivät ja airueet lensivät asialle. Nuori arkkiherttua odotti ratsunsa seljässä synkän näköisenä viipyvää vastausta.
Hänen kärsimättömyytensä kaikki hyvin oivalsivat. Hänen, nuoren prinssin, suoritettavaksi oli tässä annettu tärkeä soturitehtävä, jolla oli kaikki edellytykset tuottaakseen keisarillisten aseille pikaisen, ratkaisevan voiton ja hänelle itselleen kauniin soturimaineen. Sitä nyt pyrki tuollainen pikkueste hämmentämään…
Edestä peräytyvä, lumimaasta tullut vihollisarmeija oli näet äsken antautunut varsin uhkarohkeaan seikkailuun. Se oli tänä pakkastalvena odottamatta lähtenyt liikkeelle talvimajoiltaan Keski-Saksasta ja rynnännyt alas Baijeriin ja keisarin omiin rintamaihin. Sen päällikkö Erik Banér oli aikonut yllättämällä samota jäätyneen Tonavan yli valloittamaan Regensburgin kaupungin, jossa keisari itse hovineen majaili ja jossa hän parastaikaa oli pitänyt valtiopäiviä. Totta tosiaan, tuo huimapää ruotsalainen oli aikonut yhdellä apajalla siepata vangikseen sekä keisarillisen hallituksen että sen valtiopäivätkin! Ja kepponen olisi kukaties onnistunutkin, elleivät ilmat viime hetkessä olisi lämminneet ja Tonava luonut jääpeitettään. Joka tapauksessa oli tuo pikaretki vanhaa keisaria pahasti säikähdyttänyt ja suututtanut, — hän oli päättänyt kostaa. Kiireellä oli hän nostattanut liikkeelle sotaväkensä valtakuntansa eri kulmilta, pannut sen eri tahoilta kiertämään liian kauas edennyttä Ruotsin armeijaa ja sulkemaan sen kuin pussin perälle. Salaa oli toimittu ja nyt olivat keisarilliset joukot juuri saamaisillaan satimeen Banérin armeijan, joka, pääsemättä enää palaamaan pohjoiseen, oli kääntynyt sivulle, pyrkiäkseen Böömin vuoriston kautta väljemmille vesille. Piccolomini ahdisti sitä yhtäältä ja nuoren arkkiherttuan armeijan piti nyt toisaalta ehättää Ruotsin väen kimppuun, antaakseen sille surman iskun, — kaikki riippui vain nopeudesta. Ja tässäkö solassa uhkaisi nyt turmiollinen seisahdus, — ei!
Airueet viipyivät. Malttamaton ylipäällikkö lähti seurueineen ratsastamaan heitä vastaan. Vihdoin sieltä yksi airut palasi, kertoen hengästyneenä vaahtoavan ratsunsa seljästä:
— Linna ei antaudu, etujoukkomme ei jaksa sitä valloittaa. Neuburg salpaa meiltä yhä tien.
— Mokoma linnarähjä! Onko siellä sitten suurikin puolustusväki?
— Ei ole suuri, kolme rykmenttiä vain ratsuväkeä.
— Ratsuväkeä linnaa pitelemässä, — tämä on meidän taholta kykenemättömyyttä! — Näin murisivat jo vanhat kenraalitkin. Ja nuori ruhtinas kiivaili tulistuneena:
— Se vastarinta on muserrettava, onhan meillä monikymmenkertaiset voimat. Armeija eteenpäin! Meidän on suljettava nuo ratsurykmentit rautasyleilyyn, hävitettävä heidät ja koko kaupunki maan tasalle tieltämme pois. — Näin puhui prinssi tulistuneena. Vaan kysäsi sitten sentään tietävimmältä kenraaliltaan: — Vai onko se sulku todella minkään arvoinen?
— Ei itse sulku, mutta sen puolustajat, vastasi puhuteltu arasti. —Ne ovat sisukkaat ja sitkeät…
— Juuri niistä on siis tehtävä selvä! Koko armeija eteenpäin Neuburgin ympärille!
* * * * *
Tie tömisi rautapukuisen ratsuväen raskaista askelista ja tykkirattaiden räminästä, jota kaiku vuorista kertasi. Vähitellen ryhmittyi itävaltalaisten suuri sotajoukko paksuna, puolikuun muotoisena vyöhykkeenä pienen kaupungin ympärille, joka puron viereiseltä kalliolta vartioi solatietä. Kaikki kukkulat ja vuorenrinteet kuhisivat pian mustanaan piiritysväkeä, joka asetti tykkejään ampuma-asentoon. Mutta linnaa tuokion katseltuaan eivät arkkiherttuan kenraalit arvelleet tällä ylivoimalla tarvitsevansa sitä edes pommittaakaan, — hyökkäys vain, ja koko tuo vanhanaikainen, muuritettu kylä näytti olevan kuin potkasemalla työnnettävissä alas purolaaksoon. Tottapa ymmärtävät puolustajatkin jo piiritysjoukon nähtyään alistua, — siinä mielessä lähetti arkkiherttua vielä, aikaa voittaakseen, airueensa kaupungin portille tarjoamaan puolustajille kunniakasta antautumista. Saavat vapaasti lähteä aseineen, lippuineen, kun vain lähtevät heti! Sellaisen viestin hän lähetti ja katseli ylängöltä voitonvarmana airueittensa ajoa piiritettyyn kaupunkiin.
He pääsivät portille, rummuttaja päryytti siellä kotvan aikaa vasikannahkaansa, mutta porttia heille ei avattu. Muurin harjalle ilmestyi vain muutamia miehiä airueita puhuttelemaan, — niiden joukossa eräs, joka näytti omituisen soukalta ja muotopuolelta.
— Mikä toispuolinen se tuo on? kysyi kaukaa tähystelevä arkkiherttua seuralaisiltaan.
— Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois koko oikea käsi.
— Mikä hän on nimeltään?
— Erik Slang, syntyjään suomalainen.
— Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava hänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.
Käsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion kuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle kielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin uhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä mielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, — hän oli äkäinen kuin hämähäkki!
— Tulkaa ottamaan! — niin hän vain uhmasi.
Kenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen sisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään yhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn, todistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran lähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa. Sieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät kiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.
Silloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja hirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko vuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki näytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun illan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että linnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä sulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko ja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman ryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan, anastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta perille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle, sillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen suomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen vimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä. Ammutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten ruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä tyhjin toimin, — kaupunki oli valloittamatta.
Yöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas auttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki väsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.
— Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan helpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!
— Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku alapäälliköistä.
— Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on edessämme, silloin riittää!
Aamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas sadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle, joilta tykit tultaan suitsuttivat.
— Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä meidäntäytyypäästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää juurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa aseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se ykskätinen…!
— Koetamme parasta…
Pauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän ponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset suitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille, vallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo sitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät rivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta sulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan hellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein loppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät hellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä ainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita miehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.
— Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija turvassa!
Ja miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut yhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet, jotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin, palasivat vielä kolmantenakin iltana.
Mutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt keisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on ratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin mataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa saattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana piskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang valkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan virallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos sen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo. Siihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella näki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati pikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang vielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin raunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan panna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa "linnarähjää" vastaan.
Väsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien selvästi, että tämä on toivotonta.
— Ampumatarpeemme ovat nyt tyyten lopussa, — niin kuului alapäällikkö päättävästi ilmoittavan.
— Niin ovat, myönsi Slang, heiluen väkensä joukossa, — mutta isketään miekalla. Mitäpä meillä on enää menettämistäkään. Lukko on sittenkin vielä meidän käsissämme, ja niinkauan kuin sen pidämme, ehtii pääjoukkomme taas puolen päivämatkaa eteenpäin.
Mutta puolenpäivän aikaan hän sittenkin hellitti ja julisti melkein iloisesti:
— Hei, miehet, nyt olemme täyttäneet velvollisuutemme loppuun asti!Nyt voimme jo antautua ehdoittakin.
Tuokion kuluttua marssivat keisarillisten kiiltokypäräiset, kiukustuneet joukot Neuburgin kaupunkiin, josta eivät enää suomalaisten lyijypavut lennähtäneet heitä vastaan.
Nuori arkkiherttua ratsasti itsekin sinne kenraaliensa ympäröimänä ja leiriytyi kaupungin hävitetylle torille, jonne linnan harvalukuiset puolustajat olivat vangittuina ja vartioituina asetetut. Nähdessään nyt läheltä linnoituksen kehnot varustukset ja nähdessään nuo laihat, kalpeat, mitättömän näköiset miehet, likaiset ja repaleiset, jotka olivat neljättä päivää viivyttäneet suuren armeijan kulkua, suuttui hän ensin entistä tuimemmaksi. Hän tahtoi nyt kostaa, ja kostaa ennen kaikkea puolustajain uppiniskaiselle päällikölle, joka sisukkuudellaan oli riistänyt varman voiton ja kunnian seppeleen hänen päästään. Sillaikaa kuin armeijan etujoukot vihdoinkin pantiin marssimaan valloitetun kaupungin läpi Böömiin päin, turhaan tavottelemaan ruotsalaisten silmukasta livistänyttä pääjoukkoa, kutsutti hän Erik Slangin eteensä. Ja kun tämä saapui siihen, vieläkin pystypäisenä, joskin unettomuudesta kalpeana, pölyn ja veren tahraamana, ärjäsi hänelle nuori ruhtinas:
— Et totellut ajoissa. Hengelläsi saat nyt maksaa kiusantekosi.
Ykskätinen soturi oikasi silloin kapean vartalonsa suoraksi ja jänteväksi ja katsoi rohkein, melkein voitonriemuisin silmin kiukustunutta keisarinpoikaa, vastatessaan:
— Henkeäni en ole täällä säästänyt, uhraan sen ilolla nytkin. Me olemme täyttäneet velvollisuutemme ja silloin on helppo kuolla!
— Vaikkapa hirsipuussa?
— Vaikkapa siellä, — tekomme elää!
Arkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa täytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet katselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja, joilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan sydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi ihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana vieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman kitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta. Hänen ritarimielensä lämpeni, — sellainen velvollisuudentunto, sellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!
Tuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten muuttuneella äänensävyllä.
— Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit kunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.
— Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni isänmaani puolesta.
— Ainoaasi — missä toisen menetit?
— Taistelussa. Siinä toivoisin toisenikin menevän.
— Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän, mutta — sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi myöskin.
Viimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman väkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:
— Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin, ansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.
Arkkiherttua kumartui sivulle satulasta ja puristi vangitun soturin ainoaa kättä. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti kenraaleineen ratsastamaan soraläjäksi ammutusta Neuburgin kaupungista. Rauhallisena, kirkkain katsein, käveli Erik Slang saattajainsa keskessä ja rykmenttinsä tähteiden perässä toiseen suuntaan, sotavankeuteen, — mutta hänen oli nyt, velvollisuutensa täyttäneenä, niin hyvä ja rauhallinen olla, niin kevyt kävellä…
* * * * *
Jo muutamain kuukausien perästä vaihdettiin Erik Slang, jonka urotyöstä pian maine oli levinnyt Ruotsin koko pulasta pelastuneeseen armeijaan, vapaaksi ja joutui siten jo syksyllä samana vuonna olemaan mukana Leipzigin suuressa taistelussa. Hän oli aina leikillisesti kehunut, että kun hän käsipuolena oli niin kapea, eivät luodit häneen osuneet, ne menivät aina ohitse sen poisammutun käsivarren kohdalta, Mutta Leipzigin taistelussa osui nyt kerran luoti paremmin, se löysi jalon maalin, se iski sankarin sydämeen. Vainajan ruumis tavattiin taistelutantereelta ja haudattiin Leipzigin pääkirkkoon. Näissä juhlallisissa sotilashautajaisissa olivat mukana kaikki ylhäiset ja alhaisemmatkin Ruotsin armeijan päälliköt, sillä kaikki tahtoivat osottaa kunnioitustaan kaatuneelle suomalaiselle, jota he esikuvanaan ihailivat.
Santeri Ivalo.
Muutamana iltana kevätkesällä 1633 tarkasti suomalaisen ratsuväen eversti Torsten Stålhandske erään hannoverilaisen pikkukaupungin laidassa rykmenttiään ja punoi huolestuneena viiksiään huomatessaan, kuinka tuntuvasti se viime viikkojen kahakoissa oli kutistunut. Ja huomenna oli kuitenkin odotettavissa kuuma ottelu, jossa olisi tarvittu hyvinkin täydet rivit.
Miehiä oli kyllä talven kuluessa ollut värväämässä Suomesta lisäväkeä ja ensimäisten varaväkeä tuovain laivain tiedettiin ja saapuneenkin Pommerin rannikolle. Mutta nuo varajoukot, joilla rivit olisivat olleet täytettävät, viipyivät matkalla.
— Eikö ole saapunut tietoa, milloin uudet nahkapojat ehtivät perille, kysyi eversti miettiväisenä varusmestariltaan.
— Pieni ratsuparvi saapui juuri tänään, satakunta miestä vain, ja se kertoi, että pääjoukkoa saadaan kyllä vielä odottaa monta päivää.
— Sepäs hittoja…! Vai saapui kuitenkin pieni etujoukko, — missähän se nyt majailee?
— Lepäilee kaupungissa, — kovin olivat nuo maalaispojat perille tullessaan nuutuneessa tilassa.
— Hm, meri- ja maamatkaa… tietäähän tuon, tunkioltahan he tulevatkin melkein suoraan. Mutta vähät siitä, lähettäkääpä kuitenkin nähtävikseni nuo nahkapojat, katsotaan, kelpaisivatko he jo tappelemaan.
Tuntia, paria myöhemmin laukkuutti parvi sarkatakkisia, tasatukkaisia suomalaisia talonpoikia pienet, takkukarvaiset, matalajalkaiset ratsunsa Stålhandsken katsastuskentälle ja niiden päällikkö, nuori, parraton luutnantti, joka tosin oli täysissä aseissa, kiepsahti ketterästi hevosensa seljästä, astuen reippaasti kuuluisan ratsueverstin eteen. Hän oli varreltaan lyhyt, mutta harteva ja tanakka, ja hänen vilkkaat silmänsä, jotka terävästi kiintyivät uuteen esimieheen, osottivat sekä päättäväisyyttä että intoa. Stålhandske silmäili vuoroin takkuista ratsumiesjoukkoa, vuoroin sen parratonta päällikköä, ja virkkoi vihdoin viimemainitulle:
— Vai tällaista väkeä tuot, tutunnäköistä. Itsekö tämän lipullisen olet Suomesta koonnut?
— Niin, herra eversti.
— Hyvä, ja vielä parempi, kun ajoissa perille riensit. Mikä on nimesi?
— Arvid Wittenberg.
— Wittenberg, hitto vie, Porvoosta kotoisin, — ahaa, kyllä minä isäsi tunsin! Oltiin kolmekymmentä vuotta sitten monesti painisilla ja lumisilla, — naapuruksina näet elettiin —, vai sen poikia! Hyvä. Nyt tekee pojan mieli ruutia haistelemaan, niinkö?
— Teidän johdollanne tahtoisin harjaantua sotataidossa.
— Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo huomenna?
— Mielelläni tahtoisin…
— Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo pörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia lovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan sekä kuuma että vakava — nyt olet sodassa!
Vakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta otetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja ylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit ja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas tehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen tiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu. Karauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä keskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan sijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti hiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten mukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä ollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo pitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä ankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja kun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä, kiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö… eivätkö piru vie nuo erämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren päällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!
— Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi eversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. — Pian hän tämän jalon konstin oppii!
Kunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi kahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid Wittenberg taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja kylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että hän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.
* * * * *
Vuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin tappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian vapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen, sai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma kuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä hän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään. Sellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik Banér luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties keneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille jo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra täytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.
Levisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili Saksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik Banér, joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren sotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli kuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville, jotka huolestuneina kysyivät: "Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen, kuka ylipäälliköksi?" Siitä jäivät, suruviestin saatuaan, neuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa omavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja väittelyitä.
Sotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin sairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa neuvottomuudesta ahdistelivat he nyt "päättömiksi" jääneitä yltyvällä innolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet kenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi koko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo pitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet ammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan, puolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden tuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto ja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä. Tuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken, jotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että kunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin toimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen Wrangel ja suomalainen Wittenberg.
Käytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa vallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin vetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli vihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka sivustalta.
Vihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana aamuna on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin hiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja siihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä? Pyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko asettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien neuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.
— No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui saksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua pois koko Ruotsin palveluksesta.
— Siis kuka? utelivat toiset.
— Se, jonka vuoropäivä huomispäivä on, — tietysti!
— Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti nyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. — Astu nyt aisoihin, poikani!
Näin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme suupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin tuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui tavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin kenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän oivalsi liiankin hyvin, että "syyparka" mielihyvällä heitetään hänen niskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän käsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen langennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka soturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi katkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle Saksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan tuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:
— Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän järjestelyissä…
Mutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta, murahtaen:
— Miksei, mutta eihän vastuuta käy kuitenkaan jakaminen…
— Silloinhan syytettäisiin heti auttajia… on kyllä parasta, että emme johtoon sekaannu…
Silloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä kiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi telttaan jääneille upseereille:
— Niinpä siis — Jumalan avulla — tahdon koettaa kantaa sen vastuun, joka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit riveihin!
Hän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen rinnastaan poissa, — hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää silmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin rintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa tarvittiin, — äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut sotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten mieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan Piccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen vihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani sen ensiksi hyökkäämään, — siihen oli hän alunpitäin voittonsa mahdollisuuden perustanut. — —
Siitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän vihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli taas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja etenemisen mahdollisuus.
Tämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä suuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko taistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Kotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää Wolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta saapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun taistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä juhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen taas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.
— Nyt huudetaan Wittenberg ylipäälliköksi!
— Hän meitä edelleenkin voittoihin johtakoon!
Näin upseerit riemuissaan remusivat. Mutta päivän sankari vastasi tyynesti:
— Teidän huudosta ei päällikköä aseteta, enkä siihen minä pyrikään. Asetun taas mielelläni toisen komennettavaksi ja täytän sellaisena velvollisuuteni, sillä juuri tänään olen entistä selvemmin oppinut, että kurista ja alistumisesta armeijain voitto lopultakin riippuu.
Sen lupauksensa hän täyttikin, kun vähän myöhemmin Lennart Torstenson nimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Tämän lahjakkaan kenraalin parhaana apumiehenä hankki Arvid Wittenberg vielä kahdeksan vuotta kestävässä suuressa Saksan sodassa Ruotsin aseille monta kaunista voittoa.
* * * * *
Maailmanmaineen kultaamana, armeijan ihailemana sankarina, palasi Arvid Wittenberg, kolmikymmenvuotisen sodan vihdoinkin päätyttyä, kotimaahansa, asettuen Tukholmaan. Hän oli sotavoittoina, linnoja ja luostareita verottamalla, kerännyt itselleen suuret rikkaudet, joten hänen nyt, rauhan palattua, kelpasi elää upeassa loistossa, — olipa hänellä varoja lainata Ruotsin valtiollekin, kun se kaikista voitoistaan huolimatta kuningattaren tuhlaavaisuuden takia oli alituisessa pulassa. Hänen kullatut vaununsa, joilla hän ajeli, olivat valtakunnan ensimäiset. Ja sellaisia pitoja, jommoisia Arvid Wittenberg nyt Kristiina kuningattaren kruunajaisten johdosta toimeenpani pääkaupungin edustalla sijaitsevassa palatsissaan, ei siellä oltu koskaan ennen nähty, vaikka sodan mukana komeilu ja ylellisyys jo olikin pesiytynyt Ruotsiin. Hänen kustantamiaan räiskyviä ilotulituksia muistettiin vielä toisessakin sukupolvessa. Siellä esitettiin m.m. tulisin ääriviivoin komea satulinna, jonka portit aukenivat isännän ja hänen vierastensa sisään käydä, — ihmettelyn huumaus kulki palatsin edustalla katsovassa väkijoukossa, ja pikkuporvarit kuiskahtivat toisilleen:
— Niin, Arvid herra on Ruotsin mahtavin ja rikkain ylimys.
— Ja sen suurin sotaherra!
Kävipä tämä maineen loistoon noussut soturi näinä rauhan vuosina kaukaisessa syntymämaassaankin, Suomessa, katselemassa siellä olevia suuria tilojaan, jotka hän oli hallitukselta saanut ansioittensa palkinnoksi ja joista hänen tulonsa heruivat. Niitä oli maan kaikissa osissa ja niissä käydessään retkeili hän kuin ruhtinas, anteliaana ja vaativana. Kauan hän ei syrjäisessä syntymämaassaan viipynyt, mutta hiukan sirotti hän kuitenkin maineensa loistetta senkin kansan keskuuteen, joka aina ylpeydellä kehui häntä omaksi pojakseen.
* * * * *
Vuodet kuluivat ja uudet tapahtumat kutsuivat taas Arvid Wittenbergin totisempiin toimiin.
Ruotsissa oli nyt uusi kuningas, Kaarlo X Kustaa, joka ei sotaisessa maineessa tahtonut jättäytyä varjoon Kustaa II Aadolfin rinnalla. Hän valmisteli senvuoksi hallituskautensa alusta asti suurta sotaretkeä Puolaan, masentaakseen tämän maan kuningassuvun, joka Sigismundin jälkeläisenä vielä väliin kurotti kättään Ruotsinkin kruunua kohden, sekä valloittaakseen tältä idästäkin ahdistetulta valtakunnalta maita, ja hänen lähin auttajansa oli kaikissa näissä valmistuksissa Arvid Wittenberg. Tämän kokeneimman kenraalinsa johtoon uskoi kuningas myös sen suurimman hyökkäysarmeijan, jonka piti Pommerista samota rajan yli Puolaan ja sen sydäntä, Warsovaa, kohti.
Wittenberg samosi Puolaan, näki ja voitti kuin Caesar, voitti väliin taistelemalla, väliin taistelematta, kun näet heikkovoimaisempi maanpuolustusväki enimmäkseen perääntyi. Maa aukesi hänen edessään, sillä Puolan keskenään kiistelevistä puolueista tervehtivät toiset häntä ystävänään ja auttajanaan. Ja itse hän pyrkikin voittamaan heidät, paitsi aseilla, myöskin laupeudella.
Wittenbergin armeijan ytimen muodostivat vielä 30-vuotisessa sodassa koulitut ja karaistut, arpiniekat uroot, sotilaina verrattomat, mutta myöskin ryöstöön ja hurjasteluun tottuneet miehet. Ylipäällikön täytyi käyttää tavatonta ankaruutta, pyrkiessään kitkemään näistä sotilasaineksista pois vanhat, piintyneet kurittomuuden ja ryöstelemisen tavat. Hän kielsi sotamiehiään ottamasta valloitetun maan asukkailta mitään omin lupinsa tai maksutta, ja tehdäkseen kieltonsa tehokkaaksi rankaisi hän säälittä kuolemalla jokaisen tietoonsa tulleen ryöstöteon.
Kerrankin, niin kerrotaan, kuuli Wittenberg, ratsastaessaan muutaman puolalaiskylän läpi, eräästä mökistä hätähuutoja. Hän kiirehti paikalle ja näki erään soturinsa kiskomassa mökin akalta kanaa, jota tämä koetti pelastaa. Kamppailu kanan hengestä päättyi heti, mutta samassa alkoi kamppailu ryöstöä yrittäneen soturin hengestä. Wittenberg määräsi näet hänet heti, siinä paikassa, ammuttavaksi, muille varotukseksi, mutta akka, jolta sydän heltyi, kävi rukoilemaan soturin puolesta:
— Säästä hänet, korkea kenraali, en välitä kanastani, annan sen hänelle mielelläni.
— Miksi siis huusit?
— Tein sen tuhmuuksissani. Nyt tahdon lahjoittaa sen hänelle.
Wittenberg katseli tuokion rukoilevaa akkaa ja kalvennutta soturia, mutta virkkoi sitten vakavana edelleen ratsastaessaan:
— Tässä ei ole kysymys kanastasi, vaan sotakurista. Miehet, tehkää velvollisuutenne!
Kanan ryöstäjä ammuttiin ja monen muun soturin, joka ei voinut luopua tuosta vanhasta tavasta, kävi samoin, — mainitaan tämän sotaretken alkupuolella viidensadan miehen Ruotsin armeijasta menettäneen tästä syystä henkensä. Mutta sotakuri korjausikin kokonaan, Wittenbergin armeijassa oli pian tässäkin suhteessa pelkkää malliväkeä.
* * * * *
Voittajana ratsasti Arvid Wittenberg kuninkaansa rinnalla eräänä kevätpäivänä Puolan pääkaupunkiin, joka oli hänelle avannut porttinsa. Kaarlo X Kustaa retkeili sieltä, ottaen suurimman osan armeijaa mukaansa, yhä eteenpäin ahdistamaan väistyvää vihollista, ja Warsovan isännyys sekä sen puolustaminen jätettiin siksi aikaa Wittenbergin huoleksi. Hänelle jäi kuitenkin sitä varten ainoastaan 3,000 miestä, sen arveltiin riittävän.
Ja hyvinhän se aluksi riittikin. Mutta sodan onnessa kääntyi lehti. Puolan kansa oli tällävälin kokoontunut aseisiin, maataan puolustamaan, ja Ruotsin kuninkaan voittoretki keskeytyi. Ennen pitkää parveilivat puolalaisjoukot kaunista pääkaupunkiaan vapauttamaan ja Warsovan pieni puolustusväki joutui sankkojen vihollisjoukkojen saartamaksi. Ensiksi ehti sinne liettuan ruhtinas Sapieha melkoisella miesjoukolla, mutta hänen yrityksensä valloittaa Warsova torjui Wittenberg helposti, odotellessaan Ruotsin perääntyvää pääarmeijaa avukseen.
Ahdistelipa hän, tehden kaupungista pienellä väellään tuimia hyökkäyksiä, vuorostaan piirittävää ruhtinasta, näyttäen hänelle monesti hätää. Eräänäkin aamuna oli ruhtinas leireineen ja esikuntineen vähällä joutua piiritettyjen vangiksi. Sapieha, joka ei yleensäkään liene maljaa karttanut, keventeli usein sotaretken vaivoja pitämällä leirissään jymypitoja, ja erään sellaisen pitoyön jälkeisenä aamuna teki Wittenberg taas suomalaisine ratsumiehineen rajun hyökkäyksen. Leiri nukkui, vastarinnatta karauttivat huovit ihan sen laitaan asti.
— Tuo korkea teltta on ruhtinaan, huusi Wittenberg ratsunsa seljästä, katsellessaan, kuinka hölmistyneet piirittäjät hädissään vasta juoksivat riveihinsä. — Siepatkaa, miehet, se sisältöineen, jos kerkiätte!
— Saammeko ryöstääkin sen, utelivat miehet vanhalta muistiltaan.
— Ryöstäkää ruhtinas, siitä kyllä hyvän palkinnon saatte!
Viime hetkessä herättyään raskaasta viiniunestaan pääsi ruhtinas Sapieha kuitenkin ylisillään pakoon. Mutta selväksi kävi, ettei ainakaan hän jaksanut Wittenbergiltä valloittaa Warsovaa.
Pian keräytyi kuitenkin paljo muuta piiritysväkeä Warsovan ympärille. Puolalaisissa oli isänmaallinen innostus herännyt, heitä olivat ensi voitot rohkaisseet ja heitä nyt suututti, että kourantäysi vihollisia piti heidän komeaa pääkaupunkiaan hallussaan. Se oli valloitettava ja sitä varten saapui Puolan kuningas Johan Kasimir itse Warsovan edustalle armeijoineen, joiden lukumäärä nousi 120,000 mieheen. Wittenbergin puolustusjoukko oli jo sulanut 2,000 asekuntoiseen mieheen, mutta sitä epäsuhdetta säikähtämättä järjesti hän kuitenkin puolustuksen mahdollisimman tehokkaaksi, torjuen valppaasti saartajain jokaisen ryntäyksen.
Lähettiläistensä kautta koetti Puolan kuningas taivuttaa Wittenbergiä mielisuosiolla antautumaan, luvaten piiritetyille kunniakkaat antautumisehdot palkinnoksi heidän osottamastaan urhoudesta, jota jo koko Eurooppa ihaili.
— Kuningas lähetti tervehdyksensä, puhuivat lähettiläät, että kieltäytymisenne pakottaa hänet vastoin tahtoaankin musertamaan teidät.
— Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. — Mutta kuinka voi kuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin sellaista, joka olisi epärehellistä.
— Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen armeijalle?
— Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen luovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minävoinvielä Warsovaa puolustaa.
Viisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen kuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan Kasimir nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön, sillä hän tahtoi säästää — ei suinkaan noita urhoollisia, harvalukuisia puolustajia, vaan — omaa kaunista pääkaupunkiaan ryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä heimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät irti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.
Kun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö sittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat Wittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman takaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi ja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa puolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin, jonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa pyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo kuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.
Siitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat antautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten piirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia kohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin jaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin allekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin vyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen vielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi liian rajusti Warsovaa ryöstämästä.
Arvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli jo vanha mies, — näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän varsinkin vanhentunut, — ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli perintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin tuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli terve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja uljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän kuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä hellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen pidättänyt.
— Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään, virkkoi hän reippaasti kuninkaalle.
Antautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa lähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään epäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu, täytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo tullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät päällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun kuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana lähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas oli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:
— Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme, joita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi, — olisi sääli noin urheita miehiä!
— Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä, virkkoi Wittenberg hämmästyneenä. — Mutta, jos ette sitä voi, teemme sen kyllä itse, — antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin luvattu on!
Puolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat keskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:
— Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin. Sotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme vapaiksi.
Pitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, — tuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta hänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen mielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään oli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut kunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon kangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:
— Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni vuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi. Sotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen miekkaansa, — mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen kesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.
Mutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas nojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi heistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo — talo oli kaupungin edustaisella kentällä — ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat palkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät linnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään Warsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen, vaativat palkkaa ja kostoa…
Kuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli vielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:
— En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina täältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki hän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti, särkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään kouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa näin solvaistavan.
Häneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta tapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa saattamana vankilaan.
* * * * *
Muutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin Arvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja syrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä, eristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs ylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana. Häntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei ollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä kuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä soturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan, puolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin toisenlaisen kohtelun ja kohtalon.
Aluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma kuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo niin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten kurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille komentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini…! Niin hän uneksui. Ja toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii toki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, — muuta hän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa kuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului kolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen vankikomeronsa raudoitetut ukset… Silloin hän taas suoraselkäisenä kenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja kunniaan…
Mutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä talvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut karskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi nousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi vapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:
— Onko kuningas todella minut unhottanut?
Kerta kerralta karkoitti hän sen kalvavan epäilyksen ja todisti itselleen:
— Ei, sehän on mahdotonta —, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen kuolemaan. Ei, hän saapuu…
Mutta saapuikin toisenlainen sanoma — tosin väärä, — joka tunkeutui Samoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti taittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean soturikotkan.