Hän komensi löysäämään purjeita sekä siirtyi samalla takaisin aluksen keskiosaan, ollakseen siten paremmassa suojassa tulijoilta. Jännitys laivamiehistön kesken nousi nousemistaan. Vielä monias hetki ja vastaan tuleva vene laski kolahtaen Flemingin aluksen kylkeen.
"Mitä kuuluu, onko tie Tukholmaan selvä?" kuului venheestäTuomas-junkkarin ääni.
"Kaikki hyvin, vihollisia ei lähimaillakaan", vastasi Fleming ääntään muuttaen.
"Sepä mainiota!" huudahti junkkari ja heilautti itsensä samassa aluksen kannelle.
Herra Eerik astui hänen eteensä ja kumpikin tähysti moniaan silmänräpäyksen ääneti toistaan. Sen jälkeen silmäsi junkkari laivamiehiä, kalpeni ja huudahtaen: "petosta!" yritti hän heittäytymään takaisin veneeseen. Mutta kaksi laivan miehistä oli jo tarttunut häneen kiinni, he taluttivat hänet keskelle kantta ja painoivat köysikerälle istumaan.
"Ei sanaakaan tai!" sanoi Fleming ja ojensi väkipyssyn junkkarin rintaa kohti.
Hänen viittauksestaan tähtäsi neljä laivamiestä teräsjousensa venemiehiä kohti, minkä vuoksi he kursailematta tottelivat käskyä astua ylös laivankannelle.
"Kiinnittäkää vene laivan perään ja ruorimies, käännä ylös tuuleen, lähdemme takaisin saaristoon!" komensi herra Eerik. "Ja teille lie viisainta, että laskeutte suojaan kannen alle", jatkoi hän junkkariin ja hänen miehiinsä kääntyen. Herra Tuomas oli istunut köysikerällä kasvot voimattomasta raivosta vääntyneinä. Kansiluukkua lähestyessään äsähti hän käheällä äänellä:
"En ikinä ole joutunut tekemisiin suurempien lurjusten kanssa kuin te suomalaiset!"
Laiva oli tällä välin kääntynyt ja lähti pullistuvin purjein kiitämään saman salmen suulle, josta se oli tullutkin. Herra Eerik seisoi perässä näkyvällä paikalla ja viittoi molemmilla käsillään tanskalaista laivastoa kohti. Hetken kuluttua huomasi hän siellä tiukennettavan purjeita, minkä jälkeen koko laivasto lähti hänen aluksensa perään.
"Jopas tarttui koukkuuni!" huusi hän haltioissaan miehilleen. "Nyt ei muuta kuin saada saalis kunnialla maalle vedetyksi." — — —
Aurinko alkoi painua mailleen ja taistelu oli päättynyt. Kun Tuomas-junkkarin laivat olivat Flemingin alusta uskollisesti seuraten purjehtineet juuri ulos eräästä kapeasta salmesta, hyökkäsi yhtäkkiä suomalais-ruotsalainen laivasto kummaltakin sivulta sen kimppuun. Päällikkönsä menettänyt laivasto joutui siinä tuokiossa epäjärjestykseen ja lyhyen taistelun jälkeen vallattiin useimmat junkkarin laivoista. Ainoastaan yksi vahvasti varustettu vartiolaiva, nimeltä "Suomen prinssi", teki hurjaa vastarintaa. Kerta kerran jälkeen karkotti se sivuihinsa iskeytyneet ruotsalaiset laivat. Koko loppuosan päivää kesti taistelu sen ympärillä ja lopuksi ei hyökkääjillä ollut muuta neuvoa kuin ruveta ampumaan sitä tulinuolilla. Se olikin saatu syttymään ja roihusi nyt yltäpäältä tulessa. Mutta yhä kuului sen savuun peittyvältä kannelta taisteluhuutoja, samalla kuin liekkien keskeltä sinkoili kuulia ja nuolia lähenevien ruotsalaisalusten kannelle.
Lähellä olevan Tyrmelsön rannalla seisoi joukko miehiä, jotka katsoivat rannasta juuri poistuvan veneen jälkeen. Veneen keskellä istuva, kookas, töyhtöpäähineinen mies oli nuori valtionhoitaja, Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli mainitun saaren rannalla pannut äsken toimeen nopean oikeudenistunnon, jossa Tuomas-junkkari oli harjottamansa väkivallan ja julmuuden palkaksi tuomittu hirteen. Tuomio oli pantava heti täytäntöön ja herra Eerik oli jäänyt valvomaan sitä puolta asiasta.
Kun valtionhoitajan pursi oli loitontunut rannasta, kääntyi herra Eerik käsistään sidotun Tuomas-junkkarin puoleen ja lausui:
"Aika rientää, oletteko valmis ottamaan vastaan palkan töistänne vai haluatteko vielä puhutella jotakin hengellistä isää?"
Junkkari ei ollut koko oikeudenistunnon aikana avannut suutaan, vaan seisonut paikallaan huulet lujasti yhteen puserrettuina ja kasvoillaan halveksiva uhman ilme. Nyt hän kuitenkin suvaitsi vastata herra Eerikin kysymykseen, lausuen ilmettään muuttamatta:
"Minä en ole koskaan elämässäni tuntenut sitä, jota peloksi sanotaan. Valmis olen siihen, jota en näy voivan välttää. Hengellisiä herroja en ole koskaan tarvinnut enkä niitä nytkään kaipaa."
Hän näpisti huulensa jälleen lujasti kiinni kuin ei aikoisi niitä enää tässä elämässä avata, heittäen samalla ylpeän katseen ympärillään seisoviin miehiin. Herra Eerik antoi merkin, kaksi miestä pertuskat olalla asettui kummallekin puolen junkkaria ja koko joukko alkoi liikkua eteenpäin, pysähtyen vanhan ja pahkuraisen tammen alle. Kun eräs nihdeistä ryhtyi niinistä punottua nuoraa kietomaan junkkarin kaulaan, avasi tämä vielä kerran suunsa ja tiuskasi:
"Eikö teillä kerjäläisillä ole edes hamppunuoraa aatelismiehen kaulaan, kun täytyy niiniköyteen turvautua?"
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, sillä samassa tarttui häneen kaksi nihtiä, nostaen hänet ylös maasta, samalla kuin kolmas kapusi tammeen ja kiinnitti nuoran toisen pään vahvaan ja monikyhmyiseen oksaan. Kun hän oli työnsä päättänyt, juoksivat alla olevat sotilaat sivulle, oksa taipui ja risahteli, mutta kesti kuitenkin, ja junkkari jäi riippumaan taivaan ja maan välille. Kun kuolinkamppailu oli päättynyt, jähmettyi hänen mässäyksistä elähtäneille kasvoilleen se kovuuden ja kaikkea halveksivan ylenkatseen ilme, joka niillä oli hänen eläessään tavallisimmin majaillut.
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse — kesäyön hämy alkoi verhota saaristomaisemia. Palavan "Suomen prinssin" liekit punasivat läheisiä rantakallioita. Kun herra Eerik miehineen palasi telotuspaikalta rantaan, luhistui palava laiva kokoon ja sen kihisevät jätteet hävisivät hetken kuluttua vedenpinnan alle.
"Näin luhistuu muukalaisvalta ja me käymme kohti uutta aikaa", lausui herra Eerik veneeseen astuessaan ja hänen kasvoillaan näkyi tavallista vakavampi ilme.
* * * * *
Hyppäämme nyt kokonaista kaksitoista vuotta eteenpäin. Tuona ajanjaksona on Eerik Fleming ehtinyt toimia paljon sekä koota valtaa, kunniaa ja rikkautta, kohoten ensimäiseksi mieheksi kotimaisten ylimystemme joukossa. Vapautussodan viime kautena on hän melkoisen armeijan etunenässä puhdistanut maamme lopullisesti tanskalaisista sekä vallottanut sen linnat. Hänestä on tullut valtaneuvos ja Kustaa-kuninkaan kruunauksessa on hän lyöty ritariksi. Sitäpaitsi hänellä on Etelä-Suomen laamannin virka sekä suuria läänityksiä, joista heruu runsaita rikkauksia hänen tavarakirstuihinsa. Ja milloin kuningas tarvitsee liukasta ja samalla luotettavaa miestä diplomaattisiin neuvotteluihin, silloin kääntyy hän aina oikeankätensä Eerik Flemingin puoleen. Niinpä on hän esim. kesällä 1526 kuninkaansa asiamiehenä Moskovassa ja saapi siellä sikäläisen suuriruhtinaan kanssa toimeen rauhan.
Tasan kaksitoista vuotta siitä, kun viimeksi tapasimme herra Eerikin Tukholman saaristossa valvomassa Tuomas-junkkarin telotusta, kohtaamme hänet Suursavon ja Olavinlinnan välisellä taipaleella. Neljänsadan sotilaan etupäässä ratsastaa hän itää kohti, matkansa määränä edellämainittu linna. Kuningas on ruvennut vehkeilyistä epäilemään lankoaan, Hoijan kreiviä, jolla on perinnöllisenä läänityksenä melkein koko Itä-Suomi ja joka Viipurin linnassa pitää komeata hovia. Eerik Fleming on yhdessä vanhan taisteluveikkonsa, Niilo Grabben kanssa saanut tehtäväkseen palauttaa kuuliaisuuteen tuon levottoman ylimyksen. Grabbe on toisen sotajoukon kanssa matkalla Viipuriin ja herra Eerikin tehtävänä on ottaa Olavinlinna haltuunsa.
On varhaiskesä ja metsät noilla suurilla taipaleilla ovat täynnä linnunlaulua ja käenkukuntaa. Yksinäisten erämaatalojen ja töllien asukkaat kerääntyvät pihalle, kuullessaan hevoskavioiden töminää ja oudostellen tuijottavat he pitkään ratsumiesjonoon, joka välkkyvin peitsin ja kiiltävin haarniskoin vaeltaa tietä, jolla niin harvoin näkee ohikulkijoita. Monenlaisia mietteitä ja pelkoa herää heidän mielessään ja tekisi mieli tiedustella, onko rauha maassa jälleen rikottu, mutta tuo joukon edessä ratsastava töyhtöniekka herra näyttää niin ankaralta ja miettivältä ja auringonpaahde ja erämaan sääsket ovat saaneet hänen soturinsa ärtyisiksi. Niin että salojen asukkaat eivät uskalla tiedusteluineen heitä lähestyä, vaan jäävät pihaveräjilleen suu auki töllistelemään poistuvan sotajoukon jälkeen…
Kun metsien keskeltä aukeni sotajoukon näkyviin Jukajärven selkä, kääntyi herra Eerik satulassaan ja viittasi luokseen entisen asekumppaninsa Tuomas-junkkarin päiviltä, Frille Matinpojan, joka nykyään palveli alapäällikkönä hänen joukossaan. Herra Frille kiristi ratsunsa ohjia ja ajoi päällikkönsä rinnalle.
"Huomenna pääsemme perille Olavinlinnaan", alotti herra Eerik. "Mutta mihin meidän on siellä ensiksi ryhdyttävä? Mitäs arvelet?"
"Tietysti meidän on vallotettava linna."
"Hm, se on helposti sanottu. Vallotettava, niin tietysti, mutta miten?"
"Kai meidän on yritettävä väkirynnäkköä."
"Eli toisin sanoen murskattava päämme linnan harmaakivimuureja vastaan. Sillä muistahan toki, veliseni, että Olavinlinnan sylenpaksuiset muurit kohoavat kosken keskeltä ja että sitä puolustamassa on melkein yhtä suuri miesvoima kuin meillä, linnan vallottajilla. Emme nyt olekaan matkalla rappeutunutta Kuusistoa vastaan, jonka me alun toistakymmentä vuotta sitten sieppasimme yhdellä rynnistyksellä."
"Mutta mitä meidän sitten on tehtävä?" kysyi Frille neuvotonna.
"Tietysti vallattava linna", vastasi herra Eerik naurahtaen. "Huomaa, että minä sanoinvallattavaeikä vallotettava. Ymmärrätkö sinä erotuksen?"
"Hitto sinun ketunkujeesi ymmärtäköön!" vastasi Frille, joka vanhan toverinsa suuresta arvonnoususta huolimatta piti oikeutenaan suhtautua häneen entisellä suorasukaisuudella.
"Etkö ole kummastellut sitä, että me näillä miltei tiettömillä taipaleilla raahaamme mukanamme joukon oluttynnyreitä ja viininassakoita, avaamatta niitä vielä kertaakaan tässä helteessä?" kysyi herra Eerik hetken kuluttua.
"Olenpa kylläkin ja samoin olen monen muunkin kuullut sitä kummastelevan", myönsi herra Frille.
"Katsos, ne muodostavat meidän tykistömme, jolla me murramme linnan vastustuskyvyn."
Herra Frille ei puhunut tällä kertaa mitään, vaan tuijotti ällistyneenä toveriinsa.
"Minulla oli jo Turusta lähtiessämme valtaussuunnitelma pääpiirteissään valmiina", jatkoi herra Eerik, "mutta nyt vasta on se minulla yksityiskohtia myöten selvillä. Meillä on nyt kahdeksan vuotta ollut rauha moskovalaisten kanssa. Eihän siis ole mikään ihme, että tuo rauha on jälleen rikkoutumassa."
"Mitä, rauha rikkoutumassa? Ja siitä meillä muilla ei ole mitään tietoa!"
"Ei tarvitsekaan, sillä itse asiassa se on vielä yhtä luja kuin sitä tehtäessäkin. Mutta että se on rikkoutumassa, se kuuluu suunnitelmiini, joka on seuraava: joukkomme pysähtyy tuon järven itäpäähän yöleiriin, mutta sinä jatkat parin sotilaan kera matkaa Olavinlinnaan. Sinne tultuasi ilmotat linnanpäällikölle, että rauha Venäjän kanssa on rikkoutumassa ja että minä siltä varalta olen pienen sotajoukon kanssa matkalla rajalle. Sitten pyydät sinä minun puolestani, että minä joukkoineni saisin tulla linnaan levähtämään sekä sieltä käsin urkkimaan tietoja rajan puoleisista tapauksista. Luullakseni linnanpäälliköllä ei tätä vastaan ole mitään. Saatuasi hänen vastauksensa lähetä toinen sotilaista tuomaan sanaa meille. Kerta linnan muurien sisälle päästyä panemme tykistömme toimimaan ja sitten… no, lopunhan sinä kai ymmärrät itsestäsi."
"Voi sinun juoniasi, sinä vanha kettu!" räjähti herra Frille nauramaan, sillä nyt käsitti hän täydelleen herra Eerikin suunnitelman.
Kaikki kävi niinkuin herra Eerik oli suunnitellut ja seuraavana iltapäivänä ratsasti hän joukkonsa etunenässä sisälle Olavinlinnaan. Pihalla oli häntä vastassa linnanvouti, saksalaissyntyinen herra Gottschalk, toivottaen herra Eerikin miehineen tervetulleeksi. Niin suuren vierasjoukon saapuminen oli harvinainen ja mieluisa tapaus linnalaisille, jotka eivät tienneet miten saada pitkät kesäiset päivät kulumaan täällä erämaan yksinäisyydessä. Sillä yksitoikkoiseksipa kävi ajanoloon kalanpyynti, paininlyönti ja päivänpaistattaminenkin. Nythän sai edes kuulla uutisia suuremmasta maailmasta ja — mikä vieläkin parempi — oli toivo saada taas pitkästä aikaa hyvä humala, sillä herra Eerikin olut- ja viiniastiat olivat linnan vartiaväen keskuudessa heti herättäneet vilkasta mielenkiintoa. Ja olihan sitä paitsi voudinkin varastoissa miestä väkevämpää, jota hän ei nyt varmaankaan tulisi säästelemään, senhän vaati jo linnan kunniakin. Ja mikäs olikaan nyt keskellä sulinta rauhaa ja suven ihanuutta hieman ilotella ja peuhata täällä salojen sydämessä!
Linnan sotilasten toiveet eivät pettyneetkään. Kun päälliköt olivat selvinneet ensi kohteliaisuuksista ja kun uupuneet matkalaiset olivat vahvistaneet itseänsä voimakkaalla aterialla, alkoivat juomingit. Herra Eerik tarjosi tuomisensa linnanväen kestitykseksi, samalla kuin talon omilla varoilla kostutettiin vierasten kauloja. Herrat Eerik ja Gottschalk alipäälliköineen joivat reininviiniä suuressa ritarisalissa ja alimman kerroksen tuvissa tyhjentelivät sotilaat yhtä ahkerasti olutsarkkoja. Ja pian alkoi linnan lukuisista suojista ja muureilta ja yksinpä vartiakojuistakin tornien huipuilla kaikua iloinen pauhina ja loilotus, jota ihmetellen ja korvat pystyssä kuuntelivat läheisillä vesillä liikkuvat kalamiehet.
Herra Eerik, joka istui kunniapaikalla ritarisalin juomapöydässä, esitti maljan toisensa jälkeen, oli remuavan iloinen ja juopui juopumistaan. Kun auringon viimeiset säteet pilkistivät sarviruutujen läpi saliin, sammalsi hänen kielensä jo niin pahoin, että toisten oli vaikea häntä ymmärtää. Mutta eipä heidänkään laitansa ollut yhtään parempi. Sekava äänten sorina ja vahvat viininhöyryt täyttivät salin. Kun päivä oli painunut metsien taa ja peilikirkkaiden selkien yli kaikui käenkukunta, ummistuivat herra Eerikinkin silmät, hänen päänsä torkahti alas ja pian sen jälkeen kierähti koko mies lattialle, mistä alkoi kuulua vahva kuorsaaminen.
Herra Gottschalk nauraa hohotti kohti kurkkua ja voitonilossaan kohotti hän täysinäisen viinisarkan huulilleen, tyhjentäen sen pohjaan yhdellä siemauksella. Mutta enempää ei hänkään tarvinnut. Hetkisen murahteli hän vielä itsekseen punaisina hehkuvin silmin, kunnes keikahti lattialle ja liitti kuorsauksensa yhteen kuoroon herra Eerikin kanssa. Toinen toisensa jälkeen seurasivat alapäälliköt heidän esimerkkiään ja tuskin oli seinässä oleva tuntilasi osottanut puoliyön hetken vierähtäneen sivu, kun kaikki tuolit seisoivat tyhjinä, samalla kuin salin seinät kajahtivat valtavien kuorsausten jyrinästä.
Kun tätä sopuisata hirsien vetämistä oli jatkunut puolisen tuntia, kohotti herra Eerik päätään ja silmäili varovasti ympärilleen. Nähdessään että kaikki lojuivat tajuttomina ympäri lattiaa, kohosi hän istualleen ja päästi hiljaisen vihellyksen. Silloin kohosivat herra Eerikin alapäälliköt kuin taikasauvan kosketuksesta seisoalleen. Herra Eerik nousi myöskin jaloilleen eikä hänessä huomannut jälkiäkään päihtymyksestä. Hän antoi merkin toisille ja varpaillaan kulkien hiipivät he ulos.
Linnanpiha oli autiona, ainoastaan seinustoilla lojui juopuneita miehiä ja alakerran avoimista ovista kajahtelivat kuorsaukset sekä unissaan puhuvien sotilasten morina. Herra Eerik hiipi eräälle ovelle ja päästi samanlaisen vihellyksen kuin äsken ritarisalissa. Ja seuraus oli myöskin samanlainen. Sikinsokin makaavien sotilasten keskeltä kohosi ketterästi mies sieltä, toinen täältä ja muutamassa minuutissa olivat herra Eerikin sotilaat aseineen kokoontuneet pihalle. Kaikki tapahtui niiden tarkkojen ohjeiden mukaan, jotka herra Eerik Jukajärveltä lähdettäessä oli joukolleen antanut. Tuskin oli miesten kokoontumisesta tuntiakaan kulunut, kun uneenvaipuneet portti- sekä torninvartiat oli sidottu ja kapuloitu, kaikki linnalaisten aseet otettu takavarikkoon ja kaikille oville sekä muureille kanuunain ääreen asetettu vahvat aseelliset vartiostot.
Juuri kun oli päästy näin pitkälle, kohosi aurinko lyhyestä kevätyön levostaan. Herra Eerik, haltioissaan suunnitelmansa täydellisestä onnistumisesta, käski laukaista muutamia tykkejä tapauksen kunniaksi. Itse lähti hän takaisin ritarisaliin.
Kun ensimäinen tykinlaukaus kajahti, liikahti herra Gottschalk unissaan ja sopersi jotakin epäselvää. Toisen laukauksen jymähtäessä avasi hän silmänsä ja näki ensimäiseksi herra Eerikin, joka istui tuolilla hänen edessään ja katsoi hymyillen häneen.
"Mi-mi-mitä tämä ammunta merkitsee?" änkytti hän, vääntäysi istualleen ja kynsi neuvotonna päätään.
"Kas tässä, siemaskaapa tuo pohjaan, että virkistytte", sanoi herraEerik yhä yhtä hymyilevänä ja ojensi voudille täysinäisen olutkannun.
Kun tämä oli tyhjentänyt sen puolitiehen, kajahti kolmas tykinlaukaus.Vouti laski nyt kannun käsistään, kavahti seisaalleen ja huusi:
"Mutta mitä hornaa tämä ampuminen merkitsee?"
"Rauhottukaa, hyvä herra Gottschalk, ei se mitään vaarallista ole", ehätti herra Eerik häntä tyynnyttämään. "Minä vain käskin laukaista muutamia tykkejä merkiksi siitä, että me olemme vallanneet linnan."
"Vallanneet linnan… te?" ja vouti tuijotti verestävillä silmillään herra Eerikiin kuin älynsä kadottaneena.
"Niin, ja uskokaa minua, se tapahtui ilman että tarvitsi pisaraakaan verta vuodattaa", vakuutti herra Eerik, kasvot ja vilkkaat silmät tyytyväisyydestä loistaen.
"Hulluksi te teette minut", ärjäsi vouti ja hyökkäsi ylös kömpivien alapäällikköjensä välitse ovelle.
Mutta sen takaa ojentuivat hänen rintaansa kohti vartioiden pertuskat, estäen ulospääsyn.
"Mitä, mitä… te olette harjottanut katalaa petosta minua kohtaan!" huusi vouti ja palasi nyrkit pystyssä herra Eerikin eteen. "Mutta mitä varten ja mitä tämä kaikki tietää? Eikö nyt ole rauha maassa ja emmekö me molemmat ole saman kuninkaan alammaisia?"
"Kyllä, kyllä", vastasi herra Eerik rauhallisesti. "Mutta katsokaas, teidän lähin valtiaanne on kreivi Juhana Viipurissa ja koska tämä samainen kreivi on ruvennut kapinoimaan korkeata lankoansa kuningasta vastaan, joka taasen on minun lähin valtiaani, niin olen minä saanut herraltani kuninkaalta käskyn ottaa häneltä läänilinnat pois. Sen vuoksi julistan minä nyt Olavinlinnan kruunulle palautetuksi. Te miehinenne olette minun vankejani. Mutta elkää hätäilkö, ei teille mitään pahaa tapahdu. Ehtoopäivällä saatte minun seurassani lähteä Viipuriin katsomaan, mille kannalle siellä asiat ovat kehittyneet. Nyt minä lähden alas linnan asioita järjestämään ja sitten me yhdessä syömme oikein kunnon aamiaisen."
Sen sanottuaan lähti herra Eerik huoneesta. Vouti valahti lähimmälle tuolille istumaan ja alapäälliköiden kyhniessä niskatukkaansa sekä pöllötellessä älyttömästi ympärilleen päivitteli hän surkealla äänellä:
"No olipas tämä… oli, oli, enkä jumaliste ole eläissäni joutunut mokomamman ketun kanssa tekemisiin."
* * * * *
Eerik Fleming on samalla kertaa maa- ja merisoturi, kuten olemme jo nähneet. Samana vuonna kuin edellä kerrotut Hoijan kreivin selkkaukset sattuivat Suomessa, ryhtyi Lyypekin rappeutuva hansavaltio sotaan Ruotsia vastaan. Se oli tietystikin etupäässä merisotaa. Eerik Fleming asetettiin Ruotsin laivaston amiraaliksi ja useammissa meritappeluissa voitti hän perinpohjin lyypekkiläiset. Oltuaan sodan jälkeen kuninkaansa diplomaattisena asiamiehenä Tanskassa, palaa hän jälleen rauhantoimiin kotimaassaan.
Paljon antavat hänelle puuhaa tuomarintehtävänsä sekä monilukuisten maatilojensa ja suurien läänitystensä hoitaminen. Ja kaiken tämän ohella täytyy hänen kuninkaansa oikeana kätenä yhtä mittaa olla mukana valtion asioissa. Mutta paljon tuo terävä-älyinen, liukas ja levoton mies ehtiikin. Läänitysalueelleen perustaa hän kaupan välittäjäksi Tammisaaren kaupungin, ja Ojamassa Lohjan pitäjässä avaa hän Suomen ensimäisen rautakaivoksen. Ja, älkäämme sitä unhottako, suurella mahdillaan edistää hän Agricolan suomalaisen Uuden Testamentin painattamista.
Mutta kurkistakaamme ohimennen mitalin toisellekin puolen.
Siinä pitkässä syntirekisterissä, jonka Kustaa-kuninkaan käskystä Suomen oloja tutkinut Jaakko Teitti on kirjottanut maamme aatelistoa vastaan, ottaa herra Eerikin osuus leveimmän tilan. Vallan ja rikkauden mukana näkyy hänen ahneutensakin kasvaneen. Milloin keinottelee hän häviäviltä luostareilta itselleen tiloja ja meren saaria, milloin anastaa talonpojilta uhkauksin ja pakkokeinoin heidän isiltä perityt tilansa, liittäen ne omiin rälssitiloihinsa ja lisäten verokuormaa toisille talonpojille, ettei kruununveroissa näkyisi vähennystä. Rälssisäätyyn kuuluville, orvoksi jääneille tytöille rupeaa hän holhoojaksi ja naittaa heidät kirjureilleen, suutareilleen tai torppareilleen, ja kun holhokit tämän jälkeen vaativat isänperintöään, lukee herra Eerik lakikirjan kuninkaankaaresta kohdan, jossa sanotaan, että jos aatelisneito menee talonpojan tai porvarin kanssa naimisiin, menettäköön hän rälssioikeutensa. Nyt ei tytöllä ole muuta neuvoa kuin luovuttaa perintötilansa herra Eerikille siitä hinnasta, minkä tämä itse suvaitsee maksaa.
Turun porvari Jöns Knaape oli — kertoo Teitti — perinyt sisaruksineen erään maatilan Halikosta. Kyetäkseen lunastamaan kanssaperillisensä irti panttasi Knaape mainitun tilan eräälle papille nimeltä Lauri Savolainen. Mutta nyt oli herra Eerik iskenyt silmänsä samaiseen tilaan ja hän kutsutti papin luokseen. Teitti on kertonut asian niin eloisasti, että on kuin kuulisimme korvissamme herra Eerikin uhkamielisen äänen, kun hän lausuu papille: "Kylläpäs sinä olet miestä! Sinustahan on paisunut sellainen porho, että rahoillasi tahtoisit aatelinkin työntää perintötiloiltaan. Mutta maltahan kun kuningas saa tästä tietää, niin ani vähän sinä siitä kiitosta osaksesi saat." Tästä pelästyi pappi Savolainen niin, että luovutti tilan herra Eerikille panttisummasta.
Kun tilan oikea omistaja, Jöns Knaape, sai asiasta kuulla, riensi hän luonnollisesti herra Eerikin luo vaatimaan omaansa takaisin. Mutta herra Eerik selitti rauhallisesti, että koska Knaape oli talonpojan poika, ei hänellä ollut oikeutta pitää rälssitiloja — mainittu tila oli nimittäin hengellistä rälssiä, ja oli se Knaapen tädin mukana joutunut aikoinaan Naantalin luostarille.
Tämän jälkeen herra Eerik anasti myöskin pari torppaa, jotka tuon tilan yhteydessä olivat joutuneet Knaapelle. Tämä riensi jälleen valittamaan hänelle tehtyä vääryyttä ja kun hän ei suostunut ottamaan herra Eerikin hyvitykseksi tarjoamaa rahasummaa, vaan piti lujasti kiinni perintöoikeudestaan, annatti herra Eerik hänelle hyvänpäiväisen selkäsaunan. Tästä selkäsaunasta näkyy juttua jatkuneen vielä herra Eerikin kuoleman jälkeenkin, sillä Paimion käräjille, jossa asiaa tutkitaan, ovat hänen leskensä, rouva Heblan, palvelijat hankkineet vääriä todistajia vannomaan, ettei tuossa selkäsaunajutussa muka ole mitään perää. Ja onpa Paimion pappikin, herra Mikael, sekaantunut tuohon juttuun hyvin ikävällä tavalla. Hänet on näet Hebla-rouva pakottanut tuossa asiassa antamaan väärän todistuskirjan. Sen on herra Mikael valittaen ja päivitellen tunnustanut Jaakko Teitille. — — —
Kertomuksensa tuosta Knaapen jutusta lopettaa Teitti vakuuttamalla, että tuollaisen vääryyden ja väkivallan harjoittaminen on aivan yleistä Suomessa — ja siitä hänen paksu asiakirjavihkonsa kantaa kylläkin runsaita todistuksia. Tämän muistaen voimme siis hyvin käsittää, että hänen omat aikalaisensa eivät tätä puolta herra Eerikin elämässä katsoneet yhtä tuomitsevasti kuin meidän aikamme. Hänen vikansa peittyivät hänen suurten ansioidensa suojaan ja aikalaiset kutsuivat häntä mairenimelläcolumna et flos Finlandiae— Suomenmaan pylväs ja kukkanen. Eikä kuningaskaan, vaikka hänen usein täytyi nuhdella herra Eerikiä väkivaltaisesta menettelystään, voinut luovuttaa häntä suosiostaan, siksi tarpeellinen hänelle oli tuo nerokas hallitusmies ja oivallinen soturi. Kuninkaan oikeana kätenä sekä kotimaansa ylimpänä hallitusmiehenä pyssykin hän elämänsä loppuun.
Hänen viimeisinä elinvuosinaan ilmestyy isänmaamme taivaalle jälleen sodanuhka itäisen naapurin puolelta ja herra Eerik seisoo luonnollisesti varustustointen etunenässä. Mutta ennenkuin rajametelit ehtivät puhjeta varsinaiseksi sodaksi, päättää herra Eerik levottoman ja toimeliaan elämänsä 14 p. jouluk. 1548. Viimeisen leposijansa saa hän syntymäpitäjänsä Paraisten kirkossa. Sinne seuraa häntä puolen vuosisadan kuluttua hänen poikansa, "rautamarski", joka suomalaisena valtamiehenä paisui vielä isäänsäkin mahtavammaksi. Ja sinne pian sen jälkeen saatettiin katkaistuin kauloin myöskin pojanpoika, tuo sääliämme herättävä, traagillisen lopun saanut Juhana Fleming — sukuhaaransa viimeinen.
Kyösti Wilkuna.
"Klaus Kristerinpoika Horn on ensimäinen henkilö siinä suuressa sankarinäytelmässä, jonka Ruotsin ja Suomen kansat maailman mainioiden kuningasten johdolla mainittuna aikakautena panivat toimeen."
K.F. Ignatius.
Se mahtava laivasto, jonka Eerik-kuningas oli talvella 1565 varustanut ja joka heti vesien auettua oli purjehtinut ulos suomalaisen Klaus Hornin johdolla, oli heinäkuun kuudentena päivänä ankkurissa Bornholmin lounaisrannikolla. Jousen kantaman päässä rantakallioista kuvasteli peilityynessä vedessä jättiläisrunkoaan amiraalilaiva St. Eerik ja kuin kananpoikaset emonsa suojaan olivat sen ympärille asettuneet yhdeksänviidettä muuta laivaa. Lähimmäs amiraalilaivaa oli saanut kunnian laskea ankkurinsa pieni Troilus, joka kuukautta aikaisemmin Buchowin meritaistelussa Mecklenburgin rannikolla oli kunnostautunut niin, että se ynnä sen seitsemänkymmentä suomalaista jousimiestä olivat nyt koko laivaston suosikkeja. Sitä lähinnä kuvastelivat siinä kylkiään vedessä Suomen Joutsen, Hector, Ruotsin Neito ja niin edespäin kaikki viisikymmentä suurempaa ja pienempää laivaa.
Oli sunnuntai ja merimiehet olivat sydänkesän kunniaksi koristaneet laivojensa peräkeulat lehvillä. Amiraalilaivan kannella oli äsken pidetty jumalanpalvelus, mutta nyt siellä oli käyty päivälliseen käsiksi. Laivaston pappi ja lähilaivojen päälliköt aterioivat kajuutassa, minne heidät oli kutsuttu amiraalin vieraiksi. Miehistö oli taasen ryhmittynyt lehvien siimekseen peräkannelle, jossa he suurista tinakulhoista söivät silavalla höystettyä hernerokkaa. Ja kun he olivat tyhjentäneet kulhonsa ja olutkipponsa, heittäytyivät he kannelle lojumaan ja juttelemaan. Hohoi — ja — juu, kelpasipa sitä nyt merisoltunkin kelliä! Ja oli koko kesän kelvannut, sillä yhtä voittojuhlaahan tämä oli ollut.
Että muistivatko miehet, kun keväämpänä oltiin Tanskansuntissa tullia kantamassa? Oo — jaa, kyllä ne päivät muistettiin. Koko Kööpenhaminahan silloin vapisi ja itse kuningas oli harmissaan itkenyt, kun meidän laivat laskivat aivan kaupungin eteen. Ja sitten kun pysähytettiin kaikki salmen läpi pyrkivät kauppalaivat ja perittiin niiltä tulli ihan Tanskan kuninkaan nenän edessä. Entäs kun saaristolaiset toivat muonaa kaupunkiin, ja niiltä napattiin syötävät ja juotavat parempiin suihin? No kelpasi, jukoliste, silloin tyhjennellä kööpenhaminalaisten nähden heille aiottuja oluvia!
Niin että kyllä se oli poikaa tämä nykyinen amiraali, oikea merijumala! Pois tieltä vain tanskalaiset ja Lyypekin hansalaiset, Itämeri on meidän!
Niin, niin, kyllähän se nähtiin jo viime kesänä, mistä miehestä hän käy. Kun Fleming ja Banér eivät voineet mitään tanskalaiselle, löi kuningas Hornia olalle ja sanoi, että menepäs sinä, Klaus, ja näytä niille. Ja vaikkei hän sillä kertaa ollut amiraalina muuta kuin kolme päivää, niin ehti hän ajaa Tanskan laivaston pois Itämereltä. Niin juuri, näytettyään sille ensin Ölannin rannikolla mitä muksu maksaa. Silloin sitä tapeltiin kaksi päivää ja kuningas Eerikin ei tarvinnut muuta kuin istua rannalla kuin mikäkin Xerxes ja katsoa, kun tanskalaisilta laiva toisensa jälkeen meni sankkiin.
Mutta kyllähän sitä tällaisilla laivoilla ja tällaisilla miehillä johonkin pystyikin. Niinkuin nuo Troiluksen miehetkin. Ne ne vasta jehuja olivat. Kelpasi sitä katsoa siellä Buchowin selällä, kun Tanskan amiraalilaiva Jägmestari iski Troilukseen ja luhisti sen kylkensä alle kuin merikotka sorsan, mutta kuinka sille tuli kiire lähtö, kun Troiluksen miehet panivat jousensa vinkumaan ja herra Niilo umpiputkellaan ampui amiraali Trollelta leuan mäsäksi.
Mitä, puhuttiinko siellä naapureista pahaa! huutelivat Troiluksen miehet, jotka oman laivansa partaaseen nojaillen olivat kuunnelleet amiraalin miesten haastelua.
Ei, eihän toki sellaisista naapureista pahaa, heh-heh.
Kaikki vaikenivat samassa, sillä kajuutan portaat narisivat askelten painosta. Kannelle ilmestyi töyhtöhattuinen mies, jonka ulkomuoto ja keskikokoinen, tanakka vartalo ilmaisi hänet suomalaiseksi, vieläpä tarkemmin sanoen varsinaissuomalaiseksi. Hänen lujapiirteisiä luisevia ja ahavoituneita kasvojaan reunusti lyhyeksi leikattu, ruskean käherä parta. Teräksen harmaiden ja älykkäiden silmien katse oli niin selkeä ja varma, että syrjästäkatsoja sai ehdottomasti sen vaikutuksen, kuin näkisi ja käsittäisi hän yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki näköpiirissä olevat asiat.
Amiraali Klaus Kristerinpoika Horn, joka edusti viidettä polvea yhä suurempaan mahtiin kohoavassa Joensuun suvussa, eli tähän aikaan miehuutensa keskipäivässä, ollen nykyään kahta vaille viidenkymmenen vuoden iässä. Hän oli maineensa kukkuloilla, sillä hänen takanaan oli pitkä sarja loistavia voittoja, ja hän oli tähän aikaan huomatuin mies Ruotsin valtakunnassa. Taisteltuaan aluksi jalkaväen päällikkönä venäläisiä vastaan oli hän sen jälkeen yhtä taitavana valtiomiehenä kuin loistavana sotapäällikkönä parin vuoden kuluessa suorittanut Vironmaan valloituksen sekä sikäläisten olojen järjestelyn uudelle kannalle. Viime vuoden oli hän taas kuninkaan ensimäisenä miehenä taistellut tanskalaisia vastaan Etelä-Ruotsissa. Näytti kuin onnetar olisi syntyessä tyhjentänyt hänelle kaikki lahjansa, sillä sama suopea menestys, joka häntä oli seurannut kaikissa maataisteluissa, oli alkanut kruunata Ruotsin laivaston tekoja kohta kun hän oli sen johtoon astunut. Mutta hän ei ollut jalo ainoastaan soturina, vaan myöskin ihmisenä. Hänen lempeätä oikeamielisyyttään siunasivat sorretut virolaiset ja se miehekäs suoruus, jolla hän monesti oli lausunut totuuden oikulliselle kuninkaalle, oli saanut osakseen kaikkien kiitoksen. —
Amiraalin kintereillä seurasivat hänen vieraansa. Kun he lähestyivät, kohentausivat miehet jalkeilleen.
"Milloin saamme tuulta?" kysyi amiraali ja asettui hymyillen erään vanhan merikarhun eteen.
"Olen tässä pitkin päivää nuuskinut ilmaa ja ellei vanha kuononi ole ihan nykyisin ruvennut pettämään, niin huomenaamuksi me saamme tuolta päin hyvänpuoleisen tuulen", vastasi merikarhu ja työnsi etusormensa kaakkoa kohti, jossa Pommerin rannikko hävisi taivaanrannan taakse.
"Sepä mainiota. Aamulla me siis saamme levittää siipemme ja —", amiraali silmäili hymyillen miehistöä.
"— ja silloin me lennämme keskelle tanskalais-lyypekkiläistä varislaumaa", täydensi rohkea ääni miesjoukosta.
Amiraali nauroi nyt ääneensä ja hilpeä mieliala levisi yli kannen. Samassa alkoi saaren rannalta kuulua säkkipillin ääni. Sinne oli pitkin päivää kerääntynyt saaren kansaa katsomaan sitä komeata näkyä, jonka ankkurissa lepäävä suuri sotalaivasto monivärisine viireineen ja lippuineen tarjosi. Nyt olivat nuoret alottaneet tanssin. Neitosten heleät kansallispuvut vilkkuivat parin rantakallion välisellä tasanteella, houkutellen kuin seireenit luoksensa laivaston nuorempia sotilaita.
"No, tuonnepa teidän mielenne varmaankin palaa", virkkoi amiraali ja antoi alapäälliköille määräyksen laskea laivaston miehistöstä maalle huvittelemaan niin monta kuin laivojen vartioiminen suinkin salli. Tieto otettiin miehistön taholla riemuhuudoin vastaan.
Kun amiraalin vieraatkin olivat poistuneet, seisoi hän itse moniaan hetken laivan partaaseen nojaten ja katsoi, kuinka joka suunnalta puikkelehti laivaveneitä rantaan. Hetken tätä katseltuaan palasi hän takaisin kajuuttaan ja heittäytyi pitkäkseen patjalle ja tyynyillä varustetulle penkille, uinahtaakseen hieman ja kutsuakseen sitten illan suussa laivaston päälliköt luokseen ottamaan ohjeita huomispäivää varten. — — —
Kajuutan ikkuna oli auki ja siitä tulvehti sisään raikas meren tuoksu. Säkkipillin ääni ja kisailijain iloiset hoilaukset kantausivat tänne sisälle häädettyinä. Amiraali ummisti silmänsä ja antoi ajatustensa vapaina parveilla kuluneen elämän tapauksissa. Niiden joukosta vilahteli näkösälle monia vaivaloisia, mutta kuitenkin aina lopuksi voitollisia sotaretkiä, taisteluita, neuvotteluita ja sovitteluja Vironmaalta. Mitä vaikeuksia hän oli saanutkaan siellä kokea: alituinen muonavarojen puute, palkkasoturien kinastelut sekä maan omien ylimysten eripuraisuus ja juonittelut. Mutta kaiken taitonsa jännittäen oli hän voittanut nuo vaikeudet ja päättänyt työnsä kunnialla. Vieläkin tukalammassa asemassa oli hän Virosta tultuaan saanut toimia Etelä-Ruotsissa, sillä yhtä mittaa sai hän ponnistaa voimiaan, korjatakseen kuninkaan tekemät tyhmyydet. Täällä merellä oli hän sen sijaan tuntenut itsensä vasta täysin vapaaksi, hän oli tullut kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi ja pursuavalla elämäninnolla oli hän käynyt käsiksi laivaston johtoon. Täällä oli hän lisännyt ja oli yhä edelleen lisäävä voittojensa sarjaa uusilla mainetöillä.
Niinhän oli sanonut se lähes satavuotias virolaisukko, joka oli tullut häntä puhuttelemaan eräässä kylässä lähellä Pernua. Virolaismuistojen joukosta palautui tuo kohtaus usein hänen mieleensä. Hän oli suomalaisine sotajoukkoineen yöpynyt edellämainittuun kylään ja kun he aamun valjetessa olivat varustautuneet matkaa jatkamaan ja hän oli jo istunut satulassa, oli kylänraittia lähestynyt sauvaansa nojaava, kyyryselkäinen ukko, jonka tukka ja parta olivat olleet lumivalkoiset. Ukko oli luokse tultuaan paljastanut päänsä ja jalustimeen tarttuen alkanut tulkita niin hyvin omia kuin kyläläistensä ja koko Viron kansan tunteita Klaus-herraa kohtaan. Niin, niin, kyllä hän, ukko raiska, oli elämän päivinään nähnyt ja kokenut sellaista, jota herra kulta ei jaksanut uskoakaan. Mutta nyt oli herra kulta tuonut heille paremman ajan ja siitä hän oli tahtonut tulla kiittämään. Kyllä he olivat jo saaneet kuulla, kuinka herra kulta oli toimittanut heille Ruotsin kuninkaan suojeluslain, niin etteivät saksalaiset tilanomistajat saaneet heitä enää mielinmäärin sortaa ja rääkätä. Ja olivatpa he omin silmin nähneet, kuinka hän piti omia sotamiehiäänkin kurissa, etteivät ne saaneet edes leipäkyrsää heiltä ilmaiseksi ottaa. Mutta sukulaisiapa he olivatkin, puhuivat melkein samaa kieltä heidän kanssaan ja olivat kuin veljiä. Niin, niin, kyllä hän oli kuullut isältään, kuinka ennen vanhaan oli käyty hakemassa heimolaisilta Suomenlahden takaa apua ja sitten yhdessä taisteltu muukalaisia vastaan. Oli Luojan onni, että heimolaiset siellä meren takana olivat säilyneet vapaina miehinä, niin että heidän keskeltään oli noussut niin jalo mies kuin herra kulta.
Ukko oli vuodattanut hänen ylitseen kokonaisen tulvan siunauksia ja onnentoivotuksia ja lopuksi vakuuttanut hänen meren laineilla kohoavan kunniansa korkeimmille kukkuloille. Saattoipa ukossa olla hitunen profeettaa, sillä kaikitenkin olivat hänen sanansa toteutuneet. Hän hymyili muistelolleen, mutta samassa herätti se aina hänen mielessään lämmintä myötätuntoa sitä sorrossa elänyttä heimokansaa kohtaan, jonka käskynhaltiana hän oli kaksi vuotta ollut…
Kun amiraali seuraavana aamuna päivän koittaessa heräsi, tunsi hän laivan keinahtelevan ja kuuli tuttua loiskahtelua laivan kyljiltä. Auki jäänyt ikkuna narahteli saranoillaan ja entistä raikkaampana tuulahteli siitä sisään meriveden suolainen tuoksu. Hän veti sitä mielihyvin keuhkoihinsa, kavahti jalkeilleen riuskasti kuin nuori poika sekä alkoi kiiruusti pukeutua.
"Onhan ihme, ellen minä tänään saa ajetuksi vihollista piilostaan", mumisi hän kannelle astuessaan.
Virkeä tuuli puhalsi kaakosta, aivan niinkuin merikarhu oli eilen vainunnut, ja Klaus-herran rinnassa ailahti iloinen tunne, kun hän näki ne hulmuavat vaahtopäät, jotka loppumattomana jonona vierivät Pommerin rannikolta, särkyäkseen Bornholmin jyrkkiin rantakallioihin. Nopeasti ryhtyi hän jakamaan käskyjään ja puolen tunnin kuluttua olivat kaikissa laivoissa purjeet ylhäällä. Kuin mahtava lintuparvi valkoisin siivin kiiti laivasto, etupäässä suuri amiraalilaiva, mainiolla laitatuulella saarelaisten näkyvistä ja hävisi taivaanrannan taakse.
Tuskin oli tunnin aika viiletetty Rügenin saarta kohti, kun näkyviin kohosivat Tanskan ja Lyypekin yhtyneiden laivastojen mastot. Ne laskettivat täyttä vauhtia Ruotsin laivastoa vastaan, joten oli selvää, että ne olivat päättäneet käydä taisteluun ja korvata edelliset tappionsa. Etunenässä näkyi korkearunkoinen Jägmestari, tanskalaisten amiraalilaiva, suurmastonsa huipussa kolmella kruunulla koristettu Tanskan lippu.
Herra Klaus tarttui huutotorveensa ja huikkasi muutamia määräyksiä lähinnä seuraaville laivoille, joista määräykset torvien välityksellä siirtyivät edelleen perässä seuraaviin laivoihin. St. Erik kääntyi ylös tuuleen ja Suomen Joutsen sekä Ruotsin Neito seurasivat esimerkkiä. Muut laivat jatkoivat vinorintaman muodostettuaan entistä suuntaa.
Vihollislaivastossa nähtävästi heti oivallettiin liikkeen tarkotus, sillä Jägmestari parin laivan seuraamana erkani niinikään muusta laivastosta ja lähti pyrkimään ylös tuuleen, estääkseen saarrosyrityksen. Molempien amiraalilaivojen kesken syntyi siten ankara kilpapurjehdus ja jännityksellä seurattiin muista laivoista, kumpi pääsee ylemmäs tuulen päälle.
Kun Horn kajuutassa pistäydyttyään palasi teräshaarniskaansa pukeutuneena komentosillalle, huomasi hän St. Eerikin päässeen ylemmäs Jägmestaria. Heti komensi hän käännöksen oikealle ja St. Eerik laski täydellä vauhdilla Jägmestaria kohti, ruhjoakseen keulallaan sen vasemmanpuoleisen keulakyljen. Mutta viime hetkessä ehti Jägmestari muuttaa suuntansa ja seuraavassa hetkessä molemmat amiraalilaivat laskivat suurella ryskeellä sivuttain toisiinsa. Samassa vingahtivat kummaltakin puolen enträyshaat ilmassa ja johtajalaivat olivat lujin ottein takertuneet toisiinsa, kamppaillakseen rinta rintaa vasten elämästä ja kuolemasta. Melkein yhtaikaa jyrähtivät kummallakin puolen keskikannen pienet kanuunat, minkä jälkeen seurasi hakapyssyjen tiheä räiske. Kuulat surisivat taklingin välissä, päälliköiden komentohuutojen keskellä kuului ensimäisten haavoittuneiden ja kuolevien voihkaukset ja kummankin laivan kanuunat peittyivät kitkerään ruudinsavuun. Amiraalin komentosilta oli vielä savupilven yläpuolella ja torvensa läpi huuteli Horn määräyksiä pilven keskellä temmeltävälle väelleen. Jägmestarin komentosillalla näki hän amiraali Otto Rudin niinikään teräkseen puettuna huutelevan torveensa. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja kummankin silmistä loisti luja päättäväisyys voittaa vastustajansa.
Savupilvi taajeni ja nieli sisäänsä komentosillankin. Sen vuoksi ei Horn voinut nähdä, kuinka Suomen Joutsen, jota komensi ala-amiraali Banér, iski Jägmestarin toiseen kylkeen. Kohta sen jälkeen iski Suomen Joutseneen tanskalainen ala-amiraalilaiva Kristofer sekä siihen taas vuorostaan Ruotsin Neitsyt. Ainoastaan moninkertaiseksi taajenneesta taistelun pauhinasta saattoi Horn arvata suunnilleen asianlaidan. Siinä oli siis kaikkiaan viisi laivaa toisiinsa iskeytyneinä ja hurjassa taistelussa keskenään. Koko tätä jyrisevää, pauhaavaa ja savuavaa rykelmää kuljetti tuuli hiljalleen muuta laivastoa kohti, joka niinikään oli jo ehtinyt kietoutua taistelun pyörteisiin. Valtava jyrinä kantausi aina Rügenin saarelle asti, missä asukkaat suurin joukoin kerääntyivät rannalle. Mutta merelle tähystäessään näkivät he ainoastaan laajan ja yhä tihenevän savupilven, jonka keskeltä vilahteli milloin laivan mastoja, milloin pitkiä tulikielekkeitä.
Kun vilpas tuuli karkotti hetkeksi ruudinsavun, näki Horn pitkin yhteen iskeytyneitä laivansivuja käynnissä vimmatun käsikahakan. Miekat ja pertuskat vilkkuivat ilmassa ja taistelevien lomitse syöksivät hakapyssyt tulisuihkujaan. Sitten peittyi taas kaikki ruudinsavuun. Kun taistelun tuoksina taas seuraavan kerran paljastui hänen katseelleen, näki hän tanskalaisten peräkeulan puolella murtaneen vastuksen ja syöksyvän kuin tulvavirta St. Erikin kannelle. Nuolena syöksyi Horn alas komentosillalta ja miekkansa paljastaen asettui sen suomalaislipullisen etupäähän, joka seisoi varaväkenä suurmaston luona.
"Eteenpäin, Suomen pojat!" ja myrskytuulen voimalla iski suomalaisjoukko eteneviä tanskalaisia vastaan. Amiraali tunsi haarniskalleen satelevan iskuja ja hakapyssyn kuulia kimmahteli hänen kypäristään, mutta pysähtymättä raivasi hänen miekkansa tietä tanskalaisjoukossa. Ainoastaan muutaman hetken asia oli karkottaa viholliset takaisin Jägmestarin kannelle. Kun se oli tehty, palasi Horn jälleen paikalleen komentosillalla, voidakseen pitää silmällä koko taistelun kulkua.
Ympäri sitä aluetta, jolla taistelu vaahtopääaaltojen varassa riehui, oli laivoja kaksittain, kolmittain ja viisittäin takertunut toisiinsa. Lyypekkiläisten amiraalilaiva oli iskeytynyt yhteen Hectorin kanssa. Kun David ja Troilus kiitivät auttamaan Hectoria, iski toinen lyypekkiläislaiva edelliseen. Nyt riensi Davidia auttamaan ruotsalainen Vanha Kotka, mutta silloin ohjasi kolmas lyypekkiläisen täyttä vauhtia Vanhan Kotkan kylkeen, niin että se murskautui ja upposi miehineen päivineen. Tällä välin oli pieni, mutta kuuluisaksi käynyt Troilus joutunut tekemisiin itseään paljon suuremman lyypekkiläisen kanssa. Tuuli painoi ne lopulta samaan rykelmään, jonka keskustana olivat Ruotsin ja Tanskan amiraalilaivat. Troilus joutui kyljittäin Kristoferin kanssa, jonka Ruotsin Neitsyt oli sillä välin jättänyt rauhaan. Huolimatta siitä, että olivat joutuneet kahden tulen väliin, puolustivat Troiluksen suomalaiset laivaansa silmittömällä vimmalla. Heidän urhea päällikkönsä, Niilo Skenk, tyhjensi laivansa kanuunat toisen toisensa jälkeen Kristoferin kylkeen. Tanskalainen ala-amiraali Nils Trolle menetti toisen jalkansa ja verta vuotavana oli hänet kannettava kajuuttaansa. Samalla alkoi Kristoferiin tulvia vettä niistä lukuisista rei'istä, joita Troiluksen kanuunat olivat sen kylkeen iskeneet. Kun ruotsalainen Pyhä Yrjö tuli samassa Troiluksen avuksi, hyökkäsi osa Kristoferin miehistöä sen kannelle, valtasi sen äkkiyllätyksellä ja ohjasi Pyhän Yrjön ruotsalaisten laivojen välitse huomaamatta pois taistelun telmeestä. Jälelle jäänyt osa Kristoferin miehistöä yritti tehdä saman tempun Suomen Joutsenelle. Mutta heidät ajettiin verisin päin takaisin ja tuskin olivat he päässeet oman laivansa kannelle, kun se äkkiä vaipui pohjaan.
Amiraalilaivojen lähistöllä oli ruotsalainen Kultainen Leijona syttynyt tanskalaisten ammunnasta palamaan. Sen korkealle roihuavien liekkien loimussa suoritettiin Jägmestarin kannella viimeinen kamppaus. Klaus Horn oli jälleen laskeutunut komentosillaltaan ja väkensä etunenään asettuen johtanut sen ratkaisevaan rynnäkköön. Taistelu oli nyt siirtynyt kokonaan Jägmestarin kannelle. Kauan ja urheasti puolustihe Otto Rud harvenevan joukkonsa keskellä ja vasta kun sen yhdeksästä tuhannesta miehestä oli enää sataviisikymmentä jälellä, joutui laiva hyökkääjäin valtaan sekä amiraali jälellä olevain miestensä kanssa vangiksi.
Kun kolmen kruunun lippu vaipui Jägmestarin suurmaston huipusta ja Ruotsin leijona kohosi sen tilalle, kääntyivät pakoon kaikki ne Tanskan ja Lyypekin laivat, jotka vielä kykenivät liikkumaan. Taistelu oli päättynyt. Klaus Horn oli menettänyt neljä laivaa ja toista tuhatta miestä, viholliset sitä vastoin seitsemän laivaa ja neljätuhatta miestä. Tanskalaisten amiraali oli lisäksi laivoineen päivineen joutunut ruotsalaisten valtaan ja heidän ala-amiraalinsa uponnut laivansa kera. — — —
Heinäkuun viimeisenä päivänä oli Tukholma lipuilla, lehvillä ja kukkaköynnöksillä koristettu. Niillä kaduilla, jotka eteläportilta johtivat ylös kuninkaalliselle linnalle, liikkui juhlapukuista kansaa. Kaikki ikkunat olivat täynnä katsojia ja niitä näkyi myöskin useimpien talojen katoilla. Kuninkaan käskystä pani amiraali Klaus Horn tänään toimeen triumfin vanhaan roomalaiseen malliin. Hän oli tuonut laivastonsa Dalaröhön ja oli kohta riemukulussa saapuva valtakunnan pääkaupunkiin.
Vielä muutama puolituntinen yhä jännitettyä odotusta, sitten alkoivat yhtäkkiä kaikki kaupungin kellot soida. Eteläisestä kaupungin osasta alkoivat vaskitorvet soida ja rummut jymistä, samalla kuin keskikaupunkia kohti vieri jatkuvia hurraa-huutoja. Ne lähenivät lähenemistään ja pian nähtiin keskelle katua rakennetun kunniaportin läpi ratsastavan liehuvin lipuin osaston juhlapukuisia kyrassiereja rumpuineen ja torvineen, joiden pauhina täytti kadun. Kyrassierien perässä seurasi pienempi osasto merisotilaita, jotka kantoivat vihollisilta anastettuja lippuja, etupäässä Tanskan kolmenkruunun lippu, joka Rügenin taistelussa oli liehunut Jägmestarin suurmaston huipussa. Kaikki nämä liput oli kääritty kokoon ja sotilaat kantoivat niitä ylösalaisin käännettyinä. Sitten seurasivat vangit, etumaisena amiraali Otto Rud. Aatelisten vankien kädet oli sidottu valkoisella silkkinauhalla, muiden hamppunuoralla. Vankien jälessä oli tyhjä väli ja sitten ratsasti itse päivän sankari seppelöidyin päin ylellisesti koristetun valkoisen hevosen selässä. Laivaston upseerit ja sotilaat päättivät kulkueen.
Kaikkien katseet kohdistuivat Horniin ja haltioituneet eläköön-huudot vapisuttivat ilmaa. Mutta tuo suomalainen soturi istui satulassa miltei tuskastunein ilmein kuin olisi hän tahtonut sanoa kansanjoukoille, että hän ei ole tahtonut tätä komeutta, vaan hänelle olisi riittänyt se, että hän on kunnialla täyttänyt velvollisuutensa.
Kulkue läheni linnanporttia, jossa kuningas Eerik hoviväkensä saattamana oli heitä vastassa. Kun Horn oli laskeutunut satulasta, syleili kuningas häntä ja rinnan astuivat he sisälle linnaan.
Kun Erik oli jakanut runsaat palkinnot voittoisalle amiraalilleen sekä laivaston upseereille ja miehistölle, halusi hän nähdä muutamia ylhäisimpiä vankeja. Otto Rud tuotiin ensimäisenä kuninkaan eteen. Silloin puhkesi Eerik kiivaasti parjaamaan tanskalaisia ja heidän kuningastaan. Sen kuullessaan kohentausi Rud masennuksestaan ja alkoi miehekkäästi puolustaa isänmaataan ja hallitsijaansa. Nyt raivostui Eerik silmittömäksi, tempasi miekkansa ja yritti survaisemaan sen Rudin rintaan. Mutta Horn tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa ja esti surmaniskun.
"Teidän majesteettinne, urhoollisuutensa ja isänmaanrakkautensa vuoksi ansaitsee hän pikemmin kiitosta kuin moitetta", lausui hän ja katsoi kuningasta lujasti silmiin.
Tuolla hänen teräsharmaista ja rehellisistä silmistään lähteneellä katseella oli Eerikiin aina ollut omituinen tenhonsa. Hän laski miekkansa alas, alkoi hymyillä ja taputtaen Hornia olalle lausui ainoastaan:
"Sinä suomalainen jäykkäniskani."
Vangit saivat poistua ja silmäys, jonka Rud lähtiessään heitti Horniin, ilmaisi unohtumatonta kiitollisuutta sitä miestä kohtaan, jota hän Jägmestarin komentosillalta oli katsellut tuimin ja uhkaavin silmin.
* * * * *
Seuraavana keväänä purjehti Klaus Horn jälleen Itämerelle laivastolla, johon nyt kuului kokonaista kuusikymmentäkahdeksan laivaa. Tanskan ja Lyypekin laivastot välttelivät taistelua ja jälleen asettui Horn Juutinraumaan kantaen tullia ihan kööpenhaminalaisten nenän edessä. Vasta heinäkuun lopulla tapasi hän vihollisten yhtyneet laivastot Ölannin pohjoisnokan edustalla. Syntyi taistelu ja St. Erik joutui tällä kertaa kamppailuun lyypekkiläisten suuren amiraalilaivan kanssa, jolle he ruotsalaisia ärsyttääkseen olivat antaneet nimen Stür Schweden. Horn ampui omin käsin poikki sen suurmaston, minkä jälkeen se irtausi St. Erikin kyljestä ja lähti pakoon. Myrsky ajoi sen jälkeen Tanskan ja Lyypekin laivastot Voionmaan rannikolle, jossa heiltä haaksirikon kautta hukkui kokonaista seitsemäntoista laivaa täysine lastineen ja varustuksineen ynnä lisäksi seitsemän tuhatta miestä. Loput vihollislaivain laivoista eivät uskaltaneet enää näyttäytyä Itämerellä, jossa Klaus Hornilla oli nyt rajaton herruus.
Kun meri oli täten vihollisista täysin vapaa, kutsui kuningas Klaus Hornin ylimmäisen sotamarsalkan arvonimellä maajoukkojen ylipäälliköksi. Matkalla Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle kohtasi hänet kuitenkin pikainen kuolo. Sotakentiltä levinneeseen ruttoon sairastuen kuoli tämä kenties loistavin suomalainen sotapäällikkö Åbyn pappilassa Itägötinmaalla 9 p. syysk. 1566. Synnyinmaa ei saanut kätkeä helmaansa tämän jalon poikansa tomua, vaan haudattiin hänet suurilla juhlallisuuksilla Kustaa Vaasan rinnalle Upsalan tuomiokirkkoon.
Kyösti Wilkuna.
Oli talviyö. Tornion lapinvoudin Niilo Oravaisen suuren tuvan seinäraheilta ja lattialta kuului nukkuvain miesten tasaista, raskasta hengitystä. Vaan sivuseinämältä, taljoilla peitetyltä vuoteelta, tuhahti tuontuostakin äänekästä ähkymistä ja houreensameita sanoja. Siellä makasi luodinreikä rinnassaan äsken lapinretkeltä palanneitten pohjolaisten partio-päällikkö Juho Vesainen kiihtyvän kuumeen kourissa.
[Sanon häntä edelleen Juhoksi, koska tämä pohjolaisten talonpoikaissankari vanhemmissa historiallisissa aikakirjoissamme ja taruissa on kulkenut tällä nimellä. Verokirjain y.m. tietojen mukaan on tosin myöhemmin todettu, ettei Juho-nimistä miestä mainita tältä ajalta Kiimingin Vesalasta, vaan sen sijaan kyllä Pekka Vesainen, joka erinäisistä seikoista päättäen juuri oli pohjolaisten päällikkö. Mutta ettei syntyisi sekaannusta eikä sellaista uutta erehdystä, että olisi puhe kahdesta eri miehestä, on mielestäni, samalla kun mainitaan tuosta mahdollisesta nimierehdyksestä, säilytettävä perinnäismuiston saavuttanut sankarinimi.]
Pitkältä, vaivaloiselta hiihdoltaan oli hän saapunut Tornioon terveenä ja elinvoimaisena kuin ainakin, huokastakseen päivän pari täällä vanhan ystävänsä tuvassa. Vaan tässä samassa tuvassa olikin Ahma, Vienasta tuotu vanki, saanut laukastuksi pyssyn voittajaansa kohti. Luoti oli sattunut pahasti, — siinä kamppaili nyt karaistu, voimakas uros haavakuumetta vastaan, joka koetti runnistaa hänen rotevan ruumiinsa. Helppo sitä ei ollut taudin taittaa, ja tämän uuden taistelun ankaruudesta kertoivat nyt ne korahtavat, vihlovat äänet, jotka kohosivat rikotusta rinnasta. Väliin rytisi vuode vankan miehen siinä viskelehtiessä ja kuumeenhoureet puhkesivat joskus äänekkääksi puheeksi.
Tuska mielessään kuuntelivat sitä silloin potilaan lattialla makaavat sotaveikot, ja talon isäntä, vanha Niilo, nousi peräseinältä vuoteeltaan astuen takan luo, jossa hehkui pieni, tuhan peitosta pilkistävä hiilos. Päreen sytytettyään valaisi hän sillä potilaan vuoteen, jonka ääreen samalla hiipi pari kolme iiläistä, Vesalan voivatan parasta asetoveria. Kotvan seisoivat he siinä ääneti ja ahdistus sydämessään, katsellen päreen lepattavassa valossa rakasta päällikköään. Hänen lujapiirteiset kasvonsa hehkuivat nyt punakkoina kuin kiivaimman taistelun tuoksinassa, kuumuutta huokui korkealle hänen rotevasta ruumiistaan ja jäntevät käsivarret iskivät ilmaa. Potilaan käännähdellessä oli kääre, jolla lukkari eilen oli sitonut rintahaavan tukkeet, valunut pois, paljastaen ruskottamaan käyneet luodinreiän reunat.
Oravainen koetti kohentaa siteitä paikoilleen ja iiläinen toveri tarjosi kauhasta vettä potilaalle. Tämä joi kulauksen, virkistyi, avasi silmänsä täydellä tajulla ja virkkoi kuin kummissaan vuoteensa reunalla seisoville tovereilleen:
— Menkää nukkumaan miehet, teidän on aamulla hiihdettävä Iijoelle. Viekää terveiseni Vesalaan, tulen tästä kotia heti, jahka tuo lemmon reikä menee umpeen. Meidän on siellä taas varustauduttava uudelle retkelle — ei tämä tähän lopu!
— Nukuhan nyt Juho, kehotti Niilo, — elä ajattele nyt uusia retkiä!
Sairas käännähti seinään päin ja vaipui uneen. Hän makasi niin hetkisen hiljaa ja hengitti tasaisemmin, — näyttipä siltä, kuin olisi poltekin hänen otsaltaan ja ohimoiltaan vähän asettunut. Iiläisissä syttyi rauennut toivo.
— Juho on kovaa ja karaistua tekoa, ehkä hän siitä sittenkin vielä kostuu, kuiskasi tovereista yksi. Ja toinen lisäsi:
— Johan se olisikin ennen kuollut, jos se olisi heikompaa juurta. Unohtivathan hänet lapsena kerran kotaan yöksi kylpysaaviin, — vainolaiset olivat tulleet kylään ja sytyttäneet talon, josta kaikki kynnelle kykenevät pakenivat. Mutta kun äiti seuraavana päivänä hädissään hiipi kotaan, jossa vesi jo oli saaviin jäätynyt, niin hengissäpähän Juho siinä istui. Eikä häneen pystyneet lapinnoitain nuoletkaan, tuskin hänet lyijyluotikaan vähällä kummalla kaataa.
— Ei vähällä, huoahti Niilo-vanhus raskaasti. — Mutta se luoti jäi rintaan ja siellä se nyt repii ja vihavoi.
— Kovasti se koettelee, mutta ankarastipa Juhokin taistelee vastaan.
— Kunpa voittaisi nyt, niinkuin tappotantereella! Paljoon häntä vielä tarvittaisiin, ennenkuin tämä Pohjanmaa pääsee vainolta turvaan. Hiljaa, hän nukkuu nyt, mennään levolle mekin.
* * * * *
Porontaljoilla makaava sankari kuuli kuin kaukaa vesakon takaa sotatoveriensa puheet ja heidän tuttu äänensä soi hänen korvissaan vielä miesten mentyäkin. Oli kuin he olisivat kuiskineet Kannanlahden rantalepikossa, jossa he yön tuloa odotellen väijyivät, ollessaan ensi retkellään Vienan vesille… Hiljaa, hiljaa, pojat, maatkaa kuin hiiret kolossa, antaa vienalaisten nyt iltikseen juhlia ja remuta… Kas noin! Jopa sammuivat siellä uhritulet ja taukosi joikuva laulu, — nyt liikkeelle, iiläiset, ja liukkaasti kuin ilveskissat! Hei, nyt on koston hetki tullut, nyt ne maksetaan omien pirttien palot ja kotikyläin miesten murhat…! Juoskaa rohkeasti, ei ole enää tarvis kuiskailla, antakaa sotahuudon soida vain! Talot tuleen, multimuksia myöten hävitetään nyt pois koko tämä vainon pesä…! Juuri niin, pojat, antakaa kekäleiden lennellä mökkien keskelle, juuri niin, takokaa tapparoilla, pakenevia tuurilla iskekää — tällaista se on kosto!
Koholle kimpoili intoileva hourija vuoteellaan ja vinhasti huiteli jäntevä käsivarsi. Mutta entistä rosoisemmin karahteli samaan aikaan rikottu rinta, hengitys läähätti ja rajusti käännähdellyt ruumis vaipui pian taas taljoille. Huokasi, lepäsi ja kuumekuvat läksivät taas kiertelemään.
Juho oli nyt hiljakseen lykkivinään lylyään tasaisella hangella, partiomiehet ympärillään ja aimo saaliskontti selässään, — hiihdettiinhän voittoretkeltä Kemin syvää jokiuomaa myöten alaspäin kotirantoja kohden. Vaan mitä hittoja, — täällähän on jo vaino käynyt vieraissa: Kylät on poltettu, savu tupruaa sakeana talojen paikoilta. Kirous ja kuolema — kostoa, kostoa! Mutta minne ne ryöstäjät livistivät, — kas, tuollahan heitä vielä joukko pakenee henkensä edestä näreikön laidassa… Suksille, pojat, tuiskuna jälestä, lepoa ajattelematta! Nyt ponnistakaa, Pohjanmaan miehet, jos lienette koskaan lihasta liikutelleet, hei, me kierrämme kirkonpolttajat kuin kissanpojat pussiin… Niin, juuri niin, laskekaa sieltä sivulta kuin salama halmeen poikki vesakkoon ja sitten raekuurona kangasta pitkin vainonmiestä vastaan! Jopa jäit satimeen, Viena. Iskekää iiläiset, niin että leppä roiskuu, antakaamme niille nyt oikein oman kylän kädestä ja koston sisulla!
Joukkoaan johtava sankari oli kuivalla kurkulla ääneensä karjahdellut vuoteeltaan ja taas oli Niilo noussut, sytyttänyt päreen ja antanut hourivalle kulahduksen vettä. Sitä tehdessään puisteli hän suruisena päätään. Yhä yltyi vain poltto, silmät verestivät ja samenivat ja ruumis paloi jo ihan ruskeankarvaisena. Sairaan sankarin käsivarsi hapuili vielä ilmaa, vaan entistään raukeampana se siitä pian herpautui alas karkealle raanulle.
Juho raotti taasen hetkeksi silmiään, vaan hänen päätään pyörrytti. Hän oli nyt mielestään kuin kulkevan laivan kannella, jota pehmeät aallot keinuttivat.
Niin, hänhän olikin merimatkalla Ruotsiin, kuninkaisiin kutsuttuna. Hitto kun onkin kaikki hiljaista ja hienoa, silkkisukkaisia oppaita kumartaa joka ovella, seinillä on satukuvia, punaiset verat kivisillä permannoilla, — jalka astuu siellä aivan tömähtämättä. Ja perähuoneessa nousee itse maan vaari vastaan: rinnalle valuva, punertava parta on siloiseksi suittu, kultarihmat kimaltavat ihonmyötäisessä mekossa, kaatiot ovat nivusilta pönkällään. Kirjavapukuinen hovikunta kumartaa ja kuningas virkahtaa vieraalleen:
— Vai sinä olet nyt se Vesan voivatta, joka olet käynyt valloitusmatkoilla vihollismaassa ja valtakuntaamme puolustanut, — käy peremmäs!
— Sen kun vain vainonmiehille vähän kostettiin, yrittää Vesainen muka ujosti. Mutta kuningas taputtaa häntä rohkaisten olalle:
— Oikein tehty, antakaa vastakin sama kyyti rajantakaisille, jos työntyvät meidän maillemme. Ja mitä enemmän vihollisen kyliä verotatte, sitä mieluisampaa se meille. Tässä saat nyt retkistäsi palkinnoksi kultapäisen miekan, iskeppä sillä ensi rytäkässä…
Sipsuttavat, punasukkaiset pojat kantavat patjalla siihen kimaltavan, helavöisen tuppimiekan, jonka eräs hienohipiäinen hoviherra kierasee sarkamekkoisen talonpojan uumenille. Se on miestä myöten tehty ase, pitkä ja raskas, ja sen terä kimaltaa kuin jää. Hovinaiset ja herrat supattavat keskenään ja kurkottautuvat uteliaina katsomaan.
Mutta kuningas istuu suureen, nahkaisilla päällystettyyn selkätuoliin ja kyselee vieraaltaan Pohjanperän oloja, kyselee, miten siellä kaukana olisi maata suojeltava ja hallittava. Eikä Vesaisen voivatta enää jää ujoksi. Hän kertoo maakuntansa vaivoista ja vainoista, hädästä ja hävityksestä, neuvoo, mihin olisi linnoja tehtävä ja mihin asetettava aseväkeä maakuntaa varjelemaan ja miten vainon valta olisi masennettava sen omilla olinpaikoilla. Kuningas innostuu ja lupaa apua.
— Vielä yksi retki on sinun tehtävä, puhuu hän lopuksi. — Hiihdä miehinesi Turjanmaalle, sinne ison merenrannalle asti, hävitä pois sieltä vihollisen valta ja asutus. Se on näet Ruotsin vanhaa maata ja merta, sen me tahdomme nyt itsellemme peruuttaa. Saat sotaväkeä mukaasi, saat muonaa ja aseita minkä haluat, mutta tee puhdasta, älä jätä sinne hirttä hirren päälle! Lähdetkö sinne?
— Lähden varmasti.
— Ja käytyäsi palaa taas luokseni…
Sinne, kuninkaan linnaan, olisi Vesaisen nyt taas Jäämeren rannalta palattava. Mutta matka tuntuu nyt niin toivottoman pitkältä, rajattomat ovat nuo jäiset aavikkorannat, pystysuorat tunturit, joiden takana sanotaan maailman loppuvan. Suksi takaltaa, henki hiihtäessä salpautuu. Mutta eteenpäin, eteenpäin vain pojat, Lapin vaarat me nousemme ja sen noidatkin me voitamme! Elä pidättele, elä yritäkään, Niilo, tässä ei enää levätä…!
Hä, asettuuko muka vastaan kivinen aita —, portti vain auki, ei armoa! Takokaa, takokaa, nostakaa pois koko portti, vääntäkää väkikangilla, sen täytyy auveta! Kas niin, iiläiset, painakaa miesvoimalla… ei, edestä pois, minä itse ponnahutan. Näettekö, jo aukee rako… kerta vielä hartiovoimalla… noin, nostetaan nyt alhaalta päin… Ei vielä, uusi ponnistus, hei, notkuupahan raudoitettu petäjä…! Ja vielä rynnistys, noin, se taipuu kuin lauta-aita, ryskyy, kaatuu…!
Lujalle se otti, siihen oli aivan läkähtyä, retkalleen kaatuvat kanervikkoon paljo ponnistaneet miehet.
Mutta murretusta portista aukeekin eteen kaunis maa. Keväinen metsä, jonka alla on valkonen, ruohoranta virta; metsän läpi vie leveä sammalpolku, jonka päässä taivaanranta helakkana punoittaa. Karja on laitumella metsän rinnassa. Talonpoika kyntää joen rannalla rauhallisena kuohkeaa peltoaan, lapset leikkivät puron suussa ja törmällä kumahtaa kirkonkello. Vanha Matti-kappalainen astuu sieltä saapuvaa partiomiestä vastaan, kirkon avain kourassaan ja huulillaan tuttava hymy:
— Terve tuloasi Vesaisen Juho, virkkaa pappi-vainaja, — pitkään ponnistelitkin tullessasi. Käy nyt tänne pappilan tupaan lepäämään, kerrankin se tekee sinulle hyvää…
* * * * *
Houriva potilas oli taas tuimasti tempoillut vuoteellaan, — murtaessaan kiihtyneissä mielikuvissaan Petsamon luostarin jykeää porttia. Kaamealta kajahti hänen kuumeenkuiva äänensä pimeässä pirtissä, kun hän huusi partiolaisiaan uusiin ponnistuksiin, ja säikähtyneinä riensivät taas nukahtaneet toverit hänen vuoteelleen. Rikottu rinta aaltoili nyt korkealle, jäntereet olivat pingoittuneet, roteva ruumis kamppaili hurjasti ja tohisten läähätti hengitys. Turhaan yritti Niilo-vanhus vielä taltuttaa potilasta tilalleen, turhaan koetti hän tukkia visvoittunutta haavaa, — sankari taisteli jo viimeistä taisteluaan ja taisteli ankarasti loppuun asti. Sitten laskeutui rinnan laine itsestään, vingahtava hengitys pihahteli vielä hetkisen, vaimeni sitten vähitellen ja loppui…
Surevat asetoverit seisoivat ääneti Vesais-vainajan jäykistyvän ruumiin ääressä, jota valaisi karstottuneen päreen lepattava liekki.
Santeri Ivalo.