A. Hiki tippui Luojan l. Herran päästä, kaste karvoista l. kasvoista Jumalan. B. (Raudansyntyä): Hikeänsä Luoja hieroi, valta kaikki vahtoansa. hieroi kahta kämmentänsä.
Tilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavanKivuttarenkintaat:
Ukko vanha Väinämöinen tuolla päätähän panevi kipuisilla kintahilla — kivut kiskoi itsehensä.
Monet kerrat mainitaan loitsuissaVäinämöisen vyö, jolla useimmiten tarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rinnastetaan Neitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera.
A. [Neitsyt Maaria emonen] sivalla simainen siipi vyöltä vanhan Väinämöisen, vyöltä ainoisen kapehen! B. Tuoll' on tulta tuuvitettu, — pääll' on taivosen yheksän. tupessa Jumalan poian, vyöllä vanhan Väinämöisen.
Väinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaanLuojan kaapua.Tästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsytMaarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama:
Vaippa vanhan Väinämöisen,kaapu Kauko lappalaisen.
Väinämöisen vyöstä saavat selityksensä vieläVäinämöisen vyölappu ja solkiKäärmeenluvuissa.
A. (Käärmeen pursto on):Väinämöisen vyölapusta.B. Solki vanhan Väinämöisen,vyölappa pojan Kalevan.
Olettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin Kalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme ymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa Väinämöinen välistä tulla kertosanaksi itsePirulletaiÄijän pojalle.
A. Pirun piilien nenässä, vasamoissa Väinämöisen. B. Äkähäsi Äijön poika, väkähäsi Väinämöinen!
Sekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin loitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on länsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuomalainen.
A. Jeesuksen syämen kerä.Väinämöisen polvikyrsä.B. Syöjättären syänkäpynen,ison kyrsä Väinämöisen.
Väinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon otettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja poikansa. Ilmeisesti Neitsyt Maarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna:
Vanha muori Väinämöinen, älä kipuihin kiirehi!
Sama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi.
Vanha ämmä Väinämöinensuonisykkyrä sylissä.
Myös meren lakaisijana esiintyyakka vanhan Väinämöisen.[135]Eräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana:
Vaan Katri kipokaponen,veen emosen vanha piika.
Jälkimäinen säe on alkuaan kuulunut:Väinämöisen vanha piika. Samassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin toimivana Luojan piikana:
Oli piika veen emonen, otti kopran kuontalosta.
Jos veen emonen tässäkin on luettava:Väinämöinen, niin osoittaa se nimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat monikolliset Väinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn niittäjinä:
Oli ennen neljä neittä,koko kolme Väinämöistä.
KantasanastaVäinämuodostettu naispuolinenVäinätär eli Väinötäresiintyy samoin kuin Väinämöinenvyönomistajana.[136]
A. Tulen synty taivosesta —vyöltä vanhan Väinöttären.B. Syöjättären syänkäpynen,Väinättären vyön alainen.
Edellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s.o. Maarian, toistensa rinnalla. Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle omistetun Väinämöisen nimityksen muuntanut naispuoliseksi.
Maariaa edustavanKivuttarenkertosanana esiintyy joskusVäinän tytär.
Kattila on Kivuttarella,pata Väinän tyttärellä.
Maariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinenVäinäsen tyttö, joka tulen valtaa käsin vähentää.
Niinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan pyydettyVäinän tyttö:
Väinän tyttö väljä — vettä vänkille vetäise yheksästä lähtehestä!
Vellamon neidon onginnassa pyydystettyVäinän eli Väinön tytär eli tyttö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (< Vetramon?) neidiksinimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä onVuojola eli Vuojela.
"Sano Untamo unesi, Väinän tyttönen makuusi! missä Vuojola elävi, Väinän tyttäret asuvat?" — "Tuolla j.n.e. Selässä meren sinisen, kirjavan kiven sisässä, siellä Vuojela elävi."
Väinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää sen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen merensaaren neitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa virolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansameren neitonenja saa kertosanakseenkalamiesten kaponen. Setukaisten kosintarunoissa ilmaantuvaVäinä eli Väänä tütäron selvästi maantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen rinnalla mainitaanKuiva eli Koiva(Väinän sivujoki, saks. Aa),Narva ja Riia tütär ynnä mere tütär, joka tässä yhteydessä on merenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinenMana tütäron harvinainen ja tilapäinen lisäkerto.
Samoin kuin Väinän tytär on myösVäinän eli Väinön poikavoitu käsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se yleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan selville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan yksityiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat Pohjanmaalla.
A. Väsi vita(!) Väinän poika!Väinästä sinun väkensi,Väinähän sinä vähenet.B. Vesi viita Väinön poika,siniviittasen sikiä!Kyllä mä sukusi tieän.C. Vesi viitto Väitön poikaSinervättären sikiä!Vesi Jortanin joesta.D. Vesi viitta Väitän poikaVesiviittasen sikiö!E. Vesivitta vaaran poika,vuoen vuoressa maannutkauan kalliossa levännyt,joen Jortanin sivullaEevan, Aatamin eessä!F. Siniviitta vaavan poika,Siniviitalan sikiö!
Myös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa.
G. Vesi viitta Väinön poika.Hiitosen vihasikiö!Söit suot, söit somerot.H. Vesi viitta Vainon poika!Söit vettä Kalervon poika.I. Vesi viitto Vaiton poika!Söit kivet, apoit somerot.J. Vesi viitta Vaitan poikasuo viitta Kalevan poika!Viikon vuoressa makasit —söit kivet, tapoit someretvettä synnytellessäsi.Vesi kirposi kivestä.K. Vesi viitta Väinön poika,Suoviitta Kalevan poika!Vuorest' on sinun sukusi.Tämä on vesi Juortanista.L. Vesi viitto Väijön poika,Luo viitto pojan Kaleva!Söit kivet, nielit somerot.M. Vesi veitto vein on poika,Suvitto Kalevan poika!N. Vesi Hiitto Väinön poika,Syö viitto Kalevan poika!
Suomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen.
O. Veen tytti viitta Väinämöinen, pieni mies, mykyräparta, vein vuoresta herutti. P. Vesi Hitto Hiitten poika, vettä vänkille vetäös!
Ensinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, vedenhaltiako, "vesiviitta Väinän poika", vai itsevesi, jonka määreitä kaikki seuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman alkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua.
R. Vesiviitta Väinön poika, kosken poika kolmipäinen! S. Vesiviitta Väinön poika, limaparta, ruokopaita! T. Veenviitta Väinämöinen läpi aaltojen ajaja! U. Loveatar luonnon vaimo, vesiviitta lappalainen!
Mutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu kristillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan ja Aatamin, s.o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa, kunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan Neitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös yhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu lähteneen.
Vienanpuolisen kertosäkeensuo viittayhteenluettuna ei tuota ymmärrettävää mainesanaaKalevan pojalle. Täytynee siis päättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosanasuo, joka on saanut seuraavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: "suo viitta Kalevan poika", ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se voi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa kertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti: "siniviittasen sikiä".Siniviiitasenja siitti vääntyneenSiniviitalansijalle näemme tulleen jälkiosan kadottuaSinervättärenja edellisen väistyttyä pääsäkeen alkusanan tieltävesiviittasen.
Kertosäkeensiniviittasenvaikutuksesta on toiselta puolen pääsäkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsaviitta, jonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai kuullutvita ja vitta, myös viitto ja veitto. Jälkimäisen olen koettanut yhdistää veljen runolliseen nimitykseenreilo, jonka kenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestävetro. Mutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollutv, sillävesijaVäinäsanojen välisenä on se hyvin voinut joutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi.Viittosanan sijalla tavataan pari kertaaHiitto eli Hitto, samoinkuinHiitosen viittasenasemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin tutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle.
Mutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisenaLonkan kylässäVesi viitto Väinön poikaja itse Vuonnisen kylässä:
Vesi liitto Laiton poikal. Ves' oli liito laito poika.
Että Väinön edellä käyvä sana on ollut -toloppuinen, osoittavat sen väännöksetVäitön ja Vaiton. Jälkimäisestä edelleen vääntynytLaitonedellyttää, että etsittävä sana on ollutlalkuinen. Lähinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaalieto, joka onLemminkäisen eli Lemmin pojanvakinaisena määreenä. Kysymyksessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi siinä tapauksessa:
Vesi lieto Väinän poika, siniviittasen sikiä!
Jos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väinön pojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen esitettyihin Vedenluvun säkeihin:[137]
A. Vesi on poika Vuolamoisen.B. Vesi on Hiisi Vuojolatar.
Samoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eliVäinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi.Suomenpuoliseen kertosäkeeseensiniviittanenon yhdistettävä kultiatiputtavan Kalervon pojan mainesanasininen viittasekä kähäräpäänKalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe:
A. Siniviitan juomingissa.B. Siniverka juomingissa.C. Kirjaverkojen veossa.D. Kirjoverkolan veroilla.
Vielä on huomattavasalapoika Väinämöisen, jonka Lencqvist esittää vedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan:
Nosta miekkasi merestä,lapiosi lainehista!
Vastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkinsalapoika Väinämöinen, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa. Itäsuomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa toimii miekan merestä nostajanavakaa eli itse vanha Väinämöinen, samoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä mainitaanVäinämöinen äpärilapsi.[138]
Väinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin, kuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti on nimetön "sinä" puhuteltuna ja itäsuomalaisissa usein nimetön "minä" toimivana.
Ettäsalapoika Väinämöisenvoi esiintyä muussakin kuin veden yhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun alku-säkeesen:Pakkanen Puhurin poika. Sitä myös vastaa Niukahdusluvussa puhuteltusalapoika Vuolervoinen, s.o. Vuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.[139]
Väinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava paikannimeäVäinölä. Sen olemme tavanneetVuojolan, s.o. Gotlannin, kertosanana sekäUlappalanpääsanana. Sitä olisi niinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa myösVäinön (< Väinän) vedenmainesanaväljä. Siitä on Venäjän Karjalassa siirryttyVienan (l. Vienon)vesille,[140] kuten rinnakkaissäkeen Saksan salmet, s.o. Juutinrauma, todistavat.
A. Lapin laajahan lahelle,[141]Väinön väljähän vetehen.B. Saksan salmilla syvillä,Vienan väljillä vesillä.
Huomattavin onVäinölän eli Väinälänja Väinön yleinen käyttäminenLuotolankertosanana Lemminkäisrunossa.
A. Luotolahan lankolahan,Väinöläh sisärihinsä.B. Luotolahan lankoihinsa,Väinöhön anoppihinsa.
Luotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Agricolan mainitsematluotolaisetasuivat, omistaen kristinuskon kauan ennensuomalaisia, jotka "manterissa asuivat". MuttaHuotolassa, s.o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten mainitaanSaarenkuninkaana,Saarella asuvana ja Saarelaisena. Luotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikastaSaarialasta. Tämä paikannimi muodoissaSaariola eli Sariolaon Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä joutunut kertosanaksiPäivölälle. Päivölän alkuperäisemmän kertosanansotajoukon ja Saariolansekaannuksesta on muodostunutSaarijoukko.Sariolamuodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksiPohjolalle, eikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin Pohjolan kansanomaisen kertosananSarajahansijalle.
Jonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saaKaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan VetrikanKaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaanSaareen. Saarelta,joka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä,Kaukamoinen edelleen pakenee:
Syvimmälle Ruotsinmaata,keskelle Viron taroa.
Nämä säkeet eivät voi olla venäjänkarjalaisen runolaulajan sepittämiä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne osoittaisivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu runollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa. Vuojelan kertosanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin Gotlannin puolelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi tietysti lähinnä ajatelleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen kronikassaan nimittää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia liiviläisiäLyvones Veinalenses. Kantasanaaväinäei Suomessa kansanpuheesta tunneta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan "leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen" merkityksessä.
Mutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoittavana erisnimenä että yleisnimenä:Veina-jõgi, Veina-meri, suur vein, 'ulappa',Saaremaa-vein, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkielessävenamerkitsee "salmea, leveätä virran suuta"; Väinäjokea nimitetäänRiga veena, 'Riian väinä'.
Väinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella asujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosanaUvantolainen eli Uvannon sulho, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan vaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on osoittanut.
A. Tulevaksi Väinämöistä, saavaksi Uvantolaista. B. Saavaksi Suvantolaista. C. Kunne lähet vanha Väinö, suoriat Uvannon sulho? D. Suorisi Suvannon sulho.
Kantasanaauvavastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapinuvve, joka merkitsee "tyvenesti virtaavaa jokea".[142]
Yhtä hyvin kuinSaarelainenvoi Väinämöinen olla inhimillisen sankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut yleisnimestäväinä, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä Turkua Maskussa miehen sukunimenäVaeinolaynen.
Tähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muutamia, joiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle tutkimukselle.
Kalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettuUntamo eli Unto.Molempia muotoja on länsi-Inkerissä paikallisiksikin käsitetty.
V. Mikä Suomessa yleni, se yleni Untomaahan. B. Mikä Unnossa yleni, se kasvoi Untamoksi.
Kalervon mukaan vääntyneen muodonUntermosäkeessä: "Untermon sota tulee", eräs laulaja selitti merkitsevänRuotsia. Mutta muilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merkityksessä ole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä länsi-Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kiertänyt runo on sillä puolen viimeksi joutunut.
Jos Untamon yleneminenSuomessaon runoon alkuperäisesti kuuluvaa, niin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemminkäisrunoihin joutuneen säkeen toisinnot:
A. Suuhun Untamon susien.B. Syöä Suomelan susien.
Latvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan kertosanaksi ensinVäinölänja sittenUntamolansekä liittänyt yhteenUntamon ja Väinön tyttösen, joilta tiedustellaan, missä Vuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttääUntamoista Väinämöisenvastineena.
Tämä on itku Väinämöisen, urajanta Untamoisen. — Mitä itket Väinämöinen, kuta Untamo uriset?
Mutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan tunne. Viimeksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: "uriset Uvantolainen".[143]
Vielä on huomattavaUnnonyleinen ilmaantuminenVennonkera samassa säkeessä.
A. Soitti Unto, soitti Vento, soitti viisi velloani. B. Ajoi Unnon kylpemähän, ajoi Vennon kylpemähän. [Kylpi Unto, kylpi Vento,] kylpi viisi velloani, seitsemän sisaruttani. Jäipä Unto kylpemättä, Unnon vasta hautomatta. Unto suuttui ja vihastui. C. Kylpi Unto saunassa, kylpi Unto, kylpi Vento, kylpi Luoja lapsinehen, Jumala perehinehen. D. Tuli tie iänikäinen — käyä Unnon, käyä Vennon, käyä Luojan lapsinehen. E. (Kalervon pidoissa): Joivat Unto, joivat Vento, moni mies, moni molotsa.
Unnosta erikseenVentotavataan Siikasenluvun säkeessä: "Onnen ohrat, Vennon vehnät", jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen kertosanana.
Jos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea sankarinnimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin joen nimittäminen Vennon lähteeksi.
A. Mistä vettä, kusta vettä, vettä Vennon lähtehestä, vettä Jortanin joesta, pyhän virran pyörtehestä. B. Vesi Vennon lähtehestä, jalan juuresta Jumalan.
Samoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänäTuonen häränkera vaihtelevamustakylki Vennon härkäsekä puiden kylväjän Sämpsä Pellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjämustaposki Vennon härkä tai Vennon härkä Uljamoinen.[144]
Setälä selittääVennonvoivan olla väännöksenVäinänsanasta. Parissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykinVento ja VentolainenVäinän ja Väinämöisen sijalla.
A. Vennon väljille vesille.B. Vyöstä vanhan Ventolaisen.
Mutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan syrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä.
Sankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitullasotijalonvastineellaVennon joukiolla. Tämän toisintomuotoVerran (< Vetran?) joukiohoukuttelisi olettamaan, että myösVennon eli Vennänolisi väännös alkuperäisestäVetranmuodosta. Muutamassa Lemminkäisrunossa mainitaanVentolan veräjäsekäKuntolan kuja, joka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta muuntunutUntolan kuja. Edelliseen on verrattavaveitikan, s.o. Vetrikan,veräjäynnäVietolan(< Vetrolan?)veräjäja jälkimäiseenKurttolan kuja, jota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksiUrttolan ja Utrolankujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja:Vetra ja UtrasekäVento ja Untotoisistaan erillään, ainakin niin kauan kuin jälkimäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä.
Huomattava on vielä, ettäVietrikän"verevän pojan" sijalla länsi-Inkerissä joskus tavataanUntero"utala poika". Pohjois-Inkerissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun tiedustelussa, sotaanlähtevä Anterus:
Anterus korea sulho, sulhon kauppa kaunokainen uhaten sotahan läksi, tinatuppi tappeluhun, tinatuppi, vyö hopea, [miekka vyöllä heltukainen,] parta kullan palmikoissa, pää kullan ripalehissa.
Tämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin vanhoilta ajoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti Anteruksen ylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alkuperäisen nimen syrjäyttänyt. AinakinVipusenkertosanana ja määreenä käytettyAnteroon myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on Vipusella kertona sankarinnimiLemminkäinen.
Poika virsikäs Vipunen, luottehikas Lemminkäinen, tuo viruvi virsissähän, luottehissahan lahovi. Jo viikon Vipunen kuollut kauan Antero kaonnut, [vipuja virittämästä, ansatietä ahtomasta].
Mahdollisesti onAnteronsyrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska sen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa onuntelo. Siinä "viisas vintti Lyyrätyinen" venettä veistäessään uupuu kahta sanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venäjän Karjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat. Mutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on veistäjänävirsikäs Vipusen poika. Samoin välistä Vienan läänissä tämä poika hakee sanat vatsastaVipusen vanhan.[145] Runon ajatuksena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puuttuvia sanoja isä-vainajaltaan.Viisahan Vipusenpojan kohtaamme kerran Vienan läänissä veitikan (< Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä alkuperäisen surmaajan "kaunehen Kauko pojan" kanssa. Lemminkäisen rinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauksessa, että hänellä on muitakin sanoja:
Vakassa Vipusen poian,lippahassa Lemminkäisen.
Vielä mainitaanVipusen poikamuutamissa Pohjanmaan Tulenluvuissavalkeanpuhuttelunimenä.
Valkea Vipusen poika, tuli kulta aurinkoinen, aurinkoisen poianpoika, Auringottaren tekemä.
NimiVipunenon yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu sanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin ratkaistava.
Vienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijallaVironen, jolla on kertosananaKalkkinen. Virolainen viisas poikaInkerissä on usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa tavataan runossa Ristitystä metsästäUdres ja Vidrespojan asemesta kerranVirelemas virsitarka. Tästä nähtävästi vääntynyt on länsi-inkeriläinenVille lammas"aivan viisas" eli "viisin tarkoin", s.o.virsitarkka.
Ville lammas poisikkainen, Ville lammas viisin tarkoin viisintarkoin, maan kavala, tiesi kuun, tiesi päivän. tiesi tähet taivahasta, meren pohjasta somerit.
Samassa inkeriläisessä Kultaneidontaonnan muodostuksessa, jossaIsmaroilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kertosanana useinAartsalainen, Artsalainen, Atsarlainen, Aatsalainen eli Atsallainen. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei voinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan nimen.
Tuohon seppä seisattihen, asettihen Artsallainen.
Tämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi t:n ja s:n vaihtuneen, niin kenties saattaisiAartsalaiseenyhdistää Turunpuolisen nimenAiristo, jota vastaava ruotsalainenErstantavataan myös Tukholman puolella ja on selitettyErikstadiksi. Mutta puhumattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin selityksiä, on toisenlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama, mahdollinen olettaa, nimittäin Arisalainen < Tarsalainen. Eräässä Tulensynnyn toisinnossa kerrotaanTarsilaisenpolttamisesta veneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan.
Tarsilainen poltettihin venehessä vaskisessa, purressa rautapohjassa; sen kypenet kylvettihin.
Ilmeisesti tämän muunnos onTarnalainen, joka mainitaan rinnakkainLemminkäisenkanssa.
Tapettihin Tarnalainen,leikattihin Lemminkäinen.
Samaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarjalaisissaHäärunoissa käytetyt nimityksetTervulainen, Teinulainen,Tenhulainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen,[146] joidenkertona onOsmolainentai joku sen sijalle asetettu sana.
A. Mistä tiesit Terheläinen,hyvä Osmo tien osasit?B. Terholainen, Osmolainen.C. Teikamoinen, Osmolainen.D. Tenhulainen, Onnen mykrä.E. Tervulainen, ojan rotta.[147]F. Mistä tiesit Teinulainen,äkkioutonen osasit?
Oletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarjalaisessa Kilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva "heleä"Hermantoinen eli Heimandroinenynnä kosintaan lähtö "punapaula"Helmandoihin. Tähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan kertosanoista:Hellervo heleäviitta. Äänteellinen yhtäläisyys johtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaanHermanarikin, jonka vallanalaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä mahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitysHermandroinensamalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimityskorol'venäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa runossa.[148]
Lopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on käytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa neidon viettelijäUdresmääreetkuu sulane, päevä poega. Sama "kuun renki, päivän poika" esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim. vakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheuttaman tulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toisinnossa, missä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina "Riiasta ritarin (ridali) poika, Pärnusta päivän poika".
Inkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy useinpäivän poika valkeainen, joka:
Satuloi sata oroa satoihin satulavöihin, tuhansihin valjahisin, sata jousta jou'utteli.
Parannettavan kunnioittavana mainesananapäivän poika eli lapsikäytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa:
A. Neitsyt Maaria emonen, tuo on vasta tullessasi! — Päivän laps' on päästettävä. B. Päästit kuutaman kehillehen, päästit päivän takana, päästele sinä päivän lapsi! C. Mistä vettä tuotanehen? Vettä virrasta Jumalan, pyhän Jortanin joesta — kultaisella kuppisella vaskisehen kattilahan päivän poian päätä pestä!
Pestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein suomenkarjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen heinien tuhkista tehdään poroa:
Päivän poian päätä pestä, kuupojan kurikkoa pestä l. silmiä hyvän sikiön.
Ampiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet:
Poika päivän naitettihin,Kuukehotar kihlottihin.
Päivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimityssolnishko, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut.
Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen rakentajina Pohjanmaalle:Soini[149] Limingan tienoilla, nimetön Pyhäkosken luona jaHiisiKajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen, kutenVäinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen. "NäidenKalavan poikienkera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat."
Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta, jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on muinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.
Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta ja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys (r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37), Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.
Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin kertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin — monen mielestä ehkä liiankin ankarasti — on eroitettu kaikki, mikä vain voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena. Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä, epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista Edda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden ynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain mukaan.[150]
Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli itsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin "Saaren vanhimman eli kuninkaan" meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen sodankäynnistä:
Hopeankana halulla,kullankana tarpehella.
Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan lähtemästä:
En huoli kotioloista, juon ennen merellä vettä melan tervaisen terältä. — En huoli kotieloista, jos markan suasta saanen parempana sen pitelen.
Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen toverinsaTeurin eli Kuuron[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka vasta oli nainut nuoren naisen:
Jalan kenki kiukahalla, toisen kenki lattialla, veräjillä vyötelekse, ulkona kävystelekse.
Tähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille lausuttu muistutus:
Ahtiseni velloseni, muistatko kuin sotia käytiin, tuhat päätä turmelimme, sata päätä tappelimme?
Erinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-, osittain sukulaissuhde. Veriviholliset Kalervo ja Untamo esitetään veljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tappama Vetrikka on hänen "tätinsä lapsi"; Lemminkäisen ottavat Luotolassa hänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat hänen miekastaan surmansa.
Väinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiintyvät toisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä sotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen perustus. Sankarirunoon kuuluvana on myösSampo, josta jo puolisataa selitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi, kun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä on eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu. Näistä jälkimäisistä on huomattavinkirjokansi, joka tavataan Sammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä suomenpuolisessa katkelmassa.
Paikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen Pohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein toisinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi myös "Pohjanmaaksi" ja Pohjolaa "saviharjuksi", jonka kylvön ja kynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on länsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä. Muutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan kertosanana "nenä vankka[152] Vuojolainen". Jollei tämä säe ole tilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä liikkuvien suomalaisten merisankarien suunnitelleen ryöstöretkensä Itämeren kaupan keskukseenVuojolaaneli Gotlantiin, jossa verrattomasti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että byzanttilaisten rahojen aarteista on löydetty.
Suomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat monipiirteisen ja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan "vanhoiksi", toisia "nuoriksi"; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva. "Kaunis" on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, "verevä" Vetrikalla, "riski" Riion pojalla ja "liioin voiva" Ahdilla. Vapaan uroonpitkät, kiharaisut hiukseton Kalervan pojalla.
Kalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan onverkaviitat, joiden väri on joko "punainen" tai "sininen" tai "kirjava". Melkein kaikkien sankarien mainitaan käyttävänmiekkaa. Aseensa heraudanseppinäitse osaavat valmistaa. Heillä on myösratsuja ja aluksianimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljonmaita. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen muistoihin, nimenomaan kasvitarhaviljelys liittyy Osmon nimeen.
Kullasta ja hopeastarikkaitaovat Kaleva, Ismaro, Ahti ja virolaisen runon Rego.Orjiapitävät Untamo, Ismaro ja historiallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen ominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan Kaukamoisen Saarella vietelleen "sata neitosta, tuhat morsianta".
Vankkoinaoluen juojinaesitetään monet sankareista. Ahdilla on olutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivatoluenseppinä, sillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa,kahjaa.
Uhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa oli heidän luettavaluote, joka sana johtuu skandinaavilaisestablót'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimituksen aikana esitettyä laulua, mikä merkitysluetesanalla on ollut lapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella.Luotteenkertosanoja on virsi jaluottehikkaan virsikäs. Siinä "Ukkovirressä", jonka Sämpsän runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta uhrilaulusta.
Koska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös parantajina, tulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit tässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen kilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin "pyhät sanansa", peräyttää "lausehensa".
Vaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia pakanuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista lainattuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien muinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista 10:nneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista naista, joka osasi esittää loitsintaan (seidr) tarvittavia lauluja, n.s. haltiankutsuja (vardlokkur). Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei tosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoisia lauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan laulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kauniimpaa kuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsintaistuimelle naisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen lauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli suuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta loitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä muodoissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät olivat niiden "seppiä" (galdarsmidir). Loitsulaulun ohella käytettiin riimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimirún, jonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielenrûna, 'mysterio', on taikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavallarunosanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa kirjallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys.
Sankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten kartanoissa suuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli kunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme päättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet omia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa.
Että suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla, todistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi-Suomessa ne eivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirtymistä rautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta.[153] Rautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitseminen raudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa arvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän maineensa oluen seppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen.
Useita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilaisesta kielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikannimeä on selitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomenkieleen tullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa siitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandinaavilaista verta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudessaankin on rotusekoitusta.
Länsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija Alfred Hackman seuraavin sanoin: "Suomalaisten heimojen siirtyminen Suomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on tapahtunut viimeistään neljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä maahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. — — Nämä kulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet tulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta heitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voimakasta aseellista vastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppailua suomalaisien leviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan löydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnollisesti ei ole käyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös suomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista asutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maanvalloituksen tuloksena Siirtyminen Itämeren maakunnista on suoritettu hitaasti, useamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä päättäen on vielä myöhemmällä rautakaudella, vuoden 700 jälkeen, suomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain, kuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset jättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä puolen Suomenlahtea. Siten on rautakauden kuluessa heidän joukkonsa Suomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he, olematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään saavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan sulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä."
Viimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa paikassa lausuu: "Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä viikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä suomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne ovat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi asettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten kanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat maahan asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat saaret ja rannikkoalueet."
Suomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla todistavat, että nämä 1000-1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi-Suomen ja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten, satakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastuspaikoille, joista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esimerkkinä Uudeltamaalta onPorkkala, joka tunnetaan jo 1200-luvulla satamapaikkana muodossaPurkala, 'laivan purkauspaikka', ja sen luona olevaTavastfjärden, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on huomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimiHvittisbofjärd, 'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainittakoonMustasaari, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosituhatta oli vielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen väestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista vanhemmasta suomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla.
Kysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väestöä on voinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseuduilla, jonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuitenkin toisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että verrattomasti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta sulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa yhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten germanilaisten jälkeläisiä osittain on myös nykyisessä ruotsinkielisessä väestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta varmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten kanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska kaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat suomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, "on aivan epäilemätöntä, että suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön pääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandinaavilaisten kansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakaudella tapahtunut".
Vielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n.s. viikinkiajalla Suomeenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia soturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan perustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A.M. Tallgrenin Kaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa tavattiin skandinaavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan poltetun suomalaisen naisen koristeita.
Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.
Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista Suomen rannikoille.
Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut sankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden sepittäjiä (virsiseppä, virret takoi). Tämä todistaa, että nekin, joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen, ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.
Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin säädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden, luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa suomalaisen kirjakielen.
Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa, kätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.
Runollisia nimenmuodostuksia
Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella -tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti miespuolinen.
Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä, näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on Savosta vuodelta 1692.
A. Rauta on colmen jaettu:Kassari kiutarille,Miekka melveterille.Sirpi kaurietarille,Kirves iskieterille,Kassari kiutarille,Keihäs syöxeritille,Muut raudat muruttarille,Veitzi vijlieittille.B. Viikate Virottaria,Sirppi Siikaattaria,Kassara Kavottaria,Veitsi Veikaattaria,Kirves Killahattaria.
Kirves on eri toisinnoissa jokoIskijättäriä, Killahattaria(vrt. killahuttaa, 'panna kumoon') taiKöykkäyttäriä(vrt. keikahuttaa), taikka myösKivuttaria. Kassara on samoinKivuttaria(ikäänkuin kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden muunnoksina lienee pidettäväKivettäriä ja Kavottaria, taikka Kalattaria(vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi onKauriettaria eli Kauru[h]uttaria(kauriita, 'koota sirpillä') taiSiirattaria(vrt. siera, 'kovasin') eliSiika[h]attaria. Viikate onViilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä. Virottaret johtunevat Lapsenpäästörunon säkeestä: "tuo'os viikate Virosta!" Veitsi taas onViiliättäriä, Veika[h]attaria(vrt. veikata, 'ylvästellä') taiHelppeyttäriä. Vielä omistetaan miekkaMeluattarille, keihäsSyöksijättärilleja muut raudatMuruttarille. Viimeksimainittu nimi saa selityksensä muunnoksesta:suomuro Murottaria, joka, samoin kuin tähän kuuluva "rauta Ruostehettaria", tavataan liittyneenä toiseen säeyhteyteen.
Aa. Hurus Väinän tyttäriä,Lemmas laukan hattaria,suomuro Murottaria.Väinästä sinun väkesi.Ab. Hurus naisen — lemmes lengan —B. Rauta Ruostehettaria,höyhenes Panuttaria.Maa isäsi, maa emäsi.
Mainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myösKäärmeen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa.
C. Ruotus Väinän tyttäriä,Höyhenes Panettaria.Maa ota omat vihasi!D. Höyhennys Panottaria,Lemmäs Lautahattaria,kohun kantoi kaksikuisen.Ea. Munnu silmän tyttäriä,Höyhenes Panuttaria,tuo'os hyytä Pohjolasta!Eb. Nunnus ilman tyttäristä.Fa. Hynnys ilman tyttäriä,Höyhenet Panuttaria,Lemmet Laukahattaria,alkoi tulta tuuittoa.Fb. Heimusilmän tyttäriä,Höyhenis Vanutavia,Lemmen lauta hattariaalkoi tulta tuuitella.
Nähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien luetteloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä toisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja Ea).
Säkeestä: "Munnu silmän tyttäriä" (Ea) on Ganander johtanut Munnu nimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli silmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castrén. Mutta jo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jakanut (Eb): "Nunnus ilman".Ilman tyttäriävastaavat kertosäkeessäPanuttaret. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian sijaisnimityksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan hyytä.Nunnusolisi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaanTunnutar; siinä tapauksessa voisiHynnys(Fa) olla väännös, johon kertosanaHöyhenesolisi vaikuttanut.
Höyhensanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimityksessähöyheneukko. Myös on siitä muodostettu -tärpäätteellä haltia.
Höyhetär penin emäntä, Ahavatar[154] koiran alku, lyö löyly penin nenähän, vainu koiran sieramehen!
Höyhetäron kuitenkin tässä samoinkuinHöytöri"metsän emäntä" selitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännöksiä.HöyhenesNeitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä asetettava sen höyhenen eli sulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta.
Toisen säeparin ensi sananHuruson Setälä lukenutHurvusselittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi.Väinän tyttärenhän pitää veden haltiattarena, samoin myös lukemansaLaukahattaren, jonka johtaa sanastalauvas, 'virta'.Lemmassana tällä paikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun haltiattaren.
Epäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa ollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista.LemmäseliLemmessanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä. Toisintomuodotlaukan hattaria(Aa) jaLautahattaria(D, Fb) saattaa tietysti yhdistääLaukahattariksi(Fa), omaksumalla edellisestä k:llisen ja jälkimäisestä n:ttömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen sovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n- ja jälkimäisessä -t-alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksilautan hattaria, joka on samanlainen yhdistys (lautta-hattara) kuin Kivenluvun säkeessä: "huoran hattaran vanuma". Lemmestä vastaavanLemmettärenrinnalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussaVattarattaren.[155]
Lemmettären liekuttama,Vattarattaren vanuma.
Tätä selitystä vielä tukee toisintomuotolengan hattaria(Ab), missä hattaran määreenä onlenka, jota vastaa Lönnrotin sanakirjanlenkka'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana(flikk)slänga, 'tyttö letukka'.
Vaikeampi on päättää, onko pääsäkeessäVäinän vai naisen tyttäriäpidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jälkimäisen sijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanastaVäinästä. Naisen tytärhyvin soveltuulautan hattaranvastineeksi joko yhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä tapauksessa olisi Hurus sanalla Lemmäksen rinnalla huonon naisolion merkitys, kuten sen sijaisella miespuolisellaRuotuksella; HuruksenHurvuksestajohtaen saattaisi yhdistää sanaanhurvio. Jälkimäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden inhimillisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka itse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus sanaan on kenties yhdistettäväHyrytär eli Hyryitär, jonka Ganander pitääPanittarensikiön naisellisena nimenä ja joka hänen mukaansa hoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran tavattu Kavon kertosanana:
Kantoi tuon Kavon kätehenHyryttären hyppysihin;Kapo tuota katselevi,Hyrytär hypi[s]televi.
Neitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä naisen että Väinän tyttäriä.
Miten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia, muualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä.
Puittensynnyssä, jossa puut eroitetaan toiselta puolen Jumalan tai neitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun muassa:
Honka poika hotjamoinen, kuusi on Kumpulattaria, kataja Räsättäriä, koivu kolmen Luonnottaren.
Kumpulatarsaa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: "kummut kylvi, kasvoi kuuset".Räsätärtävalaisee säkeen toisinto: "kataja Räsäsen poika". Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa räsähdellä, samoin kuin humalan isän nimiRemunentämän kasvin ynnä ohran remua synnyttävästä vaikutuksesta.
"Hullut tappeloittelemme".Humala Remusen poika.
Runollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa syntyrunossa -nenpäätteisiä isännimiä[156] ja erittäinkin -tarpäätteisiä äidinnimiä.
Löylyn määresanaanauterinen, joka on käsitetty ikäänkuin sukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimiAuteretar.
Löyly poika auterinen,Auterettaren tekemä!
Ampiaisen mainesanastaangervainen, joka kuvailee olopaikkaa angervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja siitä on edelleen johdettu naispuolinenAngervatar.
Ampiainen angervainen,Angervaisen poian poika,Angervattaren tekemä.
Käärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä villainen ja emäVillatar.[157]
Villa suusi, villa pääsi, villa viisi hammastasi, villainen sinun isäsi, Villatar sinun emäsi.
Kiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasarista eli kuparista.
A. Se on vaskesta valettu.B. Kasarista kannettu.C. Rintas on vaskesta valettu,kuparista kuuraeltu.
Näistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin nimeksiVasketar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen; myös isän nimiUparolienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos oletettavastaKuparo.
D. Kasarinen kaunis neiti, tule haavas tuntemahan, vikasi parantamahan! E. Sisiliskosen sikiä, Kasarikki nuori neiti. F. Kasaritar kaunis neiti, Vasketar valio vaimo, sepä kyitä kehreävi G. Uparo sinun isäsi, Kasaritar sinun emäsi!
Karhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hongatarta, on isältäImmitärtä. s.o. ihmissukua, tai emän puoltaRöyhkötärtämikä on muodostettu karhun mainesanastaröyhelöinen. Putkien syöjänä karhu saa nimenPutkitar.
Putkitar sinun isosi,Putkitar sinun emosi,Putkitar valtavanhempasi,Putkitar sinä itsekin.
Samoin mainitaan SammakonsynnyssäOnnutar tai Salvatar eli Salvotarsekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään painajaiselle, joka lehmiä "ajaa", annetaan nimiSonnatar.
Sonnatar sinun isäsi.Sonnatar sinun emosi,Sonnatar sinä itsekin,Sant Pietari kaitsijasi.
Koiran synnyttääpenisanasta muodostettuPenitär eli Peniätär.
A. Penitär valio vaimo,Ulappalan umpisilmä.B. Peniätär pieni vaimoperin tuulehen makasi.
Raudansynnyssä kerran ilmaantuvaRakehetar raudan eukkojohtuu rautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä.
Myös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä todella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään runollisesta personoimisesta.
A. (Käärmeelle): Paniatar hyvä emäntä! Hyvin oot tehnyt, pahoin oot pannut. B. (Karhulle): Muurratar on mustakynsi muurra muurahaiskekoja! C. (Ketunpyynnissä): Päistäryys pätevä neito, päristele päistäresi. karistele kaapujasi! D. Ruotakatar meren emäntä, meren eukko ruotuparta!
Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]
A. (Maidon luvussa): Anna vilja puuttumaton, väsymätön Väinön juuri, kanervan Kukattarelta. heinän Helpehettäreltä! B. Luonta Kankahattaren, painama Sinettären. (vrt. Painanta sinervällä). C. (C-E Tulensynnyssä): Veljekset on veen kalaset, sisarekset sotkokset, kälykset kätevät naiset, D. Veljeksetpä veen kala[se]t, sisarekset Sotkottaret. E. Sisarekset Sotkottaret, kälykset käpeät naiset.
Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia. Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavatLemmenlahtijaSimasaari eli Simosalo.
A. Katsoo, ka pursi tulevi tuon puolen Simatsaarta, [l. Siimet saarta], tämän puolen Lemmenlahta. B. Ajetahan kirjokorjin maapuolin Simosalosta, lasetahan laivoin suurin selänpuolin Lemmenlahta.[159]
Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataanNälkäraunio eli Nälkäniemi.
A. Jopa tupa tuuloittavi,Nälkäraunio näkyvi.B. Laski päivän, laski toisen.Jo näkyvi Nälkäniemi,kylä kurja kuumoittavi."Onko linnassa lihoa?"
Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on suomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan itäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena kaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti yhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä kielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen nimistön tarkastaminen tarjoo.
Jumala.
Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itsejumalanimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on huomautettu, eijumalasanan johto ja alkuperäinen merkitys ole suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.
Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, etteijumalaollut minkään vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana, huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä hän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta Karhunpyytäjän runosta:
Julki tulin jumalista,kanssa saaliin iloisesti.
Tämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin puutteellisuudesta helposti huomaa.
Castrén, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen paikallisella -lapäätteellä muodostetun taivaannimityksen, myöntää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä monikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän huomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä, että Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana. Tosin hänestä näyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristinopin vaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Jumalan tavalliset mainesanatkaikkivalta, autuas, armollinenynnä muut kristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäinLuoja.
Kuitenkin Castrén luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, ettäJumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoistakäy ilmi, ettäJumalamääreenä kuuluu taivaalliselleUkolle.Harvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen.
Ensinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211-28):
Tule nyt löylyhyn Jumala,Iso ilman lämpimähän.
"Kuten kertosanatIso ilmanosoittavat, eiJumalasana tässä saata merkitä jumalaa yleensä — vielä vähemmän kristillistä Jumalaa — vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa".
Tavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa(UK 18: 29-34) Väinämöinen kääntyyJumalanpuoleen tuulta rukoillen:
Tule nyt purtehen Jumala,aluksehen armollinen!
"Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella muutenkin alistuvainen kristillinen luonne ('väeksi vähän urohon'), mutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri avuksi pyydetä".
Vielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän mainesanailmoinen. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):
Itse ilmoinen Jumala, valjastele varsojasi, — aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen.
Castrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen, edellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen. Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosanaIso(käsikirj.Isä)ilmanon samoin kristillistä Isäjumalaa tarkoittava. Väinämöisen rukous: "tule purtehen Jumala", on vastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:
Sä kuulu Jumalan poika, tule purtehen Jumala!
"Itse ilmoiselle Jumalalle" osoitettua rukousta Kalevalaan sovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt pois rinnakkaissäkeen: "Itse henki Herra Jeesus".
Useimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan kristillinen merkitys epäilemätön.Jumala, Herra, Luoja ja Jeesuskäytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika ja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:
Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky, Luojan luonnepalkkalainen, ei voinut päivättä elellä — kysyi Luojalta luvaista, Jumalalta itseltähän.
Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan vastineena.