Onpa viimein parissa pohjois-Pohjanmaan loitsussa nimityspaha paaensoutajasäilynyt muistona siitä kansanuskosta, että lappalainen velho on voinut kulkea kivipaadella yli veden soutaen tai lentäenkin. Kerrotaan tietäjän toiselta kysyneen: "tiedätkö sinä mitään?" — "Tiedän minä vähäsen", oli toinen vastannut, "sen verran että kivellä yli järven menen." Toinen taas oli kerskaillut: "tiedän minäkin sen verran, että lentämällä yli järven menen." Oli sitten lähtenyt menemään ja ruvennut "luijaamaan", vaan oli pudonnut keskelle järveä.
Toista kehitysastetta edustavaarpojaesiintyy harvoin nimenomaan pahaa tarkoittavan noidan merkityksessä:
Noitia joka veräjä, joka aita arpojia. Kuhun pannen nuoret noiat, kuhun arpojat asetan? Sotken suohon, sammalihin — Syö sitta, unennäkijä' Kun sie nouset noitumahan ja asetut arpomahan, pese suutasi sisästä, kieltä korvien tasalta.
Tämä esimerkki on Inkeristä, jossa arpoja on ylimalkaisen noitakäsitteen tavallisin kertosana. Näyttää myös siltä, kuin siellä noidan nuolia ja veitsiä olisi arpomisvälineinä käytetty.
Meni noijille Venahan. ala linnan arpojille; noiat katsoit nuolihinsa, arpojat kuraksihinsa.
Jos Kalevalasta saisi päättää, olisi kolmaskin, sanoilla loitsimisen aste sekä Joukolassa että Pohjolassa, jotka kumpikin rinnastetaan Lapinmaan kanssa, täydesti saavutettuna pidettävä.
Joukahainen jo lähtiessään kilpasille kerskaa itse laulavansa laulajansa, sitten vastaantulevalle Väinämöiselle latelee joukon tietoja ja syntyjä ja viimeksi uhkaa hänet siaksi laulaa (UK 3: 57-66, 147-210, 277-82). Mutta ensinmainittu kerskaus on Lönnrotin kokoonpanema säkeistä, joilla päinvastoin Väinämöinen loitsii Joukahaisen tai yleensä suomalainen laulaja vastuksensa. Tietojen esitys on myöhäinen lisäys Kilpalaulantaan muutamissa vienanpuolisissa toisinnoissa; yhdessä ainoassa on Joukahaisen suuhun sovitettu laulamisen uhka. Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei kansanlaulussa Joukahaista milloinkaan nimitetä lappalaiseksi.
Kalevalan alkusanoissa (1: 46) Louhelle omistettu luottehien loppumattomuus kuuluu kansanrunossa Lemminkäiselle. — Sammon saatuaan Pohjolan emäntä toimittaa Ilmarisen kotiin purressa siten, että "virkki tuulen tuulemahan" (UK 10: 487). Mutta Vanhassa Kalevalassa (5: 332) on virkki sanan sijalla nosti; säe kuuluu oikeastaan siihen paikkaan Sampojaksoa, missä Väinämöinen tuulen avulla lähettää Ilmarisen Pohjolaan. — Pakkasen nosto Lemminkäisen tielle, Uduttaren, Iku-Turson ja Ukon avuksi manaaminen Samporetkeläisiä vastaan, tautien rukoileminen Ukolta, Karhunnosto sekä Pidätyssanat taivaanvaloja vuoreen kätkettäessä, ovat kaikki Lönnrotin sovittamia Pohjolan emännän lausumiksi. — Miekallisten miesten laulaminen Lemminkäisen pään varalle (UK 27: 407-12), on Lönnrotin muodostama yksinäisen Lemminkäisen surmarunon toisinnon johdolla. — Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kahdenpuolinen loitsulaulu (27: 205-56) tapahtuu kansanrunossa retkellä Päivölään ja on Lemminkäisrunoihin joutunut Väinämöisen ja Joukahaisen välisestä Kilpalaulannasta.
Lemminkäisen ensimäisellä retkellä Pohjolaan (UK 12: 137, 200, 3%, 401, 451-6) mainitaan laulava lappi, lapiksi lausunta, tuvan lautsat täynnä laulajoita, jotka lauloivat Lapin runoja, ja joista vielä eroitetaan parhaat laulajat ja taitavimmat runot. Eräässä Lönnrotin kirjaanpanossa ilmaantuukin Luotolan asemalla tilapäisesti Lapinmaa, jossa Lemminkäisen äiti pelkää poikansa laulettavan syteen ja saveen. Sitäpaitsi oli Lönnrotilla muistiinpano, jossa äidin varoitukseen, ettei menisi matkalle tiedoitta, koska "siellä lappi laulanevi", nimetön poika vastaa "ei minua lappi laula, minä laulan lappalaisen". — Epääminen lapinkielen taitamattomuuden vuoksi johtuu Luomisrunoon eksyneestä kappaleesta, jossa munijakokko ikäänkuin ihmisolento tulee Turjan kintahissa:
ja Lapin lapukkahissa, eikä tunne kieltä Turjan,saata saksaksi sanoa.[8] maha lausua lapiksi.
Pohjolaan saapuneen Lemminkäisen läpi seinän kuulemat laulajat onLönnrot löytänyt Ansiotyökosintaan eksyneestä kappaleesta, missäHiiden neidon kodissa kuvataan olleen:
ovensuu osoavia, sivuseiniä laulajoita;nuo lauloi Lapin sanoja, Hiien virttä vinguttivat; ulkoa runoja kuulin, läpi seinän laulajoita.
Mutta Lapin sanat ja Hiiden virsi ovat tässä yhteydessä yhtä tilapäisiä kuin viimeksimainittuun säkeeseen: "läpi seinän laulajata", kerran liittyvä: "lattialla lappalaista".
Laulajanimitys tavataan kyllä Tietäjän luotesanoissa nimenomaan pahansuovalle vastustajalle omistettuna:
Piha täynnä pistäjöitä, laki täynnä laulajoita. kartano kaehtijoita.
Mutta tässä ei ole kysymys lappalaiskodasta, vaan lakituvasta, kuten seuraava oikeuteen mennessä luettava loitsu osoittaa:
Laki täynnä laulajia, peripenkki tietäjiä, oviloukku loihtijoita — kuulin ulkoa runoja, läpi sammalten sanoja, läpi tuohten tuomioita.
Mainitussa Ansiotyökosinnassa on kuvattu vaiteliaatkin lautamiehet säkeillä:
tupa oli täynnä tuppisuita,jakku miehiä jaloja.
Parahien laulajien sijoittaminen Pohjolaan on aiheutunut seuraavasta loitsusta:
Ei ennen miun isoni, ei se lahjont lappalaista, eikä noutant noian mieltä; kivet suuhun syrjin syösti — parahille laulajille, tietävämmille runoille. Jos tahon tasoille panna, miesten verroille veteä, laulan laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi.
Vaikka noidan kertosanana onkin lappalainen, on tässä ilmeisesti tarkoitettu samalla tasolla olevain loitsijain keskenäistä kilpailua.
Koska suomalaisella sananvoiman käyttäjällä saattoi olla vastuksenaan myös virkaveljensä tai lakia lukeva tuomari lautamiehineen, jotka hän käsitti kaltaisikseen loitsijoiksi, niin hän toisinaan näihin sekoitti varsinaisen vastuksensa, lappalaisnoidan. Itse vastakohtaisuuskin saattoi tässä kohden vaikuttaa tasoittavasti:
"minä laulan lappalaisen > ei lappi minua laula > lappi laulanevi".
Sitäpaitsi vanha tapa käydä Lapissa suuremman tiedon, mahdin ja maineen saavuttamiseksi johti helposti siihen käsitykseen, että sieltä myös loitsurunot olivat opittavissa.
A. Jos ei minusta miestä löyvy, Lapin virren laulajata. B. Jos laulan Lapin sanoja; noinpa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli, C. vanha vihki vieretteli poron poikimasijoilla, Lapin lastutanterilla.
Vielä on muistettava, ettei lappalaisnoitaa suinkaan mykäksi kuviteltu, vaan ainakin kirosanojen syytäjäksi. Näkijän paikalla esiintyy joskus kirooja (vrt. UK. 12: 145-6):
noiat noitui, kyyt kirovi, koki kolme lappalaista.
Myös kateen silmäyksen ohella mainitaan välistä hänen harkka (pisteliäs) sanansa siihen sisältyvine ajatuksineen; asetetaanpa se joskus noidan nuolenkin rinnalle.
A. Ken katehin katsonevi, kierosilmin keksinevi, änkehin ajatellevi, sanan harkan lausunevi. B. Noian nuolen pystymättä, saamatta sanan katehen.
Lisäksi on huomattava, että etelämpänä esim. inkeriläinen loitsija ei osannut eroittaa pohjoissuomalaista noitaa lappalaisesta, vaan rukoili päästöä:
puheista pohjalaisen, lausehista lappalaisen.
Viimeksi on otettava lukuun, miten helposti luettelontapaisiin säkeistöihin synonyymejä tarvittaissa on voitu ottaa mukaan kunniallisimpia loitsijannimityksiä, kutenrunoalkuperäisessä persoonallisessa merkityksessään.
Laulaisin minä kotona, vaan en julkea kylässä runolauluja latoa, rekivirttä vieretellä. Paljo on päältä kuulijoita, peripenkin tietäjiä, oven suussa oppineita, rahin rautahampahia, katsojia kaikin paikoin, noitia joka norolla, velhoja vesakot täynnä, korvessa koko runoja.
Varsinaisten loitsulukujen taito on joka tapauksessa aniharvoin omistettu vastapuolen noidalle. Tietäjä, joka hänellä on aivan tavallisimpana nimityksenä, ei alkuansa ole tarkoittanut syntyrunojen sisältämän, vaan henkien välittämän tiedon omistajaa.
Sitä selvästi osoittaa kertosanaasian arvaaja:
Mont' on tiellä tietäjeä,mont' asian arvoajoa.
Kykyä päästä henkien yhteyteen on ollut sekin mahti, minkä tähän tietäjään liittyessään kertosana mahtaja sisältää.[9]
A. Onko tiellä tietäjiä, sekä maalla mahtajia, noitia kylän norossa? B. Äiä on maassa tietäji maan povessa mahtajia, noitia joka norossa.
Täysi vastakohta mainitulle tietäjälle ja mahtajalle on se, jona loitsija itsensä pitää:
A. Sinne milma tarvitahan syvän synnyn tietäjiksi. B. Miull' on suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa.
Toiselta puolen hän vakuuttaa, etteivät hänen tietonsa ja sanansa ole hänen omiaan, vaan korkeampaa alkuperää:
A. En puhu omin sanoin, puhun Jumalan sanoilla. B. Sanon Luojan luotuloilla. C. En sano omilla sanoilla, sanon Jeesuksen sanoilla. D. Jumalan opettamalla.
Eräässä Voiteenluvussa loitsija lopuksi painostaa parantavansa:
Sanan voimalla Jumalan, aina Jeesuksen avulla.[10]
Samoin hän ilmoittaa pistosnuolet perivänsä:
Luojan luomilla sanoilla,säätäneillä suuren Luojan.
Rantasalmen käräjillä v. 1692 kirjaanpannussa Raudanluvussa loitsija sanoo puhelevansa: "Luojan kolmella sanalla".
Loitsija ei käytä edes omaa suutaan, kieltään, huuliaan, henkeään, vaan Jumalan, Jeesuksen tai Maarian.
A. Ei suuni [ole] oma[ni], suu[ni on] Jumala tekemä, henki Herran siunoama. B. En puhu omalla suulla, Puhun suulla suuren Luojan. Herran hengellä hyvällä. C. Puhun suulla puhtahalla, Jeesuksen sulalla suulla. D. Mie puhun Maarian suulla. E. Neitsyt Maaria emonen, anna suullasi puhelen, huulillasi he[m]pehillä! F. Jeesuksen on suu sulava, suukseni sulautukohon! Jeesuksen käpeä kieli kielekseni kääntyköhön!
Viittaapa vielä siihen, että hätätilassa taivaallinen loitsija voi itse astua hänen sijalleen:
G. Jos minuss' ei miestä liene onhan poiass Jumalan — kivet paukkui, maat tärisi, kalliot piti iloa tullessa Jumalan tunnin. H. Ei minussa miestä liene, kun ei tuossa veljessäni, joka pilviä pitävi, hattaroita hallitsevi, alla taivosen asuvi.
Siinä uskossa, että kaikista vanhin on: "Jumala puhelijoista, itseLuoja loihtijoista", rukoillaan toisinaan suorastansa:
A. Tule Luoja loihtemahan,Jumala puhelemahan,Luojan luomilla sanoilla!
Sillä:
B. Nyt on Luojan loihunaika,Jumalan puheluaika.
Niukahdusluvussa kuvataan, mitenkä Luoja tieltä ja maanselältä turhaan etsittyään hevosen jalan parantajaa:
kävi itse tietäjäksi, tietäjäksi, taitajaksi (t. tuntijaksi), lukulangan lukijaksi (t. laulajaksi), suolojen sopottajaksi.
Paitsi sanan voimaan on suomalainen tietäjä luottanut myös katseen ja kosketuksen tehoon. Tauti käsketään poistumaan:
minun silmin nähtyäni, käsin päälle käytyäni.
Tässäkin kohden on kristillinen esikuva ilmeinen. Kateen silmien vastakohdaksi asetetaan Jeesuksen silmät, ja kun rukoillaan Jumalaa parantajaksi, niin lisätään: "Jeesus kaunis katsojaksi" eli "katsojaksi kaikkivalta". Niinikään toivotetaan:
Kuhun käynevät käteni, t. kun ei käyne miun käteni, käyköhöt käet Jumalan, sopikohot Luojan sormet.
Ja kovan tarpeen tullen on Jumalan itsensä autettava:
A. Tule Jeesus tutkimahan, paina paksu peukalosi. B. Löihe Luojakin loihtijaksi, heitti sormensa lihaisen.
Kaikesta tästä johtopäätöksenä on nöyrä tunnustus:
En minä mitänä voine ilman armotta Jumalan, turvatta totisen Luojan, Avun Luoja antakohon!
Elävästi kuvastuu jumalallisen ja inhimillisen loitsijan suhde seuraavassa rukouksessa:
Tule tänne Herra Jeesus, saa tänne hyvä Jumala, astu itse armollinen; tänne Teitä tarvitahan, nimeäsi mainitahan, itseäsi kutsutahan! Kunis et jouva itse tulla, et itse kehannekana lähetä sulat sanasi, heitä helteät kätesi!
Suomalaisissa runoissa ilmenevä usko sanan voimaan on niinmuodoin uskoa Jumalan sanaan täysin kristillisessä merkityksessä.
Mutta runot tietävät vielä edelleen kertoa suomalaisen loitsijan kehityksestä. Länsi-Suomen loitsuluvuissa hänen minuutensa hyvin vähän esiintyy, etupäässä vain pahan manaajana: "tuonne ma sinun manoan", tai muuten ahdistajana.
Itä-Suomessa sitävastoin loitsija asettaa oman itsensä etualalle, osittain tosin turvautuen omistamaansa jumalalliseen sanaan ja persoonalliseen suhteesensa itse Jumalaan, jonka sijaisenakin maan päällä hän tuntee olevansa.
A. Pois minä pahat paetan Jumalan sulan sanoilla, Herran hengen huokumilla, voimalla Vapahtajan[i], luvasta suloisen Luojan, käskystä käpeän Herran. B. Minäkin poika Luojan luoma. C. Jeesus [on] minun isäni, Neitsyt Maaria emoni, minä Neitsyt Maarian poika. D. Mie oon mies päästämähän, Jumala parantamahan.
Viimeksimainittuun Jumalan sijaisuuteen perustuvat tietäjän nimityksetmaajumalajapuolijumala.
Semmoisena loitsija kuvittelee olleensa kuudentena, seitsemäntenä tai kolmantena miehenä itse luomisen työssä mukana:
tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa; t. taivosta tähittämässä, ilman pieltä pistämässä.
Ja tulevaisiin tapauksiin nähden hän jumalaisen mahtinsa tunnossa sovittaa kuuluisat Kateenluvun sanat: "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet", omaan itseensä:
Itselläin on ilman viitta, luonani lykyn avaimet, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormenpäässä.
Mutta paitsi taivaalliseen alkuperäänsä ja siitä johtuvaan asemaansa itäsuomalainen tietäjä vetoaa myös maallisilta vanhemmiltaan perimäänsä henkiseen kykyyn:
Enpä tänne lähtenynnä tieottani, taiottani, ilman innotta isäni, varuksitta vanhempani.
Heille hän omistaa samannoidanmainesanan kuin vastustajilleen:
Mie oon noian nuorin poika, vanhan tietäjän[11] vasikka; ei minuun pysty noian nuolet, eikä tietäjän teräkset.
Käyttääpä heistä toisinaan lappalaisenkin nimitystä:
A. Min' oon tietäjän tekemä, min' oon lapsilappalaisen. B. Mie oon poika pohjolaisen, Tyriläisen tuuittama, t. tyrjän tyttären tekemä, lappalaisen liekuttama.
Neljä kertaa "Tunturin Lapissa" käytyään hän pitää itsensäkin täytenä lappalaisena.
Enkä ole lapsi lappalaisen, enkä tietäjän tekemä, tässä poika Pohjolasta, lapsi täyestä Lapista.
Viimein hän esiintyy oikeanaumpi-turjana. Ei siis ihme jos joku lappalaisten läheisyydessä elänyt loitsija on rohjennut kuvitella tarttuvansa tai todella tarttunutkin noitarumpuun käsiksi:
Kumajatko kuusen kenkä, pemajatko peuran nahka, tämän noian noituessa, lappalaisen laskiessa?
Toiselta puolen lappalaiseksi itseään nimittävä suomalainen tietäjä esiintyy nimenomaan sanoilla loitsijana.
A. Ulkoa runoja kuulin, läpi tuohten loihteita. Kasvoipa Lapissa lapsi, syntyi poika puolikuinen, lausui synnyt syytä myöten. B. Jos lähen laulle tuolle — Mitä silloin lauletahan — Lappalainen laulunpoika se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilihinkalolla.
Jos näissä esimerkeissä vielä jäisi epäselväksi, tarkoittaako loitsija lappalaisella itseään, ei siitä voi olla epäilystäkään seuraavaan manaukseen nähden:
Lähe Hiisi hiihtomahan, muu paha pakenemahan, tämän turjan tultua, tämän lapin laulettua.
Oman laulunsa mahtavaa vaikutusta elävästi esittääkseen loitsija uskaltaa lainata kuvauksen luonnon mullistuksesta itse Jumalan hetken tullessa.
Jotta ennen aikoinansa liikkui linna, järkkyi järvi, vuori vaskinen vapisi, torit linnan toisin kääntyi, välähteli linnan västi tämän noian noituessa, tämän lapin laatiessa — tämän tieon tietäessä.
Siten uhitteleva loitsija kerran yltyy nimittämään itsensä myösvelhoksi, nähtävästi seuraavien säkeitten painostuksesta:
tämän noian noituessa, tämän lapin laittaessa, tämän velhon vetäessä. Onko noitia noroissa, velhoja joka veräällä? Onpa j.n.e. Onko noiat nuolissahan, velhot veitsirauoissahan?
Eikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla, veitsillä ja nuolilla:
viilen vatsan vastuksilta, ammun noitia mahaan.
Samoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu, hän on panevinaan oman näkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen arvelee tarvittaissa pystyvänsä:
Kun ma nousen noitumahan, kiivaun kiroamahan — nouse kuusi perkelettä! Vai joko yllytän yheksän?
Ei hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pahalle puolelle:
A. Kun ei lie minussa miestä — onhan tuossa veljessäni joka Hiiessä asuvi, helvetissä puuhoavi. B. Ken milma kovin kokevi, niin se konnoa kokevi — elikkä emäpahoa, emähiittä hiioavi.
Tähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suomalaisten yhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja pohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara vaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jälkeen katolisperäinen loitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen johti lopulta vainotun "paavinpalvelijan" itsensäkin samaan käsitykseen.
Nämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä perinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalaisessa ja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä. Arkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla oli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin merkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava, vieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan länsisuomalaiset luvut, joita epäilemättä suomalaiset munkit ovat käyttäneet ja opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanhempaa kantaa edustavain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää tilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostuksen aikaansaamiseksi yhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoihin. A. Borenius teki Vienan läänissä sen huomion, ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan sen voimakas lausuminen.
Kerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot väitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa. Tässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy voimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat kiristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat rypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan, polkee jalkaa, hypähtää ilmaan j.n.e. Ganander sanoo loitsijoita, jotka "ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan", kutsuttavanintomiehiksi, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kuultu harjoittavanloveen lankeamista.[12]
Itäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan nostattaa haltijansa lovesta luokseen:
nouse luontoni lovesta, haon alta haltiani, luonani lovehtimahan, kanssani ka[r]ehtimahan, nouse, niinkuin nousit ennen, minun nostatellessani.
Karehtiasanan Lönnrot selittää sekä hurmostilassa olemiseksi että loitsurunojen lukemiseksi.Karehtija, josta väärinkäsityksestä on väännettykaehtija, tavataanlaulajanjaloitsijankertosanana.
Lovehtiaon ilmeisessä yhteydessälovessaeli haltioissa liikkumisen kanssa. Se esiintyy myös seuraavassa yhteydessä:
Vastuksia voittamahan, kiroja kerittämähän, Hiien talmat tappamahan, noitia lovehtimahan.
Väännösmuoto siitä lieneelapehtia:[13]
Nytpäs noiun noitujani, lapehin lapehtijani,
jonka jälkiosan saanee lukea:lovehin lovehlijani. Vielä on huomattava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: "loihtea lonehtia" s.o.loihtia lovehtia, mikä ei ole muuta kuin kahden saman sanan eriaikuisen muodon toistamista:lovehtia> (loehtia) >loihtia.
Vihdoin tavataanloihtemisenyhteydessä itse kantasanalovi.
Tässä petäjäpesässä, tässä honkahuonehessa, täss' on lovi loihtemassa, tuhtoparta tuhkamassa, joka ei pelkeä piruja, eikä Hiittä hämmästy.
Lovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys. Sama merkitys on sillä yhtymässälovin eukko, joka mainitaan tautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien yksityisten tautien synnyssä on johdannainenLovetar, Lovehetar l. Loviatar,[14] jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla kerran esiintyväNoiatar,[15] Sen vaihdosmuodotLouhetar ja Louhiatar,[16] joihin vielä Lohetar ja Lohiatar liittyvät, voidaan Lov(e)hettaresta lähteneiksi selittää.[17]
Mutta nämä voidaan myös johtaa kantasanastalouhi, jonka kansanruno tuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan:
SuuhunLouhi Pohjolaisen,louhi käärmehenkitahan.
Neljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisestiLouhi(kerranLouki) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto, jossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli Väinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten laulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa.
Siit' Louhi Pohjolan emäntä kovin suuttui ja vihastui. Lauloi Louhi longotteli, pataluuhi pauhatteli vaskilautan päälaelle, rautaruuhen jalkoihinsa.
Esitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuitenkaan Pohjolan emäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä.
Pohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä edes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana on joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on runomitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana tullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta sisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei tässä merkinne muuta kuin edellä:lovi loihtemassa. Myös kertosanapataluuhi, jonka Lönnrot on korjannutpataruuhiseuraavan rautaruuhen mukaan, lienee luettavapata-louhi[18] ja ymmärrettävä noidaksi pahassa merkityksessä.
Louhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet germanilaisista kielistä. Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä esitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista toinen merkitseelentoa, toinentulta.
Edellinen K.B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymäänlouhikäärme, jonka myös Agricolalohikäärmeenohella tuntee ja jolla on vastine skandinaavilaisessa yhtymässä:floghdraki. Jälkimäinen sana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kieliin lainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästätulenlennosta. Louhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen myöslouhi-pohjolainenlentävää pohjolaista, samoinkuinlento-hattaralentävää naisnoitaa. "Louhi Pohjolan emäntä" voitaisiin lukea "Louhi-Pohjolan emäntä", jolloin Louhi-Pohjola olisi muodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi tulilappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä "tuulen noitaa", kuten vanhassa norjankielessäflugtuuliaispäässä lentävää lappalaista.
Jälkimäinen E.A. Tunkelon selitys lähteelouhisanan merkityksestä: "salama, kalevantuli", joka ainakin Karjalankannaksella kansankielessä tunnetaan. Louhi-pohjolaista ja Louhi-Pohjolaa vastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi. Jos lisäksilouhijalovi[19] voitaisiin pitää saman sanan vahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksanlougjalove= liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen rinnastaminen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen.
Lovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E.N. Setälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä: "nouse luontoni lovesta", jolla toisinaan on kertosäkeenä: "syntyni syvästä maasta", saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa manalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.[20]
Mitenlovisanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin, selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja merkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys, kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen, keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.
Vainajat.
Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon, on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko maapallolla yleinen uskonnonmuoto.
Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu pelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja laiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla lepytettäviä.
Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle. Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten velvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy suku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä lisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.
Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija runollisesti ilmaissut:
Nostan suureni sukuni, kuin on vankan vaaran paltti, uron ainoan avuksi, yksinäisen ympärille, heti heimoni ylennän, kuin on pitkän pilvenrannan.
Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille heimoille yhteinen onkalma, josta edempänä. Suomalaisugrilaista perua on jättiläiskokoista merkitseväkoljoja vastaava vironkoll'(kolli) elikoll(kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se alkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota edustavat gootinkielenhalja'Manala' ja muinaisislanninHel'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta onmartaelimarras, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla. Jos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen. Lauseparsissa, esim. "maata martaana", s.o. lähellä kuolemaa, on se Suomessakin tunnettu.
Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.
A. Mikä marran maasta nosti?B. Jos on marras maasta tullut.
Indoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myöskeijunenelikeijukainen. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne, missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa huoneen täyttävä haju,kalma.
Runoissa tavataan keijunen muodossakeijulainen. Tavallisempi on kuitenkin muotokeitolainen, joskuskeitulainen, ja sen kantasanakeito, joiden molempien vastineena voi esiintyätuoni.
Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittukurkoelikurki. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän tuntee myös sanankoukoi, joka on yhdistettävä liettualaiseenkaukas'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.
Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia vainajainnimityksiä. Itse sanavainajajohtuu gootinkielisestävainags'raukka' (vrt. saksanwenig'vähän'). Merkityksen-vaihdos on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatunrauke'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itseraukkasana johdettava muinaisskandinaavilaisestadraugr'vainaja, kummitus'.
Peijaat eli peijaiset'hautajaiset',peijaiset'kirkonväki' ynnäpeikko'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseenfeigr'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').
Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyypeikonen tuonikkosenvastineena ja runoissapeiko pellostanousevana ja peltoon manattavana.
Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lieneekyöpeli, Gananderin mukaan "kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy mestauspaikoilla ja kalmistoissa". Castrén tämän johdosta päättää kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa. Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan joutuvanKyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen. Varsinais-Inkerissä merkitseekopeelivanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista asunnonhaltijan nimitystäkobold eli kobel. Tämän ruotsalaistaköbelmuotoa edellyttääkyöpelisekä Vermlannin suomalaisilla paholaisen nimityksenä tavattuköpölö.
Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittavatuonisekämänningäinen, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22] Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muotomängiäinen. Saksankielessämännchen eli mängenmerkitseepikku-ihmisinäilmestyviä henkiä, erittäinerd'maa' sanan yhteydessä:erdmännchen eli erdmängen, jota jo Lencqvist on "maahiseen" verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on:de små under jorden'maanalaiset pienoisolennot.[22]
Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen:de underjordiska, liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse välttämättömästi pitää käännöksinä, vironmaa-alusedja suomenmaan-aluiset eli manalaiset, joista runoissa vielä muotomaan-alainenon säilynyt.
Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään. Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä kolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan. Valveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon laskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin manalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys kuvastuu sadussa Kuolema kummina.
Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin osoitettuna.
A. Ikimennehen ihoon,Manalaisen vaattehesen,Helmoin hengenlähtenehen.B. Manalainen maasta nouse,Hiuksi toinen hirveänä,Pääkakara kauheana!
Vainajainpalvontaedellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä. Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että vainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan hautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan vanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja taitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai päällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää niinikään koristeellinen pienoiskatto.
Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.
Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen neliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, "että näkisi" vainaja.
Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan muinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin. Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet, kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka, neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien jalkineitten paikkaamiseksi.
Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta. Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale ja sanottava: "tuon saat, mutta et muuta". Sitten kuolleen henki ei hautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: "siinä on osasi, muuta et saa". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi perintöjakoa tekemään.
Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut yhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis kolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi. Varsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään. Hautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös muutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää ja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.
Tärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten, johon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut jäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi itselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.
Mainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä tapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet kattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa isännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten siinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän tappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä, teurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin, joka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi lehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja kuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän ruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: "siinä on lehmäsi ja siinä on lampaasi!"
Peijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan kotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen hautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka oli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen aikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona peijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua papille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa; siitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen, ettei vainaja tehnyt onnettomuutta.
Johannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista eroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin sanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä ja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi oli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta. Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle, jolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan päälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin mitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta seuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja lisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen uhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä viinaa.
Kotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä olevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan pöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.
Jos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi tapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt toimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin toiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli laiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitysyön-istujaisetkuin ensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.
Jatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy: "kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten inkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen myös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet ruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta viinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, — Suomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat käyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään pidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla esiintyessäolemattomiksi.
Suomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa, missä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin on, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän itkuissaan todistaa.[23]
Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla polttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein. Mutta olivatko mainitut "valitukset" (lamentationes) runomitallisia lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.
Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin, olikuusviikkoiset, joita Inkerinmaalla nimitettiin myösmaahanmättäjäisiksija joita siellä vietettiin kuudentena pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti kalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita varten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, "vainajain tila", kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiinkalmoillisetaikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita vainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista murunen pyhäinkuvahyllylle,koloon, vainajien nautittavaksi ja annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai vitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.
Suomen itä-Karjalassa kutsuttiinkuusnetälisiinsukulaiset kokoon ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan muistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.
Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä "kotiin käydessään" voisi pyyhkiytyä.
Vienan Karjalassa uskottiin "muistelijaisiksi" annettujen esineittenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä "muistella", esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin tarvinnut käydä.
Muistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläiseltä mieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unohdettu vainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri menossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan vietävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti hakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa nukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä.
Epäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito määräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saattoi arvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin oli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huomioon kuollut omainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi vanhemmista tai molemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä kalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain haudalle. Vielä enemmän oli uusiin naimisiin menevän lesken syytä miesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan muistosäkeet: "menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait". Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa valaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta avioliittoa, kääntyy vainaja haudassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän kotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen kolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy kummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta.
Inkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa viemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan enää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta käsityskantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen yhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita yhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmin sukulaisten kesken sovittuina aikoina juhlittiin.
Yhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta sukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen itä-Karjalassa. Nämä "piirut" vietettiin yhden talon puolesta. Monta eläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat tullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten katettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon aikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen seinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat ripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että lämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät tuolit. Avattiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon pyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien ääneen: "Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne sukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki tuttavat!" Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat mukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi yleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juhlan tavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita.
Määräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa viettivät Kraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen pääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan pöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa, voita, lihaa, piirakoita y.m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia, mainiten itsekutakin nimeltään. "Tulkaa isäni N.N. j.n.e. Itse tulkaa ja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme ääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä; teille ensin annan, perästäpäin itse otan." Vaiettuaan jonkun hetkisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä alkoi niitä jälleen pois lähettää. "Menkää pois, saakaa jo syöneeksi ja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne itsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!" Ruuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin tupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle.
Suomen itä-Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuodessa: raatintshat (ven. radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien toisen viikon tiistaina jamuistinsuovatta'm.-lauantai' syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille vainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvellaliuku-päiväpaaston edellä,raatetsoipääsiäisen aikana, helluntai jasubotan suovatta'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin on "koko miero kalmoilla", pidettiin tärkeimpänä. Silloin taloissa teurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta.
Katolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat vielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille sukulais-vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eliPyhäinmiestenpäivänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen kirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa yhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun toistakin päivää kaikkiensielujen päivänä.
Suomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu tämän syksyisen muistojuhlan nimenäkekrielikeyri. Ensi kerran ilmaantuuKäkri, joka "lisäsi karjan kasvon", Agricolan karjalaisten jumalain luettelossa.Kekrin lambatmainitaan Kuopiossa v. 1670 pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa.
Vanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrénin ruotsinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754. Hän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella tavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalanKekrinkunniaksi, osittain paavillisellaPyhäinmiestenmuistoksi. Pakanallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin varhain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin luita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan, ennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin syötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin myös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista syötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä talliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle ja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yht'aikaa kaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä otti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne saunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten varustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli myöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti siellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän, n.s.sieluinpäiväniltana saattoi vieraansa pihalta myöhään pimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa.
Myöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen pohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla-ruuat samalla tavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella, ennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yht'aikaa. Ateria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille, jotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä nimitettiinKeyrittäriksi. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudottiin vastat ja pantiin esille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat haudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin koko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti Keyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa tulisivat ravituiksi vuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aattoillasta kutsuttiinkeyrin henkien päiväksi, silloin menivät kuolleet takaisin hautoihinsa lepäämään.
Toisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää valaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana oli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään saunaan kiersi ympäri pihan, ettäHengettäretpääsisivät suorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan palatessaan isäntä siunusteli: "joko nyt ovat vieraat ruualla olleet?" Meni sitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran pöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoivat isäntä ja emäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea, ennenkuin oli samat temput uudistettu. Myöskin navettaan laitettiinKekrittärelleruoka kekrinpäivää vasten yöksi.
Pohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit ja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli laitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta lienee sekin tieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen juoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät sisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä, lihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan.
Viitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kaikista ruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli uhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista ja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin paikoin pohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä henkiä varten keyrinä viedyn pellolle talon rajalle.
Etelä-Hämeen ja Savon rajalta, Iitistä, on tieto, että keyrinä uskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut, illalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi ja vietiin saunan patsaalle.
Isonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta todistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon erikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vietetty. Ruoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuorotellen viettäneet, Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli pitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli kadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäinpäiväksi takaisin monin kerroin hyötyneenä.
Keyrittäriennimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa ja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt talosta taloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä uunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär niminen: turkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves kaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan seisomaan oljista tehtykeyriukko, jolla oli maalattu naamari kasvoilla.
Kekrinvieton tarkoituksena Agricola mainitsee karjan kasvun lisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri pikemmin ole ollut pellonviljelyksen kuin karjanhoidon haltiana. Pellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle omistettu juhla, juhlanvieton aika j.n.e. Tämä vietto pantiin toimeen loppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli tarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lencqvist kuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa uudemmassa muistiinpanossa selitetään kekriä vietetyn syystä, että "muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuoden tulokset".
Kekrisanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole minkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan lauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyyköyrikummituksen jakekri l. köyrimaanviljelysjuhlan merkityksessä. Tverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyäänkegrisekä syysjuhlan nimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: "ka metsästä kegri tulou!" Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla joulun-aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (kevre l. kovre).
Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta "henkien päivän" (2/11) vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n tienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian sukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon, hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin sanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka olivat voineet, ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden riittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille soihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa, kiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan. Lopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmesti itsekullekin jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin tuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta muistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin aterialle.
Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri heidän vanhemman tapansa perustalla.
Muinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän ajan kuin muutaman päivän. Virolaisillahingede aeg, 'henkien aika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti Mikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun 1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen nimityshingekuuon johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä vain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille lihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään, 11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi onmardi- elikooljakuu'Martin (< martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei saanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot siivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä niitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki henget eivät tohtineet tulla tupaan.
Henkien ajan suomalainen vastine onjakoaika, jolloin oli kaikin tavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten päivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui "uusi" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan "vanha" Katrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin ja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.
Jakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet "jakaillaan", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka jätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka "jaetaan". Mutta luultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta. N.s.vuodenalkajaisetmainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7) ja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa perinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään elukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään eläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat loppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan petolinnuilta suojaan.
Varsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn silloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin suvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt olivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen ja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eliloppiaisia.
Vaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on kuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan nimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä länsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on yleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.
Suomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy läheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan (29/9 — 28/10) — Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan liikkeilläjoulunaikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä oli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan uudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa pöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.
Ruotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet, länsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös nimitysjouluköyrisattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti jouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti isännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille; ennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.
Paitsi itsejoulunnimeä ovat suomalaiset lainanneet myös skandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksenjulfolket, 'joulu-kansa', muodossajouluemät. Satakunnassa sillä nimellä kutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät, Tapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla oli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat valkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että nämä jouluemät elijoulumuorit(Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret itä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.
Yhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka uskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin vuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.
Mutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin juhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja juhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa, kuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.
Tämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko toiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on vainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu ja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa tälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa kylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: "tule, taattoseni, katsomaan, kasvattamaan viljaa minulle". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas syömään kutsuu "hänen henkensä tähden" antaen kerjäläisellekin palasen.
Kalma ja Tuonela eli Manala.
Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden asukkaiden valtias oli nimeltäänKalma, mutta Tuonelan eli Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimilläTuonijaMana.
Kalma sanaa vastaa samojedilaiskielissäkolmu eli halmer, joka merkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassakalma eli kalmotarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen murteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin se välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa Kullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).
A. Kuollut maahan pantanehen, hautahan hakattanehen; sija on maassa kuollehella, kalmassa kaonnehella. B. Millä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon.
Viimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää ensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty, mutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse laulupaikalla.
SuomenkielessäkalmaRenvallin sanakirjan mukaan merkitseeruumista ja kuolemaa. Välittäviä merkityksiä ovatkuolleenja kuolleesta lähteväntautiolennon, joka alkuansa on ollut sama kuin vainajan henki.
Selvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa. Pellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan ruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:
Min verran kalma kasvanevi, mies Manalle mentyänsä, sen verran minun pellossani — okahasi eistyköhöt!
Haudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme seuraavista Kalman puhuttelusanoista:
A. Nouse kalma kankahasta — jop' olet viikon maata maannut. B. Jos lienet kalma kankahasta, someresta hoikkasormi.
Yksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin, näyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein kuoleman käsite.
A. Kyllä tieän kalman synnyn, arvoan on tauin alun? emosi pelto pensahassa, isäsi sarka sammalessa, B. Tuolt' on kalma annettuna Eevan, Aatamin alusta.
Jälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen.Raamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eliKalmasta (vrt. UK 13: 153-6):
Liukoi Surman suun eitse,Kalman kammarin perätse.Surma suuresti sanovi.[S. suutansa avasi],Kalma päätä kallistavi[K. näytti kahta hammastansa].
Sitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti käytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä oli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla ole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa alituisesti sekoitettavan.
Tuonikaan ei alkuaan ole merkinnytkuolemaa, niinkuin Castrén yhdistäessään sitä saksalaiseentodja kreikkalaiseenthanatoson olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on norjanlapinduodna"raukka" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapintuonelituona, gen.tuonenon myöhempi suomalainen laina.Tuonisana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseendana-arf, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.