"Niinpä luulisin. Kas tässä ensimäisessä, joka on osotettu Noki-Klaulle — sillä nimellähän talonpojat siellä kotona häntä hemmottelevat — kerron minä, että meillä parin päivän perästä on syötävänä saapasnahka ja satularemmit ja ellei tänne toimiteta pikaista apua, tahdon minä mieluummin elää susilaumassa kuin olla nälästä kiukkuisen ja kapinallisen linnan väen päällikkönä. Tässä toisessa taas, joka menee herttualle Ruotsiin, minä kuvailen hätäämme yhtä synkeäksi sekä samalla nurisen, ettei Fleming Suomesta ole toimittanut meille minkäänlaista apua. Ja kolmannessa, joka on kirjoitettu hänen korkeasti katoliselle majesteetilleen Puolaan, minä jatkan nurinaa siitä, ettei meidän herttua Ruotsissa ole välittänyt mitään meidän auttamisestamme. Tämä minun nurinani se on, hyvät herrat, johon minä kaiken toivoni perustan."
Hän hymyili ja katsoi vuoroin kumpaakin silmiin.
"Mutta jospa he joskus lukisivat toisilleen nuo kirjeesi, niin saisitpa totisesti laittaa kaulaluusi valmiiksi", huomautti hänen veljensä.
"Sitä he eivät tässä elämässä tee, sillä siksi suuri juopa on heidän välilleen asetettu, ja toisessa elämässä taas heillä itsekullakin lienee siksi paljon tilitettävää, etteivät he jouda muistelemaan erään piskuisen herra Arvidin kirjeitä."
"Mutta entäpä joku jälkeentulevaisistamme saisi käsiinsä nuo kaikki kolme kirjettä, niin kyllä maar hän pudistaisi päätään ja arvelisi, että olipa siinä kiero mies."
"Kun vatsamme on pintehissä, niin emmepä jouda juuri jälkimaailman arveluita ottamaan laskuihimme. Ja tämä oli kaiketikin paras keino saada heidät liikkeelle, sillä paljon mieluisampaa heille on saattaa harmia toisilleen kuin muistaa meitä poloisia täällä maailman nurkkapielessä. Nyt sinun on toimitettava nämä kiiruimmiten matkalle ja sitten meillä ei ole muuta tehtävää kuin viskata sääremme seinälle ja odottaa avuntuloa."
Stålarm ojensi kirjeet veljelleen. Samassa kuului kolinaa oven takaa ja sisään astui viisi palkkasoturia, joista jokainen edusti eri kansallisuutta. Stålarm kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ennenkuin miehet ennättivät suutaan avata, alkoi hän hymyillä ja virkkoi:
"Minä arvaan, että te tulette pyytämään eroa palveluksestanne. Sen te saattekin kahden viikon perästä, sillä silloin saapuu tänne apuväkeä, muonaa ja rahaa. Ja koska teillä on monen kuun palkka saamatta, niin tahdonpa tehdä jotakin siinä suhteessa, että tulisitte vielä nämä kaksi viikkoa toimeen."
Hän poistui kiiruusti huoneesta ja sotamiehet alkoivat hämillään kuiskailla keskenään.
"Kas tässä", virkkoi Stålarm palattuaan ja viittasi leveään tarjottimeen, jonka hänen perässään tullut palvelija laski pöydälle. "Tässä ovat kaikki minun pöytähopeani ja muut kalleuteni. Niitä katselemalla minä viime aikoma olen ravinnut itseäni, mutta nyt luovutan minä ne teille. Viekää ne kaupunkiin, vaihettakaa rahaksi ja jakakaa rahat keskenänne. Sillä te tulette kaksi viikkoa hyvin toimeen. Kas niin, menkää nyt toverienne luokse ja onneksenne olkoon."
Hän työnsi tarjottimen etumaisen miehen syliin ja avasi oven.Neuvottomina ja mutisten poistuivat sotilaat.
"Sic transit gloria mundi", virkahti Stålarm ja istahti pöydän viereen. "Siellä menevät nyt kilisten ja kalisten minun aarteeni ja tämän jälkeen me saamme syödä tyhjää tinavadeista. Mutta käyhän se laatuun sekin, luulen ma."
Hänen silmistään vilkkui ainainen hymy ja toiset katsoivat häneen ihmeissään.
"Mutta entäpä kahden viikon kuluttua kaikki onkin ennallaan ja nuo samat miehet ilmestyvät jälleen tuohon oven suuhun, mitä sinä silloin heille tarjoat odottajaisiksi?" kysyi hänen veljensä.
"No vaikkapa esimerkiksi pääni, ja elleivät siihen tyydy, lähtekööt, sitten herran nimeen matkoihinsa. Minä itse pudistan myös Narvan tomut jaloistani ja lähden Warsovaan tekemään herralleni kuninkaalle tiliä toimistani."
Stålarm sai kun saikin hyvissä ajoin apua ja vaikka nuo avunlähetykset aina olivatkin puolinaiset ja riittämättömät, voitiin Narvanlinnassa, kiitos päällikön liukkauden ja keinokkuuden, jotenkuten elää kihnutella päivästä toiseen. Puutetta ja sotaväen kinasteluja jatkui edelleenkin, mutta aina tiesi niistä Stålarm joustavuudellaan selviytyä.
Rauha Venäjän kanssa oli tehty Täyssinässä v. 1595, mutta se ei suurestikaan lieventänyt Stålarmin ja hänen linnaväkensä asemaa niinkauan kuin rauhanehtoja ei Ruotsin puolelta täytetty luovuttamalla Käkisalmen linnaa läänineen takaisin venäläisille. Kun Stålarm odotukseen kyllästyneenä vihdoin kevättalvella 1597 lähti itse Suomeen, jouduttaakseen Käkisalmen luovuttamista, kohtasi häntä Viipurissa sanoma Klaus Flemingin kuolemasta. Turkuun rientäessään tapasi hän siellä Suomen aateliston neuvottelemassa asiain tilasta. He eivät laskeneet Stålarmia enää takaisin Narvaan, vaan pyysivät häntä asettumaan marski-vainajan tilalle johtamaan Suomen asioita. Niin oli myöskin kuninkaan tahto, sillä myöhemmin kesällä saapui häneltä kirjelmä, jolla Stålarm määrättiin Suomen käskynhaltiaksi ja ylimmäksi sotapäälliköksi.
"Nyt alkoi siis se aika, jolloin minun on korjattava karvaita hedelmiä toisen miehen kylvöstä", virkkoi Stålarm tämän määräyksen saatuaan. "Mutta eipä minua ole Narvassa juuri makean leivän päiville totutettu."
* * * * *
Oli sydänyö syyskuun yhdeksättä päivää vasten vuonna 1599. Turunlinna, jonka muureilla pitkin päivää olivat tykit jyrähdelleet, lepäsi äänetönnä pimeän peitossa. Uuden linnan pihaa valaisivat kuitenkin useat lyhdyt ja siellä paukkuivat vasarat sekä kitisivät sahat, kun sotilaat rakensivat puisia varustuksia siltä varalta, että herttuan väen onnistuisi tunkeutua linnan etuvarustusten läpi. Pihan reunasta kohosi vanhan linnan pääty jylhänä ja pimeänä, lukuunottamatta yhtä tornihuoneen ikkunaa, josta pilkotti tuli.
Mainitussa huoneessa olivat koolla Arvid Stålarm, marski-vainajan poika, Juhana Fleming, skotlantilaisten palkkasoturien päällikkö William Rutwen, sekä joukko muita päälliköitä. Stålarm istui pöydän ääressä ja kiidätti kuumeisella kiireellä hanhenkynää leveällä paperiarkilla. Toiset keskustelivat kuiskaamalla.
"Amen!" virkkoi Stålarm ja laski kynän kädestään. "Kuulkaahan nyt tätä viimeistä avunhuutoamme."
Hän luki kuningas Sigismundille osotetun kirjeen, jossa tehtiin selkoa heidän tukalasta asemastaan ja luvattiin, jos Viipurista käsin odotettu apujoukko piammiten saapuisi, puolustaa linnaa, kunnes hänen majesteettinsa suuremmilla voimilla ehtisi heidän avukseen. Kun kaikki olivat hyväksyneet kirjeen, kirjoittivat he toinen toisensa jälkeen nimensä sen alle.
"Ellei apua ajoissa saavu, niin —"
"Silloin me räjähytämme linnan ilmaan, kuten olemme päättäneet", täydensi nuori Fleming Stålarmin lauseen.
"Niin juuri."
Kaikkien kasvoilla näkyi synkkä päättäväisyys. Tällöin kuului oven takaa arka koputus. Stålarmin käskystä astui sisään jalkamiesosaston päällikkö Sipi Sipinpoika, kasvoillaan hätääntynyt ilme. Hänen kintereillään seurasi kalpea ja nääntyneen näköinen huovi.
"Akseli Kurjen ratsupalvelija!" huudahti Stålarm. "Kuinka sinä tänne olet päässyt ja minkälaisia sanomia sinä tuot?"
Ratsumies kertoi, kuinka herttua toista viikkoa sitten oli Marttilassa voittanut ja hajoittanut Akseli Kurjen johtaman suomalaisten pääjoukon. Itse Kurki oli paennut Viipuria kohti ja hän, palvelija oli monien yritysten jälkeen onnistunut piirittäjäin läpi hiipimään tänne linnaan.
"Kurjen häviö Marttilassa oli siis sittenkin totta", lausui Stålarm synkästi ja kaikkiin heihin näkyi tieto vaikuttavan herpaisevasti.
"Entäs apujoukko, eikö sinulla sen saapumisesta ole mitään tietoa?" kysyi Stålarm hetken kuluttua.
"Sellaisesta minä en ole mitään kuullut", vastasi huovi, "ja jos se olisikin tulossa, niin ei se voisi tänne päästä, sillä herttua on sotaväellään tukkinut kaikki Viipuriin johtavat tiet."
Seurasi painostava äänettömyys. Yhtäkkiä kohotti Stålarm päänsä ja sanoi Sipi Sipinpoikaan kääntyen:
"Ovatko työt linnanpihalla päättyneet vai miksi moukaroiminen ja sahaaminen on yhtäkkiä laannut."
Puhuteltu riensi ulos ja kun hän jälleen ilmestyi ovensuuhun, oli hänen kasvoillaan askeistakin hätääntyneempi ilme.
"Sotamiehistä on osa karannut piirittäjäin puolelle ja toiset ovat työnsä jättäen kokoontuneet neuvottelemaan", ilmoitti hän. "Päällikköjen käskyistä eivät he ole millänsäkään."
Stålarm nousi seisomaan ja alkoi vihellellä. Hän otti kuninkaalle aiotun kirjeen ja punnittuaan sitä hetken kädessään kysyi Juhana Flemingiltä:
"Eikö teistäkin rex crastinus ole sattuva nimitys kuningas Sigismundille? Kuningas huomispäivä eli huomispäivän kuningas, sillä hän myöhästyy aina ja joka paikasta. Meitä poloisia, jotka olemme niin uskollisesti palvelleet sellaista etanamajesteettiä!"
Flemingin hienopiirteisille ja kalpeille kasvoille levisi heleä puna ja hän oli antamaisillaan kiivaan vastauksen, mutta Stålarmin silmiin ilmestynyt synkkä tuli, jota niissä ei oltu ennen nähty, pidätti häntä. Mitään puhumatta repi Stålarm kirjeen pieniksi palaisiksi, minkä jälkeen hän rauhallisesti lausui:
"Hyvät herrat, käykää levolle, sillä muuta tekemistä meillä ei tässä enää ole. Minä itse menen alas puhuttelemaan sotamiehiä."
Saatuaan miehiltä lupauksen pysyä uskollisesti asemillaan huomiseen saakka, palasi Stålarm huoneeseensa ja vietti koko loppuyön kävelemällä edestakaisin lattialla. Kun hän päivän valjetessa tuli ulos vilvotellakseen raskasta päätään, osui hänen katseensa ensimäisenä Salomon Illen mestattuun päähän, joka näkyi seipään nenässä Korpolaisvuorella. Samassa paikassa oli kuusi muuta päätä. Ne olivat Kastelholmassa aikaisemmin vangiksi joutuneita päälliköitä, jotka amiraali Scheel muutamia päiviä sitten oli herttuan käskystä mestauttanut ja asettanut päät tuonne vuorenlaelle linnalaisten pelotteeksi.
"Kas siinä viittaus, mikä palkka meitä poloisia odottaa uskollisuudestamme kuningasta kohtaan", virkkoi Stålarm itsekseen.
Kun linnan puolustamista ei käynyt enää ajatteleminen, ryhdyttiin samana päivänä keskusteluihin piirittäjäin kanssa. Tuloksena oli, että linnan puolustajat toista viikkoa kestäneen aselevon jälkeen antautuivat herttuan armoille.
* * * * *
Seuraavan maaliskuun 20:tena päivänä astui Lindköpingin linnanportista ulos surullinen saattue. Sen muodostivat joukko ruotsalaisia valtaneuvoksia, jotka Sigismund Stångjoen tappelun jälkeen oli jättänyt uhriksi Kaarlo-herttuan vihalle, sekä suomalaiset Arvid Stålarm ja Akseli Kurki. Tiheän piikkimetsän saartamana kulkivat he kohti kaupungin toria, jossa heitä odotti punapukuinen pyöveli apureineen ja leveäteräisine miekkoineen. Saattuetta seurasivat valtakunnan säädyt, jotka herttuan painostuksesta paria päivää aikaisemmin olivat tuominneet edellämainitut herrat kuolemaan. Kun mitkään esirukoukset ja kyyneleet eivät olleet saaneet herttuata taivutetuksi antamaan armon käydä oikeuden asemesta, piti tuomio tänään pantaman täytäntöön.
Tämä oli jo neljäs kerta, kun Stålarm sai keihäsmetsän keskellä astua mestauspaikalle. Ensi kerran oli hänet tuomittu kuolemaan Turussa linnan antauduttua. Hän oli silloin herttuan eteen polvistuen pyytänyt, että herttua tyytyisi yksinomaan hänen päähänsä, sillä toiset Suomen herrat olivat ainoastaan noudattaneet hänen, ylimmän päällikön, käskyjä. Tästä huolimatta oli heidät kaikki tuomittu kuolemaan ja telotettu — paitsi Stålarmia ja Kurkea, jotka oli vankeina kuletettu Ruotsiin enempiä tutkimuksia varten. Kahdesti heidät oli sitten Tukholmassa viety mestauslavalle, mutta kummallakin kerralla olivat he niine hyvineen saaneet palata takaisin vankilaan. Jälkimäisellä kerralla oli Stålarmin vanha iloisuus odottamatta pulpahtanut esiin. Nähdessään kaikissa ikkunoissa katsomaan kerääntyneitä naisia, oli hän ottanut hatun päästään ja sirosti kumarrellen lausunut: "Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota. Jos te nyt esirukouksillanne hänen ruhtinaallisen armonsa edessä voisitte minut pelastaa tästä pälkähästä, niin olisin minä ikäni kaiken teidän nöyrin palvelijanne."
Mutta saattue saapui pienen kaupungin torille, joka oli ääriään myöten täynnä katsojia. Rukoiltuaan, veisattuaan ja hyvästeltyään onnettomuustoverinsa polvistui maahan levitetylle punaiselle vaatteelle ensimäisenä vanhin valtaneuvoksista, Gustaf Banér. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi, teki hänen ruumiinsa liikkeen ikäänkuin tahtoen kavahtaa vielä kerran seisoalleen. Kun neljäs valtaneuvoksista, komea ja uljas Tuure Bjelke, joka ilman pienintäkään pelonvärettä kasvoissaan tai äänessään piti kauas kaikuvan puheen omansa ja toveriensa syyttömyyden puolesta, oli päätönnä vaipunut punaiselle matolle, oli Arvid Stålarmin vuoro astua esiin. Mutta kun hän vuorostaan varustausi puhetta pitämään, astui herttuan kirjuri Erik Göransson esiin ja luki herttualta juuri saapuneen kirjelmän, jossa Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armahdus, jos säädyt siihen suostuvat. Silloin huusi ympärillä seisova kansanjoukko: "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! Armoa! Armoa!" Stålarm otti hatun päästään ja kumarrellen joka puolelle kiitti kansanjoukkoa. Sitten pisti hän kätensä taskuun ja ojentaen pyövelille kymmenen taaleria lausui:
"Kas tässä ystäväni, pieni korvaus siitä ansion vähennyksestä, mikä sinua kohtasi, kun et saanut minun päätäni listiä."
Astellessaan suomalaisen kohtalotoverinsa kanssa vartiain keskellä takaisin linnaan, tähysti Stålarm kohti keväisiä pilviä ja puhkesi yhtäkkiä surumielisen iloisesti sanomaan:
"Siellä mahtavat nyt herrat valtaneuvos-vainajat ihmetellä, että minnekä se Stålarm jäi, kun ei tullutkaan meidän perässämme taivaaseen."
* * * * *
Kaksi vuotta vielä vankeudessa istuttuaan pääsivät Stålarm ja Kurki Suomen aateliston esirukousten johdosta vihdoin vapaaksi ja edellinen sai Itä-Suomen laamannin viran. Mutta kun hän vähän sen jälkeen toimi sotapäällikkönä Liivinmaalla, joutui hän erään onnettoman taistelun takia uudestaan herttuan vihoihin ja kuljetettiin vankina Tukholmaan, jossa hänet nyt viidennen kerran tuomittiin kuolemaan. Tällöin pyysi Stålarm, ettei häntä, vanhaa soturia telotettaisi, vaan annettaisiin sotaväenosaston hänet ampua ja että hänen ruumiinsa pääsisi silpomatta hautaan. Niinikään pyysi hän, ettei hänen omaisuuttaan anastettaisi kruunulle, vaan että se käytettäisiin hänen velkojensa maksamiseen. Kuolemantuomiota ei kuitenkaan pantu tälläkään kertaa toimeen, vaan muutettiin se elinkautiseksi vankeudeksi.
Kokonaista kuusitoista vuotta sai hän sitten virua Gripsholman linnassa — samassa, jossa onneton Eerik-kuningaskin oli vankina istunut. Elämä kulki edelleen, maailman tapaukset seurasivat toisiaan, ankara Kaarlo-kuningas muutti manan majoille ja hänen poikansa Kustaa Adolf hankki sotapäällikön taitonsa niillä samoilla kentillä, joilla Arvid Stålarm nuoruusvuosinaan oli iloisena ja riehakkana miekkaansa heiluttanut — mutta yhä virui Stålarm yksinäisenä ja unhotettuna Gripsholman muurien sisällä. Vasta seitsenkymmenvuotiaana harmaapäänä tuo lahjakas ja iloinen ylimys, joka polveutui Tavastien ikivanhasta ja supisuomalaisesta suvusta, pääsi ikuiseen lepoon. Kuten monen muunkin kuuluisan suomalaisen, sai Ruotsinmaa kunnian kätkeä poveensa Stålarminkin maalliset jäännökset. 28 p. toukok. 1620 haudattiin hänen ruumiinsa Keruban kirkkoon.
Kyösti Wilkuna.
"— — Ja että Teidän kunink. majesteettinne saisi paremman käsityksen siitä, missä tämä minun seurakuntani sijaitsee, niin mainitsen, että se on siellä, missä Tuomas Teppoinen asuu."
Muolan papin kirjeestä Juhana III:lle.
Moniksi vuosiksi oli ympäri valtakunnan riittänyt ihmisille ilonaihetta siitä, kuinka moskovalaisten tsaari oli aikoinaan kosinut nykyistä kuningatar Katariinaa ja kuinka Puolan röyhkeät herrat olivat hänelle kosiomiesten mukana lähettäneet silkkiin ja samettiin pyntätyn vanhan valkoisen tammakopukan. Mutta tämä hupaisa juttu uhkasi nyt vuosien kuluttua kasvattaa kovin karvaita hedelmiä.
Tiedettiin, että oikullinen, juonikas ja raivopäinen Iivana-tsaari, jota hänen alamaisensa olivat selän takana alkaneet nimitellä Julmaksi, oli pyytänyt Eerik kuningasta lähettämään Katariinan hänelle, mutta kuinka tästä ei tullut mitään Eerikin jouduttua valtaistuimelta tyrmään. Kun hänen sijaansa oli noussut Juhana-veli, purki Iivana kuohuilevan ja porehtivan sydämensä koko silmittömän vihan tätä entistä ja onnellisempaa kilpakosijaansa kohtaan. Heidän välillään kehittyi haukkumakirjevaihto, joka hakee vertaistaan sinuttelutaidossa. Kas tällaisen sapiskan lähetti kerrankin Iivana, kaikkien oikeauskoisten moskovalaisten oikeauskoinen tsaari Ruotsin kuninkaalle Juhanalle: "Ja se on totinen tosi, että sinä olet musikan sukua. Sano meille, kenen poika sinun isäsi Kustaa oli ja mikä oli isoisäsi nimi ja missä hän hallitsi. — Kun meidän kauppiaamme isäsi aikana toivat talia ja vahaa, otti isäsi nahkakintaat käsiinsä ja koetteli itse ja tutki talia ja vahaa niinkuin kauppapalvelija." Juhana-kuningas oli kauan ollut piittaamatta näistä itäisen naapurinsa sapenpurkauksista, mutta nyt loppui häneltäkin kärsivällisyys, hän tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti vastaukseksi: "Olemme saaneet sinun kirjotuksesi ja siitä nyt niinkuin ennenkin huomanneet meitä vastaan osottamaasi järjetöntä, talonpoikaismaista kopeutta, valhetta ja ylenkatsetta. Ellemme olisi kuulleet sinun isäsi olleen Venäjän suuriruhtinaan, olisi meillä ollut täysi syy kirjeestäsi päättää, että joku munkki tai talonpoikaisrenki olisi ollut sinulle isänä, koska kirjotat niin häpeämättömästi niinkuin olisit kasvanut moukkain tai muun irtolaisjoukkion parissa, jolla ei mitään kunniata ole — — —."
Tällaisesta sananvaihdosta johduttiin luonnollisesti vastaaviin tekoihin. Syttyi sota, jonka vaiheista on vaikea muodostaa itselleen selvää käsitystä, siksi sekava se on ja täynnä molemminpuolisia julmia hävitysretkiä. Ensi kerran kohtasivat Suomea tämän järjettömän ja tuhoisan sodan laineet kevättalvella 1571. Silloin hyökkäsivät tsaarin laumat Tallinnasta jään yli Suomen puolelle ja riehuivat ryöstäen, murhaten ja polttaen Helsingistä aina Rajajokeen saakka. He menivät sen tiensä kuin rajuilma, mutta takaisin saattoivat he tulla milloin hyvänsä ja siksi täytyi Suomessa olla alati varuillaan.
Nämä ajan tapaukset olivat yksinomaisena keskustelunaiheena sillä kirkkorahvaalla, joka pyhäinmiesten päivän aamuna oli salojensa kätköistä hiipinyt Muolan pitäjän kirkkotarhaan. Kaikki miehet olivat aseilla varustetut ja huolestuneina kyselivät he toisiltaan, oliko nähty vihollisia ja kuuluiko mitään idästä päin. Joukon keskuksena oli roteva ja hartiakas mies, iältään jonkun verran yli kolmenkymmenen vuoden, aseenaan jousi ja raskas tappara. Hänen terävien harmaiden silmiensä ilme oli luja ja hänen koko olemuksessaan ilmeni sellainen rauhallisuus, varmuus ja voimantunto, että joukko ikäänkuin vaistomaisesti ryhmittyi hänen ympärilleen, tuntien hänen läheisyydessään olonsa turvallisemmaksi.
"Mitä uutta, Teppoinen?" kysyi tuolta hartevalta mieheltä kirkkoherra matkallaan miesjoukon ohitse sakaristoon. "Joko talosi on noussut raunioistaan?"
"Kyllä tavallaan", vastasi puhuteltu, pyyhkien härmää mahtavista viiksistään. "Mutta pirttini ja omettani eivät seiso entisellä paikallaan Punnusjärven äyräällä, vaan kaukana salolla, josta niitä ei vainolainen hevillä löydä. Sinnepä minulla oli aikomus kutsua kirkkoherraakin kun vainovalkeat taas leimahtavat palamaan."
"Hm, kiitoksia vain kutsusta. Mahtaneeko sitten vihollinen vielä uudelleen karata maahamme?"
"Varmastikin karkaa, ellei täältä päin ehätetä edelle ja korvenneta sitä omassa pesässään."
"Mitäpä auttanee sekään muuta kuin synnyttää uuden kostoretken. Niin, niin, surkeat nyt on ajat ja siellähän, herra paratkoon, viruu piispammekin vielä niiden julmurien vankeudessa. Jumala meitä vaivaisia auttakoon!"
Kirkkoherra jatkoi matkaansa sakaristoon. Pian sen jälkeen kutsui yhteensoitto miesjoukonkin herranhuoneeseen. Aseensa jättivät kaikki porstuaan ja vartioina seisoi kellotapulin luukuilla pari miestä, antaen katseidensa valppaasti kierrellä ympäri syksyharmaan aution tienoon, yksinäisten lumihiutaleiden liipotellessa alas painuneelta taivaalta…
Mutta pitkälle ei ollut jumalanpalvelus ehtinyt vielä kehittyä, kun molemmat vartiat hätkähtäen hyökkäsivät luukkujen äärestä, tarttuivat kellojen siimaan ja alkoivat riuhtoa ilman mitään tahtia. Paikalla sammuivat kirkossa virren sävelet, pappi pudotti kirjansa ja kaikki syöksyivät ulos.
Puolen virstan päässä nähtiin tiheän keihäsmetsän lähenevän hiljalleen kirkonmäkeä, häviten välistä viidakon tai metsäsaarelmain suojaan. Miehet tempasivat aseensa porstuasta ja valmistuivat hajaantumaan metsien kätköön.
"Mitä, aiotteko turvautua jäniksen passiin, ennenkuin olette edes selvillä, mitä laatua väkeä tulijat ovat?" huusi Teppoinen pilkallisesti. "Nuohan tulevat Viipurista päin ja saattavat olla meikäläisiä. Vartokaamme siis tässä kirkkotarhassa ja jos he ovat vihollisia, niin tuon kiviaidan suojassa kykenemme hyvin tekemään heille vastarintaa."
Teppoisen levollisuus tarttui miehiinkin ja he jäivät kirkkotarhaan vartomaan tulijoita.
"Ho, hoi, miehet, miksi teillä on aseet käsissänne kuin odottaisitte moskovalaista?" huusi sotamiesten päällikkö kiviaidan taakse päästyään. "Onko niistä kuultu mitään täällä rajan puolella?"
"Ei ole kuultu", vastasi Teppoinen, joka tunsi kysyjän Viipurinlinnan päälliköksi, Antti Niilonpojaksi. "Mutta varuillaanpa saa tällaisina aikoina olla joka hetki."
Uteliaana kerääntyi pelostaan vapautunut kirkkorahvas sotamiesten ympärille ja alkoi vilkkaasti udella kuulumisia. "Emme tiedä niin mitään", puheli herra Antti Niilonpoika, "vaan tulimme tänne vartavasten tietoja saadaksemme. Kuulin, että täällä löytyisi joitakin rohkeita miehiä, jotka osaavat venättä. Sellaisilla olisi nyt tilaisuus päästä kuninkaan palkkoihin, jos heillä on halua ja rohkeutta lähteä vihollismaahan urkkimaan ja ottamaan selkoa heidän puuhistaan. Mutta miehen, joka sellaiseen toimeen ryhtyy, pitää olla rohkean kuin jalopeura, liukkaan kuin ankerias ja päävärkkinsä puolesta terävän kuin partaveitsen. Ja lisäksi pitää hänen, kuten sanottu, osata vihollisen kieltä sekä tuntea kaikki tiet ja sokkelot näillä rajaseuduilla. luuletteko joukostanne löytyvän sellaista urosta?"
"Jos kukaan täällä siihen toimeen pystyy, niin tuossa on mies", sanoi kirkkoherra osottaen Teppoista, joka loi katseensa alas ja näytti hieman vaivautuneelta, kun kaikkien silmät suuntausivat häneen.
"Hm, ainakin mitä ulkopuoleen tulee, on hän mieluiseni", sanoi AnttiNiilonpoika. "Mutta osaatko venättä?"
"Melkein yhtä hyvin kuin omaa äidinkieltäni, sillä viisi vuotta olen elänyt Venäjänmaan sydämessä", vastasi Teppoinen.
"Sehän joltakin kuuluu. Mutta kuinka jouduit niin kauan moskovalaisten parissa oleskelemaan?"
"Kun venäläiset viisitoista vuotta sitten palasivat Viipuria piirittämästä, veivät he minut monen muun meikäläisen kanssa vankeuteen kauas Novgorodin taakse", kertoi Teppoinen. "Minä olin silloin viisitoistavuotias nalliainen. Kun olin puolikymmentä vuotta raatanut heidän luonaan ja saavuttanut sillä välin nykyisen mittani, sanoin eräänä päivänä, kun työnjohtaja aikoi ruveta minua kurittamaan, että tämä saa jo riittää, minusta ei tule orjaa tekemälläkään. Ja niinpä löin minä työnjohtajan kuoliaaksi, kolkkasinpa vielä hänen herransakin, rikkaan pajarin sekä joukon orjia, jotka olin saanut kimppuuni, ja lähdin suinpäin karkuun. Monen mutkan ja juonen kautta pääsin viimein tänne kotiseudulleni, jossa siitä pitäin olen elänyt rauhan miehenä. Mutta moskovalaista kohtaan minussa kytee sammumaton viha ja jos luulette minun siihen kykenevän, niin olen valmis kuninkaan palvelukseen."
"Näen ja kuulen, että sinä olet tiedustelijaksemme kuin luotu", vastasi Antti Niilonpoika. "Mutta miten aiot menetellä, voidaksesi kunnialla liikkua vihollismaassa?"
"Olen kulkevinani hevoskaupoilla ja kotoisin sanon olevani Aunuksen puolelta."
"Hyvä, hyvä, ja entä milloin olet valmis lähtemään?"
"Vaikka huomisaamuna."
"Siis päätetty", sanoi Antti Niilonpoika, ojentaen kätensä Tuomas Teppoiselle. "Tästä hetkestä sinä olet kuninkaan palveluksessa ja ensimäisen palkkaeräsi saat nostaa Viipurista heti kun palaat retkeltäsi."
Kun Antti Niilonpoika oli antanut hänelle vielä erinäisiä matkaohjeita, lähti Teppoinen taivaltamaan kotiinsa Valkiamatkan kylän saloille, valmistautuakseen vaaralliselle retkelleen.
"Uljas mies", sanoi Antti Niilonpoika seuraten silmillään hänen kulkuaan. "Hänestä tulee meillä olemaan vielä paljon hyötyä."
* * * * *
"Voi surkeutta, voi!" uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava piilukeihään haava. "Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle asumaan."
Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan. Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia, keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään. Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.
Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.
Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli, levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka. Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin. Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.
Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:
"Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät kostakoon!"
Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten kimppuun kuin raju tuulenpyörre.
"Jumalan kiitos, Teppoiset", huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten, välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:
"Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!"
Kauan ei taistelu kestänyt. Viimeiset venäläisistä viskasivat aseet käsistään ja polvilleen heittäytyen huusivat armoa.
"Vai armoa! Kas tässä armo rosvoille ja murhamiehille!" huusi sissien johtaja tappara koholla.
Viimeiseen mieheen hakattiin viholliset maahan ja vangit päästettiin siteistään.
"Ja nyt oikopäätä järven yli Sarkolaan, sillä siellä peuhaa toinen viholaisjoukko!" komensi Teppoinen, työntäen verisen tapparansa vyön alle ja nousten suksilleen.
Hetkinen kuului vielä suksensuihke ja he olivat jälleen tipo tiessään. Kuin rauhattomat varjot liikkuivat siteistään päästetyt vangit luhistuvien rakennusten ja kaatuneiden vihollisten keskellä. Yksi naisista kumartui vaarin puoleen, mutta tämä ei enää nähnyt häntä, vaan mumisi itsekseen:
"Tulipas… tulipas Teppoinen ja kosti minun kuolemani… Jumalan kiitos…"
* * * * *
Lämpimästi paahtoi huhtikuun päivä ja räystäistä tippui vettä kun herra Antti Niilonpoika laskeusi linnanpihalle aikeissa lähteä kaupungilla käymään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt montakaan askelta, kun porttiholvista alkoi kuulua äänekästä sananvaihtoa ja pihalle ajoi samassa puolikymmentä rekeä. Linnanpäällikkö varjosti kädellä silmiään ja huudahti:
"Tuhat tulimmaista, siinähän on mies, jota juuri ikään kaipasimme — itse Tuomas Teppoinen ihan ilmi elävänä. No terve mieheen hyvästä aikaa. Mutta mitä uutisia sinä tuot ja mikä kuormasto sinulla on mukanasi?"
"Uutisia minulla ei tällä kertaa ole tiedossani erinomaisempia", vastasi puhuteltu.. "Mutta sen sijaan tuon minä teille tässä talletettavaksi kymmenkunnan vankia."
"Niinpä näkyy ja yksihän niistä on puettu kuin ruhtinas. Mutta missä sait käpäliisi tämän oivan saaliin?"
"Raudun kirkolla. Olin miehineni sielläpäin retkeilemässä, kun kuulin tämän pajarin joukkoineen tulleen sinne ryöstelemään. Vaaniskelin häntä pari päivää ja kun he olivat asettuneet yön viettoon Raudun kirkolle, kävin minä miehineni juoneen käsiksi ja kevensin heidät ryöstösaaliista. Tavarat palutimme entisille omistajilleen, mikäli niitä enää oli hengissä, ja pajarin alipäällikköineen toimme terveisistä tänne Viipuriin."
"Entäs pajarin muu joukko?"
"Parisen sataa heistä korvensimme erääseen pirttiin ja loput hakkasimme tantereeseen. Takaisin rajan yli heistä ei päässyt sorkkaakaan, sen takaan."
"Oivallista, sinä kunnianarvoisa Tuomas", puhkesi Antti Niilonpoika sanomaan, lyöden Teppoista olkapäälle. "Tästä on kuningas aikanansa saapa tiedon. Mutta nyt sinun on saatava kumaus reininviiniä, eikä ainoastaan yksi, vaan monta kumausta, niin että päässäsi humisee ja heiskuu. Ja sitten minä kerron sinulle omat uutisemme, jota varten sinua olemme tänne vartoneet."
Antti Niilonpoika johdatti Teppoisen sekä hänen veljensä ja orpanansa ylös omiin asuinhuoneisiinsa. Kun viinikannut oli tuotu pöytään ja niistä maistettu, kaivoi linnanpäällikkö kätköistään sinetillä varustetun paperin, levitti sen Tuomaan eteen ja virkkoi:
"Kas tässä on paperi, jossa kuninkaallinen majesteetti valtuuttaa sinut ratsumestariksi sekä myöntää sinulle verovapauden sillä ehdolla, että sinä sitoudut vakinaiseen ratsupalvelukseen ja samalla otat pannaksesi kokoon keveän ratsuväkijoukon. Siitä tulee niin sanottu tiedustuslipullinen, kaikki siihen kuuluvat miehet saavat samanlaisen verovapauden ja sinä olet heidän ratsumestarinsa. Mitäs sinä itse sanot tästä kaikesta?"
"Minä suostun ja kiitän hänen kuninkaallista majesteettiaan", vastasi Teppoinen vaatimattomasti. "Alkaahan sodankäynti muuttua jo toiseksi luonnokseni."
"Oikein, ratsumestari, ja ennustanpa sinulla olevan edessäsi monta loistavaa urotyötä", sanoi Antti Niilonpoika ja alkoi nyt sanan mukaisesti suomentaa kuninkaan kirjelmää. Päästyään loppuun lausui hän: "Tämän perusteella sinä, Tuomas Teppoinen, olet nyt melkein kuin aatelismies, ja lisäksi vielä kuninkaallinen ratsumestari. Onneksi olkoon, herra ratsumestari!"
Herra Antti Niilonpoika kohotti viinikannunsa ja tarkkasi samalla, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät vastaleivottuun knaappiin. Mutta Tuomas Teppoisen vakavilla ja älykkäillä kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia liian ihastuksen tai itserakkauden merkkejä. Hänen ajatuksensa tuntuivat työskentelevän kokonaan käytännöllisissä asioissa, sillä vallan arkipäiväisesti virkkoi hän:
"Nyt tarvitsevat mieheni ratsuja, mutta hevosia heillä on kotonaan tuskin kenelläkään. Venäläisiltä Raudussa saimme saaliiksi myöskin satakunta hevosta. Niitä tuopi osa miehistäni tänne Viipuriin ja pian he, luulenma, ovat perillä."
"Mainiota, siinähän teille on valmiit rasut, ei muuta kuin nouskaa satulaan ja karahuttakaa takaisin rajamaille", huudahti Antti Niilonpoika. "Mutta tämän yön seudun me kuitenkin vietämme täällä viinimaljojen ääressä."
Teppoinen ei kuitenkaan suostunut juominkia pitkittämään, vaan kohta kun hevoset olivat tarpeeksi asti syöneet ja levähtäneet, hankkiusi hän taipaleelle Muolaan, päästäkseen tervehtimään rakasta Anniaan ja pienokaisiaan, voidakseen sitten taas heittäytyä sodan monikirjaviin seikkailuihin. Linnasta lähtiessään istui hän nyt miehineen komeiden ratsujen selässä ja hänen veljensä kantoi lippua, johon oli kuvattu tapparaa heiluttava mies takajaloilleen nousseen ratsun selässä.
"Siinä menee Teppoisen lippukunta", sanoivat kaupunkilaiset, kun he ratsastivat pitkin kapeata Karjakatua. "Hänestähän on tehty knaappi ja kuninkaallinen ratsumestari."
Ratsujoukon perässä seurasi puolikymmentä jyväsäkeillä lastattua rekeä. Siinä oli kruunun varoista suoritettu palkkio Teppoiselle ja hänen miehilleen heidän viimeisistä ansiotöistään. Siten heillä oli hyvät tulijaiset omaisilleen, jotka saivat Muolan saloilla puutteen kanssa kamppailla. Ja niinpä he kevätillan kuulteessa iloisin mielin ja rattoisasti haastellen ratsastivat kohti syntymäsijojaan.
* * * * *
Vuodet kuluivat ja yhä jatkui hävittäväinen sota. Väliin pysyttiin kummallakin puolen lähes vuodenkin päivät alallaan, mutta sitten taas riehahti sodan liekki entistä julmemmin palamaan. Yhä uudestaan kohosivat kodit tuhkastaan ja yhä uudestaan ne taas maahan tallattiin. Ja aina säästyi salojen kätköissä siemen uuteen ihmissukuun, niin ettei maa vallan autioksi jäänyt.
Siitä lähtien kuin Suomen joukkojen ylipäälliköksi oli nimitetty Pontus de la Gardie, pysyi sotaonni yhtä mittaa suotuisana suomalaisille. Kun Käkisalmen linna oli vallotettu, siirtyi Suomen raja Laatokkaan saakka. Sen jälkeen riehui sodanliekki enimmäkseen Inkerissä ja Virossa, mutta aina väliin huuhtasivat sodan laineet vielä Suomeakin ennenkuin Täyssinän rauha sai ne tyyten asettumaan.
Loppuun saakka oli Tuomas Teppoinen ratsulipullisineen uskollisesti mukana tämän pitkällisen sodan monikirjavissa vaiheissa. Milloin hän venäläiseksi hevoskauppiaaksi naamioituneena retkeili kauas vihollismaahan ja hankki tärkeitä tietoja vihollisten aikomuksista ja hankkeista, milloin taas miehineen risteili rajaseuduilla, tiedustellen ja tuhoten yksinäisiä vihollisjoukkoja. Hänen nimensä tuli vihollisten kesken laajalti kuuluksi ja pelätyksi. Mutta turhaan tavottelivat he häntä käsiinsä, sillä hän ilmestyi aina tuhojaan tekemään sinne, missä häntä vähimmin tiedettiin odottaa. Kuuluisaksi tuli hänen nimensä myöskin kotimaassa, ja itse mainio Pontus-herra mainitsi kuninkaalle lähettämissään tiedonannoissa Tuomas Teppoisen tuottaneen hänelle suurta hyötyä Karjalanmaan vallotuksessa.
Hyvillään suomalaisten sotajoukkojen saamista voitoista tahtoi Juhana-kuningas osottaa suosiotaan sille maalle, jota hän nuoruusvuosinaan oli herttuana hallinnut. Mitä laatua tämä kuninkaallinen suosionosotus oli, sen saivat muun muassa Muolan pitäjän asukkaat kuulla kirkossaan eräänä sunnuntaina heinäkuun lopulla v. 1581. Silloin luki näet kirkkoherra saarnan päätyttyä kuninkaallisen julistuksen, jossa Suomenmaa armossa ylennettiin suuriruhtinaskunnaksi.
"Mitä se nyt oikein merkitsi se kuulutus?" kysyi kotimatkalla muuan kirkkomiehistä toveriltaan.
"No, etkö sinä pitänyt korvaläpiäs auki!" vastasi toinen. "Sanottiinhan siinä selvästi, että Suomi on nyt korotettu suuriruhtinaskunnaksi."
"Niinpä niin suuriruhtinaskunnaksi, mutta kukas se sitten tulee meille siksi suuriruhtinaaksi, sitähän minä tässä vain älpin."
Sitä ei tiennyt toinenkaan ja sitä nyt seuraavina päivinä ankarasti tuumittiin Muolassa, kunnes levisi huhu, että Tuomas Teppoinen se on ylennetty Suomen suuriruhtinaaksi. Niin suuri oli jo hänen maineensa kansan kesken, että ihmiset vastaanväittämättä uskoivat tätä huhua ja pitivät sitä varsin luonnollisena. Ja kun Teppoinen retkillänsä liikkuen taas jälleen pistäysi kotonaan, varustausivat muolalaiset kunnioittamaan häntä ruhtinaanaan. Silloin Teppoinen, asian kuultuaan, purskahti kaikuvaan nauruun ja selitti miehille asian oikean laidan. Mutta siitä huolimatta pitivät ihmiset päänsä ja kuolemaansa saakka sai Tuomas Teppoinen Viipurin kannaksella kantaa nimeä Teppolan suuriruhtinas.
Tämä talonpoikainen ratsumestari, ovela tiedustelija ja rohkea sissipäällikkö säilytti päänsä kaikissa tämän pitkällisen ja tuhoisan Venäjän sodan vaiheissa. Kun se vihdoinkin päättyi Täyssinän rauhantekoon, eleli hän jälleen rauhan miehenä veroista vapautetulla syntymätilallaan Valkiamatkan kylässä. Hän saavutti korkean ijän ja kuoli vasta Kustaa II Adolfin ensimäisinä hallitusvuosina. Hänen leskensä Anni sai poikineen nauttia edelleen verovapautta. Kauan säilytti kansa muiston tästä sen omasta keskuudesta kohonneesta sankarista, joka maamme kaakkoisimmilla etuvarustuksilla asuen oli niin tehokkaasti ottanut osaa isänmaansa luonnollisten rajojen luomiseen.
Kyösti Wilkuna.
Tuskin olivat hämäläisten ja savolaisten väliset katkerat heimotaistelut, taistelut Sisä-Suomen erämaista ja kalavesistä, keskiajan loppuessa talttuneet, kun Saimaan ympäristön savolainen asutus joutui uuteen, sitkeään veljesvihaan itäistä naapuriaan ja vielä lähempää heimolaistaan, Karjalan väestöä, vastaan. Nämäkin uudet vainot johtuivat osaksi takamaiden ja kalavesien omistamista koskevista riidoista, sillä rintamaa-asutuksen laajetessa molemmilta puolilta karahtivat sen latvat usein vastakkain pohjoisilla saloilla.
Mutta nämä uudet vihat ja kahakat johtuivat kuitenkin etupäässä niiden valtakuntain välisistä kiistoista ja sodista, joiden kesken Savon ja Karjalan rajaheimot olivat pilkotut. Ruotsin hallitusherrat isännöivät Savossa ja olivat sinne perustaneet Savon uuden linnan seutuun, jota Nowgorodin ruhtinaat väittivät omaksi alueekseen ja josta he tahtoivat työntää tungeksijat pois. Mutta Savonlinnan isännät selittivät päinvastoin itäiset ja pohjoiset takamaatkin omaan valtapiiriinsä kuuluviksi ja pyrkivät savolaisen asutuksen mukana laajentamaan sinne vaikutustaan. Ja kun hyökkäysretkiä ehtimiseen tehtiin molemmilta tahoilta, hävitettiin vuoroin karjalaisten, vuoroin savolaisten asutusmaat.
Siten tempautui näiden rajaseutujen väestökin mukaan noihin valtakuntainvälisiin taisteluihin. Kun Karjalasta oli, Käkisalmen venäläisten johtaessa karjalaisia suksimiehiä, käyty Savoa ryöstämässä, silloin täytyi Olavinlinnan soturien johtamain savolaisten aina saada kostaa — ja päinvastoin. Rajakahakat, joissa velat maksettiin samalla mitalla kuin ne oli annettu, muuttuivat siitä piankin talonpoikaisten partiojoukkojen välisiksi ryöstö- ja kostoretkiksi, joita jatkui pitkin 16:tta vuosisataa ja aivan riippumatta siitä, oliko asianomaisten valtakuntain välillä sota vai rauha. Ja mieliin iskostui katkera viha.
Tästä vuosisatainmittaisesta heimovainosta oli kuitenkin kauan säästynyt syrjässä Pohjois-Karjalan etäinen kulmakunta. Ryöstö- ja hävitysretket tehtiin tavallisesti Laatokan rannoilta Saimaan rannoille ja päinvastoin, jolloin näiden "merien" välimaat yhä uudelleen poljettiin autioiksi, mutta Pyhäjärven pohjoispuoliset tienoot jäivät siitä valtareitistä sivuun; vainolaisjoukot eivät pikaretkiltään ehtineet ulontaa tihutöitään sinne asti. Nämä Höytiäisen ja Pielisen rannat olivatkin vielä harvaan asuttuja metsäseutuja, joiden raivaajia, karjalaisia uudisasukkaita, valtakuntain veronottajainkaan käsivarsi harvoin tapasi. Ne olivat lähempänä itäistä, paisuvaa suurvaltaa, josta näihin metsäkyliin oli tuotu uskonto, papit ja kirkot, mutta sangen höllät olivat välit sillekin taholle. Miltei riippumattomana, omavaraisena yhteiskuntana oli tuo hajalleen levinnyt pohjoiskarjalainen uudisasutus elänyt vesistöjensä varsilla monet vuosikymmenet suurten, keskenään kiisteleväin valtakuntain raossa, ja tottunut turvautumaan vain itseensä. Se oli niissä oloissa oppinut panemaan arvoa verottomuuteensa ja riippumattomuuteensa ja käynyt vapaudestaan araksi.
Näin olivat asiat, kunnes kuudennentoista vuosisadan loppupuoliskolla ruotsinpuoleiset sotajoukot, tehdessään valloitusretkiä Etelä-Karjalaan ja venäläisten siellä olevaa keskuspaikkaa, Käkisalmea eli "Korelaa", piirittäessään, rupesivat laajentelemaan valtaansa Pohjois-Karjalaankin, Pyhäjärven takaisille maille. Sekä etelästä että varsinkin lännestä, Savonlinnasta päin, suunnattiin sinne nyt useita valloitus- ja hävitysretkiä, ja sotajoukkojen jäljissä saapuivat suomenpuoleiset veronkantajat pian Tohmajärvelle, Liperiin, Ilomantsiin ja Lieksaan saakka. Tulivat kyliin ja veivät väkisin, mitä ei heille mielisuosiolla annettu. Se oli outoa, se oli rajua. Erämaanlaidan rauhassa elänyt, vapauteensa tottunut väestö hätkähti ja tuskastui ensin, sitten suuttui ja sydäntyi. Se kokoontui kalarannoilleen, ajoi miesvoimalla verottajat kylistään, upotti ryöstäjät venheineen järveen, mutta se aavisti samalla pahinta.
— Mitenkäs nyt? Ruotsi palaa varmasti takaisin.
— Mitenkä sitten? Alistutaanko, vai käydäänkö kotikulmaa puolustamaan?
Näin nousivat katkerat, huolenalaiset kysymykset toistensa turvaa hakevain mekkomiesten parvesta, eikä siinä aluksi kukaan osannut toiselleen varmaa, tepsivää neuvoa antaa.
* * * * *
Liperin kirkonkylä, jossa oli Pohjois-Karjalan vankin ja väkirikkain asutus, muodostui pian erämaanlaitalaisten neuvonpitojen keskuspaikaksi, ja sinne palasi nyt pyyntimatkoiltaan eräs tämän kylän miehiä, jota hänen naapurinsa jo olivat kaivanneetkin. Hän oli Roponitsa nimeltään — etunimen on historia unhottanut — reipasluontoinen, roteva karjalainen, uuttera metsänkävijä, haluttomampi maanraatajaksi. Hän oli jo kerran ennen, muutamia vuosia sitten, koonnut kotikulmansa miehet partioretkelle. Ruotsinpuoleinen sotaväki oli näet jo silloin, heti Käkisalmen valloitettuaan (v. 1580), kulkenut Pyhäjärven rannoille ja uhannut samota niiden salotaipaleiden poikki, jotka erottivat nämä seudut pohjoiskarjalaisten kylistä. Näille metsätaipaleille ja vesistöjen välisille kannaksille oli Roponitsa silloin sissijoukkoineen asettunut vartiaksi ja ruvennut siellä valloittajaa vastustelemaan. Hänen joukkonsa oli kyllä ollut liian heikko kyetäkseen häätämään ruotsinpuoleisia pois niistä pitäjistä, Tohmajärveltä ja Pelkjärveltä, joihin he jo olivat valtansa ulottaneet, mutta pohjoisemman kotikulmansa oli hän silloin kuitenkin saanut valloittajilta säästetyksi. Siksi keräytyivät liperiläiset nytkin tämän neuvokkaan päällikkönsä ympärille.
Roponitsa, joka oli neljänkymmenen korvissa oleva, vakavakatseinen, ruskeapartainen uros, mutta liikkeiltään vielä ketterä ja tuumiltaan nopsa, kuunteli kotvan kyläläistensä hätääntyneitä tarinoita vihollisen sotaväen hurjasta menosta ja sen veronkantajain vierailusta, ja virkahti sitten:
— Nyt on syksy käsissä, ennen talvikeliä ei Ruotsi palaa. Mutta siihen mennessä pitää meidän ollakin häntä vastassa, — taikka jo hänen omilla maillaan!
— Vastarintaako siis mietit, kyselivät levottomat miehet sangen epäilevinä.
— Tietysti, mitenkä muuten. Ruotsin väki on kyllä meitä voimakkaampi, mutta sen ei ole helppo pitää tätä metsäkulmaa vallassaan, ellemme siihen valtaan itse alistu. Vai alistummeko?
— Ei alistuta, vastasi heti voimakas kaiku.
— No niin, mutta silloinpa onkin meidän häädettävä vainolainen pois rannoiltamme. Ja sen teemme parhaiten ahdistaessamme häntä hänen omilla maillaan, — verotamme nyt me kerran Ruotsia.
— Miten siihen kykenemme? kyselivät uteliaina ja jo rohkeampina salokulman miehet.
— Kengästämme keihäämme, nousemme lumen tultua miesjoukolla suksille, hiihdämme sinne, mihin meitä ei odoteta, — eivätköhän lakanne silloin vieraat meidän kyliämme hätyyttämästä.
Pian mielistyivät siihen ajatukseen huolissaan kulkeneet mutta helposti innostuvat karjalaiset ja huusivat jo kohta vastaan:
— Se on miehen tuumaa ja miehen puhetta, sinua seuraamme, Roponitsa! Peritään tosiaankin vainolaisilta velat takaisin ja eletään kerran mekin heidän varoillaan!
Niin jo uhmailivat sapettuneet miehet ja heidän äsken lamautuneisiin mieliinsä palasi uusi elämänusko. Kotikulman vapautta voidaan toki puolustaa — se oli heistä pääasia. Saapuipa siihen neuvottelemaan kapulan kutsumia salolaisia kaukaisemmistakin kylistä ja useimmat heistäkin yhtyivät heti Roponitsan rohkeisiin tuumiin.
Mutta oli sentään joukossa epäilijöitäkin. Niiden karjalaisten mukana, jotka olivat saapuneet Ilomantsista ja Pielisjärveltä saakka, — mitkä kyläkunnat olivat lähinnä venäläistä vaivutusta, — oli mies, ovelaksi ja taitavaksi tunnettu kaupankävijä ja teidentuntija, joka kohta asettui vastahankaan vetämään. Se oli Räsänen nimeltään, Luukas Räsänen, "Liukas Räsänen", mies varova ja viisas, jota itäisen kulmakunnan väki aina oli tottunut neuvojanaan kuuntelemaan, ja hän nyt kävi kokoontuneessa miesjoukossa esittämään toisenlaisia, varottavia, ajatuksia.
— Ette tunne Ruotsia, puhui tuo laihahko liuhuparta harvakseen ja ikäänkuin kuiskimalla. — Ei ole meistä yksin sen kanssa paininottoon, se meidät väljään kurkkuunsa nielasee. Meillä on keihäämme ja jousemme, he tulevat tänne pyssyineen ja tykkeineen ja nujertavat meidät maan tasalle. Ja jos vielä vastarintaa yritämme, hävittävät he kylämme sukupuuttoon ja tuovat savolaisia sijaan, niinkuin ovat jo tuoneet etelän kulmille.
Miehet kuuntelivat Luukasta epäillen eikä heidän äskeinen innostuksensa ottanut talttuakseen.
— No mitä siis Räsänen neuvoo? kysyivät he. — Pitääkö vain heittäytyäRuotsin veronmaksajaksi?
— Ehkä niinkin ajaksi, jos nuo vainolaiset nyt taas heti käyvät kimppuumme.
— Ajaksi, urahti Roponitsa syrjemmästä pilkallisesti. — Mikä meidät sitten heidän valtansa alta nostaa, jos kerran siihen olemme taipuneet.
Molemmat johtomiehet silmäilivät toisiaan syrinkarin ja käännähtivät sivuttain ikäänkuin toisiaan vältellen. Mutta kun heidän katseensa sittenkin tuokioksi sattuivat yhteen, näyttivät ne ihan tulta iskevän. Saattoipa jo syrjäinenkin huomata, että siinä oli vihaiset miehet vastakkain, kilpailu johdosta ja vallasta. Mutta salaten sisunsa vastaili Luukas entiseen tasaiseen sävyynsä:
— On toki toisiakin keinoja, jotka meidät saattavat pelastaa Ruotsin alle sortumasta. Yksin olemme liian heikot, mutta me voimme saada apua.
— Apua keneltä?
— Siltä, joka sitä kykenee antamaan, joka muutenkin sotii Ruotsin valtaa vastaan. Novgorodin ja Moskovan ruhtinaat lähettävät kernaastikin sotaväkeään tänne Ruotsia sodittamaan, jos vain sitä avuksemme pyydämme.
— Onko sitten parempi sortua sen auttajan apuun! — Näin sähähtiRoponitsa, ja kääntyi nyt kokonaan selin kilpailijaansa.
Karjalan miehet jäivät hetkeksi vaijeten miettimään tuota uutta ehdotusta. He tunsivat Räsäsen kokeneeksi, älykkääksi mieheksi ja monesta hänen sanansa nytkin olivat järkevät. Tiesivätpä he myös, että se suuri itäinen valtakunta, joka isännöi heidän maanseläntakaisia naapurikyliään Repolassa ja Aunuksessa, oli sodassa Ruotsia vastaan ja että sieltä siis todella saattoi pyytämällä saada sotaväkeä avuksi. He jäivät epätietoisiksi, ikäänkuin kahden neuvon välivaiheille.
Roponitsa huomasi sen, kääntyi taas miesjoukkoon päin ja virkkoi äänekkäämmin:
— Muistammehan me vanhemmat miehet, kuinka täällä takavuosina itäiset verottajat kävivät aittojamme tyhjentämässä. Kutsukaa nyt taas samat Novgorodin voivatat tänne — tiedätte sitten myös, minkä he avustaan palkaksi ottavat. Minä en huoli toisten enkä toisten avusta.
— Nouset suksille joka tapauksessa?
— Niin nousen, tulkoon mukaan ken tahtoo saloa omanamme puolustaa. Me olemme täällä kahden taistelevan valtakunnan raossa, siinä on meidän pysyttävä omina miehinämme.
— Mukaan lähden minä!
— Ja minä myöskin.
Näin kaikui törmältä vastaus kilpailevain johtajain vastakkaisiin esityksiin. Vieraaseen apuun turvautumatta päättivät Pohjois-Karjalan nuoret miehet ruveta itse kotikulmaansa puolustamaan, lähteä itse sortajiaan sortamaan. Kaikki olivat sen kyllä oivaltaneet, että tässä samalla oli ollut katkera kiista kahden johtomiehen vaikutuksen välillä, joiden hankkeet eivät käyneet yhteen, vaan Karjalan miehille ei enää ollut vaali vaikea. He asettuivat ehdottomasti rohkean ja suorasukaisen Roponitsan puolelle, vetäytyen syrjään liukkaan Räsäsen tarjoamasta, arveluttavasta avusta. Sydäntyneenä ja jäähyväisiä sanomatta läksi viimemainittu uskollisimpine miehineen soutamaan pois kokousrannalta, vetäytyäkseen itäisemmille erämailleen.
Mutta Roponitsa määräsi partioihin lähteville miehille yhtymisen ajan ja paikan, käski varustaa aseet ja eväät ja lisäsi leikkisästi:
— Emmekä eväitä paljoakaan tarvitse, niitä otamme itse vainolaisten varoista!
* * * * *
Talven tultua läksi siten karjalaisten suksijoukko liikkeelle, aluksi rankaisemaan savolaista asutusta siitä, että se oli auttanut Ruotsin valtaherroja, kun nämä yrittivät laajentaa valtaansa ja isännyyttään Pohjois-Karjalan kaukaisiin, ennen vapaina säilyneisiin kyliin. Se teki jo tänä ensi talvena monta retkeä, hävitti armotta Savon köyhät uudiskylät ja porhalsi sieltä taas selkien poikki Etelä-Karjalan vanhemmille, vauraammille asuinmaille, jättäen raunioita, verta ja tuskaa jälkeensä. Väliajoin vahti tämä melkoiseksi kasvanut sissijoukko oman asutuksensa rajoilla, estäen sapettuneita vihollisiaan samoamasta salotaipaleiden taa kostotöihin.
Roponitsan nimi tuli pian pelätyksi laajan raja-asutuksen kaikilla kulmilla. Sitä kammoi Saimaan saariston talonpoikaisväki, joka koska tahansa saattoi odottaa häntä vieraakseen, sitä pelkäsi Laatokan ranta-asutus ja Ruotsin hallitusherroillekin se kävi alituiseksi kiusaksi, heidän kun aina täytyi olla varuillaan häätääkseen tuon uskalikon partiomiehen yöllisiä hyökkäyksiä.
Ja vuosikausiksi palautti todella Roponitsa näin turvallisen elämän ja vanhan vapauden Pohjois-Karjalan pitäjiin. Pienet vihollisparvet eivät enää uskaltaneet hyökätä Pyhäjärven taa eikä sinne Käkisalmesta eikä Savonlinnasta näinä vuosina sotajoukkoja joutanut. Vieraat verottajat pysyivät varovasti loitolla koko pohjoisesta Karjalasta. Kotikulmansa puolustajana saavutti Roponitsa siten pian rakastetun, ihaillun sankarin maineen. Ylvästellen häntä kehuivat Liperin miehet itäisille naapureilleen, joiden kylistä nyt rupesi tulemaan sissijoukkoon yhä enemmän apuväkeä. Talonpojat kulkivat turvallisina kalavesillään ja pyyntimaillaan tietäen, että heidän saalistaan ei nyt tule vieras riistämään, ja talojen emännät rauhoittivat marjaan lähtevää lapsiaan, virkkaen: — Käykää vaikka etempänäkin, Roponitsa meitä vartioi!
* * * * *
Mutta eteläisempiä Karjalan pitäjiä painoi yhä raskaasti vieraan ies. Pitkin koko 1580-lukua ja seuraavankin vuosikymmenen alkua jatkui keskeytymätöntä sotaa noiden suurten valtakuntain, Ruotsin ja Venäjän, välillä, ja sitä käytiin usein kyllä Karjalankin mailla. Hyökkäyksiä tehtiin yhtäältä Laatokan rantoja pitkin Aunukseen saakka, toisaalta Vuoksen virran yli Viipurin rintamaille asti. Ruotsalaiset olivat jääneet pitämään valloittamansa Käkisalmen, ja sieltä he vähinerin laajensivat valtaansa pohjoiseen ja itään. Niin joutuivat ne Pohjois-Karjalan eteläisemmät pitäjät, jotka ennen olivat, vaikka heikosti, tunnustaneet Novgorodin ja Moskovan yliherruutta, heidän vaikutuksensa alaiseksi, ja näiden seutujen väestön oli isoksi osaksi pakko, mikäli se ei paennut asuinsijoiltaan, alistua tuohon uuteen valtaan. Paenneiden tilalle taas muutti Suomen puolelta, Savosta, uusia asukkaita, joilla oli sama uskokin kuin heidän isännillään ja verottajillaan, jotka sinne kirkkojaan rakensivat ja jotka siten yhä lujittivat siellä läntistä vaikutusta.
Tätä kehitystä katselivat pohjoisten pitäjäin miehet huolella ja pelolla, aavistaen, että heitä lopultakin uhkaa naapurien kohtalo. Pakolaisia saapui ehtimiseen heidän kyliinsä valitellen "Ruotsin ryöstöä", ja eräänä talvena tulvahti näitä joukottain Tohmajärveltä, joka siihen asti oli ainakin osaksi säästynyt vapaiden pitäjäin joukossa, kertoen, että nyt sielläkin Käkisalmesta tullut väki oli ruvennut tuhotöitä tekemään. Se on pannut talonpojille uuden, raskaan veron ja häätää armotta talostaan kaikki, jotka eivät mielisuosiolla maksa. Hätääntyneet olivat turvautuneet niihin venäläisiin pajareihin, joita takavuosina oli asettunut näihin kyliin. Mutta ruotsalaiset verottajat olivat savolaisten uudisasukasten avulla hyökänneet pajarien kimppuun, surmanneet heidät ja ryöstäneet talot ja tavarat sekä heiltä että heihin turvautuneilta karjalaisilta.
— Ruotsin voima yltyy, valittivat pakolaiset. — Tulkaa ajoissa avuksi!
— Kun olisi Roponitsa kotosalla! — Roponitsa oli partiomiehineen parastaikaa Savon retkillä, ja hänen poissaollessaan olivat kotiseudun miehet aina neuvottomat.
— Tulkaa, kehottivat vain pakolaiset, ja varottivat samalla: — Sama tuho uhkaa teitä kuin meitäkin, ellette ajoissa apuun käy.
Tähän hätään saapui Liperin kirkolle pakolaisten kutsumana Pielisjärveltä Luukas Räsänenkin ja hän nyt heti pani uuteen vireeseen vanhan tuumansa turvautua itäisen valtakunnan apuun. Hänen mieltään oli kauan kaivellut tuonaan kärsimänsä tappio ja hän tahtoi nyt osottaa silloin kuitenkin olleensa oikeassa. Ja nyt kallistivat Karjalan vanhat miehet hänen tuumilleen korvaansa paljo enemmän kuin silloin edellisellä kerralla, sillä uhka oli nyt heidän kotikulmiaan paljo lähempänä.
Roponitsa palasi Savosta, kuuli jo taipaleella kotikulmansa karvaat viestit ja Räsäsen neuvot, mutta hän varotti vieläkin karjalaisia vieraaseen apuun turvautumasta. Eiköhän vainolaisista taas ominkin voimin selvittäne, lohdutti hän. Siinä tarkoituksessa teki hän harjaantuneine, joskin harvoine, partiomiehineen heti verekseltään tuiman hyökkäysretken metsätaipaleen taa Tohmajärvelle, karkoittaakseen ruotsit sieltä liian läheisestä naapuruudesta. Mutta näillä oli siellä jo siksi paljo varsinaista asestettua sotaväkeä, että Roponitsan partiojoukon äkkihyökkäys tehottomana kilpistyi takaisin. Hän poltti sormensa, menetti monta miestään ja hänen täytyi rauennein toivein hiihtää takaisin kotiinsa metsätaipaleen taa, kintereillään julmistunut, kostoa janoava sotaväki. Jo paloi taloja Pyhäjärven pohjoisrannalla ja odotettavissa oli, että ruotsit kesän tultua palaavat vielä suuremmalla väellä täydentämään valloituksensa.
Silloin Räsänen lopultakin voitti. Oma apu ei enää tepsi, pakko on vedota vieraaseen, — se oli pohjoiskarjalaisille tämän viimeisen yrityksen tulos. Ja samaan aikaan, kuin hätääntyneet perheet kiireellä pakenivat kotikylistään metsiin ja kaukaisiin kalasaunoihin, läksi Luukas Räsänen parin muun pielisjärveläisen kanssa tekemään taivalta kauas Venäjälle, pyrkien Suureen Novgorodiin ja Moskovaan saakka. Luukas oli kauppiaana ennen paljo kulkenut näillä kaukaisilla mailla, tunsi tiet ja taisi kielen, ja ajettavaan asiaansa oli hän sydäntään myöten innostunut. Liukkaasti hän siis nyt liikkui sotaherrain ja virkamiesten parissa, pääsi yhä peremmäs ja yhä ylempäin puheille. Heille hän kuvaili ruotsalaisten laajenevia pyyteitä Karjalassa, kertoi, miten tämän maakunnan pohjoinen perukkakin jo oli liukumassa Ruotsin valtaan ja uskoon, sekä todisteli, että tungeksijat vielä voidaan vaivatta työntää sieltä takaisin talonpoikain avulla, jotka eivät tahdo taipua tuon uhkaavan anastajan alle. Sitä varten hän nyt pyysi venäläisiltä apua, sotaväkeä. Ylhäiset hallitusherrat kallistivat kohta korvansa Karjalan lähetystön pyyntöön, joka itse asiassa oli heille hyvin mieluinen, ja lupasivat apua.
Tuskin oli Luukas tovereineen palannut kotiin pitkältä retkeltään, kun jo kesän alussa hänen jälkiään saapui pohjoiseen Karjalaan venäläisen voivoodin Feodor Vasiljeffin johtama sotaväenosasto, joka oli pyydetyksi apujoukoksi lähetetty ja joka sopimuksen mukaan vaati talonpoikia mukaansa retkelle. Oudostellen ja hämillään katselivat karjalaiset tuota vierasta väkeä, jonka kieltäkään he eivät ymmärtäneet, vaan he käsittivät, että sellainen liitto oli nyt tehty ja että heidän nyt oli lähdettävä auttajainsa matkaan. Kysellen kääntyivät he kyllä vielä Roponitsan puoleen:
— Miten nyt, lähdetkö mukaan sinä, siitä riippuu kaikki?
Roponitsa katseli selälle ja näytti käyvän käräjiä sisässään, vaan vastasi sittenkin:
— Lähtöhän on luvattu, sanassa kai on pysyttävä! — Siksi sotaisa oli hänen luontonsa, ettei hän tahtonut syrjäänkään jäädä. — Miehet koolle nyt uusiin partioihin!
Entisiä sotaisampi, suurempi ja kirjavampi, oli se partiojoukko, joka tänä kesänä lähti Pyhäjärven takaa liikkeelle ruotsalaisten anastamaan Karjalaan, ja monet, kuten varsinkin Räsänen miehineen, toivoivat siitä retkestä ratkaisevaa ja pysyvää apua. Voitollisena tämä väki nyt retkeään tekikin. Ruotsin verottajat ja asemiehet ajettiin pois Tohmajärveltä ja Pälkjärveltä ja heidän kannattajansa, Savosta tulleet uudisasukkaat, saivat kokea ankaran rangaistuksen. Pois ajettiin lännen miehet Kiteeltäkin ja Kesälahdelta ja läheltä hipaistiin taas Laatokankin lahtien latvoja. Rohkeus kasvoi, toiveet nousivat ja rajulla riemulla jatkoivat pohjolan miehet tätä voittoisaa retkeä etelämmille maille.
Mutta retken yhä jatkuessa pitkin kesää talttui karjalaisista sentään vähitellen se riemu ja into. Heidän olisi jo, työnsä suoritettuaan, vihollisensa loitommas karkoitettuaan, tehnyt mieli palata kotikulmalleen ja ryhtyä sitä vartioimaan. Vaan heidän avukseen tullut venäläinen voivatta jatkoi menestyksellistä retkeään, ulontipa sen Salmiin ja Suojärvelle asti, jossa ei mitään vihollisia ollut, ja teki ryöstäen ja polttaen kaikkialla puhdasta. Roponitsan partiomiehet olivat kylläkin tottuneet säälimättöminä liikkumaan Savon ja Etelä-Karjalan kylissä, joista vaino oli heille kulkeutunut, mutta he eivät kuitenkaan olleet koskaan tehneet sellaista julmaa jälkeä, kuin se apujoukko, jonka mukana he tänä kesänä kulkivat. Asutus hävitettiin nyt kuin kitkemällä pois kylä kylältä, ihmiset surmattiin, olivatpa ystäviä tai vihollisia, naisia tai lapsia, — se ellotti ja karmisti pian Roponitsankin mieltä. Kun tällä retkellä saavuttiin takaisin Tohmajärvelle, jonka asukkaita alkujaan oli auttamaan lähdetty, ja sielläkin taas samaan tapaan luotiin erämaata, pysäytti Roponitsa talonpoikaisen partioparvensa ja virkkoi vihaisena Räsäselle:
— Ilmoita voivatalle, että tätä menoa en halua enää jatkaa.
— Kun kerran mukaan lähdit, saat mukana pysyä, ilkkui siihen Luukas.
— En pysy, kiivaili liperiläinen. — Tämä on mieletöntä, me ryöstämme ystäviämme, omaa heimoamme. Minne aikoo voivatta nyt?
— Ilomantsiin kuuluu aikovan.
— Ryöstämään sitäkin, — seuraatko häntä sinnekin, Räsänen, naapureitasi ryöstämään?
— Mikä auttanee. Eläkä eroo sinäkään, muuten koituu kosto sinunkin omiin kyliisi.
— Neuvo siis apumiestäsi jo herkeämään ryöstöretkestään!
— Ei hän herkeä…
Niin olikin laita. Karjalan miehet kehottivat kyllä auttajaansa jo keskeyttämään tämän tällaisen voittokulun, mutta hänpä käsittikin tehtävänsä toisin. Hänestä oli koko Karjalan kulma vihollismaata, jonka väestö oli väkinensä luopunut venäläisestä isännyydestä ja joka nyt senvuoksi oli masennettava ja kuuliaisuuteen taivutettava. Siksi hän, kerran vauhtiin päästyään, tahtoi jatkaa valloitustaan, välittämättä liittoväkensä neuvoista. Siitä sukeusi pian kiivas riita hänen ja Roponitsan välillä ja vihamiehinä he lopulta erosivat.
Liperin miehet kiirehtivät silloin suoraan taipaleitten taa kotikyliään varoittamaan, poistuivat partiojoukosta äskeisten auttajainsa uhkausten seuraamina. Ja taas tuli siellä kotona pikainen pako kalasaunoille, taas hätä ja hälinä sitä suurempi, kun kotimiehet eivät aluksi ymmärtäneet, että heillä oli äskeisten auttajainsa taholta jotakin peljättävänä.
Mutta Roponitsa asettui partiomiehineen vartioväeksi oman pitäjänsä rajalle samoihin vanhoihin murroksiin, joissa ennen oli Ruotsin vainoojaa vahdittu. Nyt oli tuonnainen auttaja torjuttavana. Ja tosiaan sinne saapuikin voivatta Feodor Vasiljeff sotaväkineen, — kiivas taistelu syntyi äskeisten liittolaisten kesken. Roponitsan täytyi heikompana kuitenkin väistyä syvemmäs erämaahan, ja voittaja poltteli nyt Liperin autioiksi hyljättyjä kyliä, kunnes hän vihdoin äskeisten liittolaistensa, talonpoikaississien, ahdistamana väistyi sieltä Pielisjokea ylöspäin.
Kaikki toiveet olivat nyt Karjalassa rauenneet, kaikki käsitteet käyneet sekasin. Avuttomuuteen vajonnut, toiveissaan pettynyt väestö ei osannut enää luottaa mihinkään — koko pohja oli pettänyt!
Mutta Roponitsa ei sittenkään toimettomaksi heittäytynyt. Hän ahdisteli yhä äskeisiä auttajiaan. Ja väistyvää vainolaistaan häädellessään joutui hän siten eräänä päivänä venevalkamaan, josta venäläisjoukko juuri oli lähtenyt soutamaan. Räsänen, joka vielä kulki "apujoukon" matkassa, teki juuri harventuneine miehineen viimeisenä venekuntana lähtöä kaislikon rinnasta. Vihaa kiiluvin silmin, katkera kiukku sydämessään, seisoivat siinä nyt molemmat karjalaispäälliköt tuokion vastakkain, — välimatka vain esti heitä asein toisiaan vastaan hyökkäämästä. Mutta törmän ja venheen väliä lentelivät edestakaisin katkerat, syyttelevät sanat:
— Sinä meidät petit, kun yhteiseltä retkeltä luovuit, huusi Räsänen venheestään. — Siitä nyt kotikulmasi palkan sai!
— Sinä olit alunpitäin karjalaisten kavaltaja, karjasi Roponitsa vastaan. — Ryöstäjän tänne auttajaksi toit.
— Ei minua ole ryöstetty eikä meidän kyliä. Olisit viisaammin liikkunut sinäkin!
— Vielä sen apusi tunnet sinäkin, niin liukas kuin lienetkin. Itke sitten!
Katkera oli se karjalaispäällikköjen jäähyväistervehdys. Roponitsa palasi siitä yhtymästä paljaiksi ryöstettyihin kotikyliinsä auttamaan niiden paenneita asukkaita taas elämisen alkuun. Räsänen taas seurasi yhä "auttajaansa", sen nyt samotessa itään päin, niinkuin hän toivoi, pois omille mailleen.
Mutta retken jatkuessa Pieliseen päin ja sen lähetessä hänen omia kylärantojaan, rupesi kamala aavistus, Roponitsan jäähyväissanojen synnyttämänä, kalvamaan hänen äsken vielä ilkahtanutta mieltään. Sillä hävitys ja ryöstö jatkui ennallaan pitkin jokivartta karjalaisten kylissä, eikä ollut apua, vaikka hän ne voivatalle yhä uudelleen kuvasi ystävien ja liittolaisten asuinmaiksi. Mies toisensa perästä karkasi jo hänen omasta joukostaan, kiirehtiäkseen edeltä varottamaan omaisiaan ja naapureitaan ja auttamaan heitä pakosaunoille. Hätä ja tuska levisi siten yhtäkkiä tämänkin vesistön varsille. Karjalaiset hajaantuivat, kaikki oli sekasortona.
Ja Räsäsen pahinkin aavistus toteutui. "Apujoukko" kulki edelleen, mutta siitä vihdoinkin syrjään jättäytyneenä seisoi Luukas Räsänen eräänä iltana yksin ja avutonna muutaman Pielisjärven rantavaaran laella, katsellen verestävin silmin, kauhu ja katumus mielessään, kuinka hänen oman kotikylänsä talot lahden takana paloivat, punaten hohteellaan syysillan synkän, harmajan taivaan…
* * * * *
Vuosia sai kuluneeksi. Pohjois-Karjalan kyliin, sekä Pyhäjärven että Pielisen puolelle, oli elämä hitaasti ja vaivaloisesti palannut entiselleen tuon suuren vainokesän jälkeen, joka oli tehnyt koko Karjalasta autiomaan. Roponitsa oli näinä vaikeina vuosina vanhentunut, hänen ruskea partansa oli käynyt harmaaksi, mutta vilkkaana ja neuvokkaana liikkui hän siltä edelleen kotikulmalaistensa keskuudessa, koettaen heissä ylläpitää elämän rohkeutta ja toivoa. Hän suojeli sissijoukkoineen yhä edelleen kaukaista maakuntaansa ryöstäjiä ja verottajia vastaan ja hänen olikin taas onnistunut pitää hätyyttäjät loitommalla, yrittivätpä he sitten tulla idästä taikka lännestä. Sillä heimosota jatkui yhä.
Eräänä talvena oli taas Savosta päin saapunut varottava sanoma, että siellä uuden linnan seutuvilla varustaudutaan uuteen veroretkeen, ja kapula oli pantu kiertämään kaikkien vesistöjen varsille, että miehen talosta tuli saapua metsäkannakselle, vanhoille murroksille, vastustamaan saapuvaa vihollista. Miehiä kertyikin joka kulmalta torjumaan uutta, uhkaavaa vaaraa, ja Roponitsa järjesti kokeneena päällikkönä puolustuksen, hyökätäkseen murrostensa takaa ilveksenä lähenevän vainolaisjoukon niskaan.
Viimeisenä hiihtokuntana saapui siihen joukko Pielisen miehiäkin ja Räsänen oli taas niiden johtajana. Ensi kerran näkivät nyt karjalaiset päälliköt toisensa tuon suuren surmakesän jälkeen. He tervehtivät toisiaan loitolta jo kylmästi; puhekkain eivät käyneet, eivät vanhoja välejään selvittämään. Ahersivat vain kumpikin tahollaan varustustöissä ja lähettivät miehiään eri suunnille vakoilemaan.
Eräänä päivänä osuivat he kuitenkin hiihtämään samaa vastamaata ylöspäin ja silloin virkahti Roponitsa kuivasti: